Niilin prinssi: Mooseksen tarina (Prince of the Nile: the Story of Moses, 1998)

Kuten otsikko paljastaa pysymme vielä jonkin aikaa Mooseksen seurassa, mutta ennen kuin kehään astuu nyrkkejään heiluttelemaan tämänkertainen Mooses palaan vielä hetkiseksi tuon edellisen pariin antaakseni hieman vertailukohtaa tälle elokuvalle joka kertoo käytännössä saman tarinan. Tuon aiemman version alkuperäisnimihän oli Moses: From Birth to Burning Bush joka jo aikalailla kertoo missä vaiheessa teos loppuu ja jutustelu palavan pensaan kanssa toimikin sen päätöksenä, mikä tietenkin kattavammin Mooseksen tarinan tunteville vaikutti ensimmäisen osan lopetukselta ja oletukselta lisää seuraavan, mutta samalla se kyllä päättyikin kuten lupasi joten keskeneräisyys oli odotettavissa. Toisaalta jos nimi on From Birth to Burning Bush niin eikö se myös antaisi vaikutelman siitä kuinka kyseessä olisi kuin jokin nuoren Mooseksen seikkailuja ja siten ainakin osa elokuvasta käsittelisi Mooseksen kasvua syntymästä aikuisuuteen luonnollisena kehityksenä. Toki siellä on hetkiä jolloin Mosse on vauva, hän on nuori aikuinen ja sitten iäkäs partamies, mutta ei, ei se ollut niinkään kasvukertomus ikävuosien kautta koska iässä tehdään suuria loikkauksia. Vauvasta suoraan aikuiseksi sotilaaksi, sieltä vanhukseksi. Useita vuosia myöhemmin kuten elokuvassa ollut kuvatekstikin kertoi. Kaikki välissä oleva on poissa, joten Mooses ei ikäänny luonnollisesti vaan hyppii ajassa ja siten esimerkiksi murrosikä sekä kaikki tunnekuohuiset koettelemukset jotka kasvattavat puuttuvat. Ei kokemuksia ystäväpiirin harvenemisesta perheytymisen, opiskelujen taikka esimerkiksi elämänkatsomuksen muuttumisen vuoksi ja ylipäätään kasvu puuttuu, kunhan vain hypätään syntymästä Moosekseksi jolloin From Birth to Burning Bush onkin melkein pikemminkin vain Burning Bush.

Ja nyt tuon pohjustuksen jälkeen Niilin prinssin seuraan.

Tämän tarina alkaa suoraan ajasta jolloin Mooses on jo parikymppinen prinssi, mikä siis tarkoittaa tässä yhteydessä samaa kuin From Birth to Burning Bushin osoitus hänen olevan jonkinlainen sotapäällikkö. Toki takaumassa osoitetaan kuinka faarao Ramses määräsi kansannousun pelossa poikalapset kuolemaan ja Mooses pelastui kun hänet pistettiin virran vietäväksi, joka kohtalon oikusta vei hänet nimenomaan samaisen faaraon hoviin adoptiolapseksi ja toisen prinssin, Ramonin (eli myös ilmeisesti Ramses, mutta jos nykyinen faarao on Ramses 2 niin hän olisi Ramses 4. Sama se, dubbauksen perusteella kuulin välillä Amon, joten tyydyn Ramoniin) velipuoleksi. Tarina painottuukin aikalailla samaan kuin Val Kilmerin ääninäyttelemä suuremmanpuoleinen animaatio Egyptin prinssi, jotenka veljessuhteet ovat suuressa keskiössä. Ramon on se tuhma tyyppi joka on katkera Mooseksen suosiolle, mutta ehkäpä hän itsekin nauttisi kansan ja orijien ylistystä jos ei koko ajan ruoskisi heitä, käyttäisi sylkykuppeina, ratsastaisi heillä ja olisi valmis huvin vuoksi hautaamaan orjia hengiltä. Eräänä päivänä siinä suunnilleen parikymppinen Ramon seuraa salaa Moosesta tämän toistuvilla vaellusmatkoilla ja pistää merkille, että Mooses hengailee keskustelemassa palavan pensaan kanssa. Psykedeelisillä aineilla saattoi olla vaikutusta, sillä kuka tietää mitä marjoja se pensas oikein kantoikaan. No kuitenkin, Ramon haluaa Mooseksen puusauvan koska se pystyy muuttumaan käärmeeksi ja luottavainen Mooses kertoo veljelleen, että aikoo vapauttaa kaikki orjat, että hei bro, tuu messiin. Luonnollisesti Ramon juoruaa asiasta faaraolle ja pian Mooses onkin julkisesti esittämässä vaatimustaan. Muutama sammakkovitsaus sun muu myöhemmin Ramon ymmärtää erheensä siirtyen avustamaan Moosesta pyrkimyksissään ja kohta ollaankin jo halkaisemassa meriä, että tutuilla linjoilla edetään. Joskaan mitään kunnon finaalia ei kannata odottaa, sillä kesken tämäkin tuntuu jäävän.

Verrattuna From Birth to Burning Bushiin on Niilin prinssi kattavampi kuvaus tutusta Mooseksen tarinasta, joskin se on myös jotain puolituntia pidempi ja siten sillä on enemmän aikaa käytettävänään, mutta ei se nyt silti yhtään sen syvemmälle pureudu. Pikaisen rahastuksen maku tuntuu vahvana ja aika varmasti suurin motiivi Niilin prinssin valmistumiseen on samana vuonna julkaistu jo mainittu suurtuotanto Egyptin prinssi, mikä näkyy saman perustarinan ohella juurikin siinä kuinka kyseessä ei ole niinkään ainoastaan Mooseksen tarina vaan myös hänen veljensä.

Tietenkin tämä jää kauas taakse niin budjetiltaan kuin ylipäätään käytetyn vaivan suhteen, joten piirros on kömpelön karikatyyrimaista, liike kankeaa, oikopolkuja käytetään enemmän kuin peruskoulun suunnistusretkellä ja kun kuulee kymmenennen kerran jonkin bojojojoing!-äänitehosteen ymmärtää, että Niilin prinssi on omiaan ainoastaan bottom-listojen täytteeksi. Siksi onkin sääli, että tällä julkaisulla on ainoastaan suomeksi ja ruotsiksi dubatut versiot (molemmat yhtä rutiininomaisen tylsän kehnoja) kun alkuperäinen englanninkielinen puhe on paremmassa linjassa kuvallisen sisällön kanssa. Toisin sanoen se vasta onkin naurettavaa ja on omiaan viemään Niilin prinssin jo viihdyttävän huonoksi eikä vain huonoksi.

Tottakai Niilin prinssi on vertailussa muihin kuin Egyptin prinssiin kokenut nuorennusleikkauksen, joten Mooses itse on jonkun F. Murray Abrahamin sijaan Channing Tatum.

Vaikkka Moses: From Birth to Burning Bush jäikin tarinaltaan aikamoiseksi raakileeksi on se silti suositeltavampi mooseskertomus sillä ainakin se tuntui tehdyn jonkinlaisella vakaumuksella esittää jotain millä ainakin uskotaan olevan merkitystä, kun Niilin prinssi puolestaan on vain halpamielinen taskuvarkaus.

Edeltävän postauksen Moosekseen verrattaessa on tässä hieman enemmän uskontoa, mutta ei vieläkään suuremmin jeesustelua joka saattanee johtua halusta tavoitella kopioitavan esikuvansa Egyptin prinssin tavoin suurempaa yleisöä kuin vain uskovaiset, mutta myöskään ei mennä ns. opettavaiseen suuntaan mihin sen From Birth to Burning Bushin voi nähdä kurottaneen. Kyseessä kuitenkin on selvästi enemmän lastenelokuva kuin draama.

Tähdet: *

Niilin prinssi: Mooseksen tarina

Nalle Puhin taikamaailma: pieniä tärkeitä asioita (The Magical World of Winnie the Pooh - Little Things Mean a Lot, 1988-1990)

THE WISHING BEAR (1988)

Nalle Puh näkee tuikkivan tähden ja Risto Reipas kertoo, että kun lausuu jonkin cthulhumaisen lorun (esim. "klaatu, barata, nikto") voi tähdeltä toivoa vaikka mitä kivaa. Puh päättää siis hyödyntää tätä mahdollisuutta muun muassa hunajan toivossa, mutta unohtaa miten se loru nyt taas menikään. Toisaalla Tikru toivoisi olevansa itsensä klooni jotta voisi pelata itsensä kanssa ja pian kaikki puolen hehtaarin metsän asukit ovat halukkaita esittämään jonkin toiveen, mutta jotta ne toteutuisivat pitäisi muistaa se loitsu.

"Hänellä on kävelevä muistinmenetys." Niinpä estääkseen ystäviään pettymästä toteutumattomiin toiveisiin päättää Puh hoitaa hommat kotiin, kuten esimerkiksi Tikrun tapauksessa pukeutumalla toogaan(?).

HONEY FOR A BUNNY (1988)

Siivouksen yhteydessä Kani heittää rakastamansa kirjatuen kaatopaikalle, syystä ettei koskaan ole löytänyt sille paria. Ruu dyykkaa sen itselleen ja kiertokulku vie kirjatuen Puhille josta Kani bongaa sen luullen kyseessä olevan vastakappale poisheittämällään ja pyytää sitä täten itselleen. On siis ruvettava hieromaan kirjaimellista hunajaista diiliä jotta Kani saisi kirjatuen itselleen, mikä ei ehkä ole hyvästä koska kyseessä edelleen on se yksi ja sama jonka hän itse heitti pois. Onneksi Puh kavereineen päättää tehdä irvokkaan kopion kirjatuesta Kanin iloksi. Hei, se näyttää joltain David Lynchin visiolta, piilota se kellarin pimeimpään nurkkaan ja heti!

EEYI EEYI EEYORE (1990)

Depressiivinen aasi Ihaa haluaa itselleen puutarhan ja saa Kanilta siemenen sen aloittamiseksi. Ihaa laulaa ja hellii multapaakkuaan odottaen aamun sarastaessa sieltä nousevan onnen ja ilon ilmestyksen ja Puh, Tikru sekä Nasu päättävät pitää huolen jotta Ihaa ei joutuisi pettymään, joten Nasu naamioiutuu kukaksi seisomaan kukkaruukussa. Valitettavasti Kani ymmärtää asian siten, että Ihaa olisi häntä lahjakkaampi puutarhuri koska sai yhdessä yössä siemenen kasvamaan täyteen kukkaansa ja siten lahjoittaa oman elämäntyönsä eli puutarhansa Ihaan hoitoon voidakseen itse vetäytyä masennuksen huomaan.

MONKEY SEE, MONKEY DO BETTER (1988)

On Risto Reippaan syntymäpäivä ja hän menee toteamaan saaneensa parhaimman lahjan jonka lapsi voi saada, mikä saa sivustakuulijat eli Nalle Puhin posseineen ymmärtämään ettei se paras lahja ole ainakaan he. Reippaan paketista paljastuu hysteerinen apina Bruno joka ensitöikseen ylistää itseään ja dissaa old school-jengiä, mikä aiheuttaakin muissa halun näyttää apinalle apinan paikka, mikä lieneekin jossain tuomion temppelin ruokapöydässä.

Puh kavereineen tuntee olonsa lyödyiksi ja aikovat poistua maisemista, kunnes tulevat Reippaan pysäyttämiksi jonka vuoksi Bruno puolestaan luulee ettei olekaan tarpeeksi hyvä ja ihan oikeasti tämä ei ole vitsi tai jotain, Bruno päättää lopettaa päivänsä itsemurhaan. Ei huolta, kukaan ei kuole.

Ei nyt puhuta ollenkaan siitä kuinka Nalle Puh ja muut puolen hehtaarin metsän eläimet elävät vain Risto Reippaan päässä ja kuinka he ovat vankina tuossa metsässään eivätkä voi millään muotoa elää sen ulkopuolella, joten ajoittaiset yritykset seikkailla pohjoisnavalle taikka muuta ovat jo syntyessään tuhoontuomittuja. Mutta kielsi sen tai ei he ovat vankeja ja pelottavaa on etteivät he itsekään ymmärrä etteivät edes ole olemassa jos Risto Reipas joskus saa oikean lääkityksen. Vai nautitko sinä Risto tästä? Mitä mielipelejä oikein harrastat kun olet kuvitellut maailman ja sen olennot joille olet antanut itsetietoisuuden, mutta Jumalan ja vanginvartijan lailla päätät kuka saa olla olemassa ja missä saavat olla olemassa.

The New Adventures of Winnie the Pooh-sarjasta koostettu pieniä tärkeitä asioita-dvd sisältää muutaman Nalle Puh-lyhytkertomuksen jotka ovat animoinniltaan sekä piirrostyyliltään vakiintunutta ammattityötä jossa näkyy rutiininomaisuus, jota voi sitten pitää innottomana tai jopa tylsänä, mutta pieniin sydämellisen opettavaisiin Nalle Puh-tarinoihin se on sopivan harmitonta eikä missään vaiheessa vie huomiota pois tärkeimmästä, eli lämminhenkisestä unelmoinnista jossa kaikki me tahdomme kadota metsän siimekseen.

Pidän Nalle Puh-tarinoissa etenkin siitä miten rehellisesti sanoen lahopäät näkevät aina jonkin pulman ja koettavat korjata sen hyvää tarkoittavalla hölmöydellä, ja se tapahtuu aina siten ettei kukaan pääse lopulta loukkaantumaan taikka jäisi väärän ymmärryksen valtaan. Vaikka joka ainoa kerta asia ymmärretään aluksi väärin niin kukaan puolen hehtaarin asukkaista ei lopulta pahoita mieltään siten ettäkö kyseessä olisi aina maailman isoin juttu josta pitää kertoa jokaisessa mahdollisessa sosiaalisen median ilmentymässä ja pyytää kaikkia boikotoimaan jotain ja jakakaa eteenpäin jotta kaikki saavat luvan voida yhtä pahoin jostain mihin ei edes ole syytä. Meidän tulisi kääntyä Nalle Puhin puoleen kuin suurenkin gurun ja uskoa, että kyllä kaikki järjestyy, kaikki on hyvin.

Tähdet: ***

Viimeinen smurffimarja (The Last Smurfberry, 1981-1990)

Luomastaan täyspitkän elokuvan mielikuvasta huolimatta Viimeinen smurffimarja on viiden jakson kokoelma klassisia Smurffi-animaatiosarjan jaksoja. Joskin kun yleensä se hieman päälle 20 minuuttia koostuu kahdesta tarinasta on kasetin nimijakso yksinään sen pituinen ollen siis erikoispitkä.

The Chief Recordsmurf

Pappasmurffi on kehittänyt aineen joka muuttaa humanoidin näkymättömäksi ja saa samalla aivopierun, että pyydetään Kömpelösmurffia opettelemaan kaikki smurffien tieto ulkoa jotta tarvittaessa hänen aivotiedostoistaan löytää vaikkapa smurffipiirakan taikka smurffikatapultin piirrustukset. Paha velho Gargamel kuitenkin sekoittaa pakkaa vangiten Smurffiinan sekä Kömpelösmurffin syödäkseen heidät että myöskin näemmä kylvettääkseen jälkimmäisen jotta hän vuodattaisi kaiken päästään löytyvän smurffitiedon, kuten näkymättömyysaineen kaavan.

Good Neighbor Smurf

Välkkysmurffi pyrkii auttamaan naapurismurffejaan, mutta egoistinen kaikkitietävyys yhdistettynä tiellä olemiseen saa muut toivottamaan Välkyn hevonkuuseen ja kun tulipalon vuoksi hän tai se  jää väliaikaisesti kodittomaksi ovat muut kyllä auliita tarjoamaan kattoa pään päälle, mutta Välkyn entisenlainen luonne saa kaikki toivottamaan hänet hevonkuuseen.

A Little Smurf Confidence

Heikkosmurffi tuntee olonsa mitättömäksi koska ei ole yhtä vahva kuin edellistä heikompi smurffi, mutta muilla smurffeilla on suunnitelma: valehdellaan.

Riemastuttava hetki koetaan kun itseluottamuksensa takaisin saanut Heikko sanoo "en enää sano p*skaa etten pysty siihen!"

Ei kun sori, parin takaisinkelauksen perusteella hän sanoikin "en enää sano koskaan..."

Harmony Steals the Show

Soittajasmurffi fantasioi yleisösuosiosta, mutta omatessaan Milli Vanilliin verrattavat muusikon lahjat eivät muut odota kovinkaan innoissaan trumpetistin tulevaa magnum opusta. Toisaalla lihoneelta Christopher Lloydilta (taikka terveemmältä Rodney Dangerfieldilta) näyttävä aave saa tehtäväkseen etsiä aaveklubin esiintyjäksi tarpeeksi kammottavaa musiikkia esittävän artistin ja Soittajasmurffi päätyy tekemään sielunsa myyvän riistosopimuksen joka kuulostaa kovasti joltain jonka Idols-voittajatkin päätyvät allekirjoittamaan.

The Last Smurfberry

Gargamel on kyllästynyt smurffien ylimielisyyteen ja päättää tuhota smurffimarjapensaat jotta smurffit eivät voi enää smurffata smurffimarjoja joten heidän on smurffattava jotain muuta smurffattavakseen, mutta smurffaus ei olekaan niin smurffia ja smurffimarjoja on smurffattava vaikka olisi sorruttava smurffauksesta smurffeimpaan. Gargamel onkin ominut itselleen viimeisen smurffimarjapensaan ja kaivanut ympärille vallihaudan (joka muuten ei ympäröi koko pensasta, että se olisi kyllä helppo kiertää) jonne on heittänyt myrkkykäärmeen valmiina murhaamaan jokaisen smurffin joka seurakseen putoaa. Smurffit kuitenkin saavat päähänsä lähteä merimatkalle etsimään pensaita toisaalta ja tuolloin kohdataan muun muassa merirosvoja sekä heitä seuraava "hullu mies soutuveneellä" eli Gargamel.

Printin laatua ei pahemmin raaski kritisoida koska kyseessä kuitenkin on vanha videokasetti, mutta kuluneisuus ja pieni roskaisuus on siinä mielessä hyvästä, että se luo mukavan nostalgisen fiiliksen muistuttaessa siitä miten näitä vastaavia tai jopa täsmälleen samoja kasetteja tuli lapsena vanhempien avustuksella vuokrattua kotikatseluun. Tämä tosin edellyttää sitä, että on katsellut esimerkiksi Smurffeja aikana ennen kuin niitä näki dvd:ltä tai uudemmista lähteistä joissa jo oletuksina pitäisi olla mahdollisuus terävämpään taikka vähintäänkin kulumattomaan kuvanlaatuun. Vaikka väliäkö tuolla koska ilman HD-tasoakin ovat nämä edelleen katselukelpoisia ja koska Smurffit ei koskaan ole ollutkaan mitään kuvan ja liikkeen suurinta juhlaa (onhan kyseessä Hanna/Barbera-tuotantoa joka tunnetaan oikopoluistaan) ei pienen rakeisuuden tulisi pilata katselunautintoa vaikka nostalgiaan ei voisikaan tukeutua. Se mikä ei muksuna varmastikaan ärsyttänyt eikä olettavasti tee niin tarpeeksi nuorille nykyäänkään on kasetilla oleva suomidubbaus, mutta joka on sellainen joka nyt riipii mieltä siihen malliin että tekee mieli sahata oma pää irti. Itse ääninäyttely on tyypillisen liukuhihnamaista sortuen usein väkinäiseen yritykseen muuttaa ääntä ns. hauskaksi (ts. falsetti joka kuulostaa kynsiltä liitutaululla), mutta se miten uusi ääniraita on yhdistetty kuvaan on sietämättömän kivuliasta. Uusi dubbaus on asetettu entisen päälle jonka vuoksi vanhempi ääniraita kuuluu vaimeana alta ja tuntuu jonkinlaiselta vieraskieliseltä kaikukammiolta jonka kohdalla toistuvasti heristää korviaan väärään osoitteeseen joutuen toteamaan että "anteeksi, en kuulut, puhu kovempaa". Erityisen kiusallista tämä kahden ääniraidan kuuleminen ja toisen jäädessä muminan tasolle on siinä, että sen taustan vaimennuksen seurauksena on myös musiikki sekä äänitehosteet suurimmalta osin poissa koska ne ovat yksinkertaisesti hiljennetty suomidubbauksen tieltä ja äänitehosteet kuten vaikkapa salamaniskun kuuleee oikeastaan vain jos sinä samisena hetkenä ei kukaan hahmoista ole muuten äänessä. Ruotsinkielisen painoksen käyttäminen pohjana on aiheuttanut myös sellaisen oudon ratkaisun, että vaikka muutoin puheen ja laulujen osalta ollaankin tehty suomikäännös niin alkutekstien laulu on jätetty ruotsinkieliseksi ja kun se jakson vaihtuessa toistuu voisi joku tietenkin sanoa, että Suomi on kaksikielinen maa, mutta sitä toista kieltä tuskin puhuttiin alkuperäisen ääniraidan tuottaneessa maassa ja miksi sitten ei oltaisi vaikkapa jätetty ruotsinkielistä dubbausta voimaan tekstittäen animaatio suomeksi? Lapset ymmärtävät hämmentävän paljon piirrettyjen sisällöstä osaamatta lukea ja nyt aikuisena sitä huomaa, että se oli parempikin ettei kaikkea tajunnut. Tämä ääniraidan käyttöratkaisu yhdistettynä siihen perinteiseen hivenen kömpelöön dubbaukseen (Gargamelin light-tomwaitsmainen ääni on kyllä aika mainio) tekee kuultavasta välillä aikamoista sotkua ja on vain valitettavan amatöörimäisen tuntuista. Itse smurffianimaatiot ovat kuitenkin edelleen miellyttävää hieman kiireessä tehdyn oloista lastenpiirrettyä ja varsin mukavaa ajantappoa ilmankin aikamatkailua menneisyyteen, mutta kyllä sitä hivenen toivoisi että jossain vaiheessa tehtäisiin vahvemmin sarjakuvan henkeen sopiva filmatisointi joka olisi sävyltään siten jonkin verran anarkistisempi (vrt. esimerkiksi Niilo Pielinen).

Ylipäätään julkaisujen suhteen voisikin olla vähintään ihan kiva, että koska se ei dvd-/blurayaikana ole temppu eikä mikään niin siellä olisi muutakin kuin vain jaksot pakkodubbauksilla. Vaihtoehtoisia ääniraitoja (ts. alkuperäinen) ja jotain missä käsiteltäisiin smurffi-ilmiötä tai jotain muuta taustainformaatiota. Nyt näitä ajatellaan edelleen aivan liiaksi vain pienistä pienimpien lasten juttuina ja se usein tarkoittaa myös sitä, että jos ei kelpaa niin ole ilman sitten, ei näihin tarvitse panostaa enempää kuin on ihan pakko.

Tähdet: ***

Viimeinen smurffimarja

Coco & Drila: Joulupukin yllätys (Coco & Drila: il Sacco Magico di Babbo Natale, 1998)

Sisarukset Coco ja Drila (hei, he ovat krokotiileja joten tottakai) elävät jonkinlaisessa Dark Souls-maailmassa jossa demonimaiset eläinihmisritarit temmeltävät varsin synkkämielisessä (paljon tummia, kylmiä sävyjä) inkvisitioajassa. Elämä on silti aika kivaa, että vastassa ei ole toistuva ilmoitus siitä kuinka "you died" ja näin ollen lapset jaksavat iloita varsin harmahtavassa lumessa. Eräänä päivänä Coco, Drila ja ystävänsä joka myös on jonkinlainen muinaispeto kelkkailevat päin lumiukkoa jonka Joulupukille osoittama kirje katoaa sen seurauksena. Kirje päätyy noidan käsiin joka vangitsee koko poppoon pakottaakseen lapset tiskaamaan ja pyykkäämään ja alistaa heidät muidenkin torquemadamaisten kauheuksien alle kuten kirjoittamaan puolestaan kirjeen Joulupukille: "rakas pukki, haluaisin tiskikoneen..." Hän saattoi sanoa haluavansa sen tiskikoneen äidilleen, mutta suomidubbaus kuulostaa siltä kuin nasaalisella ääninäyttelijällä olisi kurkkusyöpä, kasa nauloja suussaan ja rykisi limaa ulos, joten osa sanoista jäi siis hivenen epäselviksi. Cocon ja kumppaneiden varsinainen missio on viedä Joulupukille hänen univormunsa sekä myös löytää Petteri Punakuono rekineen joten noidalta on paettava ja se tapahtuukin Yksin kotona-metodilla, eli asettamalla ansoja joihin noita voi loukata kehonsa. Lapset löytävät flunssainen aikamiespojan ja antavat hänelle kuljettamansa vaatteet mikä tarkoittaa yhden ihmisen perusteltua auttamista, mutta myös joulun peruuntumista koska Joulupukki ei saakaan päheitä kuteitaan. Oletus kun ilmeisesti on, että nyt pukki on jossain lumihangessa kelteisillään eikä voi toimittaa kyläläisillä lahjoja, joten Coco et cetera koettavat pelastaa tilanteen kerjäämällä naapureiltaan. Ilkeä vouti aikoo kuitenkin kieltää joulun (Alan Rickman, sinäkö siellä?) joten kenties se on parempi vain luovuttaa ja vajota masennuksen valtaan. Nyt suutari tekee hemmotellulle prinssille uudet kengät ja pyytää palkkioksi voudin siirtämistä eläkeputkeen. Perään vielä hyvin ilkeämielistä naurua. Aah, joulun henki valtaa meidät kaikki. No nyt se Joulupukki tulee lentävine kärryineen ja industrial light and magic-valoefekteineen. Ymmärrättehän, että se aikamiespoika jota lapset auttoivat oli Joulupukki joka tahtoi vain koetella lapsia. Valkoparta harrastaa sellaista mielipeliä joka oli ajaa Michael Douglasinkin itsemurhaan. Lopuksi Joulupukki lentää kuuhun ja räjähtää. Häh?

.

..

...

HÄH?!

Tämä on aika sanoisinko erikoinen lastenanimaatio. Sen piirros on aika ekonomista jolloin taustat ovat maalauksellisen pysähtyneitä ja kovin jäykkiä, etualan liikkuvat hahmot hyvin pelkistettyjä ja väreiltään silmiinpistävän erilaisia edellä mainittuun taustaan verrattaessa jolloin kuvassa on koko ajan kaksi selkeästi toisistaan irrallaan olevaa ulottuvuutta. Näin ollen kyseessä on aika tyypillinen halvemman puolen lastenelokuva jossa on hirveästi nyansseille tilaa, mutta niitä ei ole, kunnes sitten kuitenkin rupeaa ihmettelemään että se se ns. maalauksellinen tausta on lapsille sopivaksi elokuvaksi sävyltään hämmentävänkin likainen (tarkoituksella, ei printin vuoksi) ja miljöö on koleassa keskiaikaisuudessaan enemmänkin Hiidenpataa kuin mitään sen iloisempaa niin ehkä tässä onkin vahingossa jotain muutakin kuin vain liukuhihnatuotantoa. Surkea dubbaus toki korostaa sitä poistokorifiilistä, mutta siltikin keskittymiskyvytön juonenkuljetus jossa koko ajan toinen toistaan friikimmät hahmot (mm. jonkinlainen drag queen-versio Maija Mehiläisestä) tekevät asiaanliittymättömiä asioita saa miettimään, että joo, varmasti tarkoitus olikin tehdä pikaisesti vain simppeli pikaruokamainen lastenelokuva, mutta odota hetki, vedän ensin happoa ja rupean sitten töihin.

Sekava kuin hedelmäsoppa, mutta kaikessa tolkuttomuudessaan aika hauskaa katseltavaa.

Enpä löytänyt tästä elokuvasta juuri mitään muuta infoa kuin alkuperäisnimen, tuotantomaan (mahdollisesti Espanja) ja sekä Suomen että Englannin aika vajavaiset tarkastustiedot, mutta muutoin tiedot tuntuvat tyrehtyvän siihen että se on julkaistu. Enkä oikein ole varma kaikista noistakaan. Minulla se kuitenkin on joten se riittäköön, vaikka en nyt tähän hätään osaakaan linkittää sitä mihinkään IMDb-sivustoon, tms.

Tähdet: **

Hyvää uutta vuotta kaikille.

Mikki Hiiren taikajoulu: lumisia tarinoita (Mickey's Magical Christmas: Snowed in at the House of Mouse, 2001)

House of Mouse-yökerholla on valomerkin aika, mutta lumimyräkkä sulkee tiet jättäen Simban, Bellen, sen yhden lohikäärmeen jonka nimeä en juuri nyt muista ja monet muut saarroksiin edellä mainittuun rakennukseen. Ei huolta, Mikki tietää miten aika saadaan kulumaan ja miten vältetään kannibalismiin sortuminen: katsotaan piirrettyjä.

Ensimmäisessä tarinassa (Donald on Ice, 1999) Aku Ankka koettaa luistella, mutta törmäilee vähän joka paikkaan ja koska sen seurauksena vahingossa kaataa veljenpoikien lumiukon on poikien kosto oleva suloinen. Pudotetaan Aku-setä veteen kokemaan hypoterminen nautinto.

Seuraavaksi (Pluto's Christmas Tree, 1952) Mikki käy noutamassa kuusipuun tuoden muassaan jyrsijäkaksikon aiheuttamaan Plutolle harmaita hiuksia.

On Minnin vuoro (The Nutcracker, 1999) kun hän saa Mikki-actionfiguurin joka hakkaa suurella nautinnolla pähkinöitä palasiksi. Minni kokee kafkamaisen metamorfoosin kutistuessa miniatyyriksi itsestään ja pääsee piiskaamaan eloon herännyttä Mikki-lelua. Sitten hypitään karhujen vatsoilla, luistellaan karkkikepeillä ja valot ja värit valtaavat tajunnan. Pink Floyd soimaan.

Lopuksi Mikki (Mickey's Christmas Carol, 1983) on köyhä duunari jonka ilkeä itara työnantaja Roope-setä kohtaa joulun kolme henkeä ja oppii olevaan avokätisempi.

Kokoelma talvitemaattisia lyhytanimaatioita pienen kehyskertomuksen kanssa ja koska näitä vastaavia kokoelmia on julkaistu pilvin pimein ei liene ihme, että jonkinlaisen best of-ajattelukäsityksen vuoksi mukana on moneen kertaan nähtyjä tarinoita, joita tosin ollessa vain neljä kappaletta ei prosentuaalisesti liiaksi kulunut toisto ole täysin mahdoton ollessaan varsinaisten jaksojen osalta ainoastaan 50%. Mickey's Christmas Carol on eri yhteyksissä aika monta kertaa kierrätetty ja varsinkin Pluto's Christmas Tree on tungettu niin moneen paikkaan, että se sen näkee jo unissaankin vaikka olisi kuinka hereillä. Ei siinä mitään, erinomainen lyhytanimaatiohan se on ja on varsinkin piirrostyyliltään eniten omaa silmääni miellyttävä, mutta monenmonta tällaista kokoelmaa nähneenä ja omistavana suurin mielenkiintoni kohdistuu aivan muihin osiin levyn sisällöstä. Vuoden 1999 teokset The Nutcracker ja Donald on Ice ovat ihan kelvollisia hassutteluja, mutta oletetun kehittymisen sijaan hämmentävän laiskanoloisesti tehtyjä sillä niissä kovaääninen hosuminen tuntuu olleen merkittävämpää kuin keskittyminen oivaltaviin tilanteisiin taikka sanailuun ja itse piirrostyyli on viimeistelemättömän pinnallista jossa varsinkin väritys on aivan kauheaa näyttäessään tehdyn jollain paintin maalipurkkitäytöllä. Eli aika hengettömän oloista on elo tää. The Nutcrackerin sankarihevimusiikki on vieläpä todella outo valinta ja vanhentaa tarinan jonnekin kasarihevin kultakaudelle jonnekin viikolle 12 vuonna 1986. Tarinallisesti Christmas Carol on ymmärrettävästi se kaikkein vaikuttavin ja se on myös piirrokseltaan kaikkein yksityiskohtaisin näyttäen enemmänkin täyspitkältä elokuvalta kuin lyhytanimaatiolta (se tosin on lähes puolituntinen muiden ollessa hieman alle 10 minuuttisia). Mikä ei siis tarkoita etteivätkö lyhärit muulloinkin saattaisi näyttää elokuvamaisilta ja ole yksityiskohtaisia, tms. vaan jos ajatellaan näitä sillä televisiosarjan jakso versus elokuva-tavalla jossa resurssit ovat yleensä elokuvissa suuremmat ja siten mahdollisuuksia tarkempaan hiomiseen on enemmän niin silloin lyhykäisiä ei näe aivan täyskasvuisina vaikka saattaisivatkin olla kypsempiä.

Tietenkin Christmas Carolin ollessa ns. opettavainen kertomus on se hetkittäin sen verran melankolinen, että vaikka lopputulos onkin capramaista joulun ihmettä niin pelkäksi lumivalkoiseksi rallatteluviihteeksi se ei ole aivan ideaali, mitä puolestaan se kuluneimmaksi kierrätykseksi kutsumani Pluto's Christmas Tree on. Se on piirrokseltaan tarkka, animointi on sulavaa ja huumori keskittyy eräänlaiseen minimalistiseen viihdyttävyyteen (ts. talttahampaat ja koira eivät puhu ihmistä ja joudu siten keksimään sanottavaa vaan voivat olla Buster Keatonin tavoin eleet ovat tärkein koominen elementti) joka tuo esille olennaisimman.

Jaksoja ympäröivä kehyskertomus lumen saartamina olemisesta ja myrtyneen Aku Ankan mielen nostattamisesta (Aku ei ole joulufiiliksessä) on samankaltainen kuin vanhoissa taskukirjoissa, eli toisin sanoen se on piirrostyyliltään ja sävyltään aikalailla päätarinoista eroava (joskin piirrostyyli istuu niihin '99-animaatioihin) eikä se tee kokonaisuudesta kovinkaan yhteneväistä, mutta omana itsenään se on ihan yhtälailla kivan kevyttä ajanvietettä kuin ne taskariesimerkitkin, joten varsin mielelläni niitäkin osuuksia katselee. Toisin sanoen Mikki Hiiren taikajoulu on kuten lähes kaikki muutkin vastaavat kokoelmat: hiukan epätasainen kokonaisuus, mutta enimmäkseen varsin mukavaa katseltavaa ja parhaimpina hetkinään erinomaisen nautinnollinen.

Tähdet: ***

Mikki Hiiren taikajoulu: lumisia tarinoita

Mikki Hiiren kerhotalo: Joulupukki pulassa (Mickey Mouse Clubhouse: Mickey Saves Santa/Mickey Saves Santa and Other Mouseketales, 2006)

Joulumuori laskeutuu Mikki Hiiren kertotalon luokse ja kertoo, että Joulupukki on romuttanut rekensä jonnekin andeille ja pelkona on että jalkapallojoukkue syö hänet pysyäkseen elossa. On siis Mikin ja Akun lennettävä apuun. Aina välillä Mikki kysyy katsojilta, että mitä mä nyt teen? ja ruudulle lävähtää kolme vaihtoehtoa joista valita se oikea. Joskin on ihan sama mitä valitsee koska Mikki ottaa kuitenkin käyttöönsä sen ainoan oikean vastauksen, oli se sitten sinun sanomasi tai ei.

