Tai oikeasti vain Love, sillä tuo kanteenkin isketty lisänimi Angels and Airwaves on ilmeinen markkinointikikka saada pikkuelokuvalle hieman enemmän huomiota yhdistämällä se entisen Blink-182:n jäsenen, Tom DeLongen uudempaan bändiin eli Angels and Airwavesiin. Joka toki teki Loven musiikin ja julkaisi sen samalla nimellä, että kyllä mukana oli jonkinlaista yhteyttä. DeLonge kun on tunnettu avaruus... okei, tarkemmin todettuna avaruusolento- ja salaliittointoilija, että sinänsä ei ole yllätys että hän vaikuttaisi jollakin tavoin tieteiselokuvan tuotannossa ja ilmeisesti idea Loven tekemiseen oli lähtenytkin DeLongelta. Joskin pakko myöntää etten edes tiennyt Angels and Airwaves-nimisestä bändistä mitään kun elokuvan ostin ja Blink-182-yhteydestä tietäminen olisi varmaan jättänyt dvd:n pois ostoskorista, mutta silti juuri nimen vuoksi tulin sen ottaneeksi että se siitä sitten.
Sisällissodan sotilas pohtii syntyjä syviä ihmisyydestä ja yksinäisyydestä, kun yht'äkkiä olemmekin tulevaisuudessa jossa avaruusasemalla yksinään olevan astronautti Miller (Gunner Wright) kuulee jonkinlaisen vieraan lähetyksen radiossaan. Tutkiessaan onko laitteissa vikaa katkeaa kaikenlainen yhteys Maahan ja nyt Miller on täysin yksin.
Yksin.
Välissä kirjailija antaa haastattelua jossa kertoo yksinäisyydestä.
Välissä joku muu antaa haastattelua jossa kertoo yksinäisyydestä.
Päivät kuluvat. Ei ketään jota nähdä, ei ketään jolle puhua. Jatkuva väsymys, kiukkuisuus jollekin mutta mille, itkuisuus, olemattomuuden tunne. Millerin elämä muuttuu tyhjiöksi.
No nyt siellä on joku sotilas kertomassa yksinäisyydestä.
Astronautti istuu avaruuspuku päällään bussipysäkillä.
Kiertoteitse puhutaan elämän päättämisestä.
Love: Angels and Airwavesista on helppo nähdä mitkä elokuvat ovat toimineet joko suorina innoittajina tai joiden voi ainakin kuvitella lukeutuvan ohjaajakirjoittaja William Eubankin suosikkeihin. Alun lyhykäisen sisällissotaosuuden sotilas käymässä ns. filosofista monologia päässään on hyvin vahvasti Terrence Malickin Veteen piirretyn viivan mieleen tuova ja heti kun päästään avaruusasemalle ollaan astuttu Duncan Jonesin Mooniin, joka jossain vaiheessa suuntaa tietään Stanley Kubrickin Avaruusseikkailun vuoteen. Olivat kyseessä sitten musiikilliset, visuaaliset taikka ajatukselliset ratkaisut on esikuvia helppo löytää aina suoranaiseseen kopiointiin saakka.
Lähtökohdiltaan Love ottaa tärkeän asian käsittelyyn (jonkin jonka vuoksi pelkäsin aloittaa elokuvan katselua), mutta se ei oikeastaan käsittele sitä kuin hädintuskin pintapuolisesti, jolloin mitään oikeita vastauksia ei ole odotettavissa ja sekin mikä annetaan on lievästi sanottuna yksinkertaistettu. Elokuva vaikuttaa yritykseltä olla ajatuksia synnyttävä, mutta toteutus kallistuu liiaksi sivuuttamaan sitä pistäessään kuvallisen tai muun tunnelmaa luovan kikkailun ja sanotaan nyt muille elokuville kunniaa tekemisen etusijalle. Niinpä tarjolla on runsain mitoin erilaisia valoja, hidastuksia hidastusten päälle, irtonaisia symbolisia kohtauksia (sotilas istuu vuoren huipulla, astronautti aiemmin mainitulla bussipysäkillä, joku keskellä kukkaniittyä ja aina yksin painottaakseen teemaa. Peiliin katsominen ei onnistu koska siellä ei ole ketään) ja puhe on rikkonaisen arvoituksellista sekä kuiskaavaa jotta tuntuisi enemmän jonkin hyvin tärkeän pohdinnalta. Ilkeästi ajatellen kyseessä on tekotaiteellista sontaa, mutta uskon perimmäisen ajatuksen olleen hyvä ja aikomuksena tosiaankin ollut käsitellä sitä, joskin sen nähdäkseen saattaa olla joko syytä keskittyä vain yksittäisiin hetkiin taikka samaistua aiheeseen henkilökohtaisuuden kautta.
Kaiken kaikkiaan Love kuitenkin luo hyviä tunnelmapaloja ja Angels and Airwavesin pinkfloydiaaninen musiikki (millaista se ei ymmärtääkseni normaalisti ole) pitää huolen jotta Blink-192 varisee mielestä, mutta vaikka sen voi kenties ottaa osana Interstellar/Gravity/Martian/Moon/joku muu vastaava-putkea, niin aika pahasti jäädään jalkoihin ja mieleen jää vain sympaattinen yritys kurotella korkeammalle kuin mihin pituus riittää. Mikä pätee myös yksin elokuvaa kuljettavaan Gunner Wrightiin, jota en millään muotoa kutsu huonoksi näyttelijäksi, mutta hän on saanut niskoilleen kohtuuttoman taakan vakuuttaa katsoja kaiken tärkeydestä. Yksinäiseen kuvaamisessa ja kokemisessa Love on kuin koulun suosituin tyyppi valittamassa kun tykkäyksiä on vain 200 kun eilen niitä oli vielä 202. Siten painoarvoa Lovella on kuin Free Willylla, että kyllä sen lopussa on sentään tarjolla hyvää mieltä jos ei kuitenkaan muuta.
Näkemäni traileri antaa Lovesta aika eeppisen kuvan ja se on valitettavan harhauttava, mutta tämä hyvin tutunoloinen juliste on kyllä paljon kuvaavampi sekä aika hieno:
Tähdet: **
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti