perjantai 31. elokuuta 2018

Ketjureaktio (A State of Emergency, 1986)

Ydinfyysikko Alex (Martin Sheen) huolestuu mahdollisuudesta, että jatkuvat ydinasetestaukset eivät rajoittuisikaan räjähdysten alueelle vaan pelkkä testipaukku saattaisikin kasvaa ilmakehän muutosten vuoksi ja siten ketjureaktion vuoksi viaton pum! kattaisi koko maapallon tappaen kaiken tieltään. Kun Alex alkaa vakuuttumaan vaaran mahdollisuudesta johon vaikuttavat huomiot siitä, että muut asiasta puhuvat alkavat kokeamaan kovia, isoveli valvoo ja uskonnollisetkin tuomiopäiväpuheet tulevat kuvaan katsoo hän aiheelliseksi tuoda huolensa julkisuuteen. Ei tarvita Jack Slateria totemaan, että se on "big mistake" sillä sitähän se on ja kuten asiaan kuuluu jotta äänen saa esille on astuttava tulilinjalle. Tietenkin koska kyseessä ovat sivistyneet ihmiset ei kukaan löydy autotallista kuolleena häkämyrkytykseen, mutta sormea heristellään aika kiivaasti.
Revontulet on sitten Jumalan varoitus ydintuhosta ja parasta on kun Alex lopussa todistaa kansainväliselle työryhmälle muka aukottomasti kuinka koko maailman tuhoava ketjureaktio syntyy ihan tavallisesta normaalin kokoisesta ydinkokeesta, mutta juuri sitä ennen teetti uransa suurimman ydinkokeen ja mitään ei tapahtunut. Tosin hän kyllä mainitsee myös, että Jumalan käsi (ei Diego Maradona) esti maailmanlopun ja saihan hän teknistä apua juttelemalla nunnan kanssa, että ei huolta mutta olkaa hyvin huolissanne.

Aika naiivi elokuva ydintuhon vaaroista ja aikalailla vaikuttaisi siltä, että silloin kun ei ole vastauksia kysymyksiin ollaan luotettu siihen että kunhan vedetään uskonasiat mukaan niin voidaan jättääkin vastaamatta samalla logiikalla kuin tapahtumien kuittaamisen se kaikki oli vain unta-päätöksellä. Samasta syystä uskoisin elokuvan aloittavan tekstilaatikolla jossa kerrotaan, että vaikka kyseessä ei olekaan tositapahtumaan pohjautuva elokuva niin se silti on koska näin voisi käydä. Tottakai voisi käydä, mitä tahansa voi tapahtua, mutta elokuvan tehtävä tällaisessa tapauksessa olisi kertoa miten mahdollisesti eikä vain vältellä vastaamista kuin jokin poliitikko jolta kysytään kouluampumisen jälkeen mielipidettä aselakien tiukentamiseen. Pelottavinta on oikeastaan se, että kun tiukan tieteellinen ydinfyysikko Alex näkee atomikokeessa jonkin neitsyt Maria-näyn niin se ei pelkästään ole keino elokuvantekijöille vältellä oikeita vastauksia, mutta oikeassa elämässä lukuisat ihmiset seuraisivat hänen sanaansa kuin aivopestyt orjat ja silloin perustelluilla vastauksilla ei olisikaan väliksi koska riittää että uskoo. Jopa Alex tekee niin kun pohjaa päätöksensä faktojen sijaan nunnan kryptisiin puheisiin, joita hän ei edes ymmärrä koska ei puhu portugalia, mutta näinhän tiedemiehet aina toimivat.
Tämän elokuvan kohdalla en kuitenkaan ajattele kyseessä olevan uskonnollisen propagandan vaan yksinkertaisesti taustatyön vaillinaisuuden ja aukkojen paikkaamisen silmänkääntötempuilla. Sääli, sillä vakavasti otettavasti ydinuhkaelokuvaksi ei Ketjureaktiosta sen vuoksi ole, tai ole ainakaan yhtään sen enempää kuin jostain jättimuurahaishämähäkkielokuvasta suoraan 50-luvulta. Toki on mahdollista, että Ketjureaktion tekijät oikeasti pitivät erikoisena sekä järkevänä rinnastaa tiedettä ja uskontoa, ja saattoivat jopa olla aidosti enemmän kallellaan jälkimmäiseen joka selittää miksi kaikkea ei tarvitse perustella, mutta edellinen olisi kyllä kaivannut hieman vakuuttavampaa näkemystä kuin kerääntyminen tietokonemonotorin luokse ja toteamus "en tiedä, oletko jo kokeillut Ctrl+Alt?Del?"

Lovejoyn Tinker on neukkutiedemies, koska miksipä ei.

Tähdet: **

keskiviikko 29. elokuuta 2018

The 4th Angel (2001)

Arvostettu brittitoimittaja Jack (Jeremy Irons) saa toimeksiannon toiseen maahan ja päättää ottaa tehtävän osittain loman kannalta, jonka vuoksi koko perhe saa lähteä mukaan. Lentokone päätyy kuitenkin terroristi-iskun kohteeksi jolloin monien muiden ohella surmansa saavat Jackin vaimo sekä tytär ja kun hengissä selvinneet terroristit vapautetaan poliittisten juonitteluiden seurauksena ryhtyy Jack äänekkäästi vaatimaan menetykselleen oikeutta. Sitä hän ei laillisia teitä pitkin saa, joten Jack päättää hyödyntää omankäden oikeutta ja ryhtyy jäljittämään terroristeja tehdäkseen heille saman kuin mitä he tekivät hänen vaimolleen ja tyttärelleen. Siis tappaa heidät, jos se ei vielä tullut selväksi.
Tottakai terroristikuolemia saapuu tutkimaan ihan ameriikasta asti alan asiantuntija, lurppasilmä Bernard (Forest Whitaker) ja ihmettelen, että miksi nämä olikos ne nyt serbialaiset terroristit edelleen hengaavat jossain Lontoossa, tms. kun vaikka kuinka pääsivät vapaaksi jonkin poliittisen vehkeilyn vuoksi niin media piti huolen, että kaikki tietävät heidän olevan tosi tuhmia. Onneksi jenkkilähetystössä työskentelee juonitteleva Jason Priestley joka on kotonaan terroristivigilantetrillerissä kuin kala autiomaassa. Mene takaisin Beverly Hillsiin!

