lauantai 31. heinäkuuta 2010

Atomijuna (Atomic Train, 1999)

”Kenenkään tietämättä tässä junassa on atomipommi ja se lisää vauhtia hallitsemattomasti lähestyen kaupunkia...” ja näemmä vain Rob Lowe seisoo ainoana potentiaalisen kärsimysnäytelmän edessä.
Tai okei, kärsimysnäytelmä on aika todennäköinen jo katsojan puolelta kun vuorossa on nerokkuuden kulminaatiopiste, eli ATOMIJUNA!

Tämä elokuva tahtoo tehdä heti alussa selväksi että juna ovat vaarallisin olento maan päällä. Siispä aluksi näemme montaasin uutislähtetyksistä joissa kerrotaan junaonnettomuuksista ja kuvassa on röykkiöittäin junamurskaa. Huonosti animoitu räjähdys siirtää meidät kohtaukseen jossa koulubussi simahtaa junaraiteille ja hupsistakeikkaa kun junahan se sieltä tulla puksuttaa ja lapsoset selviävät juuri ja juuri yhteentörmäyksestä. Mihin tämä kohtaus liittyy? En tiedä. Kenties sillä haluttiin vain osoittaa meille kuinka verenhimoisia junat ovat.
Meille esitellään elokuvan sankari, juna joka kuljettaa kaikenmaailman räjähdysherkkiä kemikaaleja ja luonnollisestikin tämän junan johdot paukkuvat poikki, nesteet valuvat ja juna kiihdyttää vauhtiaan kohti Denveriä, mutta kyseessä ei ole se viimeinen dinosaurus.
John Seger (Rob Lowe) on viettämässä nautinnollista uusioperheen arkea vuorikiipeilemällä poikapuolensa Chancen (Sean Smith) kanssa, kun hän kuulee radiosta junan lähteneen omille teilleen. Seger joka töikseen tutkii junien onnettomuuksia hyppää helikopteriin ja lähtee jahtaamaan junaa. Öö, okei. Seger hyppää junan päälle ja katsoja saa luvan ihmetellä että miksi ihmeessä, sillä mitä hän osaisi tehdä sellaista mitä junan ammattitaitoiset kuljettajat eivät osaisi. No, törmäillään radalle rakennettuihin hiekkavalleihin ja huomataan että juna sen kuin jatkaa matkaansa.
Ai niin, muistinko mainita että kiero bisnesmies Henry Bradshaw (Henri Lubatti) salakuljettaa tuossa karanneessa junassa Venäläisiä ydinohjuksia. Ja kun tämä asia selviää keskusjohdolle, niin helikopteri käy varoittamassa radan varrella olevia työmiehiä ja siihen kuuluu olennaisena osana kaiken vaarantaminen siten että laskeudutaan helikopterilla keskelle raiteita junan eteen. Ei siis viereen, vaan keskelle. Siispä saamme katsottavaksemme huisin jännän kohtauksen kun helikopteri nousee juuri sentin pari junan ylle ennen törmäystä. Huh, ehdin jo huolestua.
Ydinpommikemikaalijuna aiheuttaa tietenkin huolta Washingtonissa jossa presidentti (Edward Herrmann) kuuntelee asiantuntijalausuntoja tilanteen ratkaisemiseksi. Armeijan edustaja Harlan Ford (Don Davis) ehdottaa tietenkin että pommitetaan se juna ennen pommin räjähdystä ja vastapuolen kommentit ovat vastapuolen kommentteja.
Presidentti päättää antaa Segerille mahdollisuuden ennen mahdollista viimeistä ratkaisuaan ja sitten katselemme kuinka Seger hyppää junavaunusta toiseen, joku putoaa radalle ja vaunun alle. Kaupungilla puolestaan ihmiset alkavat panikoida ja paikasta muodostuu pandemonium.
Sitten seuraa jotain uskomattoman nerokasta.
Atomijunan vauhti saadaan hidastumaan ja vaikuttaa siltä kuin seuraavana vuorossa olisi autuas rauha ja turva.
Mutta!
Takaa tulee toinen juna joka ei pysty jarruttamaan ajoissa vaan törmää atomijunaan saaden sen jälleen palaamaan entiseen vauhtiinsa. (Miksei Christopher Nolan keksi näin nerokkaita kohtauksia.)
No, junan kuljettajat hyppivät pientareelle Segerin johdolla ja armeija rikkoo raiteet jotta juna kaatuisi.
Juna on siis täten saatu pysäytettyä, mutta tottakai se roihuaa liekeissä ja kyydissä olleet kemikaalitynnyrit räjähtelevät tulipalloina ympäristöön. Pian tuli saavuttaisi pommit ja kyllähän te tiedätte mitä siitä seuraisi. Seger tietenkin saapuu paikalle jälleen pelastamaan päivää ja jos toimet ovat yhtä päteviä kuin junassa ollessaan niin Luoja armahtakoon meitä kaikkia.
Okei, Seger jää kaatuvan laatikon alle jumiin ja eräs alueella olevista pelastustyöntekijöistä toteaa hänelle että huolta ei ole, he saisivat Segerin turvallisesti ulos. Tähän Seger huutaa ”don't take my legs!” HÄH?! Eihän kukaan edes vihjaissut siihen suuntaan että nyt lähtevät jalat mutta ei mies. Eikä Segeristä ollut mitään apua. Paikka on edelleen liekeissä ja pommit ovat vaarassa räjähtää.
Ja arvatkaa mitä, pommit räjähtävät.
Mutta onneksi Seger ainakin oli jo tässä vaiheessa ehtinyt muutaman kilometrin päähän turvaan uusioperheensä luokse.
Nyt elokuva muuttuu jonkinlaiseksi post apokalyptiseksi selviytymistarinaksi, kun kaikkialla on pelkkää tuhoa ja yötä, ja Seger on aivan yhtä hyödytön tässä tilanteessa kuin niissä aikaisemmissakin. Hän kyllä yrittää auttaa pulaan joutuneita, mutta tuntuu olevan enemmänkin tiellä kuin varsinaisesti avuksi.
Sitten pitkän hortoilun jälkeen näemme kuinka Amerikka nousee tästä tuhosta ja Segerin avustuksella nostetaan talon pääty pystyyn.


Atomijuna on aikamoista kuonaa, mutta siinä on siinä pari asiaa jotka ovat oikeastaan mukavan vaihtoehtoisia tälle genrelle.
Tottakai näissä tarinoissa on aina muutama sama idea, kuten esimerkiksi se että junassa/lentokoneessa/tms. on aina jotenkin matkassa henkilö joka joutuu keskeyttämään lomansa, tai vastaavaa jotta voi nousta ammattilaisten yläpuolelle pelastamaan päivää.
Ja tietenkin presidentti tai joku muu hyvin korkeassa asemassa oleva joutuu miettimään päätöstä uhratako mahdollisesti koko kaupungillinen ihmisiä vaiko ne sata tai kaksi matkustajaa tuossa lentävässä tähtisukellusveneessä. Armeija vaatii aina ilmaiskua tai muuta ja viherpipertäjät haluavat koettaa ymmärtää sadan tonnin painoista teräsjättiä.
Mutta enpä pahemmin muista näitä tämän lajin katastrofielokuvia joissa sankariksi tarkoitettu henkilö, eli tämän elokuvan Casey Ryback aka Rob Lowen Seger on aivan hyödytön tapaus. Toki hän on tunkemassa nenäänsä joka paikkaan aikeenaan auttaa, mutta hän ei saa aikaiseksi yhtään mitään. Seger ei saa junaa pysäytettyä, hän ei saa pommia deaktivoitua, hän ei saa tulipaloa talttumaan, hän ei saa pelastettua niiden ihmisten henkiä joita koettaa pelastaa. Hän vain menee paikalle ja poistuu sieltä hetken päästä.
Ja toisaalta lähes poikkeuksetta näissä elokuvissa pommit sun muut puretaan juuri ennen räjähdystä, talo ei kaadukaan vanhusten päälle ja raivostunut ydinsonni saadaan ajettua juuri ja juuri päiväkodin ohitse. Joten se että tässä elokuvassa pommien annetaan räjähtää ja tuhota osa Denveriä oli jokseekin erikoinen ratkaisu. Vaikka eihän tässäkään näytä mitään muuta tuhoa syntyvän kuin mitä nyt talot menettävät maalipintaansa ja jokainen räjähdyksen vaikutusalueelle jäävä ihminen tuntuu selviävän pintanaarmuilla. No, ehkäpä Venäläisten atomipommit eivät ole niin tehokkaita kuin mitä K-Rauta mainostaa.
Nämä Atomijunan perinteistä poikkeavat seikat eivät kuitenkaan elokuvaa paranna. Tämä on ajoittain joko uskomattoman tylsä, tai sitten uskomattoman typerä.
Juna pysähtyy, toinen tönäisee se matkaan. Vai niin.
Ja sitten kun kuvataan henkilöitä kiipeilemässä pitkin vaunuja junan ollessa liikkeessa, niin juna tuntuu kulkevan sellaista etanavauhtia että siitä on jännitys kaukana.

Samanlainen hitaus tuntuu vaivaavan jokaista elokuvan ns. toiminnallista kohtausta. On hyvin vaikea pitää tilanteita uhkaavina jos ne kulkevat koko ajan kuin hidastetusti olematta kuitenkaan hidastettuja, sillä elokuva koettaa vähän väliä kasvattaa jännitystä dramaattisilla hidastuksilla. Hidastukset hitaassa elokuvassa ovat aika tuskaa, etenkin jos koko idea on päinvastaisen toiminnan kuvaamisessa.

Näyttelijät eivät suorituksillaan ainakaan pelasta elokuvaa naurettavan löysyyden suosta, sillä oikeastaan kaikki elokuvan esiintyjät tuntuvat vasta heränneiltä ja melkein voi huomata heidän haukottelevan. Ymmärrän heitä täysin, sillä katsojana joudun toteamaan tämän elokuvan energisyyden olevan Nukkumatin unihiekan sumentamaa (kädet pystyyn, kuinka moni Teistä peitti silmänsä Pikku Kakkosen lopussa estääkseen hiekan ajautumisen silmiin.) Ei siis liene ihme etteivät edes näyttelijät jaksa panostaa eläytymiseensä katastrofin kynnyksella oleviin henkilöhahmoihin, vaan olisivat mielummin edelleen ja lopullisesti ikiunen lumoissa.

Kukaan elokuvassa mukana ollut näyttelijä ei varmastikaan käytä tätä elokuvaa esimerkkinä lahjoistaan.

Elokuvan takakannessa on isolla fontilla maininta siitä kuinka se siinä on ”hätkähdyttävät erikoistehosteet!”, mutta hätkähdyttävää on vain se että jopa The Giant Claw oli uskottavampi tehosteiltaan.


Atomijuna on ihan he-le-ve-tin ty-ly-sä elokuva, mutta yhden tähden se ansaitsee sen vuoksi että muutaman kerran elokuva oli niin naurettavan huono että se oli niiden sekuntien ajan jopa hauska.
Mutta edes Atomiinus ei puhaltaisi tähän sitä enempää henkeä.

Tähdet: *
Atomijuna

...NOIR

perjantai 30. heinäkuuta 2010

Rikollisin Aikein (Gang Related / Criminal Intent, 1997)

Lähes poikkeuksetta, ainakin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä, kun elokuvan kannessa mainitaan mukana olevan joku rap-artisti, oli hän sitten Ice T, Ice Cube, Ja Rule, Method Man, Redman, Fat Joe, Snoop Dogg, tai joku hiton Silkk Tha Shocker (hahaha!) niin on suhteellisen varmaa että ainakin tuo nimenomainen rap-artisti on huono osa elokuvaa.
Toki nämä henkilöt aina ajoittain eksyvät hyviin elokuviin, kuten Trespass, Judgment Night, Training Day, etc. Mutta tuolloin tuntuu että se elokuva on hyvä pikemminkin heistä huolimatta kuin heidän ansiostaan. Myönnän auliisti olevani tuossa oletuksessani myös osittain väärässä, sillä välillä nämä samaiset henkilöt väläyttävät myös aitoa osaamista. Siispä kyse monessa tapauksessa ei kenties olekaan siinä etteikö joku heistä osaisi oikeasti näytelläkin, mutta heidän pakotetunlainen imagonsa estää heitä olemasta hyviä. Tämä selittää sen miksi räppärit suoltavat ilmoille joko väitettyä katu-uskottavuutta korostavaa ”bitches ain't shit”-uhoamista, tai pilvenpolttokomediaa joka naurattaa kaikkia heitä joiden mielestä White Chicks on laadukkuuden multihuipentuma.
Tosin käytti puolustuksena sitten mitä tahansa argumenttia, niin mikään, ei sitten mikään puolusta 50 Centin elokuvauraa sillä se mies ei osaa näytellä hevonvaginaa. Otan ilolla vastaan jokaisen Robert Pattinsonin puunaamaelokuvan ja suon hänelle jokaisen maailman palkinnon Pulitzerista Oscariin, jos saisin takeen siitä ettei 50 Cent tee eläissään enää yhtään elokuvaa.


Mitä kautta pääsemmekin edesmenneeseen Tupac Shakuriin.


En missään nimessä mene väittämään Shakurin olleen rap-artisteista näyttelijänä lahjakkain, mutta ainakin hän lyhyen näyttelijänuransa aikana teki kaksi elokuvaa joista pidän, toisen ollessa Gridlock'd ja toisen ollessa tämä nyt vuorossa oleva Rikollisin Mielin.


Frank (James Belushi) ja Rodriguez (Tupac Shakur) ovat poliiseja joilla on jokseekin laiton sivubisnes meneillään. He ottavat poliisin todistevarastosta huumeita, myyvät ne, tappavat ostajan ja vievät huumeet takaisin varastoon ja narkoottisten aineiden ostajan kuolema luokitellaan brive by shootingiksi joita tapahtuu jengialueella toistuvasti ja siihen ei kannata sen enempää poliisien voimavaroja tuhlata.
Tuorein laittomuuden harjoittaminen kostautuu Frankille ja Rodriguezille kun selviää että heidän ampumansa diileri osoittautuukin DEA:n agentiksi joka oli vain tekemässä työtään. Eli hän on nyt DEAD-agentti.
Frank ja Rodriguez päätyvät tutkimaan agentin kuolemaa ja ajan ollessa vähissä he rupeavat puurtamaan etsiäkseen jonkun piruparan jolla ei ole alibia ja jonka he voisivat lavastaa tuon nimenomaisen kuolemantapauksen tuottajaksi. Vaikka kaupunki on täynnä pohjasakkaa niin Frankin ja Rodriguezin tehtävä osoittautuukin luultua vaikeammaksi, kun kaikki ehdokkaat omaavatkin alibin kyseiselle tapahtuma-ajalle. Hauskasti näiden henkilöiden todiste syyttömyydelleen tuohon agentin murhaan on poikkeuksetta jokin muu rikollinen toiminta, tosin murhaa lievempiä.
Frank päättää napata erään kodittoman, toisin sanoen pultsarin ja pienen alkoholipainotteisen ehdollistamisen jälkeen tämä nukkavieru viertolainen, Joe Doe (tunnistamattomaksi maskeerattu Dennis Quaid) päätyykin valheelliseksi syypääksi.
Kun vielä Frankin naisystävä Cynthia (Lela Rochon) houkutellaan vastentahtoiseksi silminnäkijäksi, on asia sillä selvä.

No eihän elokuva voi tähän loppua, vaan asioiden tulee mennä monimutkaisiksi ja sekaviksi jotta silmukka voi kiristyä, tie loppua ja seinä tulla vastaan.
Ase jota Frank käytti Joe Doen lavastukseen oli todisteena toisessa murhajutussa joka näyttää nyt menevän käsille tärkeän todisteen puutteesta. No, ei hätiä mitiä, senkun ostetaan kadulta uusi vastaava ase ja laitetaan se todistehyllylle. Mutta tietenkin tämän toisen murhatapauksen syytetty tunnistaa aseen olevan vieras ja uudet ballistiset todisteet osoittavatkin aseen olevan muu kuin murhissa käytetty ja murhaaja pääsee vapaaksi.
Todistesotkut aiheuttavat sisäisen tutkinnan joka tietenkin rajoittaa myös Frankin ja Rodriguezin toimia.
Samanaikaisesti vankilassa lojuva, pikkuhiljaa päätään selvittävä Joe Doe alkaa vaikuttamaan puolustusasianajaja Elliot Goffin (David Paymer) silmissä aivan joltain muulta kuin alkoholistipummimurhaajalta. Joe Doe on muistinsa menettänyt, mutta Frankin ja Rodriguezin ehdollistamisen jälkeen luulee suorittaneensa sen syytöksenä olevan DEA-agentin murhan ja suoraselkäisenä miehenä haluaa ottaa vastaan tuomionsa. Tämä saa Elliotin ihmettelemään asiaa sillä eihän kukaan, edes selkeä syyllinen ole koskaan valmis tunnustamaan ja kärsimään tuomiotaan.
Toisaalla Cynthia pakenee kaupungista välttääkseen todistajaksi joutumista ja jossain aivan muualla tunnettu asianajaja Arthur Baylor (James Earl Jones) huomaa lehdestä uutisen Joe Doen tapauksesta ja tunnistaa kuvassa olevan miehen William McCalliksi, tunnettuun miljonäärisukuun kuuluvaksi mieheksi. Tietenkin William oli myös kuuluisa kirurgi aikoinaan. Arthur on McCallin sukua jo vuosia edustanut asianajaja ja sai nyt tätä kiertotietä kautta tietää Williamin olevan vielä elossa, sillä William oli kadonnut jo vuosia sitten teille tuntemattomille. Nyt asiasta tulee tietenkin mediasirkus.
Frank ja kliseisesti gangstereille pelivelkainen Rodriguez hermoilevat sillä kaikki tuntuu luisuvan käsistä ja koko jutun piti olla helppoa jengiläisten välistä kiukuttelua.
Rodriguez vaatii että Cynthia pitää löytää ja hänet tulee tappaa, sillä hän on ainoa suora yhteys valheissa poliisiduon ja Joe Doen välillä. Ensin pitäisi vain löytää Cynthia.
Joe Doe eli William alkaa saada muistiaan takaisin ja selviää että hän ajautui aikoinaan huonoon jamaan perinteisellä tavalla, eli siten että vaimo ja lapset kuolivat ja hän tarttui pulloon
Cynthia päätyy lopulta todistamaan ja siellä hän kertoo valheellisen tarinansa DEA-agentin kuolemasta, mutta kuinka ollakaan William ja Cynthia tiesivät toisistaan jo ennen tätä tapausta, William kun vietti kodittoman elämää juuri Cynthian asunnon lähistöllä, joten sukkelasti Cynthian todistus osoitetaan vääräksi.
Frankin ja Rodriguezin keskinäiset epäilyt alkavat kasvaa, eikä asiaa auta se että Frank saa selville Rodriguezin kantavan mukanaan nauhuria. Frank ei kuitenkaan pysty tappamaan pariaan ja ystäväänsä, mutta Rodriguez päätyy silti hengiltä kun hänen pelivelkojaan perivät gangsterit sijoittavat luoteja Rodriguezin ihon alaisuuteen. Aiemmin kuolleen DEA-agentin pomo Richard Simms (Gary Cole) haluaa saada Frankin kiinni ja Rodriguezin nauhojen avulla se onnistuisikin. Etenkin kun nauhoilla puhutaan tapposuunnitelmista joiden kohteena olisi Cynthia. Arthur saakin Cynthiasta itselleen todistajan Frankia vastaan.

Mutta Frank on jo kadonnut.
William vapautetaan kaikista syytteistä ja siirrymme neljä kuukautta ajassa eteenpäin. Cynthia strippaa, palaa kotiinsa ja Frank odottaa siellä. Pienen jaarittelun jälkeen Cynthia saa luodin sisuksiinsa ja päätyy sairaalaan jossa yllätys yllätys William työskentelee.
Frank on aikeissa matkustaa pois kaupungista kun arvatkaa vaan että kuoleeko hän ennen suunnitelman toteutumista ja koska tämä elokuva rakastui jossain vaiheessa yllätyksiin, niin Frankin tappaja on se toisen murhaoikeudenkäynnin syytetty joka tunnisti aseiden vaihtuneen. No huh huh.


Rikollisen Aikein on suurinpiirtein puoliväliin saaakka erinomainen kujanjuoksutrilleri jossa neljä tähteä olisi varma ja viideskin olisi vahvassa harkinnassa, mutta sitten se alkaa käydä tarpeettoman pikkunäppäräksi jossa logiikan kustannuksella on katsottu tärkeämmäksi saada aikaiseksi lukuisa määrä jonkinasteiseksi yllätyksiksi tarkoitettuja yhteensattumia. Elokuva ei syöksy täyteen surkeuteen, mutta joukkoon syydetään aivan liian paljon tapahtumia ja henkilöitä joilla ei ole joko minkäänlaista varsinaista arvoa elokuvalle itselleen, tai niitä ei ainakaan olisi tarvinnut yhdistää pääjuoneen.
Seikat kuten Rodriguezin pelivelkaisuus ovat aivan turhia. Miksi se piti laittaa mukaan, kun siihen liitettiin elokuvan aikana vain kaksi kohtausta joissa ensimmäisessä vain mainittiin pelivelka ja toisessa Rodriguez tapettiin, vaikka jälkimmäisenkin kohdalla olisi ollut perustellumpaa antaa Frankin suorittaa tappo kun hän huomasi Rodriguezin petturuuden. Pelivelka ylipäätään oli aivan hyödytön idea, koska emmeköhän me jo niistä Frankin kanssa käydyistä huumekaupoista ymmärtäneet kyseessä olevan hunningolla olevan poliisin.
Entäpä sitten se että Frankin tappaja oli sieltä aiemmasta toisesta murhaoikeudenkäynnistä, tai se että William olikin miljonäärisuvun kirurgilahjakkuus, tai se että kun Cynthiaa ammutaan niin hän päätyy sairaalaan jossa kuntoutunut William on töissä. Ja tälläisiä enemmän kuin hiukan väkinäisen oloisia yhdistelmiä on elokuvan loppupuoli aivan täynnä.

Elokuvan pelastukseksi tulevat hyvää työtä suorittavat näyttelijät ja ohjaaja Jim Kouf onnistuu pitämään elokuvan rytmityksen tasaisena kaikesta lopun hullunkurisuudesta huolimatta. Tosin Kouf on myös elokuvan kirjoittaja ja täten siis samalla syypää tarpeettomien sattumien liioiteltuun määrään.

Näyttelijät ovat parhaimmillaan jopa loistavia, mutta yleisellä tasolla he ovat vähintäänkin hyviä. Belushi on mainio hiukan limaisena Frankina joka pyrkii koko ajan vakuuttelemaan itselleen olevansa oikeasti hyvä ihminen tappaessaan huumediilereitä ja Shakur, joka on toki hieman ressukka, antaa kuitenkin hyvää tukea heidän yhteisille kohtauksilleen.
Hauskaa oli katsella Dennis Quadia joka tuntui hieman kanavoivan Liam Neesonia elokuvasta Epäilty ja tämä oli huvittavaa jo siksikin että Quaid näytteli tuossa samaisessa elokuvassa jossa Neeson esitti jokseekin samanlaista roolia kuin Quaid tässä nimenomaisessa elokuvassa.
Joiltakin näyttelijöiltä tulee muutamia ylilyöntejä, mutta pääosin tilanne pysyy kullakin hyvin hallussa.


Rikollisin Aikein on varsin mielenkiintoinen trilleri joka kompuroi vain haluunsa yllättää katsojansa siinä kuitenkaan onnistumatta.


Tähdet: ***
Rikollisin Aikein

...NOIR

tiistai 27. heinäkuuta 2010

Mötley Crüe: Greatest Video Hits (2003)

No niin, vuoroon pääsee yhtye jonka edustama musiikin lajityyppi, olkoon se nyt sitten nimeltään hard rock, ei minua juurikaan liikuta. Kyllä heillä muutama ihan siedettävä kappale on, mutta ylipäätään tämä Ratt, Poison, Kiss, etc. -sarjan musiikki on minusta yleensä niin uskomattoman puuduttavaa tavaraa että sukeltajantautihan niitä kuunnellessa tulee. Tietenkin huomioimme sen seikan että Kissilläkin on jopa yksi hyvä biisi, joten ihan puhdasta V niin kuin verikostoa ei tässä kannateta.

Jonkinasteinen kiinnostus Mötley Crüehen itseni kohdalla liittyy pitkälti ulkomusiikillisiin asioihin ja tätä seikkaa edustaa vallan erinomaisesti hyvin viihdyttävä kirja Törkytehdas, eli The Dirt. Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirja olikin jo toistavuudessaan tylsempää luettavaa.
Kuulun kuitenkin siihen ikäluokkaan jossa ala-asteen koulun ”levyraateihin” piti aina raahata jotain Iron Maidenia, Twisted Sisteria, tai muuta mukarankkaa uhomusiikkia ja myönnän itsekin soitattaneeni Iron Maidenia koska en aluksi uskaltanut myöntää Duran Duranin olevan enemmän makuuni. No, se tilanne muuttui pian.


Eräänlaisena muoti- kautta kulttuuri-ikonina Mötley Crüe esiintyy minulle huomattavasti ymmärrettävämmin. Sillä kuten heti perään tullut Guns 'n Roses, edeltävä New York Dolls ja monet muut Aerosmithit, myös Crüen imagoa näkee joka helvetin nurkassa näinä päivinäkin. Eikä siihen tarvita mitään Hardcore Superstaria tai Backyard Babiesia, vaan sen kun avaa silmänsä ja vilkaisee ympärilleen.
Toki todettakoon, että jos olen paikassa jossa Crüeta soitetaan, niin tuskin pyydän levyä roviolle heitettäväksi. Bändin edustama lajityyppi ei vain yleisesti ottaen ole minun mieleeni ja vaikka totesinkin heillä olevan itsenikin mielestä muutama siedettävä kappale, niin osa niistä saattaa tilanteesta ja mielenalasta riippuen vaikuttaa jopa hyvältä.


Se miten ja miksi Crüen videokokoelma on valikoimiini ajautunut on hyvä kysymys, sillä itse en muista tilannetta jossa olisin tätä kyseistä dvd:tä ostamassa. Onko se sitten ollut niin uskomattoman halpa? Ilmainen? Vai onko se saatu lahjaksi?
No, hyllystä se löytyy silti.


Crüen videot ovat hyvin tyypillisiä edustamansa genren videoita. Niissä on usein eräänlainen juonikuvio jossa yhtye esittelee yksityiskoneitaan ja rikkauksiaan, mutta samalla näytetään että pohjimmiltaan he ovat vielä sama kovilla kaduilla kasvanut ulkopuolisten joukko kuten aiemminkin. Tätä timantein koristeltua katu-uskottavuuttahan erityisesti ns. gangstaräppärit tahtovat korostaa.
Nahkahousut narisevat, niitit kilisevät ja lakkahuurut sumentavat ruudun kun pitää esitellä pitkätkalsaritkuvioita muistuttavia tatuointeja.

