Hard Ground (2003)

Palkkiometsästäjä McKay (Burt Reynolds) on muutaman muun vangin kanssa kuljetettavana vankilaan kun Vin Diesel-imitaattori Billy (David Figlioli) junailee... HOLY SHIT! MARTIN KOVE ON MUKANA TÄSSÄ ELOKUVASSA! No mutta kuitenkin, Billy on järjestänyt kaverinsa Floydin (Martin Kove) avustuksella pakomatkan ja muille vangeille tarjotaan mahdollisuutta liittyä mukaan taikka kuolla. McKay valitsee jälkimmäisen, mutta eihän häntä voida tappaa koska takakannen perusteella nimenomaan McKayn tehtävänä on saada Billy joukkioineen kiinni. Niinpä samalla kun Billy ryöstelee ja tekee muita tuhmuuksia on McKay passitettu takaisin vankilaan josta hänet sitten avukseen noutaa sheriffi Hutchinson (Bruce Dern), joka tottakai aikoinaan pidätti McKayn ja on sittemmin toiminut eräänlaisena isähahmona McKayn pojalle Joshualle (Seth Peterson). Hutchinson saakin houkuteltua McKayn avukseen vihjaisemalla, että apulaissheriffin titteliä kantava Joshua on halukas pysäyttämään Billyn, mutta McKay pelkää ettei hän ole siihen tarpeeksi kylmäverisen pätevä. Siispä Joshua ei kelpaisi kokemattomuuttaan avuksi, mutta onneksi on random nainen Elizabeth (Amy Jo Johnson) joka ei osaa ampua, ratsastaa taikka näytellä, joten hän saa toki lähteä ihmisjahtiin mukaan. Ilmeisesti tarkoitus on ollut parittaa hänet Joshuan kanssa, jotta siten saadaan hieman romantiikan virettä mukaan. Ei saada.

Ja voi hyvä luoja, oliko elokuvan kirjoittaja humalassa vaiko vain ääliö kun - SPOILER - McKay lopulta saa palveluksistaan armahduksen, hän polttaa sen ja haluaa silti haaveidensa mukaisesti olla vapaa mies koska nyt sitä on vaikka ei oman tekonsa vuoksi voikaan sitä kenellekään todistaa. Ei jäänyt siihen aikaan koneen välimuistiin tietoa armahduksesta. Joshuakin menee sanomaan, että isäni on muita fiksumpi. SAATANA! Kyllä näkee kenen poika Joshua on.

No, olipa sontaa koko elokuva. Kömpelö, ruma ja tyhmä.

Olen aika varma, että Burt Reynolds kuoli Hard Groundin ansiosta. Ei häpeään taikka koska olisi perna revennyt tai jotain, vaan ihan silkkaan v*tutukseen kun suostui tällaiseen kuonaan. Se vain kesti hetken ennen kuin ketutus oli kohtalokas. Ei niin ettäkö vuoden 2003 Reynoldsilla olisi ollut hirveästi valinnanvaraa, mutta täytyi niitä olla edes vähän parempia mahdollisuuksia kuin tämä. Olisi mennyt vaikka putsaamaan septitankkeja, paljain käsin ja kielellä. Reynoldsin ilme ja asenne ovatkin koko leffan ajan sellaiset, että v*tut tästä, olisipa päivä jo ohitse. Ei mitään yritystä, vain murjotusta. Peruukkikin on aivan kauhea. Tulee mieheen Whamin aikainen George Michael. Mutta don't wake me up, before you go go.

Koko elokuvaa vaivaa sellainen laiskuus ja halpuus, että vaikea uskoa kenenkään mukana olleen välittäneen siitä mitä lopputuloksesta tulee. Mikä on sääli, sillä vaikka tarina ei nyt mikään erityinen olekaan ja hahmot varsin karikatyyrimaisia niin pistämällä kaksi varsin karismaattista konkarinäyttelijää eli Reynolds ja Dern viettämään valtaosa ajasta yhdessä ja tekemällä heistä parhaimmat vihamiehet kautta ystävät, olisi jo siinä luullut olevan tarpeeksi kipinöintiä pitämää liekkiä yllä. Kumpikaan ei vain välitä.

Vastaavasti Billyn pahisjoukon keskinäinen kinastelu syystä, että he ovat luusereita jotka onnistuvat olemaan vain öykkäreitä ilman tuloksia tarjosi mainiota vaihtelua sille ratkaisulle jossa pahikset kylvävät onnistuneesti kauhua kunnes tulee seinä vastaan. Joten siitä olisi voinut helposti tehdä jotain lama-ajan kärsimysnäytelmää kun tavalliset duunarit joutuvat henkensä pitimiksi sortumaan pahojen jalanjäljille ja ovat siksi niin kömpelöitä toimissaan. Mutta ei, nämä ovat vain idiootteja.

Siispä näytteleminen on huonoa, välinpitämätöntä ja ajoittain esimerkiksi Amy Jo Johnsonin esiintyminen vetää vertoja Tommy Wiseaulle, että koeta siinä nyt sitten olla läimimättä kämmentä otsaan.

Mutta jos nämä asiat eivät vielä riitä, miten olisi visuaalinen ilme joka on niin halvan näköistä, että Roger Corman on soittelemassa säästövinkkien perään. Sanoisin muuten, että visuaalisuus on syrjäkylän kesäteatterin oloista, mutta se olisi loukkaus jopa sitä koukkukätistä, lasisilmäistä pontikankeittäjälavastajaa kohtaan.

Jos tuon edellisen postauksen True Gunin kohdalla oletin, että motiivi sen tekoon oli vain saada jokin vajaaksi jäänyt ohjelmapaikka täytettyä niin Hard Groundin kohdalla en keksi mitään syytä miksi se piti tehdä. Tämä oli rehellisesti sanottuna yhtä tuskaa päästä loppuun saakka eikä kyseessä kuitenkaan ollut kuin se perinteiset 90 minuuttia, mutta se oli 90 minuuttia suossa tarpomista ilman syytä elää.

Tähdet: ~

Hard Ground

True Gun (The Gundown, 2011)

Dead River on kuin mikä tahansa villin lännen kaupunki, joten vaikka pintapuolisesti ilmapiiri onkin rauhaisa niin tottakai paikallisille asukkaille suojelua tarjoava Travis (William Shockley) pitää huolen, että kohta ei enää kenelläkään ole kivaa. Siispä kun kaupungin epävirallinen ja oikeamielinen päämies Thomas (Peter Coyote) pistetään top billingistaan huolimatta pikaisesti hengiltä, ollaan vast'edes turmion tiellä. Paitsi että tietenkin kohta esiin astuu mystinen, emotionaalisesti kärsivä Cole (Andrew W. Walker), joka jäljittäessään toisessa kaupungissa pahoja tehneitä miehiä päätyy Dead Riveriin ja kuten asiaan kuuluu, ei hän aluksi halua puuttua alueen ongelmiin, mutta oikeamielisenä sankari tekee juuri niin ja kohta kaikki on taas tosi jees.

True Gun on... 

no, sanotaan heti alkuun etten laisinkaan ihmettele miksi sillä on IMDb:ssä tämänhetkisenä pisteytyksenä 4,5. Se on nimittäin täsmälleen sopiva numeromerkintä elokuvalle joka ei ole niin sontaa, että sillä olisi unissaankaan mahdollisuuksia millekään bottom-listalle taikka olemaan niin huono että hyvä, mutta vastaavasti se on niin laiskan liukuhihnatuotannon oloinen ja kuin tehty ainoastaan paikkaamaan päivälähetykseen jäänyttä puolentoistatunnin aukkoa ettei se voi uneksia myöskään hyvän tittelistä. Tits and blood tietenkin tarkoittaa, että jonkin HBO:n ohjelmistoon jäänyt aukko, ei Alfa TV:n. Toisaalta kesäteatterimainen ulkoasu viittaa muualle kuin HBO:n puolelle, että sanotaan sen olevan jupunut Alfa TV:n tuotanto.

Kyseessä on peruskliseitä täynnä olevaa harmitonta ajantappoa jossa ei todellakaan liikoja yritetä ja se, että Peter Coyotekin oli kuulemma suostunut pikkurooliinsa vain tehdäkseen palveluksen frendilleen (ts. William Shockleylle) on hyvä osoitus siitä kuinka vakaumuksellisesti ja väkevästi esiintymiset kauttaaltaan suoritetaan: kunhan käväisen tässä, että nähdään taas.

Särmä puuttuu ja lopulta kiinnostus suuntautuukin katselemaan elokuvan erilaisia kansikuvavaihtoehtoja ja huomioimaan kuinka näkyvästi tuota pelkän kaverivierailun tehnyttä Coyotea hyödynnetään.

Elokuvan aloitus on kyllä suht' lupaavasti munuaiseen kenkivä, että se sentään rohkaisi odottamaan edes jotain, mutta sen jotain pitäisi olla muutakin kuin eh!

Oli toki mainiota nähdä Sheree J. Wilsonia, jota en muistakaan pitkään toviin nähneeni missään ja päällimmäiseksi mieleen nouseekin hänen osansa jossain Chuck Norrisin tähdittämässä Walker teksasista-sarjassa, josta siitäkin on jo aika pitkä aika kulunut.

