Trouble in L.A. (Elektra Luxx, 2010)

Pornoalan taakseen jättänyt Elektra Luxx (Carla Cugino) opettaa nyttemmin liikkeitään kansalaisopistolla, kun kohtaa siellä Coran (Marley Shelton) joka on nyysinyt joltain bändiltä kasan sanoituksia jotka kertovat Elektrasta ja ajatteli vastapalveluksen toivossa olevan syytä toimittaa ne ex-pornotähdelle. Vastapalvelus on saada Elektra paneskelemaan Coran puolison kanssa... koska... no, koska...

No kuitenkin, väärinkäsityksen vuoksi Elektra päätyykin sänkyyn Dellwood Butterworthin (Timothy Olyphant) kanssa, joka sattuu olemaan edellä mainitun bändin palkkaama yksityisetsivä aikeenaan saada sanoitukset takaisin. Seuraa tietenkin hetkellinen ihastuminen, joka unohdetaan samantien. Toisaalla on joku lasbopariskunta joilla on ilmeisiä suhdeongelmia, Elektran naapuri jolla on suhdeongelmia, pornobloggaaja jolla on suhdeongelmia, etc. Eivät nämä tarinat oikeastaan liity toisiinsa, mutta ovat siellä kuitenkin ja näin ollen niitä olisi ehkä voinut karsia poiskin. Varsinainen punainen lanka on Elektra, miten hän näkee itsensä, miten muut näkevät hänet ja millainen hän oikeasti on.

Takakannessa mainitaan Trouble in L.A.:n olevan "kauan odotettu jatko-osa yleisön ja arvostelijoiden ylistämälle elokuvalle Women in Trouble", joka on itseltäni jäänyt näkemättä ja pitikin googlata kuinka tiukasti nämä yhdistyvät että kannattaako tätä jatkoa katsoa näkemättä ensimmäistä osaa. Ilmeisesti merkittävin tarinallinen jatkumo on pääosahahmon eli Elektra Luxxin oleminen myös aiemmassa elokuvassa, mutta esimerkiksi samaa ohjaajaa,  tms. lukuunottamatta eipä kyse ole kuitenkaan mistään suoranaisesta tarinan jatkamisesta vaan pikemminkin sävyjen. Näin ollen en pidä välttämättömänä katsoa Women in Troublea ainakaan juonellisten seikkojen vuoksi, mutta myönnettäköön siitä lukemisen aiheuttaneen sen, että jos se nyt sattuu vastaan niin kyllä sen voisi vilkaista. Pelkästään elokuvan juliste loi mielikuvan  Pedro Almodóvarista ja sisällön perusteella kyseessä voisikin olla eräänlainen kunnianosoitus hänelle.

Olen aika varma, että elokuvien nimetkin viittaavat Almodóvariin ja ehdin jo ennen tapauksiin perehtymistä arvella olleenkin jokin Naisia hermoromahduksen partaalla-uusintaversiointi.

Kolmas osa nimeltään Women in Ecstasy on ainakin ollut suunnitteilla.

En tiedä mikä tämän kakkososan budjetti on ollut, mutta ensimmäinen osa oli maksanut vain 50 000 ja mukana oli silti varsin nimekäs kaarti kuten esimerkiksi Carla Cugino, Josh Brolin, Joseph Gordon-Levitt, Connie Britton, Xander Berkeley, Elizabeth Berkley, Simon Baker, etc. Mikä kuulostaa aikalailla kaveripalveluksien tekemiseltä (etenkin kun Cugino näyttäisi olevan ohjaajan puoliso), mutta samapa tuo ja kun varsin moni heistä plus lisää on tässäkin osassa, niin jos kulutkin pysyvät kurissa ei luulisi kolmannen osan olevan täysin poissa laskuista. Eri asia tietenkin on se, että tarvittiinko tätä toistakaan.
Aiemmin mainittujen Cugigon, Levittin ja Brolinin ohella tässä elokuvassa esiintyvät muun muassa Julianne Moore, Malin Åkerman, Timothy Olyphant, Kathleen Quinlan, Adrianne Palicki ja monta muuta joiden vuoksi lienee ainakin vaikea pitää budjetti ensimmäisen osan 50 000 rajoissa, mutta niin se varmasti oli jo siinäkin ja kun kokonaistuotto oli vain noin 11 000 dollaria, saattanee se olla syynä sille miksi kolmatta elokuvaa ei ole kuulunut. Samalla se kenties kertoo muutakin elokuvan suosiosta.

Kuten yleensäkin tällaisissa tapauksissa onhan se kiva bongailla tuttuja näyttelijöitä, mutta ei tämä oikeasti mikään ensemble-elokuva ole sillä cameoita ei voi sellaiseen laskea mukaan ja monet muutkin pysyttelevät osuuksillaan sen verran irralla toisistaan ettei sitä voi niinkään nähdä yhteistyönä, vaan pikemminkin ohjaajan halulla saada mukaan enemmän kuin on tarvetta. Joten mitään Robert Altmanin taidokkuutta saada nimekkäät näyttelijämassat toimimaan yhden hyvän eteen ei ole nähtävissä.
Jos ajattelee tätä Almodóvar-pastissina (jota kiitetäänkin lopputeksteissä) niin yhteistä on panostaminen naishahmoihin ja jonkinlaiseen draamapainotteiseen seksikomediaan, mutta hahmoja ei ole kirjoitettu lähellekään yhtä syviksi eikä jälkimmäinen ole samalla tavalla hysteerian partaalla olevaa absurdismia hivelevää hermostuneisuutta ja kiihkoa, vaan helppoja pikkutuhmia pinnallisuuksia. Joskin sitäkin sieltä perheystävällisemmältä suunnalta.

Kiltteys ja harmittomuus eivät tällä erää suuremmin kiusaa koska kukaan näyttelijöistä ei sentään viestitä olemuksellaan haluttomuuttaan olla mukana ja varmasti kyseessä onkin ollut kullekin varsin mukavaa ajanvietettä kavereiden seurassa, mutta jos mukana olisi vähän sunnuntaibrunssia vahvempaa energiaa niin elokuvalla olisi ehkä ollut muutakin annettavaa kuin hissimusiikkina toimiminen.

Hieman ihmetyttää miksi Elektra on Luxx eikä tuhmiin kuviin enemmän liitettävä Luxxx?

Tähdet: **(*)

Trouble in L.A.

Koulun kauhu! (Big Bully, 1996)

Lapsena koulukiusatusta standardinörttimäisestä Davidista (Rick Moranis) on sittemmin kasvanut samanoloinen kirjailija joka ottaa vastaan opettajantyön lapsuudenkoulustaan ja kun kollegana toimii ammoinen ihastus Victoria (Julianne Phillips) on elämä nyttemmin ihan mallillaan. Kunnes ilmenee erään toisen opettajan olevan juurikin Davidin ammoinen koulukiusaaja Rosco (Tom Arnold) ja on kuin aikaa tai henkistä kasvua ei olisi välissä tapahtunutkaan vaan kiusaaminen jatkuu entisenlaisena. Lisäongelmia tuottaa se kuinka kiusaaminen toteutuu myös miesten poikien välillä, nyt vain Davidin poika on se kiusaaja ja kohteena Roscon mukula. Tietenkin lopuksi kaikki ovat kavereita, koska tottakai.

Koulun kauhu! oli kriitikoiden ja yleisön lyttäämä kaupallinen floppi ja kun katsoin käsikirjoittajana toimineen Mark Steven Johnsonin (Daredevil, Elektra, Ghost Rider) niin ajattelin vain, että tietenkin. No, sekään tuskin lupasi lopputuloksesta hyvää, että Tom Arnold uskoi Rick Moraniksen katsoneen häntä alas vastanäyttelijänä ja jos pääosanesittäjät eivät pidä toisistaan niin sen ei ainakaan toivoisi tulevan yleisön tietoisuuteen ennen kuin ovat elokuvasta maksaneet. Joskin kun kyseessä on tarina jossa Arnold esittää koulukiusaajaa ja Moranis uhria, saattoi tämä vastanäyttelijästä pitämättömyys olla tarkoituksellinen ratkaisu tehdäkseen sisällöstä vahvemman, uskottavamman. Koulukiusaamistarina jossa kiusaaja ja uhri pitävät toisistaan voisi kyllä olla aika veikeä yritys. Arnoldin imago ja totta puhuen myös näyttelijälahjat huomioiden voin helposti uskoa arvostetumman esiintyjän käyttäytyvän ylimielisesti häntä kohtaan, mutta tässä tapauksessa uskon/toivon tällaisen mahdollisuuden olleen roolihahmojen sisäistämisen kuin todellisen aliarvostuksen osoituksen. Ainakaan se ei näyttäydy kiusallisena itse elokuvassa. Eikä syytä olekaan, etenkään kun Arnold on ihan kelvollinen osassaan ja sen perusteella ei ainakaan vaikuttaisi olevan aihetta katsoa häntä alaspäin.

