torstai 28. heinäkuuta 2016

Kirottu joki (Damned River, 1989)

Afrikassa lomailevat nuoret aikuiset haluavat veneillä jokea pitkin ja palkkaavat ihan normaalilta vaikuttavan erämiehen, Rayn (Stephen Shellen) oppaakseen. Mutta Ray ei ole normaali, ei todellakaan. Tai no, on jos hän seisoo muiden murhanhimoisten psykopaattien seurassa, mutta näiden värittömien kala kuivalla maalla-kaupunkilaisturistien joukossa hän pistää silmään,,, kirjaimellisesti! Ei hän kyllä oikeasti ketään puukota silmään, mutta ei hän nyt silti ketään hellikään ja hänellä sentään on puukko. Jota tosin ei käytä kertaakaan. Ei se mitään, sillä tässä vaiheessa Ray vaikuttaa ihan normaalilta hepulta joka kertoo asiallisesti asiakkailleen tarpeelliset varotoimenpiteet kuohuavaa vesimatkailua ajatellen ja on muutenkin ammattimaisen oloinen, ja ainoat merkit hänen negatiivisemmasta puolestaan tulevat kinastelusta kilpailevan eräyrittäjän kanssa. Mutta hei, se saattaa kertoa vain sen että kilpailu on kovaa.
Kaupunkilaisturistit ovat runomies, kaksi keskenään samanlaista persoonasta vapaata koomista puupäätä ja tietenkin se nätti valkoinen nainen (he kaikki varmasti omaavat nimet, mutta eh, mitä sitten), ja varsinkin heistä jälkimmäisen kautta saadaan esille tarvittavat Rayn seksuaaliset eleet (eli nätti valkoinen nainen peseytyy hidastetusti sekä paljastavasti ja Ray himoitsee) ja alkuperäisasukkaiden hämmennykset. Paikallisista puheen olleen, heiltä kuulemme myös ne odotetut mystiset varoitukset jollaisia aina viimeistään joku savannikylän poppamies kertoo ja vaikka sillä varoitetaankin Jumalien kiroamasta joesta, niin se hokkuspokkus on tietenkin metafora varoittamassa Raysta.
Ray valmistaa asiakkailleen illallisen ja nämä ovat innoissaan kun luulevat sen olevan virtahepoa, mutta ällöävät sitä kun se paljastuukin krokotiilin lihaksi. Siis hippo kyllä ilolla tapettaisiin ruuaksi, mutta ei krokoa? Söitte silti sitä hyvällä ruokahalulla!
Pikku hiljaa Rayn temperamentti rupeaa näkymään ja kun daijut city slickerit eivät mitenkään ymmärrä, että joenlasku on vakavaa puuhaa eikä silloin saa naureskella on Rayn mitta täysi. Nyt alkaa murhaaminen.
Okei, nämä kaupunkilaisturistit ovat todella ärsyttäviä ja lyövät leikiksi kaiken, jopa hetket joillon heidän pitäisi keskittyä olemaan hukkumatta, mutta ehkei heitä pitäisi siitä syystä ruveta tappamaan? No, hyvä on. Tapa kaksi. Mitä sä teet? Älä anna luonnollisten vahinkojen tehdä työtä puolestasi.

Äkkiseltään tämän voisi olettaa olevan jonkinlainen Syvän joen tapainen elokuva ja toki silloin kun ollaan seesteisimmissä tilanteissa laskemassa jokea on mukana hetkittäin (hyvin lyhyesti kylläkin) samanlaista fiilistä, mutta sen sijaan että tämä olisi Syvä joki jossa raiskaavien punaniskojen sijasta pahis onkin eräopas, on kyseessä pikemminkin kuin mikä tahansa niistä kauhuleffoista joissa jungsterit menevät metsään ja joku psyko jahtaa heitä. Ei ehkä olla jumissa jossain metsämökin kellarissa karhunraudat jaloissa ja murhaseppä on yläkerrassa ainoan oven edessä, mutta silti samanlaisessa tilanteessa veneilemässä pöpin kanssa. On tämä kyllä sinänsä mielenkiintoisempaa seurattavaa kuin jokin tyypillinen Wrong Turn tai vastaava, sillä vaikka uhrit ovatkin muka aikuismaisempia ovat he silti ihan samanlaisia kuka välittää-hahmoja joilla on virkaa olla vain tapettavana ja vaikka pahista esittävä Stpehen Shellen ei juuri kehua näyttelemisestään ansaitsekaan, on hänen esittämänsä sekopää puheliaisuudessaan varsin hyvää vaihtelua niille tyypillisille turpa rullalla ääliöitä jahtaavilla muotopuolille puukkojunkkareille. Ray ei ole mikään älykkö tai mikään Freddy Kruegerin kaltainen vitsailija, vaan pelkkä arvaamaton mielipuoli ja matkaaminen sellaisen kanssa aiheuttaa joitakin mainioita hetkiä kun uhrit eivät tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu ja löytyykö uskallusta pakoyritystä varten. Olisikin ollut toivottavaa, että uhrit olisivat olleet hahmoja joista jaksaisi välittää edes hetken, koska psyko paatissa-tarina olisi ansainnut enemmän yritystä silläkin saralla. Plussaa kyllä siitä, että selvistä merkeistä huolimatta elokuvan uhrit eivät kupsahtele psykopaatin käsissä yksi kerrallaan, mutta miinusta siitä, että olisi pitänyt, sen verran rasittavia ne hahmot kuitenkin ovat.

Tähdet: **

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Musta lohikäärme (Raven, 1992)

No niin, tämä on nyt sitten se kasetti joka päätti antaa lopullisen kuoliniskun edelliselle videolaitteelle ja johti sekä omäkätiseen nauhaeditointiin että uuden aparaatin ostoon.
Nyt uuden yrityksen myötä sain viimein tämän mestariteoksen katsottua (miinus ne leikatut minuutit, jotka sitten varmasti sisälsivät selityksen muun muassa sille miksi me olemme täällä) ja voinkin heittää kasetin roskikseen.

Bikinibeibejä aallokoissa, pikaveneilyä aallokoissa, aurinkoa ja sen loisteessa kimmeltäviä lasisia pilvenpiirtäjiä. Plus musiikki joka voisi olla Jan Hammerin käsialaa. Onkos se sittenkin Miami Vice joka alkoi? Ei nyt sentään, mutta aloitus voisi kyllä olla suoraan Crockettin seikkailuista.
Jonathon Raven (Jeffrey Meek) on eräänlainen Renegade/MacGyver tai joku muu tv-sankari joka kulkee jaksosta toiseen auttamassa hädänalaisia, mutta tällä kertaa sankarimme historiasta löytyy vihkiytyminen salaperäisen aasialaisen ninjasalamurhaajaklaanin, Mustan lohikäärmeen oppeihin. Mutta koska järjestön ainoana länsimaalaisena hän ei hyväksynyt tappamista,  päätti Raven liueta paikalta, palata kotiinsa Havaijille ja aloittaa viattomien suojelemisen. Pro bono, tietenkin.
Musta lohikäärme ei kuitenkaan suvaitse irtisanoutumisia ja niinpä Raven on järjestön metsästyslistalla ja myös toisin päin, sillä tokihan Musta lohikäärme on vastuussa Ravenin vanhempien kuolemasta. Joskin he toimivat yakuzan laskuun ja etenkin tätä ryhmittymää edustava Osato (Cary-Hiroyuki Tagawa) haluaa nähdä Ravenin haudassa, sillä hänellä kun on paha tapa krampata yakuzan tyyliä, eikä se ole Osatosta fantsua. Nyt yakuza kiristää baarinomistaja Tanakaa (Clyde Kusatsu) ja tottakai juuri täällä Raven on baarimikkona, joten eihän pomoa saa kiusata ja mies aloittaakin heti Tanakan sekä tämän tyttären Kimin (Tamlyn Tomita) suojelemisen. Apulainenkin Ravenilla on, nimittäin alkoholisoitunut keuhkovammayksityisetsivä Ski Jablonski (Lee Majors) jonka tehtäväksi jää vetää viinaa ja vitsailla lopettamisesta.
Välillä Raven sytyttelee suitsukkeita ja on tosi zen, vaikka samalla murehtiikin taakse jäänyttää vaimoaan sekä lastaan, ja sitten välillä vastaan astelee electric boogaloo-jengiä jotka Raven sitten potkii nurin. Mutta onko Ravenista voittajaksi kun kohdattavana on toinen ninja (sori, nimeä huomannut, mutta esittäjällä on ihan hillitön takatukka)? Joo, on.

