torstai 30. heinäkuuta 2009

Huuliharppukostaja (C'era una volta il West, 1968)

Vaikka toivottavaa olisikin, niin ei elokuvan tarvitse aina olla täydellinen.
Välillä riittää että se on edes hyvä. Kunhan se on edes hyvä.


Kuitenkin aina silloin tällöin (lähes aina) on kiva katsoa elokuvaa joka on niin täynnä täydellisiä kohtauksia, että se on kokonaisuutena ainakin lähes täydellinen.
Huuliharppukostaja on ainakin lähes täydellinen, jos ei jopa kokonaan.

Huuliharppukostajan aloitus on niin julmetun hyvin tehty, että minulla rupeavat silmät kostumaan pelkästä onnesta.

Rautatie on halkomassa villiä länttä. Asemalla odottaa kolme tappajaa. Junasta nousee nimetön mies (Charles Bronson) jota kutsutaan myöhemmin Harmonicaksi. Harmonica on tullut tapaamaan miestä nimeltä Frank (Henry Fonda), mutta Frank lähetti tappajat sijastaan. Pam, pam, pam ja pam!
Seuraavaksi olemme toisaalla ja näemme kuinka punapäinen perhe tapetaan isoimmasta pienimpään. Perheen tappajia johtaa mies jota Harmonica oli tullut tapaamaan.
Punapäisen perheen luokse on saapumassa nainen nimeltä Jill (Claudia Cardinale), joka on mennyt pääpunapään kanssa naimisiin ja on ottamassa paikkaansa tilan emäntänä. Jill saapuu paikalle vain huomatakseen uusioperheensä teurastetun kuin teuraseläimen ja nyt hänen uusi elämänsä sai stopin ennen alkua.
Paikalle saapuu vielä vankikarkuri Cheyenne (Jason Robards), joka pistää sitten omat mausteensa peliin. Cheyenne ei ole hirveän tyytyväinen kuullessaan että hänet ja hänen jenginsä oli lavastettu punapääperheen tappajiksi.
Selviää että Frank toimii jonkinlaisena tappajien päällysmiehenä rammalle rosvoparonille, Mortonille (Gabriele Ferzetti). Frankilla on haaveena siirtyä Mortonin esimerkin innoittamana fyysisen tappajan ammatista eräänlaiseksi talousrikoliseksi. Morton puolestaan on olevinaan rautatien edistämisen asialla, mutta todellisuudessa hänen haaveensa on ulottaa rautatie merelle saakka, koska hän haluaa nähdä meren.
Harmonica ja Cheyenne rupevat eräänlaiseen yhteistyöhön auttaakseen Jillia.
Jill haluaisi vain palata takaisen menneeseen, eli huoraksi (siis siihen ammattiin, ei luonteeseen,) mutta Cheyennen avustuksella hän rupeaa uskomaan lahdatun punapääperheen haaveeseen ja jää paikalle edistämään sitä.
Kaikki kun lopulta kiertää kehää sen punapääperheen ja heidän omistamansa maatilan, Sweetwaterin ympärillä.
Sweetwaterissa kun on vettä ja punapääperheen isä Brett McBain (Frank Wolff) tiesi, että kun rautatie saapuu jossain vaiheessa tänne asti, niin alue jolla on vettä on arvossa arvaamattomassa. Niinpä Brett McBain aikoi rakentaa aseman sinne. Siksi Frank joukkoineen kävi tappamassa heidät, jotta saisi maan itselleen.
Jill siis rupeaa jatkamaan Brettin haaveen toteuttamista. Frank koettaa saada maan itselleen ja siirtyä pois nykyisistä hommistaan. Morton haluaa sinne merelle ja siksi pitkälti ummistaa silmänsä Frankin puuhilta. Cheyenne auttaa Jillia, koska häntä kismittää se että Frank koetti lavastaa hänet pahemmaksi rikolliseksi kuin mitä hän todellisuudessa on. Mutta entäpä Harmonica?
Harmonica auttaa Jillia saamaan tilansa, mutta hän myös pelastaa Frankin hengen, vaikka tietää että asemalla odottaneet tappajat olivat Frankin palkollisia.
Frank ei pysty siirtymään bisnesmieheksi, vaan tappaja on tappaja vaikka partansa ajaisikin. Joten siirrymme loppuun ja paljastukseen miksi Harmonica halusi tavata Frankin.
Kaksintaistelu. Pam ja luoti Frankin sisuksiin. Harmonica astelee Frankin luokse, asettaa hänen suuhunsa huuliharpun ja nyt Frank tietää kuka Harmonica on ja miksi hän tuli haastamaan Frankin kuolettavaan leikkiin.
Harmonica sai kostonsa. Frank on kuollut.
Harmonica poistuu paikalta. Cheyenne poistuu tuonpuoleiseen.
Jill jää rakentamaan Sweetwaterin tulevaisuutta.
Ja rautatie saapuu perille.

Hyvät näyttelijät.
Hyvä tarina.
Hyvä musiikki.
Hyvä kuvaus.
Hyvä tunnelma.
Hyvä elokuva.

Mitä vielä odotat?
Ala vetää ja käy vuokraamassa/ostamassa Huuliharppukostaja.
Ja jos sinulla on jo kyseinen elokuva kotonasi, niin katso se heti uudestaan, sillä ”looks like we're shy one horse.”

Tähdet: *****
Huuliharppukostaja

...NOIR

sunnuntai 26. heinäkuuta 2009

The Fly (1986)

Kun miettii onnistuneita uudelleenversiointeja, jotka eivät niinkään tyydy vain päivittämään visuaalisesti elokuvaa, vaan tekemään kokonaan uuden elokuvan, niin mieleen pilkahtaa aina kaksi elokuvaa. Myönnän etteivät onnistuneet remaket jää määrällisesti vain kahteen, mutta eipä niitä kovin montaa enempää ole.

John Carpenterin versio The Thingistä on toinen niistä onnistumisista joka tulee mieleen ja toinen on tämä, David Cronenbergin kärpäsöinti. Molemmat tekevät sen mitä haluaisikin nähdä uudelleenversioinnilta. Ne ovat elokuvat jotka eivät tunnu uudelleenversioinneilta. Ne ovat vain samaa teemaa hyödyntäviä, eri elokuvia.