Pääduo tekee ihan hyvää työtä, mutta ei mitenkään erikoista koska kumpaakaan ei ole kirjoitettu erityisen kiinnostavaksi ja oletankin että syy elokuvan floppaamiseen löytyy siitä ettei sillä ole oikeastaan mitään sanottavaa ja laiska ohjaus tuntuu tukevan tätä käsitystä. Toki tarinassa on pientä potentiaalia sen osalta kuinka entisen kiusaajan poika on entisen uhrinsa kiusaama ja siitä olisi voitu luoda esimerkiksi draamakomediaa jossa painotetaan sen ensimmäistä osaa peilaamalla päähenkilöiden luonteita toisiinsa. Ts. opitaan tai ei opita virheistä ja nähdään miten samat erheet kulkevat sukupolvelta toiselle. Mutta draama pidetään minimissään joten kenties halu on ollut tehdä silkkaa komediaa jossa kiusaaminen esitetään kilpavarustelevana kepposteluna. Ei, ei, ei sitäkään. Varsinainen huumori jätetään pitkälti sivuhahmojen harteille ja siinäkin ainoa oikea kunnon veto oli näyttää kaikkien opettajien olevan ketjupolttajia joka oli visuaalisesti varsin koominen näky. Toisin sanoen Koulun kauhun ongelmana vaikuttaisi olevan määrätietoisuuden puute jonka vuoksi se ei ole tarpeeksi oikeastaan mitään ja tämä on harmi koska kuten mainitsin siellä on seassa ainesta, ja hauskasti suurin tuntuu löytyvän nimenomaan Tom Arnoldista ja hahmostaan. Elokuvassa kun osoitetaan, että sinä aikana kun hän on ollut erossa Davidista on hän vajonnut tohvelisankariksi jota kukaan ei enää pelkää, mutta Davidin paluu kouluun sytyttää hänessä liekin ja saa tuntemaan olemansa elossa. Tässä olisi ollut mahdollisuutta mustaan komediaan jossa kiusaaja on elokuvan "sankari" ja mitä rajummaksi meno menee niin sitä "parempi" se olisi ollut (joskin niin hän kuin muutkin jätetään suurelta osin aika pinnallisiksi ja täten kenenkään motiiveja ei oikein viedä vahausta syvemmälle). Nyt rohkeus puuttuu ja lopuksi selkärankakin. Se ei tietenkään oli taannut arvostelumenestystä taikka kaupallista hittiä, mutta olisi ainakin osoittanut halua tehdä enemmänkin kuin vain ihan kivaa. Mielenkiintoisesti myöhemmin samana vuonna ilmaantui Jim Carreyn tähdittämä Sähköputkimies joka teki oikeastaan sen mitä tältä halusin ja se tunnetusti (aikalailla syystäkin) haukuttiin lyttyyn eikä menestynyt rahallisesti (joskaan ei hävinnyt samassa suhteessa kuin Koulun kauhu!).

Tähdet: **(*)

Koulun kauhu!

Loco Love (Mi Casa, Su Casa, 2003)

Ylimielinen ravintoloitsja Donald (Roy Werner) kohtelee sekä asiakkaitaan, henkilökuntaansa, ex-vaimoaan että myöskin latinopuutarhureitaan huonosti, joten on aika karman puuttua peliin. Kun uskoton exä vie erossa Donaldilta miehisyyden tunteen ohella ravintolankin mukanaan niin lisäksi Donaldin aliarvostama meksikolaispalkollinen Miguel (Gerardo Mejía) vaihtaa lottovoiton myötä asemaansa nälkäpalkollisesta sikarikkaaksi eikä itsemurhakaan onnistu, siispä kyllähän nyt oikein kunnolla potkitaan. Onneksi Miguelin sisko Catalina (Laura Harring tai vaihtoehtoisesti Laura Elena, Countess von Bismarck-Schönhausen Martínez-Herring [ei se mitään, sillä Brian Eno onkin oikeasti Brian Peter George St John le Baptiste de la Salle Eno]) tarvitsee oleskeluluvan jolloin hän suostuu ostamaan Donaldille ravintolan takaisin jos hän vain avioituu Catalinan kanssa. Miguel tosin varoittelee, että siskonsa on aika pippurinen tapaus, mutta ei tule maininneeksi että tietenkin koko suku tulee sitten muuttamaan saman katon alle Donaldin luokse. Seuraa siis humoristisia hetkiä kun eloisat latinot pitävät Donaldia hereillä ja katso! yksi heistä on jonkinlainen noita muutoinkin kuin luonteeltaan. Tai siis näistä olisi tarkoitus tehdä komediaa, mutta tällä kertaa ilmeisesti luotetaan suurelta osin siihen kuinka katsoja voi kuvittella ne hetket. Donald ja Catalina tietenkin riitelevät jatkuvalla syötöllä, mutta kuten arvata saattaa niin jossain vaiheessa he myöntävät itselleen rakastavansa toisiaan eikä Catalinan sukukaan enää niin pahasti Donaldia häiritse.

Ei niin ettäkö Loco Loven idea synnyttää romanttista komediaa pistämällä kulttuurit törmäämään ja tehdä se korostaen sitä kuinka eläväinen toinen osapuoli on verrattuna toiseen eli eräänlainen muka sivistyneisyys kohtaa sivistymättömyyden (siispä "shh! sinä nolaat meidät julkisesti") olisi mahdollisesti haluttua kamaa, mutta olen aika varma jotta tämän nimenomaisen elokuvan tilaus syntyi pitkälti siitä, että vuotta aiemmin ilmaantui eräskin saman teeman hitti nimeltänsä Kreikkalainen naimakauppa.

Vaihdetaan vain kreikkalaisuus latinokulttuuriin, mutta pistetään sinne muutoin ihan samat hahmot ja tilanteet niin se silloin täysin uniikkia ja uutta. Jota se ei tietenkään ollut sillä kyllähän molemmista samojen kulttuurien ja jonkinlaisesta kynäniskaisuuden törmäämisestä on tehty filmatisointeja aiemminkin, mutta ajankohtan merkitys nostaa välillä muita toisia enemmän esille ja Loco Loven ajankohdan määritti halua rahastaa jonkun muun avulla. Kreikkalainen naimakauppa oli kuitenkin sen verran suuri hitti että on ymmärrettävää kuinka tällöin jäljittelijöitä syntyy, joista perinteiden mukaan on aika harvakseltaan nousemaan samaan huomioon, mutta ei Loco Lovella ole pelkoa siitä että leimaisi pääosaesittäjänsä yhden ilmeen tähdeksi.

Loco Love siis pelaa aikalailla samoilla panoksilla kuin Kreikkalainen naimakauppa, mutta vain vähän pienemmässä mittakaavassa. Minkä ansiosta Loco Lovesta ei parhaalla tahdollakaan löydä mitään yllättävää, mutta vaikka esimerkiksi vitsit ovat niitä tuttuja juttuja kuten "katsokaa kuinka erilaisia olemme koska minä puhun niin kovaa ja pukeudun erilailla. Hahaha!", ovat ne sentään kuluneisuudestaan huolimatta perinteisen toimivia. Kontrasteihin ja stereotypioihin se huumori tarkoituksella panostaakin ja siihen itsestäänselvyyteen, että eripurainen pariskunta päätyy lopuksi sopusointuun. Se ei ehkä eikä edes varmasti tuota mitään tajuntaaräjäyttävää, mutta on tehty sen verran tasalaatuisena että kun vain haluaa olla ja lötköttää ja toivoa elämänsä olevan parempaa...

