sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Hard Rain (1998)

Eräs yhdysvaltalainen pikkukaupunki kokee suomalaisen kesäsateen, joten kadut tulvivat ja kaupunki on evakuoitava kun vettä on vain vyötäröön saakka. Viime vaaleissa ikävän pormestarin asenneongelman vuoksi hävinnyt sheriffi Mike (Randy Quaid) saakin kautensa päätteeksi saattaa epäkiitolliset kaupunkilaiset tulvan alta turvaan ja turvapaikkaa kaipaa myös pankin rahoja kuljettava turvamies Tom (Christian Slater) sillä turvattoman (iihahaa!) Jimin (Morgan Freeman) johtama varasjoukko haluaa omia setelit itselleen, eikä kaikille heistä ruumis tai pari ole ongelma laisinkaan. Tom piilottaa rahat ja loppuelokuva onkin pitkälti sitä kuinka hän pakenee Jimin pahisjoukkoa, pistäen tietenkin sitten kovan kovaa vastaan eikä kenellekään tule yllätyksenä se, että kiltinoloinen mutta huonosti katkeruuttaan kaupunkilaisia kohtaan piilotteleva sheriffi on hänkin halukas saamaan rahat muualle kuin takaisin veronmaksajien tileille.
Minnie Driver esittää elokuvan vahvaa itsenäistä naista jonka tehtävänä on pitkälti toimia pelastettavana romantiikan kohteena.

Hard Rain eli kotimaisittain Kova sade on isohkojen nimien rutiiniysäriactionia joka ei nyt ole tyylillisesti kovin kaukana esimerkiksi Slaterin tähdittämästä vuoden 1996 Broken Arrowista, joten ei siten tullutkaan itselleni yllätyksenä tieto siitä kuinka John Woota oli alunperin kosiskeltu tämänkin ohjaksiin. En tiedä sitten yllättikö se, että Hard Rain oli kotimaassaan jenkeissä teatterikierroksellaan aika pahastikin tappiollinen sillä muistelin sen olleen aika suosittu ilmestyessään, mutta näemmä molemmat ovat paikkaansapitäviä koska tämä lukeutuu niihin elokuviin joka teki varsinaisen tuottonsa videomarkkinoilla aikana jolloin se oli vielä mahdollista. Tämä onkin vuokraamon nykyään tyhjyyttään kumisevia hyllyjä tuijottavalle sellainen ns. varman valinnan toimintaelokuva koska juoni on turvallisen simppeli, tekijänimet luovat jonkinlaisia odotuksia vähintään ihan hyvästä teoksesta ja heidän ansiostaan päättelee ettei Hard Rain ole varmaan ainakaan aivan kengännauhabudjetilla tehty (huom. kyseessä on Slateria pre Uwe Boll) ja siten esimerkiksi mukana oleva hauska jippo tulvan saartamasta kaupungista synnyttäisi varmaankin kelvollisia visioita jännityksen kasvattamiseksi. Jälkimmäinen osoittautuukin elokuvan kiinnostavimmaksi seikaksi sillä jos Speedissa se temppu oli bussi joka ei voi hidastaa, Face/Offissa vaihtuvat naamat, Cliffhangerissa Syltty vuorella ilman takkia niin Hard Rainissa se tietenkin on vesi ja sen määrä joka viimeistään toimii erottavana tekijänä kaikista muista toimintaelokuvista joissa yksin jäävä sankari päihittää ylivoimaiselta vaikuttavan rikollisjoukon neuvokkuutensa sekä sinnikkyytensä avustuksella. Tulvivat kadut, talot ja muut vetiset miljööt luovatkin veikeitä kuvajaisia - joskin usein hyvin ennustettavia (ts. olen jumissa suljetussa tilassa ja vesi nousee, apua) - jolloin vaikka juonenkäänteiltään, hahmoiltaan taikka toiminnaltaan Hard Rain ei ole laisinkaan uniikki, on sen etuna olla katastrofielokuva ilman niille tavanomaista pyrkimystä olla draamaa vaan perustoimintaa nimenomaan toiminnan ehdoilla (vrt. jos Die Hardissa olisi varkaiden ohella uhkana Nakatomi Plazan uppoaminen laavaan). Kosteus ei tietenkään tee Hard Rainista mitenkään erityisen muistettavaa elokuvaa, mutta on vetisyys ihan kiva juttu muuten niin tavanomaisessa teoksessa jossa yllätyskäännekin on se tyypillisyys kuinka sheriffi onkin pahis (siis mitä, häh ja uskomatonta!) ja kuinka Morgan Freeman esittää rikollista joka onkin tosi mukava ja hyvä ja kiva tyyppi (vau! aivot nyrjähtävät kun tuollaisia kerrotaan). Siispä satakoon vaikka sammakoita jos siitä on jotain apua.

Hard Rainin eräs kansimalli taitaa olla hakenut innostustaan Blade Runnerin Final Cutissakin käytetystä Drew Struzanin maalauksesta:
Ainakin sama flunssameininki kuvattuna.

Tähdet: ** ja ehkä melkein kolmaskin *

tiistai 25. joulukuuta 2018

Watch out, he's got a candy cane!

Toisin kuin lapsena on aikuisena joulussa noussut tärkeimmäksi rentoutuminen ja ruoka, jolloin jos kysytään mitä lahjaksi toivoisi on vastaus yleensä luokkaa "en mä tiiä, sukkia tai jotain" eli sellaista mitä voisi ja aikoisi itse muutenkin ostaa. On siltikin mukava saada jotain silkkaa viihteellistä materiaalia josta mummo olisi aikoinaan sanonut "aiotko pukea päällesi nuo levyt?" kun villapaidan sijaan cd:t olivat kovinta shittiä ja niitä oli hänen mielestään jo entuudestaankin liikaa.
Tässä siis teemaan sopivat tilanviejät joista toki puuttui jonkinlainen yllätysmomentti tietäessäni pitkälti mitä saisin, ollaanhan kuitenkin oltu jo pitkään tilanteessa jossa kukaan ei enää tiedä mitä hankkia koska sinulla on jo kaikki, minkä vuoksi sitä itse on etukäteen maininnut mitä voisi ottaa vastaan, että valitkaa niistä.
Leivänpaahtimen ohella ainoana varsinaisena toiveenani oli kuvan kirja, jonka senkin kohdalla vähättelin halua toteamalla ettei ole pakko, voin kyllä ostaa sen sitten itsekin.
Ei tarvinnut ostaa itse.

Kovinta koko joulussa oli kuitenkin se, että nyt kun suvussa on jälleen pienokaisia (en puhu kääpiöistä) niin jälleen sai taas hieman panostaa siihen lapsekkuuteen lelujen kautta, jonka ansiosta pääsi itsekin taas leikkimään rakennuspalikoilla ja painamaan ääntevän pehmolelun arkoja paikkoja. Hmm, jälkimmäinen vaikuttaa joltain oikeudessa kuultavalta. Kuitenkin tämän edellä mainitun uuden sukupolven edustajan ansiosta sain siirtyä cosplaymoodiin ja vihjeenä se, että minä olen toinen seuraavan kuvan henkilöistä.

Rikospähkinän ratkaisu: se punapukuinen.

lauantai 22. joulukuuta 2018

Invisible Ghost (1941)

Tohtori Kessler (Bela Lugosi) istuu illallisella vaimonsa kanssa, jutustelee mukavia muun muassa siitä kuinka he voisivat mennä aterian jälkeen ruokaa sulattavalle kävelylle. Tytär Virginia (Polly Ann Young) on tästä hieman huolissaan, ei koska pitäisi vanhempiensa illanistujaisia taikka kuutamokävelyä negatiivisena seikkana vaan koska arvon tohtori istuu yksin pöydän ääressä ja puhuu tyhjyyteen, kuten on tehnyt jo pidemmän aikaa sillä vaimoa ei enää ole. Rouva Kessler (Betty Compson) kun on aikapäiviä sitten paennut tohtorismieheltään ja on nyt Kesslereiden puutarhurin Julesin (Ernie Adams) kodissa piilossa. Rouva on näemmä karannut koska pelkää miehensä muilta piilossa pidettyjä väkivaltaisia taipumuksia, mutta liekö siihen luottaminen koska hänkin vaikuttaa enemmän kuin vähän päästään sekaisin olevalta. Mutta hei, miten olisi Virginian sulhanen joka pettää häntä Kesslereiden sisäkön kanssa, joka puolestaan on tyypillinen tapan sinut jos en saa sinua-salarakas, tai kaiken tietävä hovimestari jolla on mystisesti käteen ilmaantunut suuri verinen haava ja samaan aikaan joku tappaa paikallisia asukkaita ja katsojalle vihjailleen jokaisen kameran eteen astuvan olevan mahdollinen syyllinen. Jopa kiltin Julesin joka vaimoineen epäilee hetken, että he itse voisivat olla murhaajia. Nyt sitten rouva Kessler näyttäytyy yömyöhäisellä miehelleen syyttäen häntä itsensä murhaamisesta (siis vaimon, ei tohtori Kesslerin) ja se saattaa tohtorin transsiin koska hän uskoo nähneensä aaveen. Koska seuraava uhri sattuu olemaan se vaarallinen rakastajatar-sisäkkö niin tokihan ilman konkreettisia todisteita murhasta tuomitaan kuolemaan se Virginian petollinen sulhanen ja heti perään paikalle osuu hänen totuutta janoava veljensä, joka tekee tutkimuksiaan vain chillailemalla tohtorin kartanolla ja nauttien ilmaisesta ylläpidosta. Yhtä hyödyllinen on tarinan sikaria pureskeleva kyttä. Elokuvaa on kulunut ruhtinaalliset 25 minuuttia. Siis c'mon hei, onko tämä jokin M. Night Shyamalanin ohjaama saippuasarjan jakso? No, se murhaaja on - kuten takakansikin - kertoo tohtori Kessler jonka mieli on järkkynyt vaimonsa jättäessä hänet ja tekosensa hän toteuttaa tietämättömänä niistä koska on kuten jo hetki sitten totesin, transsissa ennen kuin teknosta tuli trendikästä.

