torstai 20. toukokuuta 2021

Code of Honor (2016)

Kun pistin Code of Honorin googlehakuun niin ensimmäinen tulos ei ollut erityisemmin elokuvaa kehuva:
Totta. Mutta siltikin hahaha! ei hitto!

Entinen supersotilas Sikes (Steven Seagal) on ottanut tehtäväkseen karsia lähiympäristöstään huumekauppiaat ja muut ilkimykset, joten oman käden oikeudella hän ampuu heidät. Toinen entinen supersotilas Porter (Craig Sheffer) pyrkii pysäyttämään vigilanten, mutta hän ei tietenkään ole ihan niin super kuin Sikes ja sehän selvä koska kyseessähän on kaikkivoipainen Steven Seagal.

Ohjaaja Michael Winnick oli halunnut Code of Honorilla yhdistää Rambon Väkivallan viholliseen ja joo, kyllä hän on osittain siinä onnistunutkin. Toisin sanoen tässä on tappamisen ammattilainen eli ns. Rambo suorittamassa sitä katutason saastan puhdistamista, mutta jos unohdetaan noiden kahden elokuvan tekijöiden selvä ylivertaisuus elokuvantekemisessä niin Code of Honor kadottaa itse ideastaan pahiten sen henkilökohtaisuuden jota niin sekä Stallonen kuin Bronsonin hahmoilla oli. Siispä Seagal ei esitä samanlaista inhimillistä kärsimystä joka motivoisi epätoivoiselle kostoretkelle, vaan hän vain on ylivoimainen supersotilas tappamassa pahiksia ja siinä mielessä roolissa voisi olla kuka vain ja kohteina mitä vain, sillä ainoa motivaatio on että ammun pahiksia ja siinäpä se. Tietenkään kun kyseessä on Steven Seagal niin hän pitää huolen ettei pääosassa voi ollakaan kuka vain, koska Seagalille tyypilliseen tapaan elokuvassa ei oikeastaan ole ketään muuta kuin hän ja vain hän itse. Toki sivuhahmoja on auttamassa tarinankuljetuksessa, mutta Seagalin ego valtaa edelleen koko ruudun ja muiden tehtävänä on vain olla taustalla jotta hän voi osoittaa olevansa edelleen omnipotentti jolle kukaan ei voi mitään edes ajatuksissaan. Seagal ei kuitenkaan ole John Wick tai Jack Reacher tai kukaan muukaan vastaava hahmo joka osoittaa olevansa kykenevä päihittämään muut koska on nimenomaan koulutettu siihen, vaan Seagal voittaa koska on vaatinut niin tapahtuvan ja mitä Seagal ei tosiaankaan suostu osoittamaan on jonkinlaista ihmisyyttä joka saisi samaistumaan häneen kaikista ylivertaisista voimistaan huolimatta. Maininta Sikesin motiivista teoilleen eli se klassinen joku tappoi perheen-lähtökohta heitetään ihan silkkana sivumainintana, joka ilmeisesti siten siksi että se olisi liiaksi "heikentämässä" sankaria ja silloin Seagal ei olisi enää Seagal. Ainahan hän on esittänyt samaa hahmoa, mutta jotenkin tuntuu kuin hänen vanhenemisensa ja tämänkaltaiselle actionheerokselle sopimaton lihomisensa olisi syynä siihen että Seagal ylikompensoi imagoaan elokuvissaan, jolloin uskon olevan hyvästä jos hän laskeutuisi itseriittoiselta alustaan ja osoittaisi enemmän haavoittuneisuutta. Täten vaikka ymmärränkin ohjaajan halun tehdä Rambo Väkivallan vihollisessa, niin hän ei saanut sitä aikaiseksi Seagalin kanssa, mutta olisi voinut jos tähtensä ei haluaisi niin väkisin olla Seagal siten miten luomansa imago vaatii. Mutta miten saada toimintatähti näyttäytymään positiivisessa valossa jos itse esiintyy enimmäkseen istuen ja niissä muissa kohdissa stuntnäyttelijänsä on about 20 kiloa laihempi? Kyseessä siis on tavanomainen nykyseagalismi ja erityisen surkeaa on se, että näin tässä potentiaalia eräänlaiseksi Punisherin kaltaiseksi tarinaksi jossa antisankari menee niin pitkälle, että kaikki ovat koston kohteina riippumatta synnin suuruudesta ja siten sanakruus karisee aika vahvasti pois. Ja koska lopussa yritetään tällaiselle tapaukselle aikamoista Fight Club-käännettä, niin sitä suuremmalla syyllä harmittaa elokuvan toimiminen niin tavanomaisen seagalmaisena.