Vaikkakaan ei profiililtaan mikään Schwarzenegger-tuotanto ei The 4th Angelkaan välttynyt vuoden 2001 terroristi-iskujen vaikutukselta ja niinpä aiottu teatterilevitys tyrehtyi alkumetreille, jolloin joillakin markkina-alueilla elokuva sai ensi-iltansa videolla ja senkin vasta pari vuotta alkuperäisen ilmestymisensä jälkeen. Luonnollisestikin The 4th Angelin kaupallisen epäonnistumisen syyksi kerrotaan mainitut terroristi-iskut ja niiden aiheuttama tietyn teemaisten elokuvien, sanotaanko varovainen käsittely. En äkkiseltään löytänyt The 4th Angelin budjettitietoja taikka tuottoa, mutta olettaisin ettei kyseessä tosiaankaan ollut mikään aiemmin viittaamani Schwarzeneggerin Collateral Damagen kaltainen ns. ison rahan elokuva 85 miljoonalla dollarilla,  vaan kenties pikemmin jokin sen ajan keskitason tuotanto johon vertailukohdaksi voitaisiin laittaa myös terroristiaiheinen 31 miljoonaa dollaria maksanut Arlington Road joka tuotantoarvoiltaan ja tekijänimiltään olisi suht' samankaltainen tämän nyt vuorossa olevan elokuvan kanssa. Näin ollen kuulostaisi myös uskottavalta jos The 4th Angel olisi teatterilevityksen siivittämänä menestynytkin samassa suhteessa ja siten tuonut jotain 10 miljoonaa rahaa voittoa ja jos se ei kerran onnistunut niin sitten syyn sanottiin olevan vuoden 2001 terroristi-iskut. Tämä kaikki on tietenkin vain spekulaatiota koska ne iskut kuitenkin tapahtuivat ja saattoivat haitata joidenkin elokvuien menestymismahdolisuuksia, ilman tarkempia tietoja voin vain olettaa budjetin ja kaiken muunkin olevan korkeintaan verrattavissa mainittuun Arlington Roadiin, mutta kun katsoo The 4th Angelin ei siitä kertaakaan tule mieleen mikään menestyselokuva ja siten mahdollista olisi, että jos voittoa olisi tullut niin ehkäpä sitten se jopa 10 miljoonaa dollaria ylitse kulujen. Toisaalta ehkä se laajallakin teatterilevityksellä olisi silti ollut floppi, sillä ei tätä katsoessa tosiaankaan näe menestystä edes ideaaleimmassa tilanteessa. Ei tämä täysin huono elokuva ole, mutta sanoisimmeko liian brittiläinen ja nimenomaan liian brittiläinen tv-tuotanto, joten se on ihan hyvin kirjoitettu ja pääosin vakuuttavasti näytelty, mutta siinä on sellaista kuivakasta tyylikkyyttä, liiallista asiallisuutta jotta se tuntuisi uskottavasti teattereihin kuuluvalta kostoaiheiselta toimintajännäriltä ja enemmänkin joltain hiljaiselta aviodraamalta. Okei, se oli hieman huonosti kuvailtu, mutta sanotaan sitten näin, että kyseessä on toimintaversio elokuvasta Talo jalavan varjossa ei terroristiaiheinen Väkivallan vihollinen ja jälkimmäiseksi se on enemmänkin tarkoitettu. The 4th Angel koettaa olla liiaksi hiljainen puhedraama ja sitten kun toiminta alkaa ei olla varauduttu siihen eikä täten osata hyödyntää sitä oikein jolloin toivoisi, että oltaisiin unohdettu joko toiminta taikka draama. Mieluusti ottaisin molemmat, mutta en siten että toinen jätetään sokean jalkapuolisen orpolapsen asemaan syystä, että sitä ei osata arvostaa osana kokonaisuutta vaan on mukana koska on pakko. Jeremy Irons vetää kyllä roolinsa kostonjanoisena tavisisänä erinomaisesti, osaten tuoda jo pelkällä olemuksellaan tarvittavaa uskottavuutta heikoimpiinkin hetkiin ja vaikka tämä onkin etuajassa ajatellen myöhempää isätoimintaelokuvien buumia niin Irons osoittaa potentiaalia oman Takeninsa tähdeksi. Valitettavasti toiminta on toteutettu väkinäisen kömpelösti ja kuten jo totesin luoden ajatuksen siitä että on mukana vain koska on pakko ja varmasti onkin mietitty miten Ironsin hahmo voisi kostaa murhaajille väittelytilaisuudessa ampumisen sijaan.

The 4th Angel on elokuva jota katsoessa on varma jotta sen olisi ollut tarkoitus olla puhtaasti keskusteluiden voimalla kulkeva poliittinen draama, mutta kaupallinen ilmapiiri vaati mukaan ammuskelutoimintaa ja siten myös mukana olevat jenkkinäyttelijät (etenkin aivan liian lahjakkaiden näyttelijöiden varjoon jäävä Jason Priestley) ovat palkattu vain kansainvälistä tunnettavuutta tuodakseen. Elokuva on kiinnostavin kun istutaan paikoillaan ja puhutaan, jäykin kun räiskitään pahiksia hengitä ja nämä yhdessä tarpeettoman kömpelö: kaupallista potentiaalia nolla.
The 4th Angel ei varmastikaan olisi menestynyt yhtään sen paremmin vaikka olisi ilmestynyt pari vuota aikaisemmin taikka vuosia myöhemmin, joten 2001 terroristi-iskut kuulostavat vain syntipukilta. Surkeinkin hittielokuva tarvitsee jotain miksi menestyy, oli se sitten tehosteet taikka suurnimi pääosassa, kuitenkin jotain ja sitä ei tässä elokuvassa ole.

The 4th Angel sisältyy samaan boksiin Codename Silencerin ja Good Cop Bad Copin kanssa, (joista jo kirjoitinkin) ja aluksi ihmettelin, että miksi tällainen ns. laatunäyttelijöiden tähdittämä ja siten oletettu hyvä elokuva on pistetty yhteen B-trashien kanssa, mutta vaikka kyseessä ei olekaan samanlaista roskaelokuvaa niin on se sen verran unohdettava että on ihan oikeassa paikassa. Joskin yksi plussa elokuvalla on ja se on terroristi-iskun todellinen motiivi (vink vink, se on sama kuin Die Hardissa) ja se on aika yllättävää elokuvassa joka pitää aika tiukasti kiinni terrorismin poliittisesta näkökulmasta. Siten se ei myöskään oikein istu kokonaisuuteen, etenkään kun vedetään täysin hatusta hetkellä jolloin oli pakko keksiä edes jokin yllätys. Se on kuitenkin idea josta olisi voinut kaapia leivälle enemmänkin täytettä.

Tähdet: **

tiistai 28. elokuuta 2018

Good Cop Bad Cop (Raw Justice, 1994)

Tunnetaan myös lukuisilla muillakin nimillä kuten vaikkapa Strip Girl, koska tottakai.

Tuomari Stilesin (Charles Napier) tytär murhataan ja tekoon on lavastettu häntä edellisiltana treffannut Mitch (Robert Hays), joka tietenkin murhaepäiltynä pääsee samantien vapaalle takuita vastaan. Pormestari palkkaa ex-kytän ja nykyisen palkkiometsästäjän Macen (David Keith) seuraamaan Mitchia ja se tapahtuukin sen verran huomaamattomasti, että seuraavaksi moottoripyöräkisaillaan ostoskeskuksen läpi. Keskellä päivää ja liikkeet ovat pimeinä ja suljetut, aivan kuin kuvaukset olisikin suoritettu muulloin kuin keskellä päivää ostoskeskuksen ollessa auki, hmmm....? Onneksi siellä on sentään keskelle käytävää kasattu laatikoita joiden läpi voidaan ajaa:
Kuka siellä oikein vastaa hyllykartoista?
Tottakai koska Mitch pakenee henkensä edestä Macea matkaa hän suoraan Macen kotiin odottamaan häntä ja antautuu miehelle jonka epäilee olevan aikeissa tappaa. Syystäkin kun kerran tapasivat juuri kun Mitch koetettiin räjäyttää hengiltä, mutta saatiinkin vain hänen kotinsa tapettua. No, mutta kuitenkin Mitch ja Mace rupeavat yhdessä selvittämään kuka pormestarin tyttären tappoi ja siten heistä sitten sukeutui siten tämän elokuvan epäsuhtaduo jossa toinen on ns. koominen osapuoli ja toinen kaikessa olen tosi kova mies-imagossaan tahattoman koominen osapuoli. Duo muuttuu trioksi kun mukaan tahtomattaan ajautuu ilotyttö Sarah (Pamela Anderson) joka elokuvan alussa kävi vilauttamassa alusvaatteista vartaloaan ja trioksi he viettävät aika paljon erillään toisistaan, mutta ei se mitään.
Varapormestari Jenkins (Stacy Keach) mulkoilee niin epäilyttävästi, että hänellä on varmaan pahat mielessä. Niin ja alussahan näytettiin kuinka hän omin käsin murhasi pormestarin tyttären, että sekin paljasti jo jotain.