Tähdet: **

True Gun

Dead in Tombstone (2013)

Blackwater-jengi koostuu tosi pahoista hepuista. He ryöstävät, tappavat, sylkevät ja vielä kiroilevatkin, joten kun he kävelevät vastaan lienee turvallisinta poiketa tien toiselle puolelle. Joukon johtaja Guerrero (Danny Trejo) saa huomata jenginsä olevan niinkin ikävää sakkia ettei edes omaan velipuoleen, Rediin (Anthony Michael Hall) voi luottaa, sillä kun Red suostuttelee Blackwaterit ryöstämään kultakuumessa olevan hurskaan pikkukaupungin, Edenlaken on siinä taka-ajatuksena keikata kullan ohella myös jengin johtajuus. Kuka muka estäisi, kaupungin uskovaiset nynneröt vaiko vielä nynnerömpi sheriffi? Eipä Guerrerollakaan ole paljon sananvaltaa kun keho täytetään lyijyllä.

Mutta kuinka ollakaan, Edenlakessa chillailee myös henkilö joka saattaa muuttaa Guerreron kohtalon. Itse Lucifer (Mickey Rourke) kun nauttii paikan atmosfääristä ja vaikka Guerreron sielun raastaminen onkin tosi hubaa, niin tarjottu diili siitä kuinka itsensä pelastamiseksi Guerrero toimittaisi helvetin tulen pariloitavaksi koko Blackwater-jengin on aika houkutteleva. Siispä kuten aina muulloinkin tälläkin kertaa kuollut palaa kostamaan ja kohta kaupunki jonka Red on uudelleennimennyt Tombstoneksi, saa nähdä kuinka oikeastaan aika huolimattomasti Guerrero tehtävänsä hoitaa, sillä äijä tuntuu kuolevan koko ajan ja aina Lucifer saa lähettää hänet takaisin. Pistä aikuinen lapsi asialle ja niin edelleen.

Kyseessä ei siis ole mikään järin historiallistotuudellinen ja realistinen länkkäri, vaan tarkoituksellista nykytrendin mukaista puoli-ironista B-kamaa (vrt. Trejon Machetet) jossa cooleus on kaikkea muuta tärkeämpää, minkä johdosta puhetyylit, vaatteet ja lähes kaikki muukin on enemmänkin modernia wild wild west-cosplayta kuin edes pyrkisi tapahtumaan jossain 1800-luvun lopussa. Suurelta osin ihan huvittavasta pätkästä onkin kyse ja varsinkin Anthony Michael Hallilla tuntuu olleen hauskaa esittäessään ihan täyttä sikaa, joka uhraa vaikka mummonsa jotta saisi uhrattua äitinsä ja silloinkin vielä myy vaikka maansa. Muuten kyseessä on kuitenkin lajityypissään vain ihan hyvää keskitasoa ja pari seikkaa murentaa tehoa aika pahasti: ensinnäkin se kuinka tässä kierretään koko ajan tarinallista kehää koska ei olla ilmeisesti muutoin osattu venyttää pituutta on aika raskassoutuista. Joten liian iso elokuvasta tuntuu koostuvan siitä kuinka Trejo palaa kuolleista kostamaan, mutta sitten delaa itse uudestaan ja palaa taas kostamaan, delaa, palaa, delaa ja ties kuinka monta kertaa vielä. Olisivat nyt edes tehneet hänestä jonkinlaisen rappeutuvan zombien joka olisi koko ajan surkeammassa kunnossa ja siten vaikka eroteltaisiin sama tarinaosuus samasta tarinaosuudesta, mutta nyt se on ihan sama jo nähty kostopätkä toistettuna useampaan otteeseen. Ikävää tässä on se, että se saa elokuvan tuntumaan tylsästi pidemmältä kuin mitä se oikeasti on ja se on aika huono asia elokuvassa joka pyrkii leikkimään kaikella mikä on makeeta. Mihin liittyen onkin aika yllättävää, että Hybridin elokuvaan tekemä musiikki on varsin hyvää, mutta aika perinteisen kuuloista länkkärikamaa (ts. Morricone-lainaa), kun siinäkin olisi voitu esittäjän elektronistausta huomioiden olla erilaisemmalla linjalla. Toinen varsinainen masentava seikka oli se, että Guerrero siis johtaa lännen likaisinta ja halveksuttavinta roistosakkia, ollen itse ihan samanlainen kuin muut, joten miksi vaikka hän tulikin oman jenginsä pettämäksi muuttui hahmo tavalliseksi naisia ja lapsia suojelevaksi sankariksi päästessään kostamaan kuolemansa. Huoh! Olisi ollut niin mainiota, että äijä olisi ollut ihan sama paskiainen ennen ja jälkeen kuolemansa, jolloin esimerkiksi kaupunkilaiset eivät pitäisi häntä minkäänlaisena pelastajana vaikka tulikin nyt tappamaan pahiksia jotka kaupunkia tyrannisoivat. Mutta ei, hänestä piti tehdä ihan tavallinen hyvä heppu, jotta voimme kaikki nousta ja tehdä kunniaa sille kuinka reilu mies hän oikeasti onkaan. Samalla kuitenkin siis laimennettiin sitä reipasta B-iloa mitä oli tarkoitus kokea. Varsinkin kun perkeleen Saatanakin oli niin reilu jätkä, että meni ja kunnioitti sopimusta, kun jotenkin oletan ettei hän todellisuudessa niin tekisi. Annoin pikkusormen ja se vei koko käden, mutta nyt ei vienytkään vaan tyytyi siihen pikkusormeeen.

Mutta mitä ihmettä, elokuvassa on kohtaus jossa pahikset kävelevät coolisti poispäin räjähdyksestä ja Anthony Michael Hall säpsähtää. Ei noin, ei noin.

Siispä Dead in Tombstone on ihan kelvollisen hauskaa ajantappoa, mutta olisi kaivannut paljon räyhäkkäämpää otetta porstuan puolellakin kun kerran tuli niin rehvakkaasti navetan pihalle.

Ja joo, kyllä siinä välillä tulee hieman mieleen Red  Dead Redemption. Tyyli on nimittäin hieman samanlainen, joskaan ei tietenkään yhtä laajalle kurottava.

Siinä muuten on peli josta pidän kovastikin.

En tietenkään ole pelannut sitä loppuun saakka, enkä varmaan osaisikaan taikka edes jaksaisi kun sekin on pituudeltaan jotain 12 kesää niin kuin kaikki pelit nykyään, mutta hyvä se on.

Tähdet: **

Dead in Tombstone

Elokuvahaaste 2016. 43. Yli 3h pitkä elokuva

Meinasin muokata tätä haastetta siten, että varsinaisen elokuvan sijaan aioin ottaa vuoroon minisarjan, joka sitten minun logiikallani olisi elokuva koska se ei levyltä katsottuna ole jaksoiksi pilkottu. Syy siihen oli siinä, että mielestäni aika harva elokuva pystyy oikeuttamaan kolmen tunnin ja varsinkaan sen yli menevän pituuden, ja ne satunnaiset jotka onnistuvat siinä ovat elokuvia joista olen joko jo kirjoittanut taikka joista haluan kirjoittaa muussa yhteydessä (esim. Kummisetä 2, joka pitää ottaa yhdessä ykkösen ja kokkosen kanssa). Hitto, moni kaksituntinen elokuvakin on selvästi puolisen tuntia liian pitkä ja mieleen tulee kouluaikainen viisaus jossa todettiin että parempi valmistella esitelmää varten 15 minuuttinen puhe ja puhua viisi minuuttia kuin toisinpäin. Valitettavasti aivan liian moni elokuva haluaa väkisin olla jälkimmäistä, aivan kuin pituus olisi jonkinlainen laadun mittari. Kysykää vaikka keneltä mieheltä, niin se ei pidä paikkaansa. Da dum tss!

Transformers 2h 18min

Transformers: Revenge of the Fallen 2h 24min

Transformers: Dark of the Moon 2h 28min

Transformers: Axe of Extinction 2h 38min

Spider-Man 1h 56min

Spider-Man 2 2h 2min

Spider-Man 3 2h 13min

Eikä yksikään ole oikeasti kuin puolentoistatunnin elokuva.

Missä vaiheessa 90 minuutin kultaisesta sanattomasta säännöstä tuli kirosana ja megalomaniasta vaatimus. Ei se lihasten esittely vaikuta jos tietää niiden olevan silikonia.

Erityisen pelottava ilmiö oli se joskus mitä se nyt oli 2003, 2004, 2005 tai jotain sinne päin komedioissa pinnalla ollut feeniksenpidennys jossa dvd-julkaisun mainostettiin olevan 15 tai jotain minuuttia pidempi versio kuin teatterissa nähty ja poikkeuksetta ne 15 tai jotain minuuttia olivat poistettu syystäkin. Toki niiden pidempien versioiden sanottiin sisältävän jotain shittiä mitä ei muka saatu taikka uskallettu teatteriversiossa näyttää, mutta eivät ne lisätyt osuudet koskaan muuttaneet elokuvaa kuin pituudeltaan. Ja kun ne yleensä tuntuivat jo lyhyempinäkin kestävän viikon niin mitä siihen enää kilometrejä lisäämään.

No, tässä nyt kuitenkin yksi päälle kolme tuntia kestävä elokuva.

