perjantai 30. marraskuuta 2012

It's a trick. Get an axe

Arimanilla on vuosittainen varastontyhjennysmyynti meneillään, mikä tarkoittaa asteittaista nousua alennusprosenteissa ja vaikka kieltämättä kyseisellä liikkeellä on elokuvien suhteen hinnat muutoinkin aikalailla kohdillaan, niin tämä loppuvuoden ale on aina mainio tapa hankkia kokoelmiin etenkin sellaisia elokuvia joiden ostamisen suhteen on empinyt ja joita hankkisi kenties enemmänkin esimerkiksi sarjojen aukkojen paikkaamiseksi. Toki sieltä löytää hyvääkin kamaa, mutta itselleni edellä mainitut syyt lienevät suurin peruste ostaa tällä tavalla elokuvia, kuin tarkoituksella hakea ns. laatuelokuvia.
Koska en tarkoita äskeistä Arimanin mainokseksi, niin vastapainoksi mäkätän siitä, että saisivat paremmin pitää huolta siitä, että kaikista elokuvista olisi ainakin jonkinlainen kuva tarjolla, kun välillä ostos on aikamoista sikaa säkissä.

HIGHLANDER on tietenkin se Queenin tahdittama päänkatkomis-elokuva joka osoittaa, että numero yksi tulee nähdä monikossa. Ekstrojen perusteella sama Director's cut-versio löytyy suomijulkaisunakin, vain erilaisella kannella varustettuna.

UNIVERSAL SOLDIER: REGENERATION on näemmä "Universal Soldier-elokuvasarjan paras osa". Wh-wha-what? Tarkoittaako tämä sitä, ettei Universal Soldier III: Unfinished Business olekaan se paras?

SAHARA on elokuva josta olen nähnyt arviolta kymmenisen tai alle minuuttia kunnes vaihdoin kanavan takaisin edelliseen vaihtoehtoon. Tuossa ajassa ehdin nähdä Penelope Cruzin kaivossa, joten kyseessä täytyy olla mestariteos. Mutta tässä tuplassa BANDIDAS on se syy miksi tämän otin. Aika heppoisesta ja ontosta kevytseikkailusta on kyse, mutta Cruz ja Salma Hayek yhdessä on kuin toteutunut märkä uni.

Ennen SMOKIN' ACESia pidin Jeremy Pivenia hädin tuskin keskitason sivuosanäyttelijänä, mutta tämän, omasta mielestäni julkaisuvuotensa parhaimman toimintaelokuvan pääosassa (tai oikeastaan kaikki elokuvassa olevat ovat sivuosassa) Piven on sydäntäsärkevän hyvä ja näin ollen en enää pidä häntä hädin tuskin keskitason sivunäyttelijänä, vaan ihan hyvänä sellaisena.

Sitten sopivasti alkaneen lumimyrskyn saattelemana saapuu SANTA'S SLAY jossa paha pukki on paha pukki, mutta kovin hauska tai hyvä ei elokuvansa ole.

Öö, okei. Niin ahkerasti kuin jaksankin dissata Resident Evil-elokuvia, niin jälleen yksi sellainen päätyi luokseni, kun RESIDENT EVIL: APOCALYPSE aiheuttaa tahatonta koomisuutta. No ne pari jo entuudestaan hyllyssä olevaa häiritsevät ja vaativat kokoamaan koko sarjan jotta voin sitten vaikka antaa ne pois.

Aika makealla, joskin moneen kertaan varioidulla kansikuva-aiheella meitä lähestyy SHROOMS jota pikkusiskoni joskus muinoin minulle suositteli, joten miksipä ei.

WAZ ja ANAMORPH ovat trillereitä jotka molemmat olen aikoinaan halunnut katsoa näyttelijöidensä vuoksi ja tällä tarkoitan tietenkin Anamorphin Scott Speedmania. Hahaha! Voi luoja. Speedman ja Wazin Seitsemän-vertaukset kuitenkin saivat lykkäämään elokuvien katselua ja näin ne unohtuivat pitkäksi aikaa, kunnes nyt paha nosti jälleen päätään.

Punkkikauhua johon ei liity Dave Vanian esittelee TICKS, josta luin joskus kauan sitten Fangoriasta ja nyt viimein sain liikkuvan kuvan lehden rinnalle.

Ja lopuksi Chuck on Chuck, sillä hän on YHDEN MIEHEN ARMEIJA.

torstai 29. marraskuuta 2012

Howard the Duck (1986)

Yhdestä flopista toiseen kun Dyyniä seuraa Howard.

Howard (Ed Gale) on ihan tavallinen heppu. Käy töissä päivät ja katselee televisiota illat. Joskus nuorempana hän jopa haaveili rocktähteydestä, mutta olutpullo huulilla on melkein sama asia. Niin ja Howard on ankka.
Sitten eräänä iltana taivas repeää ja Howard imaistaan ankkaplaneetalta universumin halki ja aina suoraan Maa-planeetalle saakka. Täällä hän tapaa Cyndi Lauper-imitaattori Beverlyn (Lea Thompson) jonka kanssa löytyy yhteinen sävel ja Beverly koettaakin auttaa Howardia pääsemään takaisin kotiinsa. Mutta ennen oikeaa yrittämistä Howard voikin käydä työvoimatoimistossa, sillä kaikkihan me tiedämme että elokuva jota mainostetaan vuoden hauskimpana seikkailuna oikein huutaa avukseen kohtauksia joissa istutaan työkkärissä. Oi kuinka minua naurattaakaan.
Ilmenee että mikä-lie-laserspektroskooppi-koe jota johti tohtori Jenning (Jeffrey Jones) imaisi vahingossa Howardin kotoaan, mutta koe pystytään kenties toistamaan käänteisenä ja näin palauttaa ankka lammelleen. Niin tietenkin jos uusi koe ei menisi käsille ja siirtäisi universumin pahan ylivaltiaan tietoisuuden Jenningiin ja pian tohtorin ihmisyys katoaa myös fyysisen muodonmuutoksen kautta, jonka lopputuloksena maailmaa uhkaa skorpionihummerikomeromörkö joka ampuu salamoita ja muita valoilmiöitä.

Tuntuu melkein ikävältä sanoa näin, mutta Howard the Duckin vähiten kiinnostava asia on Howard the Duck.
Howard ei missään vaiheessa vaikuta miltään muulta kuin ihmiseltä vappunaamari päässään, luonne on tylsä kuin se tylppä esine jolla joka toinen Columbon tutkimista murhista on toteutettu ja kaiken lisäksi Howardin valittava ääni saa toivomaan tämän ankan päätyvän lautaselle dvd-soittimen sijaan.
Tasan yhden numeron verran Howard the Duck-sarjakuvaa noin 20 vuotta sitten lukeneena olen luonnollisesti aika pitkälle unohtanut lukemani (se on se numero jossa Howard muuttuu ihmiseksi), mutta muistan että vaikka se sarjakuva ei saanut minua etsimään lisää luettavaa, niin ainakin siinä muodossa Howard oli paljon kiinnostavampi hahmo, kiitos kyynisen luonteensa. Tässä elokuvaversiossa Howard kyllä esittää parikin sarkastista kommentia, mutta jopa Frendien Chandler oli sillä alalla nokkelampi. Ihan oikeasti, Frendien Chandler.

Siispä elokuvan päähenkiö jää tylsäksi vikisijäksi, eikä ole edes animatronisena ihmeenä kovinkaan vakuuttava, mutta ainakin suurin osa kanssanäyttelijöistä on aivan yhtä tylsää katseltavaa myöskin. Lea Thompson näyttää kyllä pariin otteeseen ihan söpöltä, mutta luonteeltaan hänen hahmonsa on kiinnostava kuin maalin kuivuminen ja sitten taas toisessa päässä Tim Robbinsin huutaminen ja hytkynsä saavat toivomaan että Nintendon Zapperilla saisi tämän Duck huntin hengiltä.
Jälleen kerran elokuvan pahis osoittautuu mielenkiintoisimmaksi seurattavaksi ja Jeffrey Jones onnistuu vetämään rooliaan oikealla tavalla yli, toisin kuin esimerkiksi tuo Robbins, mutta parasta Jonesin Jenningissa on se elokuvan aikana askel askeleelta tapahtuva muodonmuutos normaalista ihmisestä hirviöksi. Tuolle universumin pahalle ylihallitsijalle pitäisi tehdä oma elokuva Howardin sijaan.

Seikkailuelokuvaksi Howard the Duck on liian hitaasti kulkeva ja komediaksi sen vitsit ovat liian tylsiä naurattaakseen. Lisäksi tuntuu siltä kuin tekijöillä ei olisi ollut oikein selvää kenelle Howard on suunnattu, sillä aina välillä tämä tuntuu koko perheen elokuvalta, mutta sitten siellä on ankkatissejä (jep, tästä versiosta niitä ei ole leikattu pois) ja lajien välistä seksiä on tarjolla hyvinkin Rule 34 hengessä. Aikuismaisuus on ehkä se johon olisi kannattanut tähdätä tarkemmin, sillä jo pelkästään Howard on hahmona jo tarkoitettu kyyniseksi aikuiseksi aikuisille.
Se tosin on ihan hauskaa, että vaikka elokuvaan on laitettu ne pakolliset ihmettelyt kun ihmiset kohtaavat puhuvan ankan, niin suurimmalta osin kukaan ei välitä pätkääkään nähdessään Howardin. Hän on vain yksi friikki muiden joukossa. Mutta siltikin melkein kiintoisinta on se, että She Blinded Me With Science-kappaleesta tuttu Thomas Dolby oli palkattu tähän elokuvaan luomaan musiikkia ja vastaamaan etenkin Beverlyn bändin kappaleista, jotka kuulostavatkin aivan Dolbylta ja eivät täten ole kovinkaan hyviä.

Mitä ankkoihin tulee, niin Howard ei ole yhtä kiintoisa kuin Ankardo taikka Aarne ja universumin yliankan Akun tasolle ei muilla ankoilla ole edelleenkään asiaa.

Dvd:n ekstroista pitää mainita sen verran, että pidän kovasti mukana olevasta Howard-sarjakuvakansigalleriasta ja siitä kuinka dokkarissa tekijät puhuvat aika avoimesti tunteistaan silloin kun menestykseksi povattu elokuva sai murska-arvostelut ja yhtä hyvät lipputulot.