Yhden kauden jälkeen lopetetun kaksikautisen tv-sarjan pilotti on hyvin samanlainen kuin monet muut 90-luvun vastaavat ns. suojelijasankarisarjat, kuten esimerkiksi Bruce Abbottin Oikeuden puolustaja (joka sekin kesti samat vuodet '92 ja '93) ja jo mainittu Lorenzo Lamasin Renegade (joka myös aloitti vuonna 1992, mutta uskomatonsa kyllä ei lopettanutkaan 1993). Hauskasti se oli ilmeisesti vieläpä Walker Teksasista joka Mustan lohikäärmeen tv-paikan vei ja sekin on aika samantyylinen sarja kuin tämä, mitä nyt on vain keyempihenkinen. Mutta etenkin Renegadea, Walkeria ja tätä yhdistävät päähahmo joka on jonkinlainen taistelulajiekspertti ja sitä korostetaan siten, että jokainen kerta kun herra kohtaa pahiksia niin jalka nousee hidastettuun hyppy- tai kierrepotkuun. Tosin toisin kuin Walkerissa, jossa Chuck Norris oli selvästi aika lupsakka heppu ja siten ainakin jotenkin itsetietoisen huumorintajuinen, on Raven Renegaden Lamasin ja Oikeuden puolustajan Abbottin hahmojen tavoin enimmäkseen aika pirun, eli rasittavankin vakavamielinen ja pääosin sama tunne painaa koko tv-pilottiakin. Toki siellä on tarkoituksellisen koomisia sivuhahmoja elävöittämässä tunnelmaa, mutta esimerkiksi Lee Majorsin dokusidekick on korkeintaan yhtä hauska ja eläväinen kuin rannalle ajautunut kuollut valas, joka ei osaa kertoa parempia vitsejä kuin vaikkapa "olen kotoisin niin pienestä kylästä, että takassa oli jokin tukkeutuma jonka vuoksi savu pakottautui takaisin sisätiloihin." Kiitos, ihan oli omakeksimä.
Mutruhuulinen fiilis, ns. puunaamakomistuksen pökkelöesiintymisen, koomiset sivuhahmot ja kasarista erkaantuva muoti sekä samanlainen musiikki tekevät Mustasta lohikäärmeestä sympaattista katseltavaa jossa tahaton koomisuus kamppailee päähuomiosta kauniiden naisten kanssa. Raven kun luonnollisesti on Renegaden tavoin kaikkien naisten unelmamies.
En minä tätä ainakaan uskomattoman huonoksi mene sanomaan, sillä kyllä se asiansa ajaa aikansa kevyenä tv-viihdetuotteena ja on ajan myötä saanut jonkinlaista lisäpontta juuri tahattoman koomisuutensa vuoksi, mutta sitä tosiaankin pitää katsoa juuri sellaisena kivan naiivina toimintahömppänä. Kyseessä on siis sellainen sarja josta olisin varmasti digannut sen ensiesityksen aikana ja josta pitäisin nyt enemmänkin ajan kultaaman nostalgia-arvon vuoksi. Nyt sitä katsoo enemmänkin ulkopuolisena ja tavallaan ymmärtää viehätyksen vertailujen kautta.
Niin ja kyllä, ninjaklaanin taakseen jättänyt amerikkalainen joka omistaa elämänsä viattomien suojelulle samalla kun perässä on paha ninja kostofiiliksissä tuo mieleen Lee Van Cleefin The Master-sarjan (meille tietenkin tarkemmin The Ninja Master).
Van Cleef vain on paljon coolimpi kuin Meek. Joten kenties tämän voisi sanoa olevan The Master ilman Van Cleefia ja enemmällä Timothy Van Pattenilla.

Musiikin on säveltänyt Christopher Franke, joten se selittää sen synailun.

Ja ei, en todellakaan heittänyt kasettia roskiin. Pistin sen rauhallisesti roskikseen.
Muutoin olisikin kyllä säästänyt, mutta korjauksesta huolimatta kasetti rutisi vähän väliä. Ihan niin kuin olisi jutellut jonkun kanssa joka uskoo Kate Hudsonin näyttelijälahjoihin.

Tähdet: **

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Kuolontuuli (The Wind, 1986)

Jännityskirjailija Sian (Meg Foster) lähtee hakemaan työrauhaa ja inspiraatiota sopivasti sivussa olevalta pieneltä kreikkalaissaarelta, jossa saisi sitten ohitettua kaikenlaiset häsläämiset, kuten miesystävänsä Johnin (David McCallum) halipusut. Paikka on mukavan idyllisen hiljainen ja kaikki vaikuttaa sähkövalaistuksen puutetta lukuunottamatta soveliaalta työskentelyyn, joten kunhan ollaan ensin päästy eroon pikkutuhman oloisesta vuokraisännästä Eliaksesta (Robert Morley) ja hänen hourailevasta varo tuulta, se voi tappaa taikka hyväillä vartaloasi-puheesta voidaankin ottaa rennosti. Aah, Kreikka ja sen fetajuustoinen musiikki. Tuntuu ihan siltä kuin nimen perään pitäisi laittaa liite papathnapoulous tai jotain muuta yhtä venytettyä. Hmm, Elias kertoi ettei paikallisissa taloissa ole sähkövalaistusta kiitos museoviraston joka valvoo että kaikki pysyy entisaikojen muotissa ja sitten kuitenkin tuossa näyttäisi roikkuvan sähkölamppu joka sytytetään sähkökatkaisimesta, että kuka tästä nyt on vastuussa? No, kenties se toimii tuulivoimalla kuten ne kaikki muutkin taloissa näkyvät valot jotka eivät ainakaan huoju tyypillisen liekkivalaistuksen tavoin. Nyt tuuleekin ja kovaa, mitä sitten korostetaan sopivan lennokkaalla pölyllä (joka tosin lienee hiilihappojään höyryä).
Sian tapaa hieman vaarallisen oloisen talonmies Philin (Wings Hauser) ja kun neiti näkee miehen kaivamassa jotain keskellä yötä, herää heti mielenkiinto ottaa selville että mitä sinne haudattiin. Kenties Elias, joka katsoi tarpeelliseksi nöyryyttää palkollistaan. Koeta siinä nyt keskittyä kirjoittamiseen kun vaikuttaisi siltä kuin olisit kahdestaan autiolla saarella murhaajan kanssa ja kahdestaan siksi, että se seuralaisesi tappoi kolmannen tietämäsi henkilön. Puhelimetkin reistailevat ja onkin varmaan hankala saada puheesta selvää kun keskustelijoina ovat Sian ja John joiden nimet lausutaan hyvin samankaltaisesti.
Ai siellä on generaattori joka sen valaistuksen hoitaa? Okei, mutta miksi sinne sai kuitenkin vetää seiniin sähköjohdot, kun miten se nyt oikeastaan eroaisi siitä että virta tulisi ulkoisten sähkötolppien myötä? Siis tarkoitan, että nämä johdot sun muut eivät ole teipattuna seiniin, tms., vaan vedetty seinien ja katon sisältä, jolloin se on ihan sama tuleeko virta polkumyllystä vaiko atomivoimalasta kun siinä on silti puututtu historiallisen talon rakenteisiin ja jos kerran jonkin museovirasto sanoo ettei rakennukseen saa tehdä muutoksia, niin mitä hittoa noi ovat olevinaan? Mistä puheen ollen, miksi aiemmin totesin puolustavasti että ehkä se virta tulee vaikkapa tuulivoimasta (jonka sanoin vain elokuvan tuulivoimaisen nimen ja mukaidean vuoksi), kun jo senkin olisi pitänyt ärsyttää, sillä tuli se energia mistä vain niin taas oli vedetty jokin seinä auki sen vuoksi. Ja miksi se kiinnostaa minua enemmän kuin se, että nyt Wings Hauser juoksee hidastetusti sirppi kädessä jahtaamassa Meg Fosteria joka vetää näköjään kännit.
Onneksi huolestunut John siellä kaukana Amerikassa saa soitettua kreikkalaisen poliisin, eli Kreikassa asuvan amerikkalaisen poliisi Kesnerin (Steve Railsback) tarkistamaan tilanteen. Tietenkään juuri silloin mikään ei vaikuta olevan nurinkurin ja ehkäpä Sian puhuukin vain puppua. Mutta hei, jos kerran ollaan kreikassa niin miksei siellä voisi olla joku paikallinen Evangelos Odysseas Papathanassiou, kun nyt siellä on jenkkiläinen kirjailija, jenkkiläinen psykovaanija, jenkkiläinen kyttä ja se Eliaskin oli britti. Hitto, lopussa paikalle eksyy kaksi turistia ja hekin jenkkejä. Tämä on kuin Pattaya jossa on enemmän suomalaisia kuin Pälkäneellä.

Hieman Takaikkunaa ja tavanomaisempaa slasherstalkerointia, siitä on Kuolontuuli tehty. Vaikka ääniraidalla soikin kerran pari jokin kreikkalainen pampulapäähinemusiikki ja muutama paikallinen kivitalo näytetäänkin, niin elokuvan voisi sijoittaa ihan mihin tahansa syrjässä olevan talon luokse ja sisältö pysyisi ihan samanlaisena (uskonkin syyn tarinan maantieteellisen sijainnin johtuvan yksinomaan siitä, että ohjaaja on kreikkalainen). Ei se nyt kaikkein huonoin psyko vaanii yksinäistä naista ja osa ajasta vietetäänkin uhkaavien puheluiden äärellä-elokuva ole, mutta tässä tunnutaan nyt menettäneen aivan liian hyviä juttuja pelkän tasapaksuuden vaatimuksesta. Oli nimittäin mainion oloista se, että koska Sian on jännityskirjailija niin pariin otteeseen hän epäileekin mielikuvituksena laukkaavan valtoimenaan ja sitä olisi voitu käyttää enemmän siihen Takaikkuna-tunnelmaan jossa ei tiedettäisi kuinka paljon Sianin näkemään voisi uskoa, kun ne saattaisivat olla pahasti asiayhteydestä irroitettuja ja siten mielikuvituksen paikkaamia. Tässä vain tehdään heti ensikättelyssä selväksi, että joo, toi on se tappaja ja toi uhri ja niin edespäin, ettei oikealle jännitykselle jätetä laisinkaan tilaa. Erityisen pahasti tunnelmaa rikkoo se kuinka Meg Foster joutuu käytännössä yksinään (mikä on näille stalkerelokuville tavanomaista) kantamaan sitä kertovaa hahmon osaa ja muutoin ihan hyvin hän suorituukin roolistaan, mutta kun jostain syystä ohjaajakäsikirjoittaja Nico Mastorakis oli katsonut tarpeelliseksi jotta Fosterin hahmon tulee kertoa kaikki mitä tapahtuu aivan kuin seuraisi näkövammaisille suunnattua elokuvaa. Siispä jos Sian vastaa puhelimeen, hän sanoo vastaavansa puhelimeen ja jos hän näkee jonkun hautaavan jotain, hän sanoo jonkun hautaavan jotain. Onko tämä audiokirja vai häh?
Meg Foster-faneille suositeltava teos kuitenkin, sillä hän saa reippaasti ruutuaikaa ja tekee parhaimpansa, vaikka ei saakaan uskoteltua Freeway-colan olevan muuta kuin tummaa pissaa. Mutta se ääni ja ne silmät, ne silmät.