...ei tämä silti olisi varmaankaan se ensimmäinen vaihtoehto.

Loco Love on ihan ok, mutta ylipäätään jos huumorin halutaan hyödyntävän ääripäitä niin niiden pitäisi kenties olla lähempänä niitä päitä. En pahemmin pitänyt Kreikkalaisesta naimakaupasta, mutta jos nämä pistettäisiin aloittamaan samaan aikaan uskon sen suurempien eleiden ja äänekkyyden vetoavan siltikin suurempaan osaan kansasta, kun taas Loco Love ei ole tarpeeksi loco ylittääkseen maaliviivaa. Onpahan kuitenkin harmiton letkeä romanttinen komedia.

Tähdet: **(*)

Loco Love

Ps. kun kerran tuolla elokuvassa oli se vitsi siitä ettei Donaldia saisi kutsua sedäksi, niin aasinsiltana tähän oheen kuvat tämänhetkisestä Disney-sarjakuvakokoelmastani:

Norsunluurannikon pummit (Il vangelo secondo Simone e Matteo, 1976)

Eli näemmä toiselta suomennokseltaan Trinity-kavereiden uudet hommat, joka kuulostaa pikemminkin elokuvan nimen oheen kanteen laitetulta mainostekstiltä. Takannessa kyseinen titteli kyllä esiintyy osana juonikuvausta ja kyseessä on yhteen hengenvetoon toteutettu välimerkitön tiivistelmä: "Trinity kavereiden uudet hommat nyt veljekset ovat pummeina Afrikassa tietenkin he jälleen varastelevat ja tappelevat". Tietenkin!

Kaverukset Butch (Michael Coby [oik. Antonio Cantafora]) ja Toby (Paul Smith) pyrkivät äkkirikkauksiin Afrikassa, mutta uppoavat koko ajan syvemmälle velkakuoppaan ja väärinkäsityksen vuoksi heistä tulee pian virkavallan jahtaamia ryöstäjiä. Piiloutuminen herran huoneeseen johtaa seuraavaan väärinkäsitykseen ja kaverukset ovatkin jo olevinaan Rooman lähettämiä pappeja, joten otetaan ilo irto kirkkoveron antimista.

Butch ja Toby lähetetään käännytystyöhön Amsterdamiin jolloin eräs mafioso näkee tilaisuuden salakuljettaa heidän mukanaan timantteja. Kukapa epäilisi kahta pappia toimittamassa madonnapatsasta? Ei siis tule yllätyksenä, että kun duo huomaa olevansa hyväksikäytettyinä piilottavat he timantit ja leipovat pahiksia otsanahkoihin.

On mielenkiintoista kuinka Terence Hill sai ensimmäisiä kunnon maistiaisia suuremmasta menestyksestä/kuuluisuudesta koska sattui tarpeeksi muistuttamaan ulkonäöltään Franco Neroa, mutta kun varsinainen tunnettavuussuoni aukesi yhteistöillä Bud Spencerin kanssa johti se siihen kuinka "lainaroolissa" uranousua kokenut Hill sai oman menestyksensä myötä itselleen imitoijansa. Tiettävästi ei ole olemassa termiä hillploitaatio samaan henkeen kuin esimerkiksi miten Bruce Lee sai peräänsä kopiot bruceploitaation muodossa, mutta tämä Norsunluurannikon pummit on taatusti mennyt useammankin ihmisen kukkarolle hyväksikäyttävällä harhautuksella "uusi Terence Hill-elokuva!" Tai siis tässä tapauksessa pikemminkin "uusi Terence Hill/Bud Spencer-elokuva!" Etenkin Spencer-replikantti Smith on kansikuvassa hämmentävänkin samannäköinen, mutta muutoinkin kansi huutaa tuttua duoa. Suomennos on linjassa Hill/Spencer-elokuvien kanssa, heidän nimensä ovat isommalla kuin oikeiden näyttelijöiden ja sitten tietenkin on tuo henkilöiden oma ulkonäöllinen yhteneväisyys, joka tosin ei itse elokuvan aikana ole yhtä silmiinpistävä (kannattaa muuten googlailla muitakin kloonikaksikon elokuvien julisteita). Hillploitaatio!

Sivumainintana vielä se, että Michael Cobya ja Paul Smithia koetettiin myydä myös nimillä Terrance Hall ja Bob Spencer. Aivan mahtavaa!

Norsunluurannikon pummit on ihan selkeä Hill/Spencer-elokuva, että jos siinä olisi ns. aito kaksikko niin sitä ei ihmettelisi laisinkaan koska juuri tällaisia elokuvia he tekivät. Coby on duon vähän älykkäämpi sekä poikamaisesti hurmaavampi osapuoli, kun taas Smith hitaammin liikkuva, mutta kovempaa iskevä murahtelija. Pahikset ovat luonnollisestikin toinen toistaan tyhmempi jolloin sankarikaksikko pyörittää heitä kuin notkeavartaloinen aerobiccaaja hulavannetta ja bitchslapit tuntuvat omissa poskissa saakka. Huumori luodaan siis suurelta osin Jackie Chaniakin innoittaneesta vanhan koulukunnan slapstickista, minkä vuoksi elokuvan väkivalta ei ole tarkoitettu synnyttämään todellista kivuntunnetta vaan pikemmin Spedemäistä tai Pekkomaista läpsäisyä otsaan, että nimittäin ja tsaa!

Sinänsä vaikka elokuva ruokkiikin samaa nälkää kuin Hill/Spencer-tuotokset ja niidenkin vatsaa täyttävästä laadukkuudesta voidaan olla poliisiopistomaista mieltä, on Norsunluurannikon pummit parhaimmissakin hetkissä hädintuskin originaalikaksikon keskitasoa. Ideoiden kuluneisuus ja tunne siitä että katsellaan liian tarkasti jalkoihin jotta askellettaisiin tutuissa jalanjäljissä johtaa siihen, että ei uskalleta lähteä kunnolla vauhtiin ja hitaus onkin jotain jota ei esikuvaelokuvissa liiemmälti ollut, mutta tässä sitäkin enemmän. Smith menee vielä aika hyvin Spencerinä johtuen roolin edellyttämästä ilmeettömästä hitaasti mutta varmasti-liikkeestä, mutta Coby ei ole likimainkaan yhtä kirkassilmäinen mitä Hillinä olo edellyttäisi. Edes Juniperin Oliver Onionsia matkiva musiikki ei ole tarpeeksi leikkisän energistä jotta tuottaisi muuta kuin unilääkettä. Näin ollen Norsunluurannikon pummit on parhaimmillaan kansipaperina koska kuriositeettiarvo on kelvollisen korkea, mutta täyspitkänä elokuvana se on enemmänkin hyllykoriste kuin onnistunutta ajantappoa.

Hmm... kuvasuhde taitaa olla väärä:

Tähdet: **

Norsunluurannikon pummit

Varokaa sheriffiä (Support Your Local Sheriff!, 1969)

Pieni villin lännen kaupunki Calender on kultakuumeen kourissa ja koska siitä haluavat osansa myös he jotka eivät vaivaudu hakkua heiluttamaan taikka sellaisia palkkaamaan on avuksi saatava sheriffi joka ei pelkää maalitauluna olemista. Sopivasti paikalle ratsastaa Jason McCullough (James Garner) joka hänkin mieluusti ottaisi kullasta osansa, mutta ei tekemällä ns. oikeita töitä taikka varastamalla ja hän näkeekin sheriffin virassa olevan mahdollisuuden päästä mahdollisimman vähällä: kunhan vain vain antaisi auktoriteetin tehdä työt. Upouusi toimistokin on käytössä. Ihan kahdella sellillä! Joskaan niissä ei ole kaltereita, mutta eihän sitä voi kaikkea saada. Ja jos pakko on liata käsiään niin onneksi Jason on pyssytaituri vailla vertaa.

Kun Jason pidättää paikallisen häirikköperheen nuorimman pojan Joen (Bruce Dern), koetetaan häntä saada vapautetuksi monin yrityksin ja aina sheriffi voittaa silkalla nokkeluudellaan taikka kyvyllään käyttää revolveria. Tämä alkaa tuntumaan jo työltä eikä se miellytä Jasonia.