Toisessa tarinassa Hessu Hopolla on päässään linnunpesä ja pesässä on linnunmuna. Hessu syö voileivän ja vie sitten munasta kuoriutuneen linnun emolleen.

Lopuksi Aku Ankka väittää keksineensä täydellisen paikan jonne kukaan kuurupiiloon osallistuva ei löytäisi. No, ottaen huomioon sen seikan, että Aku löydetään ei se piilo tainnut ollakaan täydellinen.

Kyseessä on tyypillinen lyhytanimaatiojulkaisu jossa on muutama toisistaan täysin irrallinen tarina, mutta rakennettuna mukakokonaisuudeksi jonkinlaisen teeman avustuksella, joskaan ei kuitenkaan samanlaisella esittelevällä kehyskertomuksella kuin vaikkapa mitä on Samu Sirkan joulutervehdyksessä. Tässä on yksinkertaisesti kolme jaksoa Mikki Hiiren kerhotalosta, joista vain yksi on edes talveen liittyvä tarina, että se siitä teeman noudattamisesta.

Kerhotalon tarinathan ovat niitä aivan perheen pienimmille suunnattuja joten niissä ei luonnollisestikaan ole mitään vahingossakaan pelottavaa, loukkaavaa, jännittävää, tms. ellei sitten kahden ensimmäisen kohdalla pidä sellaisina piirrostyyliä joka on tietokoneanimaatioksi (tai animaatioksi ylipäätään) hyvinkin hutaisten tehdyn näköistä, mutta siitä kiukuttelu osoittaa enemmänkin kriitikon olevan väärää kohdeyleisöä. Tärkeintä ovat hassut iloiset äänet, kirkkaat sekä värikkäät kuvat ja mahdollisimman askeettisiksi suunnitellut hahmot jotta niistä tunnistaa katsomattakin mikä on kuka ja miksi hän se mikä on. Puolivuotias siskontyttöni ainakin diggasi näistä kerhotalon piirretyistä ja voin kuvitella syyn olevan siinä, että hänelle ruudun tapahtumat näyttäytyivät hypnoottisena värispiraalina joka toivottavasti ujutti alitajuntaan jotain muitakin opetuksia kuin obey ja consume.

Näin ollen koettaen nähdä kerhotalon tapahtumat puolivuotiaan silmin totean, että joo, onhan tämä aika kivan harmitonta väri-iloittelua joka tuntuu hieman siltä kuin kuuntelisi jotain kulttijohtajan meditointilevyä jossa toistellaan mantraa siitä kuinka kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, joten ei kannata pysähtyä miettimään todetaanko siellä rivien välissä myös all hail Satan.

Neljättä seinäähän näissä ei olemassa ja katsojalle puhutaan tuon tuostakin, koettaen saada hänet osallistumaan kerhotalon toimintaan tehden tästä jotensakin interaktiivista kokemusta, mikä on varsin soveliasta ottaen huomioon kuinka pelimäiseltä tietokoneanimaatio näyttää. Tällainen neljääkymppiä kolkuttava köriläs ei kaikesta lapsekkuudesta huolimatta jaksa vastata kun Mikki kysyy mikä juhla on alkamaisillaan kun kuva huutaa keuhkonsa halki joulua, enemmänkin sitä toteaa mielessään että "hei dude, käänny ympäri, se ei ole juhannus." Nuoremmat kuten kaksikymppiset varmaan ottavat kysymykset enemmänkin haasteensa joten siltäkin osin kerhotalon lapsille suuntautuneisuus on onnistunutta. Toki se on myönnettävä, että kyllä tämä noin 70 minuuttisena on aikamoinen kivireki vedettäväksi, sillä vaikka kuinka pystyisi ottamaan värioksennuksen ja jatkuvan ilomielen mukavana hengennostatuksena niin jatkuessaan liian pitkään se rupeaa tuntumaan rasittavan pakotetulta tekonaurulta. Kerhotalon faabelit toimivat siis parhaiten yksittäisinä jaksoina joiden välissä pitää suolapalan pituisen tauon.

Mikä näin väitetyn aikuisen silmin on erityisen ikävää on se miten lapsille suunnattu on näemmä tarkoittanut myös kaikkien hahmojen luonteiden vesittämistä ja siinä missä aikaisemmin Hessu, Minni, Iines, Aku ja jopa yleensä värittömänä pidetty Mikki olivat kuitenkin jokainen omia persooniaan ja siten toisistaan erottuvia ovat he kertotalon näkemyksen mukaan lähes klooneja toisistaan, ja valitettavasti muottina on ollut jokin Idols-kilpailija jolle kelpaa persoonallisuudeksi ihan mikä vain minkä tuottajat sattuvat määräämään. Se ihan mikä vain valitettavasti on tyhjä, ontto ja kaikille sopivan mauton kuin vauvanruokapurkin sose. Juuri sitä mitä kohdeyleisölle yleisen näkemyksen mukaisesti kuuluukin tarjota. Kyllä sitä kuitenkin pitäisi olla mukana edes hivenen asennetta.

Tähdet: **

Mikki Hiiren kerhotalo: Joulupukki pulassa

Leo the Lion (Leo the Lion: King of the Jungle, 1994)

Kuningasleijona Leosta kertova introlaulu kuulostaa joltain jamaikalaisversiolta Don Huonojen Seireenin kertosäkeestä. Se on,,, tuota,,, aika hiton hyvä juttu.

Kuningaskautensa aikana Leo on laiskistunut ja muuttunut itsekkääksi törkimykseksi joka vähät välittää muista navoista kuin omastaan ja jos joku sattuukin kritisoimaan hänen hallintatapojaan toimii Leo kuten oikeastaan jokainen pomoasemassa olevassa pikkusieluinen henkilö, eli suuttuu kuin lapsi ja vetää itkupotkuraivarit.

Nyt viidakkoon ovat saapuneet salametsästäjät jotka vangitsevat paikallistaa eläimistöä myydäkseen ne sirkukseen taikka ravintolaan, mutta onneksi jellonapentu pääsee pakoon joutuakseen eksyksissä harhailtuaan uudelleen salametsästäjien ansaan. Pieneläimen uudeksi onneksi Leo sattuu paikalle opettamaan elämän tosiasioita kuten sen, että "elämä viidakossa on kovaa, jokainen huolehtii itsestään." Viisaita sanoja kuninkaalta joka pitää huolen valtakunnastaan ja alamaisistaan. Jostain kumman syystä leijonanpentu kuitenkin rupeaa kaveeraamaan Leon kanssa ja pikkuhiljaa hän saa kuninkaan ilman sydäntä ymmärtämään millaiseksi on muuttunut, jolloin Leo ryhdistäytyy nousemaan jälleen arvostetuksi kansanjohtajaksi muun muassa haukkumalla alamaisensa.

Ottaen huomioon sen kuinka Leo on koko ajan kärttyisä ja miten hänet on piirretty epäilen kuninkaan olevan krapulassa.

Ei ole Dingo Pictures taikka Burbank Animation Studios, eikä edes Golden Films vaan nyt asialla on Goodtimes Entertainment joka ainakin osittain tuotantojensa perusteella vaikuttaisi liikkuvan samalla jos Disney tekee jotain, me hyppäämme mukaan-linjalla. Vaikka kuinka perusteltaisiin studion valintoja sillä, että nämä ovat kaikille vapaita klassisia tarinoita niin ei se kuitenkaan pelkältä sattumalta tunnu kun Disneyn ja Goodtimesin Pocahontasit kuten myös leijonakuninkaansa ja Notre Damen kellonsoittajat ilmestyivät hyvin liki toisiaan, ja muutoinkin siellä hyödynnetään aika rutosti niitä samoja ns. klassisia satuja, tms. Ehkä se osaltaan kertoo Disneysta sen etteivät he itse uskaltautuneet kovinkaan kauaksi tuntemattomille vesille, mutta Dingon, Burbankin, Goldenin ja Goodtimesin omien tuotantojen motiivit ovat aika selvästi samat kuin Asylumin. Ei se mitään sillä juuri se ajoittain hyvinkin pahasti kompuroiva imitointi on juuri näiden suurimpia mielenkiinnon herättäjiä, vaikka se samalla onkin suuri miinus harhauttaessaan sinisilmät väärään suuntaan. Tietoisesti sinne kulkeminen on paljon hauskempaa. "It's the end of the world as we know it and I feel fine" tai jotain.

