Rautaa rajan taa (2010)

"Elokuva kertoo humoristisesti ohjaaja Kalle Kujalan tutustumisesta tuohon pieneen alakulttuuriin nimeltä metallimusiikki."
Siinäpä se oikeastaan sitten tavallaan onkin, mutta jos mukana olevat bändit eivät ole katsojalle entuudestaan tuttuja, niin ne eivät ole sitä tämän jälkeenkään, vaan kaikki Amorphiksesta Apocalypticaan jäävät klooneiksi keskenään. Koska oikeastaan ainoa mitä saamme tietää mukana olevista bändeistä on että sellaisia on. Suomalaisen metallimusiikin ja ylipäätään kotimaisen rokin historiasta saamme tietää sen verran, että tuossa on näköjään kuva tai kaksi jostain Stonesta ja pari kertaa mainitaan Hanoi Rocks. Vau! Olen valaistunut.
Mutta okei, nimen perusteella aiheena onkin pikemmin historian sijaan nykyisyys ja maailmanvalloitus. Kolme nuorta herraa jossain italofestareilla sanoo perkele.

Oma syyni. Erehdyin odottamaan asiallista dokumentaaria suomimetallista, sen synnystä, kasvusta, levittäytymisestä rajan ylitse. Kaipa niitäkin hieman käsiteltiin, mutta tärkeämpää on näemmä pilkata Päivi Räsäsen puheita ja popmusiikkia, olla saatanan näsäviisaita ja tehdä eräänlaista Pulttibois-tason sketsihuumoria. Joten jos jonkinlaisena ajatuksena on ollut perustella, miksi metallimusiikki on merkityksellistä ja etenkin nykyään sen verran tärkeää ettei sitä tulisi kenenkään ruohonjuuritasolta ylimpiin päättäjiin väheksyä taikka hävetä, niin jatkuva turvautuminen Jackass-imitointiin todistaa muuta, ja se vain valitettavasti antaa lyömäaseita niiden syyttävien sormien avuksi. Kohtaukset joissa aika lavastetun oloisesti tunkeudutaan vääriin paikkoihin, juostaan turvamiehiä pakoon ja lennetään pihalle voivat olla nanosekunnin ajan huvittavia, mutta jossain 23 kerran kohdalla vitsi on niin väljähtänyt, että sen alkuperäinen syy olla mukana katoaa. Ja jos se alkuperäinen syy kerran oli vain tehdä vitsi siitä kuinka muka erehdyttiin menemään "väärän" Finlandia-palkinnon jakotilaisuuteen ja ihmeteltiin kuinka kirjallisuustapahtumassa ei esiintynytkään rockyhtye. No hah haha hah, kylläpä tässä kovasti naurattaa.
Kun laatuhuumoria painotetaan esittelemällä ne pakolliset hevikliseet sarvimerkkiä esittelevästä suu auki olevasta kansasta ja ilmeisen päihtyneiden ihmisten elämänviisauksista, niin eipä tässä nyt kannata ylpeillä yhtään sen enemmän kuin MOT:n Saatanallisilla sävelillään. Okei, se on aika ilkeästi sanottu sillä ei tämä nyt niin yksipuolinen sentään ole, mutta aivan liian suurelta osin Rautaa rajan taa vain vahvistaa olemassa olevia stereotypioita. Siinä vaiheessa kun ruvetaan puhumaan valtiotuesta jota metallimusiikki saa, ottaa dokumentti paljon vakavammin aiheensa, vaikka esimerkiksi aiemman tyylisen nivushuumorin avustuksella sortuukin demonisoimaan oopperaa, niin ainakin asiallisuus saa enemmän tilaa pelkältä yeah rock fuck yeah-kielen esittelyltä. En minä nyt mitään jäykkäniskaista ryppyotsaisuutta odottanutkaan, enkä todellakaan kaipaa rockdokkarilta mitään kaavioiden käsittelyä ja powerpointesittelyä, mutta kun heti alussa tehdään toteamus siitä kuinka haastateltavat mahdollisesti antavat hyvän tai huonon vaikutelman ihan itse itsestään omaa syytään ja sitten sisältöä on leikattu siihen tapaan, että näyttäisi siltä kuinka joku Mauri Pekkarinen vetää pultit ja fyysisesti heittää dokumentaristin pihalle, tai loopataan tiettyä negatiivisesti vaikuttavaa sanaa luoden haastateltavasta väärä kuva niin ihan yhtä populistista hyväksikäyttöä tämä on kuin mikä tahansa Michael Mooren tekele. Minä pidän Mooren dokkareista, mutta kyllähän jokainen yhdenkin niistä nähnyt tajuaa, että hän ottaa tietyn kannan ja leikkaa dokumenttinsa sisällön sitä tukemaan, vaikka se johtaisikin puolueellisuuteen toisten kustannuksella, ilman vastaväitteiden mahdollisuutta. Siten tämäkin dokkari suurelta osin toimii.

Metallipäille Rautaa rajan taa saattaa olla tutun aiheensa vuoksi ajoittain hauskaakin katseltavaa, mutta heille ei ole siinä mitään uutta koettavaa. Samat vanhat rutinat siitä kuinka metallia pidetään musiikkimaailman Friday the 13th-leffoina, jolla on paljon faneja ja joka myy, mutta joka ei saa arvostusta korkeakulttuurin kannattajilta. Dokumentin paukapäinen komiikka saattaa jopa loukata niitä rockihmisiä jotka uskaltautuvat odottaa tilaisuutta päästä osoittamaan rakkautensa kohteen arvokkuuden.
Muille dokumentti ei myöskään anna mitään uutta ja ehkä korkeintaan vain vahvistaa metallin vastustajien mielipiteitä, johtuen dokumentin liiallisesta tukeutumisesta kehnoon komiikkaan ja vaikka kevennys onkin usein vain hyvästä, niin jos idea on osoittaa olevansa aivan yhtä vakavasti otettava kuin se kilpakumppanikin, ei silloin tulisi tunkea joka nurkkaan kännivitsejä. Tämän dokumentin ansiosta arvostan nyt Korpiklaania yhtä paljon kuin Waldo's Peoplea ja se ei ole paljoa.

Tähdet: *
Rautaa rajan taa