Seth Brundle (Jeff Goldblum) on innokas tiedemies joka on kehittänyt teleportaatiolaitteen josta hän toisaalta haluaisi kertoa koko maailmalle, mutta toisaalta haluaisi pitää sen salassa, vain itsellään. Seth kuitenkin kertoo keksinnöstään toimittaja Veronica Quaifelle (Geena Davis), perimmäisenä aikeenaan iskeä hänet osoittamalla oman nerokkuutensa tason. Estääkseen Veronicaa juoruamasta Sethin keksinnöstä muille, pyytää Seth Veronicaa seuraamaan itseään töissä ja siten Seth avautuisi koko elämästään, ja Veronica voisi lykätä artikkelinsa kirjoittamista aikaan kunnes Seth uskoo olevansa täysin valmis työssään.
Veronica rupeaa dokumentoimaan Sethin työskentelyä ja näkee tämän hyvät ja huonot hetket, ja suhdehan siitä syntyy.
Sivussa Veronican entinen poikaystävä ja työnantaja Stathis Borans (John Getz) käyttäytyy äärimmäisen mustasukkaisesti ja koettaa tehdä kaikkensa romuttaakseen Veronican ja Sethin romanssin.
Seth saa viimein laitteensa siihen kuntoon, että elottomista esineistä voidaan siirtyä kokeilemaan elollisilla olennoilla ja parin eläinkokeen jälkeen on aika kokeilla ihmistä. Kesken kupin kallistelun ja Veronican ja Stathisin välisen suhteen pohdiskelun, Seth saa päähänsä koettaa teleportaatiolaitetta itsensä siirtoon. Koe näyttää onnistuneen hyvin. Ei tullut ihmistä jolla on kärpäsen pää ja ei tullut kärpästä jolla on ihmisen pää, vaan tuli Seth sellaisena kuin millaisena hän oli aiemminkin. Vai tuliko?
Sethissa rupeaa ilmenemään muutoksia. Hänen fyysinen voimansa on lisääntynyt, hän on yllättäen ketterämpi kuin notkein meistä ja makea rupeaa maistumaan normaalia enemmän. Jotain siis tapahtui materiansiirrossa, mutta Seth näkee asian siten että muutokset ovat olleet vain positiivisia ja kone itseasiassa vain parantaa siirrettävän kohteen ominaisuuksia.
Mutta korostuneen energian lisäksi Sethissa alkaa ilmenemään häiritseviäkin muutoksia. Hänen luonteensa rupeaa heittelehtimään, iho huononee ja selässä kasvaa satunnaisia normaalia karheampia karvoja. Koska Seth uskoo laitteensa parantava epätäydellistä, hän addiktoituu laitteensa käytöstä, mutta tosiasiassa Sethissa ilmenevät muutokset johtuvat jostain muusta kuin laitteen puhdistavasta vaikutuksesta. Siirron aikana laitteessa oli ollut Sethin lisäksi muutakin, eli tietenkin se kärpänen jos se jostain syystä jäi vielä hämmentämään.
Kärpänen ja Seth olivat sulautuneet yhdeksi ja samaksi olennoksi, joka, kuten Sethin tietokone ilmoittaa, on nyt Brundlefly. Ja tämä selviää nyt vihdoin Sethillekin.
Sethin ihmisminä rupeaa rappeutumaan nopeaan tahtiin ja hän pyytää apua Veronicalta, joka jostain syystä hakee neuvoa Stathisilta. Koska Stathis on elokuvan ureakallo, niin hän tietenkin haluaa Veronican unohtavan Sethin ja antaa tämän vain mädäntyä yksinään.
Tässä välissä Veronicalle selviää että hän odottaa Sethin lasta.
Käveleväksi jauhelihamöykyksi muuntunut Seth koettaa keksiä keinoa korjata aiempi siirtovirhe ja oletus on että uusi siirto toisen ihmisen kera, minimoisi kärpäsosuuden Sethissa.
Veronica ei pysty kertomaan Sethille olevansa raskaana, mutta Seth kuulee sen kuitenkin ja samalla Sethille selviää että Veronica aikoo käydä teettämässä itselleen abortin. Seth kaappaa Veronican mukaansa ja koettaa taivutella hänet pitämään lapsen, sillä se on Sethin ainoa mahdollinen jäänne ihmisyydestä.
Houreinen Seth aikoo siirtää itsensä Veronican kanssa ja yhdistää heistä täydellisen ihmisen.
Stathis ehtii estämään siirron ja kärpäs-Seth sulautuu yhteen telesiirtimen kanssa muodostaen sekasotkun metallia, ihmistä ja kärpästä. Vielä elossa oleva Seth osoittaa eleellään haluavansa kuolla ja Veronica suorittaa armomurhan.


Hitsi tämä on hyvä elokuva. Vaikka tässä on sama idea alkuperäisen Kärpäsen kanssa siitä, että innokas tiedemies sulautuu yhteen kärpäsen kanssa ja rupeaa menettämään otteen todellisuuteen/ihmisyyteen, niin toteutuksena nämä elokuvat ovat aivan eri maailmasta.
Cronenbergin näkemyksessä kärpäsen ja ihmisen fuusioituminen kuvataan sairautena joka on verrattavissa vaikkapa syöpään.

Aluksi muutoksen huomattuaan Seth Brundle ei huomioi sitä mitenkään vakavana, vaan tässä tapauksessahan hän pitää sitä positiivisena seikkana. Sitten rupeaa tulemaan mielialavaihtelut ja fyysisen olomuodon rappeutuminen. Seth Brundle ei siis ilmaannu minkäänlaisena muottiin valettuna hirviönä, vaan hän on sairastunut ihminen joka heikkenee hetki hetkeltä ja koettaa joko hyväksyä asian, tai vastustaa tilannetta.
Cronenberg kuvaa hyvin myös läheisten, eli tässä tapauksessa Veronican suhtautumista tilanteeseen jossa ei pysty auttamaan rakastaan, vaan joutuu katsomaan hänen hidasta kulkuaan kohti väistämätöntä.
Sekä Jeff Goldblum, että Geena Davis suorittavat roolinsa erinomaisesti. Molempien tunteisiin uskoo elokuvaa katsoessa.


Elokuva on kokonaisuutena hyvin jännittävä ja sitä ylläpitää elokuvan luonnolliselta tuntuva rytmitys, joka ei sorru pelkkiin äkkisäikäytyksiin, saati ylettömiin gore-efekteihin. Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö elokuvassa olisi joitakin hyvinkin vastemielisen näköisiä efektejä, tai kohtauksia jotka pistävät vatsan myllertämään. Etenkin kohtaus jossa Veronica näkee painajaisen synnytyksestä on hyvinkin creepy.


Davin Cronenbergin versio kärpäsestä on visuaalisesti näyttävä, hyvin näytelty ja tarina on saatu erittäin uskottavaksi sen uskomattomista puitteistaan huolimatta.
Tämä elokuva on vähintään yhtä hyvä, ellei fiiliksestä riippuen jopa parempi kuin alkuperäinen versio. Näitä on turha edes verrata, sillä kyseessä ovat niin keskenään hyvin erilaiset elokuvat.


Tähdet: *****
The Fly

...NOIR

sunnuntai 19. heinäkuuta 2009

Oikeuden Kasvot (Righteous Kill, 2008)

Tässäpä elokuva josta toivoin pitävänsä kuin hullu puurosta, siitäkin huolimatta etten ollut kuullut keneltäkään (keneltäkään) positiivisia kommentteja elokuvan sisällöstä.
Onhan tässä kuitenkin Robert DeNiro ja Al Pacino, joiden edellinen yhteistyö oli kaikkien aikojen parhaimmistoon kuuluva rikoselokuva Heat. Totta on ettei kummankaan noista herroista filmografia ole järin kehuttava ollut enää vuosiin, mutta kuitenkin tässä ovat kyseessä näyttelijät joiden luulisi hyötyvät toistensa läsnäolosta. Nyt kyseessä ei kuitenkaan ole DeNiro Taksikuskina, tai Pacino Hikisenä, vaan lähempänä ovat Terapian Tarpeessa ja 88 Minuuttia.