Tähdet: **
Howard the Duck

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Dyyni (Dune, 1984)

Elokuva joka vuoden 1984 kritiikeistä kuten "the worst movie of the year" jatkoi matkaansa muun muassa Video-opas 95:n yhden tähden kehuihin ja nousi lopulta pitkälti erilaisuutensa ja selvästi ohjaajansa näköisenä olemisellaan listauksiin kuten "101 Scifi-elokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään".

Olemme hyvin kaukaisessa tulevaisuudessa ja edelleen ihmismieli janoaa valtaa, jota on eniten hänellä jolla on käytössään Arrakis-planeetalta löydettävää Rohtoa. Rohto on aine joka nautittuna kasvattaa elinaikaa suuresti, mutta mikä tärkeintä, se on ehdottoman tärkeää avaruusmatkailun vuoksi, sillä Rohdolla voidaan taivuttaa avaruutta, luoda madonreikä, matkustaa paikasta toiseen liikkumatta minnekään. Eli Rohto on hieman niinkuin LSD. Ei siis liene ihme, että kaikki kynnelle kykenevät haluavat hallita Arrakista ja sen asukkaita, jotka ovat jo kauan haaveilleet messiaasta joka heidät vapauttaisi orjuudesta.
Kuvaan astuu Paul Atreides (Kyle MacLachlan) jonka suku on joutumassa sotaan Harkonnejen klaanin kanssa, sillä jälkimmäiset ovat tehneet muiden rohtokauppiaiden kanssa liiton jossa Atreidesin suvulla ei ole sijaa. Paul nousee tässä taistossa arvoon mittaamattomaan, sillä hän on ennustusten vapahtaja joka vapauttaa Arrakisin ja tuo rauhan universumiin. On siis aika kokea menetys salamurhan kautta, päätyä johtamaan Arrakisin kapinallisia ja näyttää universumin valtaapitäville, että "fear is the mindkiller".

Dyyni on elokuva jonka luulisi olevan edes hiukan tuttu heillekin jotka eivät ole sitä nähneet, sillä kovasti puhuttu ja kirjoitettu teos on kyseessä.
Vuosikausia valmisteltu massiivinen teos Frank Herbertin filmaamattomana pidetystä kirjasta pudotteli merkittäviä elokuvantekijöitä kanveesiin ja vaikka Ridley Scott jätti homman kesken luodakseen Blade Runnerin kaltaisen mestariteoksen, niin erityisesti Alejandro Jodorowskylle Dyyni-projektin epäonnistuminen oli varmasti katkera kalkki nieltäväksi, sillä sen verran paljon sydänverta hän oli elokuvan eteen vuodattanut. No, onneksi Jodorowskyn tilalle lopulta päätyi vähintäänkin yhtä persoonallinen ohjaaja, eli David Lynch ja viimein vuositolkulla valmistellun elokuvan teko pääsi alkamaan ja vuorostaan itse kuvaukset ja jälkituotanto saivat aikaa kulumaan niin, että itse Metusalem olisi ollut ihmeissään. Viimein kova työ palkittiin ja elokuva oli valmis, vain kohdatakseen sekä murskakritiikit, että kaupallisen romahduksen. Jälkimmäistä jopa siinä määrin, että ainakin yhden tuotantoyhtiön konkurssi pistettiin Dyynin syyksi.
Paniikkireaktioina elokuvaa alettiin leikkelemään suuntaan ja toiseen, mikä sai Lynchin vaatimaan nimeään pois krediiteistä, mutta sama se missä pituudessa Dyyni esitettiin, ei siinä koskaan tuntunut olevan yhtään sen enempää tolkkua ja se mikä oli oksettavaa ennen, oli sitä edelleenkin. Joten käytännössä kyseessä on ihan tuttua David Lynchia, elokuvaa jota ei ole aina tarkoitustaan ymmärtää.
Mutta se mikä on jo perinteistä Lynchia nykyään, ei vielä Dyynin aikana ollut sitä edes Eraserheadista huolimatta ja Dyynin oletettiin olevan enemmän Tähtien Sodan, tai edes edellä mainitun Blade Runnerin kaltaista tieteiselokuvaa jossa seikkailu tarkoittaisi avaruussotia ja visuaalisuus olisi neonvalojen välkettä, eikä puulaivoja, visvasyyliä, mutanttikivespussiavaruusolentoja ja kun seikkalu on happotrippiä ja madolla ratsastamista, niin ymmärrettävästi Dyyni ei voinut olla muuta kuin maailman ison undergroundelokuva, eikä uusi Tähtien Sota.

Helpoiten Lynchin Dyynin ulkoasun selittää kuvin
ja noiden perusteella varmasti ymmärtää, että vaikka kyseessä on visuaalisesti erittäin rikas elokuva, niin eipä tälläisten perusteella osaa ajatella minkäänlaista ns. Hollywoodelokuvaa.
Kaikki Dyynissä on toteutettu samankaltaisella tyylillä, olivat ne sitten ihmisiä, jättimatoja, avaruusaluksia, taikka olohuoneita, joten pelkästään noiden ihmishahmojen perusteella pystyy näkemään mielessään koko elokuvan, sillä jos ihmiset ovat kuin liikkuvia mätäsäkkejä, niin ovat myös aluksetkin.

Mielenkiintoista on, että Jodorowsky kuulemma kammettiin irti Dyyni-projektistaan siksi, että hänen näkemyksensä ei ollut tarpeeksi Hollywoodmainen (eikä siis pelkästään sopimuksen raukeamisen vuoksi) ja jokainen yhdenkin hänen elokuvistaan nähnyt kyllä yhtyy kommentiin, mutta kuinka suuri ero Jodoroswkyn ja Lynchin välillä oikeastaan on? Nyt kun olemme nähneet useammankin Lynchin "erikoisen" elokuvan, niin ei Dyynikään vaikuta mitenkään kummalliselta ja jo sitä edeltäneeseen Eraserheadiin verrattuna Dyyni on juuri todella Hollywoodmainen elokuva, mutta varmaa olisi että nyky-Lynchille ei edes tarjottaisi isoa seikkailuelokuvaa jollainen Dyynin odotettiin olevan ja aikoinaan Hollywoodissa taidettiinkin tuumia Eraserheadin olevan vain taidekoululaisen kokeilu, yksittäinen harha-askel ja Elefanttimiehen olevan tyypillisempää Lynchia, jolloin Dyynin voitiin olettaa muodostuvan samanlaiseksi kuin George Lucasin matkan THX1138:sta Tähtien Sotaan. Kun jo tuolloin olisi pitänyt huomata, että Lynch olikin kuin Jodorowsky, täysin omanlaisia elokuvia tekevä ohjaaja ja näin ollen ainoa muutos ohjaajien välillä oli kielessä, kun Jodorowsky halusi Dyyninsä olevan Ranskankielinen.
Jodorowsky suunnitteli elokuvastaan kymmentuntista, Lynch olisi tyytynyt kolmeen. Jodorosky halusi Pink Floydin tekevän musiikin, Lynchilla saman toteuttivat Toto ja Brian Eno. Jodorowskylla Rohto oli sinistä sientä, Lynchilla on Sting siipikalsareissaan. Jodorowskylla elokuvan visuaalisuutta suunnitteli Moebius, Lynchilla on Patrick Stewart suojelemassa mopsia. Joten vaikka se olisi ollut mielenkiintoista nähdä Jodorowskyn Dyyni, niin en usko ettäkö se lopulta olisi kovinkaan erilainen ollut.

Kuten sanoin niin Frank Herbertin kirjaa pidettiin pitkään filmaamattomana, sen vaatiessa niin paljon tarinallisesti ja kuvallisesti, että vain tuollaisena Jodorowskyn megalomaanisena eepoksena siitä oltaisiin voitu tehdä teostaan kunnolla kunnioittava elokuva. Itseni esittämä juonikuvaus on erittäin yksinkertaistettu, jollainen se itse elokuvassa monimutkaisempanakin on jälleen yksinkertaistettu verrattuna alkuperäiskirjan uusiin sfääreihin ulottuvine lonkeroineen. Mutta kun mukana on suurinpiirtein miljoona toisiaan pettävää tärkeää hahmoa, matkustelua universumin halki pysyen paikoillaan ja kaikkea muuta kivaa joka saisi Doctor Whon sanomaan "wh-wha-what?", niin liekö se ihme, että Lynchin elokuva ei katsellessa järin järkevältä tunnu. Kun vielä ottaa huomioon Lynchin tavan tehdä elokuvia, niin hän ei varmasti koettanutkaan tehdä elokuvasta kertaheitolla ymmärrettävää ja näin ollen melkein uskaltaa sanoa, ettei tuottajien puuttuminen lopulliseen leikkaukseen kenties hankaloittanutkaan lopputulosta. Vaikka kyllähän jos ylimääräisen sälän karsii pois, niin lopulta Dyynikin on vain Leijonakuningas-kertomus jossa jälleen kerran siloposkinen nuori nousee menestyksestä kansankiihoittajaksi.

Kun elokuva näyttää mielenkiintoiselta niin hyvä kuin pahassakin, tarina on sekä kiehtova että hei c'mon, mitä roskaa tämä on, niin tottakai näyttelijät tekevät oikeastaan kauttaaltaan hyvää työtä, mutta samalla se hyvä työ on tarkoituksenomaisesti niin poukkoilevaa, ettei aina tiedä onko se taidetta vaiko sontaa. Kun Sting kantaa lypsettävää kissaa ja janoaa kuolemaa, niin sitä on pakko arvostaa miehen omistautuneisuutta suorittaa tämänkaltaiset kohtaukset ilme kohdallaan, mutta eihän sellaista voi oikein itse ottaa vakavasti.

AIDS-viittauksia, psykedeliaa, lasersotia, kääpiöitä pumppaamassa lehmää, kiihkeää homoerotiikkaa, Jumalaksi nousemista, salaliittoja, salamurhia, salasuhteita, visuaalista ilotulitusta, visuaalista oksennusta.
Sellaista ihan arkipäiväistä kamaa.