Tanssii susien kanssa (Dances With Wolves, 1990)

Loukkaantunut pohjoisen sotilas, luutnantti John Dunbar (Kevin Costner) on vaarassa menettää jalkansa ja ajatus tulevaisuudesta yksikenkäisenä johtaa miehen loogiseen tulemaan, eli itsemurhayritykseen ratsastamalla keskelle tulilinjaa. Henki säilyy, jalkakin saadaan pelastettua ja kristusposeerauksella ratsastanut sotilas nousee rohkeuden ja voiton symboliksi, jolloin Dunbar on syytä palkita tahattomasta urotyöstään.

Palkkio on vapaavalintainen palveluspaikka ja siten Dunbar pääsee kauas sisällissodan kauhuista, intiaanimaille ylläpitämään hiljaista vartiopaikkaa. Yksinäinen sotilas rupeaa herättämään paikallisten intiaaniheimojen ja alueella chillaavan suden huomion, ja pian Dunbar pääseekin osaksi suden kaveripiiriä kuin myös toisen paikkakunnan intiaaniheimoa. Löytyypä sieltä rakkauskin. Ei sudesta, vaan intiaaniheimon kasvattina olleesta naisesta, Seisoo nyrkki pystyssä tai jotain sinne päin se oli (Mary McDonnell).

Hiukan koetaan kulttuurieroja, todetaan että olemmepas me samanlaisia ja tottakai ilkeät intiaanit ilkeilevät (Wes Studi, tuo intiaanielokuvien pakkonimi on se pahimmista pahin) ja valkoinen mies tahtoo maan itselleen.

Aiemmin totesin, että meinasin valita tähän haasteeseen minisarjan, mutta päädyin sittenkin varsinaiseen elokuvaan. Tanssii susien kanssa toki on elokuva, mutta se tuntuu minisarjalta. Kyseessä on kasvutarina kärsivästä, masentuneesta sotilaasta vailla päämäärää mieheksi joka löytää elämänilon ja merkityksen itselleen eräänlaisena ihmisoikeustaistelijana, ja tämä matka on toteutettu siten, että se tuntuu kolmelta erilliseltä jaksolta. Tottakai sen täytyykin tuntua usemmalta osalta, koska tarinan pitää kulkea muutoksien kautta ja jokaisen muutoksen täytyy merkitä yhden osuuden loppua ja toisen alkua. Mutta tässä tapauksessa tarkoitan erillisten osien vaikuttavan erillisiltä siten, että jokaisen väliin voi kuvitella lopputekstit, tms. Ensin on se pelkkänä introna toimiva itsemurhahakuinen Costner, sitten on uutta oppiva tyhjä taulu-Costner ja lopuksi paikkansa ihmisoikeussuojelijana löytänyt Costner. Nämä osat voidaan vieläpä erotella Costnerin naamakarvoituksen mukaan: kuolemanjanoisella Costnerilla on kokoparta, oppivalla Costnerilla viikset ja lopullisella, uudella Costnerilla ovat kasvot siloiset kuin vauvan peppu.

Ei se nyt aivan minuutilleen noin toimi, mutta aika hyvin sen pystyy jakamaan siten.

Saman jaon voi tehdä myös Costnerin vaatetuksen perusteella: ensin sotilasunivormu, sitten vapaamuotoisempi sotilasunivormu intiaanihelmillä ja lopuksi hippikuteet.

En nyt väitä ettäkö Tanssii susien kanssa pitäisi jakaa kolmeen osaan ja etteikö sitä jaksaisi katsoa yhdeltä istumalta, sillä kyllä tämän vaivatta kertaheitolla katselee. Se vain vaikuttaa rakenteeltaan minisarjalta ja toki sitä olisi voinut jonkin verran tiivistää, sillä onhan 3h 44min nyt aika kova vaatimus takamukselta. Kyseessä kuitenkin on tarkoituksella iso, lännenromanttinen elokuva joka koettaa kertoa jotain tärkeääkin (sinänsä yksinkertaista, mutta vaikeaa tasa-arvoa) joten pituus on varsin ymmärrettävä tekijä sellaiselle. Jos halutaan sanoa jotain merkittävää niin siihen saakin kuluttaa aikaa. Joskin samalla väitän että jos sitä ei saa sanottua muutamalla lauseella ja parhaimillaan/pahimmillaan jopa vain sloganina niin kuinka tärkeää se voi olla. Eihän se aina onnistu, mutta jos esimerkiksi trailerin tarkoitus on vetää meidät kokopitkän pariin, niin siihen pitää saada tärkein sanottava mukaan jotta uskoo pidemmän puheen olevan ajan arvoista. Se tosin on myönnettävä, että sujuvasti läpi käytävästä pituudestaan huolimatta aika on syönyt jonkin verran elokuvan tehoja. Se toki on edelleen nätti ja kaikkea muutakin miellyttävää, mutta viimeistään nyt huomaa kuinka turvallisesti elokuva onkaan tehty. En siis tarkoita syntytarinaa, joka tunnetusti oli Costnerille jonkinlainen hien ja tuskan tie kun kukaan ei ollut valmis tukemaan rahallisesti eikä kukaan uskonut näyttelijänä tunnetun miehen ohjaajankykyhin. Huomautan myös, että uskon Costnerin halunneen tehdä tämän elokuvan juuri tälläisenä, enkä täten väitä muiden tahojen johtaneen häntä tiettyyn suuntaan, mutta vaikka elokuvassa tehdäänkin pientä painotusta esimerkiksi sinne päin että valkoinen mies alistaa vähemmistöä, eli intiaaneja, niin Tanssii susien kanssa koettaa hieman liikaa olla kaikkien kaveri. Alussa etälä- ja pohjoisvaltion sotilaat ovat keskenään samanlaisia, myöhemmin valkoinen Dunbar hyväksytään vaivatta osaksi intiaaniheimoa ja kuinka ollakaan, on romantiikan kohteena intiaani joka onkin valkoinen nainen. Se ei minua haittaa kuinka etelän ja pohjoisen sotilaat kuvataan samanlaisina, sillä sellaisiahan he varmasti olivatkin, mutta kun jokainen musta ja valkoinen tasoitetaan harmaaksi niin alkaa tuntumaan kuinka takana olisi ollut ajatus kaikkien kaverina olemisesta. Ei oteta riskiä että joku suuttuisi rotuasioista koska valkoinen mies menee yhteen intiaaninaisen kanssa, vaan tehdään se sama mutta laittamalla intiaaniksi valkoinen nainen. Et cetera, et cetera, et cetera. Toki tässä tosiaan hetkittäin näytetään kuinka valkoinen mies on täysi sika vähemmistöryhmiä kohtaan, mutta pelkästään tekemällä valkoisesta naisesta ja valkoisesta miehestä intiaani osoitetaan, että kyllä se valkoinenkin voi olla hyvästä. Ja kun tähän päälle laitetaan vielä se ihmisoikeudellinen pehmeä saarna, kärsivän sielun pelastus (vrt. sairaskertomus) laajakankaisia kauniita maisemakuvia ja John Barryn kuulas romanttinen musiikki ollaan niin vahvasti sekä massayleisön että Oscar-palkintojen maaperällä, että se liikuskelee jo liiallisen laskelmoinnin rajalla ja uhkailee siirappisella pehmeydellä. Kyllä se kieltämättä huvitti nähdä Costner puolivartalokuvassa kävelemässä viljapellolla käden hivellessä tähkäpäitä hidastetusti, kun sitten täsmälleen sama tapahtui 10 vuotta myöhemmin toisessa, samankaltaisessa Oscar-rohmussa, Gladiatorissa ja molemmat elokuvat vetoavat samoihin tunteisiin samalaisella pateettisuuden rajalla käyden. Mutta tästä mahdollisesta miellyttämisen kaavamaisesta halusta huolimatta Tanssii susien kanssa tuntuu silti alusta loppuun täydestä sydämestä tehdyltä henkilökohtaiselta elokuvalta ja koska kyseessä on kaikin puolin hieno ja miellyttävä elokuva, on sen menestys ollut ansaittu ja kullansävyisiä auringonlaskuja katsellessa uppoutuu lännenromantiikkan sen verran syvälle, että hitot siitä vaikka välillä tuntuukin siltä kuin katselisi diplomaattia työssään. Kuitenkin juuri siitä syystä sitä olisi kaivannut jonkinlaista puolen valitsemista jotta draama saisi dramaattisuutta osakseen.

Lopuksi mainitsen jotain versioiden pituuksista ja varoitan parista painoksesta. Minulla on kaksi versiota tästä elokuvasta: se pidennetty jonka katsoin tätä arviota varten ja toinen joka väittää olevansa saman pituinen, mutta ei ole. Special Edition-versioni on region 1 (sama versio on kyllä julkaistu Suomessakin eri kansilla) ja siksi sen katsominen jää vain yhden laitteen varaan, joten kun näin samaisen elokuvan suomipainoksen kirpparilla päätin luonnollisesti ostaa sen varmuuden varuiksi. Ekstramateriaali siitä puuttui (vain trailereita), mutta pituuden perusteella kyseessä oli sama versio. Ei ollut. Tämä nyt kuvassa näkyvä painos kertoo takakannessaan väärän pituuden, sillä se on se alkuperäinen teatterileikkaus ja siten juuri ja juuri alle kolmen tunnin jäävä.