Tekoajaltaan Good Cop Bad Cop sijoittuu juuri sinne kun Pamela Anderson alkoi olemaan kuuminta shittiä sitten tulivuoren purkauksen, mutta myös aikaan jolloin hän ei ollut vielä tunnettu juuri muuna kuin vartalonsa ja kasvojensa vuoksi, ei vielä esimerkiksi eläintensuojelusta. Mikä ei siis tarkoita etteikö hän olisi jo vuonna 1994 ollut aktiivinen hyväntekeväisyyden suhteen, mutta tässä vaiheessa hän oli kuitenkin enemmän käsityöfantasioiden kohde ja siten aika huonosti vakavasti otettava näyttelijä. Minkä vuoksi roolitkin olivat aikalailla vartalon kuin repliikkien esittämistä ja tämä nyt vuorossa oleva elokuva lukeutuu suurelta osin juuri siihen näkemykseen.
Anderson on itselleni sikäli mielenkiintoinen tapaus, että hän tuli minulle tutuksi Koti kuntoon-sarjan pikkuroolistaan työkalutyttönä ja Baywatchin seuraamisen olin jo lopettanut kun hän teki itsestään tähden sen myötä, joten näyttelijänä hän jäi aluksi hieman sivuseikaksi ennen jotain Barbwirea, eikä se niinkään vakuuttanut hänen kyvyistään yhtään enemmän kuin näkeminen hänet lehtien kansissa ja lööpeissä. Joten helposti ajauduin mieltämään Andersonin pelkkänä seksifantasioiden kohteena jonka näkyvyyden mediassa varmistivat jatkuvat tappelut milloin kenenkin surffarin taikka elähtäneen rokkarin kanssa ja vasta myöhemmin hänen profiilinsa kasvoi silmissäni, mutta ei edelleenkään näyttelijänä vaan nimenomaan hyväntekijänä eläinsuojelutyöstään ja kiitos sen aloin huomaamaan että Anderson vaikuttaa aika mukavalta ihmiseltä ja sellaisena hän on pysynytkin mielikuvissani. Hiukan olen vain pettynyt siitä etten edelleenkään näe häntä oikeana näyttelijänä, en edes kroppansa osalta sillä sittemmin hänestä tuli eräänlainen imagonsa esittäjä joka käy tekemässä cameorooleja samaan tapaan kuin joku Stan Lee. Ei sillä tavoin oikein vakuuteta minkäänlaisista näyttelijäkyvyistä. Sitä ei myöskään tämä Good Cop Bad Cop tee ja jos tämä oli muka niitä elokuvia joilla koetettiin tehdä Andersonista elokuvatähteä niin yllättävintä on ettei se lopettanut hänen uraansa kaikessa mediassa. Ei niin ettäkö Anderson olisi varsinaisesti huono osassaan, hänen roolinsa kun on käytännössä vain käydä esittämässä pintaa joko lähes taikka täysin paljaana ja siinä hän onnistuukin, mutta kun koko leffa vaikuttaa huonolta vitsiltä samaan tapaan kuin myöhemmin tehty isoilla tähdillä koristeltu katastrofi nimeltä Gigli, niin on suoranainen ihme ettei Good Cop Bad Cop toiminut niin sekä Andersonin kuin muidenkin mukana olleiden uran päätepysäkkinä. Toisaalta eipä Giglikään tuhonnut Ben Affleckia, mutta ainakaan Martin Brest ei ole sittemmin elokuvia ohjannut että edes sitten se jos ei muuta. Toisaalta kun tulee kakkaa niin se varmasti onkin hankalampi asia ohitettavaksi jos kuskina on joku oscartäkyjäkin ohjannut Brest kuin Good Cop Bad Copin luotsannut David A. Prior, jonka uraa ei yksi pökäle saa haisemaan pahemmalta kuin miltä se jo siihen mennessä tuoksahti. Siinä mielessä Good Cop Bad Cop ei ole olekaan täysin hullumpi tapaus, se vain pitää suhteuttaa oikein.

Good Cop Bad Cop on aikamoista kuraa. Joku tapetaan ja joku lavastetaan ja pääpahis on kaupungin kermaa-juoni on rutiinimaisuudessaan ihan siedettävää B-liukuhihnapuppua, jolloin sitä onkin aika valmis sivuuttamaan suurimmat tarinankuljetusaukot, kehnot roolisuoritukset ja muita heikkouksia joita osaa jo etukäteen odottaa näin innottomalta tarinalta, mutta kun joka ainoa hetki täytetään jollakin huonosti toteutetulla typeryydellä alkaa sitä nopeasti ajattelemaan, että parempi olisi jos tämän päästäisi suosiolla kärsimyksistään. Letkut irti vaan. Siispä kun meillä on isoimpana mainostettu tähti joka on täysin sivuroolissa ja silloinkin vain paljastamassa tissejään, koominen lavastuksen uhri joka vaikuttaa osuneen sattumalta kuvauspaikalle eikä täten edes tajua meneillään olevan elokuvanteko (ihan oikeasti, Hays saapuu lähes joka kohtaukseen kuin olisi astunut väärästä ovesta sisään ja käyttäytyy sen mukaisesti), jäyhä sankari joka piilottaa aurinkolasien taakse silmienpyörittelyn ja säälimätöntä tappajaa esittävä Stacy Keach joka vetää roolinsa kuin vähän enemmän gay Harvey Fierstein niin siinä alkaa uskomaan kyseessä olevan parodia. Benny Hill kohtaa George Thorogoodin-musiikki on sekin omiaan pilaamassa vähäistäkin vakavastiotettavuutta ja elokuvahan on  täynnä wtf?-hetkiä kuten se kun David Keith näkee joukon vieraita miehiä joten tietenkin hän ampuu yhden heistä ja tottahan on, että he ovat pahiksia mutta sitähän ei vasta paikalle saapunut Keith voinut ilman hämähäkkivaistoa tietää, varsinkaan kun nämä herrat eivät tehneet mitään pahaa, eivät edes niin paljoa että olisivat pälyilleet epäluuloisesti ympärilleen. Tykkäsin myös hetkestä kun Keach pitää puhetta jossa syyttää pormestaria tyttärensä murhaamisesta ja Keith rientää huoneeseen todeten keskeyttäen "enpä usko..." ja kertoo totuuden, mutta mihin hän sanoi "enpä usko..." kun ei selvästikään kuullut mitä Keach puhui ja ei vielä edes tiennyt kuka puhuu vai puhuuko siellä ylipäätään kukaan. Eli tämä on elokuva jossa millään mitä elokuvan hahmot tietävät ei ole väliä, koska he tietävät kaiken minkä katsojakin ja katsoja koettaa saada selville mikä riivatun rubikinkuutiolabyrintti tämä riekaleinen tarina on olevinaan. Tai miten olisi se kun Keith on naamioitunut helikopterilentäjäksi, ottaa Keachin kyytiin, sammuttaa koneen ilmassa ja hyppää jokeen.
Niin ja muistinko mainita kyseessä olevan eroottinen trilleri ja siksi siellä onkin kaksi kuumaa kuin pakastekaappi-paneskelukohtausta jotka ovat niin irrallaan muusta elokuvasta, että ovat iahn satavarmasti kuvattu jälkikäteen ajatuksella, että mukana on Pamela Anderson joten tissit ja vuotta aikaisemmin ilmestyi Madonnan hölmö Basic Instinct-imitaatio Body of Evidence joten eroottiset trillerit ovat da shit!

Toisin sanoen vaikka Good Cop Bad Cop on kuraa niin se on aivan loisteliasta sellaista. Aivan ihanaa sontaa. Se on typeryydessään niin ylitsevuotava, että ei kestä montaakaan minuuttia ennen kuin suosiolla antautuu aivokuolioon ja ainoastaan nauttii maatuvasta olotilastaan. Todellakin niin huono että hyvä. Sitä ei edes Gigli ollut.

Tähdet: ~ (tai *****)

sunnuntai 26. elokuuta 2018

Codename Silencer (Body Count, 1995)

Kun elokuvaa tähdittää joukko johon lukeutuvat muun muassa Robert De Niro, Harvey Keitel, Ray Liotta ja Sylvester Stallone niin olemme hieman epävarmoja heistä jälkimmäisestä, mutta odotamme jo pelkän tähtikaartin lahjakkuuksien vuoksi elokuvalta ns. laatua. Kun elokuvaa tähdittää joukko johon lukeutuvat muun muassa Al Pacino, Jack Lemmon, Kevin Spacey ja Alec Baldwin niin olemme hieman epävarmoja heistä jälkimmäisestä, mutta odotamme jo pelkän tähtikaartin lahjakkuuksien vuoksi elokuvalta ns. laatua. Kun vielä huomaamme molempien edellä mainittujen esimerkkien kohdalla niin sekä kirjoittaja- kuin ohjaajapuolenkin noudattavan samaa luotettavuutta, ovat todennäköisyydet hyvän elokuvat puolella ja molemmissa tapauksissa vieläpä se epävarmuustekijäkin osittain juuri siksi aiheuttaa suurimman positiivisemman yllärin. Entäpä kun kyseessä on elokuva jolla ei ole turvanaan kirjoittajaa taikka ohjaajaa joihin voisimme luottaa kuin korkeintaan hampaattoman hevosen saannissa ja tähtikaarti koostuu nimistä kuten Sonny Chiba, Robert Davi, Jan-Michael Vincent ja joukon epäilyttävin nimi on Brigitte Nielsen? No, mitenkään vähättelemättä joidenkin Codename Silencerin tekijäporukassa olevien kykyjä voimme kenties olla turvallisin mielin siitä, että nyt ei pahemmin Oscareita tavoitella, mutta kenties viihdearvot ainakin ovat kohdillaan.