Tom ”Turk” Cowan (Robert DeNiro) ja David ”Rooster” Fisk (Al Pacino) ovat kovia kyttiä, jotka ovat luonteiltaan tietenkin ne perinteiset äkkipikainen-kyttä, eli Turk ja rauhallinen-kyttä, eli Rooster. Tätä luonteiden eroa korostetaan ihan naurettavuuksiin saakka. Aivan kuin tv:n yläreunassa olisi kanavalogon tavoin maininta siitä, että Turk on se paha kyttä ja Rooster se hyvä kyttä. Joten vähän väliä näytetään kuinka Turk uhkailee rikollisia, potkii maassa makaavaa rikollista, uhkailee kollegoitaan, mulkoilee koko ajan vihaisesti ja muuta sellaista, että varmasti muistaisimme että Turk on ilkeä tuhmurikyttä. Etenkin kun Turk vielä saadakseen vapautuneen ultrailkimyksen vankilaan, lavastaa tämän syylliseksi toiseen rikokseen.
Joten ei liene ihme että jo elokuvan alussa Turk vaikuttaa tekevän tiliään tapoistaan, sillä hän tunnustaa tuhmuutensa kameralle. Tosin, hän esittäytyy David Fiskiksi. Tämä seikka itseasiassa on Oikeuden Kasvojen toinen positiivinen asia.
Mutta jos Turk on Turk, eikä Fisk, niin miksi hän tunnustaa rikoksensa Fiskin nimellä? No jippo on siinä, että koko elokuvan ajan elokuvan pääparia kutsutaan heidän lempinillään (Turk ja Rooster) joten jos joku edes muistaa DeNiron sanoneen alussa nimekseen Fisk, niin hän oletettavasti olettaa tuon olevan Turkin oikea nimi.
Siitä päästään siihen mitä tunnustus sisältää, eli elokuvan pääjuoneen.
Joku siis lahtaa vapaaksi jääneitä rikollisia ja jättää peräänsä äärimmäisen huonoja runoja. Asialla on siis mahdollinen sarjamurhaaja, jonka nopeasti tutkimuksissa todetaan olevan poliisi. Yhtä nopeasti Turk nousee epäiltyjen listalla ykköspallille, kun tältä nimenomaiselta kytältä löytyy yhteyksiä jokaiseen uhriin. Onhan Turk sopivan kliseinen paha poliisi, että tietenkin sen täytyy olla hän. Kunhan ensin on osoitettu että kaikki (kaikki) epäilevät Turkia murhaajaksi, niin elokuva voidaankin lopettaa siihen muka-yllättävään-yllätykseen, että TURK EI OLEKAAN SE MURHAAJA. Voi jukra, enpä olisi ikinä uskonut.
Rooster tappaa 50 Centin esittämän ilmeisesti 50 Centin ja pistää Turkin lukemaan kirjoittamansa tunnustuksen kameralle. Sitten seuraa Heatin lopetuksen imitointia jossa huonossa valaistuksessa pääpari juoksee ja toinen ampuu toisen. Toisin kuin Heatissa, tällä kertaa DeNiro ampuu Pacinon. Mutta muuten kohtaus on suoraa imitointia, jopa sitä viimeistä henkäystä myöten. Onneksi Heatia ei sentään kopioida muulloin.
Mikäkö oli Roosterin motiivi tappaa ne vapautuneet rikolliset? No, hän oli pettynyt Turkiin.


Kaikki negatiiviset kommentit mitä tästä elokuvasta on todettu, ovat silkkihansikkain käsiteltyjä. Tätä elokuvaa tuskin DeNiro saati Pacino hirveän mielellään myöntävät tehneensä, sillä Oikeuden Kasvot ei esitä kumpaakaan hyvänä näyttelijänä.
DeNiro vaikuttaa elokuvassa siltä, kuin hän olisi tekemässä Terapian Tarpeessa kolmosta, sillä niin paljon hän tuntuu parodioivan omaa Taksikuski/gangsteri/Cape Fear-imagoaan.
Pacino puolestaan vaikuttaa niin väsyneeltä, että ääniraidalta voi melkein kuulla kuorsauksen.
Mutta voiko kumpaakaan syyttää huonosta näyttelemisestä, kun kyseessä on tämä nimenomainen elokuva?

Ajatelkaa nyt:

-Hyvä kyttä ja paha kyttä.
Kuka hitto enää näitä hahmoja kehtaa myöntää kirjoittavansa.
-Joku tappaa pahiksia ja tietenkin kaikilla pahiksilla on yhteyksiä epäiltynä olevaan pahaan kyttään. Luulisi että jos tappaja on poliisi, niin hän tietää paljon pahiksia, joihin hänellä ei olisi yhteyksiä.
-Elokuvan tapot saavat luulemaan kyseessä olevan Matlockin jakson. Eli lähes koko ajan tulee se kohtaus jossa kamera toimii tappajan silminä ja näemme vain aseen jolla pahis pistetään kylmäksi. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun se tapahtuu sillä tavalla jossa uhri kääntyy ympäri ja toteaa ”ai se olet sinä” ja sitten pam.


Noiden kolmen suurimman kliseen lisäksi elokuva on täynnä hieman pienempiä ja niitä suurempia nolottavuuksia, että oikein ihmettelee miten tämä käsikirjoitus on ikinä päässyt tuotantoon.
Kun vielä elokuvasta puuttuu kaikenlainen energia (mikä huvittavasti jatkuu kommenttiraidalle saakka) niin huokaukset elokuvaa katsoessa ovat suuren suuria.


On elokuvassa tosin kaksi mukavaa juttua.


Ensimmäinen niistä on se aiemmin mainitsemani elokuvan alun tunnustus jossa Turk tunnustaa murhat Fiskin nimellä. Ideahan on siinä, että katsoja luulee Turkin olevan Fisk ja täten tunnustaneen omat tekonsa. Oletus on, että vasta lopun ns. twistissä katsoja tajuaa että Fisk on sama kuin Rooster. Joten ajatus siitä että murhaajan nimi sanotaan heti alussa ja oletaan katsojan unohtaneen sen loppuun tultaessa, on suhteellisen rohkea veto. Siispä ideana se on varsin mainio, mutta elokuvan ponneton toteutus latistaa sen ikävästi alleen.


Toinen seikka josta pidin elokuvassa on poliisipäällikköä esittävä Brian Dennehy. Dennehy vetää roolinsa varsin hyvällä energialla ja itseasiassa kohtaukset jossa hän on mukana, nostavat myös DeNiron ja Pacinon tasoa edes hetkiseksi. Onkin sääli että Dennehyn hahmolla ei ole juuri mitään virkaa elokuvassa.


Oikeuden Kasvojen ainoa syy olla olemassa lienee siinä, että siinä oli saatu DeNiro ja Pacino jälleen yhteen. Vaikka se kuulostaakin kiehtovalta, niin jonkun olisi pitänyt tajuta tarjota heille myös heidän tasojensa kaltaista tarinaa. Nyt jos katsoisi stillkuvaa heistä niin se kertoisi tuhannella sanallaan enemmän kuin mitä Oikeuden Kasvot tekee koko sisällöllään.


DeNiro ja Pacino ansaitsevat parempaa.
Nyt he vain jatkoivat alamäkeään.


Tähdet: *
Oikeuden Kasvot

...NOIR

lauantai 18. heinäkuuta 2009

Curse Of The Fly (1965)

Kärpäset liikkuvat edelleen edellisistä osista tutun Delambren suvun ympärillä, mutta se että mitä sukua tämän elokuvan Delambret ovat edellisten osien Delambreilla on hiukan hämärän peitossa. Jotain serkun kaiman nappuloita, tai isoisän äpärälapsia nämä varmaan ovat.