Niin ja se tuuli. Se on vain tuuli. Ei mitään mystistä.

Kansikuva on hieno.

Tähdet: **

maanantai 25. heinäkuuta 2016

But what about the Fellini festival?

Kirppissaaliit noin kuukauden ajalta.

Joskin jo heti ensimmäisessä kuvassa esiintyvät Tromat on tullut ostettua verkkokaupasta.
Hiukan ärsyttää tuo Troman best of-paketti syystä, että sen mainostetaan sisältävän kaikki (huom. kaikki!) Troman "tärkeimmät 80-luvun kulttiklassikot ja viimeaikojen villeimmät visiot" ja sitten siinä on vain neljä elokuvaa. Tämä firmalta joka on varmaan julkaissut jo kaksi leffaa sinä aikana kun olen päässyt kirjoituksessani tähän saakka. No, nyt sieltä tuli jo kolmas. Alle kympin maksaneena se toki on hintansa väärti, mutta ei sitä voi pahimmassa humalassakaan kutsua kovinkaan kattavaksi kokoelmaksi eikä mielestäni edes best ofiksi jo pelkästään siitä syystä, että kaksi elokuvista on Nuke 'em High-sarjan osia ja ne siis vievät jo yhdessä puolet tilasta. Lisäksi vaikka etenkin Poultrygeist onkin saanut suosiota osakseen niin koko Troma-historiaa ajatellen voidaan kyseenalaistaa sen kuuluminen parhaimpien joukkoon, sillä se ei ole vielä ehtinyt osoittaa arvokasta ikääntymistä ja näyttää pysyvänsä ns. parhaimpien joukossa. Niin ja jos kyseessä on oikeasti best of, pitäisihän siellä silloin olla myös Toxic Avenger. Tosin tässä tapauksessa hyvä vaan ettei ole, koska siksihän minä sen hankin että saisin muita Troma-leffoja kuin Toxicit. Sekin vielä muuten ärsyttää, että ehkäpä Nuke 'em High-sarja olisi pitänyt Toxicien tavoin erottaa kokonaan omaksi boksiksi, koska nyt siellä on ensimmäinen elokuva ja osa neljä. Mikä hiton juttu se on? Tämähän on kuin ostaisi Tappajai-boksin ja saisi vain osat kakkosesta neloseen. Toisaalta juuri ensimmäinen Class of Nuke 'em High oli se syy miksi tämän nyt ostin, että ärsyyntyminen on kaikin puolin vain lievää punoitusta.
Hauskasti olin jo tovi sitten luonnostellut kirjoitusta ensimmäisestä Sniper-elokuvasta ja sen yhteydessä mainitsen omistavani vain sen ensimmäisen osan, kuten myös nähneenikin vain kolme ensimmäistä, mutta puntaroin samalla että pitäisiköhän sitä sitten ruveta haalimaan koko sarjaa valikoimiini. No, tuossa nyt on Sniper Reloaded, joka ilmeisesti tyrkkää minut siihen suuntaan.
Anatheman A Moment in Time-dvd on aika veikeästi kasattu paketti:
Eipä näitä sivusta tuolla tavoin aukeavia dvd-koteloita juuri tule vastaan.
Toisella puolella dvd ja toisella cd.

Musiikkiakin tuli hankittua.
Vaikea sanoa kumpi on kovempi juttu, King Kong (1976) ost. vaiko Bruce Willisin kokoelma. Hausmylly se ei ainakaan ole. King Kong taitaa voittaa, sillä siinä on juliste mukana.
Nuristaan nyt sitten vaikkapa tuosta Run DMC-kokoelmasta, joka toki sisältää mainioita ralleja, mutta kuten moni varmaan muistaa niin iso juttuhan se silloin ilmestyessään oli niiden umpitylsien Jason Nevins-remiksausten vuoksi. Ne ovat ikävimpiä esimerkkejä siitä kuinka laiskasti voidaan remiksaus tehdä, sillä ne eivät tuo alkuperäisiin biiseihin mitään edistävää mukanaan. HItto, ne ovat niin laiskoja versioita ettei niihin saatu edes sitä laiskaa tump tump tump-biittiä peittämään kaiken alleen. Mutta kun niiden ohella mukana on kaksi liveversiota (eri biiseistä kylläkin) niin tämäkin kokoelma tuntuu olevan hieman samanlainen kuin se edeltävä best of Troma-boksi, että kunhan on vain heitetty jotain kasaan niin siinä meillä on joululahjapaketteihin taas jotain tarjottavaa. Ei kuluttaja tajua mitään. Jos kyseessä ei ole live- tai remixkokoelma niin niiden pitäisi olla vain bonuksina ja itse asian koostua alkuperäisistä biiseistä. Joten vaikka kannen tekstissä ei orinaaliversiohin lasketakaan Nevinsin miksauksia niin siellä on 16 og-biisiä, eikä 18.

Hieman luettavaa, pelejä ja videokasetteja.
Se keskimmäinen kasetti ei ole elokuva nimeltä Buena Vista Home Entertainment, vaan Dead Presidents.

Sitten on vielä tämä:

Näitä en ostanut:

Ja jos joku hetkenkin epäilee omia laululahjojaan, on epävarma siitä olenko minä tarpeeksi hyvä,,,, niin sen olisi pitänyt olla Bruce Willis.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Spiders (2013)

Meteoriitit rikkovat neuvostosatelliitin ja tottakai juuri tässä kyseisessä sähkömyllyssä haudottiin mutanttihämähäkkejä, jotka sitten päätyvät syöksylaskun myötä bulgarialaisen New Yorkin metrotunneleihin pikaisesti lisääntymään. Vaikka kaupunki päätyy nopeasti kaaokseen ja uutiset tappavista jättihämähäkeistä kiirivät ympäri korvia, näkee valtio tietenkin murhalukeissa potentiaalisen kaupallisuuteen valjastettavan aseen (Weyland-Utani?) ja rupeaa pimittämään kansalaisilta totuutta, mikä ei istu liikennepäällikkö Jasonin (Patrick Muldoon) pirtaan. Jos jos pelkkä oman kaverin päätyminen hämähäkin tappamaksi ei ollut tarpeeksi motivoimaan ihmiskunnan pelastajaksi niin salaiset agentit tekevät sen virheen, että kiusaavat Jasonista avioeroa hakevaa vaimo Rachelia (Christa Campbell) ja tytär Emilya (Sydney Sweeney), ja sehän se vasta sisuunnuttaakin miehen kuin miehen. On aika Jasonin olla mies ja sankari, ja juosta pakoon kaikkea.
Samaan aikaan kun valtio lavastaa Jasonia perheineen vaarallisen viruksen kantajiksi pyrkivät he aikaansaamaan parhaimman jättihämähäkkikuningattaren koskaan, sillä 2,5 metriä ei nyt vain ole tarpeeksi ja oho! onkohan sellainen linja-auton kokoinen sitten sopiva? No, ainakin se päättää pistää kaiken hyrskyn ja myrskyn.

Okei, olin hieman hämilläni tämän elokuvan kanssa. Alunperin olin luokitellut Spidersin (aka Spiders 3D) samaan roskaelokuvien sarjaan kaikkien Sand Sharksien ja muiden vastaavien kanssa. Toisin sanoen jokin halpiskauhuelokuva jossa on surkeaa näyttelemistä, läpikuultavia kehnoa tietokonetehosteita ja kohdennettu yleisölle joka haluaakin nähdä sellaista. Sitten kuitenkin huomasin, että toisin kuin kuin nuo ns. Asylum-elokuvat (yleistäen siis kaikki samanlaiset teokset yhden nimen alle) tämä Spiders sai aika paljon mainostusta osakseen, pyöri ainakin joissakin maissa ihan elokuvateatterissa saakka ja ymmärtääkseni olikin jonkinasteinen kaupallinen hitti. Ei siis jotain mitä odottaisi tällaisilta ns. Asylumeilta (tai SYFYilta). Spiders rupesi siis hieman menettämään alkuperäistä hohtoaan silmissäni, sillä nyt se olikin vain jokin varmasti tyhmä, mutta ilmeisen muka parempilaatuinen isompi katastrofielokuva. Kyllä se tulisi katsottua, mutta mikään hätä sillä ei olisi. Tästä siis on nyt se kolme vuotta kun Spiders ilmestyi ja hautautui muualle kuin ajatuksiini. Nyt se tuli sitten viimein katseluvuoroon koska samperin videonauhuri imi alkuperäisen elokuvavalintani joka johti nauhan korjaamiseen, jonka vuoksi kyseisen elokuvan pituus lyheni nyt parilla minuutilla. No, onneksi minulla on myös toinen videonauhuri ja kasettikin on pois lukien se nauhan lyhennys taas kunnossa. Kuitenkin, nyt kun Spidersin päätyessä vuoroon tein perinteisen huolimatonta taustatutkimusta (ts. vilkaisin IMDB:n ja Wikipedian) ja löysin odottamani huonot arvosanat, mutta en vahvistuksia sille ettäkö kyseessä olisi ollut varsinainen hitti ja ilmeisesti se sinne päin viittaavuuskin johtui vain vielä tuolloin 2013 pinnalla olleesta 3D-innostuksesta (oletteko muuten huomanneet kuinka nopeasti sekin trendi taas katosi, vaikka kuten aiemminkin jälleen kerran sen vannottiin olevan pysyvä ilmiö. Jep, aivan kuten ne kaareutuvat televisiot) jonka vuoksi Spiders ilmeisesti teatterilevitykseen päätyi. Olettaisin elokuvan pärjänneen valloillaan olleen ilmiön ansiosta ihan kelvollisesti, sillä vaikka eipä tämä seitsemän miljoonan budjetilla nyt mikään ihan Asylum-halpis ollut, mutta halpaelokuva kuitenkin ja siten omasi suuremmat mahdollisuudet voiton puolelle pääsemiseen, vaikk'ei ilmeisesti siis mikään todellinen hitti ollutkaan kyseessä. Kyllä se olisi erikseen mainittu. Mutta kuitenkaan tämä ei siis ollut olettamani Twister, Dante's Peak tai vastaava isompi katastrofielokuva, josta budjetin ohella tietenkin kielivät siihen sopivat näyttelijät kuten Patrick Muldoon. Joten kyseessä ei ollutkaan alunperin luulemaani halparoskaa joka naurattaisi olemalla juuri sitä, eikä kyseessä ollutkaan väärinymmärryksen vuoksi olettamaani isoa tuotantoarvoiltaan vakuuttavaa katastrofiroskaa (vrt. Roland Emmerichin elokuvat) ja se oli oikeastaan mukavaa että olin molemmilta osin väärässä, koska nyt odotuksilla ei ollutkaan merkitystä vaan pääsi kädet tyhjinä katsomaan että mitäköhän Spiders sitten oikeastaan on. Se on jotain sieltä välistä, eli toisin sanoen hieman kuin huumorintajuton Eight Legged Freaks. Joka tietenkin tulee mieleen jo hämähäkkiaiheensa vuoksi, mutta myös olemalla isompi kuin pieni mutta ehdottomasti pienempi kuin iso ja on sitä kaikilta osin, olivat ne osat sitten näyttelijöiden tähtistatuksia, tehosteiden suurellisuus sekä onnistuneisuus ja siten ettei lopputulos mainiosta viihdyttävyydestään huolimatta ole kuin ihan hyvää keskitasoa.
Spiders kärsii siis hieman unohdettavuudesta koska ei ole tarpeeksi vaikuttava hyvässä eikä pahassa ja näin ollen kyseessä on ihan kivaa jättihämähäkkikauhistelua, eikä siitä oikein sen ihmeellisempää keksi sanottavaksi. Kenties tämänkin olisi kannattanut suunnata kulkunsa komiikan suuntaan, se kun tuntui toimivan ihan hyvin Eight Legged Freaksin kohdalla. Toisaalta, eipä sekään jättänyt niin ihmeellistä jälkeä, vaan katosi sekin lopulta kuin kyyneleet sateessa.