Luin kolmesta eri paikasta Invisible Ghostin juonikuvauksen ja jokaisessa kerrottiin heti eikä kohta tohtori Kesslerin olevan murhaaja ja olevansa kuolleen vaimonsa aaveen hypnotisoima, mikä kuulostaa kansikuvaa ja elokuvan nimeäkin ajatellen ihan sopivalta. Paitsi tietenkin, että heti ensiminuuttien aikana tehdään selväksi ettei vaimo ole kuollut ja siten aave laisinkaan, mutta vaimonsa jättämän tohtorin mielenterveydellisen tilan huomioiden juonessa on kuitenkin osittain kunnolla lihaa järsittäväksi:
tohtori Kessler olisi tullut vaimonsa jättämäksi, kieltää asian itseltään kuvitelleen rouvan kuolleen ja nyt pöpeydessään uskoo näkevänsä vaimonsa mieltä manipuloivana aaveena, ja purkaa suuttumustaan tappamalla naisia projisoidessaan vaimonsa heihin.
Hyvä tarina vai mitä?
Miksi siis pilata se tunkemalla mukaan sankoin joukoin ympärilleen salaperäisesti pälyileviä hahmoja ja juonikuvioita joiden kuvitellaan olevan nokkelia, mutta tosiaankin ovat oikeasti ainoastaan kuvitelmaa niiden olevan nokkelia. Koska siksi, ei muusta syystä.
Siispä erinomaisesti liikkeelle lähtevä psykologinen jännäri kompuroi todella pahasti luullessaan enemmän olevan parempaa, vaikka todellisuudessa enemmän on vain enemmän eikä sen enempää. Kuitenkin hyvä osoitus siitä kuinka Bela Lugosi olisi voinut toisessa aikajanassa jäädä mieleen tarinallisesti haastavienkin draamapainotteisten elokuvien tähtenä, eikä jonain morfiiniriippuvaisena entisenä kauhuikonina.

Suosikkikohtaukseni elokuvasta on se kun porukka pohtii murhaajan henkilöllisyyttä ja eräs heistä kysyy, että onko mahdollista jotta täysin järkevä mies sekoaisi aina silloin tällöin tunniksi tai kahdeksi mielipuoliseksi murhaajaksi ja kuka-lie-asiantuntija vastaa, että kyllä, se on varsin yleistä.

Tähdet: **

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Spooks Run Wild (1941)

New Yorkilaiset huligaanipojat joutuvat poliisin huomaan, mutta koska nyt uskotaan ettei vankeusrangaistus ole yhtä hyvä opetus kuin ongelmatapausten piilottaminen yhteisön silmistä, päätetään siten lähettää pojat hevonkuuseen chillailemaan kartanolle jonka uskotaan kummittelevan. Kyseessä on siis niin sanottu kesäleiri. Jep, kesäleiri, aivan kuten Overlook Hotel. No, oikeasti pojat asettuvat kartanon lähettyville eivätkä suoraan itse tapahtumapaikalle, mutta samapa tuo sillä kohtapuoliin he kuitenkin uteliaisuuttaan tunkeutuvat kartanon sisuksiin jonne on juuri hetkeä aikaisemmin saapunut mystinen viittamies Nardo (Bela... tai kuten kansi [mutta eivät alkutekstit] niin edessä kuin takanakin kertovat, Bella Lugosi) kera kääpiöpalvelijansa Luigin (Angelo Rossitto) ja he saattavat olla haamuja. Eivät ole.
Yksi pojista vaipuu tajuttomuuteen ja Nardo kartanon isäntänä lupaa pojille auttavansa häntä, mutta huligaanit ovat hieman skeptisiä väitteen suhteen kun Nardo käyttäytyy heidän mielestään kuin jokin hullu tohtori etsimässä uhreja joilta leikata raajoja irti voidakseen rakentaa uutta ihmistä tai jotain. Pojat myös uskovat Nardon olevan vampyyri koska tottakai, onhan kyseessä Bela Lugosi ja siten hän on tietenkin halukas tekemään pojista zombeja. Kuitenkin vaikka niin sekä paikka kuin Nardo itsessään ovat herkkäuskoisten silmissä ns. pelottavan erikoisia sillä onhan kyseessä vanha, pölyinen talo ja Nardolla on eurooppalainen aksentti, ei hän tässä vaiheessa ole tehnyt mitään pahaa, päinvastoin hän on ainoastaan tarjonnut pojille yösijan ja auttanut loukkaantunutta poikaa, joten hakataan hänet. Pojat juoksevat ympäri ämpäri kartanoa ja Nardo ilmaantuu aina sinne sekä tänne, ja samaan aikaan paikkaa lähestyvät hullua murhaajaa jahtaava tohtori Van Grosch (Dennis Moore) ja hänen aloittamistaan huhuista pelästyneet talikkoja sekä soihtuja kantavat kyläläiset.
Spoiler: Nardo on vain eurooppalainen, ei sen enempää eikä sen vaarallisempaa.

Seitsemäs elokuva jossa esiintyvät aikansa katupoikakomediaryhmä East Side Kids jotka olivat aikaisemmin Little Tough Guys ja sitä ennen Dead End Kids, mutta myöhemmin The Bowery Boys ja kuka hitto välittää kun ilmeisesti porukkaa ehti vaihtumaan matkan varrella niin ahkerasti ettei hullukaan pysynyt ryhmän jäsenistä perillä. Yhteistä kaikille kuitenkin tuntui olevan idea jonkinlaisesta Me kolme ja jengistä, kasasta Ponyboyta jotka sitten päätyivät milloin mihinkin kommelluksiin, mutta eivät ilmeisesti aivan yhtä koomisen varmasti kuten Abbott sekä Costello vaikka samoin huumoripuolella ilmeisesti astelivatkin. Uskoakseni itselleni tämä oli ensikosketus kyseiseen poppooseen ja tämän perusteella voin rehellisesti todeta, että mitä koomikonlahjoihin tulee ovat he yhtä hauskoja kuin Vintiöt eli eivät laisinkaan. Huumorinsa kun on samantapaista kuin Ranen vinkuva kovispuhe joten tekstin sisällöllä ei niin väliä koska kaikki on muka hauskaa kun se se sanotaan hassusti ja nyt siis ns. nykkiläisellä slangilla (ts. sellaista mistä jotkut Simpsonit ja vastaavat tekevät toistuvaa parodiaa), että jos se naurattaa niin vain ensikosketuksen verran ja on sittemmin kuin jokin nunnuka nunnuka lai lai laa laa jolloin korkeintaan miettii kuinka vahvaa yskänlääkettä pitää nauttia nauraakseen sille. Toisin sanoen hyvin pahasti vanhentunutta ja alunalkaeenkin tarpeettoman yksinkertaista huumoria. Toisaalta se aksenttikomiikka voisi toki olla hauskaakin jos mukaan olisi kirjoitettu vitsejäkin, eikä ainoastaan luotettaisi siihen puhetavan riemastuttavuuteen.
Muutoin komiikka noudattelee niitä vastaavia vanhojen kummituselokuvien säädöksiä joissa joku peruttaa kävellessään, törmää johonkin, hamuillen sitten käsillään taakseen tunteekseen jonkun seisovan siinä ja sitten änkytetään jotain ja juostaan karkuun. Hahaha! kylkeni repeävät ja niin ne tekisivätkin jos sama tahtuisi jollekin Väiski Vemmelsäärelle eikä jollekin 40 ikävuotta lähentyvälle teinipojalle. Joukon ehdottomasti yritteliäin on hermostunutta Scrunoa (hän on tuossa juonikuvauksen perässä olevassa leffakuvassa Lugosin seurassa) esittävä Sunshine Morrison joka on vertailussa hieman kuin Poliisiopisto-jengissä ollut Michael Winslow, jolloin äänet, eleet ja ilmeet ovat muita eläväisempiä. Muut ovat silkkaa uppotukkia alusta loppuun.
Lugosi nyt on ainoastaan Lugosi ja sitä Dracula-moodissaan sillä ilmeisesti juuri siksi ja sitä esittämään hänet oli palkattukin, joten huumori sekä kauhukomedian ensimmäinen osa syntyy hänen ollessaan niin vakavissaan kuin parodisestikin imagonsa mukainen. Hetkittäin se aiheuttaakin hauskuutta ja ajalleen sopivaa kauhistuttavuutta, mutta ei toimi minkäänlaisena pelastusrenkaana tervasuossa joka vetää syvyyksiinsä.

