Love: Angels and Airwaves (2011)

Tai oikeasti vain Love, sillä tuo kanteenkin isketty lisänimi Angels and Airwaves on ilmeinen markkinointikikka saada pikkuelokuvalle hieman enemmän huomiota yhdistämällä se entisen Blink-182:n jäsenen, Tom DeLongen uudempaan bändiin eli Angels and Airwavesiin. Joka toki teki Loven musiikin ja julkaisi sen samalla nimellä, että kyllä mukana oli jonkinlaista yhteyttä. DeLonge kun on tunnettu avaruus... okei, tarkemmin todettuna avaruusolento- ja salaliittointoilija, että sinänsä ei ole yllätys että hän vaikuttaisi jollakin tavoin tieteiselokuvan tuotannossa ja ilmeisesti idea Loven tekemiseen oli lähtenytkin DeLongelta. Joskin pakko myöntää etten edes tiennyt Angels and Airwaves-nimisestä bändistä mitään kun elokuvan ostin ja Blink-182-yhteydestä tietäminen olisi varmaan jättänyt dvd:n pois ostoskorista, mutta silti juuri nimen vuoksi tulin sen ottaneeksi että se siitä sitten.

Sisällissodan sotilas pohtii syntyjä syviä ihmisyydestä ja yksinäisyydestä, kun yht'äkkiä olemmekin tulevaisuudessa jossa avaruusasemalla yksinään olevan astronautti Miller (Gunner Wright) kuulee jonkinlaisen vieraan lähetyksen radiossaan. Tutkiessaan onko laitteissa vikaa katkeaa kaikenlainen yhteys Maahan ja nyt Miller on täysin yksin.

Yksin.

Välissä kirjailija antaa haastattelua jossa kertoo yksinäisyydestä.

Välissä joku muu antaa haastattelua jossa kertoo yksinäisyydestä.

Päivät kuluvat. Ei ketään jota nähdä, ei ketään jolle puhua. Jatkuva väsymys, kiukkuisuus jollekin mutta mille, itkuisuus, olemattomuuden tunne. Millerin elämä muuttuu tyhjiöksi.

No nyt siellä on joku sotilas kertomassa yksinäisyydestä.

Astronautti istuu avaruuspuku päällään bussipysäkillä.

Kiertoteitse puhutaan elämän päättämisestä.

Love: Angels and Airwavesista on helppo nähdä mitkä elokuvat ovat toimineet joko suorina innoittajina tai joiden voi ainakin kuvitella lukeutuvan ohjaajakirjoittaja William Eubankin suosikkeihin. Alun lyhykäisen sisällissotaosuuden sotilas käymässä ns. filosofista monologia päässään on hyvin vahvasti Terrence Malickin Veteen piirretyn viivan mieleen tuova ja heti kun päästään avaruusasemalle ollaan astuttu Duncan Jonesin Mooniin, joka jossain vaiheessa suuntaa tietään Stanley Kubrickin Avaruusseikkailun vuoteen. Olivat kyseessä sitten musiikilliset, visuaaliset taikka ajatukselliset ratkaisut on esikuvia helppo löytää aina suoranaiseseen kopiointiin saakka.

Lähtökohdiltaan Love ottaa tärkeän asian käsittelyyn (jonkin jonka vuoksi pelkäsin aloittaa elokuvan katselua), mutta se ei oikeastaan käsittele sitä kuin hädintuskin pintapuolisesti, jolloin mitään oikeita vastauksia ei ole odotettavissa ja sekin mikä annetaan on lievästi sanottuna yksinkertaistettu. Elokuva vaikuttaa yritykseltä olla ajatuksia synnyttävä, mutta toteutus kallistuu liiaksi sivuuttamaan sitä pistäessään kuvallisen tai muun tunnelmaa luovan kikkailun ja sanotaan nyt muille elokuville kunniaa tekemisen etusijalle. Niinpä tarjolla on runsain mitoin erilaisia valoja, hidastuksia hidastusten päälle, irtonaisia symbolisia kohtauksia (sotilas istuu vuoren huipulla, astronautti aiemmin mainitulla bussipysäkillä, joku keskellä kukkaniittyä ja aina yksin painottaakseen teemaa. Peiliin katsominen ei onnistu koska siellä ei ole ketään) ja puhe on rikkonaisen arvoituksellista sekä kuiskaavaa jotta tuntuisi enemmän jonkin hyvin tärkeän pohdinnalta. Ilkeästi ajatellen kyseessä on tekotaiteellista sontaa, mutta uskon perimmäisen ajatuksen olleen hyvä ja aikomuksena tosiaankin ollut käsitellä sitä, joskin sen nähdäkseen saattaa olla joko syytä keskittyä vain yksittäisiin hetkiin taikka samaistua aiheeseen henkilökohtaisuuden kautta.

Kaiken kaikkiaan Love kuitenkin luo hyviä tunnelmapaloja ja Angels and Airwavesin pinkfloydiaaninen musiikki (millaista se ei ymmärtääkseni normaalisti ole) pitää huolen jotta Blink-192 varisee mielestä, mutta vaikka sen voi kenties ottaa osana Interstellar/Gravity/Martian/Moon/joku muu vastaava-putkea, niin aika pahasti jäädään jalkoihin ja mieleen jää vain sympaattinen yritys kurotella korkeammalle kuin mihin pituus riittää. Mikä pätee myös yksin elokuvaa kuljettavaan Gunner Wrightiin, jota en millään muotoa kutsu huonoksi näyttelijäksi, mutta hän on saanut niskoilleen kohtuuttoman taakan vakuuttaa katsoja kaiken tärkeydestä. Yksinäiseen kuvaamisessa ja kokemisessa Love on kuin koulun suosituin tyyppi valittamassa kun tykkäyksiä on vain 200 kun eilen niitä oli vielä 202. Siten painoarvoa Lovella on kuin Free Willylla, että kyllä sen lopussa on sentään tarjolla hyvää mieltä jos ei kuitenkaan muuta.

Näkemäni traileri antaa Lovesta aika eeppisen kuvan ja se on valitettavan harhauttava, mutta tämä hyvin tutunoloinen juliste on kyllä paljon kuvaavampi sekä aika hieno:

Tähdet: **

Love: Angels and Airwaves

Do or Die (2003)

Hypätään heti tärkeimpään eli Do or Dien kanteen. Ymmärrän kyllä, että leiska voi olla vaikea toteuttaa siten jotta se näyttää kaiken tarpeellisen olematta liiaksi silmillä, mutta ehkä, ehkä noin avaraan kansikuvaan olisi kuitenkin voinut laittaa myyntipuheen (oikeassa yläkulmassa, joten suurennuslasi esiin) hieman isommalla fonttikoolla sen pilaamatta kokonaisuutta.

Tai no, väliäkö sillä kun eipä tuo kansi muutoinkaan ole mikään ilo silmälle, että ehkä se on vain parempi mitä vähemmän siitä näkee.

Hauskaa tosin on maininta siitä kuinka Do or Die on Miami Vicen luojalta David Jacksonilta, kun eikö tuo Don Johnsonin tähdentekijäsarja yleensä yhdistetä pikemminkin Michael Manniin ja eikö silloinkin sarjan varsinaiseksi ideoijaksi kuitenkin kirjata Anthony Yerkovich. No, ohjasihan Jackson sentään neljä Miami Vicen jaksoa joista ensimmäisenkin kaksi vuotta sarjan jo alettua, niin tokihan nimenomaan hänen kunniakseen kannattaa tuo aikansa kuumin muotitietoinen tv-sarja laskea. Kärjistetysti sanoen minäkin olen Miami Vice-kausiboksien omistuksellani yhtä paljon tuon sarjan takana kuin Jackson osallistumisellaan sen menestykseen.

Lähitulevaisuudessa myllää virus joka saa sen saaneet joka kattaa lähestulkoon koko maapallon väestön vanhenemaan vuoden päivässä, joten ikääntymiskuolema ei ole kenelläkään kovinkaan kaukana. Ilkeä tohtori Grant (Nigel Bennett) on kehitellyt hoitavan lääkkeen ja monopoliasemassa hän määrää kuka sitä saa jos saa ja silloinkin vain kovalla hinnalla päiväannoksen kerrallaan. Sairastuneet vieläpä saavat osakseen jonkinlaisen värimerkinnän jotta heidät varmasti voidaan luokitella alempaan kastiin, mutta onneksi Grantin lääketehtaalla työskentelevä Jack (Anthony Lemke) varastaa kuormasta jakaakseen sitä hädänalaisille. Jackin epäonneksi Grant ei suvaitse sellaista ja niinpä Jack saa peräänsä tappajat jotka eivät joudu rikosoikeudelliseen vastuuseen koska nykymaailmassa sairastuneilla ei ole ihmisoikeuksia ja Jack valitettavasti oli vaimonsa Ruthin (Polly Shannon) tietämättä yksi heistä. Koska Jackin kaltaiset henkilöt eivät ole lain taikka oikeuden silmissä ihmisiä lainkaan eivät poliisit välitä pätkääkään miehen murhasta ja kohtelevan leskeä tylymmin kuin Sipilä opiskelijoita, joten auta armias kun paljastuu Ruthin olevan raskaana edesmenneelle sairaalle miehelleen. Nyt muu perhe painostaa ex-rouvaa aborttiin taikka kaikki siteet katkaistaan ja koko yhteiskunta hyljeksii joten ei kai tässä ole muuta tekemistä kuin lähteä pois ja kenties selvittää oliko Jackin puheissa mahdollisesta parannuskeinosta jotain perää, tieto jonka Grant pyrkii tietenkin piilottamaan. Ruth lyöttäytyy yhteen Jackin kanssa toimineen vastarintaliikkeen kanssa ja tottakai kaikkien ikävien viranomaisten joukossa on yksi oikeudenmukainen poliisi, Alan (Shawn Doyle) joka on aina epäillytkin Grantin olevan tuhmuri.