Varsin mainio lännenkomedia joka tuo mieleen jonkinlaisen Maverick-televisiosarjan ja Mieletön, mieletön maailma-elokuvan yhdistelmän, jossa mukana on siis jälkimmäisestä tuttua farssia kollektiivisesta käyttäytymisestä sekä samankaltaista ketjureaktiomaista slapstickia (tosin hieman pienemmässä mittakaavassa) ja Maverickin näsäviisastelevaa veijarikomediaa, johon ymmärrettävä syy löytyy lajityypistä ja tietenkin James Garnerista itsestään. Suurin osa löytämistäni julisteista tukeekin elokuvan komediallisuutta, jolloin tämän seuraavan kuvan perusteella sen katsoneet saattoivatkin yllättyä... positiivisesti toivon:

Ihan hieno maalaus, ei siinä mitään. Kuitenkin hyvin kaukana sisällön lempeästä ja leikkisästä maailmasta. Jeff Alexanderin säveltämä musiikki vieläpä korostaa näistä jälkimmäistä, sen ollessa enemmän kuin vähemmän sellaista jota olettaisi kuulevansa vaikkapa Tom & Jerry-animaatioissa (tiedättehän, sellaista tehostemaista kuten pianon pimputus osoittamaan hahmon hiipimistä taikka kipittämistä).

Kyseessä on aika mukava koko perheen katseltavaksi sopiva komedia, mutta sisällöltään sen verran heppoinen ettei se tee kunnollista vaikutusta. Kaikki on tosi kivaa ja se toki on ihan kivaa, mutta ei sen enempää, jonka vuoksi olisi kovasti kaivannut hieman lisää sisältöä pitämään energiaa yllä. Ei niinkään synkempää tunnetta, tms., vaan vitsien ja hauskojen tilanteiden määrää olisi kenties kannattanut kasvattaa, sillä nyt vaikka ne ovatkin parhaimmillaan erittäin veikeitä niin lopulta niitä on aika harvakseltaan ja kun pituuttakin on vain 90 minuuttia on se aika epätoivottavaa pitää näin paljon taukoja hauskojen tilanteiden välillä.

Tähdet: ***

Varokaa sheriffiä

Ensimmäiset 20 miljoonaa (The First $20 Million Is Always the Hardest, 2002)

Piilaakson markkinointipuolella työskentelevä Andy (Adam Garcia) tykkää kyllä urheiluautostaan, hemaisevasta naisystävästään ja kalliista puvuistaan, mutta kaipaa työhönsä muutakin kuin sonnanpuhujan aseman ja hankkiutuu työnantajansa tutkimusosastolle voidakseen luoda käsillään sekä aivoillaan jotain uutta ja konkreettista. Uusi pomo Francis (Enrico Colantoni) on mulkero ja pottuuntunut kun hänen niskoilleen heitettiin noviisi joka todennäköisesti olisi vain tiellä, ja tottakai Andyn elitistinen tyttöystävä jättää hänet kun selviää, että miehen palkka putoaa uuden toimen vuoksi. No, mutta Andylla on intoa ja ideoita... tai no, intoa ainakin.

Francis tyrkkää Andyn johtamaan projektia luoda 99 dollaria maksava sylitietokone ja tämän läppärin tulee olla paitsi edullinen, myös oikeasti hyödyllinen vehje eikä mikään romu jolla ei saa edes Wordia toimimaan. Toisin sanoen kyseessä on niin sanottu mahdoton tehtävä jolla Francis pääsee eroon Andysta ja poistumaan lopulta kokonaan piilaaksosta takaisin omiensa luokse. Andy kuitenkin kokoaa lupaavan nörttiryhmän (Jake Busey, Ethan Suplee sekä Anjul Nigam) ja ihastuu taiteilija Alisaan (Rosario Dawson) joten odotettavissa on altavastaajatarina jossa noustaan vaikeuksien kautta voittoon, saaden siinä ohessa romantiikkakin kukkimaan.

Hmm...

Box Office

Budget:$17,000,000 (estimated)

Opening Weekend USA: $2,535

Gross USA: $5,491

Cumulative Worldwide Gross: $5,491

Kyllä, ensimmäiset 20 miljoonaa dollaria ovatkin selvästi ne vaikeimmat. Ba dum tss!

Ensimmäiset 20 Miljoonaa pohjautuu samannimiseen Po Bronsonin kirjaan ja sitä lukematta olen ymmärtänyt kyseessä olevan teknologia-alan startup-yrityksistä kertovan teoksen, joka innovatiivisten ajatusten ohella käsitteli mahdollista (ja sitten ilmennyttä) alan kuplan puhkeamista. Tapahtuma jota nähtiin internetbuumin alussa Suomessakin. Mutta vaikka ajallisesti 20 miljoonaa kohdistuukin 2000-luvun alkuun niin sen tapahtumat on helppo soveltaa nykyhetkellä trendikkääseen joukkorahoitusilmiöön jossa kuka tahansa voi ideoita kaikkea maan ja taivaan väliltä, jossa voikin nähdä ajoittain yhtä lennokkaita/idealistisia aikeita kuin mitä täyden palvelun läppäri oli elokuvan tapahtuma-ajalle. Vastaavasti 99 dollarin tietokoneesta tuli mieleen myös aiempi tosielämän tapaus nimittäin koko kansan tietokoneena markkinoitu Commodore 64, joka löikin itsensä hyvin läpi ja siten 20 miljoonan juoni ei ole kovinkaan kaukaa haettu, ollen hyvinkin uskottava tarina. Varsinkin kun se elokuvassa luotu tietokone hyödyntää sittemmin jokseenkin arkiseksi käyneitä ideoita, aina jostain ääniohjauksesta virtuaalitodellisuuteen. Siksipä totean pitäväni tarinasta joka soveltuu varsin hyvin elokuvalle jossa altavastaajan innokkuus sekä yritteliäisyys rikkaampia ja paremmin varusteltuja kilpailijoita vastaan vievät voittoon. Elokuvassa on myös aika miellyttävä tunnelma, että sen katsoo hyvin mielellään läpi. Joskin miinuksina siinä on myös hieman turhankin heppoinen ote jonka vuoksi elokuvan tarinasta ei välity tarpeeksi hyvin sen tarkoittama maasta ponnistaminen ja vaikka pituus on sopiva ja askelmerkit ovat oikeilla kohdillaan niin joihinkin käänteisiin mennään vähän turhan nopeasti sekä vaivatta jotta sen merkitys olisi tarpeeksi painokas. Esimerkiksi 99 dollarin tietokoneen ideointi, budjettiin pääseminen ja sen luominen fyysiseksi laitteeksi tapahtuu valitettavan pikaisesti eikä se siis oikeasti tunnu haasteelta jota sen pitäisi elokuvan omien sanojen mukaan olla. Samaten vaikka näytteleminen on kauttaaltaan kelvollista, myös sitä vaivaa sellainen kevytmielisyys ettei 20 miljoonasta ole erityisen mieleenpainuvaksi elokuvaksi. Se varmasti on tarkoitettukin hyvän mielen teokseksi ja onkin sitä, että en varsinaisesti valita vaikka siitä ei enempään olekaan, mutta samalla haikailen mahdollisuutta saada jotain kouriintuntuvampaa. Ehkäpä ns. komedian sijaan jotain vakavampaa? Jos 99 dollarin läppäri olisi vaikkapa levittänyt syöpää ja keksijäjoukko taistelisi läpi kemoterapian saadakseen laitteensa massamarkkinoille?