Kun bändi soittaa lavalla tai jossain stonehengessa, niin mukana pitää olla tiikereitä, pääkalloja ja ihan hillittömiä kissoja. Hitto! Videoissa kehräävät naiset taitavat olla se syy miksi tämä videokokoelma vielä löytyy hyllystäni.
Videoissa esiintyy usein teema eräänlaisena kiertolaisena, tai ulkopuolisena olemisesta ja kieltämättä tämä istuu yhtyeen musiikkiin kuten erikoinen mielikuva jonka tavanomaisesti kirjoittaisin tälläiseen kohtaan.
On strippareita, biljardia, moottoripyöriä, farkkuliivejä, reikäisiä sukkahousuja, poskipunaa ihan saatanasti ja uskomattoman huono versio Anarchy in the U.K.:sta, joten kyllä minä ymmärrän täysin miksi tämä yhtye oli etenkin 80-luvulla hyvin suosittu, sillä se vetoaa siihen nyrkkiä ilmaan-tunteeseen sisällämme.
Suurin osa videoista on sitä tuttua meininkiä jossa yhtye on jossain soittamassa, mutta parissa videossa hyödynnetään elokuvatarinallisempaa ideaa ja vaikka You're All I Needin mustasukkaisuudesta ja kotiväkivallasta kertova video sisältää ihan uskomattoman pateettista näyttelemistä ja sellaisen määrän mukadramaattisia hidastuksia että se muuntuu jo huvittavaksi, niin kyseessä on kuitenkin niitä kappaleita joiden vuoksi etenkin tytöt haluavat halipusuja, vierittävät kyyneleitä ja sytyttävät sytkärin ojennetun käden päässä. Huojukaamme hitaasti ja aukokaamme huulia laulun tahtiin.


Animaationa tehty Hell On High Heels on ruma ja idealtaan tyhmä kuin se kuuluisa saapas.


Levyn pääosuudesta löytyy kunnioitettavat 21 musiikkivideota, joten lukumääräisesti tarjolla on tarpeeksi monta videota rauhoittamaan fanien ja kenties muidenkin itkuvinkunat. Näiden lisäksi viidestä videosta löytyy hyödyttömät uncensored/alternative-versiot.
Siis ihan oikeasti, mitä hiton virkaa niillä on. Tai pikemminkin miksi hitossa siellä varsinaisen päävalikon joukossa on mukana ne sensuroidut videot, sillä tottakai jokainen piltti joka tämän levyn sisältöä käy läpi katsoo myös ne sensuroimattomat versiot. Tuskin kukaan ajattelee että hitsi noita mä en uskalla katsoa jos niissä näkyy vaikkapa nänni.
Sensuroimattomien videoiden lisäksi yhdestä päävalikosta löytyvästä biisistä on tarjolla remixversio, jonka video on ainakin aivan erilainen kuin se toisaalla esiintyvä, vaikka kappaleen musiikillisesta annista ei tunnu eroa löytyvän.


Hyvin positiivista dvd:n sisällön suhteen on se, että mukana on myös post Vince Neil-materiaalia.


Hauskaa oli myös nähdä Michael Berryman Smoking In The Boys Roomin videolla ja erään videon taustalla näkyi Cry Babyn juliste. Jälkimmäinen tosin ei liity videoon millään tavoin, kunhan on vain osa kaupungilla näkyvästä taustasta muiden mainosjulisteiden joukossa. Ja kyllähän Kellopeli Appelsiini-viittaukset jollaisia nähdään Hooligan's Holidayssa jäävät aina
mieleen.

Erityisen positiivista on ekstroissa mukana oleva Nikki Sixxin ja Tommy Leen noin 50 minuuttinen haastattelu jossa he puhuvat niitä näitä, mutta keskittyvät enimmäkseen kertomaan taustaa yhtyeen tekemistä videoista. Eli siis eräänlainen irrallinen kommenttiraita.


Jos on Mötley Crüe-fani niin Greatest Video Hits on aikamoista nannaa. Tarjolla runsaasti sellaista joka varmasti kutkuttaa fanin tuntosarvia, mutta jos ei ole yhtyeen tai heidän edustamansa musiikin ystävä niin aika vaikea tästä on kunnolla innostua. Videoiden sisältö on juuri sitä huttua jollaista tälläiseltä yhtyeeltä odottaakin.
Koska en ole yhtyeen musiikin, tai Vince Neilin Smurffiäänen ystävä, niin katson näitä videoita enemmän niiden sisältämien ideoiden ja toteutuksen vuoksi ja muutaman videon verran niiden toistamat peppu ja tissit-meininki jaksaakin kiinnostaa, mutta jossain vaiheessa iskee väsymys.


Tähdet: ***

(Koetin löytää linkitettäväksi Mötley Crüelta biisiä jota jaksaisin itse kuunnella useampaan otteeseen. Tässä Brendan Perrya.)


Mötley Crüe: Greatest Video Hits

...NOIR

maanantai 26. heinäkuuta 2010

Love And Rockets: Sorted! The Best Of (2003)

En ole koskaan oikeastaan lukenut itseäni Bauhausin faniksi, vaikka toki tiedostan ja hyväksyn yhtyeen merkityksen goottimusiikin saralla. Mutta muutamaa loistobiisiä (esim. She's in parties ja Bela Lugosi's dead) lukuunottamatta yhtye on jäänyt jokseekin vieraaksi ja rehellisesti sanottuna minun on vaikea kuunnella In The Flat Fieldia yhdeltä istumalta läpi, ja tämän sanoo henkilö jolle Philip Glassin Music in Twelve Parts ei tuota ongelmia, saati sitten Graeme Revellin Insect Musicians. Joten vaikka pidänkin itseäni lajityyppiharrastajana niin Bauhaus ei edusta minulle goottimusiikin merkittävintä antia.
Kuitenkin Peter Murphyn vaihteleva sooloura on ollut mielestäni Bauhausia mielenkiintoisempaa seurattavaa ja muista tuon mainitun yhtyeen jäsenistä koostuva Love And Rockets on osoittautunut yhtyeeksi joka tästä kolmikosta on kerännyt eniten soittoaikaa minun taloudessani. Vaikkakin on hieman huvittavaa että tietääkseni ensimmäinen kuulemani Love And Rockets kappale So Alive sai minut erehtymään luulemaan kyseessä olevan yhtyeen nimeltä Roxette.


Ohimennen pitää mainita että suosittelen suuresti Gilbert ja Jaime Hernandezin Love And Rockets-nimistä sarjakuvaa, josta tämä samanniminen yhtye nimensä lainasi.


Love And Rockets ei koskaan ole ollut minusta lähellekään täydellinen ja parhaimmillaan se tuntuukin olevan irtobiiseinä kuin levykokonaisuuksina. Ja jos katselee Sorted!-kokoelmaa, niin niistä irtobiiseistäkin osa on vähän niin ja näin kelpuuttaisinko itse niitä mukaan. Esimerkiksi yhtyeen versio kappaleesta Ball Of Confusion on aika kauheeta kakkaa.
Mutta ne biisit jotka toimivat, niin voi pojat kuinka ne toimivatkaan. Holiday On The Moonin kevytpsykedelia toimii ainakin itseni kohdalla hyvinkin toiseen maailmaan vievänä, Holy Foolin löysä clubibiitti saa minun jalkani nytkymään ja tuo aiemmin mainittu So Alive saa mielihyvän aallon kulkemaan pitkin selkärankaa kuin William Castlen Tingler.
(On kuitenkin mainittava että Holiday On The Moonia ei löydy Sorted!-dvd:ltä, mutta sen cd-versiolla kyseinen kappale on.)


Tuosta Sorted!:n cd- ja dvd-julkaisuista pitää hieman kiukutella.
Kun alunperin ostin Sorted!-dvd:n, niin suomen levyjulkaisijan puolelta minun annettiin ymmärtää että tavoittelemani versio olisi tupla ja siihen sisältyisivät sekä dvd että cd. Todellisuudessa nämä versiot julkaistiin erillisinä painoksina ja käsiini saapui vain dvd ja täten jouduin siis ostamaan cd:n erikseen.

Kuin kiusatakseen minua, oli vielä molempien kansiin isketty tarra joissa todettiin että ”available on cd and dvd.”

Sorted! Jakaantuu kahteen osaan.

The Haunted Fishtank sisältää suurimman osan yhtyeen videotuotannosta ja More! puolestaan lisää videoita, audiomateriaalia ja yhtyeen jäsenten soolomateriaalia. Jälkimmäinen osuus viittaa siihen että ei ole katsottu Love And Rocketsilla olleen tarpeeksi omalla nimellään olevaa ns. hittishittiä, kun on pitänyt laittaa täytteeksi soolopuolen kamaa. Samaa harjoitettiin Kajagoogoon kohdalla, kun kokoelmasta puolet sisälsi Limahlin soolotuotantoa.

Ymmärtääkseni The Haunted Fishtank on julkaistu joskus aiemmin omana julkaisunaan ja on tuolloin edustanut yhtyettä heidän virallisena videokokoelmanaan. Joten More!-osuudellaan Sorted! On käytännössä sama kuin aiempi julkaisu, kunhan on vain täydennetty versio. Eli siis hieman samaan tapaan kuin mitä levyjen kohdalla näemme usein.


The Haunted Fishtank sisältää 11 musiikkivideota, joista yhdeksän voidaan lukea oikeiksi musiikkivideoiksi, tai ylipäätään sellaisiksi joilla on perusteltu syy olla mukana levyllä. Ne kaksi muuta videota ovat,,, no,,, roskaa. Oletettavasti itse yhtyeen jäsenet ovat pukeutuneet jonkinlaisiksi pallopääampiaisiksi ja heiluvat ympäriinsä, siinä se. Nämä pallopäät ovat nimeltään Bubblemen ja niille on uhrattu oma tila vielä sieltä More!-puoleltakin. Ne eivät tee muuta kuin saavat tarttumaan pulloon.
Videot noudattelevat pitkälti vanhaa tuttua yhtye soittaa-teemaa. Eli ollaan erinäisissä paikoissa ja soitetaan. Efekteiksi riittävät pitkälti savukoneet, David J:n aurinkolasit ja Daniel Ashin räjähtäneet hiukset ja huulipunat. Joten näissä videoissa ei suuremmin ole vaivaa nähty, vaan suurin osa vaikuttaa hyvinkin liukuhihnamaiselta tuotannolta siinä mielessä että välillä ei meinaa huomata lavasteiden vaihtuneen vaan vaikuttaa siltä kuin yhtye olisi päättänyt kuvata kaikki uransa videot yhdeltä istumalta. Täydelliseksi miinukseksi tuota ei voida kuitenkaan laskea, sillä videoiden yhteneväisyydet saavat aikaan aika kivan rakenteen niiden jatkuvuudesta ja videoiden pelkistetty tyyli palvelee ajoittain erinomaisesti musiikkia. Onkin hauskaa että suhteellisen epäonnistuneena kappaleena pitämäni Ball Of Confusion-versio on videona yksi onnistuneimpia. Yhtye luottaa yksinkertaisiin väreihin, tai pikemminkin niiden puutteeseen ja valtaosassa videomateriaalista musta ja valkoinen ovat dominoivassa asemassa. Kun Ball Of Confusionin mustavalkoista asetelmaa rikotaan satunnaisilla kirkkaanpunaisilla viivoilla ja säröillä, niin se aiheuttaa samanlaisen onnistuneen kontrastityylikkyyden kuin mitä esimerkiksi The White Stripes hyödyntää ahkerasti.


Yksikään videoista ei varsinaisesti aiheuta suuttumusta, jos emme siis huomioi niitä Bubblemen-sekoiluja, mutta Motorcyclen kirjaimellinen lähikuvarakastelu moottoripyörästä on kyllä aika puuduttavaa katseltavaa.


More!-puoli alkaa Love And Rocketsin Fishtankin jälkeisillä videoilla joita on neljä kappaletta. Ja videot jatkavat Fishtankin jo esittelemää rakennetta jossa yhtye pitkälti vain soittaa ja välillä kuvaa maustetaan valoilla, tms. David J luottaa edelleen aurinkolasi-imagoonsa, mutta Daniel Ash on ainakin vähentänyt meikkiään. Videot ovat saaneet osakseen myös runsaasti väritystä, mikä toisaalta sopii yhtyeen modernimpaan ilmeeseen ja äänimaailmaan, mutta toisaalta aiheuttaa rikkonaisuutta aiempaan pelkistettyyn värimaailmaan.
Niin ja se yhtyeen kolmas jäsen, Kevin Haskins tekee näissä videoissa samaa kuin kaikissa muissakin, eli on turpa rullalla ja rummuttaa.
Musiikillisesti nämä videot eroavat Fishtankin osuudesta siten että tässä vaiheessa yhtye on syleillyt konesoundeja kuin suloista hylkeenpoikasta ja etenkin R.I.P. 20 C-kappaleesta on vaikea tunnistaa Love And Rocketsia samaksi yhtyeeksi kuin mitä juuri äsken tuli kuunneltua.


Videoiden perään saamme kuulla yhtyeen haastattelun jossa kuulemme perinteisiä kliseitä täydellisen biisin etsimisestä, siitä että yhtye ei osaa luokitella omaa materiaaliaan ja muuta sellaista tuttua ja turvallista. Ei siinä mitään vikaa ole.


Sitten seuraa mielestäni yksi kaikkien aikojen mielenkiintoisimpia ekstroja, tai miksi sitä nyt haluaakaan kutsua. Eräs Love And Rocketsin fani, David Lanfair oli aikoinaan lähettänyt yhtyeelle kasetin jolla kertoo itsestään, osoittaa ihastumistaan yhtyettä kohtaan ja esittää kysymyksiä koskien Bauhausia ja Love And Rocketsia. Lanfairin toive oli ollut että yhtye tekisi vastauskasetin ja lähettäisi sen hänelle. Periaatteessa kyseessä siis on fanikirje kasetin muodossa. No, yhtye oli tehnyt niin että rupesi soittamaan musiikkia Lanfairin kasetin taustaksi, jolloin Lanfairin puheesta muodostuivat vokaaliosuudet ja julkaisi tämän kappaleen levyllään. Tämä sama musiikkihaastatteluraita on siis myös tällä dvd-julkaisulla. Tämä on mielestäni varsin nokkela idea ja erittäin suuresti sydäntälämmittävä.


More! jatkuu Daniel Ashin soolomateriaalilla jota löytyy neljän videon edestä. Eivät nämä nyt juurikaan eroa edelläkoetuista, mitä nyt Walk This Wayn Tito Puente-salsaosuus on piristävää ja Ash näyttää tässä kyseisessä videossa supercoolilta.
David J edustaa itseään yhden kappaleen edestä, joka onkin veikeää helisevää kitarapoppia jossa Bauhaus loistaa täydellisesti poissaolollaan ja olemme lähempänä La's:n There She Goesin henkeä kuin eläviä kuolleita.