Hienoinen ongelma Lynchin elokuvien kanssa on siinä, etteivät kaikki uskalla sanoa etteivät pidä niistä, kun heti joku leffasnobi vetää sen sä et vaan ymmärrä-korttinsa esiin, mutta kun sillä ei ole väliä ymmärtääkö kaikkia elokuvia, etenkään Lynchin kohdalla ja siitä saa olla pitämättäkin juuri samaisesta syystä. Minusta Dyyni ei ole järin onnistunut elokuva jos ajattelen sitä kirjansa filmatisointina ja siinä tapauksessa suosittelenkin ennemmin katsottavaksi vuoden 2000 minisarjaa, mutta tuosta tv-versiosta puuttuu juuri se minkä vuoksi Dyyni-elokuva on noussut ansaittuun kulttisuosioonsa, se ei ole "erilainen".

Dyyni näyttää ajoittain todella hienolta ja etenkin itse Arrakis-planeetan oranssi miljöö on järisyttävän upea, mutta sitten siellä ovat ne oksettavat visvasyylät jotka eivät ymmärrettävästi aiheuta iloa. Musiikki on ajoittain huvittavaa kitararokkia, joka olisi enemmän kotonaan Highlanderissa. Juoni poukkoilee hieman liian ahkerasti, joskin sen suhteen sitä kuvittelee elokuvan tarinaa monimutkaisemmaksi kuin mitä se on, johtuen muusta toteutuksesta ja vaikka näytteleminen onkin sopivaa sisältöön nähden, niin se on usein sen niin sanotun tekotaiteellisuuden syleilyssä, että Dyyni vaatii osakseen katsojalta juuri oikeaa mielentilaa jotta se toimisi parhaiten.

Omasta mielestäni Dyyni on yksinkertaisesti loistava epäonnistuminen ja näin ollen se on jo siksikin katsomisen arvoinen teos.

Tähdet: ***
Dyyni

Olen nyt törmännyt kolmeen suomitekstein varustettuun Dyyni-dvd-julkaisuun ja kaksi edellistä taisivat erota toisistaan vain kansikuviensa osalta, sillä ainakin ekstrat loistivat molemmista poissaolollaan. En nyt muista noiden kahden muun julkaisun pituuksia, mutta tämä minun versioni on 130 minuuttinen (tosin sisälehtisessä pituudeksi mainitaan 113 minuuttia). Joskaan en myöskään muista niiden eronneen tästä versiosta, tai en ainakaan nyt mielestäni nähnyt mitään uutta kuvastoa, joten on mahdollista että kaikki kolme ovat pituudeltaan sama. Vaikka väliäkö tuolla, sillä tämä minun versioni on ehdottomasti näistä mainituista kolmesta se ostamisen arvoinen jo jonkinlaisten ekstrojensa vuoksi. Sen lisäksi, että tässä on tyylikäs kansi, niin sisällä on suht' informatiivinen lehtinen jossa jupistaan kaikkea tv-sarjoista Jodorowskyyn ja hauskasti itse mukana olevasta elokuvasta kerrotaan aika lyhykäisesti. No, se itse elokuvasta puhuminen hoidetaan sitten kakkoselevyn dokkareilla Impressions of Dune ja Destination Dune, joista ensimmäinen on tuoreehko haastattelukokoelma jossa ääneen pääsevät elokuvantekijät tuottajista kuvaajiin ja näyttelijöihin.

Impressions of Dunessa on tarjolla mukavaa jutustelua joka on pätkitty teemojensa mukaan esituotantoon, itse kuvauksiin ja muuhun sellaiseen. Suurena plussana mukana on pari elokuvan ulkopuolistakin henkilöä kertomassa näkemyksiään, kun Newsweekin kriitikko David Ansen ja tieteiskirjailija Harlan Ellison ovat äänessä. Ihan kivaa nippelitietoa on tarjolla, mutta järin syvällisiä tarinat eivät ole ja melkeinpä enemmän mielenkiintoisia seikkoja kerrotaan siinä mukana olevassa lehtisessä, sillä dokkarissa aikalailla sivuutetaan elokuvaa edeltänyt tuotantohelvetti ja kirjastakin mainitaan suurinpiirtein vain, että se on tosi hyvä. Okei, se todetaan monesta suusta, mutta ei sen enempää. Siispä aikalailla tyypillisestä kehudokkarista on lopulta kyse ja se on hiukan surku tämänkaltaisen elokuvan kohdalla.
Lisäksi itse David Lynchin puuttuminen on aika paha aukko kokonaisuudessa ja vaikka mies pitääkin Dyyniä uransa suurimpana virheenä, ja vannoi ettei sen vuoksi enää koskaan suostuisi Hollywoodkoneiston kouriin, niin olisi silti ollut kiva kuulla miehestä itsestään, sillä aika paljon monipuolisempi Impressions of Dune olisi saanut olla peittääkseen Lynchin poissaolon. Lisäksi on hieman sääli, ettei dokumentissa käsitellä juurikaan elokuvan negatiivista vastaanottoa ja edellä mainittu kriitikko David Ansenkin toteaa olleensa niitä harvoja arvostelijoita jotka antoivat kehuja elokuvalle, kun vastapainoksi olisi tarvittu myös tuolloisen enemmistömielipiteen edustajia.
No, ainakin Harlan Ellisonin Sting-imitaatio on hauska. Tai ei oikeastaan.

Destination Dune puolestaan on kuvasten aikana tehty promodokkari jossa kovasti kehuskellaan kuinka kivaa tälläistä elokuvaa on tehdä ja kuinka elokuva tulee olemaan vuoden 1984 merkkitapaus. Mielenkiintoisinta tässä osiossa on se, kuinka se lopetetaan Frank Herbertin toteamukseen siitä kuinka elokuva on onnistunut tehtävässään siirtää kirja valkokankaalle jopa niin pikkutarkasti, että lähtiessään teatterista ihmiset tulevat kyselemään että mitä kirjassa olevaa muka jätettiin pois.
Herbert ei ollut sittemmin haukkunutkaan Dyyni-elokuvaa, mutta tuskin hirveän riemuissaankaan oli lopputuloksesta.

Kumpikaan dokkareista ei siis ole mitään järin ihmeellistä nähtävää ja koska niiden pituuskin jää yhteensä alle tuntiin, niin erillinen levy tuntuu turhalta pröystäilyltä, kun ekstrat ja elokuva olisivat hyvin mahtuneet yhdellekin. Ainakin ne ovat molemmat ihan mukavaa katseltavaa ja paremman puutteessa tarpeeksi hyviä.

Näemmä vuodeksi 2014 on lupailtu uutta Dyyni-elokuvaa ja vaikka tiedot ovat tässä vaiheessa vielä hyvin puutteellisia, niin Peter Berg on kertonut saaneensa tarjouksen ohjata kyseinen elokuva ja olevansa enemmän kuin mielissään sen tekemisestä. Öö, okei. Sori vaan, mutta vaikka The Kingdom olikin ihan ok pätkä, niin Battleship Dune?
Koska minulle riittävät tämä Lynchin versio ja se tv:n minisarja, niin en ole suuremmin pohtinutkaan kenen haluaisin ohjaavan uuden Dyynin, mutta jos James Cameron hylkäisi Avatar-saippuansa, niin voisi se valinta on kehnompikin, kuten Peter Berg.
No, oletettavasti vuoden 2014 Dyynikin jää tuotantohelvettiin ja joskus vuonna 2021 viimein ilmaantuu Robert Pattinsonin esikoisohjaus Dune Kids.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Android - Tuhoava Suhde (The Android Affair, 1995)

Missä lie ajassa olemmekaan, niin androidit ovat kuitenkin jo nykypäivää lääketieteellisissä kokeissa, sillä fysiologialtaan täysin ihmisiä muistuttavat koneet ovat korvanneet puput ja gerbiilit sairauksien tutkinnassa. Nämä androidit ovat kuitenkin selkeästi koe-eläimiä ja heillä ei sellaista itsetietoisuutta ole, että he ymmärtäisivät vaatia Robin Williamsmaisesti oikeuksiaan, tms. Vai ovatko? No tottakai on kehitetty 900-malli, jotka ovat luonteeltaan jopa niin ihmismäisiä, etteivät he halua toimia jatkuvien leikkausten ja injektioiden kohteina ja näin ollen liian itsenäisiltä vaikuttavat androidit päätyvät purettaviksi.
Tohtori Karen Garrett (Harley Jane Kozar) on valmistautumassa suureen sydänoperaatiokokeeseen ja siihen tarvitaan tämän hetken kehittyneintä mallia, joka on Androidi Teach 905, tai William (Griffin Dunne) kuten hän haluaa itseään kutsuttavan. William ymmärtää, että Karenin koe saattaa olla viimeinen johon hän pääsee osalliseksi ja niinpä hän pyytää päästä edes päiväksi ulkomaailmaan kokemaan todellista elämää, sillä androidit ovat sidottuja neljän seinän sisälle. Karen pyrkii pitämään tunteensa erossa koneista, mutta Williamin lapsenmielinen innokkuus saa neidin salakuljettamaan androidin ulos ja i robot on kuin lapsi pallomeressä. Samalla huomataan, että kaikki androidit eivät olekaan pelkästään laboratoriokäytössä, vaan tuon lääkärikeskusandroiditehtaan johtaja tohtori Winston (Ossie Davis) on jo sijoittanut ainakin yhden 900-mallin koneista elämään ihmisten joukkoon ja sen tiedon innoittamana myös William haluaa elää normaalina ihmisenä muiden joukossa. Luonnollisestikaan tohtori Winston ei ole antanut androidiensa olla vapaalla jalalla vain silkasta hyvyydestään, vaan hänellä on muita suunnitelmia. Joten William ja Karen saavat paeta henkensä edestä, rakastua siinä matkalla ja milloin ei olla Robotin Elämään hempeissä tunnelmissa, niin välillä ollaan ainakin The Islandissa. Williamilla se hengen edestä pakeneminen voi olla lyhytaikaista jo siksikin, että sydämessä on tauti, jonka vain Karen voi parantaa.
Oh-ho, koko William olikin vain suunnitelma saada Karen rakastumaan häneen, pelastamaan hänet taudilta joka kalvaa myös tohtori Winstonia joka ei-niin-yllättäen onkin itse androidi. Kukaan ei kuitenkaan ottanut huomioon, että William oikeasti rakastuisi Kareniin ja kuten tunnettua, love conquers all.