Elokuva alkaa herkän musiikin tahdittamana (piano ja viulu vaikeroivat ahkerasti pitkin elokuvaa), kun puolialaston nainen, Patricia Stanley (Carole Gray) karkaa hidastetusti pöpilästä.
Patricia juoksee hetken aikaa hidastetusti, kunnes vastaan tulee Martin Delambre (George Baker) joka tarjoaa neidille kyydin. Seuraavaksi Martin onkin jo kosimassa Patriciaa. Ai jaaha. No, kukapa meistä ei haluaisi naida yöllä tapaamaansa puolialastonta tuntematonta?
Delambren suku on omistanut elämänsä sen teleportaatiolaitteen kehitykselle, mutta näemme että vuosien saatossa ei olla edistytty mihinkään, vaikka Martin on oman laitteensa kanssa Montrealissa ja Martinin isä, Henri on Lontoossa oman vempeleensä kanssa. Kamaa siirrellään vanhaan tuttuun tyyliin, eli jotain menee käsille koko ajan. Henri on siirretty edestakaisin ja eikös vaan siinä tullut kehoon jotain radioaktiivista poltetta.
Nyt Henri on taas Montrealissa
Ai niin, Martin voi huonosti aina välillä ja ilman jotain ihmelääkettä, alkaa hänen kehonsa muistuttamaan pitsaa.
Ja tietenkin poliisi on etsimässä karannutta Patriciaa.
Patricia huomaa Martinin kotona pianon ja on aluksi jonkinlaisessa shokissa, mutta rupeaa sitten soittamaan pianoa. Hänhän oli pöpilässä koska on huippupianisti jolla napsahti päässä. Tietenkin hän salasi asian Martinilta, mikä ei näemmä ole hänen ”nain pimeydessä tapaamani puolialastoman muukalaisen”-mentaliteetin ajatellen mitenkään vaikeaa.
Patricia juoksee Martinin talon takapihalle ja huomaa kolme lukittua ovea. No, siellähän ovat edellisten teleportaatiokokeiden seurauksina syntyneet radioaktiivismutanttivirheet. Patricia säikähtää ja Martin päättää kertoa mitä kokeita hän oikein tekeekään, mutta hän ei tietenkään kerro niistä pitsaihokohtauksistaan.

Yksi niistä takapihalle lukituista koevirheotuksista on Martinin aiempi vaimo, Judith (Mary Manson),,, joka kas kummaa oli ollut loistopianisti.
Yhtenä yönä Judith pääsee vapaaksi ja menee tietenkin soittamaan pianoa. Patricia on ainoa joka herää pianonkilkutukseen ja menee alakertaan ja näkee Judithin. Paikalle tulee Delambrejen ilkeän näköinen mikä-lie-apulainen Wan (Yvette Rees) joka koskettaa Patriciaa olkapäihin ja Patricia menettää tajuntansa.
Patricia koettaa kertoa tapahtuneesta Martinille ja Henrille, mutta nämä eivät usko, etenkin kun Wan väittää ettei kukaan soitellut pianoa. Wan ei fanita Patriciaa. Eikä asiaa auta että Martin ja Henri suputtavat ettei talon luona tapahdu koskaan mitään kummaa. Eli Patrician uskotellaan olevan vain hullu, mikä ei ole vaikeaa, koska hän ilmeisesti on.
Välillä Martin vetää suoneensa jotain ihmelääkettä joka pitää sen pitsaihon poissa. Henrillä näyttää olevan sama ongelma. Mutta entäpä Albert?

Albert (Michael Graham) on Henrin toinen poika, eli Martinin veli joka on vielä siellä Lontoossa. Albertin kohdalla ei ole osoitettu mitään geneettistä sairautta, tms. Syy Albertin olemassaololle tässä tarinassa on se, että hän on hoitamassa sitä Lontoossa olevaa teleportaatiolaitetta. Täytyyhän siellä olla jonkun, joten miksei siis velipoika. Sinne siis lähtetään ne kaksi kolmesta pieleen menneestä kokeesta, että Albert voisi tappaa ne. Miksi Henri tai Martin eivät voineet itse siivota omia jälkiään? No, jotta saataisiin esiteltyä taas yksi pieleen menevä siirto.
Ensin kun on korostettu Patrician olevan pöpi ja ettei mitään hirviöitä tai Judithia ole olemassakaan, kertoo Martin Patricialle hirviöitä ja Judithin olevan olemassa.
Wan vapauttaa Judithin ja vihjaisee että käypäs lahtaamassa Patricia. Judith kolkkaa Wanin ja lähtee sitten kohtaamaan Patriciaa. Delambrejen toinen mikä-lie-apulainen Tai (Burt Kwouk) tappaa Judithin itsepuolustukseksi.
Wan ja Tai siirtävät Judithin pois sillä atomisiirtovempeleellä, mutta väittävät Delambreille että hän karkasi. Sitten he itse karkaavat.
Henri päättää lähteä Lontooseen siirtolaitteellaan, mutta hän ja Martinpa eivät tiedä että hulluihin kokeisiin kyllästynyt Albert oli pistänyt omat laitteensa päreiksi, joten Henrin atomit eivät pääse kokoontumaan. Siinä sitten päästiin eroon Henrista.
Martin saa taas kohtauksen ja rupeaa muistuttamaan pitsaa. Nyt kun Martin ei saa lääkettään, niin hän sulaa pois. Mitä hittoa?!


Curse Of The Fly on ainoa Kärpänen-elokuva jota en ollut aiemmin nähnyt ja IMDB:n infon mukaan se on jäänyt aika monelta muultakin näkemättä. Se kun on julkaistu alkuperäisen teatterilevityksenä lisäksi vain tässä DVD-boksissa.

Siihen on näköjään syynsä miksi elokuva on ollut paitsiossa.
Se on huono.

Kaikki näyttelijät vaikuttavat joko siltä kuin he olisivat luoneet monotonisuuden ja lukisivat repliikkejään paperilta. Tai vaihtoehtoisesti pienintäkin asiaa liioitellaan niin, että aivastus on rinnastettavissa armageddoniin. Vaikka en tahdo kritisoida muiden ns. kriitikoiden mielipiteitä, niin tämä nimeltämainitsemattoman kriitikon kommentti ”good acting” oli suunnattoman huvittava.
Etenkin Yvette Rees Wanin roolissa on tuskallista katseltavaa. Tekee mieli repiä silmät pois päästä.


Elokuvan maskeeraukset olivat tosi kömpelön näköisiä. Miten hitossa se alkuperäinen The Fly vuodelta 1958 saattoi näyttää niin paljon teknisesti uudemmalta kuin tämä kammotus, joka saa luolamaalaukset näyttämään hologrammeilta.


Elokuvan juonessa on ihan mielenkiintoisia seikkoja, mutta niitä saa oikein hiki hatussa kaivaa esille, sillä ne ovat esitetty elokuvassa liian sekavasti. Mielenkiintoisin seikka on se jossa pöpiltä Patricialta piilotellaan Delambren perheen salaisuuksia ja saadaan tämä uskomaan entistä vahvemmin omaan pöpiyteensä. Sääli vain että mukaan tungetaan niitä ihme mutanttisäikyttelykohtauksia, pateettista näyttelemistä ja muuta leikkaushuoneen lattialle kuuluvaa roskaa jotka piilottavat erinomaisesti alleen hyvätkin ideat.
Sitten on vielä se liiankin usein soiva ylisiirappinen piano/viulumusiikki joka liikaakin alleviivaa haluttua tunnetilaa.


Niin ja miten tämä liittyy aiempiin Kärpäsiin?
Nimi Delambre ja teleportaatioidea ovat ainoat joka sitovat tämän edellisiin osiin. Sillä mitään kärpänenmutaatiota tästä on turha etsiä.


Todella huono elokuva.


Tähdet: ~
Curse Of The Fly

...NOIR

keskiviikko 15. heinäkuuta 2009

Friday The 13th (2009)

Tämän elokuvan juoni on nopeasti käyty läpi.
-Joukko pissiksiä menee metsään.
-Jason tappaa heidät.


Tämä juonikuvio käydään vieläpä kaksi kertaa elokuvassa läpi.


Tai jos oikein tarkkoja ollaan, niin elokuvassa on kolme erillistä tarinaa. Vähän kuin osat yksi, kaksi ja arvasitte oikein, kolme olisi pistetty yhdeksi pötköksi.
Uusi Friday kun ei niinkään ole remake sarjan ensimmäisestä osasta, vaan pikemmin ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta.