Ja lopuksi meitä kiusataan Bubblemenin osuudella joka käsittää huonoa räppiä, mukavitsikkään B Siden jossa kuulemme ampiaisen surinaa ja puuduttavan sarjakuvan. Luojan kiitos Bubblemenin biisit ovat audiomuodossa, eikä veistä väännetä haavassa videoiden avulla.

Bubblemenin avulla Love And Rockets on ilmeisesti halunnut osoittaa että heilläkin on humoristinen puolensa, toivottavaa vain olisi ollut että tämä huumori olisi ollut hauskaa, eikä mitään Aarne Tenkanen-sarjan itsemurhan kaipuuta.
Sarjakuvan mainittavin seikka löytyy siitä että sen on piirtänyt Hunt Emerson, joka suomenmaalla taitaa olla tunnetuin Myrkky-lehden hienovaraisista filosofoinneista.


Love And Rocketsin videot ovat kuten biisinsäkin. Osa toimii erinomaisesti, osa ei.
Videoiden suurin miinus on siinä että ne ovat kovin mielikuvituksettomia, mutta toisaalta yhteen pötköön katseltuna juuri niiden samankaltaisuus toimii hyvänä yhdistävänä tekijänä ja se tekee niistä jokseekin vahvan kokonaisuuden. Kuitenkin pienikin tauko välissä saa aikaiseksi mielikuvan siitä että enkös minä juuri äsken nähnyt tämän saman videon eri biisillä?
Sisältönsä puolesta Sorted! on aika ihailtava. Toki kun tietää sen että kyseessä on vain täydennetty painos aiemmasta julkaisusta ja osa lisäyksistä vaikuttaa täytemateriaalilta, niin sitä voisi luvalla pitää miinuksena. Mutta jos ei jo omista The Haunted Fishtankia, niin sitten valitusten aiheet vähenevät. Varsinaisia Love And Rockets-videoita on kuitenkin 13 kappaletta ja kun sen päälle tulevat vielä pitkälti samaan sarjaan kuuluvat soolo-osuudet, niin Love And Rockets-nälkä tulee vähäksi aikaa tyydytettyä.
Ja vaikka itse en todellakaan nauttinut noista Bubblemen-jutuista, niin joillekin ne varmasti iskevät kuin sika limppuun.
Ekstramateriaalista itseäni viehätti erityisesti tuo kehumani David Lanfair-raita ja se yksinään olisi jo yhden tähden arvoinen.
Loppujen lopuksi joudun kuitenkin toteamaan että koska osa Sortedin kappaleista ei mielestäni edusta yhtyeen parhaimmistoa, niin niiden paikka hittikokoelmalla on perusteeton. Ja koska kivasta yhtenäisestä linjasta huolimatta videot ovat pitkälti itseään toistavia ja täten jopa tylsiä, niin negatiivisuus painaa aivan liikaa sitä hyvyyttä alaspäin.


Tähdet: ***



Love And Rockets: Sorted! The Best Of

...NOIR

perjantai 23. heinäkuuta 2010

The Cure: Greatest Hits (2001)

Yksi asia monien muiden joukossa joka on aina kiehtonut minua The Curen kohdalla on ollut heidän kykynsä aikaansaada musiikillisia elämyksiä jotka kuuntelemattoman ihmisen korvaan kuulostavat iloisilta popralleilta, mutta ovat todellisuudessa synkkiäkin synkempiä. Otetaan esimerkiksi vaikkapa kappale Boys Don't Cry joka päällisin puolin kuulostaa joltain hilirimpsis-ilottelulta reippaan askelluksensa ja hymyhuuli-laulunsa ansiosta. Sanoitukset kertovat kuitenkin syistä miksi pojat itkevät kuin miksi eivät, ja ilo on niistä kuvauksista kaukana.
Toki The Cure on muutakin kuin vain valheellisen iloisia kappaleita kirjoittava popyhtye. Valtaosa The Curen tuotannosta on kuitenkin enemmän tai enemmän melankolista ja siltä se kuulostaakin ilman kommervenkkeja. Ja jos oikein tahtoo mieltää elävänsä päättyvän juuri sillä samaisella hetkellä, niin siihen riittää kun laittaa soimaan levyn Pornography, josta valoa ei löydy kuin korkeintaan tunnelin päästä. (Pornography on oma suosikkilevyni yhtyeen tuotannosta.)
No jaa.


The Cure on yhtye joka on helppo karsinoida gootiksi, mutta myös yhtä helposti sen näkee tuottavan ns. brittipoppia (siis tyylisuuntauksena, ei kotipaikkana). Puhumattakaan siitä että välillä liikuskellaan New Orderin jalanjäljillä, tai erehdytään palkkaamaan Ross Robinson tuottajaksi.
Oli sitten The Curen kulloinenkin tyylilaji mikä tahansa, niin yhdistävänä tekijänä kappaleesta toiseen on Robert Smithin kissan naukumiselta kuulostava laulu, joka tottumattomalle kuulijalle esiintynee hyvinkin ikävänä, mutta kun sen kanssa pääsee sinuiksi niin huomaa kuinka äärettömän sopivaa Smithin vokalisointi on The Curen musiikissa.
The Curen visuaalinen imago keskittyy pitkälti Smithiin, mikä on sinänsä ymmärrettävää että hänhän kuitenkin on yhtyeen ainoa pysyvä jäsen ja laulaja, sekä pääasiallinen biisinkirjoittaja. Smithin imagoon kuuluvat kalkitut kasvot, sähäkkä musta harakanpesä hiuksina ja sotkuisesti punatut huulet saavat aikaiseksi sen että hänessä on muita enemmän tarttumapintaa katseelle. Tämä kaikki siis mitenkään vähättelemättä muita yhtyeen on/off-jäseniä, sillä osalla heistä on ollut merkittäväkin osa yhtyeen äänimaailman muodostumisessa.


Greatest Hits DVD julkaistiin tukemaan Greatest Hits CD:tä (no shit Sherlock) ja koska tässäkin on kyseessä yhtye jolta on jo aiemminkin julkaistu kattavia kokoelmia, niin DVD osoittautuu CD-versiotaan mielenkiintoisemmaksi.


Greatest Hits DVD kokoaa yhdelle levylle lähes kaikki The Curen musiikkivideot. Suurin osa (18 kpl) niistä mainitaan menuvalikossa ja DVD:n takakannessa, mutta muutama lisävideo löytyy sinne tänne ripoteltuina piilobonuksina.
Jostain syystä 13th-kappaleen videota ei ole tarjolla, tai ainakaan minä en sitä löydä vaikka kuinka sokerilla houkuttelen. Syytä tähän puutteeseen en tiedä, enkä rehellisesti sanottuna ole koettanut selvittääkään. Henkilökohtaisesti pidän videon puuttumista suurena miinuksena, sillä kyseessä on ihan kiva tekele johon yhdistän erään elämäni onnellisuuden hetkistä
Kun puhutaan kokonaismääräisesti yli kahdestakymmenestä musiikkivideosta, joista osa sijoittuu kultaiselle 80-luvulle jolloin MTV:n avulla musiikkivideot saivat hetkiseksi ansaittua näkyvyyttä, niin luonnollisestikin videoiden taso heittelee suuresti budjettien ja ennen kaikkea hybriksen vuoksi. Paisunut käsitys omasta mielikuvituksen erinomaisuudesta ja uuden median mahdollisuuksista on The Curen, kuten esimerkiksi Duran Duranin kohdalla johtanut joihinkin aivan käsittämättömän huonoihin videoihin joissa miinukset eivät tule yhtyeen tai videon ohjaajan innokkuudesta vaan rumien videoefektien käytöstä. Toisin kuitenkin kuin Duraneiden kohdalla, The Curen videot harmemmin näyttävät kovinkaan paljoa rahaa syöneiltä tuotoksilta, mutta samaan tapaan yhtye tuntuu olevan välillä hieman väärässä paikassa. Tosin nämä väärässä paikassa olemiset ovat saaneet aikaiseksi videoita kuten Why Can't I Be You? jonka pukuleikeissä ei ole tolkun häivää ja kuvassa tuntuu olevan väärä yhtye, mutta samanaikaisesti mukana on jotain ylettömän hellyyttävää ja yksinkertaisesti kivaa.
Jotkut videoiden ideoista ovat joko nerokkaita, tai vain ja ainoastaan ääliömäisiä. Miksi esimerkiksi Inbetween Daysissa juostaan ympyrää ja miksi kuvassa heiluu sukkia? Vastaavasti taas samaisessa videossa yhtyeen imago on yhdennäköisesti kohdillaan ja osa kamerakulmista ovat varsin mukavaa seurattavaa.
Vaikka osa videoista noudattelee kaavaa ”tehkää jotain hassua ja mä kuvaan”, ja tällöin kuva ei oikein yhdisty musiikkiin, niin se tavallaan sopii tuohon aiemmin mainitsemaani kykyyn yhdistää iloisuus uskomattomaan melankoliaan.
Parhaimmillaan yhtyeen videot ovat oikeastaan täydellisiä visioita The Curen musiikista ja imagosta. Videot kuten Just Like Heaven, Lullaby ja Lovesong edustavat puhdasta nerokkuutta. Oli sitten kyseessä Just Like Heavenin ultimaattinen goottimeininki tuulikoneiden ja taivaan edessä, Lovesongin tippukivien vieressä vonkuminen, tai Lullabyn Tim Burtoniaaninen kauhumaailma ihmisiä syövinen sänkyineen, niin tämä videokolmikko näyttää juuri siltä miltä The Cure tuntuu.
Tim Burtonista puheenollen. Useampikin The Curen video vaikuttaa ammentavan samasta kaivosta kuin Burton ja on hyvin ymmärrettävää että The Cure-fanit nauttinevat myös Burtonin elokuvista. Ja huomattavaa on myös Burtonin hiusmalli joka yhdistyy enemmän kuin hieman Smithin vastaavaan.
Vaikka Just Like Heaven, Lullaby ja Lovesong ovat mielestäni visuaalisesti lähimpänä The Curea, niin videokatraan ehdoton helmi on Close To Me, jonka idea kaapissa soittavasta yhtyeestä on erinomaisen ahtaasti kuvattu, on ideana varsin hauska ja istuu hyvin musiikkiin. Myöhemmässä Never Enough-videossa hyödynnetään vastaavaa ahtaanpaikan ideaa, mutta siinä se ei toimi yhtä tehokkaasti, eikä kappalekaan ole yhtä tarttuva.
The Curen videot ovat valtaosaltaan sellaisia joissa ei ainakaan pinnallisesti katseltuna tunnu olevan oikein päätä saatikka häntää. Ne vaikuttavat siltä kuin joukko rasavillejä olisi päästetty teatterin puvustamoon ja sitten ovat vieläpä saaneet jonkun kuvaamaan kaiken sen sokerihumalaisuuden. Mutta vaikka tolkku tuntuu olevan tolkuton, niin pakkohan se on myöntää että näitä videosekoilua on välillä hauska katsella ja kuunnella hieman samaan tapaan kuin jotain Terence Hill/Bud Spencer-elokuvia, tai Hirttämättömiä. Ei niistä osaa oikein etsiä Avaruusvauvoja tai Isaac Asimovia, mutta suhteellisen hauskaa on.
Toki olisin toivonut että The Cure olisi videoittanut enemmän niitä levyjensä surumielisempiä kappaleita, kuin näitä Wrong Number-rallatuksia, sillä Lullabyn kaltaiset videot tuovat yhtyeelle enemmän uskottavuutta ja asiallisuutta kuin juuri Wrong Numberin räikeän väriset talk show-käärmeet.
Ja sori vaan, Cut Here on pirun tylsä biisi, eikä video siitä ole yhtään sen parempi.
Tämä Cut Here taisikin olla se ns. uusi biisi joka piti heittää täkyksi kokoelmalle. Mutta oli vuosi mikä tahansa, niin tuskin kyseisestä kappaleesta olisi minkäänlaiseksi suureksi hitiksi koskaan jotta se puolustaisi paikkaansa millään hittikokoelmalla.

Vielä huonompi on Republican Saffronin kanssa duetoitu Just Say Yes jonka elektrosoundit ovat väsyneitä, Smithin ja Saffronin äänet eivät tunnu istuvan yhteen ja video on miellyttävä kuin kuppa syöpäpotilaalla.

Ai niin, vaikka hieman nuivasti suhtauduinkin The Curen Greatest Hits CD:n tarpeellisuuteen, niin perun puheeni siltä osin että jos hankkii kyseisen levyn tuplaversion niin sitten kyseessä on hyvä lisä jo Staring At The Sean ja Galoren omistajille, sillä toisella levyllä on maittava paketti akustistia versioita tutuista isojen poikien ralleista.


Minusta The Cure on aivan gehennan hyvä yhtye, mutta jotenkin heidän videonsa eivät muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tee minuun lopulta suurtakaan vaikutusta. Se johtuu ehkä siitä että suurin osa videoista on toteutettu uskomattoman kömpelösti. Niinkin suuria audiomielikuvia kuin The Cure saakaan aikaan, niin niitä ei ole osattu siirtää kunnolla videoiden muotoon. Toki näen useastikin välähdyksiä siitä mitä olisi voitu saada silmiemme iloksi, mutta lopputuloksena on aivan liian usein Duudsonit-tason kotivideokuvaa kuin Saksikäsi Edwardia jollaista kuitenkin on pohjalla nähtävissä.
Kyllähän The Curen videot on veikeitä, mutta eivät oikeastaan yleensä muuta. Levyjen kuuntelu luo mieleeni huomattavasti onnistuneempia visioita kuin mitä valtaosa tämän DVD:n videoista saa loihdittua.


Sisällön määrän puolesta Greatest Hits DVD on tarpeeksi kattava jotta siitä ei saa nurinaa suurestikaan aikaiseksi. Varsinaisia musiikkivideoita (piilobonukset mukaanlukien) on 21 ja näiden lisäksi ekstroista löytyy kuusi akustista studiolive-esitystä joiden pelkistetty mustavalkokuvaus on hauskasti paljon osuvampaa kuin suurin osa varsinaisen videopuolen materiaalista.