Disneyn Leijonakuningasta Leo the Lion ei muistuta kuin parin satunnaisen hetken ja joiden kansikuvavaihtoehtojensa verran ja enemmänkin tästä tulee mieleen ne sellaiset kertomukset joissa eripurainen duo joutuu vasten tahtoaan toimimaan yhdessä (ts. Tappava ase, 48 tuntia, Keskiyön pako, tms.) ja huumoria synnytetään juuri kinastelevien kaverusten erilaisuudesta. Nyt kuningasleijona on iso egoistinen törkykasa ja pikkuleijona viaton isosilmä joka naiiviuudellaan saa edellisen muistamaan mikä on oikein ja mitä hänen asemassaan johtajana tulee tehdä. Ennen kuin tämä tapahtuu pitää ensin nähdä kuinka sikaleijona opettaa kaiken väärin kunnes itse oppii mikä on oikein. Vaikka idea ei olekaan mikään ennenkuulumaton niin silti pidän tästä tarinamuodosta koska eipä sellaista pahemmin tunnu tulevan vastaan ainakaan tämän tason lastenanimaatioissa ja Leon kohdalla tulee aika mainiosti esille se miten ääliö lapsenvahtina ei meinaa millään tajuta olevansa väärässä, jolloin humoristisia hetkiä syntyy esimerkiksi siitä kun Leo pyytää alamaisiltaan apua sekä anteeksi toteamalla heille "turpa kiinni!" Lisäksi nautin yllättävänkin paljon piirrostyylistä joka on kovin sarjakuvamaista samalla tavalla kuin ne olivat vielä 80-luvulla supersankaritarinoissa jolloin liukuvärjäystä oli aika vähäisesti ja ääriviivat tiukasti mustia. Aika yksinkertaistahan se piirros on, samaten animointi ja taustat säästeliäitä, mutta eivät missään vaiheessa ärsyttäviä vaan jälleen kerran pääosin sitä ihan ok-tasoa. Olisi kyllä mukava nähdä Leo the Lion parempana versiona kuin tämä Scanboxin julkaisema, joka toki on ihan kelvollinen, mutta selvästi halpatuotannolle leimallisen heikkolaatuinen jossa näkyy liiaksi naarmuja ja muuta roskaa, värienkin ollessa kuluneita samalla tavalla kuin kopion kopion kopion kasetissa.

Pari mainiota sivuhuomiota tuli tehdyksi musiikin kohdalla joista ensimmäinen oli tietenkin se vain omassa päässäni luoma yhteys Don Huonoihin, mutta sen ohella eräässä vaiheessa musiikissa lainataan aika vahvasti Carl Orffia, joskaan ei kuoliaaksi kulutettua O Fortunaa vaan muun muassa Badlandsista ja True Romancesta tuttua Gassenhauer-sävellystä, joka tässä tapauksessa varmasti vain tekoaikansa vuoksi vei ajatukset nimenomaan True Romanceen ja Hans Zimmerin You're so Cooliin. Leossa soiva musiikki saattaa hyvinkin olla ihan suoraan Gassenhauer-versiointi etten mitenkään syytä tässä muiden kopioinnista, sillä miksi leijonasta kertova animaatio koettaisi olla yhtenevä elokuvan kanssa jossa nuori rakastunut pari karkaa kera laukullisen huumeita?

Ääniraitaan liittyy kyllä Leon suurin ärsyttävyys, joka ei kenties yllättäen kuitenkaan ole se kehnojen dubbausten suuri synti, eli väkinäinen äänenmuuttaminen joka saa jokaisen päällepuhujan uskomaan parhaimman mahdollisen valinnan olevan aina ja vain liitutaulun viiltely, vaan nyt kaikki vedetään laiskan monotonisesti paperista lukien ja kiitos sen on ihan sama mitä ruudulla tapahtuu kun dubbaus koettaa pakottaa katsojan uneen.

Jossain päin maailmaa tätä on näemmä saanut audiokirjanakin:

Toivottavasti ei kuitenkaan suomeksi dubattuna.

Tähdet: **

Leo the Lion

Kolme pientä porsasta (Three Little Pigs, 1999)

Kolmen pienen porsaan huonovointinen äiti lähettää jälkikasvunsa kaupungille ruokaostoksille, jossa sitten possujen rahanyssäkän näkevä huijarisusi päättää ääliömäisen näätäapulaisensa avustuksella tehdä rahasiirron sioilta itselleen myymällä heille placebovaikutteista ihmelääkettään. Jos siinä ei olisi jo tarpeeksi kuinka silavat menettävät rahansa lumelääkkeeseen niin samaan aikaan öykkäröivä vuokraisäntäkarhu passittaa äitipekonin porsaineen pihalle, jonka mamma kuitenkin näkee mahdollisuutena kasvattaa pojistaan vastuunsa kantavia aikuisia. Siispä äiti matkaa olikos se nyt sisarensa luokse majailemaan kun pojat saavat kukin tehtäväkseen hankkia itselleen uuden talon. Tekoviiksillä ketuksi naamioitunut susi päättää huiputtaa sioilta heidän viimeiset pennosensa myymällä maata jota ei omista ja näinpä tänne oink oinkit rakentavat kukin talonsa: oljista, puusta ja kivestä. Susi kuitenkin uskoo saavansa porsailta vielä jotain nyhdettyä jonka vuoksi pyrkii tuhoamaan sikalat pakottaakseen asukkaat uuden huijauksen kohteiksi ja vasta sitten lautaselle. Kahden asunnon kohdalla mielen- ja seinänmurtaminen onnistuukin, mutta kivi onkin jo toista maata.

Tämä sikakertomus on samalta tuotantoyhtiöltä kuin tuo edeltävän postauksen Abib pikku aasi ja varsinkin kirppareilla olen näköjään törmännyt usein molemmat tehneen Burbank Animation Studiosin tuotoksiin, mutta en silti ole pahemmin perehtynyt yhtiön elokuviin, mutta aika paljon niitä on näköjään kuitenkin tullut nähtyä sillä Burbank Animation Studios on näköjään yksi niistä firmoista joka tuottaa etenkin tekijänoikeuksista vapaita animaatioita jotka ratsastavat usein etenkin Disney-elokuvien huomioarvolla ja näitä tekeleitä tuntuu ryömivän esiin jokaisen kodin kirjahyllystä. Varmasti tekin olette tällaisiin törmännyt:

Harvemmmin muistan yhdenkään näkemäni Burbankin elokuvan kohdalla kärsineeni taikka toisaalta myöskään kokeneeni mitään euforiaa ja suurin joskin sekin aika harmiton huomioarvo on ollut juuri siinä, että tämä varmaan koettaa harhauttaa ostajat luulemaan kyseessä olevan Disneyn tuotos, mutta sekään ei juuri ole kiehauttanut verta kun itse elokuvat eivät tosiaankaan ole mitään Dingo Picturesin kaltaista moskaa vaan oikeastaan eh! ihan ok-kamaa. Mikä sitten myös aiheuttaa sen ikävän seikan ettei niissä ole juurikaan kiinnostavaa särmää kun esimerkiksi niin kauheita kuin Dingon räpellykset ovatkin ovat ne sentään ainakin muistettavia ja kaikessa surkeudessaan varsin huvittavia. Siltikin nyt on herännyt jonkinlainen kiinnostus tutustua Burbank Animation Studiosin teoksiin muutenkin kuin vain satunnaisena ajantappona ja voipi siis ollakin, että tästä syntyy uusi keräilykohde. Mikä saattaa olla haasteellinenkin jopa siitä huolimatta, että niitä on julkaistu Suomessa aika rutosti, mutta kun halpatuotantoina nämä julkaisut ovat tiedoiltaan valitettavan puutteellisia jolloin pelkän kannen perusteella oikean erottaminen muista kaltaisistaan voi osoittautua jonkinlaiseksi taisteluksi. Luonnollisesti jos kansista ei meinaa löytää muuta kuin suomipainoksen julkaisijan tiedot niin heidän kauttaan ei saatakaan saada parempaa informaatiota ja itse levylle painettu materiaalikaan ei aina kerro mitään oleellista ja nimenomaan juuri siksi tällaisten kerääminen onkin varsin mukavaa. Vaikka niitä on tullut nähtyä enemmänkin niin äkkiseltään tarkistetuna valikoimissani on tällä hetkellä Abibin ja Kolmen pienen porsaan ohella vain Camelot ja maaginen miekka sekä Ali Baba, joten matka on vasta alussa kun Burbankin tuotanto näyttää kattavan mukavat 33 animaatioelokuvaa (valikoima on huomattavasti laajempi jos ottaa mukaan ennen yhtiön nimivaihdosta tehdyt elokuvat). Joskin huojentavana seikkana voidaan pitää sitä, että firma lopetti toimintansa vuonna 2002 jolloin kiinnikurominen on siltä osin helpompaa.

Aikoinaan muuten julkaistiin sellaisia kokoelmabokseja kuten esimerkiksi Kauhukoira, niin yksi näistä samanlaisista oli Pentukoppi ja siinä oli jo aika mukava kasa Burbankin animaatioita.