Ensin käydään läpi jonkinlaisessa flashbackissa ensimmäisen osan juoni äidistä tappajana. Ja tuo ei voinut olla spoileri, sillä jos ette tienneet kuka oli ensimmäisen osan tappaja, niin miksi Te tätäkään lukisitte.
Siinä äiti-juonessa kulutettiin pari minuuttia.


Seuraavaksi vuorossa on säkkipääJason (siis osa kaksi) jonkinlaisessa puoliflashbackissa. Ollaan siis tavallaan nykyajassa, mutta kohta ollaankin kuusi viikkoa myöhemmin.
Joukko nuoria metsässä ja säkkipääJason tappaa heidät.
Siinä kului puolestaan jokin hiukan alle 20 minuuttia.


Nyt päästäänkin tähän hetkeen, eli kuusi viikkoa myöhemmin.
Joukko toinen toisiaan ärsyttävämpiä pissiksiä menee metsään.
Jason pistää jääkiekkomaskin kasvoilleen ja aloittaa lahtausurakan.
No, nyt on elokuva käyty läpi ja vielä on noin 50 minuuttia jäljellä.


Joten tarinallisesti uusi Friday ei eroa suurimmasta osasta edeltäjiään niin Jason-tarinoiden suhteen, kuin ylipäätään minkä tahansa psykotappaja jahtaa-elokuvan. Mutta toisaalta, kun kyseessä on Jason, niin eihän sitä nyt ihmeitä odotakaan.
Hassua vain, että uusi Friday ei koeta nykytyyliin päteä tekemällä aiempia näyttävämpiä ja raaempia tappoja. Suurin osa elokuvan lahtauksista kuntapahtuu nopeasti ja niin pimeässä, että puolet jää koko ajan huomaamatta. Hyvähän se on jos remake ei koeta olla pelkkää mättämistä.


Jos vuoden 2009 Friday the 13th ei kerran koeta yhdeksännen osan tavoin radikaalia tarinamuutosta, tai kymppiosan kaltaista ulkoasumuutosta, niin mitä se sitten tarjoaa?
No, se on nopeampi kuin aiemmat.
Tottavie, tämä Jason on sukua Speedylle eikä Sakulle. Löntystelevän Jasonin sijaan kyseessä on sinne tänne säntäilevä hirmukiituri.
Mitään oikeasti uutta ei tähän elokuvaan ole kuitenkaan tuotu mukaan.
Jason juoksee. Mitä sitten?

En ole pitänyt toistaiseksi yhdestäkään Marcus Nispelin ohjaamasta elokuvasta, mutta ainakin ne aiemmat ovat herättäneet jotain tunteita,,, edes kielteisiä. Mutta tämä uusi Friday. Ei mitään.
Poislukien ihan helvetin hölmön lopetuksensa, muuten tätä elokuvaa katsoo aivan vailla tuntemuksia mihinkään suuntaan.
Se on kuin puudutuspiikki. Tiedät että jalkasi on poikki, mutta et tunne mitään.

Periaatteessa uusi Friday ei ole yhtään sen huonompi kuin muutkaan osat siellä joukossa, mutta kun tämä on olevinaan uusi aloitus koko roskalle, niin sen luulisi olevan enemmän kuin ihan siedettävä jatko-osa.

Mikään uusi aloitus, tai uudenlainen elokuva tämä ei ole. Se on vain perinteinen ponneton Friday-elokuva jonka kyllä katsoo sujuvasti läpi, mutta ei muista siitä seuraavana päivänä juuri mitään.
On ikävää kun elokuvassa ei ole edes yritetty.


Ja sitten spoileri joka kannattaa lukea, ettei sitten ketuta niin pahasti kun se tulee (köh!) yllätyksenä.


Elokuvan lopussa Jasonin ruumis upotetaan järveen. Näemme kuinka maski irtoaa ja laskeutuu järven pohjaan. Laiturilla ovat eloonjääneet sisarukset. Sitten samantien muka lopun yllätyksenä Jason iskeytyy laiturin pohjan läpi NAAMARI PÄÄSSÄÄN!

Oliko sillä taskussaan toinen jääkiekkomaski odottamassa?
Voi sattana ja jummalauta mikä sontalopetus.

Tähdet: *
Friday The 13th

...NOIR

maanantai 13. heinäkuuta 2009

Return Of The Fly (1959)

Näinhän siinä viimeksi kävi:

-Kiltti tiedemies Andre keksii laitteen jolla on mukava siirrellä kamaa paikasta toiseen. Hajotetaan vaan atomit ja kootaan ne muualla.
-Kiltti tiedemies kokeilee siirtää itseään atomihajoitinkoostinlaitteellaan. Mukaan eksyy kärpänen.
-Kiltti tiedemies jakaantuu ihmiseen jolla on kärpäsen pää ja kärpäseen jolla on ihmisen pää.
-Kuolema!


Nyt Andren poika Philippe (Brett Halsey) on jo iso mies (ainaski 20 vee) ja kun äiti on haudattu (kuolleena) niin poika haluaa viimein kuulla totuuden isä-Andren kuolemasta. Juoruakat kun puhuvat kaupungilla kummia isäpapan kuolemaan johtaneista asioista, mutta totuus olisi selvitettävä. Tässä avuksi tulee edesmenneen Andren velipoika Francois (Vincent Price) joka vasten tahtoaan kertoo mitä Andrelle todella tapahtui.
Francois kertoo kuinka Andresta tuli ihmiseläinhirviö joka hoiti itselleen avustetun itsemurhan Philippen äidin, Helenen avustuksella. Tuota materiansiirtoaparaattia ei olisi pitänyt koskaan rakentaa, se tuo vain tuhoa ja tuskaa, ja sen sellaista.

No, tietenkin Philippe haluaa heti rakentaa laitteen uudelleen, kun eihän nyt salama voi iskeä kahdesti samaan päähän.
Francois vastustaa Philippen haluja, mutta kun Philippe uhkaa myydä osuutensa perheyrityksestä joillekin puupäille, on näin Francois kiristetty avustamaan Philippen kokeissa.
Apunaan Philippella on myös lipevä Alan Hinds (David Frankham) joka kyllä esittää Philippen ystävää, mutta tosiasiassa onkin aikeissa varastaa teleportaatiolaitteen piirustukset ja myydä ne eniten tarjoavalle. Alanin nimikin on oikeasti Ronald ja hän on etsintäkuulutettu rikollinen.
Kone saadaan toimimaan ja Alan on aikeissa toteuttaa rikollisen suunnitelmansa.
Poliisi löytää Alanin, mutta tämä muksauttaa kytän tajun kankaalle ja iskee ruhon sinne siirtolaitteeseen, jossa sattuu olemaan marsu seassa. Tietenkin tämä poliisi ja marsu sekoittuvat, ja seuraa tosi creepy kohtaus kun Alan talloo ihmiskätistä marsua. Minulla tuli oikeasti huono olo tuosta kohtauksesta.
Philippe saa Alanin kiinni kesken varkauden ja seuraa tappelu. Alan muksauttaa Philippen tajun ulottumattomiin ja siirtää tämän sinne teleportaatiogizmoon.

No, mitä nyt? Onko siellä taas kärpänen hengailemassa?
Ei aivan, sillä Alan pistää tietoisesti laitteeseen kärpäsen mukaan. Hänhän tiesi edellisestä poliisimarsusta miten tulisi käymään ja tiesi että Philippeä hermostuttivat kärpäset. Joten kiusa se on pieninkin kiusa.
Philippe ja kärpänen sekoittuvat keskenään, vieläpä täysin samalla tavalla kuin isille kävi. Eli ihmisruumis jolla on kärpäsen pää ja uloke, sekä erillisenä kärpänen jolla on ihmisen pää.
Raivostunut kärpäsPhilippe karkaa laboratoriosta kosto mielessään etsimään Alania.
Francois kertoo poliisi Beechamille (John Sutton) mitä on tapahtunut ja pyytää tätä avukseen molempien kärpäsosien etsinnässä.
KärpäsPhilippe käy siinä sivussa tappamassa Alanin.
Sekä ihmiskärpänen että kärpäsihminen löydetään, isketään telemundolaitteeseen ja onnellinen loppu on tällä kertaa enemmän on odottettavissa.