Tahdon lopuksi korostaa sitä, että tätä kirjoittaessani olen suunnattoman väsynyt ja koiranmakkara räjähti tänään kasvoilleni, joten kritisoin mahdollisesti tästä syystä videoita liiaksikin. (Tosin huomaan olleeni lopulta aika kritiikitön.) Mutta tämän hetkisen mielentilani varjossa totean että itse biisit saisivat helposti täydet tähdet, mutta huomioon ottaen visuaalinen anti, joudun toteamaan että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta olen kuten Australialaiset, eli down ja under.


Tähdet: ***



The Cure: Greatest Hits

...NOIR

maanantai 19. heinäkuuta 2010

Frankenstein on Tuhottava (Frankenstein Must Be Destroyed, 1969)

Harmiton murtovaras on murtautumassa asuntoon, kun omistaja sattuu paikalle. Murtovaras koettaa piiloutua asunnon kellariin, joka osoittautuu jonkinlaiseksi laboratorioksi. Yul Brynnerin hapossa kostutetulta veljeltä näyttävä asunnonhaltija yllättää murtovarkaan ja alkaa tappelu jonka yhteydessä vast'ikään irtileikattu verinen pää kimpoilee lattialla.
Murtovaras pääsee pakenemaan ja happovauriokasvoinen mies paljastuu naamioituneeksi Paroni Frankensteiniksi (Peter Cushing.)
Poliisien saapuessa tutkimaan tapahtumaa on Frankenstein jo kaukana poissa.
Toiseen kaupunkiin saavuttuaan Frankenstein asettuu salanimellä paikalliseen Anna Spenglerin (Veronca Carlson) omistamaan majataloon.
Toisaalla meille esitellään kaupungin pöpilässä työskentelevä Alex DeLargea hiukan muistuttava Annan lääkäripoikaystävä Karl Holst (Simon Ward.)
Tässä vaiheessa Frankensteinin kiinnostuksen kohteina/uhreina ovat tohtorikollegat ja kuullessaan että pöpilässä on potilaana eräs tohtori Brandt (George Pravda) joka oli aiemmin herättänyt ”i'll say!”-kuohuntaa puhumalla aivojensiirto-operaatioista, herää Frankensteinin mielenkiinto arvoon arvaamattomaan.
Saamme myös tietää että Annan äiti kärsii jostain hermostosairaudesta ja silloisena pula-aikana Annalla ei ole varaa äitinsä lääkkeisiin, mutta onneksi pöpilässä työskentelevä Karl varastaa hyvää hyvyyttään Annan äidille lääkkeitä. Kuinka ollakaan Frankenstein saa selville Karlin lääkevarkaudet ja heti samantien Frankenstein kiristää Annasta ja Karlista itselleen apulaiset. Ensimmäiseksi Frankenstein käskee Annaa heittämään pihalle muut majatalon asukkaat, sitten Karl voikin lähteä avuksi kirurgitarvikkeiden varkauksiin.
Vasten tahtoaan mukana oleva Karl sekaantuu nopeasti murhaan ja Frankensteinin ote kiristyy entisestään.
Frankensteinin suunnitelmana on vapauttaa pöpiytynyt tohtori Brandt ja parantaa hänet mitenkäs muuten kuin aivoja vaihtelemalla. Jos parantaminen ei ota luonnistuakseen, niin ainahan aivot voi jäädyttää tulevia sukupolvia varten.
Pienen vaivannäön jälkeen Frankenstein saa vapautettua tohtori Brandtin.
Poliisi saapuu tutkimaan tapausta jonka yhteydessä heille selviää että Brandt oli ollut kirjeenvaihdossa Frankensteinin kanssa ja Brandtin vaimo uskookin että hänen miehensä menetti järkensä juuri Frankensteinin vuoksi.
Frankenstein haluaa löytää uudeksi uhrikseen jonkun toisen lääkärin, irrottaa tämän aivot ja siirtää ne tohtori Brandtin päähän ja tällä tavoin parantaa Brandtin. Okei, miten se auttaa? Näissä tarinoissahan ruumis on toissijainen, sillä jos Brandtin kehoon siirtää vaikkapa minun aivoni, niin Brandt ei siinä ajattele vastaisuudessa vaan minä.
Frankenstein raiskaa Annan.
Karl käy kidnappaamassa tohtori Richterin (Freddie Jones) ja seuraavaksi voimmekin siirtyä päänleikkausoperaation lumoihin.
Frankensteinin koe tuntuu onnistuneen sillä aivojen siirron jälkeenkin tohtori Brandt on edelleen hengissä. Jonkinlaista ongelmaa edustaa Brandtin hysteerinen vaimo Ella (Maxine Audley) joka tunnistaa Frankensteinin ja haluaa saada selville mitä tapahtuu ja missä aviomies on.
Frankenstein kertoo pelastaneensa pöpiytyneen tohtori Brandtin ja vie Ellan katsomaan siteisiin käärittyä tohtoria.
Frankenstein saa vakuutettua Ellan hyvistä aikeistaan ja hän poistuu paikalta iloisena. Mutta palattuaan Annan majatalolle saa Ella huomata että niin sekä Frankenstein, kuin Anna, Karl että mahdollinen tohtori Brandtkin ovat kadonneet. Ella kutsuu poliisit ja paljastuu että tohtori Brandtin aivoton ruumis löytyy paikalta, joten siteissä ollut mies olikin tohtori Richter jonka pään sisällä kekkuloi tohtori Brandtin aivot.
Karl ja Anna päättävät viimeinkin ryhdistäytyä ja karata pois Frankensteinin luota.

Toisaalla tohtori Richter on lopultakin herännyt ja repii siteet kasvoiltaan. Koska Richterin pään sisällä ovat Brandtin aivot, niin itsetietoisuus ja keho jonka otsassa on iso vekki aiheuttavat identiteettikriisin.
Anna yllättää heränneen Richterbrandtin ja peloissaan tulee puukottaneeksi häntä vatsaan. Muualla Frankenstein huomaa Karlin pakoaikeet ja vuorossa on fyysinen kamppailu.
Karl juoksee karkuun.
Frankenstein löytää peloissaan olevan Annan ja saa kuulla neidon puukottaneen Richterbrandtia. Frankenstein kiukustuu ja puukottaa, tai pikemminkin skalpelloittaa Annan kuoliaaksi.
Richterbrandt päätyy Ellan luokse, mutta koska Richterbrandt näyttää ulkoisesti pahoinpidellyltä Richteriltä, niin Richterbrant ei uskalla esittäytyä Ellalle tiedostaessaan olevansa ns. hirviö.
Frankenstein saapuu Ellan talolle, jonne Richterbrandt on valmistellut ansan arvon hullulle tohtorille. Siispä talo palamaan Richterbrandtin ja Frankensteinin ollessa sisällä. Frankenstein pääsee jo kertaalleen pihalle turvaan, mutta Richterbrandt kantaa Frankensteinin takaisin sisälle kokemaan liekehtivän kuoleman.


Jos on Hammer-elokuvien ystävä niin Frankenstein on Tuhottava ei tuota pettymystä. Tästä elokuvasta tuntuu löytyvän kaikki elementit jotka tekivät Hammerin elokuvista niin kovin nautinnollisia. On siis ympäristö joka vaikuttaa eräänlaiselta keskieurooppalaiselta Englannilta, on runsaasti sumua, sammaleen peittämiä goottilaisia rakennuksia, erinomaisen uhkaava musiikki ja vaikka se ei nyt mitenkään merkittävää ole, niin Hammer-elokuville tyypillisesti tämä tuntuu verisemmältä kuin muut naapurielokuvat.


Elokuvan tarina on mainio siinä mielessä että Frankenteinin luomus, eli tämä niin sanottu hirviö loistaa tavallaan koko elokuvan ajan poissaolollaan, sillä lopussa esiintyvä Richterbrandt ei ole oikeastaan minkäänlainen hirviö edes lainausmerkeissä.

Frankenstein on edelleen äärimmäisen halukas ei ehkä niinkään luomaan varsinaista uutta elämää mutta kokeita ihmiselolla kuitenkin ja siihen liittyviä keskusteluja on runsaasti tarjolla.
Toki elokuvan loppuosassa tulee tutunomainen tunne kun tämä Richterbrandt raahaa Frankensteinin palavaan taloon. Richterbrandt ei kuitenkaan ole samantapainen hirviö kuin millaisia Frankenstein aiemmin sai aikaiseksi, sillä ensinnäkään tämänkertainen ”hirviö” ei ole yhtä totutun rujo ulkonäöltään ja hänen päänsä toimii kunnolla oikeastaan heti herättyään. Joten tässä elokuvassa itse Frankenstein ja hänen toimensa ovat selkeästi se hirviön kuvaus, eivätkä niinkään hänen kokeidensa luomukset.
Ja voi pojat millainen ureapää tämä Cushinghin esittämä Frankenstein onkaan. Egoistinen murhaava raiskauskone jolle muut ihmiset ovat vain pakollisia esteitä jotka tulee raivata pois tieltä jotta Frankensteinin käsitys edistyksestä pääsee eteenpäin. Peter Cushing esittääkin roolinsa sellaisella vimmalla ja uskottavuudella, että siihen ei kukaan Kenneth Branagh yllä ikänä. Cushing tosin oli aina luotettava näyttelijä.

Ei tässä elokuvassa muistakaan näyttelijöistä löydä valittamista. Toki muut ovat hiukan valjuja Cushing maanisuuden rinnalla, mutta yksikään näyttelijöistä ei ainakaan pääse vakuuttamaan ärsyttävyydellään.

Erikseen täytyy kyllä antaa kehuja Richterbrandtia esittävälle Freddie Jonesille. Kohtaus jossa hän katsoo peiliin huomatakseen olevansa Brandt Richterin kehossa on erittäin koskettava.

Frankenstein on Tuhottava on yksinkertaisesti sanottuna hyvin toimiva kauhuelokuva, ei sen kummempaa.


Tähdet: ****
Frankenstein on Tuhottava

...NOIR

sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

Draculan Poika (Son of Dracula, 1943)

Castlevania-pelisarjassa kekkuloi hahmo nimeltä Alucard, mutta tuosta nimestä minulle ei tule ensimmäisenä mieleen Medusapäät tai lentävät ristit, vaan Lon Chaney Jr.:n askellus Draculan poikana. Ja voi pojat, kyseessä ei ole pelkästään hyvä mielikuva Alucardista, vaikka leffa ei nyt huono olekaan. Tapa jolla katsojalle osoitetaan Alucardin olevan Dracula on niin hupsu että sitä melkein nousee seisomaan, heiluttaa käsiään ja hiki otsalla toteaa kovaäänisesti television ruudulle että ”te ette voi olla noin tyhmiä!” Kuinka tyhmiä? No, kohta se selviää.

Heti samantien elokuvan alussa sankarihahmoihin kuuluvat tohtori Brewster (Frank Caven) ja apulaisensa Frank Stanley (Robert Paige) odottavat juna-asemalla saapuvaksi kunniarvoista vierasta, kreivi Alucardia (Lon Chaney Jr.)
Kreivi ei kuitenkaan näyttänyt olleen mukana junassa, mutta herran matkatavarat, lukuisat arkut kyllä saapuivat. Tohtori Brewster näkee arkun kyljessä Alucardin sinetin ja lähikuvassa näemme kuinka Brewster käy kirjaimia läpi yksi kerrallaan sormella hivellen ja samalla lukien D-R-A... (sinetti kun näkyy kyljellään ja täten katsojalle lähes oikeinpäin.) Frank keskeyttää Brewsterin tavaamisen kysyen mitä hän tekee ja se jää kesken. Hmm... kukahan Alucard siis mahtaa olla? Selvempää asia olisi ollut vain jos ruutuun olisi ilmaantunut pop up-ikkuna kertomaan että Alucard on Dracula. Ei kai?!
Alucard on tulossa toistaiseksi tuntemattomasta syystä tapaamaan Caldwellin perhettä, jonka naispuolisiin jäseniin kuuluu myös METAFYSIIKKAA harjoittava Katherine (Louise Allbritton.) Katherine on se perheen Wednesday Addams/Lydia Deetz joka on ns. mystinen surunaama joka tuntee METAFYYSISILLÄ voimillaan Alucardin läsnäolon vaikka herra ei muiden nähdäkseen ollutkaan saapunut. Katherine vierailee myös mustalaisennustaja Zimban (Adeline De Walt Reynolds) luona joka suomennoksen mukaan antaa elokuvan parhaimman repliikin:

”Kuoleman enkeli lekuttaa ison talon yllä.”
Lekuttaa? Hahaha!
Kuulemme perinteiset varoitukset pahan läsnäolosta ja kuinka se paha olisi pysäytettävä ennen kuin on myöhäistä. Sitten lepakko puree Zimban hengiltä.
Caldwellien talolla on meneillään juhlallisuudet kun näemme pihalla lymyilevän Alucardin viiksineen muistuttamassa Cesar Romerosta. Alucard muuntuu lepakoksi ja lentää levolle siirtyneen Caldwellien patriarkan Everstin (George Irving) luokse imemään tämän kuiviin.
Seuraavaksi Alucard ilmaantuu ulko-ovelle ja tulee vierailulle.
Tohtori Brewster ja muut ihmettelevät Everstin äkkinäistä kuolemaa ja Brewsteria vaivaa edelleen nimi Alucard. Siispä Brewster kirjoittelee Alucardin nimeä paperille ja pikkuhiljaa alkaa yhdistämään Alucardin Draculaan, mutta ei silti tunnu ajattelevan asiassa olevan sen suuremmin kummallisuuksia.
Everstin testamentin mukaan Katherine saa talon ja tilan kun muut sukulaiset saavat rahat ja osakkeet, mutta Katherine on tyytyväinen sillä hän ei haluaisikaan tilan joutuvan vieraille. Tohtori Brewster kertoo Katherinen siskolle Clairelle (Evelyn Ankers) että Katherine täytyy saada pois talosta ja jos muu ei auta nin sitten laaditaan lausunto että Katherine on hullu ja vaaraksi itselleen. Pakkohoitoon siis. Tämä on tietenkin loogista koska tohtori Brewster ei ole vielä puhunut muille Draculasta, saati siitä että uskoisi Draculan olevan syypää Everstin kuolemaan ja vaanivan nyt esimerkiksi talossa viihtyvää Katherinea.
Katherine ajelee yöllä autollaan jonkin lammen luokse, jonka pohjasta nousee Alucardin arkku. Pienen savuamisen jälkeen Alucard ilmestyy ja leijuu veden yli tapaamaan Katherinea. (Tässä kohtaa soiva musiikki on aivan julmetun hienoa.) Katherine ja Alucard ajelevat autollaan tapaamaan jotain tuomaria ja pyytävät häntä vihkimään tämän jostain syystä rakastuneen parin. Pariskunnan tietämättä Frank seuraa heitä.
Ennen kuin hääyölle ehtii tulla täyttymys, saapuu Frank paikalle ja hän on nyt kauhuissaan kuullessaan Katherinen naineen Alucardin. Tappeluhan siinä syntyy ja Frank ampuu Alucardia, mutta luodit menevät läpi ja aiheuttavat Katherinelle Nu Rave-ilmiön, eli nopean kuoleman. Lepakkoalucard lentää Frankin perään ja imee tätä selästä.
Frank hortoilee tohtori Brewsterin luokse ja kertoo tälle tapahtuneesta. Luonnollisesti Brewster joka oli juuri äsken toimittamassa Katherinen pöpilään Dracula-uhan vuoksi, ei nyt meinaa sitten millään uskoa Frankin puheita.
No, Brewster kuitenkin menee katsomaan mitä Katherinelle on tapahtunut.