Myönnettäköön toki, että lisätyt osuudet eivät niinkään muuta elokuvaa, vaan pikemminkin vain täydentävät sitä. Joten siellä ei ole mitään kokonaisia ranskalainen plantaasi-osuuksia leikattuna, joten sen suhteen totean lyhyemmänkin version olevan tarpeeksi täytäleinen ja vaikka petyinkin väärän pituuden ilmoittamiseen, kelpaa minulle noin kolmetuntinen Tanssii susien kanssa aivan yhtä lailla kuin sen ylittäväkin. Siispä tämä varoitukseni ei kohdistu version erilaisuuteen vaan sen antamaan valheelliseen tietoon, joka voi olla ikävä yllätys heille jotka olettavat kyseessä olevan director's cutin. Samalla mainittakoon, että myös se sinikantinen versio jota muun muassa Anttila ja Prisma myy on se lyhyempi versio, vaikka pituudeksi niissäkin ilmoitetaan pidennetty.

Tähdet: ***

Tanssii susien kanssa

Elokuvahaaste 2016: 24. Elokuva, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä

Muukalainen Laramiesta (The Man from Laramie, 1955)

Olen varmaan hiukan tylsä vastaaja mitä tulee joihinkin tämän haasteen osioihin, sillä jos minulla ei ollut suoraan heittää jotain unelmatyöpaikkaa peliin niin eipä minulla ole myöskään mitään polttavaa halua päästä johonkin tiettyyn paikkaan vierailemaan. Kyse ei ole siitä ettenkö minäkin aina välillä ajattelisi lähi- ja kaukomaiden kohdalla, että "vau, tuolla voisi olla kiva käydä" ja täten minäkin yleensä paikan päällä osaltani nautin niistä kotiseutumuseoista ja maailman isoimmista lankarullista, mutta vaikka olisikin varsin mukavaa hankkia porttikielto maahan kiipeämällä Gizan pyramidin huipulle, niin oikeasti, jokaisessa maassa, kaupungissa, kylässä, takapihalla on jotain samanlaista. Mittasuhteet ja ajallinen merkitys voivat olla erilaisia, mutta kun jollain maalla on tuollainen jättimurmelipatsas niin toisella on maailman korkein jeesuspatsas ja muualla on tosi iso vuori, ja tietenkin maailman pienin jättiläinen. Menet minne vain niin siellä on jotain jonka vuoksi joku jostain muualta haluaa juuri sinne ja jos ei halunnutkaan, niin arvatenkin sinne päädyttyään toteaa että kyllä se kolme alastonta vasaramiestä on sekä homoeroottinen että ihan hieno taideteos joka kannatti nähdä. Jos siellä jossain ei entuudestaan ole jotain kaunista nurmikkoa, syvää rotkoa, yhtä maailman ihmeistä (ei, ei Justin Bieber), humalaista mäkihyppääjää, tms., niin sinne sitten rakennetaan se maailman korkein hotelli tai jotain vastaavaa ja niinpä taas täälläkin on jotain jossa olisi kiva käydä. Smoken tupakkakauppa (en tupakoi, älä sinäkään. Tai mitä minä siitä välitän poltatko vai et, en minä sinua tapaa kuitenkaan) olisi tietenkin kiva nähdä, mutta miksi? Se on vain rakennus, ei se paikka jossa Harvey Keitel chillaili, koska se vaatii tuekseen elokuvan todellisuuden ei oikeaa. Et cetera.

Onhan monessa paikassa kiva käydä, mutta sinne päästäkseen on lähdettävä jostain joka voi jo olla kiva paikka.

Joskin jos jossain tietyssä paikassa haluaisin normaalia enemmän käydä, se ei ehkä olisikaan vain missä vaan myös milloin. Joskus kun katselen länkkäriä tai avaruusoopperaa niin sitä tuumii, että vautsivau ja juku, tuolla olisi kiva vierailla. Mutta esimerkiksi länkkäreiden kohdalla se ei ole vain pöytätasangolle vaan myös elokuvan esittämälle aikakaudelle pääseminen, joka yleensä on menneisyyttä. Tai kuten sen avaruusseikkailun kanssa, kauan sitten kaukaisessa galaksissa. Joten olisihan se aika hauskaa omistaa elämä aikakoneen rakentamiselle, kulkea ajassa taaksepäin ja tulla tyrannosauruksen syömäksi. Tai matkata historiaan tapaamaan inkvisition sankarit ja sairastua lepraan. Tai tosiaan, lähteä ajassa taaksepäin näkemään millainen Tucon villi länsi sitten olikaan ja huomata ettei päätynytkään Arizonaan, tms. vaan italialaiselle rantahietikolle. Sillä on kahdenlaisia ihmisiä: heitä jotka kaivavat ja aikamatkaajia jotka saavat kuolion jalkaansa kun kuluvan ajan lääketieteessä iilimadot ja viski eivät pelastakaan ruosteiseen naulaan astumiselta.

Otetaan siis vuoroon yksi niistä villin lännen fantasiamatkoista.

Will Lockhart (James Stewart) on lähtenyt kotoaan, joka ei muuten ole Laramie, sillä se nyt sattui vain olemaan edellinen kaupunki jossa Will chillaili, mutta jostain sieltä hän kuitenkin lähti sillä hänen veljensä on tapettu ja lähtenyt tästä maailmasta syytettynä aseiden myymisestä apasseille. Willin matka tuo hänet Coronadon kaupunkiin jossa tottakai paikallinen karjatilallinen Waggoman (Donald Crisp) omistaa kaiken sekä kaikki ja jos ei, niin silloin kannattanee harkita muuttamista muualle. Waggoman ei ole niin tyypillisen ilkeä kuin näiden tarinoiden rosvoparonit yleensä ovat, mutta on silti ympäröinyt itsensä ihmisillä joiden kuppi keikahtaa nurin ennen kuin se ehtii kunnolla täyttyäkään. Osa heistä on tietenkin sukua isolle pomolle, koska mukaan pitää saada se kaikki perheen puolesta-tematiikka. Coronadoon Will on kuitenkin varastetun aselastin jäljittänyt ja täältä hän uskoo löytävänsä syyllisen sekä keikkaan että veljensä kuolemaan. Kukaan ei tietenkään tiedä kuka Will on ja miksi hän täällä on, mutta vakavamielinen mies kyselemässä arkaluonteisia asioita herättää tietenkin huomiota ja jo ennen sitä Waggomanin oikeat kädet aiheuttavat kitkaa Willin kanssa, tehden sen ihan vain koska ovat pässinpäitä. Pian asiat alkavatkin eskaloitumaan ja jos Will ei aiemmin halunnut poistua kaupungista ennen kuin saa totuuden selville, nyt hän ei pääsisikään pois ennen kuin joku on maksanut asiasta hengellään.

Muukalainen Laramiesta on Steven Jay Schneiderin mielestä yksi niistä tuhannesta ja yhdestä elokuvasta joka olisi nähtävä ennen kuolemaa ja onhan kyseessä varsin mallikas peruswestern...

Mutta niin,,, peruswestern.

Jos muita mukaan kelpuutettuja länkkäreitä ovat muun muassa Punainen virta, Huuliharppukostaja, Etsijät, Armoton ja muut ns. pakolliset mestariteokset, vaikuttaa vain pelkästään rutiinihyvä Muukalainen Laramiesta olevan kuin jokin kiintiön täyte jonka on oltava siellä koska pitää olla tietty määrä Stewart-leffoja mukana tai jotain muuta joka nostaa sen jonossa etusijalle. Muukalainen Laramiesta kun ei ole tarinaltaan mitenkään erikoinen, mutta se on ehdottomasti hyvä. Siinä eivät näyttelijät tee mitään uransa parhaimpia suorituksia, mutta näyttelevät hyvin. Se ei ole visuaalisesti tarpeeksi klassisen jylhä taikka modernin rujo ollakseen erityisen mieleenpainuva, mutta se näyttää varsin hyvältä. Kaikki tässä elokuvassa tuntuukin olevan ihan kohdillaan, mutta mikään ei nouse niin korkealle että ymmärtäisin miksi kaikista maailman elokuvista (tai siis niistä jotka Schneider jengeineen on katsonut tai joista on kuullut) Muukalainen Laramiesta kuuluisi 1001 joukkoon. Jokainen meistä elokuvan intohimoisista ystävistä joka on joskus puntaroinut päässään taikka paperilla jonkinlaista toplistaa tietää kuinka vaikeaa on tiivistää kaikki nähty kymmeneen parhaimpaan, saati että edes 50 tuntuisi tarpeeksi laajalta, ellei sitten rupea luomaan rajoituksia listalleen, kuten parhaimmat elokuvat tietyltä ajalta, tietystä lajityypistä, etc. Kokosin aikoinaan mielestäni parhaimpien 100 elokuvan listan ja sekin tuntui liian rajoitetulta, ja jouduinkin tekemään sellaisia päätöksiä kuin, että vain yksi elokuva per ohjaaja, tms., ja silti menin rikkomaan parissa kohtaa sääntöjäni. Jokainen tietenkin varaa oikeutensa muuttaa näkemyksiään ja valintojaan, jonka vuoksi Schneiderkin (tai siis kriitikkolaumansa) on kirjoittanut historiaansa uusiksi minkä kerkiää ja tuntuukin, että jokainen kerta kun hän lisää sinne joukkoon jonkin uunituoreen elokuvan poistaen tieltä jonkin aiemmin sinne kuuluneen, olisi kenties parempi jos hän laajentaisi kirjan lukua kuin pitäisi sen aina samassa. Miten se listalta poistettu elokuva muuttui yllättäen sen verran huonoksi ettei se enää ole niin hyvä, että se pitäisi nähdä ennen kuolemaa? No kuitenkin, listat elävät ja mielipiteet muuttuvat, mutta yleensä sitä ymmärtää valinnat. Tämän elokuvan kuulumista tuolle listalle minä en ymmärrä. Jos kyseessä olisi länkkärit jotka on nähtävä ennen kuolemaa niin sitten kyllä ja silloin sen ei tarvitsisi olla niinkään suuri kuin 1001, mutta kun se nyt kuitenkin on kaikista lajityypeistä niin Muukalainen Laramiesta kuuluisi pikemminkin sijalle 2003. Eikä sekään ole huonosti. Ei todellakaan. Eikä Muukalainen Laramiesta huono elokuva olekaan. Se on vain tekijöitä ajatellen pelkästään odotetun hyvä. Ja tätä haastetta varten se ei ole miljööllisesti niin lännenromanttinen miksi tuumisi haluvansa istua sen hevosen selässä katsomassa auringonlaskua. Mutta toki se tarjoilee ihan kelvollisia westernvisioita.