Muuten, tämän Spidersin ei kerrota olevan remake, mutta vuonna 200 ilmestyi saman niminen elokuva jonka juonessa on kieltämättä lievää samankaltaisuutta:
"A DNA experiment on a rare breed of spider is taking place on a NASA space shuttle, when a freak meteor shower engulfs the shuttle, causing everything to go horribly wrong."
Joskin muistaakseni elokuvat eivät ole aivan yhtä samanlaisia kokonaisuuksiltaan, mutta vaikka minulla joskus muinoin on kyseinen elokuva kasettina ollutkin niin eipä näemmä ole enää (se ei ollut siis se jota jouduin leikkaamaan ja teippaamaan). Mikä on sääli, sillä olisin halunnut ottaa sen esille yhdessä tämän 2013 elokuvan kanssa.
Kuin kyyneleet sateessa.

Tähdet: **

Ps. edeltävä teksti on kirjoitettu 13.7.2016 ja sittemmin olen jo ehtinyt hankkimaan toisen videoaparaatin, joten nyt niitä on jälleen kahdet. Koska toisin kuin A-Team ajattelee, minä haluan varmistaa että olemassa on myös varasuunnitelma.

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Murhanhimo (Murderlust, 1985)

Steve (Eli Rich) vaikuttaisi olevan ihan tavallinen opettaja ja puolinäkymätön ihminen ylipäätään. Opettajana hän ei ole vihattu eikä varsinaisesti rakastettukaan, eikä työnsä ulkopuolellakaan herätä suuria tunteita suuntaan taikka toiseen. Toki hänellä on ystävänsä jotka pitävät hänestä, eivätkä uskoisi Steven sortuvan mihinkään pahaan, joskaan tuskin kukaan uskoisi hänen muuttavan maailmaa paremmaksikaan. Ei siis mitään ihmeellistä taikka muista erottavaa tekijää, kunhan on vain ihan tavallinen keskiluokkainen mies. Luonnollisesti Steve harrastaa vapaa-ajallaan prostituoitujen tappamista.

Peukut pystyyn, sillä tämä elokuva oli yllättävänkin positiivinen löytö. Kauhutunnelmainen kansikuva, raflaava nimi ja uhoavan tuntuinen puffiteksti antoivat ymmärtää kyseessä olevan eksploitatiivista slasher-roskaa ja takakannen kuvat tuntuivat vain korostavan jonkinlaista sanoisimme New York Ripper-sarjan elokuvaa ja juuri ne olivatkin syinä miksi tämänkin elokuvan aikoinaan ostin katsottavakseni.
Ei, eipä ollut niin.
Tietenkin mukana on elementtejä jotka tukevat halua olla jotenkin halpamaisesti shokeeraavaa sarjamurhailua, jolloin kieroutuneesti ujeltava urkumusiikki, hermostuneet hetket ennen väkivaltaista kuristamista, Steven tapa pitää leikekirjaa omista teoistaan ja myös se että Steve ei ole vain opettaja vaan hän on nimenomaan pyhäkouluopettaja soveltuvat hyvin kannen luomaan käsitykseen Murhanhimon B-rutiinista. Etenkin kun kyseessä ei ole selvästikään mitään ison rahan elokuvaa jossa olisi ollut aikaa taikka edes halua hioa jokaista yksityiskohtaa, jolloin kyllä tämän voisi aika helposti asettaa kaikkien tavanomaisten toisen luokan murhailujen luokse, mutta suosittelisin silti asettamaan tämän sinne niiden hieman keskitietä parempien B-elokuvien seuraan. Kyseessä kun ei ole niitä sarjamurhaajaelokuvia jotka sopivista palasistaan huolimatta nojautuisivat täysin sellaisiin, jolloin aika iso elokuvasta kuluu tuikitavalliseen oleskeluun. Ei esimerkiksi olla painotetun hitaita, eikä sitä katkaista äkillisillä iskuilla, eikä myöskään sata lasissa kulkevia, vaan pysyttäydytään aika normaalissa vauhdissa alusta loppuun. Mikä saattaa kuulostaa tylsältä ja yllätyksettömältä ja osittain onkin sitä, mutta samalla se on mainio osoitus arkisesta kauhusta. Pidin kovasti siitä ettei Steve esimerkiksi ole pelkkä hissukka jota kukaan ei huomaa ja olisi siksi muka epäilyttävä, eikä myöskään mikään ylivertaisen älykäs kiusoittelija tai edes mikään kliseepervertikko joka roikuttaa itseään koukussa ja katselee Prätkähiiriä viillellen saukkoja hengiltä, vaan suurimman ajan hän on se tyyppi jota moikkaa ohimennen, mutta jolle ei uhraa ajatustakaan. Sitä jotenkin on niin kyllästynyt näkemään tällaisia elokuvia joissa kyllä kerrotaan kuinka huomaamaton tarinan sarjamurhaaja on, mutta silti se on aina jokin eksentrinen John Doe, Carl Stargher, Buffalo Bill taikka Captain Howdy:
Silloinkin kun kyseessä on jokin realismiin pyrkivä elokuva Ed Geinista, Jeffrey Dahmerista, tms. on hahmo esitetty lähes aina kuitenkin jotenkin friikkinä ja vaikka sitä ovatkin, niin usein tarkoitus on silti ollut väittää ettei näin olisi ulkoisesti katsottuna ollut ja siksi he pystyivät tekemään hirmutekojaan niin kauan. Se arkisuus ei varmaan vain yleensä ole elokuvantekijöiden mielestä tarpeeksi energistä pitääkseen kiinnostusta yllä ja siksi pitää olla jotenkin jopa normaaliuudessa outo. Siksipä tuntui jotenkin virkistävältä nähdä saman lajityypin elokuva jossa vaikka näemmekin pahiksen olevan selvästi pahis, niin muiden hahmojen silmistä katsottuna hän oli vain joku tyyppi joka ei nostata mielipiteitä ja siksi olisikin ollut vielä mukavampaa jos elokuvasta olisi karsittu pois ne loputkin ns. jotenkin erikoisuutta haeskelevat palikat. Se vinoutunut musiikki hiiteen ja muutamat sellaiset pikkuseikat kuten osoitus ettei Steve saa erektiota ilman murhaamista olisi voitu suosiolla poistaa, painottamaan siten enemmän sitä ettei tappajan mieli ole helposti tunnistettavissa niin kuin se näyttäisi valitettavan usein olevan oikeassakin maailmassa. Se jos mikä on pelottavampaa kuin oletus, että joku on paha ihminen vain koska naama on täynnä lävistyksiä, päällä on Marduk-paita ja levysoittimessä Jari Sillanpäätä. Ihan oikeasti, kuinkahan moni Suomessa jonkinlaiseen kuolettavaan väkivallantekoon sortuva kuuntelee jotakin muuta kuin lehtiotsikoihin nousevaa Marilyn Mansonia (joka nyttemmin ei enää kuulosta laisinkaan paheelliselta)? Popeda tappaa todennäköisestä vähintään yhtä paljon. Mutta niin, tokihan se on metallimusiikki joka vääjäämättä murhaamiseen ajaa, ei iskelmä.

Sen verran vakuuttava Eli Rich on roolissaan, että sai tarkistamaan mitä muuta hän on tehnyt jotta voisi tutustua herran uraan enemmänkin. No, eipä siellä juuri mitään huomioarvoista ollut kun viimeisin lyhyen uran rooleistakin oli vuoden 1991 esiintyminen hahmona "Neighbor #2", joten ilmeisesti taidan olla niitä harvoja joihin Rich teki vaikutuksen. Tai ainakaan hän ei näköjään tehnyt sitä vaikutusta ihmisiin joilla olisi ollut sanavaltaa elokuva-alalla. Hyvä debyyttiesiintyminen tämä siltikin on.

Ei tämä mikään mestariteos ole, mutta kaikkien sarjamurhausleffojen (olivat ne A- taikka B-luokkaa) joukossa tämä on pieni helmi.

Tähdet: ***

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

The Keeper (2009)

Kyttä Trevor (Brian Keith Gamble) - jonka nimen mainitsen oikeastaan turhaan kun kuollut hän on ihan just - näkee ratsian yhteydessä tilaisuutensa tulleen, kun pahikset ovat saatu hengiltä niin kukapa kaipaisi kadonneita miljoonia jotka heiltä jää jälkeensä. Valitettavasti kollega Roland (Steven Seagal) on rehti poliisi ja siksipä hänet on raivattava tieltä. Bang bang ja lyijyä rintaan. Kuolo ei kuitenkaan korjaa kuin Trevorin, mutta puolikuntoinen ja kipulääkeriippuvainen Roland joutuu jättämään ammattinsa taakseen. No hei, jos House pystyy tekemään työnsä lääkehuuruissa, varmasti myös sinäkin. Tosin koska kyseessä kuitenkin on Steven Seagal ei heikkouden esittäminen ole sallittua ja siten mies vain ravistaa vammansa hiivattiin ja vaikka meille näytetäänkin hänen napsivan niitä kipulääkkeitä (tosin se taitaa tapahtua vain kerran pari) niin yhtä hyvin hän voisi syödä mandariinia, koska mitenkään haitallista lääkeriippuvuus taikka sitä hoidettava vamma ei hänen tapauksessaan ole. Eli Rolandin paluu huippukuntoonsa toteutetaan samassa hengessä kuin Vaikeasti tapettavassa Mason Stormin paluu koomasta ja lihassurkastumisista normaaliin nuijimiskondikseen siten, että kunhan herää ja parta ajetaan on kaikki taas entisellään. On sitä kuitenkin puheen tasolla ylläpidettävä Rolandin lääkeongelmaa ja siksipä tämä joka tappokeinon ja aselajin mestari (kyllä, siellä on pakolliseen tapaan listaus sankarin kyvyistä jotka ylittävät inhimillisyyden rajat) on pakotettu pysymään poissa poliisin ammatista. Onneksi vanha ystävä Connor (Stephan Duvall) tarjoaa henkivartijan hommia ja Roland lähteekin jonnekin Meksikon rajamaille vahtimaan nuorta naista, Nikitaa (Liezl Carstens). Paikan maininta ei muuten olisi merkityksellinen, sillä tämä rutiinitoimintajuoni voitaisiin sijoittaa vaivatta vaikka Kuuhun, mutta nyt kun edessä on hiukkasen viherkellertävää värimaailmaa, latinokidnappaajia ja se pakollinen osuus jossa päihderiippuvainen ammuskelun raunioekspertti lähtee yhden miehen sotaan jossa hänen pikkusormensakin vastaa vähintäänkin kymmentä pahista, ja se yhdestoistakaan ei ole vastus eikä mikään, niin kyllähän tämä tuntuu ottaneen hieman innoitusta Tony Scottin Man on Firesta (nimenomaan tuosta remakesta, ei alkuperäisestä versiosta).

Ei huolta, Man on Fire vain pikemminkin vilahtaa mielessä kuin olisi jotenkin häiritsevästi esillä ja se ajatuksissa käyminenkin vaikuttaisi olevan enemmän mahdollisten sattumien summa kuin ehkäpä täysin tarkoituksellista apinointia (tosin lopussa kun Seagal kävelee pois ja ruudun täyttävät liekit ei voi miettiä muuta kuin, että ollaanko nyt kirjaimellisesti tulessa oleva mies). Siispä tarjolla ei ole todellista värioksennusta, latinopahikset jäävät valkoisten pahisten varjoon, rikkinäinen henkivartija onkin voimansa tunnossa ja kun pikkutyttökin on vaihdettu aikuiseen hulivilinaiseen, on kyseessä ennemminkin perus-Seagalia kuin jonkinlaista perässähiihtämistä. Joten jos tässä on Man on Firea takana, on se nimenomaan innoittajana kuin läpipiirrettynä. Melkein sanoisinkin, että jos The Keeperistä tulee jokin tietty elokuva vahvimmin mieleen, ehkä se onkin jo mainittu Vaikeasti tapettava. En tarkoita sitä vain koska molemmissa Seagal esittää kyttää joka ammutaan sairaalakuntoon ja hänet koetetaan tappaa potilaana ollessaan, tai kuinka molemmissa elokuvissa äijä vain pyyhkäisee päältään lähes kuoleman ja vetää sitten kaikkia pataan, vaan koska ne yhdistettynä siihen, että tämähän vaikuttaa lähes hänen uransa alkupuolen elokuvalta on se siksi yhdistettävissä Seagalin elokuviin kuten juurikin Vaikeasti tapettava. Miksikään kovin hyväksi elokuvaksi en mene The Keeperiä väittämään, mutta kaikkien niiden itäeuroroskaelokuvien joukossa tämä on toki edelleen kehno, mutta sen tyyli on jotenkin niin rutiinijenkkiläinen, että se vaikuttaa olevan enemmän linjassa juuri niiden leffojen kanssa joiden vuoksi rupesimme alunperin pitämään Seagalista. Yhtä ammattitaitoista toimintaelokuvaa tämä ei ole kuin vaikkapa se Vaikeasti tapettava, mutta ei kuitenkaan yhtä feikisti amerikkalainen kuin leffansa joissa Igor on yhtä kuin Frank ja borssi hampurilainen. The Keeper on vain tavanomaista halvanoloista jenkkitoimintaa, mutta suhteutettuna Seagalin uraan post jokin Exit Wounds on se sieltä positiivisemmasta päästä.
On silti enimmäkseen aika tylsä. Kenties siis aika huono, mutta voisi tottavie olla paljon huonompikin.

Sääli ettei Seagal vieläkään uskaltautunut tekemään hahmostaan muuta kuin omnipotentin, sillä pilleristihahmollaan oli mahdollisuuksia olla se syntinsä pesevä altavastaaja, mutta sitä ollaan mielummin vain tosimies koko ajan ja aina.

Tähdet: **

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Olympos on valloitettu (Olympos Has Fallen, 2013)

Nuorekas presidentti Benjamin (Aaron Eckhart) ja salaisen palvelun agentti Mike (Gerard Butler) ovat bestiksiä ja niinpä vaikka etenkin jälkimmäinen on tarkka ammattietiikastaan on mukana sellaista kevyttä leikkimielisyyttä joka saattaa hämärtää pomo ja alainen-suhteen rajoja. Kun talvinen auto-onnettomuus syöksee presidentin vaimon (Ashley Judd) vetiseen hautaansa iskeytyy kaverusten välille pieni kiila, vaikka Benjamin ei oikeasti syytä Mikea onnettomuudesta ja miksi syyttäisikään kun mies ei ollut mitenkään vastuussa tapahtuneesta, mutta koska Mike oli kuitenkin mukana on siellä tunteissa silti pieni ikävä muistutus siitä mitä tapahtui ja asiaa ei ainakaan Miken kohdalla auta se, että hän itse syyttää itseään kuolettavasta onnettomuudesta. Niinpä Mike on siirretty muihin tehtäviin jotta presidentti ei näkisi ystävässään menehtynyttä vaimoaan ja Mike saa velloa masennuksen aalloissa. Lisäksi presidentti on nyt yksinhuoltaja jotta mukaan saataisiin liian kiireisen isän tunnevaurioita ja masentunut Mike on syyllisyytenduntojensa vuoksi ajamassa omaa parisuhdettaan turmioon. Siinä, nyt ollaan käyty lävitse ne pakolliset tärkeimmät hahmoesittelyt ja heidän tunteitaan ollaan puitu riittämiin, joten näin ollen voidaan siirtyä siihen mistä loput noin 100 minuuttia koostuvat: Pohjois-Korealaiset terroristit hyökkäävät Valkoiseen taloon ja vain Mike voi presidentin pelastaa. Kaikki ahtaat paikat tulevat tutuiksi kun Mike kulkee yksinään napsimassa pahiksia hengiltä ja eipä oikeastaan muuta. Ammutaan ihan sikana, Dylan McDermott  saa osakseen toistaa sen Die Hardin kohtauksen jossa Alan Rickman koettaa huijata Bruce Willistä, mutta möläyttää väärän paljastavan sanan ja taas ammutaan ihan sikana. Entiset kaverit ovat nyt taas nykyisiä kavereita ja kaikki meni täsmälleen niin kuin kaikki odottivatkin.

Mitä, onko nyt taas vuosi 1997 kun Con Air ja Air Force One olivat kuuminta hottia? Ei nyt ehkä tarkalleen tuo nimenomainen vuosi, mutta Olympos on valloitettu on niin 90-luvun puolivälin ison rahan, isojen tähtien toimintaelokuvaa, että jos tämä olisi tehty tuolloin olisi ohjaksissa ollut ihan taatusti joko Wolfgang Petersen taikka John McTiernan ja pääosassa joko Bruce Willis taikka Nicolas Cage. Die Hardiinhan Olymposta onkin verrattu lähes kyllästymiseen saakka ja aivan syystäkin, sillä Gerard Butlerin Mike on niin johnmcclanemainen hahmo kuin vain on mahdollista olla ilman Bruce Willisia. Hitto, Mike on enemmän John McClane kuin John McClane on kahdessa viimeisessä Die Hardissa. Tosin Mike on myös selvästi Casey Ryback, ett tämä voisi olla myös Kaapaus Valkoisessa talossa. Toisin sanoen Olympos on näyttävä, iso toimintaelokuva jossa taatusti muita parempi mutta silti inhimillinen yksinäinen susi-sankari kohtaa lukuisia pahiksia ja selviytyy toki voittajana, mutta vasta kun vaatteet ovat repaleiset, kainalot hikiset ja keho täynnä mustelmia sekä verijälkiä osoittamaan, että hänkin on muka tavis aivan kuten sinäkin. Ja siinä se suurin ero ns. kasari- tai millenniumtoimintaelokuvaan onkin, että Butler ei ole Stallonen tai Schwarzeneggerin kaltainen pysäyttämätön ilmeetön lihaskimppu, mutta ei myöskään mikään Tobey Maguiren kaltainen tunteisiinsa sidoksissa oleva emoilija joka tirauttaa kyyneleen aina kun vahingossa ruipelokäsillään pudottaa 30 Seconds to Marsin levyn, vaan jostain sieltä puolivälistä: sankari joka vaikuttaa olevansa muka kuin kuka tahansa meistä, mutta silti selvästi meidän yläpuolellamme. Toki Butlerin hahmo  on siis ns. tavallisuudestaan huolimatta myös Steven Seagal-hahmo, eli tausta on kaikkien sotimiseen liittyvien alojen mestaruudessa, eli siitäkin saadaan silkkaa ysäriä mukaan ja Olympoksen melkein voisikin sanoa olevan muutaman merkittävän isomman toimintaelokuvan yhdistelmä, sillä niin vahvasti se tuo mieleen jo mainitut elokuvat. Se on hyvä asia, sillä en uskonutkaan kuinka kaipasinkin tämänkaltaista toimintaelokuvaa joka ei koeta olla ironista kasarinäiskettä taikka tosi modernia kaikki huomioon ottavaa nyhveröintiä, vaan ihan simppeliä ison rahan vakavissaan mutta ei ryppyotsaisesti tehtyä Die Hard/Kaappaus merellä-apinointia.