Palkkamurhaaja Makoto (Sonny Chiba) pistää kylmäksi pari jatkuvasti oikeutta vältellyttä mafiosoa, mutta toimeksiannon lähde ei ole valmis maksamaan kuin yhdestä ruumista kun niitä tehtävän onnistumiseksi tarvittiinkin kaksi, joten tieto tappajan sijainnista vuodetaan viranomaisille. Pidätystä suorittamaan lähtevät muun muassa etsivät Vinnie (Steven Bauer) ja Eddie (Robert Davi) jotka mielummin antaisivat asian olla, tekihän Makoto yhteiskunnalle palveluksen kylmentämällä muita pahiksia. Kattojuoksujen perään Makoto saadaankin vangituksi, joten kaipa se elokuva oli sitten siinä. 18 minuuttia, onnellinen loppu, näkemiin.
Niin joo, ne loput 72 minuuttia.
Puolitoistavuotta Makoto viruu vankilassa kasvattaen lihasvoimiaan, suuttumustaan ja kungfu-otettaan kunnes uhkea amatsonitappaja Sybil (Brigitte Nielsen) tulee auttamaan hänet pakoon ojankaivuusta. Nyt Makoto aikoo Sybilin avustuksella kostaa hänet pettäneelle työnantajalleen, kunhan vain ensin selvittää kuka hän on. Tietoon tulee, että kyseessä oli tottakai poliisi jonka vuoksi Makoto aloittaa ilmeisesti satunnaisesti valitsemien kyttien tappamisen. Toisaalla Vinnie ja Eddie saavat vastentahtoisesti avukseen sekä esimiehekseen erikoisagentti Janetin (Cindy Ambuehl), joka nätistä ulkonäöstään huolimatta on äijempi kuin edelliset yhteensä, joten tämä tietenkin aiheuttaa arvon sovinisteille ongelmia. Taikurikin Janet vaikuttaisi olevan kun saunassa edestä katsoen hänen arinta paikkaansa peittävät alushousut, mutta kumartuessan takapuoli on tyystin paljas. Joskin se on kenties ymmärrettävää sillä Janetin käsitys poliisityöstä näyttäisi olevan keimailu mitä paljastavimmissa vaatteissa, mutta en minä valita sillä parempi sekin kuin katsella kuinka Vinnie syö ja Eddie tupakoi suurena osana poliisitutkimusta.
Erään takaa-ajon yhteydessä soiva musiikki kuulostaa Get Smartin tunnarilta, joten joo, aika vaikea sitä tilannetta on ottaa vakavissaan ja tarkoitetulla vaaran tunteella kun koko ajan olettaa, että Maxwell astelee eritavoin aukevista ovista sisään. Ei se mitään, kohta Vinnie saa maistaa Makoton veitsiä tai jotain ja joutuu sairaalaan, saaden rintaansa sydänkäyrää mittaavat johdot ja suoneensa suolaliuostipan, joten tottakai on kohtalokasta kun ne revitään irti. No nyt autokin lentää nurin kun pölykapseliin osuu luoti.

Käännös koettaa heittää kierteitä kun Vinny on yhdessä vaiheessa Benny ja Makoto Mikodo. No, eipä sitä tunnuta olevan missään vaiheessa varmoja kenenkään nimen kohdalla, mutta siihen lienee syynä se että jokainen lausuu nimet eri tavoin, että pysy siinä nyt sitten perässä. Etenkin kun IMDB vielä kirjaa Makoton nimeksi Makato. Samapa tuo, kirjoitan minäkin oman nimeni muodossa Teamu.

Codename Silencer on tyypillinen halpahintainen ja -mielinen B-elokuva täynnä tuttuja suoraan videolle-naamoja jotka olivat entisiä tähtiä jo suosionsa huipulla. Tarjolla on runsaasti fuck you, asshole ja motherfucker-repliikkejä, tupakka isketään suuhun ennen edellisen loppumista, strippiklubit ja rinnat tulevat tutuiksi, kaikki ovat tosi äijiä naisia myöten, mutta naisilla sentään on syvempi kaula-aukko.... hetkinen! peruutetaan viimeisin, sillä Steven Bauerilla on myös aika antava kaulus mikä on perusteltua siksi, että hän on italialainen kyttä ja onhan sitä annettava kaulakorun kimallella. Ammutaan muulloinkin kuin lehmien villiintyessä ja jos turpaan tulee niin se on vain osoitus rakkaudesta... ja rakkautta riittää. Ei silti tarpeeksi jotta Codename Silencer olisi riemastuttavan hölmön viihteellinen, sillä joutokäyntiä on sitä ajatellen turhan paljon vaikka juonenkuljetuksessa onkin toiminnan edesauttamiseksi ihastuttavia aukkoja.
Minimaaliset yritykset tuoda sisältöön jotain draamaan viittaavaa ovat ainoastaan nolostuttavia, mutta mikä pahempaa ne hidastavat kulkua liiaksi. Toisin sanoen kyseessä on rutiinihalpatoimintaa niin hyvässä kuin pahassakin ja menee siten kelvollisena ajantappona, mutta ei oikeasti innosta suosittelemaan sitä edes lajityyppifaneille, mutta vannoutuneimmat Brigitte Nielsen/Robert Davi/joku muu kuin Jan-Michael Vincet-fanit saanevat sentään jotain irti Codename Silenceristakin

Chiba on aika bad ass, Nielsen muodokas, Bauer vatsakas, joskin varsinainen toivottu räjähtävyys jää aika pitkälle kansien varaan, mutta onneksi sentään yksinään stuntnäyttelijä ei muistuta näyttelijää jota tuuraa. Joskin stunteista puheen ollen, elokuvan lopussa Davi kierähtää kuperkeikan pois valtoimenaan liikkuvasta raitovaunusta ja siinä hän on ihan itse. Tai siis, Davi hyppää maailman hitaimmin liikkuvasta raitiovaunusta pehmeälle ruoholle, mutta ainakaan kampaus ei mene sekaisin.

Mutta kuka ihme on koodinimi Silencer, sillä ei hän ainakaan tässä elokuvassa esiinny.

Tähdet: **

sunnuntai 19. elokuuta 2018

Hengenvaarassa (Inhale, 2010)

Paulin (Dermot Mulroney) ja Dianen (Diane Kruger) tytär Chloe (Mia Stallard) on kuolemansairas ja siksi uuden keuhkon tai molempien tarpeessa, mutta elinluovutusjonot ovat pidempiä kuin tytön odotettu elinaika. Siksipä he turvautuvat mustaan pörssiin ja Paul matkaa Meksikoon ostamaan tarvittavat keuhkot sieltä. Perillä Paul kohtaa korruptiota, ihmismielen pimeimpiä loukkoja ja seinä tuntuu tulevan joka nurkan takana vastaan, mutta määrätietoisuus palkitaan pahoinpitelyjen sekä kiristyksen ohella mahdollisuudella saada lapselleen uusi elämä. Mutta edes Meksikossa ei sisäelimiä ole riittämiin ja jotta Chloe saa jatkoaikaa tarkoittaa se sitä, että jonkun toisen on elostaan luovuttava. Paul on valmis riskeeraamaan uransa ja maineensa jotta tytär saisi elää, mutta hän ei ottanut huomioon ettei olisi ainoa joka siitä joutuisi maksamaan ja tuolloin on mietittävä vähintään kahdesti kenen henki on toista tärkeämpi.