Muukalainen Laramiesta olisi erinomainen yhtenä Virginialainen-sarjan jaksona. Mistä puheen ollen, isoisäpuoleni (mummoni poikaystävä) kertoi kuinka hän nuorena miehenä oli kova Virginialaisen fani ja meni jopa muiden kaltaistensa kanssa ihmettelemään kun James Drury oli tullut Suomeen vierailulle. Vierailusta onkin maininta Druryn IMDb-trivioissa: "In 1971 appeared in Finland for four appearances in different Mid-Summer's festivals. At the time he was very popular there after having been in the TV series Virginialainen (1962). He was told that kind of reception he got in Finland was like Elvis Presley and Frank Sinatra got in USA." Ja isoisäpuoleni mukaan tapahtumassa olikin pään sekoittavaa suuren maailman meininkiä, mutta fanina pettymys oli ollut suuri kun suoraselkäisenä miesten miehenä (no homo) tunnettu lännensankari olikin kuulemma ollut ihan tavallinen juoppo. No, Ylen arkistoissa on video Druryn saapumisesta tuhansien järvien maahan, eikä hän siinä ainakaan miltään Arto Melleriltä vaikuta, mutta kyllä toimittaja tekee pienen viittauksen alkoholikäyttäytymiseen. Muistan kyllä lukeneeni jostain, että Drurylla oli ongelmia viinaksien kanssa, mutta Ylen videon perusteella se on hieman tulkinnanvaraista pelkän huojuvan kuvan perusteella, varsinkin kun varmaan juhannuksekti tänne tullut mies otti tapahtuman jonkinlaisena bilettämisenä ja olisi siten jo Ken Wahl tullessaan.

Virginialainen oli muuten hiton hyvä sarja. Parempi kuin Bonanza.

Tähdet: ***

Muukalainen Laramiesta

The Strangers Gundown (Django il bastardo, 1969)

Tämä on yksi niistä Django-elokuvista jotka ovat sitä enemmänkin vain nimeltään kuin olisivat oikeasti jatkoa (vrt. Trinityt), mutta väliäkö sillä kun hahmo kuitenkin on edelleen sitä vanhaa Djangostakin tuttua miestä ilman nimeä.

Kaupunkiin saapuu mystinen, vähäsanainen mies joka iskee keskelle tietä hautaristin jossa on nimetty eräs vielä elossa oleva henkilö, joskin tuossa ristissä oleva päivämäärä kertoo elon tyrehtyvän tänään. Mies jonka nimeksi paljastuu ainakin dubbauksessa Django (Anthony Steffen) alkaa systemaattisesti tappamaan valikoituja ihmisiä ja kohta paljastuukin, että hän on entinen sotilas joka kollegoineen päätyi omiensa petollisuuden uhreiksi ja nyt ainakin teoriassa kuolleista palannut mies on saapunut kostamaan vastuussa oleville, nyttemmin jo arkipahispuuhiin siirtyneille entisille kanssasotilaille.

Clint Eastwoodin Ruoska on yksi suurimpia lännenelokuvasuosikkejani ja siksi aika usein teen (varsinkin italolänkkäreiden kohdalla) tahtomattanikin vertauksia siihen suuntaan, eikä tämä kerta ole mikään poikkeus. Ei todellakaan sillä pelkkä juonikuvaus kertonee teillekin kyseessä olevan kaksi keskenään hyvin samankaltaista elokuvaa ja kun molemmissa on vielä kauhugenreen liitettävä tunnelma, samankaltaiset hahmot, creepy musiikki ja jopa värien käyttö (Ruoskassa helvetillinen punainen kaupunki, tässä esimerkiksi ylikorostettu vihreä [ääriviivoiksi muodostuva väri aiheuttaa tunteen vanhasta 3D-tekniikasta ja on arvattavasti aiheutunut aikansa väritekniikasta kuin pelkästä suunnitelmallisuudesta]),

mutta kuten huomaamme on Ruoska tehty vasta The Strangers Gundownin jälkeen ja siten minun tulisi varmaankin täst'edes tehdä ne vertaukset vaihtaen whip it, whip it good tähän italotuotokseen. Luulen kylläkin, että edelleenkin se tulee olemaan The Strangers Gundownin sijaan Ruoska joka näissä asioissa mieleeni nousee jo siksikin, että samankaltaisuuksista huolimatta se on eheämpi kokonaisuus, kuin valmiiksi saatu puutyö joka on pelkän veistelyn sijaan myös lakattu sekä hiottu (mikä on sinänsä aika suhteellista ottaen huomioon kuinka rosoinen Ruoskakin on) jotta se ei aiheuta tikkuja takamukseen. The Strangers Gundown on kuitenkin sen verran onnistunut samoilla osa-alueillaan kuin Ruoska, ettei sen parissa pääse pettymään. Joten synkkä tunnelma on kohdillaan, selittämättömyys toimii ainakin hetken, päähahmo on sopivan hiljainen, jolloin kyseessä onkin aika hyvä rinnakkaisteos Ruoskalle ja tässä tapauksessa kiinnostavuutta lisää se kuinka selkeän inspiroiva tämä on ollut Eastwoodin teokselle. Siltikään näistä ei kuule oikeastaan koskaan keskusteltavan yhdessä. Minäkin näin The Strangers Gundownin nyt vasta ensimmäistä kertaa ja vaikka olinkin kuullut elokuvan nimen (Django il Bastardo) aiemmin, ollen siis tietoinen siitä niin en todellakaan ole kuullut kenenkään mainitsevan sanallakaan yhtäläisyyksistä Ruoskan kanssa.
Hauskaa on, että ei tämä The Strangers Gundown nyt kuitenkaan täysin Clint-viittauksilta jää ilman vertailuja johonkin tiettyyn elokuvaan, sillä jos vaikka Terence Hill sai Django-viitan kannettavakseen koska muistutti Franco Neroa niin näemmä Steffen puolestaan oli takakannen mukaan "Italy's answer to Clint Eastwood."
Se missä Ruoska kyllä toimii huomattavasti paremmin on arvoituksellisen jännityksen pitkittäminen kun tässä valinnassa kaikki on oikeastaan kaikille selvää 20 minuutin sisällä ja loppuosa elokuvasta jää pitkälti vain varsin tehokkaan, mutta valitettavaksi toistoksi muuntuvan yksi tappo toisensa perään-putkeksi. Lisäksi ainakin minusta Clintin esittämä vieras on kaikessa todellisessa antisankaruudessaan kiehtovampi hahmo kuin lopulta tämän elokuvan pelkäksi hyveelliseksi paljastuva Django.

Tuo värijuttu rupeasi hieman vaivaamaan ja katselin oman dvd-julkaisuni ohella pätkän Youtubessa olevaa ja totta on, että osa värin leviämisestä yli rajojen johtuu katseltavasta versiosta, mutta tuosta tubessa olevasta mikä lie-vaihtoehdostakin näkee sen kuinka aika varmasti tarkoitus olikin ollut hieman korostaa värejä harmauden keskellä.

Riippumatta siitä kuinka paljon "väriongelma" johtuu katseltavana olevasta versiosta on se kuitenkin mielestäni sopiva lisä elokuvaan joka ei ehkä ole lopulta yliluonnollisuuteen tukeutuva, mutta ainakin henkii rajamailla olemista.

Tähdet: ***
The Strangers Gundown

Mannaja: a Man Called Blade (Mannaja, 1977)

Tyly mahdollisesti palkkiometsästäjä Mannaja/Blade (Maurizio Merli) saapuu kaivoskaupunkiin aikeenaan syöstä alueen johdossa oleva rampa rahakas McGowan (Philippe Leroy) pois valtaistuimeltaan ja siten kostaa etenkin se, että päästäkseen isorikkaaksi oli tuo rosvoparoni käytännössä ryöstänyt maat omistukseensa. Uhrina tuolloin tietenkin Mannajan perhe.
Tuttuun hiljainen mies-tyyliin Mannaja pysyttelee uhkaavan salaperäisenä ja moraaliltaan vaihtelevana, mutta McGowanin oikea käsi, hyvin luihun näköinen Voller (John Steiner) tajuaa heti ettei tästä miehestä ole kuin yhdeksi asiaksi, haitaksi heille.
Riippuen tietenkin siitä katsooko elokuvan italiaksi taikka englanniksi saattaa tarinassa olla lieviä poikkeamia, mutta mitä siitä, kestä se kuin miesnainen.
Kun raha-ahne Voller kaappaa McGowanin tyttären Deborahin (Sonja Jeannine) anelee pohatta Mannajaa avukseen ja pienen kiusoittelun jälkeen näin tapahtuukin, mutta vaikka se siltä saattaakin tällä hetkellä McGowanin silmissä näyttää ei Mannaja ole unohtanut perimmäistä aiettaan ja niinpä edessä on edelleen kosto. Liekö kuitenkin niin, että McGowanin tulisi olla eniten huolissaan omasta lihasta ja verestä kuin vieraista?