Return Of The Fly alkaa ihan hyvin ja se kasvattaa jännitystä ihan onnistuneesti noin tunnin verran, mutta sitten viimeiset noin 13 minuuttia se on aika tuskastuttavaa katseltavaa. Heti kun Philippe muuttuu kärpäsPhilippeksi alkaa alamäki. Hirveällä vauhdilla näytetään kuinka Philippe käy lahtaamassa Alanin ja muuttuu onnellisesti takaisin ihmiseksi.
Ensimmäisestä osasta tuttu kuvaus ihmisyyden kadottamisesta on täysin unohdettu ja nyt kyseessä on vain hirviö vapaalla-moodi ja loppuun vielä ultimosiirappista onnellisuutta. Tämä on sääli, sillä ensimmäinen tunti on hyvin tehokasta elokuvaa jossa henkilöt ja heidän motiivinsa vaikuttavat mielenkiintoisilta. Sitten lopussa tuntuu kuin joku olisi puuttunut peliin ja sanonut ”ei tässä tarvitse enää henkilöhahmoja rakennella, senkun pistetään hirviö irti ja lopetetaan hymyyn.”

Return Of The Fly on siis ensimmäisen tuntinsa ajan erinomainen ihmisyyden ja perheen kuvaus, mutta loppuu kuin seinään.


Itse kärpäspäinen ihminen on edelleen ihan julmetun upea ja Vincent Price saa äänellään uskomaan että hän voittaisi kaikki maailman Talentit vain lukemalla ostoslistaa.


Tähdet: ***
Return Of The Fly

...NOIR

sunnuntai 12. heinäkuuta 2009

The Fly (1958)

Ostin äskettäin kokoelmaani koristamaan Kärpänen-laatikon, joten odotettavissa on tunkiomeininkiä viiden elokuvan verran.
Nyt voin haikein mielin jättää hyvästit vanhoille VHS-versioille.


Aloitetaanpa siis ensimmäisestä.


Tiedemies Andre Delambre (Al Hedison) on kuollut. Pää murskattu hydraulisella puristimella. Tappajana oma vaimo, Helene (Patricia Owens).
Jos Helene kerran toteaa tappaneensa Andren, niin miksi hän ei silti myönnä sen olleen murha? Todisteet kun eivät osoita kyseessä olleen itsepuolustusta, tms. Ja kyseessähän oli tietenkin se kaikkien mielestä maailman onnellisin avioliitto.
Miksi Andren kellarilaboratorio on pistetty paskaksi?
Ja miksi Helene on hysteerinen jonkin valkopäisen kärpäsen vuoksi?
Andren veli Francois (Vincent Price) saa Helenen avautumaan ja siirrymme ajassa taaksepäin näyttämään mitä oikein olikaan tapahtunut.
Näemme että Andre työskenteli kiivaasti saadakseen uuden keksintönsä, teleportaatiovempeleen käyttökuntoon. Tehtyään ensin lautasessa sen peilkuvan, hukattuaan perheen kissan atomeiksi taivaalle, hän viimein onnistuu siirtämään marsun elävänä ja kunnossa lasilaatikosta toiseen. Atomit hajoavat ja kerääntyvät kokoon jossain muualla. Laite on valmis.
Andre ja Helene päättävät juhlistaa edellisen onnistumista juhlallisuuksilla, jonne kutsutaan tietenkin myös velipoika Francois.
Francoisin saavuttua saavat sekä hän että Helene huomata Andren sulkeutuneen labraansa ja täten juhlat siirtyvät sinne jonnekin hamaan tulevaisuuteen.
Kun Andre viipyy ja viipyy siellä labrassaan, tulee Helene huolestuneeksi ja haluaa tavata Andren vaikka mikä olisi.
Siellä Andre on, huppu (pyyhe) päätä peittämässä, toinen käsi piilotettuna taskuun ja hän antaa Helenelle kirjeen jossa kertoo mitä on tapahtunut.
Andre oli marsukokeen innoittamana päättänyt koettaa siirtää ensimmäisen ihmisensä teleportaatioaparaatillaan ja se ihminen oli tietenkin hän itse. Sattumalta laitteeseen oli ajautunut kärpänen ja näiden kahden atomit olivat sekoittuneet toisiinsa.
Andre kirjoittaa että Helenen olisi löydettävä valkopäinen kärpänen ja tuotava se hänelle, ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Tajusitteko? Sen kärpäsen valkoinen pää on IHMISPÄÄ!!!
Ja siis Andren ihmisruumiin jatkona on kärpäsen pää. Siksi Andre myös piilottelee kättään, koska se on kärpäsen uloke.
Andren pitäisi koettaa peruuttaa siirto siirtämällä sekä itsensä että kärpänen yhtä aikaa ja täten kenties erottaa heidät toisistaan. Mutta aika on lopussa ja Andren kärpäsosa on ottamassa vallan, eikä valkopäistä kärpästä löydy sitten millään. Eikä kokeen onnistumisesta olisi takeita.
Ennen täydellistä järjen menetystään Andre vannottaa Helenen käynnistämään puristimen ja tekemään lopus kärpäsAndresta.
Nyt Helene on kertonut tarinansa Francoisille ja poliisipäällikkö Charasille (Herbert Marshall), mutta eiväthän he voi uskoa näin bizarrea tarinaa. Helenen täytyy siis olla hullu ja hänet on siirrettävä pöpilään alta aikayksikön.
Lopulta Francois ja Charas kuitenkin uskovat Helenen tarinan, kun he näkevät hämähäkin verkossaan mutustamassa kärpästä jolla on Andren pää. Help me-huudot kaikuvat kuuroille korville kun hämähäkki vetää napaansa täyteen.

Hieman vesitystä tulee loppukohtauksesta jossa Francois viettää aikaansa Helenen ja tämän kakaran kanssa, tavallaan ottaen Andren paikan. Kyseinen kohtaus on hiukan väkinäisen siirappinen.

The Fly on pirun hyvä elokuva.

Olen nähnyt tämän elokuvan useampaan otteeseen, mutta joka kerta se säväyttää yhtä onnistuneesti kun Helene nykäisee Andren hupun pois päästä ja paljastaa sen kärpäspään. Julmetun hieno kohtaus.

Elokuvassa kuvataan hyvin idealistisen kiltin tiedemiehen virhettä joka tuhoaa hänet kaikista hyvistä aikeista huolimatta. Andre kun ei ole mikään Frankensteinin kaltainen ns. hullu tiedemies jonka kokeet aiheuttavat tuhoa niiden luojan maanisuuden vuoksi, vaan tällä kertaa kyseessä on pelkkä viaton virhe. Tai ei edes virhe, vaan pelkkä ikävä sattuma. Andre koettaa korjata virheen, mutta katsojalle on alusta asti selvää, että tämä taistelu aikaa vastaan on jo hävitty.


Pidin kovasti siitä kuinka säästeliäästi elokuvan kärpänenefektiä on käytetty. Sitä tietenkin hyödynnettiin juuri sopivan kliseisissa säikyttelykohtauksissa, mutta toisin kuin esimerkiksi modernissa elokuvassa kärpäspäistä Andrea pidettiin suurimmalta osalta piilossa, kasvattamassa jännitystä.

Sama seikka esiintyy siinä, että sitä saattaisi olettaa tämän olevan jokin hirviöelokuva jossa kärpäspäinen ökkömönkiäinen käy pistelemässä kyläläisiä suuhunsa, mutta ei, kyseessä on ihminen ja eläin, ei muuta. Joten kyseessä ei ole mikään verenhimoinen hirviö ja ainoa uhri koko tarinassa on Andre itse. Tietenkin Helene ja Andren muu perhe ovat myös uhreja siinä mielessä, että he menettävät Andren, mutta kuolemia ei esiinny Andrea ja kärpästä enempää (kenties se hämähäkki kuolee, mutta sitä emme näe.)
Koko pointti on kuitenkin siinä, kuinka vieras organismi ottaa Andren tietoisuutta hallintaansa ja ennen niin nerokas tiedemies on kohta vain vaistojensa varassa elävä eläin. Joten jännityksen tarkoitus on kasvaa, ei iskeä munuaisiin yhdellä kertaa.
Nyt jos tämä elokuva tehtäisiin, niin kärpäspäistä Andrea tyrkytettäisiin kuvaruutuun tauotta ja verta ja visvaa lentäisi enemmän kuin lauantaiyönä grillijonossa. Elokuva olisi lähempänä turpaanvetoa kuin vesikidutusta.


The Fly on vaikuttava kertomus hyvätahtoisesta innokkuudesta joka johtaa itsetuhoon.

Opetus on siis se, että ole apaattinen ja loju sohvalla tekemättä mitään. I can dig that.

Plussana on vielä Vincent Price jonka pelkkä ääni on niin hypnoottinen että siinä jäävät Paul Bocusen kokkaukset toiseksi.


Tähdet: *****
The Fly

...NOIR

lauantai 4. heinäkuuta 2009

Pedon Verta (Rovdyr, 2008)

Kidutettu tyttö juoksee metsässä, jää kiinni ja tapetaan.

Kyllä, jälleen kerran kauhuelokuva joka luottaa tuohon kliseiseen kylmään alkuun.
Pedon Verta todistaa että Amerikkalaiset eivät ole ainoita jotka suoltavat maailmaan puuduttavia kidutuskauhuelokuvia, jotka eivät yllätä muutoin kuin olemalla olemassa. Tämä Norjalainen elokuvan irvikuva nimittäin osoittaa että huonoja elokuvia osataan tehdä missä maailmankolkassa tahansa. Tietenkin tämän kohdalla kermaperseet puhuvat ”kunnianosoituksista” ja muista kangastuksista joilla koetetaan hämätä luulemaan tässä olevan enemmän sisältöä kuin keskiverrossa Timber Fallsissa/Hostelissa/Eden Lakessa/miljoonassa muussa sadismielokuvassa. Kun vielä Pedon Verta sijoittuu 70-luvulle, niin tottakai kyseessä on Last House On The Leftiaaninen roskan nostaminen pedestaalille.


Siis meillä on kaksi tyttöä ja kaksi poikaa, ja sitten ajetaan jossain Jumalan selän takana keskellä metsää. Matkalla ryhmämme kinastelee joidenkin maajussien kanssa ja ottavat kyytiinsä naispuolisen liftarin. Pojat ihastelevat tätä naispuolista liftaria ja tytöt ovat hänelle mustasukkaisia.
Liftari on poissaolevan oloinen, eli muiden silmissä outo. No tietenkin hän käyttäytyy odosti, sillä kuten asiaan kuuluu niin tämä liftarityttö oli pakenemassa joitakin sadistisia maajusseja.
Sadistiset (ja likaiset) maajussit hyökkäävät ryhmämme kimppuun. Siinä sitten tapetaan liftari verisesti, tapetaan toinen ryhmämme tytöistä verisesti ja muu porukka mätkitään maksalaatikkoa muistuttavaan muotoon.
Jäljellä olevat tyttö ja kaksi poikaa sidotaan ja jätetään metsään. Sidotaan huonosti, sillä he vain vetävät narut irti ranteistaan. Eivät ole taineet maajussit lukea Sudenpentujen käsikirjaa.
Sitten ryntäillään metsässä maajussit perässä, aina siihen asti kunnes tulee puukkoa sisuksiin tai muuta sellaista mitä on odotettavissakin.
Keskittymiseni lopahti jossain vaiheessa, mikä ei näin puuduttavan elokuvan kohdalla ole kovinkaan ihmeellistä, mutta ilmeisesti ne ryhmän kaksi miespuolista jäsentä ovat molemmat kuolleet. No, se tyttö ajautuu sinne maajussi-ihmismetsästäjien leiriin ja koska näissä tarinoissa aina naiset pistävät jossain vaiheessa hanttiin, niin tämä tyttö tappaa yhden maajussin ja puukottaa toista.
Niin ja olin väärässä, näköjään vain toinen niistä pojista oli tapettu, koska toisen oli sidottu puuhun kiinni ja muutoinkin häntä oli kohdeltu kaltoin. No nyt sillä tytöllä on jousipyssy jolla hän toimittaa nuolen kiinni maajussiin.
Tyttö saa puukosta, mutta ei kuollut.
Puuhun sidottu poika on kuollut.
Kylkeen puukotettu tyttö kävelee reippahasti ja sitten juoksee samalla tavalla, mutta koska yksi klisee on vielä käyttämättä niin sen vuoro on nyt. Tyttö pääsee maantielle, saa kyydin kahvilanpitäjältä (joka näkyi elokuvan alussa) ja arvatkaapa mitä? No, se kahvilanpitäjä on tietenkin ihmismetsästämaajussien apulainen ja vie tytön takaisin kidutettavaksi. Enpä olisi arvannut. Tsiisus!


Ei Jumalauta näiden paskaleffojen kanssa. Kun kannessa hehkutetaan taas kerran kuinka raaka elokuva on kyseessä, niin minun mielenkiintoni putosi nollille, mutta jotenkin uskaltauduin uskomaan että kenties elokuvan Norjalaisuus olisi sille eduksi ja elokuvasta löytäisi jotain sanotaanko vaikka, Eurooppalaista tyyliä. Kyllähän jo maalaisjärki sanoo ettei elokuvan kieli ja alkuperä tee siitä hyvää, mutta silti sitä jotenkin tahtoo uskoa että ei-Amerikkalainen elokuva olisi enemmän keskittyneempi sisältöön kuin ulkoasuun. Kenties Amerikkalainen tapa tehdä elokuvaa on vain niin vakiinnuttanut asemansa Euroopassa, että ”ulkomaalaisia” elokuvia ei ole olemassakaan.
En minä hauku Amerikkalaisia elokuvia, sillä sieltä on tullut ihan järjetön määrä hyvääkin tavaraa ja tulee varmasti aina silloin tällöin jatkossakin. Kuitenkin yleisesti ottaen Amerikkalainen elokuva keskittyy enemmän ulkoasuun, kuin esimerkiksi Eurooppalainen. Varmasti tässä on kyse budjeteista, sillä Eurooppalaisilla elokuvilla ei ole kenties samalla tavalla rahaa käytettävissä visuaalisuuteen, joten tarmo pistetään sisältöön pintaa syvemmällä. Tämä on mielestäni hyvä asia, sillä aina hyvä tarina auttaa heikkoa ulkoasua, mutta ei yleensä toisin päin.
No, tätä ns. Amerikkalaistumista ajatellen, ei liene mikään ihme että Norjalainenkin elokuva hakee tyylinsä sieltä päin ja sitä Pedon Verta tekee. Olisin silti halunnut uskoa elokuvan Norjalaisuuden olevan sille avuksi.