Vaikka Olympos saikin jatkoa niin miksikään Die Hardin kaltaiseksi esikuvaksi muille elokuville ei tästä ole, vaan kyseessä on vain varman päälle tehtyä takuutoimintaa jossa kaikki on sopivan pinnallista, mutta silti väitetysti vakavan tunteellista jotta katsoja ei jää jumittamaan oleellisuuksiin taikka epäoleellisuuksiin vaan voi keskittyä elokuvan aikana pääasiaan, eli siihen hyvin toteutettuun toimintaan jota vetävät sopivan tasokkaat näyttelijät. Sivuosiinkin on saatu vakuuttavia esiintyjiä tuomaan sitä kokoushuonepainoarvoa (vrt. esimerkiksi jo mainittu Kaappaus merellä) ja vaikka oikeastaan kenet tahansa voisi korvata toisella näyttelijällä (johtuen roolihahmoista, ei niinkään esiintyjistä itsestään) niin ei se elokuvaa katsellessa vaivaa laisinkaan.

Yksi seikka joka vielä muistutti 90-luvun elokuvista on se, että tämän elokuvan vuonna 2013 ilmestyi myös sellainen tapaus kuin White House Down, jossa ei niin yllättäen Valkoisessa talossa samoileva yksinäinen sankari pelastaa presidentin pahiksilta ja ainoa varsinainen ero näiden kahden elokuvan välillä on White House Downin edustaessa Channing Tatumeineen ja Jamie Foxxeineen sitä sanoisimmeko nuorekkaamman kiiltokuvamaista puolta. Ei niin ettäkö Eckhart ja Butler olisivat mitään rumia vanhuksia, mutta tämä on juuri se miksi mieleeni tuli 90-luku, koska silloin tuntui siltä kuin jokainen isompi toimintaelokuva olisi ilmestynyt kahtenä lähes identtisenä elokuvana, mutta toinen oli niistä aina se hieman nätimpi ja toinen muka vakavemmin otettava. Oli Dante's Peak ja Volcano (molemmat 1997), oli Armageddon ja Deep Impact (molemmat 1998) ja joitakin muita. Tätä ei hirveästi enää tapahdu, vaan sen ovat korvanneet mockbusterit jotka ovat paljon, paljon halvempia imitaatioita kun aiemmin nuo olivat keskenään suht' samanarvoiset ja tasoiset. Joten olemme palanneet aikoihin jolloin Roger Corman tuotti omat avaruussotansa.

Mukavaa ja yllättävän nostalgista ison rahan ammuskelutoimintaa, mutta tottakai sen verran harmitonta että aika nopeasti se rupeaa varisemaan mielestä.

Vielä yksi maininta Die Hardiin liittyen: tämän elokuvan pääpahis on yhtä laimea kuin Timothy Olyphant Die Hard nelosessa. Tylsä ja harmiton kuin vettynyt sieni.

Tähdet: ***

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Sharknado (2013)

Entinen surffausmestari ja nykyinen ex-baarinpitäjä Fin (Ian Ziering) saa lisätä ansiolutteloonsa sankarin kun myrsky tulee ja heittää Los Angelesiin tulvan ohella laumoittain haita. Jos uima-altaissa ja kaduilla uiskentelevat hait eivät ole vielä tarpeeksi niin hurrikaani (tunnetaan myös nimellä ruotsikaani) tekee haista lentäviä tappajia ja miksi muuten se ilmapyörre on niin valikoiva, että on ottanut mukaansa vain haikaloja, monia erilaisia haikaloja, mutta ei ollenkaan vaikkapa pallokaloja. Mitä ihmeen lajiprofilointia tämä on? No kuitenkin, Steve Sanders lähtee pelastamaan ex-vaimoaan (Tara Reid), teinilapsiaan (ihmisiä jotka varmaan ilmoittavat ammatikseen näyttelijä) ja mukana on tietenkin parasta kaveria ja muutakin porukkaa kun samalla keksitään keino jolla haimyrskyvitsaus saadaan loppumaan: räjäytetään ne! Niin ja sahataan loput.
"Hey man, there's a shark in your pool."

Sharknado on Asylum-elokuvien Pokémon. Se vaikuttaa olevan täsmälleen samanlainen kuin kaikki muutkin lajityyppinsä edustajat, mutta on noussut muita selvästi suositummaksi ja siksi aiheuttaa hieman ihmetystä, että miksi? Sharknado kun ei ole yhtään sen erilaisempi taikka parempi kuin mikään muukaan Asylumin lukuisista tarkoituksellisista roskaelokuvista. Sitä melkein voisi vaihtaa koteloon Sharknadon tilalle jonkin Mega Shark vs Giant Octopusin ja teho olisi täsmälleen sama koska kukaan ei varmaan edes huomaisi vaihdosta. Eikä tämä ole negatiivinen huomautus kumpaakaan kohtaan, sillä molemmat ovat varsin hauskoja huonoja elokuvia, mutta tosiaan, miksi juuri Sharknado on ollut se elokuva joka ei ole jäänyt vain nimenomaan lajityyppiharrastajien tietoisuuteen ja on sen sijaan noussut eräänlaiseksi massailmiöksi. Se on esitetty suomessakin mainoskanavalla jo ties kuinka monta kertaa ja kun ihmiset jotka eivät erota Tappajahaita Halloweenista (ihan oikeasti) tietävät Sharknadon on se silloin jotain muutakin kuin vain pelkkä pienen piirin ilmiö. Koska se ei ole muita parempi/huonompi näytteleminen taikka ohjaus joka Sharknadon kaltaisistaan erottaa, eikä se ole myöskään esimerkiksi paremmat saatikka huonommat tehosteet, eikä uskomatonta kyllä, myöskään poikkeuksellisen erikoinen tarinallinen idea (Asylumin filmografia on täynnä vastaavia hölmön hauskan erikoisia ideoita), olen tullut siihen tulokseen että vaikka muiden kollegaelokuvien tavoin tässäkin on mukana ns. has been-näyttelijöitä ovat he kenties muita vetovoimaisempia. Siis Tara Reidhan on aivan surkea näyttelijä, eikä Ian Zieringkaan ole vielä vakuuttanut dramaturgisilla kyvyillään, onnistuu Tara Reid silti edelleen ratsastamaan hyvin ja jostain syystä positiivisesti muistetulla American Piella (mikä on huvittavaa, sillä en meinaa edes muistaa häntä kyseisestä elokuvasta) ja Ziering on aina ja ikuisesti Beverly Hills 902010:n (tai siis tarkoitan, että L.A. Beatin) Steve, joka selvästi pitää hänetkin yleisön mielissä. He eivät kummatkaan ole sen parempia näyttelijöitä kuin kukaan Lorenzo Lamaskaan, mutta ehkä tähdentekijäteoksensa ovat olleet molemmat globaalisti mieleenpainuvampia, joten kun tähän yhdistetään se Sharknadon hupsu idea hurrikaanissa lentävistä haista ja Asylum-elokuvien tarkoituksellinen koominen ja siten viihdyttävä roskaelokuvamaisuus on siellä ollut se Pikachu joka nosti Sharknadon huomioarvoisemmaksi kuin muut vastaavat elokuvat. Steve on Asylumin Pikachu:
Hauskaa onkin siis se, että Ziering on sanonut että uskoi olevansa uransa pohjamudissa suostuessaan näyttelemään Sharknadossa ja teki sen vain pelkän rahan vuoksi, toivoen ettei se saisi minkäänlaista yleisöä. Kun elokuva osoittautui suosituksi ja nimenomaan oikealla tavalla pidetyksi (ts. myös sen mukana naurettiin, ei vain sille) ja tämä pieni roskaelokuva nosti Zieringin uran uuteen kukoistukseen, vaikkakin edelleen B-elokuvissa, muuttui miehen asennekin ja hän teki jatko-osat kuulemma nimenomaan nautinnosta eikä pakosta.
Mukavaa siis on että Sharknadon ansiosta edes jokin (itsetietoinen) roskaelokuva on saanut massayleisön huomiota, mutta ikävää tällaisissa tapauksissa on se, että ne yleensä jäävät vain kuriositeeteiksi eivätkä oikeasti avita muita vastaavia nousemaan samanlaiseen asemaan ja ihmiset eivät tästä syystä oikein ymmärrä miksi ne muutkin roskaelokuvat olisivat hauskoja, kun eiväthän muut ole Sharknado. Vaikka ne muut ovatkin oikeasti samanlaisia. Hämmentävää, sillä kuitenkin sama porukka diggaa ihan possuna jostain miljoonasta keskenään samanlaisesta supersankarielokuvasta taikka Kate Hudsonin itsensätoistoista (ihan oikeasti, niitä hänen elokuviaan ei erota toisistaan edes kirveellä) ja he kuvittelevat näkevänsä ne kaikki ihan erilaisina uniikkeina tapauksina, mutta näkevät silti kaikkien muiden kuin Sharknadon kaltaisten elokuvien olevan vain pelkkää roskaa, eivätlä tajua niiden olevan juuri samaa roskaa kuin Sharknado. Tämä sama porukka vastusti kumipukumonsteribändiä Euroviisuissa, mutta kulki voiton jälkeen Lordi-paidoissa laulamassa hirviövirsiä, joskaan he eivät kuitenkaan pitäneen mistään muusta samanlaisesta bändistä ja jokin Kiss oli edelleen kauheaa korvarääkkäystä, koska vain Lordi oli jotenkin erilainen, yksilöllinen ja hyvä. Jep jep, aivan kuten Elastinen on täysin eria asia kuin Cheek. Täysin eri. Voittajan puolella on hyvä olla.
No kuitenkin, Sharknado on siis saanut muita kaltaisiaan enemmän huomiota, joka aiheuttaa hieman sellaisen fiiliksen kuin oma pikku salaisuus olisi vuotanut julkisuuteen, mutta onhan se aika hauska leffa. Surkeat tehosteet, kehnoa näyttelemistä, ääliömäistä dialogia ja mukavan hauska idea: Asylum-laatua.