10 miljoonan budjetti, suht' tunnettuja nimiä jotka eivät ehkä ole Tom Cruisen tähtistatusluokassa, joskaan eivät täysin vieraitakaan ns. A-luokan elokuville, joten Hengenvaarassa on sellainen ns. pienemmän keskiluokan elokuva joka helposti hukkuu isompien sekä pienempien väliin. Sellaista suoraan videolle-kamaa johon törmää vahingossa ja tuumii, että tämähän se voi vaikka yllättää taikka olla kuten niin usein tapana on: väliinputoaja syystäkin. Ei tarpeeksi kultti taikka indie, ei tarpeeksi iso jotta rummuttaisi rintaansa kuin pakkoliikkeinen gorilla.
Hengenvaarassa on ihan hyvä draamaelokuva jossa tarina toimii ja näyttelijät tekevät hyvää työtä, mutta kyseessä on enemmänkin perushyvää elokuvaa kuin jotain jonka kohdalla toteaisi, että tämä on nähtävä. Mukana on hyvää moraalipohdintaa sen suhteen, että kuinka pitkälle on lupa mennä hengen pelastaakseen ja muutakin sellaista jonka vuoksi Hengenvaarassa on katselun arvoinen nimenomaan tarinansa vuoksi, eikä ainakaan siten sen suhteen ansaitse tyystin hämärään jäämistä. Ehkä pieni helmi, mutta ei mikään välttämättömyys koska kaikesta hyvästä huolimatta se ei kertaakaan kouraise tarpeeksi vahvasti ja syvältä vaan pysyttelee liiaksi keskitiellä. Siksi onkin oikeastaan aika yllättävää, että elokuvan tähdet joita näkee enimmäkseen Hollywood-tuotannoissa ja jotka ovat sanoisimmeko aika turvallisia esiintyjiä samanlaisissa elokuvissa päättävät sitten juuri tämän teoksen kohdalla suorittaa alastonkohtauksen. Se tapahtuu kyllä tarinankuljetuksen osalta luonnollisessa kohdassa eikä ole tarkoitettu millään tavoin hetkeksi jonka pitäisi muka jotenkin yllättää, shokeerata taikka olla money shot, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole elokuva taikka tähtiä joilta sitä odottaisi, koska ei tämän luokan teoksissa oteta vahingossakaan riskejä tulla sen vuoksi huomatuksi. Hengenvaarassa ei ole Paha poliisi jossa Harvey Keitel kärsii kassit heiluen eikä kyseessä ole Swordfish jossa maksetaan ihan helvetisti jotta Halle Berry esittää rintansa myydäkseen elokuvaa, jolloin jotenkin tuntuu, että nyt tehtiin jotain tarpeetonta. Eikä se oikeastaan sitä ole, koska tosiaan se on vain luonnollinen hetki elokuvassa ja siten alastomuutta pitäisiki useamminkin hyödyntää: ei niin että se olisi jotenkin erikseen alleviivattu hetki. Ja siten juuri se ehkä onkin yllättävää koska tällaiseen ei ole perus pienbudjettisen jenkkidraaman kohdalla totuttu, eikä varsinkaan hyvillä keskitason näyttelijöillä jotka eivät yleensä uskalla toteuttaa kehonsa paljastavuutta ellei sitten tosiaan liikuta jollain Abel Ferraran linjalla. Huomautettakoon tässä vaiheessa, että keskityin aivan liikaa siihen alastonkohtaukseen koska se on oikeasti vain minimaalinen hetki ilman merkitystä edeltävään taikka tulevaan ja elokuvassa on toki muutakin. Silti vaikka se ei ole tarkoitettu yllättäväksi tai erikseen huomioitavaksi hetkeksi niin se päätyy sellaiseksi ja vain koska kyseessä on jenkkileffa jollaisessa se ei ole arkipäiväistä mitä se esimerkiksi on suomalaisessa saman tason elokuvassa. Suosittelen silti katsomaan Hengenvaarassa syystä, että se on hyvä draama jossa on hyvät näyttelijät sekä hyvä tarina. Se ei kuitenkaan ole sen enempää ja jos se on jäänyt huomaamatta, ei se haittaa. Joskin viimeiset minuutit ovat sen verran onnistunutta oman maailman sortumista, että on ainakin päätepiste matkansa väärti. Etetenkin kun elokuva on kaiken lisäksi pituudeltaan armeliaasti vain tunti 20 minuuttia. Mikä osaltaan saattoi olla haitaksikin, koska varsinkin loppupuolella tuleva osoitus miten laiton elinsiirtokauppa toimii jää aikamoiseksi ohimaininnaksi ja ehkä lisäminuuteista olisi ollut apua syventämään sitä. Tai sitten ne olisivat vain entisestään vahvistaneet käsitystä vain pelkästä ihan hyvästä esimerkiksi loistavan sijaan.

Tähdet: ***

tiistai 14. elokuuta 2018

The Prince (2014)

Automekaanikko Paulin (Jason Patric) tytär on kadonnut ja huolestunut isä lähtee luonnollisestikin etsimään häntä. Nopeasti isälle selviää ettei tiennyt tyttärensä elämästä juuri mitään, mikä siis tarkoittaa heroiinia, kamakauppiaspoikaystävää, ihmiskauppaa ja muuta kivaa, joten näiden paljastusten ansiosta kohdataan ilkeitä ihmisiä. Ei se mitään kun kerran Paul omaa erityisiä taitoja jotka kaikki ovat luiden murtamiseen tarkoitettuja. Tyttären etsintä herättää tuhman rikollispomo Omarin (Bruce Willis) huomion, sillä katsokaas kun Paul on entinen ammattitappaja jonka piti aikoinaan kylmettää Omar, mutta erehdyksessä räjäyttikin hänen lapsensa ja se varsin ymmärrettävästi suututtaa pahisjohtajaa. Tässä oli myös syy miksi Paul toimii nyttemmin mekaanikkona, koska kuten asiaan kuuluu koki syyllisyyttä ja koetti jättää menneisyyden sinne minne se kuuluu eli taakseen. Ja ihan oikeasti, Bruce Willisin roolihahmon nimi on Omar, joka sopii naamaan yhtä hyvin kuin jos se olisi Sarah.

Jep, tämä on isätoimintaa, nyt vain Jason Patricin toimesta. Merkittävimmät erot rutiinitakeneihin ovat siinä, että sankarikin on rikollinen ja... no siinä ne nyt sitten olivatkin, eikä sekään ole mikään poikkeus kaavaan kun vaikka kuinka Paul olisi ammatiltaan ex-tappaja niin katsojan silmin kaikki nyt suoritettu oman käden oikeus on muiden kollegojensa tavoin varsin oikeamielistä. Mukana ovat kaikki pakolliset elementit alkaen niistä urbaanilegendoista kuinka bad ass-tyyppi onkaan kyseessä eikä kukaan mahda hänelle mitään niihin puheiden toteutuksiin saakka, joten suurin huomio siirtyykin siis tarinan seuraamisen sijaan esiintyjiin sekä toimintakohtausten toteutuksiin. Jälkimmäisessä ei niinkään odota lennokkaita spagaattipotkuja kuin sulavaa tangoa ja edellisen kohdalla kaipaa karismaa joka paikkaa mahdolliset fyysiset puutteet joita vakuuttava action edellyttäisi. Jason Patric on ihan sopiva osaansa ja hänessä on jotain luonnostaan synkkämielistä joka on varsin osuvaa ajatellen ettei hänen hahmonsa ole ex-agentti, tms. oikeuden puolella oleva, mutta The Prince on niin pirun laiskasti toteutettu elokuva että jos kerran päähahmo on masentuneen väsynyt tulisi muun osan olla vastapainoksi energinen, eikä sitä löydä kuin korkeintaan musiikista joka onkin ehdottomasti elokuvan paras osa.
Sivuosan 50 Cent on totutusti 50 Cent joten hänen dissaamisensa on aivan liian helppoa ja unissakävely on jo pitkään ollut Bruce Willisin bravuuri, mutta kun Ninja Assassinista globaaliin elokuvatunnettavuuteen noussut notkealiikkeinen Rain on hänkin kuin pystyyn tärkätty on jo syytä huolestua. Uinumisesta puheen ollen, John Cusack näyttää koko leffan ajan siltä kuin olisi vasta noussut sängystä ja käyttäytyykin kuin ei vielä ymmärtäisi olevansa hereillä. Muistuttaa hieman Nicolas Cagea:

Toimintakohtaukset ovat liukuhihnakamaa, elokuvassa oleva limeväritys on ruma, näyttelijät väsyneitä ja isätoiminta on jo muutenkin pitkään kaivannut potenssilääkkeitä avukseen, mutta tällä kertaa pillerit ovat jätetty yöpöydälle tekohampaiden viereen koska sitä se seniiliys aiheuttaa. Koomista oli se kuinka ns. suuressa toimintafinaalissa pahikset jaksavat kärsivällisesti odottaa vuoroaan kuin olisivat jossain pankkijonossa, mutta antaahan se sankarille aikaa keskittyä tähtäämiseen kun toinen vain seisoo paikoillaan odottamassa, että kaveri ehtii ensin.
The Prince on myös yksi niistä elokuvista jotka olettavat, että hidastusta kannattaa käyttää maksimissaan 10 minuutin välein riippumatta asiayhteydestä koska ilmeisesti se kuitenkin tuo dramatiikkaa mukanaan ja sehän on aina hyvä asia. Jep, näin on näreet.

Lisämateriaaleissa tuottaja sekä ohjaaja uskovat jostain kumman syystä elokuvansa olevan ns. gangsteriversio Clint Eastwoodin Armottomasta. Ei, se on Taken-versio Takenista... vain huonompi.