Mitä huumoriin ja pelottavuuteen tulee on Spooks Run Wild kauhukomediana minimalismin huipentuma samaan tapaan kuin John Cagen 4′33″.

Tähdet: *

lauantai 8. joulukuuta 2018

The Devil Bat (1940)

Pidetty tohtori Paul Carruthers (Bela Lugosi) työskentelee suurelle kosmetiikkayritykselle ja kehittelee heille uudenlaista, markkinat mullistavaa partavettä. Carruthers harrastaa myös mielipuolisia kokeita ja verenhimoisten jättilepakoiden kasvattamista jotka tulevatkin tarpeeseen sillä hän ei ole muistanut kertoa pomoilleen, että partavetensä paitsi tuoksuu hyvältä toimii myös houkuttimena edellä mainituille lepakoille, joten näin merkitty kaula tulee repiä riekaleiksi. Motiivina Carruthersilla on se, että vaikka kauneusyrittäjäpäällikkönsä ovatkin valmiita antamaan rahallisen bonuksen hyvästä työstä, ovat ne tohtorin mielestä aivan liian vähäisiä hiluja siitä kaikesta mammonasta jota firma on hänen kehittämiensä litkujen ansiosta taskuihinsa sullonut. Siispä Carruthers houkuttelee pomojaan testaamaan partavettä ja lähettää sitten lepakkonsa silpomaan heidät hengiltä. Kuten lähes aina näissä vanhoissa kauhu-/jännityselokuvissa se on reportteri ei poliisi joka päivän pelastaa.

Vast'ikään perustetun aikansa halpatuotantoyhtiö PCR:n ensimmäinen kaupallinen hitti joka sai vielä 40-luvun puolella maineella ratsastavan, mutta lunnollisestikin itse The Devil Batiin liittymättömän jatko-osan sekä jonkinasteisen uudelleenversioinnin ja silti niin vain kävi, että public domainiin se tämäkin teos putosi. Tavallaan sääli, sillä The Devil Bat on sen verran onnistunut tapaus ettei se ansaitse sitä mainetta joka public domain-elokuvilla yleisesti ottaen on, mutta pääasia kuitenkin on että se on edelleen saatavilla ja onpa jossain vaiheessa näemmä saanut ihan bluray-julkaisunkin osakseen. Voimme siis nähdä tämän ajautuneen unohduksiin, mutta olevan helmi kakassa.
Mukana on joitakin aikansa kökköyksiä joista osan voi pistää silloinen näyttelemistavan tai teknisten rajoitusten piikkiin, joten esimerkiksi jälkimmäisen kohdalla löysä kumilepakko narun päässä saa jotain anteeksi koska vaikka kyseessä olikin halpatuotantoa niin eivätpä ne paremmalta näyttäneet niin sanotuissa isoissakaan elokuvissa, joten parhaimpansa tekivät. Lisäksi poislukien esimerkiksi turhankin alleviivaava musiikki on The Devil Batin jännitys hyvinkin kohdillaan, ollen ajoittain varsin ahdistavaakin joka on vain hyvästä sille.

Bela Lugosi esittää hyvin paikalleen jumiutuneeseen asemaansa katkeroitunutta henkilöä joka kantaa julkisesti kuuliaisen alaisen imagoa ja tässä pidetään enimmäkseen varsin onnistuneesti poissa se perinteinen hullulla tohtorilla on hullut puheet ja hullu kiilto hulluissa silmissään-tyylikeino, jonka sijaan tohtori Carruthers on pikemminkin hiljainen ressukka joka muuten olisi voinut aikoinaan ottaa osansa firman nykyisistä rahoista jos olisi suostunut osaomistukseen yksittäisen rahapalkkion sijaan, että sitä olisi kieltämättä ollut kiva seurata enemmänkin kuin vain ohimaininnan verran. Toki siellä ovat ne Jaakobin tikapuut ja muut hullun tohtorin laboratoriojekut, mutta kliseistä huolimatta tämä Lugosi on hieman enemmän traaginen hahmo kuin villiintynyt käkikello. Ilmeet ja puheenpainotukset ovat tietenkin tuttua Lugosia, joskin nyt ne pysyvät aisoissa ja ainoa hieman häiritsevä seikka on se että jostain syystä hän koettaa puhua paksummalla jenkkiaksentilla jonka seurauksena hänen oma luontainen vahva eurooppalainen ääntämistapansa korostuu entisestään, tehden hänestä yhtä syntyperäisen amerikkalaisen kuin Sean Connery on espanjalainen.
Lugosi ei kenties tee yhtään sen parempaa roolisuoritusta kuin kukaan muukaan elokuvassa oleva, mutta yleisesti hänen elokuviaan ajatellen hän onnistui yllättämään muistuttamalla siitä, että oli tosiaankin parhaimmillaan uhkaavan vaikuttava persoona eikä ainoastaan jokin houraileva morfiininarkkari. Näin ollen minun silmissäni hän on The Devil Batin parhain esiintyjä vaikka ei ehkä sitä oikeasti olekaan, mutta edellä osoitetun mielikuvan rikkomisen vuoksi jätti muut varjoonsa. Tekee hyvää välillä muistuttaa itselleen, että hän joka myöhemmin on päätynyt jonkinasteiseksi vitsiksi ei aina ole ollut lähelläkään sitä. Joskin se vertailu ei kenties saisi tulla esille yksittäisen elokuvan kohdalla, mutta hitot siitä sillä siitäkin huolimatta The Devil Bat on tehokas jännityselokuva joka onnistuu välttelemään suurimmat hullu tohtori-kompastuskivet kuten myös pysyttelemään murhaavista jättilepakoistaan huolimatta ihmiskeskeisenä.

Tähdet: ***

keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Creature from the Haunted Sea (1961)

Nyttemmin B- ja varsinkin niin huono että hyvä-elokuvat ovat saaneet keskittymän Asylumista, mutta aikoinaan jos halusi kiteyttää ilmiön yhteen ainokaiseen nimeen olisi ollut vaikeaa sivuuttaa Roger Cormania, joka kaikki kunnia muillekin ihastuttavia B-tuotoksia tuottaneille oli kuitenkin nimi joka noteerattiin kuin Stan Lee Marvelin suhteen.

Kuuban vallankumouksen seurauksena rajat ovat tiukasti ummessa, mutta ahneet siat haluavat edelleen itse nauttia rötöstensä antimista ja kuubbiskenraalit aikovat salakuljettaa kansalta varastamansa kullan toisiin maisemiin. Salainen agentti Sparks (myöhemmin Oscarin Chinatownen käsikirjoituksesta voittanut Robert Towne) soluttautuu mukaan salakuljettaeksperttinä ja niinpä vene lähtee matkaan mukanaan joukko normaalia rikollista sakkia kuten myös kuubalaisia sotilaita, mutta edellisten pomo Renzo (Antony Carbone) saa päähänsä tuuman, että tapetaan kuubalaiset ja otetaan kulta itsellemme. Syytetään sitten tarvittaessa karibian meren legendaa, merihirviötä joka sitten olisi syönyt muut kuin perusrikolliset. Mitä Renzo kuin muutkaan suunnitelmaan osallistuvat eivät tiedä on, että merihirviö ei olekaan vain legendaa vaan kuolettavan todellinen. Siksipä on aika keskeyttää vesistöillä sattuva kuolemisen sarja siihen, että elokuvan kiintiönainen (on mukana pari muutakin neitoa, mutta hän on se oikeasti tarinan mukana kulkeva henkilö) Mary-Belle (Betsy Jones-Moreland) voi pitää herkän lauluhetken. Niin ja Sparksin tehtävä lienee oikeasti vain toimia eräänlaisena film noir-henkisenä kertojana koska ei oikeastaan fyysisesti tee mitään muuta kuin hengittää. No, ainakin kuubalaisilla sotilailla on vauhti päällä:

Creature from the Haunted Sea on Roger Cormanin tuottama viidessä päivässä kyhätty verovähennyselokuva joka tottavie vaikuttaakin sellaisesta, joten odotettavissa on aiemmista tuotannoista ylijäänyttä kuvamateriaalia, toiseen elokuvaan sävelletty musiikkiraita, tarina joka ei oikein vie minnekään mutta kulkee jokaiseen mahdolliseen suuntaan ja tilkkutäkkisyyttä paikataan kertojaäänellä joka vaikuttaa enemmän kuin usein paniikkiratkaisulta saada jotain järkeä aikaiseksi, eikä se nimenomaan siksi sitä ole. Juonikuvauksen perusteella elokuva on tarkoitettu vakavasti otettavaksi ja kuten usein Cormanin tuotosten kanssa oletus onkin, että mahdollinen humoristisuus syntyy pikemminkin tahattomuudesta kuin silkasta tarkoituksellisuudesta. Se pitääkin osaltaan paikkaansa, mutta vaikka alkuperäinen käsikirjoitus olikin tarkoitettu asiallisen merihirviöjännityksen lähteeksi oli Corman suuressa viisaudessaan päättänyt, että agenttijutut ovat nyt hot, in ja cool, ja komedia on aina pelastava enkeli joten tehdään näin. Lopputulos on siis hieman kuin myöhässä tullut perinteinen atomiajan monsterielokuva sekoitettuna I Spy-televisosarjaan ja slapstickmäiseen huumoriin jossa muun muassa hassuttelu ylisuurten tekoviiksien kera on buenoista buenoin. Olisin varmasti ollut tyytyväisempi jos sen komediallisuuden olisi annettu toteutua vahingossa kuin tahallisuudessa, joka nyt alleviivaa yliyrittämistä ja siksi varsinainen hauskuus kiertää elokuvan tapahtumat liian kaukaa. Paras osoitus siitä miksi vahinkohuumori on oivallisempaa tämänkaltaisille teoksille löytyy siitä, että Creature from the Haunted Sean merihirviö - joka onkin taatusti asiayhteydestä irroitettuna tutumpi kuin elokuva mistä on lähtöisin - on aivan naurettavan näköinen ja ilmeisesti niitä harvoja seikkoja sisällössä jonka ei pitänyt olla millään muotoa huvittava.

Hivenen lannistavaa oli se, että siinä vaiheessa kun monsteri aloittaa toimensa tyrehtyy se alkutekijöihinsä kun fokus siirtyy salakuljettajien omiin vapaa-ajanviettotapoihin (pallon heittelyä, tms.) ja se on aika outo ratkaisu kun ollaan keskellä hengenvaaraa, mutta selitys lienee siinä että on ollut halvempaan olla kuvaamatta merihirviön mellastamista kuin chillailemalla paratiisisaarella. Toki lopussa palataan hirviöjahtiin, mutta vaikka sitä ei kuvattaisikaan niin olisi kenties syytä kuitenkin muistuttavaa välissäkin sellaisesta.

En laisinkaan epäile etteikö tekijäporukalla ollut hauskaa kuvausten aikana ja onhan kyseessä sekavuudestaan ja toimimattomasta komediallisuudestaan huolimatta varsin viihdyttävä teos, mutta nyt se on kuitenkin vain korkeintaan ihan ok kun todelliset kalkkuna-arvot olisi ansaittu toisella tavalla.

Tähdet: **

maanantai 3. joulukuuta 2018

Raapaisuja Miami Vicesta

Se vähä mitä on viime aikoina tullut katseltua on ollut Miami Vice-sarja ja varsin hyvin se toimii edelleenkin. Mielenkiintoisesti sen aikoinaan trendikäs ja välissä pahasti vanhentunut look on sekin jälleen sittemmin palannut suht' vakavasti otettavaksi sekä cooliksi, mistä lienee kiitos ilmiöiden kuten synthwave, GTA ja elokuvien kuten Drive tai Atomic Blonde. Joskaan en edelleenkään näe hihoista käärittyjen pikkutakkien muodostuvan katukuvan päivittäiseksi koristeeksi, mutta ainakin varrettomien sukkien ja lyhytvartisten housujen ansiosta koivet näyttävät samalta kuin Crockettilla, mikä paljastelu onkin omiaan suomalaiseen ilmastoon. Mitenkään syvemmälti sarjan sisältöön uppoamatta totean vähintään sen, että jos sarjan ulkomuoto onkin ollut jonkinlaisessa vitsin asemassa johtuen oman menneen aikansa trendikkyydestä niin on vain hyvästä, että se on siltä osin saanut nostettua päätään sillä jos Miami Vicesta karsisi pois ne pastellisävyt, muotisuunnittelijoiden villeimmmät vaateluomukset, hotpinkkimeikit,musiikkivideomaiset kuvankuljetukset ja jälkimmäiseen liittyen pieteetillä harkitut musiikkivalinnat jatkuvasti tekemässä nähdystä alleviivattua olisi se oikeastaan vain yksi tavallinen kyttäsarja muiden joukossa. Juonet kun on enimmäkseen aika basicshittiä, eivät välttämättä huonoja joskaan eivät jatkuvalla syötöllä mestariteoksiakaan vaan enimmäkseen rutiinia ja nimenomaan Miami Vicen omalaatuisuus tuli suurelta osin siitä miltä se näytti ja kuulosti. Viimeisin niistä jäikin parhaiten vaikuttamaan väliajan poliisisarjoihin kun popbiisien käytöstä tuli vakio lukuisiin lajityypin edustajiin. Tervetuloa takaisin.

Varsinainen syy kuitenkin miksi nyt Miami Vicesta jotain kirjoitan ei ole esimerkiksi sarjan tarinallinen sisältö itsessään taikka sen aiheuttama muotisuuntaus, vaan ensinnäkin sen uudelleenkatselun myötä tullut ajan kulumisen ja mielikuvien muuttumisen huomioiminen ja toiseksi aikomus kirjoittaa jotain koska pois lukien satunnaiset näsäviisaat kommentit olen ollut luisumassa välinpitämättömän sivustakatsojan rooliin. Se ei ole hyvä asia kun kyseessä on oma alusta.

Tottakai kun kyseessä on noinkin kaukaa historiasta oleva sarja kuin Miami Vice tulee siellä vastaan myöhemmin suuremman profiilin näyttelijöitä uransa alkumetreiltä, mutta nyt kahden ensimmäisen kauden jälkeen kun on bongannut lukuisia isoiksi tai vähintäänkin huomattavaksi nimiksi nousseita näyttelijöitä niin tuntuu hieman kuin katselisi jotain tv-versiota Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band-levykantta. Muistin toki sarjan olleen täynnä tuttuja naamoja, mutta en tosiaan siten että yhden ja saman jakson aikana näkee kourallisen heitä ennen kuin heistä tuli SE miksi heidät tuntee. Samalla on ollut hauskaa ravistella käsityksiään näyttelijöistä joiden profiili on tuon jaksovierailun jälkeen muuttunut kovastikin ja niinpä äkkipikainen naamaanhakkaajapornodiileri onkin kohta laiska ja kyyninen perheenisä poliittisesti epäkorrektissa komediasarjassa.
Puhumatta tietenkin jo tunnetuista vierailevista näyttelijöistä. Mutta sarjasta saisi helposti triviapelin jossa tunnistetaan naamoja. Juomapelinä taju olisi kankaalla jo parin jakson jälkeen.

Ohimainintana se kuinka ilmeisesti Nicolas Winding Refnin Miami Vice-fiilistely ei jäänyt vain Driveen, nimittäin Only God Forgivesissa on aika samanlaista limaista, väkivaltaista punavaloyökerhofiilistelyä kuin jaksossa Smuggler's Blues.

Hyvä sarja ja jossain vaiheessa varmaankin kattavampaa kirjoitusta sisällöstä.

perjantai 30. marraskuuta 2018

The Vampire Bat (1933)

Euroopaan englanninkielisimimmässä saksalaiskaupungissa tapahtuu kauheita: yön pimeydessä ihmiset päätyvät kuolettavan verenhukan uhreiksi ja ilmiön epäillään johtuvan vampyyrin läsnäolosta. Kaupunginvaltuusto on vakuuttunut syystä lukiessaan jotain mytologiakirjaa ja kun ryhmän skeptikko, Karl (Melvyn Douglas) kysyy ivallisesti voisiko kyseinen vampyyri olla vaikkapa lepakko kuin ihminen saa hän aukottoman vastauksen, että vampyyri voi muuttua lepakoksi, joten siitäs sait. Hienoa muuten on miten kaupungin johtohenkilöstö jaetaan kahtia, että on elegantti Karl ja tukka sekaisin olevat pallosilmäiset hikiset hysteerikot eli kaikki muut ja täten on aika selvää kumpi puoli on oletuksissaan oikeassa: jälkimmäiset tietenkin. Joskin erästä verenpuutoksesta kärsivää potilasta hoitava tohtori Otto (Lionel Atwill) kallistuu Karlin mielipiteen suuntaan, että ehkäpä sittenkin. Hmm...
Mainittakoon muuten, että dvd:n takakannessa oleva juonikuvaus kertoo hieman vahingossa mikä tai kuka on syypää. No, siellä on kuten arvata saattaa hullu tiedemies joka tarvitsee verta mielipuolisten kokeidensa avuksi.
Holy shit! Dwight Frye esittää nykivästi hermostunutta sekopäätä joka naureskelee epäsopivasti ja puhuu ihaillen vampyyreista/lepakoista eli on tismalleen sama tyyppi kuin Tod Browningin Draculassa jossa esitti Renfieldia.