Se pitää vielä erikseen mainita, että jos Ziering tosiaankin esiintyi Sharknadossa edes puolittaisella pakolla, ei sitä kyllä huomaa. Sama jo Beverly Hills postinumerosta tuttu poikamaisuus ja naureskelevaisuus ovat läsnä alusta loppuun.

Tähdet: enough said!

lauantai 16. heinäkuuta 2016

The Last Horror Movie (2003)

Sarjamurhaaja (Kevin Howarth) on dokumentoinut elämäänsä ja tekojaan, ja nauhoittanut videomateriaalin erään vuokraelokuvan päälle jotta saisi sitä kautta tarinansa levitykseen.

Kun työskentelin videovuokraamossa huomasin eräänä kauniina (tai ehkei se ollut kaunis) päivänä, että joku oli nauhoittanut Dobermann-videokasetin lopputekstien päälle tekstitv:tä. Jep, luitte oikein. Tallennetun ohjelmavalinnan sijaan minua mietitytti se, että miten? Tai siis tietenkin tiedän, että miten, mutta tarkoitan sillä sitä että koska vuokrakaseteista oli lähes poikkeuksetta irroitettu se nauhoituksen salliva muovisuojus niin se tarkoitti myös sitä, että päälle nauhoittanut oli teipannut sen umpeen ja oletan hänen tehneen sen koska kopioi elokuvan itselleen. Eli ei miten vaan kenties miksi? Tosin sitä varten ei kyllä tarvitse teipata kopioinnin kohdetta vaan vain kasetti johon nauhoitus päätyy ja tehden juuri väärin hän varmaankin tuli erehdyksessä nauhoittaneeksi tekstitv:n sisältöä. En kyllä parempaa teoriaa keksinyt ja tuokin on sen verran kehno, että oletan nauhoituksen suorittaneen henkilön vain diganneen tekstitv:stä niin paljon, että halusi levittää sanaa. Siitä puheen ollen pidän kovasti The Last Horror Movien ideasta jossa sarjamurhaaja taltioi tekosiaan videovuokraamon elokuvien päälle jotta pahaa-aavistamattomat videovuokraajat saavatkin olettamansa elokuvanautinnon sijaan katsauksen murhaajan mieleen. Tämä lupaa hyvää. Sitä jotenkin olettaisi näkevänsä psykologisesti kutkuttavan elokuvan siitä kuinka narsistinen murhaaja haluaa tavallaan julkisuutta pistämällä oikeat murhat ihmisten nähtäväksi ja koska ne kuitenkin ovat piilotettu satunnaisiin vuokraelokuviin niin samalla voitaisiin käsitellä sitä, että kenties julkisuuden sijaan tapahtumat halutaankin pitää piilossa, koska ehkäpä elokuvat lainanneet olisivat sen verran uteliaita näkemään oikeita murhia, että eivät halua salaisuuden paljastuvan jotta saisivat nähtäväkseen enemmän. Syntyisi sisäpiiri. Mutta se katsojan osa jääkin vain yhteen, sillä tämä onkin tehty siten että sinä joka katsot tätä The Last Horror Movieta näetkin vuokraamasi elokuvan sijaan dokumentin jossa elokuvan sarjamurhaaja kertoo murhistaan, millainen oli se ensimmäinen ja miten hän on kehittynyt ajan saatossa. Tottakai pelkän puheen sijaan näemme myös kuinka hän tappaa ihmisiä. Välillä vieraillaan sukulaisten kuten isoäidin luona, tehdään ruokaa tai jotain muuta joka kuvastaa normaalia elämää ja kaikki tämä on osa näkemäämme elokuvaa, jolloin kyseessä on siis monologipohjainen henkilökuvadokumentti jossa nyt vain sattuu kohteena olemaan tappaja eikä esimerkiksi jääkiekkoilija. Okei, siis dokumentti jonkinlainen snuffin sijaan. Sekin on ihan hyvä idea, mutta pakko myöntää että se olisi ollut parempi jos tässä olisikin ollut kokopitkän dokkarin sijaan vain jokin Bridget Jonesin keskelle äänitetty snuffpätkä joka kiehtoisi kielletyllä hedelmällään ja kun ei tietäisi missä kaikissa kaseteissa se sama tai eri pätkä olisi ja kuinka moni sen jo näki tai tulisi näkemään niin samalla kerrottaisiin ihmisistä jotka ovat murhaajan kohdeyleisöä. Toki myönnän, että se dokkari sarjamurhaan elämästä on ihan kiintoisa idea (Man Bites Dogin samankaltainen idea on toteutettu paremmin) ja tekemällä tästä The Last Horror Moviesta se elokuva jonka päälle se dokkari on äänitetty ja jonka minä nyt katsojana saankin oikean elokuvan sijasta nähtäväkseni on sekin varsin hyvä idea, mutta tässä muodossa mukana on muutama seikka joka vesittää lopullista ratkaisua. Ensinnäkin pidän aika typeränä sitä kuinka murhadokumentti on tehty ulkopuolisen kuvaamana joka ei ole osallinen murhiin, koska missään vaiheessa ei tunnu uskottavalta että tämä dokumentaristi edes haluaisi kuvata kohdettaan ja varsinkaan hänen tekosiaan sillä toiseksi, elokuvan sarjamurhaaja on ihan saatanan ärsyttävä egoisti joka ilmeisesti pyrkii olemaan Patrick Bateman, mutta on korkeintaan se komedioista tuttu epävarman päähenkilön ihastuksen mulkero poikaystävä josta onneksi päästään lopussa eroon. Kolmanneksi on todella kömpelöä se, että kun päähenkilö on selvästi egoaan pullistellen halukas saattamaan tekosensa kaikkien tietoisuuteen ja näyttää naamaansa enemmän kuin Matti Nykänen Seiskassa, niin hän olisi jäänyt kiinni jo alta aikayksikön ja siten koko elokuvan ajatus tapahtumien filmaamisesta ja levittämisestä kompuroi siltä osin ettei sarjamurhaamisella olisi tulevaisuutta jota selvästi ajetaan takaa. Toki tätä paikataan sillä, että elokuvan vuokraaja on aina se seuraava uhri, jolloin vaikka näetkin murhaajan kasvot ja teot et pääsisi kertomaan siitä koska kuolisit seuraavaksi. Ja joo, kyllä se toimii siltä osin että esitetty dokumentti sijaitsee vain yhdessä vuokraelokuvassa ja kiertää vain yhdellä uhrilla kerrallaan, mutta se rajoittuneisuus taas sotii päähenkilön esiintymishalua vastaan. Hän haluaa että kaikki tietävät (mistä osoituksena jo useat päivänvalossa julkisuudessa tehdyt murhat) ja kertoo kuinka innokas on murhaamaan, mutta sitten muka jumittaisi yhdessä elokuvan vuokraajassa kerrallaan. Ja kun kyseessä on tällainen The Last Horror Movie, sitä saisi varmaan aika harvoin uhreja kun vuokraukset saattavat jäädä yhteen per vuosisata. Neljänneksi itse dokumentti on aika hemmetin tylsä, jolloin jos ajatuksena on koettaa vedota ihmismielen pimeisiin puoliin ja osoittaa, että katsoja ei jättäisi näkemäänsä kesken vaikka näkisi oikean murhan niin silloin ei kenties kannattaisi tehdä näin amatöörimäistä tuotosta. Tämän perusteella jokainen palauttaisi The Last Horror Movien valittaen, että siinä onkin oikean elokuvan sijasta jokin nälkävuosi saarnaamassa. Viidenneksi ja tämä on oikeasti se pahin asia, sillä aiemmat seikat kompuroivat vain toteutukseen eivät itse ideoihin niin tämä epäonnistuu molemmissa: jostain ihmeen syystä elokuvan alussa painotetaan tapahtumien sijoittuvan jenkkeihin ja vaikka se ei vielä haittaa, että murhaaja on britti niin kun kaikki muutkin ovat brittejä, miljöö on peribrittiläinen ja myöhemmin puhutaankin puhtaan Englantilaisista paikoistakin niin pistää mietityttämään, että miksi hitossa alussa piti kertoa meidän olevan muka jossain hiton Michiganissa ja jenkkien keskuudessa kun kertaakaan ei oltu siellä päinkään. Se oli ajatuksena täysin pielessä ja kuten elokuva osoittaa, niin toteutus oli vielä kehnompi kun tekijät eivät itsekään näyttäneet muistavan missä maassa ovat. Olisivat vain olleet rehellisesti siellä missä olivatkin.
Lisäksi minua kiusaa pieni epäonnistuminen siinä dokumentin found footage-toteutuksessa, sillä aluksi kaikki elokuvan kuvamateriaali on sen ns. dokumentaristin kuvaamaa ja se selittää hyvin sen miksi murhaaja on koko ajan kameran edessä, ja kun tarinan aikana päähenkilö tappaa kameramiehensä toimii elokuva hetken aikaa murhaajan näkökulmasta katsottuna joka on varsin nokkela veto osoittamaan kaiken näkemämme olevan tätä vuokraelokuvaa. Mutta tottakai siellä välissä sitten onkin taas ulkopuolisen kuvaamaa materiaalia (ennen kuin tappaja palkkaa uuden kameramiehen) ja se rikkoo koko fiiliksen. Samoin ihmettelen, että kun tämän elokuvan pitäisi loppua siihen että The Last Horror Movien katsoja tapetaan niin miksi murhaaja kuvaa vielä epilogin jota uhri ei ehtisi nähdä koska lopun pitäisi jäädä avoimeksi jotta elokuvan katsoja ei tietäisi katselevansa omaa loppuaan. Eli katsoja ei ehtisi saada totuutta selville, vaan kuolisi ennen sitä ja siten pysyisi jatkuvuus voimassa. Niin ja kuka hitto sen ensimmäisen murhan kuvasi kun silloin ei vielä ollut dokumenttiajatusta syntynyt?
Kyseessä on varsin nokkelalla idealla tehty elokuva joka kärsii aika epäuskottavasta näyttelemisestä, ajoittain hieman nolostuttavasta muka syvän filosofisesta dialogista, rakenteellisesta kompuroinnista ja yrityksestä olla kykyjään kekseliäämpi. Joskin tahdon silti painottaa, että vaikka toteutuksessa onkin toivomisen varaa niin aika harvoin tulee vastaan elokuvia jotka edes tuntuvat yrittävän olla oikeasti lajityyppiä kehittäviä (riippumata lajityypistä) ja jo pelkästään siitä syystä suosittelen The Last Horror Movieta vaikka lopullinen arvosanani ei siihen viittaisikaan.