Edellyttäen että sen tai minkä tahansa vastaavan boksin löytää kun moni näköjään heitti Kauhukoirien sekä muiden suojakuoret mäkeen koska kokoelmien sisältämät levyt olivat kuitenkin omissa koteloissaan ja koska nämä versiot olivat täsmälleen samoja kuin yksittäisinä julkaisuna kauppoihin päässeet niin eipä niitä pysty yhdistämään bokseihin kuin nimenomaan sen kaikkia ympäröivän kotelon vuoksi.

Liittyen tuohon tuotosten erottamiseen muista vastaavista huomasin tässä samalla menneeni aiemmin juuri sen suhteen vipuun ja korjaan sen erheen tässä. Camelotin arvostelun yhteydessä linkitin elokuvan väärään Camelotiin ja mainitsin tekstissä katselemani teoksen olleen Golden Films-tuotantoa (yritys joka toimi samalla metodilla kuin Burbank) jota se ei siis ole. Lieneekö erehdys ymmärrettävä kun levyllä olevat tiedot ovat vaillinnaisia ja niin sekä Golden Films kuin Burbank molemmat julkaisivat Camelotinsa samana vuonna 1998. Poislukien tuo tuotantoyhtiövirhe muu tekstin sisältö on kohdillaan, mutta pitääkö tässä nyt ruveta keräilemään Golden Filmsin elokuviakin?

En ole näillä näkymin aikeissa mennä muuttamaan Camelotin virheellistä tietoa itse oikeassa postauksessa, koska jääköön se muistutukseksi siitä kuinka jopa kaikkitietävä minä on erehtyväinen. Pahus ja pahus uudestaan!

Kolmen pienen porsaan piirrostyyli on hieman rosoisempaa kuin esimerkiksi tuossa mainitsemassani Abibissa, mutta samoilla linjoilla ollaan siten että kuvitus kuin liikekin ovat vähintään kelvollista alempaa keskitasoa jolloin sen suhteen ei räjäytä tajuntaansa kuten Keanu Reeves:

joskaan sitä ei myöskään tunne olevansa Keanu Reeves:

Ehdottomasti parasta tässä teoksessa on se mainio klassisen tarinan muokkaus jossa porsaat ovat kuin jokin kompurointikomiikasta tuttu koomikkotrio (vrt. The Three Stooges, tai kenties täällä päin tutummin Ohukainen ja Paksukainen... ja vaikkapa uudestaan Ohukainen) ja susi jokin David Mametin kirjoittama petoksia tehtaileva huijari joka pelkän grilliaterian sijaan pyrkii saamaan uhriensa rahat ja siksi puhkuu ja puhaltaa tai tekee jotain muuta. Tämä johtaa huomattavasti vinksahtaneempaan tarinointiin kuin ensinäkemältä odottaisi ja vaikka mitään varsinaisesti aikuisille suunnattua ei elokuvassa tapahdukaan niin kyllä se hetkittäin hipoo sitä rajaa kuinka se ei ehkä tunnukaan soveliaalta lastenelokuvaksi. Kokonaisuus onkin satunnaisista animaatiovirheistään ja halvasta fiiliksestä huolimatta parempaa sarjassaan ja ajoittain onkin valmis nauramaan ääneen aiheesta eikä vahingosta.

Sinänsä minua ei kiusaa se ettei näissä julkaisuissa useinkaan ole alkuperäistä ääniraitaa koska mitään suurempaa painoarvoa ei tällaisille muutenkaan juuri anna, eikä tämänkään dubbaus ole surkeinta mahdollista vain enimmäkseen huomaamatonta, mutta kyllä minä silti ihmettelen että miksi sitä alkuperäistä ei voida jättää näihin tällaisiin mukaan? Älköön kukaan väittäkö syyn olevan levyn kapasiteetti sillä 50 minuutin animaatio eikä mitään lisämateriaaleja ja tässä tapauksessa vain ja ainoastaan yksi kielivaihtoehto (suomidubbaus) jättävät levylle tilaa vaikka mille tilpehöörille. Jos ongelmana taas on se, että muka kustannusten säästämiseksi ei alkuperäistä ääniraitaa jätetä jotta ei tarvitse lisätä tekstityksiä niin hitot niistä kirjaimista, olkoon mukana pelkät dubbaukset. Se alkuperäinen ääniraitahan on siellä jo valmiiksi, antaa sen olla rauhassa. No mutta kuitenkin, syy miksi olisin mieluusti katsellut Kolme pientä porsasta englanninkielisenä on siinä että pidän kovin huvittavana sitä kuinka possujen nimet on George, Marko ja Joe, mitkä ovat kovin hölmöjä arkisuudessaan (ei siis Piglet, Puglet ja Schweinzenegger) ja lisäplussana tässä Georgen ja Joen seuraan huonosti istuva nimi Marko.

Tähdet: ***

Kolme pientä porsasta

Abib pikku aasi (Silent Night: The Story of the First Christmas, 2000)

Hevosille kateellinen aasi kärvistelee itsesäälissä kun kaikki diggailevat muista meetvurstivalmisteista kuin hänestä, mutta silloin luulen sen olevan muuli kertoo aasille tarinan siitä kuinka aikojen alussa se ei ollut hevonen vaan aasi joka oli valittu ihmiskunnan merkittävimmän seikan kantajaksi. Siispä siirrymme ajassa taaksepäin Nasaretiin, vaikka aika pitkälti samalta se näyttää kuin alussa esitelty nykypäivän maailmakin joka jenkkityylisestä maaseutumaisemasta päätellen ei ainakaan vaikuta samalta alueelta kuin mennyt, mutta samapa tuo sillä kaukana menneisyydessä silti olemme kun keskittymisvaikeuksinen Abib-aasi viedään myytäväksi uudestaan ja uudestaan, Abibilla kun tapana pilata jokainen kauppa arvaamattomalla käytöksellään aina sairaskohtauksien esittämisestä hyperaktiiviseen sekoiluun. Ei siis liene ihme, että nyt tällä ties kuinka monennella kerralla Abib jääkin pilttuun viimeiseksi eikä tunnu kelpaavan kenellekään, mikä tosin kelpaa aasille sillä täällä eläinkauppiaan hoivissa on ihan hyvä olla. Kuitenkin eräänä iltana puuseppä Joosef saapuu ostoksille koska tarvitsee kulkuvälineen raskaana olevan vaimonsa Marian (Joosef ei ole isä) avuksi matkalla Beetlehemiin, eikä Abib tietenkään herätä luottamusta vaikka juuri ainokaisena vaihtoehtona juuri tämä aasi tulee valituksi. Pian Abib huomaa Joosefin ja Marian olevan huomaavaisia, miellyttäviä omistajia ja elämä vaikuttaisi olevan aikamoista auvoa, mutta sitten alkaa pitkä kävely kohti Beetlehemia ja silloin Abibin hitot mä teen mitään-asenne alkaa vaivaamaan. Pienen imartelun seurauksena Abib kuitenkin suostuu kantojuhdaksi ja matkan aikana aasi alkaa ymmärtämään meneillään olevan jotain (satu)historiallisesti merkittävää eivätkä siten vihainen roomalainen hevonen taikka verenhimoinen kuningas estäisi Abibia saattamasta ihmisten vapahtajaa maailmaan. Näin myös tulevaisuuden eli nykyhetken aasi saa tietoonsa, että juuri hän on Jumalan valittu, ihoo! ihoo! ihoo!

Hivenen kieli poskessa tehty Abib pikku aasi ei ole aivan niin kristillistä propagandaa kuin aihevalinnan vuoksi voisi olettaa ja siitä lienee kiittäminen näkökulman siirtämistä Abibiin joka muistuttaa hahmona hieman Shrekeistä tuttua aasia kuin esimerkiksi sitä Disneyn samaan jouluyöhön liittyvän aasikertomuksen eläintä. Toki mukana ovat kaikki pohjatarinaan liittyvät pakollisuudet, mutta ainoa seikka joka tuntuu rautalangasta väännetyltä ja letkuruokintaan rinnastettavalta pakottamiselta on eläinhahmoissa tehty kahtiajako jossa aasi ei vain edusta altavastaajaa joka kasvaa voittajaksi, vaan Abib on selkeästi se tarinan puhdassydäminen hyvis kun taas hevonen esitetään Mel Gibsonin Passion of the Christin maalaamina roomalaisia, eli korostetun ylempiarvoisena pahiksena, joten siltä osin hienovaraisuus noudattaa kukan poimintaa leikkuupuimurilla.

Huumori on lempeää, mutta hivenen näsäviisaampaa kuin tavanomaiselta ns. opettavaiselta lastenpiirretyltä odottaisi, joskaan tietenkään mitään suurempaa rinnan rummutusta ei ole koko perhettä hajottamassa ja siten lopputulos on kuitenkin kaikille soveliasta, joka tässä tapauksessa on miellyttävää juurikin koska siten ei ainakaan käännytetä ateisteja ovelta pois, eikä myöskään muullakaan tavoin.