Välillä pistää mietityttämään, että kuinka paljon Seagal itse vaatii etuisuuksia jotta olisi näyttäisi elokuvissaan parhaimmalta ja kuinka paljon ohjaaja koettaa omasta halustaan peittää Seagalin vajavaisuuksia jotta näin tapahtuisi, koska esimerkiksi tämän elokuvan kohdalla edellä mainitun hoikemman stuntnäyttelijän ohella Seagal ei puhua pukahda ennen kuin elokuvaa on kulunut jotain 50 minuuttia ja jokainen miespuolinen vastanäyttelijänsä näyttää kulahtaneelta alkkikselta. Onko kyseessä tarkoituksellisia tehokeinoa, ohjaajan halu minimoida tähtensä näyttäminen parempien rinnalla huonolta vaiko Seagalin vaatimus, että muiden tulee näyttää juopoilta koska he eivät ole minä?
Nähtävästi ohjaajalla ja tähdellään on vieläpä myöhemminkin ollut eri näkemys antisankarinsa kohtalosta, ja Seagalin näkemys erinomaisuudestaan tarkoittaa hänelle kakun saantia sekä sen syöntiä.

Toivoisin, että vaikka en usko Seagalilla olevan näyttelijänä kykeneväisyyttä sellaiseen, niin hän tekisi jonkin oman Harry Browninsa (ts. Michael Cainen ikämiesversio Väkivallan vihollisesta) jossa ikä ja fysiikka eivät ole piiloteltava seikka vaan selkeä osa hahmoa.

Tähdet: **

perjantai 7. toukokuuta 2021

The Silencer (2007)

Kyttäryhmä eli tasan yksi henkilö lähtee pidättämään tunnettua huumekauppiasta kun yksi ja siten se ainoa edellämainituista, kungfupoliisi Michael (Glenn Salvage) tulee kollegoidensa pettämäksi ja huumerikollisten tappamaksi. Tai jälkimmäisen kohdalla se jää pikemminkin yritykseksi sillä Michael kokee stevenseagalimin ja on vaikeasti tapettava, joten koomasta herättyään mies janoaa kostoa. Vaimokin on lähtenyt parhaan ystävän matkaan, että siitä sitten lisää vettä myllyyn. Tunteetonta vigilantetoiminta on eniten siinä mielessä, että Michaelin hermopäät ovat kaikki ampumisen johdosta lakanneet toimimasta ja sen lisäksi ettei pohjustuksesta huolimatta sitä ideaa hyödynnetä kertaakaan ei mies tunne muuta kipua kuin se raastava tieto, että työkaverit ovat p*skoja, paras kaveri on p*ska (huumediilerikin vielä) ja ex-vaimokin on kiva mutta silti vähän kakka. Michael vetää mustaa nahkaa päälleen ja aloittaa pahisten potkimisen ja ampumisen. Ja The Silencer-nimi kuvastaa häntä itseään, kun murhayrityksen seurauksena äänikin meni.

Kannessa mainitut Death Wish ja The Exterminator ovat ihan kuvaavia siltä osin, että kyseessä on niiden tapaan oman käden oikeus-kertomus, mutta toisin kuin kummassakaan esimerkissä ei nyt kyseessä ole lähtökohtaisesti muiden puolesta tunnettu kärsimys joka halutaan korjata, vaan enemmänkin aiemmin viitatun Vaikeasti tapettavan kaltainen henkilökohtaisempi kosto. Mutta vigilantesankaruutta kuitenkin ja vaikka mukana ei olekaan Death Wishin kaltaista ihmisdraamallista tunnetta, niin ainakin Exterminatorin sleazya halpatunnelmaa sitäkin enemmän... vain tiedättehän, karatepotkuilla ryyditettynä.

Kyseessä on ihan ok B-toimintaleffa josta näkee aika vahvasti esikuvat ja vaikuttaa siksi osittain joltakin tribuuttiteokselta kuin täysin omaltaan, mutta sen verran mitä kamppailukoreografiosta saa selvää (ruma valaistus, ruma värifiltteröinti sekä tietenkin se moderni riesa tappelukohtausten toteutuksesta jossa mennään liian lähelle ja se on sääli sillä Salvage on selvästi ketterä potkija) niin jonkin verran vaivaa on niissä nähty ja ovat täten jonkinlaisen peukutuksen arvoisia. Näytteleminen on tietenkin tönkköä ja dialogi aiheuttaa myötähäpeää, mutta toisaalta se pysyttelee genren linjassa eikä täten aiheuta pahempaa ärsyyntymistä. Aikalailla mieleen tulee kotimainen Rendel, jolloin fiilis on vähän siellä että intoa tekemiseen on, mutta kykyjä tai resursseja saada aikaiseksi se mitä kuvitteli ei kenties täysin löydy. Rendelin kehuiksi kuitenkin se, että se ei ainakaan näytä alimmalla mahdollisella Youtube-resoluutiolla toteutetun. Joskaan parempi kuvanlaatu, dialogi, näyttelijät, tms. eivät arvatenkaan muuttaisi The Silencerin olemusta olla nimenomaan halpamielistä B-toimintaa jossa tärkeintä ei ole logiikka taikka hienovaraisuus, vaan kiire mennä potkimaan vieraita munille.
Sääli vain, että näitä on tehty jo niin paljon ja moni niistä rehellisesti todettuna huomattavasti paremmin tai ainakin muistettavammin, että The Silencerin kohtalona on olla vain yksi pisara meressä joka tulee huomioiduksi todennäköisesti vain siten miten se tuli minullekin: sattumalta. Joskaan ei se taida sen suurempaa huomiota ansaitakaan.