Rappeuttava tappava tauti jota ei ymmärretä ja jota pelätään juuri sen tuntemattomuuden vuoksi, sekä lääketehtailijat jotka toteuttavat vanhaa toimivaa bisneslogiikkaansa, että on ehdottomasti kannattavampi hoitaa kuin parantaa, joten joo, kyllä tämä on AIDS-kertomus vain 80-luvulta epämääräiseen dystotopiaan siirrettynä. Selvästi halpatuotantoa jonka näkee varsinkin siitä kuinka kuvauspaikkoina tuntuvat toimivat jotkin pienteollisuusalueiden takapihat, joka saakin miettimään elokuvan olevan vain jonnekin lähitulevaisuuteen sijoittuva ainoastaan koska kuvauspaikat voidaan perustella sillä post apokalyptisella-romuhengellä. Eipä Do or Die kyllä muutoinkaan näytä rahaa kuluttaneen ja oli se sitten näyttelijälahjakkuudet taikka kuvauskaluston tasokkuus on tämä elokuva tyypillinen esimerkki siitä kuinka saadaan mistä maksetaan ja jos ei makseta mitään niin miten Do or Dien budjetti oli kuitenkin 2 miljoonaa dollaria? Se romuestetiikka olisi toiminut paremmin jos siihen olisi keskitytty hieman enemmän ja pyritty niihin vanhojen italoleffojen post apo-tunnelmaan, koska nyt tässä muodossaan tämä elokuva näyttää enemmänkin siltä kuin joku ei vain olisi kerännyt pois leluja pihaltaan. Ehkä se oli tarkoituksellista luomaan jonkinlaista todellisen maailman tuntua (ts. mutsi älä skitsoo, mä siivoon ihan just!), mutta miksi se sitten olisi muka olisi jonkinlainen futuleffa, tms. jos onkin nyt eikä muulloin? Miksi jotkut ovat kliseisesti Mad Maxeja neonpyssyineen ja jossain on meneillään laiton laboratoriokuolemanottelu kun osa taas normaaleita löysähousuhuppareita nilkat paljaana diggailemassa Sunrise Avenueta? Pohjatarina kyllä oli varsin toimiva ja toki sen siirtäminen johonkin epämääräiseen lähitulevaisuuteen aiheuttaa sen ettei aivan samalla tavalla huomioi hölmöä dialogia taikka kehnoa näyttelemistä, koska hei, nyt se onkin tieteiselokuva eikä arkidraamaa ja siksi kaikkea ei tarvitse muka märehtiä loppuun saakka, sillä tulevaisuudessa puhutaan ja olla eri lailla kuin nyt.

Do or Diessa on aiheeseensa nähden varsin sopivan ilkeä pahiksen suorittama areenataisto jossa kaksi ihmistä sidotaan kiinni ja heidät altistetaan nopeutetulle ikääntymiselle jolloin ahneet paskiaiset voivat lyödä vetoa kumpi kuolee nopeammin vanhuuteen. Se hieman kouraisi vatsasta... tai sitten se on todennäköisemmin tuo leikkausarpeni jota jomottaa aika häijysti (toim. huom. tämä oli kirjoitettu jo ajat sitten ja nyttemmin arpea ei jomota. Enää vain kalvava tieto yksinäisestä elämästä ja unohdetusta kuolemasta vaivaa allekirjoittanutta).

Tähdet: **

Do or Die

Paradox (2010)

Etsivä Sean Nault (Kevin Sorbo) tutkii murhia joissa on käytetty jotain ennennäkemätöntä ja -kuulumatonta ihmishengen päättämiseen: ihan tavallista asetta ja siitä tulevia luoteja. Naultin maailma kun on meille vaihtoehtoinen todellisuus jossa eletään edelleen eräänlaista 50-lukua, mutta tieteen on korvannut taikuus ja vaikka ihmiset pukeutuvatkin kuin olisivat karanneet Raymond Chandlerin tarinasta niin kyseessä on Syvä uni korkeintaan vain jos H.P. Lovecraft olisi kirjoittanut sen juotuaan litrakaupalla lasolia. Koska taikakeinot eivät auta selvittäessä rikoksia joiden tekemiseen on otettu apua meille tutummasta arkisesta maailmasta, on Naultin pistettävä käsityksensä todellisuudesta sikseen ja koetettava yhdistää hokkus pokkus käytännönläheisyyteen. 

Clive Barkerin Harry D'Amour kohtaa H.P. Lovecraftin SYFY-tuotannossa ja hyvä niin koska tämä on aika mainio tekele. Sarjakuvaan jota en tunne pohjautuva Paradox on sellaisella lovejoymaisella pilkkeellä silmäkulmassa tehty sympaattinen vaihtoehtotodellisuusjännäri jossa taikuus, zombiet, Pazuzut, fedorat sekä Raymond Chandler kulkevat käsi kädessä ja Barkeriin viitatessani mieleen tuleekin kuin humoristinen versio Lord of Illusionsista, jossa Pokémonit ovat korvanneet sadomasokistiset ihmishirviöt. Kyseessä ei kuitenkaan ole sellainen SYFY-teos jossa halpuus on tarkoittanut myös selkeää läskiksi vetämistä ja pelkästään naurettavuudella pelaamista, joskaan ei myöskään mistään täysin vakavissaan tehdystä elokuvasta ole kysymys, vaan sellaisesta kuin vaikkapa Men in Black tai RIPD, jossa koetetaan pitää huumori asiallisena. Toinen noista esimerkeistähän onnistuikin olemaan hauska kun toinen oli taas vain naurettava. Paradox putoaa jonnekin sinne väliin, mutta on sentään ehdottomasti lähempänä Men in Blackia, josta sen erottaa selkeimmin vähemmän koomiset olennot ja budjetti jolla ei olisi maksettu edes Will Smithin kahveja. Tykkäsin monesta jutusta tässä elokuvassa ja siten halpa ulkoasu taikka sanotaanko että ei aivan Tommy Lee Jonesin tasoiset näyttelijät haitanneet. Hauskaa oli elokuvan 50-lukuinen maailma jossa elävät kuolleet, siivekkäät sarvipäät ja taikuus ovat arkea, jolloin jälkimmäistä ajatellen olikin mainiota nähdä miten poliisitutkimuksissa jokin noitaympyrä toimi eräänlaisena hologramminäyttöisenä tietokoneena ja jokin keijupöly herätti kuolleen kertomaan kuolemastaan. Tykkäsin myös kovasti ajatuksesta jossa tämä nimenomainen taikuutta hyödyntävä maailma on se ns, meidän elämämme todellisuus kun taas se vaihtoehto jota pahikset hyödyntävät on se missä me (sinä, minä, autiotalo ja muut) normaalisti elämme, jolloin toisin kuin yleensä vastaavilla ideoilla varustetuissa elokuvissa pragmaattinen kyttä ei törmääkään tehtävään jossa ns. yliluonnollisuus aiheuttaa ongelmia. Nyt pulmana on nimenomaan se, että pahis ei perinteiseen tapaan hyödynnä taikuutta, tms. vaan ihan tavallisia lyijyä syökseviä aseita, jotka aiheuttavat suurta kummastusta maailmassa jossa akbrakadabra on se millä pidätys tehdään. Mitä, ei siis laisinkaan liskon suomuista ja korpin kynsistä tehtyä sukupuolenvaihdosnektaria, vaan jokin rautapalikka joka käyttää ruutia apunaan). Tiede, mitä Ganeshan nimeen se oikein on?

Parodox on veikeä mitä jos-elokuva jonka suurimpana ongelmana pidän sitä, että olettaisin sen olevan tarkoitettu tv-pilotiksi ja siten se tuntuu aika suurelta osin vain esittelevän lähtökohtaa jonka ei ole tarkoitustaan päätyä loppuunsa yhden jakson aikana. Odotettavissa siis olisi ollut jaksoja joissa Nault toistuvasti matkaa taikatodellisuudesta (meille) oikeaan maailmaan ja samalla oltaisiin hieman kuin kala kuivalla maalla samoin kuin vaikkapa kun Star Trek nelosessa tulevaisuuden ihmisten saapuessa meille tuttuun, mutta heille täysin vieraaseen aikakauteen). Tähän Paradox kuitenkin jäi ja vaikka se maittoi minulle niin kyllä se sen verran nälkäiseksi jätti, että olisin halunnut lisääkin.