The Vampire Batia katselessa tulee jonkinlainen déjà vu-fiilis kun jokin siinä tuntuu niin kovin tutulta. Juoni hulluine tohtoreineen sekä vampyyrimeininkeineen on yhdistelmästään huolimatta jo koetun oloinen ja ideansa vuoksi vieläpä kahdesti, lavasteissa on jotain jo nähtyä vaikka kovasti niitä piilotellaankin normaalia vähäisemmällä valaistuksella ja kun musiikissakin vierailee sävellyksiä joiden voisi vannoa kuulleessa jo jossain muuallakin niin hetken sitä puntaroi josko on jo katsonut The Vampire Batin aikaisemmin, mutta on silti varma ettei. Ei siis vaadi juurikaan aivosolujen vaivaamista ymmärtääkseen, että vaikka The Vampire Bat ei suoraan kierrätäkään aiempien elokuvien kuvamateriaalia niin se on selvästikin kiireessä tehty rahastus joka kulkee joissakin seikoissa niin matalan aidan ylitse että voisi kyllä ihan yhtä hyvin tehdäkin sen liikkuvien kuvien lainaamisen. Ei tämä yhtään sekopäätohtoristaan huolimatta hullumpi leffa ole ja vaikka siitä tosiaan tulikin hetkittäin enkös mä just katsonut tämän-fiilis niin tykkäsin esimerkiksi siitä tieteen ja taikauskon sekoituksesta joka ei nyt edes tuolloin täysin uniikki ollut, oli se kuitenkin vampyrismin selityksessään hyvä ajatus kääntää vielä suursuosiossa olleen Bela Lugosin versio toiseen näkemykseen. Kokonaisuuden toteutus ei ole laisinkaan huonompi edes vaikka The Vampire Bat kuinka onkin nopesti kokoonkursittu teos ja siten sen kohdalla ei kenties kukaan ole tavallaan ehtinyt tehdä parhaimpaansa, on esimerkiksi näytteleminen siltikin kauttaaltaan varsin hyvää (huomioiden tietenkin tuon ajan esiintymistavat), juoni toimiva ja jännitys kulkee enimmäkseen toimivasti. Jälkimmäinen tosin kompuroi loppupuolella kun aika suuri osa elokuvasta käytetään uhrimäärän sekä herkkäuskoisten ihmisten pelkojen kasvattamiseen, joten kun ironisesti skeptikoiden aika käy vähiin niin käy myös elokuvan ja loppuselitykset pitää siten käydä läpi aikamoisessa kiireessä. Joskin oikeastaan ainoa varsinainen ärsyttävä ja siten elokuvaa pilaava asia on Dwight Frye, joka kyllä puolustuksekseen esiintyy varsin hyvin, mutta hänet on pistetty aivan liian kopiokonemaisesti toistamaan Renfield-osansa ja se ei pelkästään tunnu jumiutumiselta rooliin, on myös pahin esimerkki siitä vanhan kierrätyksestä joka toisin kuin muut lainat on näkyvyytensä vuoksi ikävästi silmiinpistävin. On tämä siitä huolimatta varsin miellyttävää katseltavaa ja hullun tiedemiehen re-animatormainen motiivi (huom. nimenomaan Re-Animator, ei Frankenstein) saa pohtimaan, että kuinkahan moni myöhemmin tullut elokuva on saanut inspiraationsa The Vampire Batista ja onnistunut vaikuttamaan yksilöllisemmältä vain koska mahdollinen alkuperä on vaipunut unohduksiin. Se ainakin on varmaa, että vaikka The Vampire Bat ei kenties sitä keksinytkään niin se käyttää apunaan temppua joka on toistettu sittemmin niin monta kertaa, että niitä ei jaksa edes laskea. Tässä kun kaupungin johtajat vakuuttavat, että nyt on kaikki hyvin ja rauha maassa kun hirviö on tapettu, mutta vastaanväittäjät osoittavat että tapoitte väärän hain, se oikea on edelleen tuolla ulkona.

Tähdet: ***

perjantai 23. marraskuuta 2018

Maximum Conviction (2012)

Ex-black ops-mies Cross (Steven Seagal... ja tottakai ex-black ops. koska kyseessä on Seagal ja hän ei voi olla vain perusäijä vaan aina... AINA pitää olla jokin supersotilas, tms.) on kaverinsa Manningin (Steve Austin) kanssa jonkinlaisia turvallisuuskonsultteja ja nyt heidän vastuullaan on erään salaisen vankilan sulkeminen, jonne he ovat tästä syystä tyhjennyksen ohella sijoittaneet kaksi naisvankia lisää. Vankilassa olevat asukkaat ovat kellon ympäri-nonstopkiukkuisia ja luulisi että kaiken sen 24h-raivoamisen jälkeen uni tulisi helpomminkin kuin vain Crossin hakattua heidät tainnoksiin, mutta niin vain pitää toimia. Niin ja jotain duon ammattitaidosta kertoo se, että kaikki tulevat ongelmat olisi varmaan saatu estettyä ennen alkamistaan jos henkilöllisyyksiä tarkastava Manning olisi heittänyt pihalle sen pahikseksi osoittautuvan tyypin jonka nimikyltissä oli eri nimi kuin työmääräyksessä ja Manning itse huomauttaakin siitä, mutta tyytyy vastaukseen että se toinen tyyppi on kipeä. No mutta kuitenkin, vankilaan on siis sulkemisaikoihin tuotu kaksi uutta vankia... kaksi uutta NAISvankia MIESvankilaan ja he ovat Samantha (Steph Song) ja Charlotte (Aliyah O'Brien) joista ensimmäinen väittää olevansa CIA:n kanssa yhteistyössä ja nyt entinen työntantaja tahtoo hänet tietojensa takia hengiltä. Totta hitossa se on juuri niin ja siksipä vankilaan iskee sisäpiirin avustuksella ilkeän Blaken (Michael Paré) johtama tappajajoukko hiljentämään Samanthaa, mutta ei huolta, siellä kun ovat myös Cross sekä Manning pitämässä huolen jotta vain pahikset (niin sekä CIA-tyypit kuin vankilan omatkin saastat) kuolevat, eikä varsinkaan Crossiin koske kukaan... ei siis kukaan koska hän on Steven Seagal. Elokuvan huipennus eli lopputaisto pääpahiksen ja sankarin välillä on siten tavanomaiseen seagaltyyliin aikamoinen antikliimaksi kun pahis voisi yhtä hyvin olla kädet sidottuna ja jalat amputoituna Seagalin hakatessa häntä, sillä mitään edes unissa nähtävää mahdollisuutta ei anneta. Hauskaa onkin kuinka elokuvan lisämateriaaleissa Paré itsekin toteaa, että Seagal on aina se tyyppi jota kukaan ei pääse lyömään vaan sen kuuluu olla jokainen kerta toisinpäin ja siinäpä se sitten onkin: Seagal 101.

Michael Paré on tässä elokuvassa niin muovisen näköinen, että jos hän ei ole digitaalinen tehoste niin on tainnut botoxia kulua useampikin tuubillinen.

Perinteistä yllätyksetöntä B-toimintaa joka saa hieman hyvänmiehenlisää siitä, että isommat olivat hieman koulukiusanneet Maximum Convictionin tuotantoa ajamalle heidät pihalta pois kun Man of Steelia oli haluttu toteuttaa samassa kuvauspaikassa. Seagal on tietenkin jälleen kerran omnipotentti jumalhahmo josta kaikki puhuvat peläten ja johon kukaan ei pääse koskemaan sormellakaan, joskin tietenkin tässä vaiheessa uraansa hän varmasti kyllä pystyy nuijimaan pihvit mureaksi mutta elokuvallisena toimintatähtenä muistuttaa enemmänkin sitä lisäaineistettua nautaa josta se pippuroitava liha tulee. Onneksi strobovaloilla ja hysterialeikkauksella saadaan hänet edelleenkin näyttämään mieheltä jolla on jonkinlaista energiaa, mutta kyllä hengästynyt puuskutus höyrystää kuvaa nollanäkyvyyteen saakka. Lienee siis jälleen kerran Seagalin egon ansiota se, että lähes jokainen kerta kun elokuvassa joku puhuu hänen roolihahmostaan niin siihen liitetään mukaan titteli nero kungfumestari tai jotain muuta vastaavaa osoittaakseen, että Seagal on edelleen vähintään omasta mielestään universumin valtias. All hail king Seagal.
Ei se mitään, toimintaelokuvana tämä on kuitenkin Seagalin 2010-luvun paremmalta puolen ja osittain siitä lienee kiittäminen ratkaisua jakaa edes jonkin verran mäiskettä Austinin kannettavaksi jolloin liikoja leppotaukoja ei jätetä eikä kaikkea sentään koeteta piilottaa halpahintaisten leikkausratkaisujen taakse. Pari ketterämpää jalkatyöskentelykohtausta annetaan vieläpä muille, nuoremmille sivuosanäyttelijöille suoritettavaksi, mutta ei näitä kannattaisi tehdä edes puolitoistatuntia pitkiksi kun 70 minuuttiakin on selvästikin vaikea täyttää. Siltikin sopivasti räiskintää, tarpeeksi kädenliikkeitä ja vaikka etenkin alussa kuvaus on kuin juopuneella niin suurin osa elokuvasta ei sentään näytä pelkältä perjantaibileissä tehdyltä kotivideolta. Viihdyttää siis ihan kelvollisesti.