Tähdet: **(*)

Ensimmäiset 20 miljoonaa

Jack Brooks: Monster Slayer (2007)

Kun Jack Brooks (Trevor Matthews) oli pieni poika, tuli mörökölli ja söi hänen vanhempansa sekä sisarensa. Tapaus tietenkin traumatisoi Jackin eikä hän koskaan oikein päässyt sinuiksi tapahtuneen kanssa ja siksi hänen kasvuvuotensa olivat täynnä patoutunutta vihaa jonka perusteella hänet luokiteltiin pelkäksi häiriköksi. Nyt aikuisena miehenä Jack on edelleen jumissa kiukkunsa kanssa eikä elämä oikein etene kuin konfliktista toiseen ja takaisin. Yritystä kuitenkin vielä on ja Jack käykin iltakursseilla sivistämässä itseään, minkä johdosta hän eräänä iltana päätyy rassaamaan kemianopettajansa Gordonin (Robert Englund) putkia. Hei!, se ei ollut seksiaktiviittaus vaan Jack sattuu olemaan putkimies ja Gordonilla on tukkeutuneet putket. Hei!, sekään ei ollut seksiaktiviittaus. No, siinä tullaan sitten vahingossa vapauttaneeksi paha demoni joka ottaa Gordonin valtaansa, muuttaen hänet hirviöksi suoraan Kaikki rakastavat Raymondia-sarjasta:

Nyt ei oikein opettamisesta tule mitään kun Gordon oksentelee ympäriinsä ja haluaa pureskella ihmislihaa. Samalla hän tietenkin muuttaa oppilaitaan monstereiksi ja nyt Jack viimein löytää tarkoituksen elämälleen: tappaa hirviöitä. Damn, son! oletin elokuvan nimen perusteella Jackin olevan vain tosi innokas Slayer-fani, mutta kyse olikin hieman erilaisesta trashista.

Kannessa on maininta Jack Brooksin olevan "hauskin monsterielokuva sitten Men in Blackin" ja pidin sitä ensialkuun jotenkin outona, koska kaikki mitä olin tästä elokuvasta kuullut viittasi pikemmin old school-Peter Jacksoniin ja Sam Raimiin, mutta elokuvan aikana päättelin mistä MIB-viittaus saattoi syntyä: Robert Englund esittää muodonmuutoksensa niin samalla tavalla kuin Vincent D'Onofrio omansa Men in Blackissa, että sen kohdalla ainakin näin miksi MIB tulisi mainituksi. Muutoin kyseessä on kyllä teos joka vertautuu paremmin mainittuihin Jacksoniin ja Raimiin, sillä limaiset goretehosteet, hirviömaskeeraukset ja yleistyyli ovat samanlaiset edellä mainittujen ohjaajien alku-uran teosten kanssa, että kyllä tämä taatusti on enemmän suunnattu Evil Deadin faneille kuin Willeniumin. Joskin mainittavaa on, että energiassa, silkassa riemussa ja yleisrytmityksessä Jack Brooks jää kyllä niin pahasti edeltävien esimerkkien jälkeen, että hauskin mikään ei tosiaankaan ole onnistunut termi kuvaamaan lopputulosta. Sympaattinen yritys on sopivampi. Paitsi no tietenkin jos esimerkkinä mainitun MIB:n jälkeen ei ole tullut muita komediallisia monsterielokuvia, niin toki tuolloin Jack Brooks on taatusti hauskin sitten...

Erityisen mainiota Jack Brooksissa on se, että kaikki mörököllit ovat käytännön tehosteita (tiedän että moni käyttää nykyään sanaa praktikaali, mutta c'mon hei, se kuulostaa yhtä kauhealta kuin Pertsa lempinimenä Pertille) ja selvä halu tehdä vanhan koulukunnan kauhukomediaa, mutta elokuva kulkee aivan liian hitaalla ollakseen likimainkaan niin terhakas kuin mitä uskottelee olevansa. Kestää tunnin ennen kuin varsinainen elokuvan juoni pääsee liikenteeseen ja sitten se huristellaan vasemmalla läpi kuin salsa suoliston. Ihan oikeasti, ensin tunti että päästään asiaan ja sitten 10 minuuttia myöhemmin se on jo ohitse kun vuoroon tulee outro eli ulostautuminen vihjailemaan mahdollisesta jatkosta. Jota en kyllä usko tulevan sillä eipä tuo Jack Brooks kovinkaan mieleenpainuva hahmo ollut ja kokonaisuutena tämä on kauhukomediaksi aika peruskauraa, saaden nimenomaan ainoat kunnon peukutukset tavastaan tehdä tehosteet fyysisinä aikana jolloin niitä ei juuri enää sellaisina toteuteta. Menee siis välipalasta joka ei kauaa pidä nälkää kaukana, mutta on sentään parempi kuin jatkuva vatsan kurina.

Robert Englundilla tuntui olevan hauskaa roolissaan ja hän näyttää vähän Neil Hardwickilta:

Tähdet: **

Jack Brooks: Monster Slayer

The Elevator (1996)

Elokuvatuottaja Roy (Martin Landau) on aikeissa lähteä johonkin pippaloihin jossa hänet palkittaisiin ansioista elokuva-alalla, mutta matka tyrehtyy hissiin kun aloitteleva käsikirjoittaja David (Gabriel Bologna) tulee "vahingossa" painaneeksi hätäjarrua  ja tottakai hissi jumittuu kerrosten väliin eikä talossa tunnu olevan enää ketään kuulemassa kaksikon hätää. Tappaakseen aikaa rupeaa David lukemaan käsikirjoituksiaan ja käy jatkuvalla pulinallaan Royn hermoille.

Ensimmäisessä tarinassa tietokonekauppias Phil (Richard Lewis) käy läpi jotain keski-iän kriisiä kuunnellessaan päänsä sisäisiä ääniä miettiessään lopettaako työnsä ja lähteä runoilemaan jonnekin hevonkuuseen.

Toisessa tarinassa graffitimaalari Malcolm (Bokeem Woodbine) päätyy jutustelemaan veteraanikytän (Martin Sheen) kanssa ja pottuilun ohessa rupattelu johtaa keskinäiseen arvostukseen kun ilmenee, että poliisi osaa piirtää muutakin kuin luonnoksia epäillyistä.

Aina välissä palataan hissiin Davidin ja Royn pariin ja siihen kuinka edellinen koettaa vakuutella olevansa täynnä hyviä ideoita kun taas jälkimmäinen pitää niitä idiotismin esimerkkeinä.

Kolmannessa tarinassa näyttelemisen opettaja (Paul Bartel) antaa oppilaillaan tehtäväksi näytellä eläimiä ja Katy (Athena Ashburn) saa osakseen opetella dingon käyttäytymistä, joten luonnollisesti hän päätyy tohtorinhattua tavoittelevan Moshen (Arye Gross) puhtaaksikirjoittajaksi sekä yrittämään itsemurhaa.

Lopuksi David rupeaa kertomaan tarinaa käsikirjoittajsta joka jää elokuvatuottajan kanssa jumiin hissiin.

Elokuvan kirjoittanut ja hissiin leffamogulin kanssa jumiin jäävää käsikirjoittajaa esittävä Gabriel Bologna on kertonut saaneensa idean The Elevatoriin tosielämän kokemuksesta jossa jäi kaksin hissiin Ron Howardin (tiedättehän, Richie Cunningham?) kanssa, jolloin oli tuuminut tyrkyttävänsä elokuvaideoitaan hänelle, mutta jänisti ja siten siis kirjoitti sen pohjalta tämän elokuvan. The Elevatorilla on siis ihan kiva syntytarina ja pidän ajatuksesta jättää tuottaja sekä kirjoittaja suljettuun tilaan lukemaan jälkimmäisen käsikirjoituksia, joka on ihan mainio tapa toteuttaa eräänlainen antologiaelokuva, mutta voi hyvä luoja kuinka kömpelösti kaikki tehdään. Peukutan kyllä ideaa sisällyttää The Elevatorin kertomiksi tarinoiksi eri lajityyppejä (no, komediaa ja draamaa) jolla osoittaa kuinka käsikirjoittaja omaa mielikuvitusta yli genrerajojen, mutta Bolognalla ei selvästikään ole lahjakkuutta hyppiä tyylilajista toiseen koska jokainen on kirjoitettu liiaksi yhdeltä ääneltä kuulostamaan. Toisin sanoen vaikka näyttelijät vaihtuvat ja lajityyppi samaten ei sitä oikein huomaa kun kaikki puhuvat samalla tavalla, jolloin ne muutokset koetetaan toteuttaa visuaalisen ilmeen vaihdoksilla... joka sekin on samanlainen jokaisessa tarinassa. Pelkkä kuvan muuttaminen värillisestä mustavalkoiseksi ei ole juurikaan muutos jos samanlaiset äkkiväärät kuvakulmat, vikasilmäiset rajaukset ja räikeät valaistukset kulkevat naulittuna mukana.

Jokainen osuus hissistä sen ulkopuolelle vaikuttaa huonolta farssilta, mutta se ei selvästikään ole ollut aikeena. Bologna koettaa tunkea omaan roolihahmoonsa jonkinlaista Woody Allen kohtaa Michael Moorea ja samaten tarinoiden välillä yritetään olla ajoittain tiukan vakavia niin ihmissuhdedraaman kuin poliittisten kannanottojen osalta, kun toisaalla taas halutaan olla puhtaasti romanttisen komedian taikka jopa sen mainitsemani farssin seurassa, mutta vakava draama sekä poliittinen uskottavuus ovat kuin BB-kisailijan seksinukkebordelli ja siten naamapalmuilevan nolostuttavaa jolloin humoristisuus jää korkeintaan tahattomaksi. Tämä on erityisen ikävää The Elevatorin lopetuksen kannalta joka koettaa olla alleviivaavasti moraalisaarna ja päätyy siinäkin vaiheessa korkeintaan Bolognan vaivaannuttavaksi yritykseksi olla itseään nokkelampi.

Landau tai muut pätevät näyttelijät eivät siis pääse pelastamaan mitään koska kisa oli jo hävitty ennen kuin he saivat edes munasuojuksensa päälle ja kaiken kruunaa musiikki joka on ilmeisesti luotu raapimalla haarukoita liitutaulua vasten.

Idea oli kyllä ihan mainio ja ehkä se vain olisi pitänyt antaa jonkun toiseen hoiviin.

Tähdet: *

The Elevator

College (2008)

"Did You Know? This film was widely panned by critics, many criticizing the movie as unfunny, disgusting, unoriginal and derivative."

Ah!, se kenties selittää miksi tämä on ainakin toistaiseksi ohjaaja Deb Haganin ainoa täyspitkä elokuva.

Kevin (Drake Bell), Carter (Andrew Caldwell) ja Morris (Kevin Covais) eli perinteiset kiltti herkkis, lihava rivosuinen sika ja nynny rillipää ovat parhaimmat kaverit jotka lähtevät tutustumaan yliopistoon, osaksi parantelemaan Kevinin särkynyttä sydäntä ja osaksi bailaamaan, mutta eivät missään tapauksessa katsomaan olisiko siellä hyvä jatkaa opintoja. Dokausta, pilvenpolttoa, eritteitä, noloja tilanteita, tissejä, seisokkeja, joku saa turpaansa ja lopulta Kevin löytää todellisen rakkauden. Skeittipunk soi ja tuottajat ovat luottaneet katsojien olevan samanlaisia tyhjäpäitä kuin itsekin ovat.

Totta, tämä todellakin on "unfunny, disgusting, unoriginal and derivative" ja on sitä aivan kuten ne lukuisat muutkin tietoisesti sellaiseksi tehdyt ns. teiniseksikomediat, joten vaikea on tätäkään kehua, mutta...

on tämä ehdottomasti sieltä huonoimmasta päästä.

Uskomatonta että tämän tekemiseen saatiin tuhlattua seitsemän miljoonaa dollaria ja vielä uskomattomampaa on, että se tuotti jopa kuusi niistä takaisin.

Tähdet: *

College

Living the Dream (2006)

Jonathan (Christian Schoyenin) oli lapsena kiusattu koska oli norjalaisena amerikassa ja sama meininki jatkuu hänen aikuisiässään, mikä kyynistää miestä (tai ainakin oletan niin, Schoyen kun ei oikein yhdellä ilmeellään osaa esittää tunteita) ja kun esimerkiksi kaikki kollegat ovat tunteettomia materialistia p*skoja uskoo myös Jonathan sen olevan olevan tie suosioon sekä menestykseen. Ystävänsä Brendan (Sean Young) avustuksella Jonathan suorittaa vakuutuspetoksen jolla rahoittaa rekrytointiyrityksen perustamisen ja perään muutama muu petollinen temppu jotta saadaan asiakkaita. Unelmaelämä ja huoraaminen odottavat.

Living the Dreamin ohjaaja/käsikirjoittaja/näyttelijä/tuottaja/roolittaja/etc. Christian Schoyenin IMDb-profiili ei niinkään keskity häneen elokuvanteon ammattilaisena, vaan kuvaamaan häntä menestyneenä rekrytointiyrityksen headhunterina ja opiskelleensa näyttelemistä mestari Jeff Conawaylta (tiedättehän, se yksi tyyppi Greasesta ja Babylon vitosesta?) jotta onnistuisi pääsemään paremmin lähelle ihmisiä eli ilmeisesti potentiaalista asiakasta. Nähtävästi tämä Living the Dream on tulosta Conawayn opeista ja jos rehellisiä ollaan niin lopputuloksen perusteella Schoyen ei taidakaan olla kovin pätevä ihmistuntija, koska muutoin hän olisi löytänyt taatusti lahjakkaamman porukan toteuttamaan elokuvansa ja saamaan aikaiseksi teoksen jossa kiintoisampaa olisi muu kuin edellä kerrottu tarina.

Toki mukana on tuttuja naamoja ja osa ihan kelvollisia... joku voisi sanoa jopa hyviä näyttelijöitä, mutta jos tuotantotiedoissa lukee Sean Youngin olevan acting coach niin ei se hirveän hyvä merkki ole ja minä sentään pidän Sean Youngista. Tämä siis naisesta joka koetti saada Kissanaisen roolin Batman Returnsista tekemällä oman pukunsa ja menemällä keskusteluohjelmaan se päällään jotta saisi Tim Burtonin huomion.

Ei näemmä näytellyt tarpeeksi uskottavasti saadakseen roolin, mutta on sentään osannut myöhemmin vitsailla asialla että hyvä niin.

Miten ikinä Conaway ja Young opastivatkaan Christian Schoyenia ja muita näyttelijöitä, ei se ilmeisesti ollut kovinkaan paljoa koska jopa selvästi ammatikseen näyttelevät (Danny Trejo, etc.) vaikuttavat olevan pihalla siitä mitä tehdä tai miten se tulisi suorittaa. Schoyen itse on jokaisessa hetkessään kuin kuiva pölkky ja sitä eivät muuta tilanteet joissa hänen tulisi olla vihainen, surullinen, iloinen taikka jotain muuta. Osa tästä esiintymiskyvyttömyydestä voitaisiin laskea väärällä kielellä näyttelemiseen, mutta tiettävästi hän oli opiskellut Conawayn luona kaksi vuotta(!) ja silti tässä on lopputulos: kuollut lahna.

Toivottavasti Schoyen löysi muille parempia ihmisiä hommiin kuin itselleen.

Ilmeisesti Living the Dreamin punainen lanka on näyttää, että kuka tahansa voi vastoinkäymisistä huolimatta menestyä ja vaikka hetken hyväsydäminenkin ihminen saattaa antaa kyynisyyden viedä mukanaan, lopulta rehellisyys, aitous ja kaikki vastaava voittavat. Tätä ajatusta korostaa se, että kaikki hahmot ovat ahneita k*sipäitä ja heidän vaikutuksestaan Jonathanin sekä Brendan pitäisi päästä eroon, ja tässä onnistuminen kerrotaankin lopun missä he ovat nyt-tekstiosuudessa, mutta tämä idea kompuroi siihen kuinka molemmat heistä ovat jopa parhaimpina päivinään itsekin samanlaisia k*sipäitä. Joten jos tämä jotain ihmisistä opettaa niin sen, että he jotka pitävät muita huonoina ihmisinä ovat niitä itsekin, ehkä pahempiakin ja se on aika ikävä opetus elokuvalle jonka nimenä on Living the Dream. Erityisen koomista tässä on se, että Schoyenin on hyödyntänyt varsinaista oikeaa ammattiaan ja ilmeisesti ns. huippuosaamistaan elokuvan juonessa, jonka vuoksi esittämänsä päähenkilö perustaa rekrytointiyrityksen ja sitten siellä toimitaan kaikessa väärin. Esitetään työntekijöille kysymyksiä aviosäädystä, haukutaan alaisia sekä asiakkaita, petetään kavereita ja valtiota eli kaikkea sitä kivaa joka aiheuttaa häpeää. Jos tämän olisi tarkoitus olla satiiri siitä mihin vääränlaiset työnantajat sortuvat niin se toimisi ehkä paremmin, jos päähenkilöä esittävä ei itse olisi headhunter joka auliisti esittelee elokuvassa todellisuudessa kirjoittamaansa kirjaa Secrets of the Executive Search Experts, jonka pitäisi olla rekrytointialan mallikelpoisin opas. Palkkaisitko sinä headhunterin hankkimaan yrityksellesi työntekijöitä nähtyäsi hänen tekemänsä elokuvan jossa pilkkaa sinua? Tämän perusteella Christian Schoyenia ei uskaltaisi edes päästää ihmisten ilmoille.

Tähdet: *

Living the Dream

Smokin' Stogies (2001)

Jos en ole etukäteen päättänyt pitää jotain teemaputkea tai vain ajaudu sellaiseen vahingossa, tms. niin pääosin valitsen elokuvani fiiliksen mukaan, jota tosin joskus opastaa käytettävissä oleva aika, mutta enimmäkseen oli syy valintaan mikä tahansa niin yksi seikka tuntuu usein toistuvan: katson hyllyjäni ja tuumin, että tällä kertaa otan kyllä jonkin ison ja varman elokuvan. Jonkin missä on käytetty ihan sikana rahaa, aikaa ja vaivaa, ja jota tähdittää kermoista kermoin jotta todennäköisyys ns. huonolle elokuvalle on mahdollisimman pieni. Marvel, Scorsese, Spielberg, Meryl Streep, Oscareita ja kultaisia suihkuja! Sitten tulee aina valituksi jokin Smokin' Stogies.

Mafioso Tony Batts (Tony Sirico) lähettää alaisensa Vinnien (Joseph Marino) Miamiin sillä toinen mafioso, Johnny Big (Frank Vincent) salakuljettaa miljoonan dollarin edestä kuubalaisia sikareita ja Tony haluaa ne itselleen.

Sitten...

jaa, kai se kaikki oleellinen siinä sitten olikin. Jotain mahdollisesti hassua sattuu.

Ensimmäinen asia mikä mafiakliseiden ohella tulee elokuvasta huomioiduksi on se, että tämä on satavarmasti väärässä kuvasuhteessa. Rajaus leikkaa joko päitä irti tai tuo hahmot niin lähelle, että tekisi mieli pyytää heitä perääntymään turvarajan verran taaksepäin jotta näkisi edes koko kasvot:

Toisaalta kun kamera on kauempana rupeaa kaipaamaan sitä lähikuvaa, sillä tuo väriloisto tekee kenestä tahansa sokean:

Toinen asia mikä ilmenee varsin nopeasti on se, että kyseessä onkin hivenen mielenkiintoisempi elokuva kuin ensisilmäyksellä oletti. Joskin sen huomaamiseen vaaditaan jonkinlaista yritystä koska Smokin' Stogies on aikamoista roskaa ja piirtyy liiankin vaivattomasti pelkäksi pinnalliseksi B-mafialeffaksi, jota se toki onkin, mutta samalla tämä on taatusti tarkoituksella kieli poskessa tehty parodinen kuvaus juurikin niistä kliseisistä B-mafialeffoista. Tässä ei varsinaisesti väännetä vitsejä eikä isketä silmää katsojalle, että tämä tässä oli sitten tarkoitettu koomiseksi tilanteeksi, vaan elokuva on täynnä mafialeffojen peruspinnallisuuksia, mutta jokainen hahmo on ylikorostettu stereotypia ja koomisuus syntyy nimenomaan siitä kuinka vahvasti yli niitä fogeaboutit, capiche?-juttuja vedetään. Mutta koska naurettavuudestaan huolimatta roolit vedetään silti vakavasti, niin imarrellen Smokin' Stogies on hieman kuin halpaversio jostain Mafiaveljistä toteutettuna Hei, me lennetään-tyylisellä pokalla, joskin vain vaihtaen Robert Stack ja muut kivikasvot Wayans-veljesten piereskelyihin.

Toisin sanoen Smokin' Stogies vaikuttaa mafiakomedialta jossa huumori luodaan tilanteiden tunnistettavuudesta eikä niistä erillisestä huomauttamisesta. Joskin on samalla hyvinkin mahdollista ettei se ole ollutkaan tarkoitus ja kyseessä on vain yksinkertaisesti huono elokuva johon ei ole osattu kirjoittaa hauskoja hetkiä, mutta luultu niin ja näyttelijät eivät vain osaa muuta kuin olla kliseisiä mafiatyyppejä. Tähän on helppo uskoa kun miettii missä kaikissa rooleissa on Smokin' Stogiesin näyttelijöitä nähnyt ja jos joku saa mieleen esimerkiksi Tony Siricolta jotain muutakin kuin mafian kovanaaman niin peukut siitä.

Tähdet: **

Smokin' Stogies

One Hell of a Guy (1998)

Noviisidemoni Nick (Rob Lowe) haluaisi nousta urallaan Helvetissä, joten Saatana (Michael York) suo hänelle mahdollisuuden todistaa kykynsä ja siten lähettääkin edellä mainitun noutamaan ihmisen, Cassien (Alexandra Powers) sielun. Cassie siksi, että hän on ihmiseksi oikea enkeli (tähän liittyy jonkinlainen yllätys) ja Saatana haluaa todistaa kaikkien pystyvän pahuuteen jolloin Nickin pitäisi turmella neiti jotta sielu olisi vapaata riistaa. Viisi minuuttia ja nyt jo jokainen varmasti tajuaa, että Nick tulee rakastumaan Cassieen ja edessä on romanttinen komedia sen aiheuttamista ongelmista. Lopuksi kaikilla on hyvä olla.

Leikkisän heleää musiikkia, hassuja ääniefektejä, hermostuneen nykivää ja siten ilmeisesti oi, kuinka suloisen sympaattista esiintymistä, hullunkuria sivuhahmoja, väärinkäsityskommelluksia, kiltin paholaismaisia sanaleikkejä kuten "who's that handsome devil?" kun naiset näkevät Nickin ja tietenkin hellämielistä romantiikkaa. Siispä ihan kiva hyvänmielen elokuva, joka on jopa fiktioelokuvaksi vahvasti lavastetun oloinen niin sekä ideoiltaan kuin visuaalisestikin että melkein voisi luulla elettävän Truman Shown keinotekoisessa kaupungissa. Joskin äskeisestä huolimatta kannattaa unohtaa varsinaiset mielleyhtymät tuohon Peter Weirin elokuvaan ja suunnata vertaileva katse mielummin jonnekin Seitsemäs taivas-televisiosarjan suuntaan.

Siispä sukellus pumpuliin ja liian selvästi pelkkä välityö heillekin joiden ura koostuu välitöistä, että vaikka kyseessä onkin vaivatonta katseltavaa niin lopulta turhan innottomasta romanttisesta komediasta on kyse ja 20 minuuttia katseltuaan on jo oikeastaan nähnyt kaiken mitä annettavana on.

Tähdet: **

One Hell of a Guy

Strippers vs Zombies (Zombies! Zombies! Zombies!, 2008)

Strippareilla ja prostituoiduilla on kiistaa keskenään siitä, että kummat heistä ovatkaan oikeasti todellisia lutkia, mutta hei, tämä on yhteiskunta jossa ei ihmisiä luokitella toisen luokan kansalaisiksi, joten me kaikki olemme yhtälailla lutkia. Sitten erään tiedemiehen syöpälääkettä luullaan huumeeksi ja sen nenutus muuttaa stripparit zombeiksi.

Snakes on a Planen kulunein repliikki toistetaan vaihtamalla käärmeet zombeihin, että siinä elokuvan huumorin kirkkain helmi sitten olikin.

Vuonna 2008 ilmaantui Jenna Jamesonin ja Robert Englundin tähdittämä kauhukomedia Zombie Strippers, josta en ole tainnutkaan kirjoittaa, mutta ei huolta, ei se kovin hyvä elokuva ole. No kuitenkin, siinä siis oli strippareita ja oli zombeja ja oli siten myös zombiestrippareita jolloin nimi Zombie Strippers oli varsin sopiva sellaiselle elokuvalla. Samana vuonna pukattiin maailmalle myös tämä Strippers vs Zombies joka lienee nimetyn uudestaan siksi, että se voisi ratsastaa Jamesonin elokuvan hirvittävällä sukseella. Tai no, kai joku muukin kuin ainoastaan minä sen katsoin. Ainakin se tuotiin aika isolla huomiolla videovuokraamoiden hyllyille ja itsekin tein sitä varten varsin näkyvän ikkunasomistuksen. En hyvän, mutta näkyvän.