Andoidi - Tuhoava Suhde on yllättävänkin positiiviseksi matkan varrella mieltäni muuttanut elokuva. Elokuvan alkupuolella se on siirappista tarinointia siitä kuinka kuinka kuolemaisillaan oleva henkilö saa kokea viimeiset ilon hetket, eli ihan silkkaa Menolippua Mombasaan jossa itse androidi on turha sivuviite, kun pääpaino tuntuu olevan missä tahansa kohtalokkaassa taudissa. Siihen päälle kun laitetaan tunnekylmän lääkärin rakastuminen potilaaseensa, niin sitä odottaa koko elokuvan olevan silkkaa nenäliinan kostuttajaa ja vaivautunutta kiemurtelua sohvalla, mutta kas kummaa, elokuva muuttuukin sellaiseksi mukavaksi pakokertomukseksi joka ei tietenkään yllätä toteutuksellaan, mutta tunnelman muutoksellaan kuitenkin. Sääli että lopussa palataan siihen siirappipurkin nuuhkimiseen ja jännitys valuu viemäriin yhtä nopeasti kuin elokuvan tyhmä suomennos Tuhoava Suhde.

Jos elokuvan tyylien tasapaino olisi ollut enemmän kohdillaan, olisi se tietenkin ollut hyvästä, mutta tunnelman ohella myös elokuvan visuaalinen toteutus kaipaa joko enemmän rahaa, taikka vieläkin askeettisempaa olemusta. Nyt elokuva alkaa esittämällä sitä tyypillistä labralookkia ja samalla nähdään sellaisia Ruohonleikkaajan aikana trendikkäitä virtuaalitodellisuusefektejä, mutta kun miljöö muistuttaa enemmänkin kunnantaloa kuin futuristista tiedelaitosta ja tietokone-efektit noudattelevat sori en mä osaa eikä mulla ole varaa-ilmentymää, niin joko niihin olisi pitänyt syytää enemmän fyffeä (ei banaaneja), taikka riisua visuaalisuus täysin minimiin. Jälkimmäinen olisi ollut ehkä parempi ratkaisu, varsinkin kun suurin osa elokuvasta sijoittuu ns. normaaliin ulkomaailmaan, jossa korostetaan sitä kuinka androideja ei pysty erottamaan tavallisista ihmisistä ja kuinka juuri tavallinen elämä houkuttaa androideja.

Miellyttävämpi yllätys kuin alun perusteella odotin, mutta lopulta aika pinnallinen, ailahtelevasti näytelty (Dunnen eloisuus on kyllä aika mieltä ylentävää) ja reppanan näköinen elokuva, josta pystyy kyllä näkemään Isaac Asimovin tekstin, mutta joka ei kertakatselun jälkeen päädy kuin korkeintaan häilyväksi muistoksi taivaan tuuliin.

Saul Rubinek rastafarina on melkein yhtä pelottavaa kuin Mario Van Peebles rastafarina.

Tähdet: **
Android - Tuhoava Suhde

maanantai 26. marraskuuta 2012

Movie monday: Get away from her you bitch

"Hän on vahva, hän on kova, hän rokkaa. Ja hän on nainen. Kuka on coolein, kovin, viilein, paras ja loistavin naishahmo elokuvissa?"

Ensimmäinen ajatukseni liittyi siihen, että eikös tämä ollut jo kertaalleen Movie Mondayn aiheena? Mutta ei, sehän olikin vain melkein samanlainen, mutta hieman erikoistuneemmin kauhun alalle sijoittunut, eikä näin laajamittaisesti naishahmoa hakeva kuin tällä kertaa. Siispä otetaan joku muu kuin Lilith Silver vastaukseksi ja jostain syystä, en laisinkaan tiedä miksi mieleeni pilkahti Eve of Destructionin nimihenkilö, villiintynyt androidi joka uhkaa räjähtää ja vain steppikuningas voi hänet estää. Mikään kovin kummoinen elokuva ei Eve ole, kunhan on vain ihan kivaa Terminator-apinointia, mutta tsek tis aut
Ihan tekee mieli aloittaa tupakointi.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

The Haunting of Sarah Hardy (1989)

Epäonnekseen pienen Sarahin (Bethany Ward) isä kuolee, mutta onneksi myös ilkeä äiti menee jokin aika myöhemmin perässä. Hyvä niin, sillä hänen soittamansa epävireinen barokkimusiikki on aivan kauheaa, mutta ainakin hän sanoo repliikin joka sämplättiin Christian Deathin Deathwishin Wishful Death-remixiin. No, pieni lapsi lapsi ei ymmärrä kuin kantaa syyllisyyttä vanhempiensa kuolemasta ja vaikka hän kasvaa Sela Wardiksi ja menee onnellisiin naimisiin, tai no naimisiin ainakin, niin menneisyys kulkee mukana.
Häissä Sarahin kateellinen paras ystävä Lucy (Morgan Fairchild) teeskentelee olevansa iloinen, mutta olisi sitä oikeasti vain jos Sarahin liitto romuttuisi ja rouva sen mukana. Voi noita parhaita ystäviä, aika vekkuleita.
Siellä on myös toinen Sarahin lapsuudenystävistä, tuoreeseen rouvaan ikuisesti rakastunut Alan (Roscoe Born) ja jostain syystä IMDb:n tiedoissa Alan on kirjoitetty muotoon Allen, mutta nuorena hän sentään oli vielä Alan. Ei liene vaikea arvata ketä Sarah lopulta ymmärtää oikeasti rakastavansa.
Sarah ja miehensä Austin (Michael Woods) matkaavat edellisen vanhaan kotitaloon, kartanoon josta tuore rouva on pysytellyt vuosia poissa kiitos traumojensa. Olisi ehkä kannattanut pysyä poissa edelleenkin, sillä tottakai yön hiljaisuuden rikkoo epävireinen barokkimusiikki ja sumuun katoaa tunnistamaton naishahmo. Onko äitikulta saapunut kummittelemaan Sarahille, vai haluaako joku muu pahaa hänelle? No, muistatteko mitä mainitsin niistä parhaista ystävistä, sieltä suunnasta löytyy vastaus.

Sarah Hardyn tarina on silkkaa Jackie Collinsia aina jykeväleukaisista komeista miehistä herkänkauniisiin naisiin joiden meikki ja kampaus pysyvät koossa läpi unen ja tuiskun. Vahvoille käsivarsille on hyvä laskeutua sifonkialusvaatteissa ja lempeä kesätuuli hulmuttaa verhoja ja saa kynttilänliekin lepattamaan. Mukaan vielä se petollinen ystävä, lievää hulluutta ja lopulta vahva nainen voittaa vaikka Galactuksen, sillä itsenäinen nainen ei Fabiota kaipaa, mutta sellainen on hyvä pitää varalla romanttisia päiväunelmia varten.
Ja jos lemmenjännärit eivät vilahtele mielessä, niin sitten sitä kuvittelee katsovansa jotain Murhasta Tuli Totta-sarjan jaksoa, sillä jo pelkästään näyttelijöidensä vuoksi, mutta myös murhasuunnitelmansa takia elokuvasta tulee mieleen jokin vastaavan kaltainen mukavahenkinen tv:n jännityssarja. Ei siinä mitään, sillä Ward ja Fairchild ovat kauniita katsoa ja Murhasta Tuli Totta on kiva ohjelma. Kuitenkaan mitään Matlockia syvemmältä kouraisevaa ei kannata Sarah Hardylta odottaa, mutta jos pintaraapaisukin riittää, niin kyllähän tämän katsoo ennemmin kuin tyrmäystippojen avittamana luovuttaa munuaisensa laittomassa elinsiirtokaupassa.

Tosin on myönnettävä, että siinä vaiheessa kun pahikset paljastuvat muutoinkin kuin ennustettavuuden kautta ja elokuvan olettaisi loppuvan, mutta kun se jatkuu ja alkaa vaikuttamaan tylsältä, niin mukaan tulee kuitenkin hauska jippo jossa toinen pahiksista alkaa kokemaan Sarahinkin tuntemia pelkotiloja siitä, että joku kummittelee hänelle. Sitä olisi kannattanut painottaa enemmänkin. 

Tähdet: **
The Haunting of Sarah Hardy

On Sinun Vuorosi Kuolla (Oggi a me... domani a te!, 1968)

aka He Ratsastivat Yhdessä, eli englanniksi Today It's Me... Tomorrow You!, tai Today We Kill... Tomorrow We Die, vai kuulostaisiko Sheriffen fra Nevada paremmalta?

Täsmälleen yhden kiukkuisen ilmeen omaava Cayoha (Brett Halsey) on syyttömänä viettänyt viimeiset viisi vuotta vankilassa veistellen puupyssyä ja nyt hänet vapautetaan. On siis aika kostaa vankilareissun aiheuttaneelle miehelle ja palkata tehtävään neljä apulaista, jotka esitellään yksi kerrallaan, sillä kukin heistä on selvästikin toisestaan eroava persoona. On siis parrakas mies, pulisonkinen tyly mies, vaaleahiuksinen tyly mies ja yksi tyly mies lisää. Okei, tarkemmin ilmaistuna yksi on parannuksen tehnyt nykyinen sheriffi, yksi korttihuijari, yksi naistenmies ja yksi Bud Spencer, eli spagettiwesternien ja muidenkin arkityyppejä. On sänkeä, dustereita, lampaanvillaliivejä, sinisiä silmiä, sikareita, vaeltavaa huulisynkkausta ja kohtauksia joissa näytetään kuinka ollaan vihainen villin lännen mies.
Pahiskin löydetään ja hän aikoo toistaa aiemman temppunsa ja toimittaa jälleen Cayoha syyttömänä vankilaan, mutta ei ehdi koska kuolee ennen sitä.

Todella perinteinen spagettiwestern ja oikeassa mielentilassa ihan viihdyttävä sellainen. Pienikin epäilys ajatuksissa kuitenkin johtaa siihen, että miljoonaan kertaan nähdystä ei jaksa innostua ja huomio keskittyykin miettimään, että muuttaako pääosan Brett Halsey kertaakaan ilmettään (vastaus on ei), miksi kansikuvassa on selvästikin Terence Hill ja kuinka sitä onkaan mieleen iskostunut mielikuva Bud Spenceristä komedioiden (jopa westerneissä) tähtenä, kun tämä on ajoittain ryppyotsaisuuteenkin saakka vakava kostolänkkäri. Kyseessä on siis elokuva jossa paha kostetaan vielä pahemmalla ja he ovat sankareita. Eli ihan ok, ei sen enempää, mutta mahdollisesti vähemmän.

Palatakseni kasvonliikkeisiin, niin elokuvan varsinaista pahista esittävä Tatsuya Nakadai pitää huolen omilla harhailevilla silmillään ja ailahtevalla virneellään, että jos muut eivät ole eloisia kasvoiltaan niin hän on silkkaa villiintynyttä karjalaumaa ja tunnevammaa korostaa miehen Shatnermaisesti pätkivä puhe. Erinomaista!
Ja mies vieläpä näyttää tässä elokuvassa hieman Marc Dacascosilta, joka vain korostaa outoa fiilistä.

Ja jonkinlainen hämmentynyt plussa täytyy antaa siitä, että villiin länteen (eli oletettavasti ajallisesti 1800-luvun loppua?) sijoittuvassa elokuvassa on takauma joka näyttää tapahtuvan 1950-luvulla. Vau!

Tähdet: **
On Sinun Vuorosi Kuolla

lauantai 24. marraskuuta 2012

Reeker (2005)

Jotain mätää muuallakin kuin Tanskanmaalla.

Kunhan olemme aluksi tavanneet huonosti näyttelevän perheen kohtaamassa kuolettavan hajun keskellä periferiaa, voimmekin siirtyä elokuvan sankareiden, huonosti näyttelevien opiskelijaääliöiden seuraan. Viiden kliseehahmon ryhmä sieltä fiksusta tytöstä pilleripäähän on matkalla kaikkien aikojen reiveihin tai jotain, kun he ei-niin-yllättäen päätyvät samalle alueelle kuin tuo epäonninen perhe. Kohta alueella alkaa haisemaan ja yksi kerrallaan nuoriso, kuten myös muutama muu aluelle sattunut henkilö sulaa pois. Siinä ohessa nähdään pakolliset puolikaspää-efektit ja alusvaatteissa hillumiset, kunnes lopussa Bobby Ewing toteaa että kaikki olikin vain...

Jos unohdetaan kehno ohjaus ja todella huonot näyttelijät (hyvä luoja kuinka huonoja näyttelijöitä tämä elokuva muassaan kuljettaakaan. Eivät varmasti pistä Reekeria CV:nsä kärkisijoille), niin tässä on jopa kaksi hiukan normaalia kiinnostavampaa ideaa käytössä. Tietenkään kumpaakaan ei käytetä kovinkaan onnistuneesti, mutta ainakin niissä on jonkinlaista ajatusta.

Idea siitä, että elokuvan pahis onkin vain haju joka syövyttää hengiltä ja tällöin pahaa ei näe, vaan sen haistaa on mielestäni oikeasti aika hauska idea ja mukavaa vaihtelua tyypillisille monsterimutanteilla jotka haluvat lapsesi. Ymmärrän toki, että tälläisen hajupahiksen esittäminen pitää toteuttaa jollakin muulla efektillä kuin nenän liikkeillä ja ilman väreily on ihan tarpeeksi onnistunut tehoste sellaiseen. Mutta miksi pirussa se hajuolento pitääkin esittää kaapuveikkona joka tappaa uhrinsa jollain puutarhatyökaluilla?
Se näkymätön haju on hyvä idea, tyypillinen Jason-kopio ei ole.
Siispä elokuva onkin käytännössä pelkkää tavanomaista teinislasheria, jolla olisi ollut mahdollisuuksia olla ainakin idealtaan massasta poikkeava.
Kaikkihan me olemme kokeneet tilanteen jossa menemme saniteettitiloihin sen jälkeen kun joku on purkanut suolistostaan muumioituneet pahat henget ja kaasutus saa pelkäämään jotain kuolemaakin pahempaa, joten miksei sellaisen uskallettu luottaa Reekerissä?
Olisivat vain suosiolla antaneet hajun olla pahis ja jättäneet sen syövyttäväksi löyhkäksi ihmishahmon sijaan.

Toinen Reekerin hieman paremmista ideoista on lopun liian usein käytetty twisti, että kaikki edeltävä olikin vain kuvitelmaa ja kyseessä olikin vain pelkkä tavallinen kolari, eikä mitään yliluonnollista näin ollen tapahtunutkaan. Jipon kuluneisuus ei minua niinkään häiritse, vaan se miten se on yhdistetty elokuvaan. Ensin esitetään koko leffa tavanomaisesti tappaja pilkkoo ihmisiä yksi kerrallaan-metodilla ja sitten loppuun laitetaankin huomautus, että ai niin se olikin kuvitelmaa. Tälläiset hölmöydet kuuluvat Lostiin, eivät hajuhirviölle.

Tämä elokuvahan on saanut jatkoa ja näkemättä sitä uskaltaudun olettamaan, että siinä jätetään hajuhirviön kuvittelu pois ja lihallistetaan se oikeaksi olennoksi Tiedän Mitä Teit-sarjan kolmannen osan tavoin.

Ja hei, lopputekstien kommentti "if you're a film reviewer and you're unispired enough to use the phrase 'this movie stinks' or any other lame pun/riff on the title - ha ha ha" on vain surullinen.

Joten Reeker on yhdellä lähes uniikilla ja toisella kuluneella mutta oikeissa käsissä loistavalla idealla maustettu elokuva, joka kuitenkin suihkii ilmoille jotain sellaista joka haiskahtaa liiankin turvalliselta teinislasherilta ja kiitos maailman surkeimpien näyttelijöiden sekä ponnettoman ohjauksen, tämä haju pitää ehkä pestä pois polttamalla.

HETKINEN! Huomasinpa juuri Reekerin ohjaajan Dave Paynen filmografiaa selaillessani, että mies on ohjannut vuonna 2012 osia tv-sarjasta nimeltä Fred: The Show ja ajattelin ettei se voi tarkoittaa sitä, eihän? Mutta kyllä, Youtuben oksettavin ilmiö Fred on saanut oman tv-sarjansa. Se on sitten niin, että Helvetti on saapunut, sillä vain Saatana voi olla tälläisen takana.

Tähdet: *
Reeker

perjantai 23. marraskuuta 2012

Isän Petos (A Father's Betrayal, 1997)

aka Indefensible: The Truth About Edward Brannigan.

Eikä elokuva kerro ristiinpukeutujasta, vaikka kansitekstistä voikin sellaisen kuvan saada.

Yhteiskunnan arvostettu tukipilari, Matlockiaanisen menestynyt lakimies Ed Brannigan Sr. (Brian Dennehy) raiskaa naisen ja luonnollisestikaan kukaan ei saata uskoa uhrin sanaa, mutta nyt ei väitetä Yhdysvaltojen järjestäneen salaliittoa koska Ed olisi vuotanut salaisia tietoja julkisuuteen. Siispä pikkuhiljaa perhe saa nähdä Edin todellisen luonteeen, joka on sika.

Brian Dennehyn itsensä ohjaama draama vaikuttaa ajoittain hienoiselta egotripiltä, sillä sen verran hiirulaisina muut hahmot esitetään ja niin rehvakkaan äänekkäästi Dennehy itse runnoo muiden yli päästääkseen lausumaan ne vähätkin paremmat ja pidemmät repliikit. Monet kohtaukset ovatkin sellaisia, että Dennehy puhuu ja toinen on hiljaa. Toisaalta hybris on sinänsä perusteltua kun pääosassa kuitenkin on henkilö jonka pitäisi ollakin itserakas, äänekäs ja muiden ylitse kulkeva. Toisaalta ei se tietenkään täysin hyvästäkään ole, koska muiden merkitys jää enemmän tai vähemmän pahvikuvan asemaan.

Rutiinitelevisiodraama, jonka kohdalla oikeastaan mielenkiintoisinta on sen yhdistäminen tosielämän tapauksiin, kuten vaikkapa kaikkiin niihin kyläkauppiaisiin jotka tuntuvat elävän ikuista keski-iän kriisiä ja joiden vessan ikkunasta kerta toisensa jälkeen joku pakenee Brasiliaan.

Tähdet: **
Isän Petos

torstai 22. marraskuuta 2012

Vaihtokaupat (Trading Places, 1983)

Ökyrikkaat Duken veljekset Randolph (Ralph Bellamy) ja Mortimer (Don Ameche) kinastelevat siitä vaikuttaako menestykseen perimä vaiko ympäristö ja ratkaistaakseen kiistansa he päättävät tuhota yhden menestyksen huipulla olevan ihmisen ja nostaa tilalle toisen katuojasta, nähdäkseen pystyykö edellinen nousemaan takaisin alkuperäiselle paikalleen. Niinpä Dukejen sijoitusfirman hienohelmainen johtaja Louis Winthorpe kolmas (Dan Aykroyd) lavastetaan narkkarivarkaaksi ja hänen seuraava asuinpaikkansa saa löytyä katuojasta, kun taas siellä normaalisti aikansa viettävä kerjäläishuijari Billy Ray Valentine (Eddie Murphy) pääsee Dukejen avustuksella samaisen sijoitusyrityksen johtajaksi.
"Mikäli hän menettäisi työnsä, kotinsa, morsiamensa, ystävänsä, jos hänet häpäistäisiin, pidätettäisiin, heitettäisiin vankilaan... Silloin hänestä tulisi rikollinen aivan helposti."
Siispä Louis saa pian huomata, että ainoa ystävä löytyy Opheliasta (Jamie Lee Curtis), prostituoidusta jolla on sydän kultaa ja luonnollisesti heti hahmon tullessa esiin tiedämme hänen olevan se Louisin oikean rakkauden kohde. Toisaalla Billy Ray nauttii uudesta asemastaan ja hänen luonnollinen lahjakkuutensa tekee vaikutuksen myös muuhun ylimystöön, mutta Billy Ray onkin nokkelampi kuin Duket luulevat ja hän pistää merkille veljesten epärehellisyyden. Kunhan väärinkäsitykset Louisin kanssa on selvitetty, voivat he Ophelian kera näyttää Dukeille ettei ihmisillä saa leikkiä kuin se seksuaalisesti aktiivinen gorilla. 

Alunperin Gene Wilderille ja Richard Pryorille tarkoitettu elokuva näyttääkin heidän elokuvaltaan, sillä Winthorpen ja Valentinen rooleihin on hyvin helppo kuvitella juuri nuo kaksi näyttelijää. Onneksi heidän jäätyään pois kuvioista, tulivat tilalle Aykroyd ja Murphy jotka enemmän kuin hyvin täyttävät edellisten saappaat ja vaikka Vaihtokauppoihin onkin tosiaan helppo kuvitella Wilder ja Pryor, niin se ei tarkoita ettäkö heitä mitenkään kaipaisi elokuvassa. Aykroyd on erinomainen snobistisena Winthorpena joka on niin pihalla kultalusikan ulkopuolisesta tavallisesta elämästä, että on suoranainen ihme ettei hän kuole heti astuessaan ovesta ulos ja 80-luvulla Murphy oli vielä niin viriili suustaan, että Valentinen liukaskielinen hahmo on hänelle kuin hampaiden pesu, helppoa kuin mikä.
Näyttelijävalinnat osuvatkin mainiosti kohdilleen pääosistaan sivullisiin ja mainiot Ameche ja Bellamy tuovat mainiosti mieleen Muppetien kritisoivat vanhukset.

Huumori koostuu ymmärrettävästi pitkälti kala kuivalla maalla-konseptista, jolloin Valentinen rahvaanomaisuus ronskista kielenkäytöstä tuttaviin aiheuttavat kommelluksia hienostopiireissä, kun taas ylellisyyteen tottunut Winthorpe saa kovemman kautta huomata ettei ylimielisyys nokannostoineen sovellu todellisuuteen jossa sellainen pyytää turpaanvetoa. Samalla mukana on tietenkin sitä opetuksen antamista kun näytetään ettei ihmisiä saa kohdella eri tavoin heidän asemastaan johtuen, mutta onneksi tämän aiheen ei anneta olla sentimentaalisuuteen sortuvaa, vaan se on pikemminkin vain pakollinen asia joka on suoritettava, jotta edetään maalilinjalle saakka. Kuitenkin tämä rikkaat ja köyhät-aihe aiheuttaa joitakin pinnallisuuksia, kuten se kuinka nopeasti menestyneen ihmisen ystävät hylkäävät hänet kivikkoisen tien tullessa eteen, mutta toisaalta tälläiset kärjistykset sopivat varsin hyvin komediaan jonka tarkoitus onkin pelata eroilla. Oikeastaan sitä melkein toivoisi, että se lopun osoitus siitä kuinka eroja ei oikeastaan olekaan olisi jätetty pois ja ääripäät olisivat pidetty sellaisina, jolloin huonoon asemaan päätynyt menestyjä jäisi sinne surkeuteenn ja pinnalle nostettu pysyisi siellä kunnes seuraava vedonlyönti koittaa. Tämä ajatus tulee mieleen etenkin Jamie Lee Curtisin hahmoa katsellessa, joka toki esitetään ihan hyvin, mutta on hahmona turhan kiltti. Curtisin prostituoitu on vain hivenen uskottavampi maailman vanhimman ammatin harjoittaja kuin Julia Roberts Pretty Womanissa, joten siinä kohtaan olisi kaivannut mustempaa huumoria.
Mutta vaikka elokuvan jälkeen saattaakin tuollaisia ajatelmia tulla mieleen, niin osuvat näytteijät, hyvin kirjoitettu dialogi ja erinomainen koominen ajoitus varmistavat kuitenkin sen, ettei elokuvaa katsellessa toivo synkempää otetta, taikka muita muutoksia, sillä mielummin sitä kuluttaa aikansa rasittamalla nauruhermoja.

Tähdet: ****
Vaihtokaupat

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

I guess that would explain the burning sensation

Viimeisen kirppisreissun ja nettitilauksen satoa, joista osasta en enää muista mikä oli kummastakin.

Muutama Disney-lastenkirja, joista huomionarvoinen ei olekaan tuo Velhon Oppipoika vaan se, että Aku Ankan Uusi Uima-allas on uudelleenpiirretty versio Carl Barksin tarinasta Uima-allas. Joten ilmeisesti se "uusi" viittaakin nimenomaan uusintaversioon, mutta eipä kirjassa tietenkään mitään mainintaa Barksista ole.

Ja sitten elokuvia

SHERLOCK HOLMES-boksi sisältää ei niin yllättäen Sherlock Holmes-elokuvia. Kaikkiaan 10 kappaleen verran. Huisaa!

COUPLING, eli Paritellen-sarjan kolmas tuotantokausi ja vaikka alunperin muiden ohella kuittasin tämän sarjan Frendien kopiona, niin paremmin se kiiltää kuin esikuvansa. Sitä paitsi tässä sarjassa on kohtaus jossa yksi päähenkilöistä haluaa jalkansa leikattavan irti, jotta vale tekojalasta muuttuisi todeksi.

Muistaakseni jonkinlaista new age-soopaa sisältävä HEREAFTER on Clint Eastwoodin ohjaustyö, joten se riittää toistaiseksi.

MISSING IN ACTION-boksi tarjoilee kolmen leffan verran Chucknorrismia ja se on hyvä.

THE ANDROMEDA STRAIN ei ole se elokuva, vaan tv:lle tehty minisarja samaisesta Michael Crichtonin tarinasta. Pidin silloin kun se televisiosta tuli.

UHF on kovasti nauruhermojani kutittava komedia, jonka kuluneen kasettiversion pääsin näin päivittämään hiukan parempikuntoiseen versioon. Sisältää loistavat parodiat Conan Barbaarista ja Gandhista, kuten myös erinomaisen eläinohjelman jossa osoitetaan kilpikonnan olevan luonnon imukuppi. Ja kuka voisi unohtaa Spatula Citya.

Mielikuvituksellisesti nimetty ACTION MOVIES-kokoelman olin jo kertaalleen ohittanut, katunut, saanut vinkin sen löytämisestä ja näin ollen viimein luokseni saapui neljä b-lentokonetoimintaelokuvaa (Flight of the Black Angel, Final Mission, Aurora: Operation Intercept ja White Ghost). Niin ja herra D.Feature, jos se vielä tulee jossain vaiheessa eteenne, niin kuten ymmärrätte tästä postauksesta, olen jo saanut sen kokoelmiini.

Oletettavasti ninjasta kertova NINJA ilmaantui muistaakseni samoihin aikoihin kuin Ninja Assassin ja on olettavasti yhtä tyhjänpäiväistä, mutta toivon mukaan myös yhtä typerryttävän hauskaa katseltavaa.

DUNE on tietenkin aika hienolla kannella varustettu David Lynchin kiltisti sanottuna mielenkiintoinen Dyyni ja tuskin maltan odottaa elokuvan ekstroihin käsiksi pääsemistä.

Neljästä homoseksuaalista kertovan HAPPY DAYSIN kolmas tuotantokausi muistuttaa minulle, että onnekseni omistamani neljä ensimmäistä tuotantokautta edeltävät jump the sharkia.

COMMAND PERFORMANCE saa olla mitä tuubaa tahansa, mutta kuinka sitä voisi ohittaa elokuvaa jossa Dolph Lundgren on "muusikoksi ryhtynyt entinen moottoripyöräjengiläinen". That's gold baby!

Michael Biehnin katastrofielokuva ASTEROID muistuttaa minulle melkein hauskasta hetkestä, kun vuosia takaperin joulun koittaessa äitini pyysi minua tuomaan videovuokraamosta jonkin elokuvan mukanani, ettei aina tarvitsisi seurata niitä iänikuisia jouluohjelmia ja minä toin Asteroidin. Hän ei pitänyt siitä.

Arty Lewis - Yhden Miehen Oikeus (One Man's Justice, 1991)

Jo ennen Batmania Michael Keaton oli tunnettu komediarooliensa ansiosta, mutta varmastikin muutamasta hittielokuvastaan huolimatta sitä tunnettu-osaa eniten kotimaassaan Yhdysvalloissa. Lentävänä jyrsijänä esiintyminen oli sen luokan tapaus, että seuraavia muutamaa elokuvallista liikettä seurattiin hyvinkin tarkalla silmällä. Ymmärrettävää oli, että Keaton alkoi keskittymään enemmän vakavahkoihin elokuviin ja vaikka Batmania seurannut Kohtalokas Vuokralainen ei nyttemmin ajatellen ole tainnut kovinkaan vahvoja mielikuvia ihmisten mieliin jättänyt, niin muistan sen keränneen ainakin aikoinaan kiitettävästi huomiota ja vaikka kyseessä ei mikään Batmanin kaltainen megaluokan tapaus ollutkaan, niin elokuva oli ihan sujuvaa psykojännäröintiä ja Keaton kiiluvine silmineen sopi laskelmoivan pahiksen rooliin mainiosti.
Muutoinkin pidän Michael Keatonista kovastikin, vaikka mies aika usein vaikuttaakin enemmän tai vähemmän kevytversiolta Jack Nicholsonista, kuin vaikkapa kaimaltaan Michael Douglasilta (Keatonhan on syntyjään myös Douglas ja tottakai sama nimi tarkoittaa myös identtisiä kykyjä). Kuitenkaan en saata kuvitella monenkaan ihmisen värisseen innosta kuullessaan uuden Keaton-elokuvan saapuneen, huomio josta jätämme ymmärrettävästi Batman Paluun pois ja näin ollen en myöskään muista koulupihalla ihmispaljouden puhuneen innokkaasti Arty Lewisista.
Muistatteko te olleenne kateellisia kun naapurin pikku-Petri sanoi saaneensa isältään ulkomaantuliaisena Arty Lewisin?
Uskaltaisinkohan väittää, että vuoden 2005 kauhistelu White Noise on Batman Paluun jälkeen eniten huomiota ja jonkinasteista ennakkoinnostusta nostattanut Keatonin pääosittama elokuva, mutta silti mainio Ray Nicolette-rooli Mielettömässä Jutussa ja Jackie Brownissa ovat kuitenkin ne "parhaimmat" suoritukset. Oli miten oli, Batmanien, Beetlejuicen ja muutaman muun onnistumisen ansiosta Keaton jaksaa pitää uskoa yllä. Joka tosin ei ole koskaan oikeastaan loppunutkaan, se ei vain ole palanut kaikkein kirkkaimmalla liekillä.

Mutta entäpä se Arty Lewis?
No ihan ensimmäiseksi, miksi se on Arty, eikä kuten itse elokuvassa Artie? Eikö suomentaja jaksanut odottaa lopputeksteihin saakka nähdäkseen miten se kirjoitetaan? Tai edes siihen ensimmäiseen kertaan kun nimi elokuvassa mainitaan, sillä elokuvan tekstityksessä nimi on kuten kuuluukin.