Tähdet: **

perjantai 16. marraskuuta 2018

The Ape Man (1943)

Katsomani The Ape Man-dvd sisältää myös kaksi muuta Bela Lugosin elokuvaa: The Corpse Vanishes ja Bride of the Monster, joista olen jo kirjoittanutkin kuten noista linkeistä saattaa huomatakin. Tämä onkin jo kolmas hyllystäni löytyvä levy joka sisältää Bride of the Monsterin, mutta hei, hyvää ei voi saada koskaan liikaa. Eihän?

Tunnettu tiedemies, tohtori Brewster (Bela Lugosi) on mystisesti kadonnut ja ainakin osa maailmasta on hyvin huolissaan mistä kertoo muun muassa se, että toimittajalauma utelee asiasta kadonneen ystäväkollegalta, tohtori Randallilta (Henry Hall). Julkisesti Randall ei katoamista edeltävistä tapahtumista kerro, mutta hän pitää huolen jotta katsoja ainakin tietää joitakin kuukausia tehdystä kokeesta jonka litkuisia tuloksia Brewster oli kokeilut ja muuttanut itsensä ihmisgorillahirviöksi jonka Randall oli sitten lukinnut oikean gorillan kera salaisen laboratoriokellarinsa tyrmään. Aikamoinen hirviö Brewster onkin, paksut pulisongit ja järki on tallella, minkä vuoksi se tyrmäkin toimii vain herran makuuhuoneena josta hän ihan omalla luvalla voi tulla ulos tekemään mitä lystää. Damn son!, eihän tässä tarvita kuin parturia ja sitten on Wolverine-lookki hoidettu.
No mutta kuitenkin, julkisesti Brewster on kuitenkin kadonnut ja sen toimittajat haluavat selvittää koko kansan tietoisuuteen. Tässä mukaan tulevat lehtisopulit Billie (Louise Currie) sekä Jeff (Wallace Ford) jotka ovat toisen uutisen perässä, mutta joka johtaa heidät gorillahirviön jäljille. Niin ja tietenkään pelkkä parturointi ei Brewsteria takaisin silkaksi ihmiseksi muuttaisi vaan kuten aina hullu tohtori-kertomuksissa on nytkin saatava jotain selkäydinnestettä ja sen vuoksi olisi sorruttava murhaan! Lopulta Brewsterin gorillahuonetoverin on päätettävä onko lähes lajityyppitoverinsa rinnalla vaiko ihmisihmisten.

Aika tuttua shittiä tiedemiehestä jonka koe muuttaa häntä itseään ja halusta muuttua takaisin, mutta kun se ei ota onnistuakseen alkaa murhailu kun sekä epätoivo että oma sisäinen mielipuolisuus pääsevät käytöksessä domonoivaan asemaan. Ei kuitenkaan hullumpi tekele jossa ainakin suht' hyvin pituuteensa (rippeet päälle tunti) nähden jaksetaan rauhallisesti kasvattaa muutoksen kokeneen tohtorin luisumista mielensä pimeämmälle puolelle. Hieman liian selittelevää digalogia ja reportteriduon puolelta tulee mukaan turhan paljon komediallisuutta ja joka saa tunnelman keventämisen sijaan pikemminkin luulemaan etteivät näyttelijät ottaneet elokuvaansa tarvittavalla vakavuudella, minkä puolen kyllä Lugosi varsin hyvin toteuttaa sortumatta sellaiseen juoppohoureteatraalisuuteen josta sittemmin tuli tunnetuksi. Joskin jonkinasteista egoismia joko hänen omalta taikka kenties pikemminkin tuottajien puolelta lienee syyttäminen siitä, että Lugosin hirviömaskeeraus on on selvästikin suunniteltu siten että nähdään esteettä ne kasvot (ts. nimi) josta ollaan maksettukin ja vaikka se ei sinänsä huono olekaan on sen tuuhea poskiparta-lookki aika kaukana mistään gorillakuvitelmasta. No, ainakin Lugosi roikuttaa käsiään tehostaakseen kuvitelmaa ihmisgorilluudesta. Se näyttää ääliömäiseltä. Mutta kuitenkin, ei siis tarpeeksi hirviömäinen ollakseen hirviö.
The Ape Man on aika yllätyksetön elokuva ja se olisi kaivannut hivenen synkeämpää otetta kaikkien esiintyjien osalta, mutta kokonaisuutena se on aika perushyvä kauhistelu ja vaikka aika onkin syönyt osan sen tehoista niin harva myöhempikään vastaavalla teemalla leikittelevä teos on suhteessa yhtään sen tehokkaampi. Kyllä tämä Lugosin parempien elokuvien joukkoon kallistuu.

Olen aika varma että Tim Burton muokkasi ensimmäisen Batmaninsa Vicki Valen ja Alexander Knoxin tämän nimenomaisen elokuvan mukaan, sillä myös tässä vastaava sanomalehtikaksikko koostuu arvostetusta blondista valokuvaajakaunottaresta ja kirjoittajapuolisko on kevythölmöläinen laukomassa jonkinlaisia koomisia kevennyksiä. Sinänsä valitut persoonallisuudet ovat aika tuttuja muillekin eri (ja samankin) sukupuolista valituille duoille, mutta tässä tapauksessa varsinkin Wallace Fordin ja Robert Wuhlin esiintyminen on enemmän kuin samanlaista keskenään jotta se tuntuisi enää pelkältä sattumalta. Louise Currie sentään eroaa Kim Basingerista siten ettei ole aivan yhtä kireän oloinen vaikka edustaakin sitä vakavampaa osapuolta, mutta tekee sen olematta pelkkä Grumpy Cat.
Ja kun puhutaan The Ape Manin yhtäläisyyksistä toisiin elokuviin olen myös vakuuttunut, että George Romero lainasi Night of the Living Deadin päähenkilön kokeman väärinkäsityksen ja ennakkoluulojen uhri-lopetuksen tästä teoksesta jossa apuaan antava ja hyvää tarkoittava gorilla kokee kuoleman vain koska työntää naamansa esille.

Tähdet: ***

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Made in America (1993)

Zora (Nia Long) saa vahingossa tietoonsa ettei edesmennyt isänsä ollutkaan isänsä vaan joku spermapankin nimetön luovuttaja ja kuten arvata saattaa niin nyt on otettava selvää kuka siemenet antoi käyttöön, koska hitot siitä anonyymiteetista joka oli luvattu sekä oikeutettu. Karmea shokki on kun ilmenee ettei isä olekaan jokin afrikkalainen kuningas, tms. vaan valkoinen moukkamainen autokauppias Hal (Ted Danson) ja toki etenkin Zoran äiti Sarah (Whoopi Goldberg) on tästä seikasta vihainen Halille, koska en minä tiedä sillä eihän Hal ollut tehnyt kenellekään mitään väärää. Sitten kinastellaan kovaäänisesti, vertaillaan ihonväriä pinnallisesti ja aika nopeasti osoitetaan kaikkien olevan samanlaisia jolloin nyt voidaan olla rakastava perhe.