Tähdet: **

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Sade

Tämä päivä ei aivan mennyt niin kuin Strömsössä vaan pikemmin kuten Midianissa ja siten alkuperäinen suunnitelma lähteä pop up-kirppikselle myymään leffoja sekä valokuvia huuhtoutui kadotukseen rankkasateen myötä. Siis ihan oikeasti, mitä hittoa tämä nyt taas oli olevinaan? Ihan perusnätti ilma ja heti kun sain kaikki kassit jotenkin epäjärkevästi sidottua ympärilleni ja avattua pyörän lukon alkoi satamaan kuin ilmaisista ämpärijonoista kaataen. Tämä aamukahdeksan aikaan ja nyt kello 17:25 ei päivä ole juuri sen kuivemmaksi muuttunut. Mitä nyt pari kertaa aurinko vilautti nassuaan ja vihjaili paremmasta, mutta muutoin on ollut kaikkea muuta kuin ideaali ilma levittää viltti nurmikolle, asetella siihen muutama sata elokuvaa ja pyytää niistä jotain rahaakin.

No ei se mitään, vaihdoin varasuunnitelmaan eli pelkkään kävelylenkkiin ja 31 kilometrin jälkeen oli todettava, että hiukan alkoi jo tuntumaan jaloissa.

Päivän kohokohtiin lukeutuivat autoileva koira, hölkkäfanaatikko joka jo kaukaa huusi "pois tieltä!" vaikka kukaan ei ollutkaan hänen tiellään ja Hämähäkkimies-lippalakkinen pikkupoika joka tuntui diggailevan Lepakkomies-paidastani. Näytin pojalle solidaarisuuden vuoksi jotain jengimerkkiä ja erkanimme tuntien sielunveljeyttä, vaikka onhan se Hämis nyt aika nynnerö.

Negatiivisempana toteamuksena se, että aiemmin ehdottamani bloggaajien välinen yhteistyö on vähäisen kiinnostuksen vuoksi haudattu. Kenties ajankohta oli huono, tehtäväanto huonosti toteutettu, halu oli mahdollisilla kiinnostuneilla kovempi kuin uskallus kertoa siitä tai kenties syynä kuihtumiseen oli se, että varsinkin tämän omankin blogini edustamaan aihepiiriin lukeutuvat kirjoittajat ovat kasvavassa määrin hiljentymässä ja sieltä oletan löytyvän suurin osa lukijoistanikin. Mutta oli syynä sitten mikä tahansa niin pärjäämme varmasti omillamme. Näin ollen en myöskään kerro tarkemmin mikä se projektisisältö oli olevinaan, koska sitä ei enää ole olemassa. Joskin te muutamat jotka osoititte halua osallistumiseen, olen pohtinut korvaavaksi erästä toista vastaavaa yhteistyöhelmeä. Vähemmän suurta, mutta vähintään ihan ok-tason juttua ja viestitän tästä myöhemmin aiemmin kiinnostusta osoittaneille henkilöille suoraan. Joten Corum81, Horrendous, Graduated Cylinder ja sinä joka otit yhteyttä blogin ulkopuolella (en mainitse nimeäsi ainakaan vielä, jos et satu enää olemaan kiinnostunut) varautukaa siihen, että saatte sähköpostia allekirjoittaneelta. Tai no, yksi teistä saa varmaankin sen viestin facebookin kautta, mutta liekö sillä väliä vaikka se tapahtuisi alppitorvella, kunhan tapahtuu.

Voikaa hyvin ja tässä jotain muuta varsin hyvää...

keskiviikko 8. elokuuta 2018

Vice (2015)

Ökyrikas Julian (Bruce Willis) omistaa Vicen, joka on huvipuistoksi luokiteltava kaupunki jossa maksavat vieraat voivat toteuttaa suurimmat fantasiansa. Haluatko suorittaa pankkiryöstön, pökkiä prostituoitua, tehdä murhan, istuttaa kukkia? Kaikki onnistuu huippuunsa suunniteltujen androidien avulla joiden vuoksi kaikki on luvallista ja kaikki tuntuu aidolta. Joo, tämä on aika pitkälle Westworldista ideansa napannut elokuva. Siksipä ei tule yllätyksenä, että kohta menee jotain vikaan.
Voit murhata Vicen tiloissa ilman seuraamuksia, sen ulkopuolella poliisi joutuu puuttumaan asiaan ja kun kaikki vaikuttaa aidolta alkaa toden ja fantasian ero hämärtyä jolloin jossain vaiheessa siitä tulee ongelma. Baarimikkoandroidi Kellyn (Ambyr Childers) päivittäinen raiskausmurhakohtalo ei erään kerran jälkeen pyyhkiydykään kokonaan mielestä ja näin yhdestä keinoihmisestä tulee itsetietoinen, minkä vuoksi Kelly ei halua enää päivittäin kokea samaa kuin tähän asti. Se on ongelma, mutta ei Julianin silmissä eettisesti vaan kaupallisesti: mitä jos muu maailma saa tietää epäkuntoisesta laitteesta, sehän voi vaikkapa laskea osakekurssia tai jotain. Kelly on siis tuhottava. Se ei ole niin helppoa kuin Julian haluaisi, varsinkaan kun Vicen moraalittomuutta vastustava resupekkakyttä Roy (Thomas Jane) on enemmän kuin valmis vaikeuttamaan rosvoparonin toimintaa. Tai no, hitot Roysta mitään apua on, Kellyhan on tavallista ihmistä voimakkaampi androidi ja kun hänelle antaa konekiväärin käteen niin silloin Julian vasta onkin pulassa. Joskaan hän ei näytä huolta kasvoillaan koska tämä on taas yksi niitä nykyajan Bruce Willis-elokuvia joissa hän niin kyllästyneen oloinen, että voisi luulla hänen olevan Sam Worthington.

Ei Vice mikään hullumpi leffa ole, tai no ainakin edellytyksiä parempaan on kuin IMDb:n 4.2-arvosana antaa ymmärtää. Toki Bruce Willis on jälleen kerran vain kuittaamassa palkkion ja vähät välittää näyttelemisestä. Thomas Jane ei hänkään anna parhaintaan, vaikuttaen siltä kuin uskoisi rasvaisten hiuksiensa olevan tarpeeksi kantamaan roolia ja se vähän mitä Ambyr Childers koettaa tuoda esille ihmisyyden merkityksestä jää räiskinnän hiljentämäksi. Elokuvan idea on kuitenkin hyvä ja toteutus yksinkertaistamisesta huolimatta ihan kelvollista lähitulevaisuusactionia, mutta pahus vie kun Vice kärsii parempiensa kopioinnista ilman sen myöntämistä. Idea fantasiat toteuttavasta androidimaailmasta (ts. huvipuistosta) on mainio, mutta se kuinka paikaksi laitetaan tavallinen nykyajan kaupunki villin lännen sijaan ei peitä laisinkaan sitä kuinka se on sama kuin Michael Crichtonin Westworldissa ja vaikka siinä Yul Brynnerin mekanoihme ei nyt päätään vaivannutkaan I,robot?-pohdinnoilla (jonka tekee Westwordin tuore televisioinkarnaatio), mutta sitä ei tee myöskään Vice joka sortuu vetämään mutkia suoriksi jotta paukuttelu saa suuremman osan. En nyt silti sanoisi Vicen olevan Westworld-kopio koska elokuva välttelee suurelta osin teknologian esittämistä ja ilmeisesti budjettirajoituksien vuoksi painottaa androidien ihmisyyttä jolloin kyseessä voisi aivan yhtä hyvin olla vaikkapa klooni kuin mekaaninen luomus ja silloin taas päädytään astumaan THX1138:n ja The Islandin varpaille, joista varsinkin jälkimmäinen tulee esille Kellyn yrityksestä paeta Vicen alueelta jollekin kaukaiselle paratiisisaarelle. Vicen alussa oleva pankkiryöstösimulaatio vastaavasti toi hyvin vahvasti mieleen Strange Daysin alun, joten vaikka androidihuvipuisto jossa mikään ei voi mennä vikaan onkin silkkaa Westworldia on Vice pikemminkin yhden elokuvan kopioinnin sijaan kokoelma elokuva-apinointeja. Damn son, siinä vaiheessa kun puhutaan, että Kellyyn voidaan ladata eri kykyjä tuntuu kuin kohta katsoisi The Matrixia kun pian osataan jujutsua ja tukkakin on coolisti sliipattu. Vicen ongelmana ei siis niinkään ole hyvien ideoiden puute koska siinä on useitakin peukuttamisen arvoisia ajatuksia, mutta niiden laiska hyödyntäminen on epäkunnioittavaa ja siksi ajatukset pyrkivät koko ajan toisiin elokuviin, joista jokainen on paremmin toteutettu kuin Vice. Hyvistä ideoista paras on seuraava spoilerin aiheuttava mainintani ja jos sen haluat tietää niin maalaa seuraavat rivit nähdäksesi mistä on kyse:
Lopussa Vice sortuu täysin kun koneisiin ladataan ohjelmisto joka vapauttaa kaikkien androidien muistot ja he aloittavat ymmärrettävän mellakan kostaakseen kaiken mitä ovat joutuneet kokemaan. Siitä syntyvä kaaos jää voimaan elokuvan loppuessa ja oikeastaan siitä elokuva olisi pitänyt vasta aloittaa, tekemällä kertomus rotumellakoista joissa toisena osapuolena ovat keinoihmiset. Tämä olisi voinut olla samankaltainen metaforaelokuva kuin mitä District 9 oli rotuerottelusta ja ainakaan minä en muista sellaista I, Robot ei sitä ollut vaikka siinä robot nyt hieman kiukuttelivatkin.