Se on aina jotenkin hauskaa miten halpiselokuviin koetetaan luoda juliste/kansikuva joka harhauttaa luulemaan sitä kalliimmaksi, näyttävämmäksi ja suureellisemmaksi kuin mitä se todellisuudessa on, eikä The Silencer tällä First Person Shooter-peliä muistuttavalla vaihtoehdolla ole siinä suhteessa poikkeus. Ja pistetään nyt se Rendelkin sinne mukaan, kun kerran tuli jo mainituksi.

Jotenkin tuntuu, että lopulta The Silencerin suurin hukkaan heitto oli sankari itse, joka tuntuu turhan välinpitämättömältä ollakseen muka kovia kokenut ja Glenn Salvage osoittaa esiintymisellään että eroja hiljaisen (ts. niin sanottu The Man With No Name) hahmon esittämisellä on, kun hän vaikuttaa Eastwoodin sijaan pökkelöltä kuin Vampira Plan 9:ssa. Ehkä se olisi auttanut jos hänen olisi annettu pitää tauotta moottoripyöräkypärä päässään ja hahmo olisi ollut täysin "hiljainen" jolloin eleiden annetaan toteutua täysin jalkapohjien kautta.

Tähdet: **

tiistai 4. toukokuuta 2021

Dawn of the Living Dead (Curse of the Maya, 2004)

Renee (Amanda Bauman) on juuri päässyt pöpilästä ja muuttaa psykiatripoikaystävänsä Jeffreyn (Joe Estevez) kera jonnekin hevonkuuseen Meksikon raja-aavikolle, jossa tapaa tuulimyllyvahdin Michaelin (David Heavener), joka tietenkin iskee heti silmänsä neitiin eikä näe Jeffrey-papparaisessa mitään uhkaa lähentelyilleen.
Talo jonne Renee ja Jeffrey muuttivat on toiminut laittomien siirtolaisten väliaikaismajoituksena ja tottakai kun mukana on ollut ihmiskauppaa sun muuta, niin siellä on syntynyt ennenaikaista kuolemaa jonka vuoksi Renee alkaa näkemään zombiepainajaisia. Tohtoripoikaystävä kuittaa Reneen näyt mielenhoureina jotka juontuvat hänen aiemmasta traumastaan lapsensa menettäneenä narkkarina, joka olikin syy sinne pöpilään joutumisessa. Näin ollen tottakai siirtolaiszombiet heräävät ja aloittavat pureskelun. On siis jälleen kerran ammuttava kaikkia päähän ja vapautettava elävät kuolleet kirouksestaan. Tietenkään ihan tällaista ei tapahdu koska budjetti ei ole sallinut kuin suurinpiirtein yhden veritehosteen, mutta on siellä sentään se kun zombievauva puree Michaelin kurkun auki ja niin on kirous voitettu. Tai no, ainakin niiden siirtolaiselävienkuolleiden osalta.

20 sekuntia alkutekstejä ja ehdin jo näkemään Dawn of the Living Deadin olevan David Heavenerin ohjaama sekä pääosittama (tuottanut ja kirjoittanut myös), joten jos minulla oli yhtikäs mitään odotuksia elokuvan laadukkuuden suhteen niin ne katosivat tämän myötä. Kiltisti sanottuna Heavener ei ole mikään hyvän elokuvan merkki, mutta toisaalta hän saattaa parhaimmillaan tehdä niin huonoa että hyvää, joten odotukset siis sen suhteen.
Mutta ihan oikeasti, jo pelkästään Dawn of the Living Deadin kannen katsominen kertoo sen olevan mahdollisesti parhaimmillaankin vain B-tasolla, jolloin kyllä tämän lähtee alkujaankin katsomaan olettaen saavansa roskaa silmiensä eteen ja jos tosiaankin oletti saavansa muuta niin viimeistään niiden 20 ensimmäisen sekunnin aikana paljastettu Joe Estevezin läsnäolon tulisi korjata näkemys. Toive siis on niin huonossa että hyvä.
Näitä Jotain Jotain Living Deadeja on nykyään niin hitosti, että jos koettaa löytää mitä tahansa taustatietoja esimerkiksi tällaisen turhanpäiväisen kirjoituksen pohjaksi niin alkaa olemaan niin ettei edes google ole ystäväsi. Joten hyvä vain ettei Dawn of the Living Dead ole tälläkään kertaa se ns. oikea nimi, jolloin hakutuloksia saa helpommin tuolla Curse of the Mayalla. Tietenkään sitä ei mainita edes kannessa olevissa tekijätiedoissa, jolloin aluksi pitää hakea esimerkiksi ohjaajaa jotta saa edes sen tietoonsa. Joskaan niin se kuin seuraava vaihtoehtoinen nimi eli Evil Grave: Curse of the Maya eivät tuota mitään erityisen syvällisiä tietoja, koska miten tällaisella sellaisia voisi ollakaan. Löytyi sentään sellainen helmi, että Heavener väitti kuinka talo jossa he kuvasivat oli oikeasti kirottu ja siitä olisi voinut haluta kuulla muutakin oletettavasti juopuneen hourailuja joka jäi noinkin lyhyeksi. Heavener on aika vastenmielisen oloinen tyyppi. Hän on sellainen joka tekee elokuvansa tuodakseen itseään ja erinomaisuuttaan esille ja tekee sen olemalla sellainen douchebag ettei kenelläkään tunnu olevan mahdollisuuksia samaan ja vaikuttaa kaiken lisäksi olevansa rehellinen siinä, että on ihminen jota ei haluaisi tuntea. Erinomaisuutensa hän puolestaan osoittaa siten ettei tiedä elokuvanteosta hevonv*ttuakaan. Dawn of the Living Dead on ruma, tyhmä ja sen pitäisi hävetä olevaisuuttaan. En oikeasti oikein tiedä mitä sanoa tästä sillä kun sen mieleenpainuvin kohta on se kun ajassa 36:39 levy juuttui looppiin joka kierrätti samaa sekunnin kestävää nykivää äännähdystä ja kesti muutaman minuutin verran kunnes ymmärsin, että levyssä on vikaa eikä kyseessä ollut mikään Heavenerin käsitys jostain taiteellisesta tehosteesta. Tämä aiheutti myös sen, että minulla jäi kappale väliin ennen kuin elokuva lähti taas toimimaan normaalisti. Josta tietenkin olen kiitollinen sen säästäessä edes hieman kärsimykseltä.
Tällä hetkellä en voi kuitenkaan todeta juuri sen ihmeellisempää kuin, että kyseessä on elokuva joka on ainoastaan p*ska ja se on sen suurin kehu. Ei toimi edes roskaviihteenä. En taida edes kehdata viedä tätä kirppikselle ja minä sentään olen jo onnistumatta koettanut kolmasti myydä siellä eurolla Mitäs me Spartalaiset-boksia.

Kansikuvan mörökölli toi mieleen Ghosts of Marsin. Tuon John Carpenterin huonoimman elokuvan, ettei sekään nyt kovin onnistunut kehu ole.
No okei, laittomien siirtolaisten yhdistäminen eläviin kuolleisiin lienee sentään ideana aika erilainen, vaikka kyseessä onkin perinteinen ihmisiä on murhattu ja heidät tulee vapauttaa kirouksestaan kulkea maan päällä-tarina, eikä siis tosiaankaan mitään republikaanipolitiikkaa.

Enkä tajua miksi elokuva on kuvattu lähes kokonaan day for night-filtterillä. JOPA PÄIVÄAIKAA KUVATESSAAN!
Ja kuka enää 2000-luvulla kirjoittaa zombieleffaan tälläista dialogia?:
"Wow! hold on a minute. You're telling me that the dead don't know they're dead. That the dead are alive?"
Eiköhän se ole tullut selväksi jo niissä 287 muussa edeltävässä zombiekuvaelmassa, joista 187 tuli vasta edellisenä vuonna.

Ja lopuksi vielä yksi leffan oudoista jutuista: vauva puree Michaelia ainoastaan kaulaan, mutta kun Michael herää zombiena niin hänen koko naamansa on ruvella. Mitä hittoa, mistä tuo kaikki muu maniaccopmaisuus ilmaantui alle minuutissa?
Sitten taivaalle avautuu silmä ja sieltä iskee salama Michaeliin. Miksi ihan loppuun on pitänyt keksiä näin mainioita päättömyyksiä kun niitä oltaisiin kaivattu jo paljon aikaisemmin.

Tähdet: ei missään nimessä!