Pedon Verta on tavallistakin tavallisempi Last House/Hostel/kidutuskauhuelokuva.
-Pirun ärsyttävät kaupunkilaisnuoret. Check!
-Likaiset maajussit. Check!
-Metsässä ryntäily. Check!
-Ihan helvetisti raakuuksia. Check!
-Yksi pistää vastaan. Check!
-Yksi jää henkiin ja näyttää pääsevän pakoon. Check!
-Se viimeinenkin jää kuseen. Check!
Enemmän Checkeja löytyy vain Tsekeistä.


Mutta älkää erehtykö ajattelemaan elokuvan olevan jonkinlainen kunnianosoitus lajityyppinsä klassikoille. Sillä jos kyseessä olisi tribuutti, niin se ottaisi vain osan sieltä ja täältä, ja tekisi niistä omanlaisiaan. Pedon Verta vain kopioi, ei muuta.


Okei, jos hakee sitä visuaalisuutta, niin kieltämättä kaikki ne puukotukset ja vastaavat ovat tehty niin näyttävästi, että niihin on ainakin panostettu työtunteja enemmän kuin käsikirjoitukseen, tai näyttelijöiden teatteriopintoihin.

Mitään muuta tässä ei olekaan.
Eivätkä ne maskeerauksetkaan ole mitään nykytasosta poikkeavaa.

Jos haluat puuduttavan kidutuskauhukopion kidutuskauhukopioista, niin tämä läjä on sinua varten.


Tähdet: ~
Pedon Verta

...NOIR

perjantai 3. heinäkuuta 2009

Django: Telottajan Paluu (Django 2: Il Grande Ritorno, 1987)

Muistan nähneeni tämän ja ensimmäisen Django-elokuvan joskus silloin kun vielä olin peukaloisen kokoinen, mutta muistini ulottuu vain tietoon niiden näkemisestä, ei sisällöstä. Tästä syystä en osaa kertoa ensimmäisestä Django-elokuvasta juuri mitään, joten koettakaa kestää.

Okei, Django (Franco Nero) on sellainen Eastwoodialainen The Man With No Name-hahmo, joka on karski, vähäilmeinen ja pistää pahikset puupalttooseen. Näin on tarpeellinen historia Djangosta käsitelty.


Olemme Meksikossa... Tai Italiassa... Saattaa kyseessä olla Afrikkakin, joka välillä vaikuttaa Intialta. No, sanotaan että Meksiko, silloin villin lännen aikaan.
Django on jättänyt pyssymeiningit taakseen, lavastanut kuolemansa ja siirtynyt pappisuralle. Eräänä päivänä luostarin ovea kolkuttaa nainen joka kertoo Djangolle että tällä saattaa olla tytär tuolla jossakin ja Djangon kannattaisi käydä katsastamassa tilanne. Django kieltäytyy, mutta lähtee heti tapaamaan tytärtään. Sopivasti tytär onkin kaapattu ja Django löytää heti kaappaajan.
Djangon tyttären on napannut jonkinlainen Adam And The Antsin jäseneltä vaikuttava ihmiskauppiasmagnaatti, Orlowsky (Christopher Connelly.) Orlowskyn pahuus juontuu halusta saada musta perhonen kokoelmiinsa. Hyvä motiivi.
Orlowsky pistää apulaisensa kaappaamaan tyttöjä, jotta voi myydä nämä eteenpäin ja loput, myytäväksi kelpaamattomat ihmisolot pistetään johonkin hiekkakaivokselle kantamaan hiekkaa. Django vangitaan ja viedään orjaksi hiekkakaivokselle.
Kaivoksella Django tapaa skottilaisen Gunnin (Donald Pleasence) jonka avulla Django pakenee orjuudesta. Pako on paremmin suunniteltu kuin Frank Morrisin aivoitukset. Django menee sisälle isoon kattilaan ja Gunn tönäisee hänet vierimään.
Django poikkeaa haudallaan, kaivaa sieltä kasan aseita esille ja ampuu muutaman huligaanin konekiväärillään. Sitten Django kulkeekin ympäriinsä ruumisvaunuilla ja ampuu porukkaa hengiltä.
Aikansa haahuiltuaan Django palaa sinne hiekkakaivokselle/orjaleirille ja pistää koko paikan maan tasalle. Näin on Orlowsky voitettu ja Django on saaut tyttärensä takaisin, mutta Django ratsastaa kaukaisuuteen.


Ostin tämän elokuvan pari viikkoa sitten kirppikseltä ihan pelkästään sen kannen vuoksi. Pakkohan tälläinen oli saada omaa hyllyä koristamaan. Elokuvan sisältö oli tässä tapauksessa vain ekstraa, sillä pelkkä kotelo oli jo tarpeeksi. Ei pelkästään se että kannessa Franco Nero näyttää ihan Rambolta, vaikka todellisuudessa muistuttaa enemmän Anthony Quinnia kuin Stallonea. Mutta suurin plussa tulee siitä että sana Teloittaja on muodossa Telottaja.
Eihän tässä kuitenkaan nyt elokuvan sisältöä sen kannen perusteella arvostella, joten se ei vaikuta antamaani arvosanaan.


Django: Telottajan Paluu on halvan näköinen, juoni on täynnä aukkoja ja se on pääosin aika väsyneesti näytelty, mutta siinä on jotain kumman kiehtovaa.


Tämä elokuva on jotenkin ajattoman oloinen. Mikä on sinänsä huvittavaa, että se ”ajattomuus” on taatusti syntynyt vahingossa.
Tämän ilmeisesti pitäisi sijoittua ajallisesti 1800-luvun loppupuolelle, mutta mukana on asioita jotka viittaavat valmistumisajalle, 1980-luvulle. Vaatteita, hiusmalleja, rojua.

Lisäksi pahiksissa on selkeitä natsihahmoja ja elokuvan hiekkakaivos/orjaleiri näyttää ihan joltain Kwai-Joen Sillan vankileiriltä.
Kun vielä maisemat näyttävät vähän väliä eri maanosilta, jopa eri mailta, ollessaan silti samaa aluetta, niin se tuo vielä lisää poissa paikoiltaan olemisen tunnetta.
Elokuvan yleistunnelma tuo todella paljon mielleyhtymiä 60-luvun spagettiwesterneihin. Ja vaikka Django: Telottajan Paluu onkin italotuotantoa, niin vuosiluku tuntuu väärältä ja spagettilänkkärit ovat ajatuksena muualta kuin 80-luvulta. Miten ihmeessä tämä on tehty vasta 1987, kun se vaikuttaa olevan ennemminkin vuodelta 1967.


Toimintaelokuvana tämä on aika tyypillinen lajinsa tuotos. Kovasti elokuvan vauhdista tuleekin mieleen Rambot, Commandot ja muut aikalaisensa. Joten ei ihmeitä, mutta ihan siedettävää aivosolujen surkastumista.


Koska elokuvan juoni, näytteleminen tai toiminta ei ole mitään kovin kummoista, niin ei tätä voi niiden kautta kehua muutoin kuin toteamalla, että on niitä huonompiakin elokuvia nähty.


Se mikä tekee mielestäni Django: Telottajan Paluusta katsomisen arvoinen, on sen ns. ajattomuuden tuntu.

Olkoonkin että elokuvan tunnelma ja ulkoasu olisivat syntyneet budjetin pienuudesta, huolimattomuudesta ja yksinkertaisesta välinpitämättömyydestä, niin se kuitenkin tekee elokuvasta hyvin mielenkiintoisen näköisen ja oloisen.

Lisäksi suurena plussana elokuvalle on se seikka, että elokuvan pahiksen motiivi olla superilkeä on perhosen löytäminen. Sehän on kuin jos Scarfacen Tony Montana oli luonut huumeimperiuminsa saadakseen ostettua ensimmäisen numeron Action Comics-lehdestä.


Tähdet: ***
Django: Telottajan Paluu

...NOIR