Vaikka Strippers vs Zombies ei elokuvan alkuperäinen nimi olekaan niin kuitenkin kiitos sen, aiheensa ja sen kuinka yhden hahmon nimi sattuu olemaan Jenna tulee mieleen, että josko tässä haluttaisiin piikitellä Jamesonin teosta. Etenkin kun elokuvan aloituksessa vieläpä katsotaan B-luokan zombieleffaa ja naureskellaan, että kuka tällaista roskaa katsoo. Ehkä se kuitenkin on tarkoitettu enemmänkin itseironiseksi, sillä tämähän nimenomaan on juuri sellaista roskaa ja hän kuka sitä katsoo on tällä kertaa minä. Olen siitä ihan yhtä pahoillani kuin kuka tahansa muukin Strippers vs Zombiesin nähnyt.

Tämä on ihan kauhea elokuva. Kuvattu jollain perunaa etäisesti muistuttavalla ja koko visuaalinen ilme on hädintuskin videolle kelpaavaa sillä kuvanpäivitys tuntuu olevan jotain 12fps ja jopa joksikin halpadevariksi kuva on rakeinen kuin Robert Davin kasvot. Dialogi tuntuu kirjoitetun sijaan täysin improvisoidulta, mutta ilman kykyjä keksiä lennosta mitään järkevää sanottavaa ja siten oli tilanne mikä tahansa niin jokainen elokuvan näyttelijöistä vaikuttaa hetken vaivautuneesti miettivän mitä sanoa ja sitten se on vain jotain yo mama!-tason neronleimauksia. Onneksi sentään näyttelijät ovat sellaisia, että jokainen ei vain tunnu olevan ensimmäistä kertaa kameran edessä vaan ylipäätään ihmisten ilmoilla, jolloin ainakin pohjakosketuksestaan huolimatta taso on kauttaaltaan tasainen. Erityisen hauskaa on kun hahmojen pitää näytellä pakenevansa zombeja, mutta oletettavasti kuvauspaikan ahtauden vuoksi ei voida ottaa kunnon juoksuaskeleita jonka vuoksi kaikki liikkuvat näissä tilanteissa teeskennellen itse hidastuskuvaa.

Tehosteet ja huumori ovat surkeita, mutta tottakai ne ovat sillä ei tällaisessa teoksessa mikään muu olisi sallittuakaan.

Kyseessä on siis elokuva jolla melkein olisi mahdollisuuksia nousta huonoudessaan kulttimaineeseen, sinne jonnekin hyvin tunnettujen Manosin ja Birdemicin seuraksi, mutta varsinkin jos jälkimmäiseen vertaa puuttuu Strippers vs Zombiesta samanlainen... no, en haluaisi sanoa rentous koska se on kuitenkin valitettavan vakava lopputulokseensa nähden, mutta katsoja ei kuitenkaan pääse samalla tavalla rentoutumaan tämän elokuvan seurassa. Strippers vs Zombies pikemminkin harmittaa kuin huvittaa. Suurelta osin siihen vaikuttaa se, että tämä elokuva kulkee hitaasti kuin tajuton kilpikonna suossa. Valtaosa ajasta kuluukin odotellessa jotain tapahtuvaksi.

Niin ja jos vertaa siihen Jenna Jamesonin tähdittämään kollegaan, on se kehnoudestaan ja halpuudestaan huolimatta kuin jokin massiivinen Tähtien sota kun Strippers vs Zombies sen pahvista tehty kotivideoversio.

Plussan annan siitä kuinka zombie-epidemiaa vastaan taistellaan siten, että vastamyrkyn ollessa yhden hahmon veressä annetaan hänen ideanaan elävien kuolleiden pureskella häntä ja se oli jopa aika mainion hupsu idea.

Tähdet: *

Strippers vs Zombies

Ninja Cheerleaders (2008)

Opiskelijaneidot Courtney (Trishelle Cannatella), April (Ginny Weirick) ja Monica (Maitland McConnell) ovat matematiikan ohessa opiskelleet ninjutsun salat sensei Hiroshin (George Takei) johdolla ja saavat siinä ohessa vieläpä stripata mestarinsa baarissa, että kaikki voittavat. Sitten mafioso Victor (Michael Parè) päättää kaapata Hiroshin, pakottaakseen hänet luovuttamaan baari itselleen ja tyttöjen on pelastettava opettajansa. Ohessa potkitaan gangstereita ja merimiehiä, osallistutaan stripparikisoihin sekä veistellään tylppiä puujalkavitsejä.

Vaikea uskoa tämän olevan vuodelta 2008 sillä katsoessa voisi vannoa sen olevan jostain 90-luvun alusta ja tämä ei ole negatiivinen kommentti vaan oli se sitten suunniteltu seikka tai ei, sopii se komediaan jossa on ninjoja ja opiskelijatyttöjä. Lisäksi sivuosien George Takei, Max Perlich ja muun muassa Michael Paré ovat omiaan vanhentamaan teosta. Mutta se ei ole vain idea taikka näyttelijät jotka tuntuvat olevan noin 30 vuoden takaa, koska myös elokuvan visuaalinen ilme vaatetuksiseen, hiusmalleineen ja kuvasävyineen vaikuttaa tahtovan viedä ajatukset ajassa taaksepäin. Ajallisesti elokuva ei kuitenkaan sijoitu 90-luvun alkupuolelle ja se tehdään selväksi muun muassa joillakin popkulttuuriviittauksilla, mutta pois lukien ne olisin voinut olla varma kyseessä olevan jokin 9 1/2 Ninjasin aikalainen ja yritys olla tribuutti vastaavanlaisille elokuville. Se on kiehtovaa, mutta ei kovinkaan kannatettavaa sillä esimerkiksi tuo 9 1/2 Ninjas ei ole erityisen hyvä elokuva ja komediaksi hyvin heikosti naurattava. No toisaalta, jos sellainen oli Ninja Cheerleadersin tavoite ollaan siinä onnistuttu erinomaisesti. Siispä kehnoa näyttelemistä, huonoja vitsejä ja surkeita tekosyitä päästä näyttämään keskitason naamaanpotkimista. Enää olisi vain tarvittu Corey Haim tai Feldman mukaan.

Kiehtovaa on sen vuoden 1991-fiiliksen ohella se, että ideaansa nähden kyseessä on varsin kesy elokuva ja siten esimerkiksi strippaaminen, ninjailu ja huumori ovat lähes perhe-elokuvan tasoa, että mitään 3 ninjaa-sarjaa rajumpaa shittiä ei kannata odotella. Okei, siellä vilahtaa tissit, mutta eksploitaatio ja mässäily loistavat poissaolollaan. Ja vaikka elokuvan naiskolmikko toimiikin ninjailun ohella strippareina niin heitä ei esitetä kertaakaan esimerkiksi tyhminä saati pelkkinä esineinä joita saa kopeloida jota tälle idealle rakennetulta komedialta saattaisi odottaa, vaan he ovat älykkäitä vahvoja naisia ja muuta ajattelevat saavat kivuliaasti huomata olleensa väärässä. Joten vaikka toteutus ei kehuttava olekaan, on mukana seikkoja jotka ovat vähintään hyväksyvän nyökkäyksen arvoisia.

Tämä ei siis ole Andy Sidaris-elokuva.

Sääli ettei mukana ole minkäänlaista making ofia taikka kommenttiraitaa koska olisin mielelläni kuullut elokuvanteosta edes sen verran, että oliko aikeena tosiaankin tehdä teos siten miten minä sen näin. Kuitenkin, aivan liian useita ajatuksia herättävä elokuva ollakseen silkkaa roskaa. Joskaan ei kannata unohtaa perimmäistä totuutta siitä, että kyllä Ninja Cheerleaders silti roskaa on.

Tähdet: **

Ninja Cheerleaders