Artie Lewis (Michael Keaton) on poliisi jonka pari Stevie (Anthony LaPaglia) kuolee kräkkipään aiheuttamassa panttivankitilanteessa. Leskimies ja nyt luonnollisesti kuollut Stevie jättää jälkeensä kolme pientä tyttölasta, joista tyypillisen sen olisi pitänyt olla minä-syyllisyydentuntoinen Artie puolisonsa Ritan (Rene Russo) kanssa alkaa pitämään huolta. Opetellessaan vanhemmuutta Artie pyrkii samalla hakemaan oikeutta, eli kostoa Stevien kuolemalle, mikä vie jahtiretkelle pyydystämään isoa pahaa lyhyttä latinogangsteria Beniaminoa (Tony Plana), joka pyörittää kaupungin suurinta huumekauppaa ja on siis pohjimmiltaan syypää sen aiemman kräkkipään toimiin.
Edessä on selittämistä lapsille mitä kuolema tarkoittaa, on yökastelua, on nukkuvien lapsien katselua, on sohvalla nukkumista, on riitelyä, on halauksia, on rakkautta ja sitten aina välissä hakataan jonkun naama muistuttamaan Säkkipoikaa. Pelätään lasten joutuvan vaaraan Artien työn vuoksi ja juuri kun ollaan päästy yhteisymmärrykseen lastenkasvatuksesta, niin ollaan vaarassa menettää heidät systeemin rattaisiin.
Onneksi voidaan aina lyödä miekka pahiksen vatsaan ja kaikki on hyvin. On uusi talo ja kaikkea.

Arty Lewis on aika mielenkiintoinen yritelmä yhdistää kovaotteista kyttäjännäriä hempeään perhedraamaan ja vaikka näyttelijät tekevät varsin sujuvaa työtä, dialogi on molemmille lajityypeille perinteisen yllätyksetöntä ja kohtaukset ovat tuttuja, mutta ihan toimivia, niin todistajien pahoinpitely ja naamaan ampuminen eivät oikein istu pieneen taloon preerialla. Siispä lopputulos on ihan kelvolliseti tehty elokuva, josta jää hieman hämmentynyt olo. Kumpikaan elokuvan lajityypeistä ei ole kulunutta kummoisempi, ne eivät sovi yhteen ja silti juuri yhteensopimattomuuden vuoksi Arty Lewisissa on jotain huomiota herättävää. Kun joku huutaa "i'm gonna fuckin' kill you!", niin jo pelkkä Disneynkeltainen tekstitys tekee tilanteesta hämmentävän, eikä asiaa järkeistä se että heti perään tulee hupsu kohtaus jossa Keaton leikkii lasten kanssa ja saa mukakoomisesti pehmopallon kasvoihinsa.

Tähdet: **
Arty Lewis - Yhden Miehen Oikeus

tiistai 20. marraskuuta 2012

Thief (1981)

Taas elokuvan nimi vaivaa minua ja tällä kertaa kyse on yhdestä ainoasta kirjaimesta.
Michael Mannin Thief, eli tämä nyt vuorossa oleva elokuva on julkaistu Suomessa aikoinaan nimellä Suurkaupungin Lait ja sama kasettijulkaisun nimi siirtyi myös dvd:lle, joten ei siinä mitään. Mutta sitten IMDb tarjoaakin suomennokseksi nimeä Suurkaupungin Hait ja kuittasin sen aluksi pelkästään kirjoitusvirheeksi, kunnes huomasin että saman sivustun also known as-osastolla elokuvan nimeksi ei annetakaan vain tuota mahdollista kirjoitusvirhemuotoa, vaan molemmat laista haihin. Onko tämä siis julkaistu tässä maassa molemmilla nimillä, vai onko kyseessä kirjoitusvirhe joka sai jonkun moderaattorin uskomaan elokuvan julkaistun molemmilla nimillä? Ja jos molemmat nimet ovat käytössä, niin miksi tehdä noin minimaalinen muutos, eikä suomentaa Thiefia vaikkapa joksikin Katukuningas Ryöstää-nimiseksi?
Kentis joku meni vain sekoittamaan Paul Newmanin The Hustlerin Thiefiin, sillä se on nimetty Suurkaupungint Hait-muotoon.

Ammatilleen omistautunut murtovaras Frank (James Caan) suostuu toteuttamaan eräänlaisen murtovarasmanageri Leon (Robert Prosky) toimeksiantoja ja tottakai tuleva rötöstely tulee olemaan se kuuluisa viimeinen keikka, jonka jälkeen on hyvä jäädä eläkkeelle elämään auvoisaa harmoniaa uuden vaimon Jessien (Tuesday Weld) kanssa. Arkielämän paineet, suhteet ystävistä rakastettuun ja tottakai kannoilla kulkevat poliisit luovat ongelmia Frankin tielle, mutta ammattilainen osaa organisoida asiat tärkeysjärjestykseen ja niinpä keikka alkakoon. Kaikki sujuukin hyvin kunnes selviää, että Leolla on eri käsitys siitä mitä viimeinen keikka tarkoittaa ja Frankin elämä sellaisenaan on päätöksessään, kenties elo itsessään on lopussa.

Michael Mannin Heat on tullut mainittua kenties liiankin usein tämän blogin historiassa, mutta ei huolta, niin se tulee mainittua tulevaisuudessakin, sillä varsinkin itsensä Mannin elokuvia ajatellen, se hipoo aika pitkällä käsitystäni täydellisestä elokuvasta.
Heat tulee Thiefiakin katsellessa usein mieleen, sillä edellä mainittuun elokuvaan Mann otti aiemmista tuotoksistaan enemmän tai vähemmän materiaalia, joka sitten kierrätettiin uuteen kukoistukseen. Siispä Heatissa näkee L.A. Takedown-rungon ohella yksittäisiä kohtauksia jotka aiemmin näki Miami Vicessa, Murharyhmässä, taikka tässä tapauksessa Thiefissa. Weldin ja Caanin kahvilakeskustelu luo mielikuvan De Niron ja Pacinon vastaavasta. Elokuvan alussa esitetty timanttikeikka muistuttaa sitä ryöstöoperaatiota joka Heatissa jätettiin kesken kun se poliisi paljasti viranomaisten läsnäolon. James Belushin taustatuki Caanin ja muiden roistojen kohtaamisessa vie ajatukset Val Kilmeriin toteuttamassa samoja aikeita. Muutama muukin yksittäinen kohtaus vaikuttaa päässeen Heatiin myöhemmässä vaiheessa elämäänsä, mutta katsoi elokuvat sitten kummassa järjestyksessä tahansa ja muistuttavat ne omasta mielestä kumpi toistaan ilmestymisajastaan riippumatta, niin mitenkään häiritsevinä yhteyksiä ei pidä. Mieleen pilkahtaakin enemmän se, että jos Neil McCauley ja Chris Shiherlis olisivat yksi ja sama henkilö, niin Thief olisi hänen elokuvansa, sillä Frankissa on samaa ammattilaisuutta ja johtajahenkeä kuin McCauleyssa, mutta myös samanlaista pientä oppimattomuutta ja uhoa kuin Shiherlissa.

Thief on tyylikäs rikoselokuva, joka ei tosin pysty täysin peittelemään sitä kliseistä viimeinen keikka-rutiinia jollainen on nähty niin monta kertaa aiemmin ja jälkeen. Tosin pidän kovasti siitä, että Thiefissä ei sorruta kaiken romahtamisen kuvauksessa vain kissa ja hiiri-leikkeihin ja ammuskeluun, vaan mukana on paljon arkipäiväisempiä ongelmia, kuten ex-vangin soveltuvuutta adoptiolapsen vanhemmaksi. Toki samalla se johtaa ajoittain myös hienoiseen tyhjäkäyntiin, mutta huomion arvoista on se, ettei tätä varsinaiseksi toiminnaksi ole selvästi tarkoitettukaan. Vaikka 80-luvun toimintaelokuvista tuleekin helpoiten mieleen kaikki testosteronia suihkuvat Ramboilut, niin Thief kuuluu siihen Elää ja Kuolla L.A.:ssa-sarjaan, jossa toiminta palvelee tarkoitusta eikä ole isäntä.
Vaikka muutaman minuutin trimmaus olisi kenties ollut paikoillaan, niin hienoa kuitenkin on se, että elokuvaa katsellessa tulee pienistä virheistään huolimatta harhautunutkin pohdinta siitä, että miksei tälläisiä elokuvia enää tehdä.

Näyttelijät tekevät pääosin erinomaista työtä ja on helppo ymmärtää miksi James Caan arvostaa tätä elokuvaa Kummisedän jälkeen parhaanaan, sillä niin tulessa mies Thiefissä on että Arthur Brownkin olisi kateellinen.
Osa esiintyjistä tuntuu kyllä jäävän aika alikäytetyiksi (mm. James Belushi), mutta toisaalta enpä nyt keksikään enempää tekemistäkään heille. Ja Willie Nelson osoittaa jälleen kerran, että on parempi muusikko kuin näyttelijä. 

Mannille tyypillisesti Thief on hyvin kuvattu sekä leikattu ja positiivista on aina ollut se, että vaikka hänen elokuvansa ovatkin usein eräänlaisia kuvaorgioita, kamerapersoonien märkiä unia, niin ne ovat aina sopivan hillittyjä, eivätkä näin ollen sorru turhaan hosumiseen (Mannin nykytyyli harrastaa digikuvausta ei saa kyllä minulta positiivisia kommentteja, mutta eipä se Thiefissa vaivaa, joten väliäkö tuolla). Tosin tuota kehua joutuu hieman peruuttamaan nähdessään kuinka tökerösti Dennis Farinan kuolema on leikattu.

Tangerine Dreamin musiikki toimii tehokkaasti kuin lihansyöjävirus ja onkin hieman surku etteivät he (tai edes Edgar Froese itse) enää tunnu elokuvamusiikkia tekevän, sillä onnistumisprosentti lähtentelee Roope Ankan rikkauksia.

Tähdet: ****
Thief

maanantai 19. marraskuuta 2012

Movie monday: elävät kuolleet

"Kerro suhteestasi elävistä kuolleista kertoviin elokuviin."