Ehkä jos ideoiden ja viittausten ripottelun sijaan oltaisiiin pysytelty tiukemmin vain parin sellaisen seurassa ja jos näyttelijät olisivat panostaneet enemmän esiintymiseensä olisi lopputuloskin ollut maittavampi. Oikeasti masentaa kun Willis pyrkii nykyään pilaamaan joka riivatun elokuvan jossa on mukana. Eihän hän koskaan ole ollut mikään järin monipuolinen esiintyjä, mutta ei ennen sentään vaikuttanut jatkuvassa välinpitämättömyyden tilassa olevalta. Se estää Vicelta kolmannen tähden saamisen. Haista Bruce paska.

Tähdet: **

Ps. Tulevana sunnuntaina (12.8) aion - jos ei suuria esteitä tule tielle - asettua joiksikin tunneiksi Porvoon länsirannan pop up-kirppistapahtuman myyjien joukkoon. Koska en saa kuljetettua huonekaluja polkupyörällä (ei tarakkaa) myyntiartikkelit tulevat koostumaan yksinomaan elokuvista ja niistä ottamistani valokuvista joita en ole vielä ehtinyt repimään. Dvd:t ja blurayt ovat elämää helpottaakseen kaikki yhden euron kappaleelta ja valokuvat kehystettyinä taikka irtonaisina suurinpiirtein samoissa hinnoissa, joten tinkimistä on turha harkita sillä olen jo tinkinyt ne. Joskin hyvä asenne saattaa auttamaan laskemaan hintaa.
Kun olen siellä olen saapunut paikalle ja se on varmaankin viimeistään aamukymmeneltä ja säävarauksella olen tavoitettavissa kunnes poistun paikalta. Tulkaa katsomaan ja ostamaan tai älkää, mutta kuten aina ennenkin mahdolliset tulot ohjataan johonkin hyväntekeväisyyteen. No, kissoille, sillä tottakai.
Ja joo, sieltä löytää myös tämän Vicen.

maanantai 6. elokuuta 2018

From Paris With Love (2010)

Pariisissa diplomaatin avustajana toimiva amerikkalainen tai brittiläinen, mutta ainakin englantia puhuva salainen agentti James (Jonathan Rhys Meyers) haikailee pelkkien salakuuntelulaitteiden asettelun sijaan tositoimintaan pääsystä ja hänen näkemyksensä agenttitoiminnasta on hieman kuin James Bondilla, jolloin pukujen pitää olla tyylikkäitä, kampauksen kondiksessa, puheen nokkelasti älykästä ja naisten kuumia. Nyt James pääsee toiminnan ytimeen kun häntä tarvitaan paikalle saapuvan agentti Charlien (John Travolta) pariksi ja siten pääosin autokuskiksi. Charlie on tullut tyrehdyttämään aasialaisen huumekaupan sekä kansainvälisen terrorismin lähteen ja Charlien keinot lopettaa rikollinen bisnes on ampua kaikki näyttävästi hengiltä. Mutta ei siinä vielä kaikki, Charlie näyttää joltain moottoripyöräjengiläiseltä (no okei, Mr. Lothar Tom of Finland-designilla), on tavoiltaan vulgaari ja kiroilee kuin turkkilainen merimies joten tämä agenttitoiminta ei ole aivan sitä 007-meininkiä jota James oli niin innokkaasti odottanut.
Seuraa siis riitelyä ja bondaamista. Läheiset pettävät, mutta ammutaan kaikki ja maailma on taas hieman parempi paikka elää.

From Paris With Love oli odotuksiin nähden ilmestymisvuotensa suurimpia floppeja, mikä ilmeisesti toimi stoppina niin sekä tuottaja Luc Bessonin kuin myös John Travoltan halulle tehdä elokuvalle jatko-osia. Parempi niin sillä kyllä tämä on vain kertakäyttövitsi vaikka ymmärränkin molempien syyt mahdolliselle jatkolle: Besson nyt koettaa tehdä jokaisesta (tuottamastaan) elokuvastaan jatko-osaautomaatin ja Travoltalle tämä oli selvästi hauskaa irtiottoa, elokuvallinen vastine biletykselle ja tottakai sellainen olisi aina välillä kivaa rikkomaan normaalia arkea. Näin katsojan ominaisuudessa on aika helppo yhtyä Travoltan haluun ottaa rennosti ja stressata korkeintaan party animalin velvollisuuksilla, sillä onhan From Paris With Love varsin viihdyttävää komediallista räimettä, mutta aika vaikea siinä on nähdä mahdollisuuksia oikeaksi sarjaksi. Ei niin etteikö heppoisemmillakin eväillä olisi saatu elokuvasarjoja aikaiseksi, mutta harvoin sitä pystyttäisiin ylläpitää näin suuren profiilin tekijöillä jolloin From Paris With Love 2: Sexual Healingia tähdittäisivät Travoltan ja Meyersin sijasta Luke Goss sekä joku ex-showpainitähti. Tämä on tarkoitettu pikaruuaksi joka saniteettitilakierroksen seurauksena katoaa historian tuuliin ja hyvä niin, koska vaikka ihan hauskaa huttua From Paris With Love onkin, niin pidempiaikainen altistus aiheuttaisi ainoastaan päänsärkyä.

Kyseessä on käytännössä tuttu buddy-sarjan toimintakomedia jossa eripurainen pari toimii riitaisesti yhdessä, löytää lopulta yhteisen sävelen ja yhteistyössä erilaisten voimavarojen ansiosta ovat pahikset voitettu. Aluksi tuumin, että suurin ero tavanomaiseen duotoimintakomediaan olisi Travoltan ahkerasti kiroileva ns. k*sipäähahmo, mutta toisaalta jos unohdetaan hänen fyysisen lähitaistelutoimintansa suurempi määrä ei hän loppujen lopuksi ole juurikaan sen erilaisempi hahmo kuin vaikkapa Eddie Murphyn rääväsuu 48 tuntia-elokuvissa. Kyseessä on siis tuikituttu paritoimintakomedia (huom. enemmän toiminta kuin komedia) vain siirrettynä Luc Bessonin tuotantomaailmaan, jolloin vauhtia on ihan sikana, leikkaus on hektistä, musiikki teiniangstia, värimaailma kuin sateenkaari yrjöämässä ja metelillä koetetaan peittää se ettei sisältöä ole kuin sen verran mitä ahkera liipaisimen painaminen vaatii. Kun aikaisemmin mainitsin, että From Paris With Lovea heppoisemmillakin aineksilla on saatu aikaiseksi elokuvasarjoja niin mielessäni kävivät tuolloin Friday the 13th sekä Fast & the Furious, mutta kenties niiden kohdalla jatkuvuuden selittää se etteivät ne koeta edes teeskennellä olevansa enempää kuin ovat ja vaikka jälkimmäisen kohdalla en aivan sitä mieltä olekaan niin varsinkin Friday the 13th:n Jason Voorhees on hahmo joka voidaan hyödyntää uudestaan ja uudestaan, joka pitkälti johtuu siitä että kyseessä on imagoltaan helposti paikoille asetettava hahmo ja sen verran aukinainen että hänet voidaan heittää kaikkialle Elm Streetistä ulkoavaruuteen ilman, että se lopulta herättäisi mitään ihmetystä. From Paris With Lovessa Travolta on toki ulkonäöltään mieleenpainuva, mutta sitä pikemminkin vertailussa normaalisti häneen itseensä kuin olemalla jotain joka loisi itsestään persoonan joka ansaitsee jatko-osia vaihtoehtoisuutensa vuoksi. Skinilookki istuu kyllä hahmon äijämäiseen asenteeseen, mutta siinä ei ole mitään erikoista, erilaista taikka todellisuudessa muistettavaa. Hän on yksinkertainen moukka joka peittää muut möykkäämisellään alleen ja siinä ei ole oikein mitään kiinnostavaa, jonka vuoksi esimerkiksi Meyers jää aika pahasti pimentoon ollakseen duon tasavertainen osapuoli. Siksi en usko, että haluistaan huolimatta Travoltasta olisi ollut jatko-osien kantajaksi vaan budjetti olisi leikattu minimiin ja tähdet tuikkisivat himmeämmin, koska sellaisina tämänlaisten ihan ok-elokuvien jatko-osat toteutetaan (vrt. The Rockin Walking Tall, Owen Wilsonin Behind Enemy Lines taikka Bessonin tuottaman Transporter-sarjan neljäs osa, joka on juuri täsmälleen aina Statham-halpakopiota myöten sitä mitä tarkoitan).