Muistan tämän olleen ilmestyessään aikamoinen hitti ja sitähän se kaupallisesti ottaen olikin ollut tuodessaan 20 miljoonan dollarin kulujen katteeksi päälle 100 miljoonan edestä kahisevaa. Sitä tosin en muistanut ettäkö elokuva olisi ollut arvosteluissa haukuttu (saati erityisen kehuttukaan) mitä se ilmeisesti oli, mutta ainakin nyt katsoen ymmärrän miksi sillä tämä on kiltisti sanottuna aika pöhkö elokuva. Runsaasti helppoja stereotypiavitsejä rodusta ja seksuaalisuudesta (ts. homohahmo saa Nathan Lanen Lainahöyhenissä vaikuttamaan Jesse Venturalta Predatorissa), halpaa opettavaisuutta ihmisten hyväksymisestä ja kaikessa on sellaista pientä myötähäpeän tunnetta joka kasvaa ajan saatossa varsinkin syystä, että monet vielä vuonna 1993 arkiselta tuntuneet vitsit ovat sittemmin päätyneet poliittisen ylikorrektiuden vuoksi pannaan. Tämä itse asiassa on hyvin samankaltainen komedia kuin tuo mainitsemani Lainahöyhenissä ihan hahmotyyppejä ja tilanteita myöten, suurimpana erona rotukomiikka sukupuolisuuntautuneisuushuumorin sijaan. Siispä huudetaan, ymmärretään väärin ja juostaan hysteerisesti kädet ilmassa. Onkin siis huvittavaa, että Lainahöyhenissä keräsi runsaasti palkintoja ja osan muun muassa jonkinlaisista ihmisoikeusasioita, kun taas rahan ohella Made in America nappasi vain Stinker Awards-ehdokkuudet pääosaesittäjilleen ja niistäkin hävisi toisen. Väitän kuitenkin tämän sekä naurattavan ja opettavan ihan yhtä tehokkaasti kuin Lainahöyhenissä, joten jos jompikumpi sai liikaa tai liian vähän menestystä voidaan väitellä siitä kumpi. Se hiukan ärsytti, että huumoria luodaan suuttumuksesta Halia kohtaan joka on tyystin viaton tilanteessa jossa ei ylipäätään kenenkään tulisi olla vihainen ja koska se suuttumushuumori pohjautuu vain seikkaan, että Hal on valkoinen mies niin siinä liikutaan hieman tarpeettoman rotukomiikan puolella ja kyseessä onkin idea joka on vanhentunut aika huonosti. Joten sen voisin jo aikoinaan uskoa vaikuttaneen elokuvan saamiin kritiikkeihin, mutta samalla on todettava että nykyisessä mitään ei ihan vain varmuuden vuoksi uskalleta sanoa tai tehdä-ilmapiirissä se on oikeastaan jopa virkistävää ja kun se ei todellisuudessa ollut edes vuonna 1993 kovinkaan radikaalia huumoria niin siihen ei olisi pistää liikaa painoarvoa. Se on vain vitsi, ei sen enempää. Lisäksi voisin olettaa, että mainittu rotukomiikka on aika epätasapainossa koska Made in Americaa ei ollut alunperin kirjoitettu sellaiseksi ja sen lisääminen ei nyt mielestäni tehnyt rakenteeseen merkittävää muutosta (pointti on vain tuntemattomien perheenjäsenten tutustumisesta toisiinsa), mutta se tulee ehkä liiaksi esille jälkijättöisenä lisäyksenä jota ei jakseta kantaa koko matkaa ja se kenties on tuntunut aikoinaan hivenen vaivaannuttavalta.
Onhan Made in America lopulta kuitenkin aika kiltti komedia ja mielestäni aika miellyttäväkin sellainen vaikkakaan en suuremmin innostunutkaan kovaäänisyyteen tukeutuvasta esiintymisestä ja elokuva on kaikkea muuta kuin yllättävä taikka innovatiivinen, mutta siitä tuli fiilis että tekijöillä oli ollut ainakin kivaa sitä tehdessä, mikä varmasti pitikin paikkaansa koska Made in America paritti Dansonin ja Goldbergin kuvausten ulkopuolellakin. Se tulee siis ottaa vain pelkkänä kevyenä viattomana viihteenä ja unohtaa kaikenlainen syvällisyys taikka poliittisuus koska niissä se ei toiminut silloin eikä toimi nyt.

Kiharapäinen Danson näytti aikalailla Howard Sternilta.

Tähdet: ***

lauantai 10. marraskuuta 2018

The Code (Thick as Thieves, 2009)

Taidevarkauksiin erikoistunut Ripley (Morgan Freeman) on velkaa venäläiselle mafiosolle ja siksi hän aikookin suorittaa sopivan rahakkaan keikan, johon tarvitsee apulaisen ja hän tulee olemaan nuorempaa sekä impulsiivisempaa varassukupolvea edustava Gabriel (Antonio Banderas). Ihan välihuomautuksena ihmettelen, että miksi elokuvan takakannessa kerrotaan Banderasin hahmon nimeksi Jack Monahan? Se mainitaan jopa neljästi joka osoittaa kansitekstin kirjoittajan olleen vakuuttunut hahmon nimestä, mutta ei tässä elokuvassa ole ketään sen nimistä. No kuitenkin, tarkoituksena on varastaa kuuluisa koristemuna. Tottakai Ripleyn kiinnisaamisesta uransa päätehtävän muodostanut komisario Weber (Robert Forster) tajuaa heti mitä on tekeillä, mutta kissa ja hiiri-leikkiin liittyy vielä FBI joka haluaa pelata Ripleyn ja Gabrielin ohella myös Weberin pois pelistä saadakseen kiinni venäläismafiosoja. Luonnollisesti myös pankkiholvi jossa koristemunaa säilytetään on maailman varmin ja sinne on siten siis mahdotonta murtautua, mutta vielä vaikeampaa on päästä sieltä ulos. Toki mukana on ongelmia aiheuttava romanttinen viritelmäkin kun Gabriel ihastuu nättiin Alexiin (Radha Mitchell) joka tietenkin on Ripleyn tappaman venäläisgangsterin tytär ja samalla kummilapsi, jolloin luonnollisesti Alex inhoaa Ripleyta joka puolestaan kertoo Gabrielille, että tassut irti tai ne irtoaa lopullisesti. Ja joo joo, tottakai siellä on vielä ne tutut yllätykset motiiveista, henkilöllisyyksistä kuten myös se muka suuren suuri yllätyskäänne, että kyllä kaikki tarvittava on mukana.


Ei hullumpi, ei hassumpi, ei ihmeellisempi. The Code on sellainen isojen ja pätevien nimien perushyvä rikoselokuva samaan tapaan kuin vaikkapa Edward Nortonin, Marlon Brandon ja Robert De Niron tähdittämä vuoden 2001 Valtikka on. On siis ihan pätevää juonenkuljetusta sopivan kelvollisen turvallisilla yllätyksillä. On hyvää näyttelemistä kauttaaltaan, jännitys on kepeän viihdyttävää huumoria unohtamatta ja musiikkikin on tasaisen tasokasta ettei itse elokuvan aikana joudu kärvistelemään missään kiukunpuuskassa, mutta vastaavasti kyseessä on mainitun Valtikan tapaan sen verran turvallinen yhdistä pisteet-elokuva ettei todellisia ahaa!-elämyksiä ole luvassa. Toisin sanoen The Code viihdyttää ja siitä saattaa kaverille sanoakin että "joo, se oli ihan hyvä", mutta jolla ei kuitenkaan ole mitään todellista painoarvoa katsomisen jälkeistä tulevaisuutta ajatellen. The Codea ei siis muistele kuin ehkä muistutuksen jälkeisenä toteamuksena "ai niin joo, enpäs muistanutkaan", joskin silti kestonsa ajan se on varsin mukavaa katseltavaa.

Hivenen huvittavaa on se, että aluksi aikomuksenani oli katsoa George Clooneyn vuoden 1997 yritys elokuvatähdeksi eli Rauhantekijä, mutta jätin sen sivuun koska halusin nähdä jotain jota en ollut aiemmin nähnyt ja jonka en ainakaan varmana tietäisi olevan Hollywoodin keskitason ok-kamaa. Sitten huomaan että tämä The Code on myös Rauhantekijän ohjanneen Mimi Lederin käsialaa ja kyseessä nimenomaan on samanlaista Hollywoodin keskitason ok-kamaa, ja kun vilkaisen Lederin filmografiaa niin näkemieni teosten perusteella joudun toteamaan ettei hänestä ilmeisesti ole parempaan kuin siihen keskitason ok-kamaan, koska ainakin sitä kaikki näkemäni on tähän asti ollut.

Tähdet: *** 

tiistai 6. marraskuuta 2018

Once Fallen (2010)

Perhekriisiä läpikäyvä tavismies-Liam (Ed Harris) suivaantuu kun pojan, Chancen (Dennis Volochkov) ystävä joutui jälleen kerran isän lyömäksi ja käy siksi opettamassa hieman tapoja naapurille. Liam hakkaa miehen hengiltä ja joutuu siksi loppuiäkseen vankilaan, paikka joka tulee aikuiseksi kasvaneelle Chancellekin (Brian Presley) tutuksi. Vankilassa Liam on kovettanut itsensä arjalaisjengin johtajaksi vaikka ei sisimmässään olekaan mikään uusnatsi tai edes rutiinirasisti, mutta selviytyäkseen ja niin edespäin. Vapaalle päässyt Chance tapaa lapsuuden kaveriaan joka ei ole edennyt elämässään, ex-tyttöystävä sanoo että tässä on kersasi josta et ollut tietoinen, joten ala nyt isäksi niin minä lähden lätkimään. On korruptuneita kyttiä varastamassa huumeita, on kohtaus jossa juostaan melankolisen musiikin tahdittama tyhjässä kaupungissa, Peter Weller on rikollinen jatsimuusikko muka elämänviisauksineen, on hetkiä kun katsotaan kaihoisasti kaukaisuuteen ja hyi saatana, että osasi lupaava elokuva muuttua nopeasti kasaksi kliseitä, elokuvaksi jossa mallitytöt- ja pojat poseeraavat meikattu kyynel poskellaan ja se on sitten suurta väkevää draamaa.
No kuitenkin, Chance on siis ylilyönnin vuoksi isättömäksi jäänyt komea retku jotka koettaa oppia lapsen kasvattamisen sääntöjä ja samalla paikata välejä omaan isäänsä. Sivussa sitten hoidetaan bestiksen velkaongelmia oman nahan kustannuksella ja rakastutaan tummaihoiseen naiseen, Pearliin (Taraji P. Henson) joka sekin on luomassa dramatiikkaa kun isi ja ystävänsä ovat rasisteja. Aihe joka muuten sivuutetaan oikeastaan kokonaan.