Tähdet: ***

Paradox

Lockout (2012)

Vuosi on 2079 ja yeah, i'm supercool-agentti Snow (Guy Pearce) viruu pidätettynä kettuilemassa nonstoppina ja saa siksi ja ilman sitäkin kuulustelujen yhteydessä turpaansa enemmän kuin sarja hevosia. Sinänsä pidätyksen syyllä ei väliä sillä tottakai hänet on lavastettu, mutta tärkeintä on se kuinka sen avustuksella päästään tilanteeseen jossa Snow pakotetaan eräänlaiselle itsemurhamissiolle kun avaruudessa olevassa hypersupervankilassa tapahtuu mellakka ja Snown on pelastettava sinne ekskursiolle matkannut presidentin tytär Emilie (Maggie Grace). Täällä avaruusvankilassa Snown olisi myös mahdollista hankkia todisteet syyttömyydestään, joka on aika turha motiivi koska ilman sitäkin hänet olisi pakotettu pelastusretkelle, että unohtakaa kaikki muu kuin avaruusvankila, presidentin tytär ja hei, sä saat vielä keuhkosyövän tolla tupakointivauhdilla. Seuraa siis ahtaissa tiloissa kulkemista, Snown ja Emilien keskinäistä pottuilua ja ajoittaista pahisten tappamista.

Olin alunperin siinä ymmärryksessä, että Lockout oli tarkoitettu Escape From N.Y.:n ja L.A.:n jatkoksi ja tottakai Snake Plisskenin seikkailut tulevat tätä katsoessa mieleen niin vahvasti ettei edes Leonardo DiCaprio ryhmineen voisi sitä käsitystä muuttaa.

Ihan oikeasti, Snow on asennetta, tekoja ja puheita myöten selvä Plissken, elokuva on tupaten täynnä Escapeista lainattuja kohtauksia ja juonihan nyt on kuin toisinto niistä. Eikä tarvitse edes tietää, että John Carpenter oli pitkään kaavaillutkin kolmatta Escape-elokuvaa joka olisi sijoittunut maapallon ulkopuolelle. No, tänään opin sen, että jos Lockout oli suunniteltu kolmanneksi Plisskenin tarinaksi niin kukaan ei ilmeisesti ollut kertonut siitä Carpenterille ja saanut siten siunausta sen tekemiseen, sillä hän onnistuneesti haastoi elokuvan tuottaneen Luc Bessonin oikeuteen luvattomasta kopioinnista. Oli hiukan sääli saada tuo tietoon koska kyllä, onhan tämä ilmiselvä Escape-kopio (joskin ilman Carpenterin elokuvien satiiria ja mustaa huumoria), mutta koska kyseessä on kuitenkin varsin kelvollinen vaikkakin yllätyksetön fututoimintaelokuva niin tieto sen olevan tehty vailla Carpenterin suostumusta aiheuttaa kyllä hieman pahan maun. Sitä on vaikea pitää esimerkiksi kunnianosoituksena (mitä se mahdollisesti on) kun oltiin menty sille jenkit hakevat YK:n siunausta iskuille Irakiin, mutta hyökkäävät vaikka eivät sitä saisi (eivätkä saaneet) -linjalle. Mielummin sitä kritisoisi Lockoutia vain siitä, että se on ryppyotsainen Escape-elokuva joka ei tuo sarjaan mitään muuta uutta kuin miljöön jota ei edes erottaisi aiemmista jos ei ikkunoista näkyisi tähtiä, mutta se että se edes tehtiin Carpenterin nimi mainiten muuallakin kuin oikeudenkäyntipapereissa olisi ollut arvostettavaa.

Mutta joo, jos pystyy karistamaan Escapet mielestä - johon ei taatusti ilman kirurgisia toimenpiteitä pysty jos on kummankaan niistä nähnyt - on Lockout kuitenkin ihan kelvollista toimintaa. Hahmoista on kylläkin karsittu kaikki oksat pois ja jäljelle on jätetty pelkkiä liukuhihnamaisia rutiinityyppejä, toiminta taikka tehosteet eivät ole mitenkään erityisen näyttäviä ja muutoinkin ilman Carpenter-yhteyttä kyseessä on muutoin aika unohdettava elokuva koska kaikkinainen persoonallisuus on leikattu pois. Tilalle on jätetty normaalin perustyylikäs toimintaleffa joka ajaa kestonsa verran asiansa ihan hyvin, mutta valuu päästä kuin vesi siivilästä. Surku, koska Pearce on varsin sopiva toimintastaraksi, Peter Stormare osaa olla ihastuttava mulkero ja kyllähän tämä elokuvan tarina on omiaan toiminnan kehykseksi (vrt. Die Hardit ykkönen ja kakkanen, ja miljoona muuta ilmanvaihtokanavaelokuvaa). Vaikka huumorin ja värikkäämpien hahmojen mukaan tuonti olisi vienyt ajatuksia vieläkin enemmän Escapejen suuntaan niin kyllä Lockout olisi tarvinnut ainakin muistettavampaa pääpahista. Nyt lopputuloksena on vain ok-leffa jonka katsoo, mutta josta ei välitä.

Snown etunimi on Marion, joka on myös Stallonen Cobran nimi (Marion Cobretti) ja kas, kobra on käärme aivan kuten on Snake... Plissken.

Vau!

Tuollaiset seikat jotka eivät ole niin aivan suoraa kopiointia saavat haluamaan uskomaan, että Lockoutin on haluttu olevan aito Escape-elokuva, jolloin sitä suuremmalla syyllä olisi kaivannut Carpenterin nimeä tekijöiden joukkoon. Ei välttämättä ohjaajana, tuottajana, kirjoittajana taikka edes säveltäjänä, mutta ainakin kohtaan jossa mainitaan kenen luomiin hahmoihin elokuva perustuu.

Vastaavasti se savuke-juttu joka vedetään esille jotain 200 kertaa elokuvan aikana on taas niin kuoliaaksi hakattu laina ettei sitä herätä edes Ed Wood ja George A. Romero yhdessä.

Tähdet: **

Lockout

Manborg (2011)

Kreivi Draculon (Adam Brooks) on tuonut Helvetistä joukkonsa valtaamaan maan, eikä taivaallisista enkeleistä ole manalan sotureille vastusta siitä yksinkertaisesta syystä ettei taivasta ole. Jotenka ihmiset sotivat epätoivoisesti Draculonia vastaan ja ovat tappioasemastaan huomatta selvässä häviössä, mutta onneksi kun yksi ihmisistä kaatuu taistelussa herää hän tulevaisuudessa kyborgina ja niin on Manborg (Matthew Kennedy) syntynyt. Hän yhdessä muutaman Streets of Rage-pelistä napatun hahmon avustuksella nousee uuteen taistoon ja voittaa, paitsi että tuntuu oikeasti häviävän.

Jos jo pelkkä teoksen nimi ei sitä kerro niin viimeistään heti itse elokuvan alkuun pistetty maininta lopputekstien jälkeisistä videovinkeistä (ts. trailereista) osoittaa kyseessä olevan tietoista retrokarkkia. Siispä hetki hetkeltä mieleen tulee vahvasti alleviivattuna VHS:n kulta-aika ja sieltä etenkin italialaiset kyborgielokuvat tyyliin Hands of Steel, efektit ovat tietoisen kömpelöitä ja miljöö täynnä post apokalyptista romuestetiikkaa, hahmojen nimet ja persoonat ovat kuin googlekääntäjästä ja kaikin puolin Manborg vaikuttaakin kuin tilaustyöltä ihmisille jotka saavat suurimmat sävärit siitä New Barbarians-kamasta. Ei siis tule yllätyksenä, että diggasin Manborgista niin sanotusti kybällä, sillä onhan tämä todella suurta hubaa siipikarjan ystäville. Eikä tietenkään vain varsinaisesti roskaelokuvien vaan myös niiden jotka suurelta osin loivat hedelmällisen alustan kaikille niille ihanan hassuille post apo-teoksille, jolloin siinä missä mieleen tulevat After the Fall of New York, America 3000 ja tietenkin Albert Pyunin parhaimmisto, niin samalla nähtävissä ovat Blade Runner, Terminator, Escape From N.Y. ja ne muut pakolliset esikuvat. Samoin yksi asia joka on ihan varmasti vaikuttanut Manborgin syntyyn ovat videopelit ja niistä päällimmäisinä Doom sekä kaltaisensa, kuten myös Streets of Rage kumppaneineen.

Itse asiassa Manborgista tulikin ihan aluksi mieleeni Star Trek the Next Generation-televisiosarjassa olleiden Borgien soluttautuminen Wolfenstein the New Orderiin (tämä sen futunatsismin vuoksi).