Katherine on haudattu pihalle ja talon uusi isäntä, Alucard ottaa vieraan vastaan. Okei, juuri äsken näimme kuinka Alucard hautasi Katherinen pihalle, mutta nyt Katherine istuskelee sängyssä elävänä. Ahaa, ilmeisesti se hautaaminen on keino herättää kuolleet henkiin.
No, zombiemainen Katherine vakuuttaa tohtorille kaiken olevan kunnossa joten hus sika metsään.
Myöhemmin Brewster, Frank ja poliisit saapuvat paikalle varmistamaan kaiken kunnossaolevaisuuden ja löytävät Katherinen kuolleena. Onneksi kuitenkin höpöhöpöprofessori Laszlo (J. Edward Bromberg) kertaa katsojille perinteiset selitykset vampyyreista. Eli muunnutaan lepakoksi ja sudeksi, maataan auringolta suojassa jäykkänä kuin lankku ja että Alucard/Dracula saapui amerikan ihmemaahan koska siellä kotoisessa euroopassa on niin kovin kuollutta maaperää tarjolla ettei Dracula voi enää hummailla entiseen tapaan, mutta amerikassa purot ovat hunajaa ja taivas sataa marmeladia. Laszlo myös osoittaa että ristin avulla vampyyrin voi karkoittaa luotaan, mutta Brewsterin ihmetellessä asiaa Laszlo toteaa yksinkertaisesti ”en jaksa selittää miksi he pelkäävät ristejä.” Hahaha!
Jälleen kerran pystyyn nousssut Katherine vierailee Frankin luona ja kertoo kuinka kaikki kulkee hänen suunnitelmiensa mukaan. Katherine houkutteli Alucardin amerikkaan ja luokseen, ja nai tämän ajatuksenaan tulla itse vampyyriksi ja siten kuolemattomaksi. Seuraavaksi voisikin tuhota Alucardin ja elää Frankin kanssa ikuisesti yhdessä ja onnellisena. Joten mene nyt siitä Frank ja tapa Alucard niin kaikki on taas kunnossa.
Jos Clairesta ja tohtori Brewsterista on haittaa, niin heidät voi tappaa sinä sivussa. Joten tätä se suku- ja lähimmäisenrakkaus teettää.
Frank käy polttamassa Alucardin arkut ja Alucard reagoi tilanteeseen samoin kuin Nicolas Cage ”HOW'D IT GET BURNED”-huudoillaan Wicker Manin oksetusuusinnassa.
Aurinko nousee, Alucard kaatuu lätäkköön ja jäljelle jää vain luuranko.
Frank hortoilee Katherinen arkun luokse, avaa sen ja vaikka huoneeseen tulvii selkeää aurinkonvaloa niin siitä ei ole haittaa Katherinelle. Vaikka väliäkö tuolla sillä Frank sytyttää Katherinen palamaan ja The End ilmaantuu ruutuun.


Draculan Pojan ensiminuuttien perusteella ei oikein tee mieli kärsiä viimeminuuteille asti, mutta kyllä se kannattaa, sillä tämä elokuva paranee loppua kohden ja itse elokuvan lopetus on varsin onnistunut.


Kun elokuva aloitetaan kohtauksella jossa yksi päähenkilöistä hakkaa katsojan tajuntaan tiedon että Dracula on saapunut paikalle, mutta ei itse tajua sitä niin itku meinaa tulla. Sitten kun elokuva jatkaa jonkinlaisen tiedottomuuden linjoilla joista johdonmukaisuus ja silkka maalaisjärki loistavat poissaolollaan, niin itku on vuolaampi kuin Tourujoki.
-Miksi hitossa meille pitää aluksi jankata Katherinen olevan jonkinlainen selvänäkijä-hokkuspokkus-METAFYYSIKKO jos se päätetään unohtaa samantien.
-Miksi tohtori Brewster on kauhuissaan tajutessaan Draculan, eli Alucardin olevan suuri paha joka uhkaa syödä ja niellä koko maailman, mutta kun Draculan oikeasti kohdannut Frank kertoo saman asian, niin Brewster pitää Frankia hupsuna.
-Miksi professori Laszlo on niin helvetin laiska ettei viitsi kertoa miten Dracula voitetaan, kunhan antaa ristin ja sanoo että käytä sitä.
Jostain syystä elokuva on puoliväliin saakka täynnä tälläisiä seikkoja joiden kohdalla ihmettelee että onko siellä Chris Farley käsikirjoittajatiimissä, sillä niin typerää roskaa on tarjolla että vain Farley ylsi sellaiseen.


Sitten kun puntaroidaan että mikä eläväkuollut vampyyriruumis se Katherine nyt onkaan, niin vihdoin päästään juonessa jonkinlaisen mielenkiintoisen osuuden puolelle.


Vaikka elokuvassa ei oikein kunnolla kerrotakaan miksi Alucard saapui jenkkilään Unkarista, niin mahdollinen varsinainen syy löytyy Katherinesta joka on kenties tietoisesti kutsunut Alucardin luokseen. Alucard on jonkinlainen postimyyntimorsian.

Toki Alucard kertoo lähteneensä Unkarista pois koska hänelle sopiva ravinto alkoi olla lopussa, mutta miksi juuri amerikkaan ja miksi juuri Caldwellin perheen luokse? No, vaikka Katherine vaikuttaa aluksi olevan vain Alucardin hypnotisoima uhri, niin kuolleista noustessaan Katherine kertoo Frankille rakastavansa vain häntä ja että meni naimisiin Alucardin kanssa kuollakseen, noustakseen kuolleista, muuttuakseen kuolemattomaksi ja houkuttelee sitten Frankin tappamaan Alucardin jotta tosi rakkaus pääsisi kukoistamaan. Joten tämän perusteella Katherine tiesi heti alusta alkaen Alucardin olevan vampyyri ja houkutteli hänet luokseen oman etunsa vuoksi. Hieno idea on että Alucard ei ehdi saada totuutta tietoonsa vaan ehtii kuolla Frankin arkunpolton seurauksena. Joten Alucard ei tiedä joutuneensa aikansa Keyser Sözen manipuloimaksi pelinappulaksi.
Mainiota on myöskin että nyt Alucardin kuoltua Frank menee Katherinen luokse ja vietävänä ollut mies ymmärtää viimein millaisiin kauheuksiin Katherine hänet syöksi ja sen sijaan että antautuisi ikuiseen elämään Katherinen kanssa, polttaa Frank neidon hengiltä.

Toki aiemmin on jokseekin epäloogista se että Katherine kuolee Frankin ampuessa Alucardia ja että Alucard vaivautuisi herättämään Katherinen tämän jälkeen takaisin henkiin. Tosiasiassa Alucard ei varmaankaan tarvitsisi Katherinea, vaan olisi hyvin voinut antaa hänen pysyä kuolleena. Ja miten Katherine olisi osannut olettaa kuolevansa siihen että Frank ampuu Alucardia.

Mutta ajatus siitä miten Katherine muka olisi junaillut asiat oli mainio ja loppukuva Frankista seisomassa palavan huoneen edessä on erittäin tehokas.

Draculan Pojan esiintyjät eivät ole kovin kummoisia.

Lähes kaikki esiintyvät epäuskottavasti silmät pyöreinä, paitsi Alucardia esittävä Lon Chaney Jr. Ja Frankia esittävä Robert Paige.
Alunperin pidin Chaneyta umpisurkeana Alucardin roolissaan, mutta sittemmin olen saanut itselleni uskoteltua että hänen esiintymisensä tässä elokuvassa onkin varsin onnistunutta. Chaney on valtaosan elokuvan pituudesta lähes liikkumaton ja äänetön, ja hänen pökkelömäisyytensä tuntui ensikatselulla puuduttavalta. Nyt kun Chaneyn pidättäväisyyttä vertaa muiden ylinäyttelyyn, niin hänen Draculansa onkin aika vaikuttava hahmo juuri rauhallisuutensa vuoksi. Siksi lopussa oleva Nicolas Cagen Wicker Man-tapa hytkyä hysteerisesti rikkoo ikävästi Chaneyn järkkymättömyyttä. Se on kyllä mainittava että Chaney on aika hölmön näköinen Alucardina, joten hyväkään näytteleminen ei sitä korjaisi.
Mutta Robert Paige vasta olikin erinomainen Frankina. Oli hienoa että elokuvan alussa Paige vaikuttaa aikakautensa elokuvien tyypilliseltä kirkassilmäiseltä sankarilta, mutta muuntui hetki hetkeltä enemmän Dwight Fryen Renfieldin suuntaan. Paige onkin ehdottomasti Draculan Pojan kiintoisinta seurattavaa.


Koska Draculan Poika oli näemmä ensimmäinen vampyyrielokuva jossa Draculan muutos lepakosta ihmismuotoon tapahtuu kameran edessä, pelkkien varjoleikkien sijaan, niin sitä käytetään aivan liikaa. Aivan kuten niitä Transformers-leffojen volttimuodonmuutoksia. Ovathan ne ihan hienoja, mutta miksi koko ajan ja aina. Joten tuo elokuvan muodonmuutosefekti alkaa nopeasti kyllästyttämään, eikä se muutoinkaan ole kovin hieno. Mutta kohtaukset joissa Alucard muuntuu savuksi tai päinvastoin ovat edelleen aivan loistavan näköisiä.


Draculan Poika on kokonaisuutena aika epätasainen kaikin puolin. Oli sitten kyse tarinasta, efekteistä, tai esiintyjistä, niin koko ajan hypitään huonosta hyvään ja toisinpäin. Siispä lopputuloksena on ihan viihdyttävä, ajoittain sopivasti kauhutunnelmainen elokuva joka on välillä raivostuttavan tyhmä.


Tähdet: ***
Draculan Poika

...NOIR

tiistai 13. heinäkuuta 2010

Easy Riders, Raging Bulls: How the Sex, Drugs and Rock 'N' Roll Generation Saved Hollywood (2003)

Easy Riders, Raging Bulls pohjautuu samannimiseen Peter Biskindin kirjaan jossa käsitellään Amerikkalaisen uuden aallon elokuvia ja niiden tekijöitä. Amerikkalainen uusi aalto on tietenkin kotoisin euroopasta ja tämän new waven johtotähtenä ei pidetä The Human Leagueta, vaan tekijöitä kuten Truffaut.
Kuten Dennis Hopper dokumentissa toteaa, niin he tekivät amerikkalaisia elokuvia mutta katsoivat eurooppalaisia.

Kun 60-luvulla alkoivat vanhat sopimusstudiomeiningit sortumaan ja fyysiset studiot joutuivat laittamaan lapun luukulle. Amerikkalainen elokuvateollisuus kaipasi uutta verta Cleopatran aiheuttaman vuodon täytteeksi ja tie aukeni elokuvatekijöille jotka omasivat erilaisen näkökannan elokuvan tekemiseen kuin mitä Universalin, tai Warnerin kalkkeutunut johto tarjosi. Uudet tekijät halusivat näyttää yleisölle muutakin kuin John Waynen. Elettiinhän seksuaalisen vallankumouksen aikaa, sodat muuntuivat hurraasta buuksi ja huumeet,,, niin,,, ei saa unohtaa huumeita.
Siispä esiin marssivat Peter Bogdanovich, Martin Scorsese, Francis Ford Coppola ja lukuisat muut nimet jotka suolsivat toinen toistaan merkittävämpiä ja parempia elokuvia seuraavien vuosien aikana. Syystäkin he ovat jääneet ihmisten mieleen. Tai, kuka nyt Bogdanovichia enää muistaa kuin joidenkin dokumenttien ja erinäisten elokuvien ekstramateriaalien haastatteluosuuksista. No, väliäkö tuolla.
Alkoi ilmaantumaan elokuvia joissa ihmiset olivat muutakin kuin kiiltokuvia. Elokuvia joissa vedettiin kamaa, näytettiin tissejä, vedettiin kamaa ja ammuttiin ihan saatanasti porukkaa. Oi tätä elokuvan kulta-aikaa.
Studiopomot olivat huuli pyöreänä, mutta koska nämä uudet elokuvat toivat rahaa taloon, niin annetaan vaan Richard Dreyfussin tuhota muistijälkiään nuoruudestaan.
Tähän uusien tekijöiden nimekkäimpään kaartiin kuuluvat Spielberg, Coppola, Lucas ja Scorsese, mutta tämän uuden aallon synnyttäjäksi voidaan näemme kruunata B-elokuvien kuningas, Roger Corman.
Cormanilla oli silmää sekä budjetin venytykselle, että uusien kykyjen löytämiselle ja tätä kautta Scorsesekin sai mahdollisuuden päästä ohjaamaan elokuvia. Toki Corman halusi hyödyntää aikansa merkittävimpiä exploitaatioita ja lopputulokseksi saatiin kaikenmaailman moottoripyörähuumeita, mutta ainakin Corman vei neitsyyden usealta sellaiselta elokuvantekijältä joka oli ottanut esikuvakseen Truffautin ja Bergmanin. Joten Trippien kautta tiet Kummisetämäisiin tappaviin haihin oli raollaan.
Lisäapua antoi mainstreamelokuvien puolella työskentelevä Paramountin uusi kuuma tuottajalupaus Robert Evans joka meni sitten ja toi Roman Polanskin jenkkeihin ja aikaansaatiin Rosemaryn Painajainen. Evans tuotti maailmalle muutaman merkittävän elokuvan Love Storysta, Chinatowniin ja sieltä Kummisetiin. Niin ja häntä on kiittäminen myös Taivaansilpojasta. OH, BOY!
Jos Corman otti suojiinsa uusia merkittäviä kykyjä, niin Evans todisti että näiden henkilöiden avulla on mahdollista tehdä rahaa. Siispä nyt studiopomot hellittivät otettaan ja aika on todistanut että perseelleenhän se lopulta meni. Mutta voi pojat, mitä nerokkuuksia sen lyhyen hetken aikana saatiinkaan.
Ensin tuli Easy Rider, joka kuten dokumentin nimikin paljastaa on tämän uuden aallon eräänlainen varsinainen syntyhetki. Easy Rider ei aloittanut amerikan elokuvan vallankumousta, sillä tokihan Bonnie & Clyde tuli jo ennen sitä ja jo muinainen Sheriffi totesi että do not forsake me, mutta Easy Rider oli kaikin puolin se ensimmäinen todellinen ns. vapaa elokuva jonka tekijöiden ei tarvinnut miettiä tuottajien mielipiteitä, tai huomioida yleisöä.