Oli muuten ihan v*tun p*ska elokuva joka alussa ja muutamilla myöhemmillä hetkillään osoittaa kyllä suuria lupauksia erinomaisuudesta, mutta päättää painottaa oksettavan kliseistä pintakiintoa siihen malliin etteivät kasvot enää kestä sitä naamapalmuilun määrää. Once Fallen tosiaan kuitenkin alkaa lupaavasti näyttäen onnistuneesti miten hyvää tarkoittava ylireagointi muuttaa kolmen ihminen elämänsuuntaa: tavisisä päätyy loppuiäkseen vankilaan ja siten väärän ideologian airuiksi, poika kasvaa ilman isäänsä ja ajautuu siksi väärään seuraan, joka  tapahtuu myös sille pojan parhaalle ystävälle. Tässä aineksia pätevään perhedraamaan ja kasvutarinaan joka ei sen enempää kommervenkkeja tarvitse, ja kun mukana on hyviä ja/tai vähintään karismaattisen persoonallisia näyttelijöitä kuten heistä etunenässä Ed Harrris, mutta myös esimerkiksi sivuosien Peterit Weller ja Greene niin ei haittaisi vaikka muu ei aivan yltäisi samaan, taso pysyisi vahvojen tukipilareiden ansiosta varmasti hyvänä. Mutta ei, sitä pitää vetää peliin jokainen mahdollinen vankila- ja köyhälistödraaman klisee kun jokaisella ihmisellä on jokin pakotettu kärsimyksen merkki aina sokeudesta huumeriippuvuuteen, rasismista isättömyyteen, etc. Ei siis voi olla yhtä ainoaa ihmistä jolle ei olisi pitänyt keksiä jokin jippo ja sitä se nimenomaan on silloin kuin koetetaan vakuuttaa elokuvan olevan arkidraamaa, mutta kukaan ei saa olla oikeasti arkinen ja sama pätee itse tarinaan kun ei sitten millään riitä, että olisi ollut se vahva lähtökohta vaan sinne on ollut pakko saada jännitystä laittomien katutappeluiden sekä huumakauppaa käyvien kyttien kautta ja lisää muuta shittiä koska paljon ei ole tarpeeksi, vaikka sitäkin on jo liikaa. Ja mitä enemmän sitä on niin sitä tarkempi sen käytössä tulisi olla, mutta tässäkin tapauksessa esimerkiksi se katutappeluosuus on mukana vain jotta saadaan pari lihaksikasta mallityyppiä seisomaan ilman paitaa ja täten naaman murjominen jää nenäliinalla pyyhkäistäväksi tahraksi. Tässä tulee mieleen, että tekijät ovat katsoneet American History X:n sekä Training Dayn ja miettineet, että miten voisimme rahastaa samalla yleisöllä, mutta saada elokuva näyttämään ja tuntumaan joltain partavesimainokselta. Pehmeästä kuiskaava muka runollinen kertojaääni puhuu ja hiljaa vaikeroiva musiikki soi jotta tietäisimme ilmoilla olevan syvällisen draaman merkkejä.

Once Fallen väittää olevansa tämä:
Mutta on tämä:
Pahimpia elokuvallisia pettymyksiä pitkään aikaan.

Ainoat pelastuksen hetket ovat ne joissa Harris pääsee osoittamaan kuinka pelkkä läsänäolonsa on usein riittämiin, mutta Once Fallenin kohdalla korostuu siltikin ajatus hukkaan heittämisestä. Erityisesti tämä kiusaa loppupuolella kun isä ja poika puhuvat asiat selviksi ja tunteet myrskyävät, jossa näkee kuinka vahva esiintyjä Harris on, mutta senkin pilaa Chancea esittävä Presley joka on vastanäyttelijänä kuin jokin kuivunut tukki, vaikkakin ilman persoonallisuutta.
Kuka ikinä onkaan alunperin kannustanut Brian Presleytä elokuvauralle, toivottavasti ymmärtää hävetä tekoaan.

Tähdet: *

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Ticket Out (2012)

Jocelyn (Alexandra Breckenridge) koettaa saada entiseltä aviomieheltään Dennisilta (Billy Burke) lasten tapaamisoikeudet pois, syyttäen häntä perheväkivallasta, mutta ilman vaadittavia todisteita kanne hylätään ja yhteishuoltajuus pysyy. Tottakai Dennis jatkaa entisellä linjallaan ja Jocelynin on turvauduttava omankäden oikeuteen kaapaten lapsensa, mikä tietenkin tarkoittaa että lain silmin hän on se pahis. Onneksi joku oli aikaisemmin sujauttanut Jocelynille mystisen lapun jossa mainittiin, että jos hän tarvitsee apua niin soittaa ilmoitettuun puhelinnumeroon ja sitä kautta hän saakin turvakseen Jimin (Ray Liotta) jonka tehtävänä on kadottaa ihmisiä. Hengissä, ei tappaen heitä. Sitä voisi luulla, että nyt jokin multitalentti superagentti Robert McCall tulisi ja siivoaisi paikat, mutta ei, tämä on hieman erilaista koska kyseessä on ilmeisen finanssiongelmainen kristillinen turvakoti jolle Jim toimii jonkinlaisena yleismiesjantusena ja he pyrkivät suojelemaan pahoinpideltyjä ihmisiä joita virallinen oikeus ei auta. Jocelyn lapsineen eivät siis ole ainoat joita tämä taho auttaa ja siten vaarassa on muitakin. Dennis tietenkin lähettää oman tyyppinsä jahtiin, eikä Jimkään ole ollut täysin rehellinen aikeissaan.

Kansi kuvineen sekä teksteineen antaa edessä ja takana hieman sanoisimmeko coolimman käsityksen Ticket Outista kuin mitä se todellisuudessa on, ja varsinkin kun katsoo elokuvan vaihtoehtoista kansimallia joka näyttäisi olevan kuvamuokkaus Ridley Scottin Body of Liesista niin sitä ehkä luulisi saavansa jotain sellaista Equalizer-kamaa johon jo aiemmin viittasin (jollainen en sano Body of Liesin olevan, tai että se edes olisi mitenkään cool).
Ja joo, ehkä jos vertailukohtana on pikemminkin Edward Woodwardin Equalizer kuin Denzel Washingtonin, sillä kyllä Ticket Out on aika kaukana tyylikkäistä ammuskelu-/lähitaistelukoreografioista ja bad ass-musiikkivalinnoista, ja jopa siinä vaiheessa kun Liottan hahmon todellinen merkitys paljastetaan on kyseessä silti aika ns. arkisuuteen pyrkivä jännitysdraama. Sama se mihin Ticket Out pyrkii, se on silti rytmitykseltään laahaava, näyttelemiseltään löysä ja dramatiikka jää niin pintapuoliseksi ettei sitä meinaa edes muistaa mitä elokuvan pahis teki jotta Jocelynin oli paettava lapsineen. Pidän kyllä siitä juoni-ideasta, että Jim on oikeasti soluttautunut tuohon kristillisen turvakodin laittomaan ihmissuojeluorganisaatioon pysäyttääkseen sen, joten hänen motiivinsa ovat aluksi muualla kuin Jocelynin auttamisessa ja se tuo hahmoon enemmän mielenkiintoa kuin se millaiseksi se muuttuu kun mies ihastuu Jocelyniin ja onkin nyt juuri se odotettu suojelija josta kansikin kertoo. Olisi ollut kuitenkin huomattavasti kiinnostavampaa ja siinä väitetyn arkisuuden tavoittelemisessa onnistuneemman raadollisempaa jos Liotta olisi jäänytkin pelastavan enkelin sijaan pelkäksi tunteettomaksi viranomaiseksi jolle Jocelyn on yhtä kuin jokin pelkkä tilastollinen ilmentymä. Kohtaus jossa Jocelyn näkee ettei Jim ole mitä on kertonut viittaa kyllä hyvään epäluottamuksesta tulevaan jännitykseen, mutta katsojalle oli kyllä tehty jo selväksi ettei Jim lopulta pettäisi Jocelynia ja luovuttaisi lapsia Dennisille, eikä edes romuttaisi hyvää tarkoittaa vaikkakin lain silmissä rikollista ihmisten auttamista. Ei edes vaikka lopetuksessa koetetaankin olla tulkinnaltaan ympäripyöreä. Ehkä päätymisestä tavanomaiseen sankari-osaan olisi selvitty kunnialla jos teksti olisi oivaltavampaa, näytteleminen energisempää ja elokuva itsessään hereillä, sillä nyt se toimii liiaksi pelkkänä unilääkkeenä. Siksi onkin erityisen hauskaa kuinka elokuvaa on myyty myös näin raflaavalla kannella:
Ei, ei tosiaankaan tuollaista.

Tähdet: **