Vaikka Mannaja on tunnistettavasti tuttu spagettiwestern niin siitä huomaa myös erittäin hyvin tekoajan olleen jälkeen tuon lajityypin kultavuosien sillä kuvan sävyt, musiikin toteutus ja väkivallan kuvaus on täyttä Ruoskan 70-lukua. Tai kenties italoleffana pikemminkin täyttä Keomaa. Viimeistään hyperpunainen veri kielii siitä ettei nyt olla kaikkein tutuimman spagun äärellä. Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö Mannaja olisi nautinnollinen italowestern, mutta samaan tapaan kuten lähes kaikki uudemmat länkkärit on se hieman liian modernin oloinen (liian terävä kuva ei tässä tapauksessa ainakaan muuta tunnetta [joskin tässä versiossa kuvanlaatu vaihtelee hetkittäin]) ja siten sanoisimmeko hieman vieraannuttava, jolloin se vaikuttaa pikemminkin pastissilta kuin aidoilta oikealta tavaralta. Mutta vastaavasti jos kerran imitoiminen on se suurin kohteliaisuus ja sellaisena Mannajaa pitäisi, on se kuitenkin ansainnut hyvin terhakkaan peukun pystyyn.
Töykeä, p*skainen kuin mikä, hohtavan sinisiä silmiä, vaikeroivaa huuliharppua, pitkiä takkeja ja hetkittäin populvuhmaisen psykedeelinen (etenkin elokuvan intro on onnistunutta happotrippia), joten kyllä tätä mielikseen katsoo. Joskaan mitään uutta hahmojen taikka ideoiden suhteen Mannaja ei tarjoa, tehden kuitenkin sen tutun tavaran perustukevalla vakuuttavuudella. Ainoa todellinen ero aiempaan on kuitenkin vain tekoaikansa henki ja jos se nyt sitten on se korvien välissä oleva hyvä maku suussa niin olkoon sitten niin, pääasia että vatsa tykkää. No, onhan Mannajalla käytössä kirves, joka onkin se hänen jipponsa tässä elokuvassa, että onhan sekin nyt jo jotain... kai.

Se tosin täytyy kirveestä mainita, että kun se esitellään nimenomaan sellaisena seikkana, että tämä on nyt Mannajan raahaama ruumisarkku, tms. kiintopistehuomionkerääjä niin aika nopeasti mies siirtyy tuliaseiden pariin ja Blade muuttuu a Man Called Bulletiksi, jolloin pitääkseen kirvestä jonkinlaisena tavaramerkkinä on se loppujen lopuksi aika vähäisellä merkityksellä. Tosin onhan mukana sentään tilanne jossa "sokea" Mannaja tekee itselleen kivikirveen kuin paraskin mystinen ninjamunkki hiomassa miljoonan vesivedon katanaa.
Kyllä minä pidän tästä elokuvasta ja suosittelen sitä heille joille Django, Keoma ja vastaavat maittavat, sillä onhan tämä varsin hyvä lajityyppinsä edustaja, mutta kuten todettua niin uutta se ainakaan genren ystäville esittele.

De Angelis-veljesten laulut ovat hiukan koomisia niiden ollessa Keoman tavoin aivan liian alleviivaavia, aivan kuin ne toimisivat näkövammaisten kertojaäänenä joka vain toteaa mitä kulloinkin kuvassa tapahtuu. Tässä nyt on pöytä ja pöydällä on yksi, kaksi, kolme, neljä jalkaa joilla se pysyy tasapainossa. Zen.

Tähdet: ***
Mannaja: a Man Called Blade

A Bullet for the General (Quién sabe?, 1966)

Meksikon vallankumouksen kuohuihin tuo oman mausteensa amerikkalainen Bill (Lou Castel) joka on palkattu tappamaan ns. työläisten puolella oleva kenraali (Jaime Fernández) ja kapinallisohtaja El Chunchon (Gian Maria Volonté) suorittaman junaryöstön yhteydessä Bill näkeekin mahdolisuuden hivuttautua uhrinsa lähettyville esittäen vankia ja täten viholliseni vihollista.
Välissä sitten tapetaan sotilaita, ryöstellään ja nöyryytetään rikkaita, ja sen sijaan että oikeasti onnistuttaisiin esittämään olevansa oikealla asialla palauttamassa ihmisarvo se heiltä viedyiltä, lopputulos on pikemminkin sitä kuinka keskiluokkaiset kakarat rikkovat kauppojen näyteikkunoita vastustaessaan muka valtiojohtoa. Sehän se auttaakin kun aiheutetaan materiaalista tuhoa kohteille joilla ei ole mitään tekemistä hallituksen päätösten kanssa.

"One of the greatest spaghetti westerns ever made" hehkuttaa A Bullet for the Generalin kansi, mutta sallinette minun olla eri mieltä. Kyseessä toki on pastalänkkäri jossa miehet ovat karvaisia, hikisiä ja huonohampaisia, hahmot nauravat räkäisesti, katsoi minne tahansa on siellä pölyä sekä muuta likaa ja joukossa on heitä ns. nimettömiä hiljaisia antisankareita, moraalivaurioisia vapauttajia ja pahiksia joilla on oma hellyyden osoitus-hetkensä, mutta vaikka mukana onkin roppakaupalla asiaankuuluvia tunnusmerkkejä ei aihetta käsitellä järin kiinnostavasti, hahmot ovat liiankin stereotyyppiä, eikä siinä pölyssäkään tunnu olevan tarpeeksi keuhkoahtauman merkkejä. Tarinallisesti oli odotettavissakin, että tietenkin Bill tarpeeksi roikuttuaan El Chunchon seurassa alkaa kokemaan pistoja sydämessään eikä voi toimia ainoastaan pelkän rahan kannustamana ja täten siirtyy vapaustaistelijoiden puolelle joten ei siinä mitään, mutta kun El Chuncho vaikuttaa enimmäkseen jopa kansanmieheksi liian pienoikestopuolueen sanavammaiselta rääpäleeltä jonka ei pitäisi edes harkita ulkoilmoilla olemista eikä täten onnistu olemaan vakuuttavan karismaattinen henkilö jonka kelkkaan haluaisi hypätä. Tämä ei ole kritiikki Volontén näyttelijälahjoja kohtaan sillä hän oli urallaan esittänyt useammankin kerran samanlaista hahmoa ja vieläpä erinomaisesti, ollen tälläkin kerralla edelleen ihan hyvä, mutta ei nyt ainakaan dialogiansa taikka keskittymiskykynsä ansiosta mikään oikea johtaja. Tottakai El Chuncho on ajoittain ns. paha ja sekä enimmäkseen välillä ns. hyvä, jolloin noudatetaan sitä lajityyppiin kuuluvia harmaan sävyjä pelkän mustavalkoisuuden sijaan, mutta etenkin kohtauksissa joissa hän teloituttaa hävinneitä valtiota edustavia teemme vain työtämme-sotilaita yhtä armotta kuin hekin varmasti olisivat toisenlaisessa tilanteessa tehneet hänelle on El Chuncho esitetty liian kylmänä sadistina ettei sen perusteella ole uskottavaa kuinka minullekin tämä on pelkkää duunia-Bill muka kääntyisi hänen puolelleen. Ei etenkään kun näemme miten El Chuncho joukkoineen nöyryyttää alueen hyväosaisia kun heidän ainoaksi synnikseen tunnutaan esitettävän rahakkuus, eikä mahdollinen tapa millä heistä tuli rikkaita. Joten se tietty merkityksellisyys ajettavasta asiasta ja siihen kohdistettava sympatia jää liiaksi puolitiehen jotta tässä onnistutttaisiin perustelemaan miksi El Chunchon ajama agenda olisi muka parempi vaihtoehto ja kun se ei sitä sitten ole niin miksi Billkään jättäisi sen vuoksi tehtäväänsä kesken. Näin ollen onkin suuri plussa ettei todellisuudessa Bill jätä tehtävänsä siltikään kesken, mutta niin olisi taatusti kirjoitettu jos lopullinen kohde olisi ollut El Chucho. Vaikka vastaavasti sillä tehtävän keskeyttämisellä nyt ei suuremmin olisi ollut mitään merkitystä koska kohteena oleva kenraalikin on itse salamurhaa lukuunottamatta kaukana poissa ollen siten tuossakin tilanteessa täysin mitättömän oloinen henkilö ja huomattavasti parempi idea olisikin ollut jos kohde olisi El Chuncho ja silti vietäisiin elokuva samaan tehtävän suorittamiseen. Se olisi ollut parempi jo hahmojen mahdollisten  luonnemuutosten suhteen kun voisiko Bill tosiaankin tappaa El Chunchon jonka tulisi olla niin vaikuttava johtaja, että jopa sydämettöminkin kääntyy hurskauden puolelle. Mutta kun ei niin ei. Onneksi sentään lopussa se on El Chuncho jonka tulee valita tie oikealta taikka väärältä suunnalta, vaikka Bill nyt jopa tehtävän suoritettuaan päättää olla tosi kiva, reilu ja arvostava ihminen.
Siltikin onhan tässä kuitenkin riehakasta musiikkia myöten mukana kaikki mitä mehikoon sijoittuvalta spagettilänkkäriltä odottaakin ja kun katselee elokuvaa vain viihteenä ilman syvempää poliittista merkitystä voi näkemästään nauttia varsin onnistuneesti. Se kuinka jokainen tuntuu koko ajan kiljuvan henkensä edestä kaikki repliikkinsä käy voimille aika nopeasti ja tässä tapauksessa en oikein uskoa ongelman olevan ainakaan täysin dubbauksessa sillä esiintymisen perusteella kaikki aukovat suutaan pelkän huutamisen vuoksi.
Erityisen suurelta menetykseltä tuntuu El Chunchon ja hänen veljensä (Klaus Kinski) suhteen jääminen vain pariin mainintaan siitä, että he ovat veljeksiä kun kerran lopussa se kuitenkin nousee hetkiseksi aivan John Hillcoatin Propositionin korkeuksiin.