Tosin elokuvan kuvakäsittely on johtanut siihen, että visuaalisesti tämä on kuin Pit Fighter.

Pidän siis siitä miten sympaattisella tavalla halvan näköinen Manborg itse ja myös koko kaimaelokuvansa on. Päälleliimattu stop motion-animointi on kivaa, hölmöt hahmot samanlaisilla nimillä ovat mainioita, pahasti aukkoinen juoni ihan umpitollolla dialogilla on ihastuttavaa ja kaiken kaikkiaan kuten jo aikaisemmin totesin, Manborg on kuin tilaustyö juuri tällaisista elokuvista pitäville (vrt. Machete, Hobo With a Shotgun) ja se toimii etenkin siksi, että aivan kuten nykyisen synthwave-genren kohdalla, myös tässä vaikuttaisi olleen takana enemmänkin halu tehdä jotain mistä ollaan itsekin pidetty kuin vain ajatuksena rahastaa jollakin hetken trendillä.

Miinuksena jos sellaisena sen haluaa nähdä on nimenomaan juuri sama ongelma kuin synthwavella: se on nyt todella cool asia. Liiankin cool.

Siispä vaikka kyseessä on olevinaan kulttikamaa ei se oikein tunnu aidosti sellaiselta koska juuri nyt niin moni muukin tekee samaa, ja se tehdään tietoisesti jolloin näin ollen juuri muun muassa kaikki edellä mainitut ja mainitsemattomat kuten Kung Fury himmentävät kirkkaimman tähden loistoa koska se ei pääse yksin valaisemaan ja kulttimaineella on kuitenkin aina taipumusta syntyä vahingossa ei hakemalla. Ja koska kyseessä on jonkinlaista tribuuttia menneelle ajalle ja sen tietynlaisille elokuville ollaan liiankin tiedostaen valittu mukaan vain niitä huippukohtia, jolloin jokainen hetki on olevinaan se helmi joita me muistamme niistä elokuvista joista nyt lainataan. Mutta me muistamme ne juuri koska ne olivat helmiä sikojen joukossa kun taas tässäkin kunnianosoittavassa tapauksessa on suurena vaarana se, että kun kaikki ovat muka niitä helmiä niin ne kääntyvätkin päälaelleen ollen määränsä vuoksi pikemminkin sikoja eivätkä enää samalla tavalla yhteen muussaantuessaan erotu kunnolla muistettavina hetkinä. Se riski juuri tässä modernissa retrobuumissa onkin valloillaan, että kuorittaessa vain kermoja ei makea maistu enää tarpeeksi hyvältä ja enää hyvä ei olekaan tarpeeksi hyvää, vaan sen tulee olla loistavaa ollakseen hyvää.

Lisäksi Manborgissa on se tuttu ongelma mikä näissä moderneissa retroiluissa oikeastaan aina tulee esille, joten vaikka kuinka mukaan tungetaan pölykapselivaatteita, sähköjohtobotteja ja muuta käsintehtyä, ei kokonaisuus silti vaikuta elokuvalta vuodelta 1985 vaan se on liiankin selvästi todellisen tekoaikansa luomus. Tottakai vuoden 2011 elokuva on tehty vuonna 2011 ja onhan sillä lupa hyödyntää aikansa mahdollisuuksia, mutta toki se myös hivenen vähentää tehoa kun tarkoitus on olla jotain joka tehtiin noin 25 vuotta aikaisemmin.

Lopputekstien jälkeen esitettävä feikkitraileri elokuvasta Bio-Cop todistaakin sen mikä se näiden retroroskaelokuvien suurin virhe on: pituus.

Aivan kuten Macheten kohdalla joka aloitti elämänsä feikkitrailerina, oli sekin parhaimmillaan tiivistettynä muutamaan minuuttiin. Mikä ei tarkoita etteikö itse kokopitkäkin olisi viihdyttävä ja sitä se on aivan kuten Manborg, mutta jos vitsi toimii tehokkaimmillaan traileripituudessa niin ovatko ne vaikkapa 80 tai 90 lisäminuuttia enää oikesti tarpeen?

Silti vaikka Manborgista ei jääkään suuhun kovin pysyvää makua, on se kestonsa ajan aikamoista nautintoa ja jos minusta ei tuntuisi siltä kuinka tämä vitsi oli jo kerrottu olisin varmasti pistänyt lopputulokseen yhden tähden lisää, sillä sopivan hetken ajan Manborg on aika fuckin' cool!

Manborg: I don't believe you! 

Doctor Scorpius: I'll ask the questions here!

Tähdet: ***

Manborg

Operaatio Mars (Mission to Mars, 2000)

Hartaasti valmisteltu matka Marsiin jää astronautti Jimilta (Gary Sinise) väliin kun vaimon sairastuminen ja menehtyminen vie keskittymisen muualle. Siispä tehtävä lankeaa hyvälle kollegalle ja ystävälle Lukelle (Don Cheadle) ja lento sujuukin onnistuneesti. Jim on pettynyt kun kerran elämässä-tilaisuus meni sivu suun, mutta kohtalolla oli muita suunnitelmia ja sillä on vastaisuudenkin varalle sellaisia. Vuoden kestävä Mars-tehtävä kun keskeytyy Lukelta miehistöineen äkillisen eläväntuntuisen hiekkamyrskyn iskiessä ja katkaistessa yhteydet. Mutta ei tietenkään ennen kuin Luke ehtii lähettämään sekavan oloisen hätäviestin jonka seurauksena NASA päättää lähettää pelastusmiehistön matkaan. Puolen vuoden matka Marsiin on arpapeliä pelastuksen suhteen, sillä kuka tietää onko silloin enää ketään hengissä. On kuitenkin yritettävä, mutta koska nyt lähteviä astronautteja ei ole koulittu Marsin olosuhteita varten on tehtävää johtava kapteeni Woody (Tim Robbins) huolestunut ja vaatimalla vaatii tuekseen Jimia, joka oli alkuperäinen Mars-operaatiota varten koulutettu astronautti. Liekö Jim valmis, vai painaako vaimon menehtyminen vielä liiaksi mieltä ja vaarantaa siksi tehtävän?

Jimin melankolia ei aiheuta haittaa, mutta avaruuden omat pikkukivet sen tekevät ja niinpä Woody pelastaessaan omaa pelastumiehistöään uhraa henkensä, jolloin Marsin pinnalle pääsevät vain Jim, Woodyn vaimo Terri (Connie Nielsen) sekä lievästi koominen sivuhahmo Phil (Jerry O'Connell). Kolmikko löytää romuttuneesta laskeutumismoduulista edelleen elossa olevan Luken ja hän näyttää ettei kaikki ole aivan itsestäänselvää Marsissa. Kuuluisat Marsin kasvot-kallio kun on ilmeisesti jonkinlaista elämää ylläpitävä rakennus.

Ei kun sori, väärät kasvot.

Ryhmä matkaa kasvoille, astuu sisään kirkkaan valkoiseen ja sisällä on kaikki universumin tieto, kauneus, rakkaus ja vaikka mitä. Ei siis syytä olla masentunut ja kaivata menetettyjä rakkaita, sillä kukaan ei koskaan katoa ja olemme aina sekä ikuisesti luonasi.

Kuten vanhoista tieteistarinoista muistamme niin 2000-luvun piti tuoda muassaan kaikkea kivaa lentävistä saasteettomista autoista aina luotettaviin poliitikkoihin, mutta koska nuo tarinat olivat fiktiota emme saaneet kumpaakaan mainituista esimerkeistä. Saimme toki Lauri Tähkän ja siitä koitamme edelleen toipua. Yllättäen millennium ei tieteistarinallisesta merkityksestään huolimatta ollutkaan kovin hyvästä tieteiselokuville, vaan y2k tuntui elektroniikan sammuttamisen sijaan pimentäneen jotain muuta, kun tuon ajan menestyneimmät tieteiselokuvat olivat molemmat pikemminkin seikkailuelokuvia laserein sun muin härpäkkein kuin lähellekään ns. kovaa scifiä. Vuoden 1999 Phantom Menace ja The Matrix olivat kovaa kamaa ja näistä toinen menestyi koska ansaitsi sen ja toinen koska oli Tähtien sota-elokuva. Muilla isomman profiilin tieteiselokuvilla ei oikein onni natsannut, sillä vuoden 2000 Mission to Mars (Brian De Palma, Tim Robbins, Gary Sinise, Ennio Morricone), Red Planet (Val Kilmer, Carrie-Anne Moss) ja Supernova (Walter Hill, Francis Ford Coppola, James Spader) floppasivat sekä arvosteluissa että kaupallisesti (hyvin suuria tappioita synnyttivätkin). Etenkin Supernovan tekohistoria olikin täynnä merkkejä jotka povasivat epäonnistumista, mutta oikeastaan vain Mission to Mars vaikutti mainituista elokuvista jotenkin riskialttiilta, sillä nuo kaksi muuta olivat huomattavasti toimintapainotteisempia elokuvia ja siten ainakin hieman lähempänä Tähtien sodan sekä The Matrixin viihdearvoja. Eivät ne mitään kovin hyviä elokuvia ole ja ainakin esimerkiksi Phantom Menace-yleisöä ajatellen vertailussa viihde-elokuviksi kovin synkkämielisiä, mutta vain Mission to Mars jonkinlaisen new age-siirappidraamallisuutensa vuoksi oli ainoa joka vaikutti olevan selvästi suunnattu muuhun kuin popcornin syömisen oheen ja siten rajoittuneempi massayleisön silmissä. Samapa se, lopputulos kun kaikilla muilla kuin Phantom Menacella ja The Matrixilla oli pakkasen puolelle putominen ja ne haavat on varmasti jo nuoltu, joten nyt voimme puntaroida vain mitä jos-mahdollisuuksia. Sinänsä vain hassua, että juurikin tieteistarinoinnin kultainen vuosi ei ollut hyvästä tieteistarinoille.

Operaatio Mars pyrkii olemaan varsinkin alkupuolellaan jonkinlaista tieteisfaktaa, jolloin kovasti korostetaan sitä kuinka normaaleja ihmisiä elokuvan astronautit ovat, kuinka käytännöllisiä laitteet ovat ja muutoinkin kokonaisuus pyrkii raflaavan tyylin tai tunnelman sijaan olemaan sellaista mikä voisi ilman parempaa tietoa olla hyvinkin totta. Tekninen laite ei siis toimi taikatempuin, vaan koska tämä osa johtaa sähköä tuohon osaan ja niin edelleen. Toki se parinkymmenen minuutin kohdalla näkyvä eloisa hiekkamyrsky paljastaa mukana olevan jotain pilleriruokaa erikoisempaa, mutta enimmäkseen tämä on avaruusaihe-elokuvana lähempänä henkilödraamallista Valiojoukkoa (joka siis kertoi avaruuden valloituksen ensiaskelista) kuin esimerkiksi saman vuoden toista Mars-elokuvaa, Red Planetia ja sen tappajarobottia tai muuta toiminnallisempaa näkemystä. Seesteistä ja ainakin väitetyn realistista.

Sitten tapahtuu tällaista:

Ja kaikki kaatuu maahaan kuin maito yksijalkaisten meijeristien juoksukilpailussa.

Ilmeisesti Operaatio Mars on hakenut rakennemallinsa 2001 Avaruusseikkailulta ja pisti sekaan oman Solariksensa, sillä edellisen tavoin alkupuoli elokuvasta pyritään pitämään uskottavana ja realistisena, kun taas loppupuoli omistetaan mielikuvitukselle ja sen äärirajoille. Joka tässä tapauksessa tarkoittaa Astral-tv:n tasoista huuhaata, jonka mielikuvitus yltää korkeintaan rakkaus voittaa kaiken-ratkaisun helppouteen. Tähän liittyy se Solaris-ajatus, joka tässä tapauksessa tulee vaimonsa kuolemaa surevan Gary Sinisen hahmon kautta ja siitä miten kunhan saavutaan Marsiin ja alkaa se olemme kaikki yhtä universumin kanssa-huuruilu jonka vuoksi kukaan ei ole oikeasti poissa jos vain jaksamme unelmoida, muistaa ja rakastaa. 2001 ja Solaris ovat aika kovia esikuvia, eikä Operaatio Mars yllä edes niin korkealle että näkisi niiden kasvot, mutta ymmärrän miksi samankaltaisia teemoja ja ideoita käyttävä elokuva houkutteli jonkun Brian De Palmankin paikalle. Sääli siis että Operaatio Mars on aika hemmetin tylsä ja kliseinen, oli kyseessä sitten se alun ns. uskottava osuus taikka lopun fantasia. Hahmot on tylsiä ja esitetty ponnettomasti, ideat kuluneita ja helppoja ja kaiken lisäksi elokuva on visuaalisesti joko puuduttava taikka mielikuvitusosissaan kuten jo näitte, Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta-tyylisesti ruma. Marsin kasvotkin jää vain pelkäksi ihan mikä tahansa luola-tasolle, joten eipä siitäkään jaksa suuremmin innostua. Ja jos elokuvan new age-höpinä ei tuo oksua kurkkuun niin jenkkipatriotismi jossa kaiken vaaran keskelläkin on aina aikaa nostaa tähtilippu pystyyn saa viimeistään vatsan sekaisin. Okei, se yhden dramaattisen kyyneleen tirauttava avaruusolento on myös aika paha.

Kolme vuotta myöhemmin James Spader teki todella kökön tieteiselokuvan nimeltä Alien Hunter, joka vertailussa on kuin Asylumin mockbusterversio Operaatio Marsista ja kuten aika usein niiden mockbustereiden kanssa myös se onnistuu olemaan ainakin viihdyttävämpi versio samasta aiheesta, vaikka toki onkin kaikin puolin heikommilla aineksilla tehty. Syy miksi Operaatio Mars ei toimi on siinä, että se ottaa itsensä aivan liian vakavissaan ja kun sen selvät esikuvat tekivät sen vakavuuden jo täydellisesti, ei tällä kertaa ollut syytä koettaa toisintaa sitä. Jos edes pätevät näyttelijät jaksaisivat olla muutakin kuin vaisuja voisi elokuvan muita vikoja antaa anteeksi, mutta jos edes tähdet eivät jaksa tuikkia niin kuka muu sitten jaksaisi välittää?

Ja koska edes siinä huuruilussa ei mennä tarpeeksi pitkälle, on lopputulos vain valjua tieteishippihöpsötystä. 

Operaatio Mars on joogaopettajien elokuva.

Tähdet: *

Operaatio Mars

Stranded (2013)

Ah, Roger Christian parka, etpä varmaan arvannut miten pahasti leimasit itseni kyvyttömänä ohjaajana tehdessäsi Battlefield Earthin. Ei se mitään, eipä aiempiakaan ohjaustöitäsi voi suuremmin mestariteoksiksi kutsua (joskin pidin Nostradamuksesta), mutta olihan Battlefield Earth ihan omaa luokkaansa, että jos sitä ennen sinua pidettiin lavastajana joka sivutöikseen teki pikkuelokuvia ja sait jonkin verran anteeksi koska ne olivat vain sivuhommia, niin Battlefield Earthin jälkeen sait sentään statuksen ensisijaisesti elokuvaohjaajana joka on surkea ja tekee nyt pikkuelokuvia koska kukaan ei uskalla antaa isoa elokuvaa käsiisi. Ei sinuun ole enää luottaminen ja jokaisen elokuvasi herättää ainostaan innostusta odotuksessa, että kuinka haiseva pökäle sieltä nyt tulla puksahtaa. Tietenkin meidän tulee olla reiluja ja todeta ettei kukaan olisi pelastanut Battlefield Earthia, ja vaikka ohjaksissa olisi ollut kuka Ingmar Ford Scorsese olisi hän sinun tavoin ollut vain pelinappula skientologien pullistelussa jossa jumala oli John Travolta, sinä vain Job joka saa kaiken kurjuuden niskaansa. Siksipä Travolta tekee edelleen isoja elokuvia isojen tähtien kanssa ja sinä teit Prisoners of the Sunin. Niin ja tämän Strandedin, joka on selvästi enemmän sinua Roger, sillä vaikka edelleen päästit käsistäsi jotain jonka vuoksi saisit mennä nurkkaan häpeämään ja sait minut kyseenalaistamaan kuinka paljon Battlefield Earthin kehnoudesta pitääkään laittaa Travoltan ja muiden Xenun palvojien niskoille koska Stranded on samanlaista B-kakkaa vain soveliaammalla budjetilla, niin tällainen soveltuu ehdottomasti paremmin sinulle. Nyt voi ainakin taas antaa jotain anteeksi koska mukana ei ole aikaa, vaivaa ja rahaa, vain pelkkää hölmöyttä ja voi pojat, sitä tässä on ihan sikana. Enkä anna edes anteeksi.

Avaruus, käymättömistä korpimaista viimeinen ja Nostromoa lainaava avaruusalusasemajotain on monivuotisella matkallaan kun aivan yllättäen se jää keskelle meteorimyrskyä ja törmäyksessä alukseen pääsee jotain. Se on hirviö.

Aluksi itiömuodossaan mörökölli saattaa yhden miehistön jäsenen raskaaksi ja sitten se synnyttää itse itsensä väkisin, pakenee jonnekin nurkkiin ja tunneleihin vaanimaan ja miksi tämä kuulostaa niin kovin tutulta? Ei huolta, se käy vielä tutummaksi. No, ainakaan se alkuasteella oleva monsteri ei siellä muualla näyttänyt limaiselta James Potkukelkalta kuten tekee tässä. Ei kun ihan oikeasti.

Okei, ehkä sitä joutuu hieman siristämään silmiään kun kuvia katsoo, mutta hei, ainakin heidän luonteensa ovat identtiset.