Tähdet: **

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Darkwolf (2003)

Kytät jahtaavat sarjamurhaajaa nimeltä Kuutamoviiltäjä aka Darkwolf (Kane Hodder) strippibaariin ja saavatkin ilkeästi tuijottavan miehen pidätetyksi, mutta nyt se kiire vasta alkaakin, sillä mies pitäisi saada putkaan ennen kuin kuu on täysi. Tämä pahis kun sattuu olemaan ihmissusi joka ei arvosta viranomaisia. Näin ollen hukkamies repii ja raatelee itsensä vapaaksi, mikä saa tämän poliisiryhmän uusimman jäsenen McGowanin (Jaime Bergman) kyselemään, että mitä hittoa on tekeillä. Luonnollisesti neidin kyttäpari Steve (Ryan Alosio) ei halua kertoa mitään ja käskeekin McGowania olemaan hiljaa ja lopettamaan kyselyt, sillä vaikka nyt satutkin kuulumaan poliisipartioon joka kantaa hopeapistooleja hopealuoteineen ja pidättää ihmissusia niin se ei nyt vaan McGowanille kuulu mitä on tekeillä. Ymmärrän, sillä miksi kenenkään meidän pitäisikään tietää mitä työtä teemme, kunhan vain teemme sen.
Pidettyään ensin pitkän puheen siitä kuinka asia ei McGowanille kuulu ja ole hiljaa, niin heti sen jälkeen Steve kertoo kaiken mitä he varsinaiseksi työkseen tekevät: pidättävät ilkeitä ihmissusia.
Tietenkin lykantrooppeja on kahta lajia (okei, niitä on tasan kaksi ihmissutta koko tarinassa, joten aika sukupuuttoon kuolemassa ne molemmat lajit ovat), joista puhdasveriset ja näin ollen suoraan sukulinjaan kuuluvat ovat kilttejä ja eivät aina edes itse tiedä olevansa ihmissusia, kun taas epäpuhtaat (ilmeisesti pureman kautta syntyneet?) ovat kaikki tosi pahoja, pahimman (ja ainoan) heistä ollessa Darkwolf. Kiltteihin ihmissusiin (ja ainoa) kuuluva viaton Josie (Samaire Armstrong) ei ole vielä tietoinen sukuhistoriastaan joka on jonkinlainen ihmissusiprinsessa on pulassa, sillä tottakai Darkwolf haluaa juuri hänet hengiltä, mitä Josien suojelijaksi kohtalon määräämä Steve ei salli. Ai sori, vaikka äsken kerrottiinkin Darkwolfin haluavan tappaa Josien, niin se tarkoittikin parittelua jotta suku jatkuisi. Ja McGowan tuli nyt purtua hengiltä koska katsojalle saatiin jo tarpeellinen kerrottua, eikä häntä enää tarvita. Darkwolf jatkaa sivullisten tappamista etsiessään Josieta, joka kokee todella kehnon tietokoneanimoinnin
muuttuakseen... öö... Dave Vanianiksi?
Jotenkin hämmentävää tässä animaatiomuutoksessa ei olekaan se kuinka huonosti se on toteutettu, vaan se että vaikka elokuvassa näkyykin aika mukavasti paljasta pintaa ja Samaire Armstrong muiden ohella vilauttaa nännejään, niin silti tuohon animoituun hahmoon ei nisää tai kahta saatu mukaan. En usko sen johtuvan siitä ettäkö tekijät olisivat sensuroineet itseään vaan koska oli helpompaa jättää nännit piirtämättä ja eivät uskoneet kenenkään huomaavan. No, olivat jälkimmäisen suhteen selvästi väärässä. Sitten imitoidaan aika reippaasti Terminatorin poliisiasemamassacrea (ja siellä olikin aiemmin dialogipätkä jossa toistettiin Kyle Reesen "it will not stop, ever!"-puhetta), mutta tiedättehän,,, ihmissudella josta ei näytetä juuri muuta kuin heiluva tassu.
Ammu silmään, sillä kuten tiedämme vain se on ihmissusien heikko kohta! Paitsi tietenkin sen joka oli Hopealuodissa.

Darkwolfilla on mielestäni kaksi todella hyvää asiaa puolellaan, mutta surku vain että ne molemmat esiintyvät jo elokuvan kansikuvassa. Nimi Darkwolf on samalla tavalla jotenkin hassu kuin jokin sarjakuvalehden lukijapalstalla julkaistu lukijapiirros mahdollisesta sarjakuvahahmosta, joka ei siis ole ivailua vaan kunnioittava osoitus lapsuuden sympaattisia piirroksia kohtaan (tuo esimerkin [Masters of the Universe-lehdestä] erilliset maininnat miekasta [no hei, kyseessä on sentään Miekka mies] ja kilvestä ovat silkkaa kultaa)
ja tietenkin tuo teksti "Half man. Half beast. Pure evil" on yksinkertaisesti silkkaa neroutta. Siis tietenkin neroutta samalla tavalla kuin se atomikauhuelokuvien hullu tohtori joka kävelee suojatonna kyklooppihirviön luokse ja juuri ennen kuin kyklooppihirviö syö tohtorin pään ehtii hän toteamaan "katsokaa nyt, se vain tahtoo olla ystävämme."
Toki itse elokuvallakin on joitakin hyviä hetkiä tarjottavanaan, mutta nekin nyt sattuvat olemaan hyviä olemalla hölmöjä juttuja kuten se alun ei kuulu sulle, mutta tässä koko selitys-loogisuus ja kohtaus jossa Steve katselee Josien kanssa uutislähetystä jossa kerrotaan mahdollisesta villikoiran aiheuttamasta hyökkäyksestä ja yleisön joukossa on maanisesti tuijottava Darkwolf, mutta uutislähetys on tehty siten ettei oikeastaan ääntelevää toimittajaa näytetä vaan keskitytään kuvaamaan yeleisössä olevaa Kane Hodderia, jotta varmasti saataisiin painotettu katsojalle että jep, hän on se pahis:
Muutoin tarjolla on odotetun tylsästi todella puisevaa esiintymistä, rasittavan typerää kerrontaa, sysirumia tehosteita ja ihan normaalia hädin tuskin B-tasolle yltävää sontaa. Toki ne hölmöt jutut ovat sen verran hölmöjä, että niillä pääsee jo jonkin matkaa rämpimään, mutta niitä vahingossa hauskaksi muuttuvia tilanteita on kuitenkin aivan liian vähän jotta koko 90 minuuttia olisi viihdyttävää koettavaa. Paljaita tissejä on kyllä sen verran paljon, että koin velvollisuudekseni katsoa Darkwolfin ihan loppuun saakka.

Itse sarjamurhaava ihmissusi pidetään enimmäkseen pimennossa, jolloin siellä näkyy hammas tuolla ja toinen täällä, mutta ei juuri sen enempää. Mikä on ihan hyvä ratkaisu, vaikka sitä ei nyt selkeästi oltukaan tehty kasvattaakseen ahdistavaa jännitystä vaan peittelemään keinotekoisen näköistä hauvaa, mutta ainakin juuri sen näkyvyyden rajoituksen vuoksi siellä on mukana edes häivähdys kauhutunnelmaa. Piilottelut tosin oli ehkä liioiteltua, sillä olen kyllä nähnyt huonompiakin ihmissusimaskeerauksia, kuten tämän:
Huh! Scorsese ainakin hyväksyy nuo kulmakarvat.

Melkein olisin antanut Darkwolfille plussan siitä, että kun ihmissusi palaa takaisin ihmismuotoon ei hänelle ilmaannu mystisesti vaatteet päälle, vaan alastonhan se on molemmissa muodoissaan. Sitten päätinkin antaa suuremman plussan kun tajusin ja näin sen muodonmuutoksen yhteydessä, että vaikka vaatteet (housut, paita, etc.) eivät ihmeellisesti ilmestykään päälle niin päässä oleva huivi kuitenkin niin tekee.

Tähdet: *