"Pepito, you're dead" totesi hän kysyvästi löytäessään Pepiton kuolleena.

Tähdet: **
A Bullet for the General

Hirttäkää heidät (Hang 'em High, 1968)

Viaton lehmipoika Jed Cooper (Clint Eastwood) päätyy karjavarkausepäiltynä hirtetyksi koska lynkkausjoukko ei ole laisinkaan suostuvainen tarkistamaan josko syytetty olisi joutunut vilunkipelin uhriksi. Kyseessä ei siis ole hyvä alku entisen lainvartijan aikeille aloittaa karjatilallisen ura, mutta Jedin onneksi sattumalta paikalle sattunut sheriffi ehtii estämään roikkumaan jätettyä miestä kuolemasta jotta asia voitaisiin uuden mahdollisen hirttotuomion myötä selvittää tuomarin edessä. Hetken viruttuaan vankilassa pohjasakan seurassa ja odottaen mahdollista toista lopullista kohtaloaan saadaan oikea syyllinen kiinni ja Jed vapautetaan, mutta pelkkä kädenpuristus ei syyttömänä kärsineen miehen mieltä rauhoita. Sen yhdeksän verenjanoisen hengen possen olisi saatava kokea sama mitä Jed joutui käymään läpi ja niin mies suostuukin tuomari Fentonin (Pat Hingle) ehdotukseen lainvartijaksi palaamisesta, sillä sen turvin hän voisi saalistaa tuon lynkkausjoukon jäsenet kiinni. Elävänä vaatii Fenton jotta heidät voidaan tuomita kuolemaan, mutta kostoa vaativalle Jedille se voi olla liikaa toteltavaksi.

Pidän kovasti elokuvan ideasta jossa hirtetty kuolleeksi uskottu oikeudenpuolustaja palaa vaatimaan enemmän silmää silmästä kuin lakikirjan määrittelemää oikeutta ja tekee työnsä virallisena lainvalvojana jonka tulee kuitenkin noudattaa sekä omatuntoaan että ammattinsa sääntöjä, mikä tietenkin aiheuttaa oikean ja väärän ongelmia. Tätä tuodaankin ajoittain mainiosti esille kun Jedin pitäisi pystyä huomioimaan työhönsä kuuluvan ehdottomasti muutakin kuin omat halut, mutta takaraivossa hakkaa koko ajan halu maistaa verta. Välillä Eastwoodin hahmosta tuleekin siksi esille kiintoisaa tunneongelmallisuutta kun hän ihan ymmärrettävästi kokemansa vuoksi vaatii syyllisille saman mutta lopullisemman kohtalon ja silti kuitenkin kohdatessaan muita sivullisia lynkattavaksi joutuvia on oman henkensä uhalla valmis puolustamaan heitä, tietäen kuitenkin vievänsä pelastettaviaan kokemaan lain määräämänä saman tuomion. Siksi onkin hieman surku, että elokuvassa ei enemmän painoteta sitä, että lynkkausporukat koostuisivat enemmänkin tunnekuohuissa olevista ajattelemattomista tavallisista ihmisistä, vaan suurimman osan heistä näytetään olevan sellaisia sikoja, että mitä nopeammin luoti löytää tiensä heidän sisuksiinsa sitä parempi. Hyvän ja pahan eroja sekä niiden yhtäläisyyksiä puntaroidaan erityisen maittavasti Eastwoodin kostajasheriffin sekä hirttotuomari Hinglen keskusteluissa, joista jälkimmäinen haluaa hengen hengestä, mutta vasta kun asiasta on mustaa valkoisella ja kun Eastwoodin hahmo alkaa perääntymään aikeissaan on Hingle kiukkuinen sillä ainoa halumansa tuomio on kuolema ja nyt se tehdään vain tuomarin oikeudella.

Tämä on erinomaisen viihdyttävä kostolänkkäri, joka kuitenkin olisi kaivannut hieman enemmän likaa ja kulumaa rattaisiinsa. Moraalisista ongelmista olisi voinut tehdä syvempiä niin etteivät elokuvan hahmot olisi liian selvästi kohtalonsa ansaitsevia, vaan lähempänä Eastwoodin hahmon syytöntä syyllistä. Siellä on kyllä pari erinomaista kohtausta joissa ns. pahishahmo osoittaa ansaitsevansa muutakin kuin kuoleman opetuksekseen, mutta pääosin kaikki jotka kohtaavat rangaistuksensa saavat sen ansaitusti. Kolkko aloitus ja sitä seuraava Jedin mission ensiaskeleet toimivat vakuuttavasti, mutta mitä pidemmälle mennään ja mitä enemmän sankarimme rupeaa kyseenalaistamaan toimiaan alkaa elokuvan tarinakin muuttumaan liian perinteiseksi oikeuden hyveelliseksi vaalimiseksi. Hemmetin ison plussan Hirttäkää heidät olisi saanut lopettamalla 25 minuutttia ennen päätöstään, kohtaukseen jossa jahdatut miehet ampuvat Eastwoodia raukkamaisesti selkään, sillä se tapahtuu juuri tilanteessa jossa sankari oli alkanut vakavasti kyseenalaistamaan tekojen oikeutusta ja iskemällä juuri siinä vaiheessa naamaan olisi elokuva pistänyt todenteolla miettimään kohtalon julmuutta.
Lisäksi elokuvaa vaivaa liiallinen visuaalinen puhtaus kun kaikki on liian valoisaa, hahmot siististi pukeutuneita ja muuta sellaista kuvallisesti kilttiä. Kenties syynä on ohjaaja Ted Postin perimää Lännen tie-sarjasta, mutta Hirttäkää heidät olisi aiheensa vuoksi kaivannut rosoisempaa otetta sisältönsä ohella kuvansa reunoille. Jedin tiukasti ylös napitettu paita ja huomion kerääjänä toimiva huivi ovat tietenkin keinoja peitellä hänen eräänlaista tulipunaista kirjaintaan, mutta prässäyksen sijaan vaatteissa olisi voinut olla ryppy tai pari, koska tälläinen vie juuri sinne Lännen tien studiovaatturin suuntaan kuin villiin länteen. Se jonkinlainen puhdas tv-sarjamaisuus ei jää vain ulkoasuun sillä kohtausten tarinan kuljetus on toteutettu kuin mainoskatkoja ajatellen, eli sopivin väliajoin tulee sellainen puolittainen cliffhanger varmistamaan ruudun ääreen palaamisen. Loppukin huutaa, että seuraava osa tulee samalta bat-kanavalta samaan bat-aikaan.

Dominic Frontieren säveltämä tunnusmusiikki on kyllä miellyttävää kuunneltavaa kaikessa tarttuvuudessaan, mutta parhaiten elokuvasssa toimii hänen musiikistaan ne huuruilevimmat huminat kuin iloinen ratsulaukka.

Näin ollen samankaltaista kuolleista paluun kostoteemaa seuraava Eastwoodin Ruoska on elokuvana kuin korjattu versio ja siten suositeltavampi kokemus, mutta vaikka samanlaineen lähes helvetilliseen painajaiseen ei Hirttäkää heidät kertaakaan yllä niin se on siltikin hyvin miellyttävä jenkkilänkkäri. Tämä siis tuskin tämä aiheuttaa todellista pettymystä kenellekään, mutta jäänee helposti enemmälti sinne Eastwoodin keskinkertaisempien westernien joukkoon.
Ja kun tuo Ruoska nyt tuli esille niin siinä se ns. korjattu osuus näkyy jo vaatteissakin.

Dennis Hopperilla on pikkurooli seinähulluna vankina ja ottaen huomioon miehen paha trippi-esiintymisen, elokuvan tekovuoden ja Hopperin itsensä niin hän taisi olla vain oma loistava itsensä.