Jos ei Alien vielä riitä niin miten olisi John Carpenterin The Thing? Siispä kun avaruusmonsteri kasvaa alkaa se imitoimaan näkemiään lihasäkkejä koska ihminen on lämpimin paikka piileskellä ja kohta lopun miehistön keskuudessa herää paranoia kun eivät tiedä kuka on ihminen ja kuka ei vai onko kukaan vai ei. Ilmalukkoon hus! No way José ja Brendan Fehr on maailman surkein lääkäri. Jokainen repliikki tuntuu olevan "katsotaanpa tuota haavaa" ja sitten hän vain osoittaa taskulampulla. Kaikki ok. Hyvä on, hän esittää ilmeisesti kunnallista lääkäriä ja on siten realistinen (sori, en minä oikeasti niin ajattele).

Takakansi hehkuttaa sitä kuinka Roger Christian on Oscar-palkittu lavastaja ja meriittilistalta löytyykin sellaisia lavastuksellisia taidonnäytteitä kuten Tähtien sota ja jep, juurikin Alien. Miksi Stranded sitten näyttää siltä kuin se olisi kuvattu jonkun kellarissa lämmityskattilan vieressä. Ihan oikeasti, vaikka tämä selvästi koettaakin olla miljööltään hieman Alienin tavoin duunariluokan tieteistarinointia, niin pelkkä ilmalämpöpumppu tai muu leivänpaahdin ei tee siitä tarpeeksi scifististä, eikä todellakaan realismiin pyrkivää tieteisfaktaa. Se on vain tyyppi arkikuteissaan seisomassa patterin vieressä ja kuten se sika Warner Brosin animaatioista sanoisi "tha-tha-tha-that's all folks."

Toki mukana on sellaista tunnelmaa luovaa tehostetta kuin höyryä, tosi paljon höyryä, peittämään sen omakotitalokellarin pesukoneet ja kuivaajat. Hitto, välillä teknologista ihmettä edustava avaruusasema joka halkoo galaksit on kuin jokin tavallinen keittiö kaappeineen. Paitsi että esimerkiksi vertailussa sellainen vastaavanlainen lavastuksellinen ihme kuin Plan 9 suihkuverhoineen on silkkaa sikstiiniläiskappelia.

Stranded on ruma elokuva ja niin uskomattoman tylsä (se on tylsä joka osa-alueeltaan, ei vain rytmitykseltään), että olen takuuvarma jotta pääosan Christian Slater haikaili takaisin Uwe Bollin Alone in the Darkiin, sen ollessa varmastikin kaikin puolin miellyttävämpi kuin tämä kotivideo.

Eikä tietenkään Christian Slater ei pukeudu missään vaiheessa kannen osoittamalla tavalla. Äijä näyttää lentäjän nahkatakissaan siltä, että kuuluisi Memphis Belleen.

Tähdet: ~

Stranded

Elokuvahaaste 2016. 40. Tulevaisuuteen sijoittuva elokuva

The Planet of the Future (The Lost Future, 2010)

"Greetings, my friend. We are all interested in the future, for that is where you and I are going to spend the rest of our lives. And remember my friend, future events such as these will affect you in the future."

- Criswell

Vuosi on 2510 ja koska kyseessä ei ole tekno-orgiat tyyliin Metropolis taikka Blade Runner, eletään tietenkin post apokalyptisessa todellisuudessa. Ei kuitenkaan After the Fall of New Yorkissa taikka Escape From New Yorkissa, vaan pölykapselivaatetusten ja lätkävarusteiden sijaan viheriöivä kasvillisuus on numero uno ja ihmiset osa luolakarhun klaania. Siksi myös ihmisten nimet ovat muuntuneet, joten enää ei olla Michael, Frank taikka John, vaan Savan, Yomak ja Dorel. Jep jep, koska kuka nyt ottaisikaan vakavasti tulevaisuuden luolamiestä nimeltä Scott.

Tulevaisuus tarkoittaa myös sitä, että metsässä liikuu mutanttikarhuja ja mutantti-ihmisiä jotka mutatoituvat jos ihmisihminen kokee mutantin pureman ja sitten kannibalisoidaan.

On klaani joka pysyttelee tiukasti säännöissään kuten ettei kotikylästä saa lähteä pois sillä vain täällä Jumala suojelee heitä ja muualla ei ole yhtikäs mitään. Luonnollisesti yksi joukosta uskoo maailmalla olevan muutakin tarjottavaa kuin oma sisäsittoinen sisäpiiri ja niinpä nuori Kaleb (Sam Claflin) jaksaa haikailla muualle matkaamisesta. Suunnitelma joka ei nuoren miehen tyttöystävää Mirua (Eleanor Tomlinson) innosta. Kalebia myös potuttaa se, että Hiawathanin tavoin häntä pidetään sopivana vain naisten hommiin ja siksi olisi mentävä kokemaan jonkinlainen aikuistumisriitti.

Kun mutantit hyökkäävät kylään ja kansa pakenee luolan suojaan on ulos jäävien Kalebin, uhoavan nuoren tulevan päällikkö Savanin (Corey Sevier) ja jälkimmäisen naisystävän Dorelin (Annabelle Wallis) lähdettävä etsimään apua halusivat poistua kylästä taikka eivät. Tottakai Savan haluaa pomotella kaikkia ja kun paljastuu, että Kalebilla on menehtyneen legendasankari-isänsä perintönä kyky lukea ja hänen hallussaan on jopa kirja, on Kaleb tietenkin yksi suuri Saatana joka haluaa ajaa lopunkin ihmiskunnan turmioon. Tottakai!

Luonnollisesti juuri Kalebin lukemisen taito on se kaikkeuden pelastus, sillä kun ryhmä kohtaa mutanttivirukselle immuunnin metsämiehen, Amalin (Sean Bean), johtaa hän joukon vaaralliselle matkalle tuhoutuneeseen kaupunkiin etsimään Kalebin isän kehittelemää lääkettä mutanttisairauteen. Esteenä tietenkin on myös ihmisiä (Jonatkhan Pienaar) jotka ovat kohdentaneet parannuskeinon oman napansa suojeluun, että hitot muista.

Hiukan uskonnollista paatosta ja lopullinen toteaminen, että tieto on tieteen ydin.

The Planet of the Future on hieman kuin vähemmän valoisa/värikäs 10,000 BC:n tv-versio (ei niinkään tarinallisesti, mutta tyyliltään, tunnelmaltaan ja hahmoiltaan) ja samalla tavalla kyseessä on hieman tyhjänpäiväiseltä tuntuvaa seikkailua jossa dialogi sekä juonenkuljetus ovat kömpelöä, ihmiset elävät ravassa mutta kampaukset ovat aina viimeisteltyjä ja muutoinkin muka jonkinlainen rujous tarkoittaa mallikansiosta valittuja esiintyjiä, ja vaikka tämä tv-elokuva onkin selvästi edullisemmin tuotettu kuin tuo vertailuna oleva Roland Emmerichin rastafariluolaseikkailu on se suhteessa samalla tavalla suureellisen näköinen, mutta toistuvasti viimeistelemättömän oloinen, jolloin tehosteet eivät ole kovinkaan vakuuttavia (eivät surkeita, mutta hiukan laimeita). Joitakin varsin hienoja luontomaisemia The Planet of the Future kyllä tarjoilee.

Lopputulos on siis hetkittäin viihdyttävää huuhaata, mutta liha on aika kuivaa sekä kylmennyttä.

Tulikohan Sean Beanille ollenkaan takautumia jostakin aiemmasta elokuvastaan. Tämän elokuvan mutanteissa kun on jotain kovin tuttua:

Tähdet: **

The Planet of the Future

Ai niin ja sitten on vielä tämä:

Elokuvahaaste 2016: 13. Elokuva, joka on voittanut Oscarin

Fantastic Voyage (1966)

Minä en välitä Oscareista, enkä ole tainnut ennen tätä kirjoitusta koskaan aiemmin valita elokuvaa katsottavakseni vain siitä syystä että se tuon alastonpatsaan voittanut. Eivät ne minua varsinaisesti haittaakaan ja niiden voittajien tietämisestä on ollut minulle hyötyäkin, mutta Oscar ei laisinkaan ohjaa katseluvalintojani, enkä taatusti aio kukkua aamuyöstä nähdäkseni gaalan. Mielummin nukun itselleni tyypillisen levottomasti ja näen painajaiset siellä. Muistan kyllä videovuokraamoajoiltani kuinka tärkeä se voitto joillekin oli ja jos kannessa ei ollut mainintaa Oscar-voittajasta ei se ollut katselun arvoinen. Ei sen kyseisen elokuvan tarvinnut olla voittanut tuota pystiä, riitti että siinä mainittiin elokuvassa esiintyvän Oscar-voittajan. Näille ihmisille se Oscar tarkoitti tietenkin kaikkia muita voittoja kuin niitä teknisistä ansioista saatua, sillä eihän nyt mikään paras tehostepatsas vedä vertoja parhaimmalle näyttelijälle, vaikka se nyt olisikin Al Pacino Naisen tuoksussa, joka sanotte mitä sanotte ei todellakaan vetänyt väkevintä rooliaan siinä. Ei huono missään nimessä, mutta aivan kuten Martin Scorsesen paras ohjaus-palkinto The Departedista (siitäs sait Cilo) se annettiin aivan liian myöhään syystä, että hitto, pakko meidän on se nyt viimeinkin antaa kun ei tajuttu palkita silloin kun hän sen todella ansaitsi. Mikä sen tuorein leffa on, se saa luvan kelvata. Siispä tekijän itsensä kohdalla vain ihan hyvästä suorituksesta annettu palkinto on kuin pikkusisko saisi vanhemman sisaruksen ultramakeen Bogart Co.-paidan, mutta kuten aina vasta sitten kun se kävi isosiskolle liian pieneksi.