Dennis Hopper ja Peter Fonda lähtivät road tripille ja toivat mukanaan populaarikulttuuriselta arvoltaan suhteellisen merkittävän elokuvan, mutta eipä se nyt pelkkänä elokuvana ole mikään napakymppi ja jos on niin silloin ollaan lähempänä Colin Farrellin näkemystä. Okei, toi oli tosi ilkeästi sanottu ja pahoittelen sitä.
Easy Riderin merkittävyys on huomioitavaa siksi, että sen elokuvan ansiota lienee se että vapaita käsiä jaettiin joka suuntaan ja 70-luvun aikana tilanteen innoittamana tuli katsottavaksi muutama han kiva elokuva. Hmm,,, Taksikuski, M.A.S.H., Hurja Joukko, Ilmestyskirja Nyt ja uskokaa tai älkää, myös George Lucas sai aikaiseksi elokuvan jossa ei ollut karvaisia miehiä murisemassa, pottapäisiä pikkupoikia, eikä edes rastafarisammakkoa. Glory halleluja, sillä Lucas teki THX1138:n. Lucasin nykymaine huomioiden on vaikeaa nähdä mielessään Lucasia tekemässä THX:n kaltaisia elokuvia.
Sieltä jostain Easy Riderista 70-luvun loppuun amerikkalaisissa elokuvissa tuntui olevan mielikuvitusta, rohkeutta ja vapautta, mutta jo vuonna 1975 tilanne alkoi muuntumaan taiteellisesta vapaudesta rahantekoautomaattiin kun eräs nykyään harvojen tuntema B-ohjaaja nimeltä Steven Spielberg ohjasi elokuvan nimeltä Tappajahai. Niin loistava kuin Tappajahai onkin ja se tottavie on juuri sitä, niin Tappajahain kautta esille tuli kaksi seikkaa jotka rupesivat poistamaan seikkailullisuutta isojen studioiden elokuvista. Ensinnäkin Tappajahaista tuli ensimmäinen ns. summer blockbuster ja toiseksi tuolloin lehdet rupesivat tekemään listoja elokuvien teatterituotoista. Siispä jos elokuvien haluttiin aiemmin olevan mieluusti sekä taiteellisesti korkeatasoisia, että tuottoisia, niin viimeistään Tappajahaista eteenpäin haluista jälkimmäinen nousi liiankin merkittäväksi. Tämä on tietenkin johtanut siihen että nykyään Prince Of Persia edustaa tuota summer blockbusteria, kun joskus se oli juuri Tappajahai. Ja vaikka Persian Prinssi voi olla silmäkarkkia, niin Tappajahaissa oli sentään muutakin.
Kirottu Spielberg! Ja kiitos.
Ilokaasujuhlinta päättyi Scorsesen Kuin Raivo Härkä-elokuvaan joka sai kunnian olla viimeinen vapaan 60-luvun elokuvista vuonna 1980.
Toki olemme kukin taatusti eri mieltä siitä seikasta, ettäkö Kuin Raivo Härkä olisi ollut viimeinen hyvä elokuva. Mutta Kuin Raivo Härkä toimii hyvänä esimerkkinä tietyn aikakauden päättymisestä. Samoin kuin Easy Rider tuon ajan alusta ja Tappajahai hallitsevan tilanteen eräänlaisesta jump the shark-muutoksesta.


Easy Riders, Raging Bulls on hieman tilkkutäkkimäinen dokumentti, sillä siinä tulee liian paljon nimiä, ääniä ja tapahtumia liian lyhyeen aikaan.
Haastateltavia on ihan julmettu määrä, joista osa puolustaa paremmin paikkaansa kuin toiset. Jokaista John Miliusta vastaan kun on Margot Kidder.
Dokumentissa esitetään aikakauden tapahtumia enemmän kuin jaksaa muistaa. On Mustia Panttereita, Vietnamin sotaa, Nixonia, Charles Mansonia, viinaa, huumeita, orgioita ja kaikkea kivaa.
Sitten kun vielä mukaan otetaan ne kaikki elokuvat, niin auringon paahde ei ole ainoa seikka joka uuvuttaa.


Sitä toivoisi mukaan hiukan enemmän eurooppaa siinä suhteessa, että sieltä nämä Easy Riderit innoituksensa hakivat. Missä ovat Sergio Leone ja ystävänsä?
Mutta...
Hyvä vain että jo näinkin täysi dokumentti ohittaa ne Leonet ja muut, sillä dokumentin kuvaaman aikakauden aikana seuraavat nimet ja elokuvat ovat muodostuneet osaksi tätäkin hetkeä muokkaavaa todellisuutta.
Robert DeNiro, Al Pacino, Harvey Keitel, Jack Nicholson, Steven Spielberg, George Lucas, Roman Polanski, William Friedkin, Robert Altman, Sam Peckinpah, Brian DePalma, Terrence Malick, Kummisetä, Tappajahai, Taksikuski, Easy Rider, Ilmestyskirja Nyt, American Graffiti, Likainen Harry, American Gigolo, etc, etc, etc.

Ajatelkaapa vaikka sitä että kun joltakulta kysyy lempielokuvaa, -ohjaajaa, tai -näyttelijää, niin jos unohdetaan teinit jotka ovat innoissaan juuri sen hetken poptuotteesta kuten Supernatural, Twilight, tai Justin Bieder, niin kuinka moni laukoo sarjatulella nimiä jotka on Kevin Baconia helpompi yhdistää juuri Easy Riders, Raging Bullsin maailmaan ja hetkeen.

Pidän siitä että tämä dokumentti ottaa joitakin elokuvia, tai elokuvantekijöitä eräänlaisiksi esimerkeiksi selventääkseen sisältöään. Joten dokumentin elokuviin keskittyvä osuus ei lopulta tunnu sekavalta aiemmin mainitusta tilkkutäkkimäisyydestä huolimatta. Jonkinlaiseksi miinukseksi on kuitenkin laskettava joidenkin haastateltavien osuus, sillä sen sijaan että he puhuisivat tekemistään elokuvista katsovat he aiheellisemmaksi puhua ja taas puhua jostain huumebileistä, tai bileistä joissa oli huumeita tarjolla. Toki uskon että heillä on ollut hauskaa, mutta koska dokumentti on jo muutoinkin niin täynnä järkevääkin informaatiota, niin ei minua hirveästi kiinnosta kuunnella siitä kuinka kokaiini pöllysi siihen malliin että jopa Sonny Crockett luovutti.


Ilmeisesti juuri nuo huumepaljastukset ja muut vastaavat seikat aiheuttivat sen että osa dokumentin jonkinlaisista päähenkilöistä katsoi parhaimmaksi olla olematta mukana produktiossa, niinpä sen vuoksi on sääli ettemme kuule Coppolaa, tai Lucasia kertomassa omista kokemuksistaan tuona aikana. Tosin Lucas ei taatusti suostunut haastateltavaksi sen vuoksi että hänestä annetaan niin uskomattoman nörtti visio, että Pedro Napoleon Dynamitesta vaikuttaa Snoop Doggilta.
Mutta koska haastateltavina on niinkin merkittäviä tekijöitä kuten Paul Schrader, tai John Milius, niin ei sitä jonkun Lucasin poissaoloa osaa suuremmin huomioida.

Tosin esimerkiksi joku Karen Black tuntuu suht' mitäänsanomattomalta nimien kuten Richard Dreyfussin rinnalla. Mitenkään vähättelemättä rouva Blackia.
Ja vaikka alussa hieman kiusasinkin Peter Bogdanovichia, niin hän sentään teki Viimeisen Elokuvan ja myöhemmin Texasvillen, joten minun kirjoissani hän on komeasti plussalla.


Easy Riders, Raging Bulls on ehdottoman suositeltava dokumentti. On äärimmäisen kiehtovaa huomata kuinka uskomattoman vaikuttavaa nykyelokuvalle on dokumentin kuvaama aika ollut. Lähes kaikki ne nykyäänkin salamannopeasti mieleen tulevat elokuvat ja niiden tekijät tuntuvat olevan juuri tuolta ajalta.
Vaikka dokumentissa jankataan liian usein kaikenlaisesta aikansa dekadenssimeiningistä, niin tärkein asia eli elokuvat ovat selkeässä pääroolissa.
Ja vaikka dokumentissa on välillä clip show:n tunnelmaa, niin se lienee odotettavissakin näin laajan aiheen kuvauksessa.
Missään vaiheessa dokumentti ei tunnu tylsältä ja hiukan alle kaksituntisena se on liiankin lyhyt ja mieli janoaa lisää.


Tähdet: ****
Easy Riders, Raging Bulls

...NOIR

lauantai 10. heinäkuuta 2010

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

My Life With The Thrill Kill Kult: The Kult Kollection (2004)

Kuulin ensimmäistä kertaa Thrill Kill Kultia varmaan samoin kuin moni muukin, eli The Crow-elokuvassa. Sillä tämähän on se industrialyhtye joka esiintyy kun Eric Draven hakkaa pahiksia palasiksi tehokkaan ”you're all going to die” kommentin avustuksella.
Crow:ssa soinut kappale, eli After The Flesh sai minut kovin innostumaan yhtyeestä, mutta kesti noin vuoden päivät ennen kuin ostin itselleni yhtäkään Thrill Kill Kultin levyä. Yhtenä päivänä kuitenkin astuin levykaupan ovista sisään penkomaan tapani mukaan gootti- ja industrial-levyjä, kun silmiini tarttui Thrill Kill Kultin levy Hit & Run Holiday ja tokihan se piti ostaa itselleni (samalla reissulla mukaan lähti myös Sheep On Drugsia ja jokin Jesus Lizardin levy jonka olen sittemmin sijoittanut paikkaan jota en muista.)
Kuunnellessani Hit & Run Holidayta olin aluksi lyöty ällikällä, sillä oliko tämä Beach Boysia muistuttava surf rock-levy muka samaisen hieman Ministrya muistuttavan yhtyeen tekele kuin se Crow:ssa soinut kappale. Se vasta saikin minut innostumaan Thrill Kill Kultista ja sanomattakin lienee selvää että nykyään hylly notkuu väärällään TKK-levyjä... Tai ne ovat ainakin edustavasti esillä tuhansien muiden levyjen joukossa.


My Life With The Thrill Kill Kult on yhtye jonka nimi kertoo oikeastaan kaiken oleellisen yhtyeen musiikillisista mieltymyksistä. Alunperin samannimisenä elokuvaprojektina alkanut toiminta johti eräänlaisen soundtrackin syntyyn, jolle ei lopulta tullut pohjaksi minkäänlaista elokuvaa (hieman kuten The KLF:n The White Room.) Siispä yhtyeen perustajat Groovie Mann ja Buzz McCoy (joo, ne eivät ole heidät oikeat nimensä) päättivät jatkaa elokuvallisia ideoitaan musiikillisen yhtyeen muodossa ja kuten nimestä voi päätellä, niin vaikutteina eivät ole Kummisetä ja Kansalainen Cane, vaan Ed Wood, Russ Meyer, Roger Corman, sleaze, B-tuotanto ja ylipäätään kaikenlainen viehtymys roskakulttuuriin korkean sijaan. Siispä yhtye viljelee limaisia leffasämplejä, funkia, teknoa, metallia, pornografiaa, nahkaa, kumia, huumeviittauksia, surfkitaroita, psykedeliaa, stetsoneita ja naislaulajia piikkikoroissa.
Yleensä Thrill Kill Kult niputetaan samaan kastiin KMFDM:n ja Ministryn kanssa, mutta jälkimmäisen sivuprojektina alkanut Revolting Cocks lienee turvallisin vertailukohde. Sillä jos jokin on varmaa Thrill Kill Kultin kohdalla, niin se on se että siitä on vaikea sanoa mitä on seuraavaksi odotettavissa. No, ainakin yksi asia on suhteellisen varmaa ja se on sanoitusten viksahtaneisuus oli sitten kyseessä Gay, Black & Marriedin Chic-discofunkkaus, tai A Crime For All Seasonsin teollisuusmäiske.
Yhteenvetona yhtyeen musiikista voitaisiin sanoa, että jos haluaa kuulla musiikillisen version Faster Pussycat Kill Kill:stä, niin hopi hopi, Thrill Kill Kult palvelee sitä tarkoitusta.