Työskentelen asiakaspalvelijana, joten elävät kuolleet ovat tulleet muutoinkin tutuiksi kuin vain televisioruudun kautta. Heidän tavoin muutkin Romero-zombiet ovat lihaani vahvasti purrut juttu. Joten elävän kuolleen tulee olla hidas ja hiljainen, ellei se tietenkin ole Return of the Living Deadin aivozombeja, mutta ainakin rujo, kuten näissä aikoinaan tekemisissäni sarjakuvissa olevat.




Pelimies (Touch and Go, 1986)

Aikana jolloin kypärät olivat vain mameroille, myös ilman sellaista pelasi Bobby Bardato (Michael Keaton), kuuluisa jääkiekkoilija joka joutuu rehvakkaasti käyttäytyvän pikkupojan Louisin (Ajay Naidu) järjestämän ryöstöyrityksen kohteeksi. Vetoamalla köyhiin oloihin ja äitinsä halvaantumiseen saa Louis Bobbyn sydämen heltymään siten, ettei hän viekään poikaa poliisiasemalle. Se että Lousin puheet äitinsä Denisen (Maria Conchita Alonso) halvaantumisesta paljastuvat valheeksi eivät innosta Bobbya, mutta tottakai hän alkaa ajan myötä välittämään Louisista, rakastuu Deniseen ja pienten pakollisten asenne- ja sosiaaliluokkaongelmien jälkeen sovitetaan duunaritaso julkkishuomion kanssa onnistuneesti. Siellä välissä sitten hieman murehditaan yksinhuoltajuutta ja jääkiekkoilu-uran vääjäämätöntä loppua.

Hyvin, hyvin ennustettavissa oleva elokuva, jossa näyttelijäsuoritukset eivät ole niitä kaikkein onnistuneimpia. Ajay Naidu Louisina on sellainen tyypillinen ärsyttävä kakara jonka mielummin veisi sinne poliisien huomaan, kuin kuuntelisi sanaakaan hänen puheistaan. Maria Conchita Alonso on ihan kelvollinen duunariluokan edustajana, mutta kaikkea muuta kuin uskottava Louisin äitinä ja hänen ja Michael Keatonin välillä ei tunnu kipinöivän oikeastaan missään vaiheessa, mikä on suuri ongelma etenkin alussa jossa meidän tulisi uskoa heidän ihastuvan toisiinsa. No samoin kun sitä ei kertaakaan ymmärrä miksi Bobby välittäisi Louisista, niin ainakin suhde hänen äitiinsä toimii samalla tasolla.
Hauskaa on se, että kun aikoinaan epäiltiin vahvasti Keatonin sopivuutta Batmanin kumihousuihin, niin se on pientä sen rinnalla kuinka epäuskottava hän on italialaisamerikkalaisena jääkiekkoilijana.

Se mikä ei toimi laisinkaan on etenkin alun vihjailu siitä, että Bobby olisi huikentelevainen rikas urheilija, jääkiekkoilun Paris Hilton ja sitten rakkaus löydetaan alemmasta luokasta osoittaen jälleen kerran kuinka erilaiset elämäntyylit sopivatkin yhteen. Se ei toimi jo siksikään, että vaikka mukana onkin pari sellaista tyhjäpääviittausta, niin Keaton esittää roolinsa heti alusta alkaen liian maanläheisenä, ihmisenä joka jääkiekkoilee muiden kuin rikkauksien perässä ja näin ollen se erilaisten henkilöiden erilaisuus on olematon ja viittaukset sellaiseen saavat moottorin piiputtamaan.

Siispä Pelimies on hyvin vajavaiseksi jäävä epärealistisella realismilla höystetty draama, jossa romantiikka jää kivilattian kylmäksi ja hyvienkin näyttelijöiden suoritukset jättävät toivomisen varaa. Sylvester Levayn hyvä syntikkascore pelastaa paljon, mutta olisi ollut ehkä enemmän kotonaan jossain elokuvassa jossa joku Jean Claude Van Damme matkustaa laittomiin tappelukisoihin kostamaan rampautuneen veljensä ja yksisilmäisen koiransa puolesta.

Tähdet: *
Pelimies

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Machete (2010)

Robert Rodriguezin ja Quentin Tarantinon grindhouse-projektin parasta antia omasta mielestäni olivat elokuvien yhteyteen tehdyt feikkitrailerit ja Rodriguezin omaa käsialaa oleva traileri elokuvasta Machete sai sitten, kuten näette, ihan kokonaisen elokuvan ympärilleen.

Meksikolaiskyttä Machete (Danny Trejo) saa kokea petoksen omien kollegoidensa taholta pyydystäessään isoa pahaa huumerikollista Torrezia (Steven Seagal) ja varmalta kuolemalta paennut mies tekee nyt rajan tuntumassa mitä tahansa eteen sattuvia hanttihommia elättääkseen itsensä. Pian salaperäinen Booth (Jeff Fahey) tarjoaa Machetelle keikan salamurhata rasistinen senaattori McLaughlin (Robert De Niro), mutta jälleen kerran edessä on petos ja ilmenee, että mukana on jälleen aiemmasta tuttu Torrez, joka antaa tukensa McLaughlinille korostamalla miehen poliittista linjaa sulkea rajat ja samalla osoitetaan, että McLaughlin on täysin Torrezin talutushihnassa. Siispä kaikkien laittomien siirtolaisten ja itsensä vuoksi Machete tappaa lähestulkoon kaikki vastaantulevat, ja he jotka jäävät henkiin ovat todennäköisesti naisia joita mies bylsii.

Jos tuo Rodriguezin grindhouse-elokuva, eli Planet Terror, tai ylipäätään mikä tahansa saman miehen elokuva ensimmäisestä Spy Kidsista eteenpäin on tuttu, niin Machete on hyvinkin selkeä Rodriguez-elokuva. Todella paljon tietokone-efektejä, räikeitä värejä (Sin Cityn tapauksessa väritöntä räikeyttä), laumoittain kaverihengellä mukana olevia näyttelijöitä, haistattelu-dialogia ja elävää sarjakuvaa. Erona pre Spy Kids-elokuviin onkin oikeastaan vain isommat tähdet ja green screenin ryöstöviljely ja itse Spy Kidsien kaltaisiin elokuviin ero tulee enimmäkseen veressä ja kielenkäytön vahvuudessa, sillä muutoin kaikki Rodriguezin elokuvat ovat oikeastaan samassa hengessä tehtyjä isoja roskaelokuvia. Eikä siinä mitään, sillä kyllähän mies osaa hyvää ja viihdyttävää roskaa tehdä, mutta rehellisyyden nimessä on sanottava, että toivottavasti hän piakkoin alkaa kokeilemaan jotain muuta, sillä tämä on alkanut jo aikalailla kyllästyttämään. Suurin pulma kohdistuen Rodriguezin roskaelokuviin on siinä, että oikeassa roskaelokuvissa virheet ovat vahingoista ja kyvyttömyydestä johtuvia, kun Macheten kaltaisissa elokuvissa ne ovat mikroskoopin tarkkuudella oikeisiin kohtiin aseteltuja ja näin ollen ne eivät tunnu rehellisiltä. Yleensä niissä on toimivaa kunnianosoitusta, mutta kun samankaltaisia elokuvia suolletaan ulos yksi toisensa perään, niin kunnianosoituskin muuttuu kaikeksi muuksi. Tämä ei tarkoita etteikö Machetea olisi hauska katsella, sillä yksittäisenä elokuva se on miellyttävä pastissi vanhasta B-kuonasta 
ja kyllähän sitä innostuu kun näkee ns. unohdettuja näyttelijöitä jälleen jossain isommassa, mutta oletettavaa on että Machetenkin katsojille aiemmat Rodriguezin elokuvat ovat entuudestaan tuttuja ja tällöin tämäkin elokuva tuntuu pahemmanlaatuiselta itsensätoistolta. Machete on kuin vertailisi Nine Inch Nailsin The Downward Spiralia johonkin With Teethiin. Edelleen tunnistettavasti saman tekijän tuotos, mutta aiempi raakuus on poissa ja liiallinen hienosäätö aiheuttaa pientä harmistumista. Nyky-Rodriguezin kohdalla etenkin ylitsevuotava tietokone-efektien käyttö käy ajoittain hermoille, sillä varsinkin Macheten kaltaisessa tarkoituksellisessa roskaelokuvassa olisi toivottavaa nähdä käytännön efektejä, eikä hupsuja tietokone-ehosteisia verisuihkuja.

Machetessa on paljon yksittäisiä juttuja joista pidän. On hauska nähdä Jeff Fahey, Steven Seagal ja Don Johnson jossain isommassa elokuvassa ja etenkin Seagalin räpistelyä niissä keskieurooppalaisissa Ö-toiminnoissa on ollut surullista katsella.
Alkutekstien maininta "introducing Don Johnson" jopa kutitti nauruhermojani melkein äänimerkkiin saakka.
Erityisen veikeää on myös nähdä Trejo ison elokuvan pääosassa, vaikka tässä ei nyt kyse kovin erikoisesta elokuvasta tyylilajinsa ja hahmonsa vuoksi olekaan. Trejo jossain Sademies kakkosessa olisi kova juttu.
Ylipäätään Macheten näyttelijöillä on ollut varmastikin hauskaa, sillä vaikka osa heistä esiintyykin kuin lankkuun sidottuna (puhun sinusta Jessica Alba), niin kuka on kovin-asenteen omaaminen on taatusti ollut kivaa ja kaikkien mä tuun kellottaa sua-tyylisten repliikkien laukominen vakavalla naamalla vaatii jo ammattitaitoa.
Jonkinlaisesta itseironian tajusta kertonee Lindsay Lohanin partyprinsessarooli.

Vauhtia kuin vessahädässä, rumia kiukkuisia miehiä, seksikkäitä naisia, Turkkilaisen merimiehen puhetta ja pahista esittävässä Shea Whighamissa on jotain kovin Bill Pullmanmaista

Uskallan väittää Macheten olevan trailerina täydellinen roskaelokuva, mutta täyspitkänä vain ihan hyvä.
Jos pitää lajityypistä ja Rodriguezin aiemmista samanhenkisistä elokuvista, niin tässä on mukana kaikki sama joiden vuoksi niistäkin pitää, mutta liiallinen ajattelu voi kääntyä helposti Machetea vastaan, joten suu kiinni ja aivot lasikulhoon.

Tähdet: ***
Machete