Huh, tuon katselemisesta tulee aika paha trippi.

Minä näen Oscar-palkinnot jonkinlaisena leffa-arvosteluna, samanlaisena kuten omat kirjoitukseni ja siten se on tavallaan vain "yhden" henkilön mielipide, eikä sen tule antaa olla kuin korkeintaan suuntaa antava, ei absoluuttinen totuus. Vaikka tietenkin Oscareiden kohdalla totean akatemian edustavan kaupallista, massayleisölle suunnattua liikettä, eräänlaista Episodi-lehteä ja siksi juuri sen kohdalla pitäisi olla normaalia skeptisempi, pitäen aina mielessä sen pyrkivän liiaksikin sopimaan kaikille kuin olemaan puhtaasti oman tiensä kulkija. Mitä se toki voi ollakin, mutta tuskin oikeasti on, sillä kaupallisuus pyrkii ottamaan vallan omalta tahdolta ja saattaa uskotella, että kyllä näin sinä juuri ajattelet, minun haluamallani tavalla. Se on ihan hyvä heille jotka eivät jaksa tai uskalla haastaa itseään ja luottavat siksi muiden mielipiteisiin, mutta siinä on myös riski päätyä elokuvakokemuksissaan monotoniseksi. Hieman kuten se heppu joka aikoinaan valitti suosittelemme-hyllyn valinnoista valittuaan elokuvan josta ei pitänyt, että miksi ei ole enemmän sellaisia kuin josta hän piti. Kenties niitä elokuvia suositellaan useammalle ihmiselle, muutoinhan Notting Hillista pitäneille ei voi tarjota muuta kuin Bridget Jonesin, Bridget Jones kakkosen ja oli niitä varmaan kolmaskin, Morsian karkuteillä ja Neljät häät ja yhdet hautajaiset. Pelottavaa on, että jotkut ihmiset tosiaan haluavat vain noin. Orwell tiesi mistä kirjoitti.

Tosiaan kun joillekin Oscareista kelpaavat vain parhaimmat näyttelijät, elokuvat ja ohjaukset, niin minun oli valittava haasteeseen elokuva joka sai pystejä, mutta ei yhtäkään noista arvostetuimmista. Eipä se tosin niistä ollut ehdollakaan.

Minulla oli kaksi muutakin vaihtoehtoa mielessä ennen päätymistäni Fantastic Voyageen. Ensin ajattelin Viimeistä keisaria, mutta olen halunnut yhdistää sen Kunduniin ja siksi rupesin miettimään jotain muuta. Seuraavaksi tuumin ottavani Innerspacen (kotimaisittain Pieni suuri seikkailu) käsittelyyn, mutta koska ajattelin olevan jotenkin loogisempaa kirjoittaa ensin sen esikuvasta, päädyin Fantastic Voyageen. Jonka kohdalla emmin hetken koska se jos mikä pitäisi parittaa toisen elokuvan, eli juuri Innerspacen kanssa, mutta sitten päädyin toteamukseen "hitot, se saa kelvata" ja näin olemme nyt tässä.

Sen verran voisin kuitenkin Innerspacesta mainita, että silloin kun olin siellä videovuokraamossa töissä, tuli ajoittain paikalle joitakin suunnilleen ikäluokkaani kuuluvia asiakkaita jotka välillä nostalgianälässä, välillä esitelläkseen jälkikasvulleen lapsuutensa suosikkielokuvia kyselemään onko meillä sitä tai tätä. Ne olivat niitä aika tuttuja elokuvia kuten Beverly Hills kyttä, Gremlins ja Haamujengi ja itseni mielestä hieman yllättäen juurikin Pieni suuri seikkailu. Useamman kerran muistan kuulleeni kysymykseen "hei, mikä leffa se oli jossa joku kutistettiin ja se joutu ihmisen sisään?" ja vastaukseni oli tietenkin kysymys sekä toteamus "Fantastic Voyage vaiko Pieni suuri seikkailu? Se on Pieni suuri seikkailu."

Kun valtaosa ihmisistä tyytyi lampaina ottamaan vain uutuushyllyn elokuvia (vanhat leffat kun olivat aina huonoja?) nuo tuollaiset kysymykset kyllä jäivät mieleen. Varsinkin kun yleensä jos joku kysyi jotain muuta kuin uutuushyllyn elokuvaa, oli se sitten jokin vast'ikään siellä ollut elokuva. Sinänsä hassua, että minä olin jotenkin aina ajatellut Innerspacen olevan yksi niistä unohdetuista kasarileffoista jonka kaikki olivat kyllä nähneet, mutta eivät vain muistaneet ja sitten kun sen sai mieleen, niin reaktio oli iloinen "ai niin, se oli toi!" No, ehkä se oli toinen Dennis Quaid-leffa, Dreamscape jota oikeasti ajattelin. Se on muuten hyvä.

Mutta niin, itse elokuvaan.

Superälykäs tiedemies on joutunut vieraan vallan hyökkäyksen kohteeksi ja päätynyt aivovaurioisena koomaan, mutta onneksi moderni lääketiede on ottanut kehityksessään aimo harppauksia. Itse asiassa se on tainnut jättää joitakin askelmerkkejä väliin, sillä pelastava leikkaus pitää suorittaa kutistamalla tohtorit niin pieniksi että he voivat (sisä)avaruusaluksellaan kulkea potilaan sisällä. Niin, tohtorit sanoin ja siksipä missiota johtaa jenkkien paras salainen agentti, Grant (Stephen Boyd). No, hän siellä koska on epäilys, että tuon vieraan vallan soluttautunut agentti aikoisi suorittaa kirurgisen salamurhan. Eli kutistaa muiden mukana itsensä tiedemiehen sisälle ja tappaa hänet sisältä käsin. Siis vähän niin kuin kalvava mustasukkaisuus tai Alien. 

Se on Donald Pleasence.

Ilman salamurhaajaakin on tehtävä vaarallinen, sillä aivoleikkaus tulee suorittaa tunnin sisällä, koska tuon ajan umpeuduttua palaavat kutistetut ihmiset normaalin kokoonsa ja se varmaan olisi haitallista hänelle jonka sisällä miniatyyri-ihmiset kasvavat. Ennen kasvukipua kuitenkin kuljetaan ihmiskehon sisällä ja ihmetellään kaikkea hämmentävää, kinastellaan mökkihöperyyden vuoksi ja tapellaan laitteistovikojen kanssa.

Luonnollisesti kuten pommia purkaessa, lopputulema ratkeaa viime sekunneilla ja miksi leikkaussali on täynnä lääkäreitä kun eiväthän he mitään tee, vaan se mikä tehdään on heidän siellä verisuonistossa olevien niskoilla.

Fantastic Voyage voitti siis pystinsä tehosteistaan sekä lavasteistaan

ja ihan ansaitusti, sillä vaikka kyseessä on auttamattomasti aikansa tuotos ja siten vanhentunut, on se myös edelleen aika fantastisen näköinen.

Tosin katsoen muita ehdokkaita ei Fantastic Voyagelle juuri haastajia tuntunut olleen ja siten jos on tavallaan ainoa kilpailija onko se enää kovinkaan suuri voitto. Nyt se vaikuttaa siltä kuin tehosteista olisivat kilpailleet The Matrix ja kolme tai neljä Tunnit-elokuvaa. Kuitenkin kyseessä on erittäin kiehtovan näköinen ja hyvin kokeellisen oloisilla äänillään myös sen kuuloinen elokuva. Tottakai 60-lukuisena scifistelynä tässä on samaa funkya fiilistä kuin jossain Barbarellassa ja siten kaikki näyttää siltä kuin katselisi laavalamppua, joka aiheuttaa sen vanhentumisen. Ihan täyttä huuhaatahan suurin osa Fantastic Voyagen tieteestä on ja vaikka alkuteksteissä kiitelläänkin lääkäreitä sun muita konsultointiavusta, on tämä kuitenkin täysillä tyypillinen Independence Day-sarjan elokuva jossa päätarmo on pistetty niiden kuvallisten ja äänellisten tehosteiden hiomiseen ja kaikki muu tuntuu enemmänkin vain pakolliselta pahalta jota on oltava koska sitä on oltava, jolloin ei niitä ehdokkuuksia tulisikaan muualta kuin teknisistä ansioista. Suuren rahan tehoste-elokuville tavanomaisesti mukana on hyviä esiintyjiä kuten Edmond O'Brien, mutta he ovat vain näyttelijäniminä tuomassa jonkinlaista uskottavuutta ihmishahmoihin, ja niinpä se on Megan Foxiin rinnastettava ihmistehoste, eli nyt Raquel Welch joka on merkittävämpi ja hänkin vain ulkoisten lahjojensa vuoksi. Eipä se mitään, sillä Fantastic Voyage on nimensä mukainen elokuva ja hyvin nautinnollinen juuri siksi, ja tänä päivänä aika hassu tapaus.

Elokuvan musiikki (Leonard Rosenman) on mainio yhdistelmä kokeellista äänisekoilua ja perinteisempää orkesterikamaa (kuin sinfoniaorkesteri soittamassa Tangerine Dreamin Electronic Meditationia). Minulla oli elokuvan katselun aikana lattialla sohvan vieressä limupullo (Pepsi Max tietenkin. Se ainoa hyvänmakuinen colajuoma) ja se sihisi hiilihappoisuuden vuoksi. Luulin sen olevan osa elokuvan musiikkia ja se sopi siihen.

Kyseessä on myös yksi niistä elokuvista jotka saattavat olla monille tuttuja, mutta eivät koska olisivat oikeasti niitä nähneet.  Fantastic Voyage kun on päätynyt itsensä ohella populaarikulttuuriin myös parodiointien ansioista, joista mainittavin lienee Simpsoneiden versio.

Tähdet: ***

Fantastic Voyage

Elokuvahaaste 2016: 3. Et ole ikinä ennen kuullut elokuvasta

Vierailijoita oudosta maailmasta (Los nuevos extraterrestres, 1983)

Tässäpä elokuva jota en ollut nähnyt aiemmin ja joka kannnellaan ei kertonut minulle hölkäsen pöläystä. Se oli kuitenkin niin houkuttelevan näköinen, että pakkohan se oli silloin aikoinaan hankkia. Hyvä niin, sillä vilkaisu IMDb:n puolelle valaisi jotain. Ensinnäkin kyseessä on bottom-listalle lukeutuva teos (# 37) ja ohjaaja J. Piquer Simon osoittautui hänkin hivenen tutummaksi, koska olen joitakin hänen muita mestariteoksiaan nähnyt. Kalkkunaa ne ovat. Ihanaa, ihanaa kalkkunaa.

Kuitenkin, nyt kun katsoin tämän elokuvan tämän haasteputken vuoksi, oli kyseessä samalla ensikosketukseni sen sisältöön.

Salametsästäjät kulkevat öisessä hyvin päivänvaloisessa metsässä varastamassa linnunmunia pesistä ja ovat varustautuneet kiväärein koska... öö... satakieli on maailman vaarallisin eläin tai jotain? Yllättäen pesänvaltaus keskeytyy kun psykedeelisten valojen johtama meteoriitilta vaikuttava avaruusmurikka iskeytyy maahan ja jättää luolaan kasan suuria niljakkaita munia. Jos kerran nämä salametsästäjät ovat aikeissa tehdä bisnestä juurikin munilla, niin miksi yksi heistä heti nämä uudet oudot munaskuukkelit nähdessään rupeaa raivon vallassa hakkaamaan niitä murskaksi, tappaen sisällä olevat avaruusolentosikiöt. Se ei ymmärrettävästi munien laskijaa ilostuta ja munamurhaaja kokeekin kuolettavan kohtalon.

Samainen metsä on saamassa lisää vierailijoita kun joukko himokkaita studiomuusikoita päättää matkata sinne leireilemään ja lähistöllä asuva pikkupoika samoilee paikalle, varastaen itselleen yhden luolamunista. Metsässä liikuskelevat siis metsästäjille vihainen munaansa etsivä avaruusolento, kaksi jäljelle olevaa salametsästäjää (joista toinen on raiskaustuulella) ja tietenkin ne studiomuusikot. Pian tapahtumat siirtyvät metsänreunamökkiin jossa poika aikuisten ihmisten kanssa asustaa.

Tottakai se pojan nappaama muna kuoriutuu ja hän ottaa ulostautuneen olennon salaiseksi ystäväkseen, joten siinä se E.T.-osuus tuli esille. Sitten alkaa murhaaminen, sillä metsässä kukaan ei kuule huutoasi. Tai ehkä se pätee vain puihin, sillä sen verran äänekkäitä nämä pakoon yrittävät ihmiset ovat.

Takakannessa mainitaan Vierailijoita oudosta maailmasta olevan "E.T.-tyyppinen koko perheen elokuva" ja ikärajana on "soveltuu myös lapsille." Kyllä, jos lapset ovat täysi-ikäisiä, eivätkä pelkää painajaisia. Elokuvan musiikki on todella onnistunutta synahuuruilua, mutta tunnelmaltaan synkkää kuin Tangerine Dream scorettamassa Alienia ja aika synkkäilmeistä on muukin osa elokuvasta, kun kaikki aikuiset tuntuvat olevan taukomatta vihaisia ja jostain syystä etenkin pikkupojan isä (tai isoisä?) on koko ajan kuin olisi syönyt ärripurrimuroja. Se että sankarina sattuu olemaan lapsi ei tee tästä samalla tavalla perheystävällistä kuin vertailuksi otettu E.T., vaan pikemminkin tämä lähentelee E.T.:n kauhuversiota, Xtroa ja vaikka ajoittain ajatuksena tuntuukin olleen kaikille sopiminen, on kokonaisuus kuitenkin sen verran kosketuksissa kauhugenreen ettei tätä voi oikeasti lapsille näyttää. Ellei sitten tietenkin halua traumatisoida heitä. Missä E.T. myöskin onnistuu, sillä kukapa meistä ei ollut itku simmussa kun Elliott ja E.T. olivat kuolemaisillaan ja se jos mikä kulkee pitkän aikaa mustana möykkynä sielussa. Ero lienee kuitenkin siinä että E.T. ei kohdellut lapsia kakaroina, eikä aikuisia idiotteina, jollaisina Vieraita oudosta maailmasta tekee. Enkä muista, että E.T.:ssä olisi kaikkia kutsuttu paskiaisiksi. Mutta kyllähän epäsynkkadubbaus, seksikkäästi vihjailevat naishahmot, vihamieliset miehet ja murhaavat alienit sekoitettuna perhe-elokuvallisuuteen tekevät tästä nimenomaisesta tapauksesta huvittavaa katseltavaa, mutta sitä enimmäkseen sillä niin huono että hyvä-tavalla.

Ja Vierailijoita oudosta maailmasta olikin ilmeisesti alunperin lähtenyt liikkeelle tarkoituksena tehdä kauhuelokuva, mutta muutettu matkan varrella E.T.:n menestyksellä rahastamaan. Ei tainnut onnistua.

Elokuvan budjetista suurin osa lienee kulunut savukoneiden vuokraamiseen, sillä sumuisuutta on enemmän kun Frank Darabontilla ja John Carpenterilla yhteensä. Erityisen hauskaa tuossa sumun käytössä on se, että se on todella epäjohdonmukaista kun metrin päässä on harmaata kuin Matti Vanhanen ja heti vieressä aurinko paistaa kuin se olisi nuollut LSD-lappua. Ukkonenkin jyrähtelee ihan huvin vuoksi, vaikka ei olisi lähimaillakaan. No ainakin tämä on linjassa sen yö on valoisa, päivä musta-toteutuksen kanssa. Kenties se kaiken epäsynkassa oleminen onkin tarkoituksellista, sillä sitähän se dubbauskin on ja yhdessä ne ovat täydellinen ympyrä.

Onneksi elokuvan avaruusolento (tai kaksihan niitä on) on hassun näköinen. Kuin turkikseen pukeutunut muurahaiskarhu ja tuo hieman mieleen Alfin. Siis jos Alf olisi crackaddikti.

Oli synkkä ja myrskyinen yö.

Musiikista tykkäsin kuin hullu puurosta, mutta toive soundtrackin löytämisestä taitaa olla turha, sillä sellaista ei arvatenkaan ole.

Tämä elokuva on luonnollisestikin julkaistu useammalla nimellä ja erilaisilla kansilla, joista osa painottaa enemmän sitä kauhupuolta ja vaikka monet niistä ovat kömpelöllä tavalla mainioita, niin tuo vasemmalla oleva on kaikessa harhaanjohtavuudessaan suosikkini:

Niin ja kun alussa kerroin etten tiennyt tästä elokuvasta mitään entuudestaan, niin elokuvan olennon nähdessäni ja googeloituani erinimiseen suomikanteen, huomasin että vaikka itse elokuvaa en ollutkaan nähnyt aiemmin niin ainakin tuohon toiseen kanteen muistan aiemmin törmänneeni.

Tähdet: *

Vierailijoita oudosta maailmasta