Piirros ja itse animointi ovat keskivertoa jolloin esimerkiksi taustat ovat staattisia eikä hahmoissa ole tuhlattu mustetta ylimääräisiin vetoihin, mutta silti kumpikaan ei vaikuta hutaistulta eikä itse liiikkeessä sorruta liiaksi looppaamiseen jolloin kuva soljuu suht' sujuvasti lievästi yksinkertaisuudestaan huolimatta. Dubbauskin on varsin kelvollista, joskin suurin miinus löytyy nimenomaan ääniraidasta johon on jossain painatuksen aikana päästetty ajoittain (kolmasti) esille nousevaa korvia särkevää sähöistä särinää. En siis suosittele katsomaa Abibia kuulokkeet päässä.

Vaikka onkin ihan mukavaa katsella ns. uskonnollista tarinaa ilman aivopesuyritystä ja lastenanimaatiota jossa on mukana edes jonkinlaista särmää huumorin suhteen ilman, että kuitenkaan tehtäisiin se esimerkiksi aiemmin mainitun Shrekin tavoin suunnitellusti hieman varttuneempia mukuloita ajatellen niin eipä Abibia silti voi mennä kehumaan muuna kuin tavanomaisena aamuväsymyksen taustoittajana, koska eipä se kuitenkaan mitään tunnekuohuja herätä niin hyvässä taikka pahassa. Siltikin olen jokseenkin tyytyväinen sen harmittomuuteen, tulinhan kuitenkin valinneeksi Abibin katseltavaksi juuri saadakseni lempeää ambienttia huoneeseen samalla tavalla kuin polttaessani tuoksukynttilää ja siltä osin aasi teki kelvollista työtä.

Tähdet: **

Abib pikku aasi

Maija Mehiläinen (Mitsubachi Maya no boken, 1975)

Maija Mehiläinen on mehiläinen, joka haluaa elämältään muutakin kuin vain pelkkää työntekoa. Ilmeisesti suunnitelmissa on sosiaalipummius, sillä töitä hän ei tosiaankaan tee, mutta ei oikeastaan mitään muutakaan. Hän saattaa välillä sanoa haluavansa seikkailla, mutta pelkkä pihalle meno ei oikein oikea seikkailu ole.

Aivan kauhea kuvanlaatu. Kaikki on kuin rasvakerroksen alla ja roskia on enemmän kuin grillin edessä keskiyöllä. Onneksi piirros ja animointi ovat yksinkertaistettua jolloin heikko kuvanlaatu ei peitä alleen mitään merkittävää, mutta on tämä silti niin ruman näköistä, että eroa kuluneeseen videonauhaan ei huomaisi ja kauas jäädään siitä muinaisesta dvd-mainonnasta jossa hehkutettiin kuinka "this is dvd and this what dvd feels like..." IT FEELS LIKE SHIT! Joten mistään remasteroinnista ei kyllä ole kyse ja siten tässä on jälleen esimerkki siitä kuinka levyn tarjoama potentiaali heitetään hukkaan.

Maija Mehiläinen on niitä lasten piirrettyjä joita muistan hyvällä lapsuudestani ja jonkinlaisen vaikutuksen se silloin tekikin, koska tuolloin piirtelin omia Maija Mehiläinen-sarjakuviani. Joskin painottaen sotilasmuurahaisten temmellystä itse päähenkilöä enemmän (tein myös Aavesota-nimistä sarjakuvaa [ruutupaperille tietenkin] jossa Mauri Kunnaksen aavet ammuskelivat toisiaan musketeilla). Surku vain ettei niitä ole jäljellä, muutoin olisin pistänyt sellaisen esillekin. Nykyisten degeneroituneiden piirtämiskykyjeni vuoksi ei ole mitään syytä tehdä remakea, sillä ei se sama olisi kuitenkaan ja vanhan tyylin simulointi olisi valheellinen. Hassua tosin on se, etten kuitenkaan millään muista mikä muu kuin todella miellyttävä tunnuslaulu oli Maija Mehiläisessä niin hyvää ja nytkin kun katsoin nämä tämän boksin 26 jaksoa en saanut edelleenkään palautettua sitä mieleeni. Kun eihän näissä tunnu tapahtuvan yhtikäs mitään ja Maija itse on aika uskomattoman persoonaton ollakseen sarjan kantava voima, nuori mehiläistyttö jonka uteliaisuus ympäröivää maailmaan kohtaan erottaa hänen muista osaansa tyytyvistä työläisistä ja sitten hän jännittävimmillään suurinpiirtein vain tapaa beatrunoilijalta vaikuttavan kärpäsen joka ei tee muuta kuin lentelee ympäriinsä ja sitten Maija menee himaan, tekemättä mitään sivusta seuraamista suurempaa. Toisin sanoen ollakseen kyltymättömän tiedonjanon omaava seikkailijahahmo on Maija vain satunnainen ohikulkija jota emme opi tuntemaan, mutta joka saattoi huomata meidät kuin kuljimme kadulla toistemme ohitse sanomatta sanaakaan.

Mutta on tässä jotain, sillä miksi muuten joku lapsena piirtää Maija Mehiläinen-sarjakuvia ja aikuisena ostaa dvd-boksin... sarjakuvia... saksankielisen vinyylilevyn (Maijan krauttunnari kuulostaa siltä kuin jokin panzerkampfwagen vyöryisi ylitse).

Mikä se on?
Jos aiemmasta lapsuuden katselukierroksesta ei muista muuta kuin, että se oli kiva, mutta ei sisällöstä mitään kunnolla eriteltävää ja nyt tänään katsellessa näkee edelleen ihan kivan lasten animaatiosarjan joka ei ole mitenkään erityisen näyttävä, ei sisällä mitään mistä tarttua kiinni, eikä edelleenkään mikään muu kuin tunnuslaulu ole oikeasti kiinnostavaa, niin hitto, mikä se jokin on? Maija Mehiläinen on kiva, mutta sen sisältö on mitäänsanomatonta. Opetuksetkin ovat lähes poikkeuksetta ympäripyöreitä tyyliin, ajattelin että ihmiset ovat joko kivoja taikka ilkeitä, mutta huomasinkin että he ovat joko kivoja taikka ilkeitä, mutta eivät aina. Okei? Toki lapsena se kiva on yleensä riittämiin, mutta moni muukin on tosi kiva ja yleensä sen lisäksi vielä jollakin muullakin tavalla hyvä tai edes erilainen (Teletapit oli erilainen. Todella erilainen. Vähän niin kuin The Hills Have Eyesin mutantit-erilainen), mutta Maijaa katsoessani en näe sitä, enkä muista miksi ja mitä näin ennen. Jakso jaksolta huomaan ettei mikään jää mieleen (tästä syystä en voi sanoa jonkin jakson olevan erityisen hyvä, tai edes parempi saati huonompi kuin jokin toinen), mikään ei säväytä, mutta tapetiksi se on ihan sopivan harmitonta, huomaamatonta, olematonta ja siten ehkä jotenkin hyvää. Vai onko? Mitä mielipeliä Maija oikein pelaa! Tässä ei tunnu olevan mitään erityisen huonoa, ei hyvääkään, eikä oikein mitään muutakaan. Maija ei ole mikään luonnonvoima kuten ähkivä tuuli, vaan rasvatyyni joka päättää ottaa rauhallisesti ja nukahtaa riippumattoon kirja kasvoillaan. Tätä kyllä katsoo mielellään, mutta ei oikein tiedä miksi.

En ole lukenut kirjaa johon tämä animaatio pohjautuu, mutta se kieltämättä kuulostaa mielenkiintoiselta ja niin kovin erilaiselta:

"Maija syntyy mehiläispesän sisäiseen murrokseen ja nousee kansallissankariksi herhiläisiä vastaan käydyn sodan aikana.

Osa mehiläisistä on lähdössä pesästä perustaakseen uuden siirtokunnan, koska mehiläisiä on liikaa yhteen pesään. Maija kyseenalaistaa oman tehtävänsä pesässä ja varoituksista huolimatta lähtee pesän ulkopuolelle..."

THX-11maijamehiläinen?

Kenties se jokin onkin lähtöisin kirjasta, joka kaikesta animaatiosarjan väsyneen pehmeästä kiltteydestä huolimatta on edelleen siellä verenkierrossa. Kuten yskänrakkula. Siellä se lymyää.

Tämä kiehtoo minua samalla tavalla kuin se, että yksi kollegani ottaa kahvihuoneessa aina ruokailun ajaksi kaksi margariinipakettia pöydälle, ottaa rasvaa sen verran kuin yksi tai kaksi leivänsiivua vaatii päällensä ja ruokailun päätteeksi pistää molemmat paketit takaisin jääkaappiin, sillä kumpikaan ei ollut alunperinkään vaarassa loppua kesken. Miksi?

Tähdet: kolme?

Maija Mehiläinen