Tähdet: ***
Hirttäkää heidät

Punainen ratsastaja (Geronimo, 1962)

Valkoinen mies haluaa uuden mantereen täysin omakseen ja siksi intiaanit tulee muka heidän omaksi hyväkseen luetteloida, eristää ja lakaista maton alle. Joihinkin uudistusmielisiin intiaaneihin valkoinen valhe tehoaa kun sitä painotetaan sivistyksen mukanaan tuomilla eduilla kuten lukemisella ja peseytymisellä, mutta apassijohtaja Geronimoa (Chuck Connors) ei petetä, sillä hän ei todellakaan suostu peseytymään (ei kun ihan oikeasti). Valkoisin intiaani ikinä (mikä on erikoista hänen ollessaan todellisuudessa intialainen. Viitaten tässä tapauksessa vähintään maskeerauksen luomiin kaukasialaisiin piirteisiin ja hahmon paremman sanan puutteessa valkoisen kaupunkilaisen luonteeseen ei väittäen intiaanien olevan intialaisia), eli Kamala Devin esittämä Teela tietää crackereiden olevan etnisen puhdistuksen tiellä, mutta ymmärtää länsimaisessa kulttuurissa olevan jotain hyvääkin, mitä hän koettaa myös heikolla menestyksellä opettaa Geronimollekin, joka on vakaasti päättänyt ainoan hyvän uncle Samin olevan kuollut Sam. Siis vähän niin kuin näin:

Kuten historia kertoo ja tämä elokuva toistaa, niin kuluttavien taistelujen jälkeen Geronimo antautuu ja elää elämänsä onnellisena loppuun saakka. Valkoinen valta on kukistettu ja Geronimo saa nähdä kulttuurinsa kukoistavan vahvempana kuin koskaan. Hän on onnellinen.
Tai sitten ei.

Jos pystyy sivuuttamaan Punaisen ratsastajan mustavalkoisen poliittisuuden ja uskottavuutta heikentävän liian valkoiset näyttelijät punaisina-seikan, niin kyseessä on mukavan nopeatempoisesti rullaavaa lännentoimintaa. Tässä tapauksessa se viihdyttävyys tulee nimenomaan enimmäkseen juuri siitä suoraviivaisesta toiminnasta, sillä poislukien agressiivisempi sävy ei tämä muutoin kuitenkaan eroa jonkin Lännen tien rutiinijaksosta ja siten myöskin se ihmisoikeusaihe jää syyllisyyden aiheuttamaksi ohimeneväksi itsepuolustelevaksi saarnaksi joka on vain pakko aina välillä ottaa esille, jotta sitten seuraavassa jaksossa Rip Torn voi olla epäkorrektisti leikkimässä inkkaria.

Toisin sanoen Punainen ratsastaja on hieman liian vaaleaa lihaa.

Tosin Connorsin puolustukseksi on sanottava se ettei hän oikeastaan ole väärässä roolissa, koska miehen tuima katse on niin läpitunkeva, että hän voisi ainakin tässä yhteydessä vain pim! olet hypnotisoitu uskotella olevansa vaikkapa Shaft.

Sivuosassa Adam West ja se on hyvä se.

Tähdet: **
Punainen ratsastaja

Lättäjalka hämäräpuuhissa (Occhio alla penna, 1980)

Nimestään huolimatta tämä elokuva ei ole osa Bud Spencerin Lättäjalka-sarjaa, vaan olettavasti joku oli vain päättänyt nimetä tämän tuolla tavoin hyödyntääkseen sen mahdollista suurempaa mainosarvoa kuin mitä elokuvan oikea nimi tarjoaisi. Mikä on sinänsä aika turhaa, koska jo aiemman suomijulkaisun aikana ymmärrettiin mikä se todellinen täky on ja siksipä se olikin nimeltään Bud Spencer hämäräpuuhissa. Mikä on istuvampi ajatellen elokuvan englanninkielistä nimeä Buddy Goes West, sillä Buddy saattoi oikeastikin olla jonkinlainen Spenceristä käytetty lempinimi ja ei ainakaan aiheuta päänvaivaa heille jotka koettavat tunkea tätä villin lännen seikkailua niiden Lättäjalkojen modernimpaan maailmaan ja lainrikkojaa kytäksi. Mutta kuten olemme muun muassa Trinityista ja Djangoista oppineet, niin ei nimi miestä pahenna jos ei mies nimeä. Vai mitä Engelbert Humperdinck?

Rennosti asiat ottava lurjusseikkailija Buddy (Bud Spencer) koettaa pysytellä erossa ongelmista, joita aiheuttaa eritoten jatkuviin ongelmiin itsensä ajava ääliöintiaaniystävä Cocoa (Amidou), jota Buddy saakin toistuvasti pelastella pulasta.
Amidou, ei Amadou.

Erään Cocoan neronleimauksen ansiosta Buddyn ruokailu keskeytyy ja ryöstösaaliina mukaan lähtee arvokas laukku, joka ei vastoin odotuksia sisälläkään kultaa vaan tohtorin tarvikkeet. Pieneen tyhjenevään kaupunkiin päätynyt Buddy päättää omaksua lääkärin roolin, sillä sen tuoman arvostuksen ansiosta hän saisi ilmaisia aterioita ja koska ihmiset ovat idiootteja ei kukaan kuitenkaan tajuaisi ettei tämä kuoliota yskästä erottamaton herra olisi mitä esittää. Syy siihen miksi Buddyn uutena asuinpaikkana toimiva kaupunki kadottaa asukkaitaan löytyy siitä, että aluetta terrorisoi ilkeä rosvo Colorado (Riccardo Pizzuti) yhtä tuhmine veikkoineen. Niin aina, niin aina. Uuden tohtorin saapuminen kaupunkiin ei miellytä Coloradoa, joten ala vetää Buddy koska näillä nurkilla ei toivoa suvaita. Pian Buddylle selviääkin, että pelkäksi käskyläiseksi paljastuva Colorado tyhjentää kaupunkia koska se sattuu sijaitsemaan suuren kultaesiintymän kohdalla ja tietenkin rikkaudet ovat tarkoitettu vain rötösherroille. On siis syytä keskeyttää ruokailu jälleen kerran ja osoittaa, että jos jollain on lupa hyödyntää ihmisten tyhmyyttä niin se on vain Buddylla. Ellei sitten ison miehen hyväsydämisyys ota täysin valtaansa ja sen seurauksena tehdään mikä on oikein.

Lättäjalka hämäräpuuhissa ei kenties ole yhtä muistettava tai onnistunut elokuva kuin Terence Hillin Nimeni on Nobody, mutta yhtä miellyttävästi tämäkin elokuva yhdistelee veijarikomediaa puolivakavuuteen, jolloin pelkkään aivojennollaukseen se ei kenties yllättäen sovikaan.
Elokuva tasapainoilee kelvollisesti tavanomaisen turpaanvetokomedian ja ryhdistäytyvän yksin kaikkia vastaan-tarinoinnin välillä ja erityisesti Bud Spencer on saatu istuettua erinomaisesti rooliin jollaisessa Terence Hillin näkee paljon helpommin. Spencer esiintyy tutusti murahdellen, jonka vuoksi tälläinen rooli liukkaana rehtinä hurmurihuijarina tuntuu sellaiselta jonka vuoksi olettaisi esittäjänsä olevan väärässä paikassa, mutta niin vain Spencer on saanut yhdistettyä siihen "omaan itseensä" myös kevyempää ilmaisua joka ei vaikuta laisinkaan pelleilyltä. Kun elokuvan kokonaistunnelma tukee Spencerin esiintymistä, niin tämän nostaa tasapainoisuudessan sen verran korkealle, että epäilee ettei ohjaajaksi merkitty Michele Lupo ollutkaan käskyttäjänä. Ainakin jos mielessä ovat Spencerin ja Lupon kaksi edellistä yhteistyön tulosta Jäitä hattuun ja Konnat ketoon. Ne kun eivät ole kovin hyviä.
Harvoinhan niin Spencerin kuin Hillinkään elokuvat nousevat pistytyksissä kovinkaan korkealle, sillä viihdyttävyydestään huolimatta ne ovat parhaimmillaankin suht' kömpelöitä ja hätäisen oloista sekundaa, jolloin suurta mittakaavaa ajatellen on helppo löytää edustettujen lajityyppien joukosta parempiakin suosittelujen kohteita. Kuitenkin kolmen tähden Spencer-elokuva on nimenomaan suhteutettuna ulkopuolisiin lähes täyttä kultaa ja Hill/Spencer-leffat ovatkin muodostuneet niin omaksi genrekseen, että vertailukohtien etsiminen sen ulkopuolelta on yleensä turhaa.

Lättäjalka hämäräpuuhissa on siis koominen western jossa Spencer onnistuu esittämään itsestään uuden rennomman puolen, ollen silti täysin oma itsensä ja vaikka mukana on kuluneita hahmoja sekä juonenkäänteitä ja Amidoun esittämä Cocoa on ajoittain niin ärsyttävä, että tekee mieli läimäistä ja kovaa, niin on tässä kuitenkin hyvin miellyttävää rennosti rullaavaa lännenseikkailua.

Coloradon roolissa on Riccardo Pizzuti joka ei ehkä nimenä ole kovinkaan tuttu (liekö tuo Amidoukaan?), mutta jokainen Hill/Spencer-leffoja katsellut varmasti tunnistaa miehen kasvot, sillä tämä herra oli mukana todella monessa niistä (ainakin 18 yhteistyön tulosta) ja lähes poikkeuksetta esitti rivipahista joka sai turpaansa.

Hauskasti olin kirjoittanut muistiinpanoihini seuraavaa:
"musiikissa imitoidaan Morriconea aika onnistuneesti."
Siihen miksi etenkin Giù la testa pilkahteli mielessä pariinkiin otteeseen on selityksensä, sillä kappas mokomaa, sehän onkin Morricone joka tämänkin elokuvan musiikin takana on.

Tähdet: ***
Lättäjalka hämäräpuuhissa