The Kult Kollection on hiukan päälle puolitoista tuntia kestävä kokoelma Thrill Kill Kultin videoita joissa neonit hehkuvat syntisessä kaupungissa, nunnat juoksevat, dj hytkyttää levyjä, uskonnollista kuvakollaasia välkehtii ruudulla ja välillä tuntuu kuin katselisi Altered Statesin hallusinaatiokohtauksia.
Videot ovat pääosin sekalaisia kokoelmia yhteensopimatonta kuvastoa joista on vaikea saada aikaiseksi minkäänlaista järkevää yhteenvetoa, joten sisällöltään kuvat tukevat musiikin kieroituneisuutta.
Muutama video on koostettu konserttitaltioinnista leikkaamalla ja näissä videoissa tuntuu olevan jonkinlainen jatkumotunne johtuen juuri yhteisen konserttiosuuden materiaalin käytöstä
Kun Kooler Than Jesus on Hinku ja Vinku-tekniikkaa muistuttavaa paperin heilutusta ja liveosuuksia edustavat kappaleet kuten Glamour Is A Rocky Road ovat päällekäisleikkauksilla leikittelevää väriutua, niin Sex On Wheelzin bändi soittaa-video tuntuu tutummalta ja perinteisemmältä videomateriaalilta. Siis jos tuttua ja perinteikästä Deee-Lite Roger Cormanin ohjaamana.
(Itseasiasssa Sex On Wheelzista on olemassa kaksi versiota, joista toinen on Ralph Bakshin ohjaama ja se eroaa pääosin siten että mukaan on leikattu Cool Worldista otettuja pätkiä. Cool World-versio ei ole Kult Kollectionilla, mutta väliäkö tuolla, sillä eivät ne videot kuitenkaan dramaattisesti eroa toisistaan.)


The Kult Kollection ei sisällä mitään ekstraa, joten se on aika puhtaasti videokokoelma ja kuten yleensä niiden bändien kohdalla joilla ei ole pahemmin videoita tarjolla, on siellä mukana siis useampi livekeikasta videoiksi leikattu kappale. Tuota ei voi kyllä oikein kutsua suureksikaan miinukseksi, sillä DVD on jaettu aika tarkasti kahtia livevideoiden ja ns. tavallisten videoiden välillä, joten määrällisesti molempia on ihan tarpeeksi.


Vaikka mitään varsinaisia ekstroja ei olekaan, niin videoiden lomaan on aseteltu muutama pätkä eräänlaisia kotivideoita, pientä uutispätkää Thrill Kill Kultin synnystä ja tosi häiritsevän oloinen osuus jossa Gwen Stefanilta näyttävä toimittaja esittelee peruukkia. Häiritsevä tämä on siksi että neiti näyttää Gwen Stefanilta, mutta vaikuttaa olevan samanlaisessa kunnossa kuin Jared Leto Unelmien Sielunmessun käden amputoinnin aikana. No, on Gwenkopio silti aika hot.


Lopussa on myös yhtyeen nimeä kantava eräänlainen lyhytelokuva jonka juonena on... öö... Groovie Mann esittää jotain Uhrilampaiden Buffalo Billin kaltaista ja näköistä hyypiötä joka hiveltää itseään ja puhuu itsestään. Kun muut bändin jäsenet esittävät himokkaita naintikoneita ja Buzz McCoy on jonkinlainen järjen ääni polttelemassa pilveä ja olemalla välinpitämätön. Sitten nauretaan ja ja kuvataan jotain saatanallista hyypiötä sadomasokismin iloissa. Joo, ei se muutaman seuraavan minuutin aikana muutu yhtään järkevämmäksi. Joku puukotus siinä vielä tapahtuu.

Toki olisi ollut aika toivottavaa että levylle olisi saatu mukaan vaikkapa jokin perustajajäsenien haastattelu, mutta tälläisenäänkin The Kult Kollection on loistava kokoelma Thrill Kill Kultin sleazya technicolorpsykedeliaa jossa värit ja oudot kuviot yhdistyvät samanlaiseen musiikkiin vallan mainiosti ja lopputuloksena naamalla on leveä hymy.

Roskaa kenties, mutta pirun hyvää sellaista.


Tähdet: *****
My Life With The Thrill Kill Kult: The Kult Kollection

...NOIR

maanantai 5. heinäkuuta 2010

Korpraali McB (The Beguiled, 1971)

Liekö kyseessä hieman tuntemattomampi Eastwoodin elokuva. Ainakaan se ei tunnu esiintyvän kovinkaan usein keskusteluissa koskien herra Eastwoodia, saati sitten ohjaaja Don Siegeliä. No, kun näiden miesten yhteistyönä syntyi Likainen Harry, niin kenties se vain peittää paljon alleen.
Väliäkö tuolla.


Eletään Yhdysvaltojen sisällissodan aikaa kun pohjoisvaltion sotilas korpraali John McBurney, eli McB loukkaantuu etelän puolella ja tulee nuoren tytön, Amyn (Pamelyn Ferdin) pelastamaksi.

Amy johdattaa Johnin lähistöllä sijaitsevaan tyttökouluun jonka johtajana on tyttökoulukuvauksille tyypillisen takakireä Martha (Geraldine Page.)
Koulussa on siis pelkästään naisia paikalla ja iät näyttäisivät olevan suunnilleen teinistä päälle keski-ikään. Lukumäärältään heitä on kymmenisen (olin laskevinani yhdeksän, mutta hyväksyn mahdollisen erheeni.)
Nämä etelän naiset eivät ole kovinkaan tyytyväisiä saadessaan jenkkisotilaan vaivoikseen ja tuskin malttavat odottaa hetkeä jolloin saisivat luovuttaa vihollisen vangittavaksi. Mutta naiset tuntevat silti velvollisuudekseen pelastaa Johnin hengen, sen sijaan että antaisivat hänen vuotaa hengiltä.
Kun eteläsotilaiden joukko ohittaa koulun, Martha ei tulekaan paljastaneeksi Johnin läsnäoloa. Syynä tähän on se, että Martha huomaa kuinka kärsiviä sekä omat sotilaat että heidän kuljettamansa pohjoisvangit ovat. Tehtäköön siis niin että kunhan John saadaan tolpilleen, saa hän mahdollisuuden pärjätä omillaan.
John teeskentelee loukkaantuneempaa kuin mitä todellisuudessa on ja rupeaa pikkuhiljaa jo pelkällä läsnäolollaan vaikuttamaan koulun naisiin. John valehtee minkä kerkeää ja manipuloi kutakin koulun naista vetoamalla näiden heikkouksiin. Joko hän puhuu koulun orjalle vapaudesta, tai sitten esittää olevansa aseistakieltäytyjä joka on pakotettu sotaan johon ei usko. Mutta tärkein keino jota John hyödyntää on olemalla ainoa mies naisjoukon keskellä, joten John vikittelee kutakin naista ja saa heidät rakastumaan itseensä. Tämä Johnin toiminta luo naisten keskuuteen epäluuloja ja mustasukkaisuutta, kun kukin heistä haluaa Johnin itselleen.
Kun muut naiset ovat joko täysin, mutta vähintään lähes täysin ihastuneita komeaan pohjoissotilaaseen, niin yksi naisista vänkää vastaan kaikella tarmollaan. Doris (Darleen Carr) on se koulun bitch joka ei tunnu pitävän kenestäkään ja rupeaa masinoimaan kapinaa Marthaa vastaan, sillä Doriksen mukaan Marthan käytös on maanpetturuutta. Aiemmin kuitenkin saimme huomata että tilaisuuden koettaessa ei Doriskaan laverrellut eteläsotilaille Johnista.
Johnin naistenpyöritys alkaa kostautumaan kun paljastuu että hän vikittelee kaikkia naisia toistensa tietämättä. Johnin paljastuminen johtaa kompurointiin rappusissa ja jalan haavan aukeamiseen, josta siirrymmekin sidotuksi pyödälle jossa jalka sahataan irti.
Herättyään John sekoaa ja rupeaa väkivaltaisesti paljastamaan naisille selvittämiään salaisuuksia ja täten pyrkii tuhoamaan kaiken naisten välisistä suhteista.
Lämpimimmän suhteen kilttiin Edwinaan (Elizabeth Hartman) luonut John saa kokea edelleen rakkautta tuon neidon kautta ja John rauhoittuukin sen verran, että on lopulta aikeissa poistua koulusta rauhassa. Edwina haluaa lähteä Johnin mukaan, mutta leppoisa loppuelämä jää haaveeksi kun naiset myrkyttävät Johnin ja elokuva lopuksi John voidaankin viedä haudan lepoon.


Korpraali McB:n on täytynyt olla jokseekin shokeeraava teos julkaisuaikanaan, sillä oh man, se on vieläkin sellainen. Elokuvassa on insestiä, pedofiliaa, lesbofantasioita ja elokuvan päähenkilö, eli Eastwoodin McB on täysi mulkku jota ei voi pitää minkäänlaisena samaistumisen kohteena olevana ns. sankarina. Eastwoodin faneille tämä on taatusti ollut outo kokemus.


Toki dollaritrilogiassa Eastwood esitti antisankaria joka ei kaihtanut häikäilemättömyyttä pelastaakseen oman nahkansa, mutta nämä hahmot olivat silti sellaisia joiden puolella olimme hyvillä mielin.
McB todistaa olevansa täysi sika heti ensiminuuteilla ja hänen manipuloiva luonteensa vain kasvattaa koko elokuvan ajan vastenmielisyyttä häntä kohtaan, joten siinä vaiheessa kun McB:n jalka sahataan irti ja naiset lopulta tappavat hänet, niin tulee väistämättä sellainen olo että tuo mies ansaitsee kohtalonsa.
Vai niinkö?
Asiaa ei tee helpommaksi se että elokuvan naiset ovat pikkusieluisia joita on vaikea pitää sankareina yhtään sen enempää kuin McB:tä. Naisten toistensa selkään puukottaminen saa aikaiseksi sen, että he eivät ole yhtään sen enempää viattomia kuin McB. Toki on myönnettävä että McB:n käytös herättää naisissa sen väkevän mustasukkaisuuden.

Elokuvan varsinaisen murhankin suorittaa lapsi ja sen motiivina on rakkauden vihaksi muuttuminen.

Korpraali McB:ssä ei ole sankareita ja se on täynnä himokasta syntiä jossa kiima sekoittuu väkivaltaan, pelkoon ja suoranaiseen kauhuun. Joista jälkimmäinen tulee erinomaisesti esille kohtauksessa jossa McB huomaa amputoidun jalkansa.
Erityisen kammottavaksi tämän jalan amputoinnin tekee se, että siihen ei anneta kunnon syytä. Toki McB:n jalan haava aukeaa, mutta olisiko siihen riittänyt suurinpiirtein laastari? Kenties. Siispä koko jalan irti sahaaminen on aika ärtsy reaktio. Kohtaus tuokin suuresti mieleen myöhemmin syntyneen Stephen Kingin kirjan/elokuvan Piina. Joka muutoinkin on aika hyvin verrannollinen Korpraali McB:n yleistunnelmaan.

Näyttelijät ovat kukin aivan loistavia.
Geraldine Page oli naisnäyttelijöistä ainoa jonka tunnistin muistakin elokuvista, joten hänestä tiesin jo jotain. Kaikki muut ovat ainakin tällä muistilla tuntemattomia, mutta he olivat kukin hyviä.
Siellä oli pari taka-alalle jäävää hahmoa, mutta jokainen naisnäyttelijät pelasi todella hyvin yhteen ja he olivat hyvin uskottavia.
Ja Eastwood hyvin epätyypillisessä ureapääroolissaan oli aivan loistava vastapaino naisjoukolle ja tämä on nuoremman Eastwoodin väkevimpiä roolisuorituksia.

Tulin jo maininneeksi Piinan hieman vastaavanlaisena elokuvana, mutta toinen hyvin tähän elokuvaan vertautuva teos on Wicker Man (ei se Cagen oksetus), sillä ajoittain Korpraali McB kulkee niin kierossa pakanallisessa psykedeliassa että kovin kaukana ei olla Summerislesta. Vinksahtanutta tunnelmaa korostaa Lalo Schifrinin äkkiväärä musiikki.

Korpraali McB on varmastikin ollut Eastwoodille hyvin tärkeä käännekohta urallaan, sillä tämä on hyvin suuri muutos edeltäviin Eastwood-elokuviin. Tai pikemminkin Eastwoodin esittämiin hahmoihin.
Kaikki Korpraali McB:n ns. shokeeraavuus on välillä hieman liikaakin. Siellä on siis pedofiliat, insestit, rasismit, sadismit, sun muut ja välillä tulee hieman hengästynyt olo kaiken sen aikana. Ehkäpä vähempikin olisi riittänyt. Mutta Eastwoodin uran kannalta tämä on taatusti ollut tarpeen, sillä kun katsoo Eastwoodin McB:n jälkeisen parin vuoden aikana tehtyjä elokuvia, niin siellä on kolmekin teosta joissa Eastwood on aivan muuta kuin millaiseksi hänet mielsi ennen McB:tä. (Yön Painajainen, Likainen Harry ja Ruoska.)
McB:n merkittävyyden Eastwoodille näkee jo siinä, että hän näyttelee huomattavasti laajemmalla tunneskaalalla kuin yleensä ja esiintyminen tapahtuu sellaisella energialla että jos uskoo Eastwoodin olevan vain vähäeleinen esiintyjä, niin voi pojat kuinka sitä onkaan väärässä.

Ylitsevuotavan negatiivisen tunnetilamäärän lisäksi toinen jokseekin miinusmerkkiseksi luokiteltava seikka elokuvassa ovat ajoittaiset hiukan naivin kuuloiset kertojaäänet. Muutoin kyseessä on erinomaisesti näytelty alistusdraama jota katsoessa saattaa tulla huono olo, mutta se on sen arvoista.

Tähdet: ****
Korpraali McB

...NOIR