Edeltävä ei sinänsä ole suurtakaan dissausta koska From Paris With Love on ihan mainiota ajantappoviihdettä juuri kestonsa verran, mutta samalla se osoittaa joka käänteessään miksi se ei ollut menestys eikä sillä ollut jalkoja jatkaa pidemmälle. Sama on tehty paremmin niin monta kertaa aikaisemmin eikä se kuinka Travolta pääsee revittelemään tuo mitään uutta, jota ei esimerkiksi ole myöskään kalju taikka korvarengas. Yhtä hyvin Travoltalla olisi voinut olla irokeesi, koska sekin olisi vain halpa ns. imagonvastainen sirkustemppu eikä mitään sisällölle oleellista.

Tykkäsin tarpeeksi puolentoistatunnin edestä. En sekuntiakaan enempää.

Tähdet: ***

lauantai 4. elokuuta 2018

The Last Ride (2004)

"Fueled by rebellion, driven by revenge" uhoilee kansi ja kuvat viittaavat Fast and the Furious-kamaan, ja katso! The Last Riden on kirjoittanutkin F&F-sarjan aloittanut Rob Cohen.
Se ei ole hyvä merkki, koska en pidä F&F-elokuvista.
Mutta, katsotaan...

30 vuotta sitten eräänlaisen Bonnie & Clyde-luokituksen rikollispari jäi rajanylitysmatkallaan kiinni ja heistä Ronnie (Dennis Hopper) päätyi telkien taakse, kun taas vaimo löysi kotinsa haudasta. Nyt Ronnie pääsee vapauteen ja kohtaa ensimmäisenä häntä ihailevan aikuisen pojanpoikansa Mattin (Chris Carmack), joka ei tarvitse edes pyyntöä perusteluiksi suostuakseen isoisänsä avuksi paluussa rikolliselle tielle. Ronnie haluaa kostaa hänet pidättäneelle poliisille Darrylille (Fred Ward), jota hän pitää myös syyllisenä vaimonsa kuolemaan. Lisää polttoainetta liekkeihin tarjoaa se, että Darryl otti Ronnien pojan ja siten myös Mattin isän Juniorin (Will Patton) huostaansa ja ottoisänä kasvatti Juniorista tunnollisen poliisin, mikä tietenkin pännii itseään kapinallisena pitämäänsä Mattia. Mutta oho! se olikin Darryl joka tappoi Ronnien vaimon, junaili Ronnien pankkikeikat, järjesti ansaan, kiristi tappouhkauksin Mattin huoltajuuden itselleen ja kaikkea muuta oikeastaan todella tarpeetonta kun se olisi ihan hyvin riittänyt, että vankilakundi oli vankilassa omasta syystään ja nyt vapautuu kohdatakseen poliisipoikansa sekä nilkkipojanpoikansa keskustellakseen perhesuhteista. Välillä ajetaan autolla tosi hurjasti.

The Last Ride on hivenen koominen elokuva. Juoni on alussa kyllä ihan perushyvä kertoessaan vankilasta vapautuvasta tyypistä joka ei tunnu oppineen mitään virheistään ja tekee sen kenties vasta viimeisillä hetkillään. Lisäksi pidän oikeasti ideasta jossa hänen poikansa on ollut hänet pidättäneen poliisin kasvattama ja nyt pojanpoika taas noudattaa isoisänsä oppeja, mikä on omiaan tuomaan tarinaan juuri sitä moraalipohdintaa mitä ex-vankilakunditarina edellyttää ja antaa sopivaa ainesta kostolle. Kun vielä näyttelijäkaartissa on useampikin ikäsarjan luonnenäyttelijä niin jalkojen uskoisi olevan tukevasti maaperässä ja siten esimerkiksi kannen luomat mielikuvat Fast & the Furious-kaahailusta jossa tolkku jätetään taakse kun kromi kiiltää ja tissit janoavat vapauteen ovat vain pelkkä myyntikikka. Mutta ei, kyllä tämä ihan oikeasti koettaa olla vastavahattu ja turboahdettu adrenaliinipommi jonka tehtävä on vain sekoittaa pää niin sekä tolkuttomilla muka-ovelilla-juonenkäänteillä ja leikkauksella josta vastaa Sonic the Scissorhands with epilepsia ja järjetön pissihätä. Erityisen koomiseksi tämä muuttuu siksi, että siellä tosiaan ovat ne ikäsarjan luonnenäyttelijät ja vaikka kuinka hyviä he ovatkin niin on aika vaikea nähdä heitä missään Fast & the Furious-todellisuudessa. Ehkä jonkun poliisipäällikön osassa antamassa käskyjä puhelimitse, mutta ei Vin Dieseleinä. WROOM! ja WHOOOSH! Parasta on etteivät Hopper ja muut edes itse yritä esittää olevansa niitä Dieseleitä ja elokuvantekijätkin olivat ilmeisesti tajunneet ettei esimerkiksi Hopperia voi enää tuossa iässä pistää vetämään jotain parkouria ja ajamaan autolla kanjonin ylitse samalla kun Ward roikkuu perässä surffilaudalla, tai että Patton saapuisi rakettimoottiriippuliitimellä konekiväärit molemmissa käsissään ja pesukarhu otsallaan, madafaka! Joten annetaan heidän kulkea omaan tahtiinsa, mutta nyitään kameraa ja leikataan ristiin rastiin, nopeutetaan kuvaa ja pistetään hengästyttävää musiikkia taustalle. Täydellistä! Jotta elokuva vetoaisi vauhtinarkkareihin muillakin tavoin kuin koettamalla huijata isoisien olevan täynnä viagraa ovat siellä mukana ne sänkinaamainen kapinallinen pojanpoika ja hänen hottis latinotyttöystävänsä (Nadine Velazquez), kuten myös ne kiiltävät urheiluautot sekä puhetta nitrosta. Kun kuitenkin elokuvan ehdottomasti vaikuttavin kohtaus on se jossa Hopper ja Patton keskustelevat varovaisen epäluuloisesti toisilleen ja korjaavat tulehtuneita välejään, on se osoitus siitä kuinka keskittymällä siihen puoleen olisi varmaan saatu aikaiseksi jotain ei ehkä kaikkein parasta draamaa, mutta onnistunutta aikakin. Vastaavasti en usko, että poistamalla se ja panostamalla ainoastaan vauhtiin olisi saatu aikaiseksi edes onnistunutta B-toimintaa, sillä sen puolen edustajat eli pojanpoika ja kaverinsa ovat jopa puhkikuluneiksi hahmoiksi hämmentävän tylsiä, eikä heidän persoonattomuuttaan olisi jaksanut katsoa kovinkaan montaa minuuttia. Sinänsä se onkin mielenkiintoinen yhdistelmä tehdä ns. high octane-actionia ikänäyttelijöillä, mutta kun se toteutetaan käytännössä vain pikakelaamalla kuvaa niin ei se oikein toimi. Seesteisemmät kohdat ovat kyllä peukun arvoisia, että kyllä tämän kertaalleen läpi katsoo.

Tahdon lopuksi huomauttaa etten pidä vuoden 2004 Hopperia, Pattonia taikka Wardia liian vanhoina toimintaelokuviin, mutta olen sitä mieltä ettei tämän elokuvan kohdalla tajuttu miten heitä pitäisi hyödyntää toimintaelokuvassa.

Tähdet: **

perjantai 3. elokuuta 2018

The Day (2011)

Eletään post apokalyptisessa maailmassa jossa kaikki on supersynkkää eikä ruokaa riitä kenellekään ja pienryhmä ihmisiä kulkee etsien jotain parempaa, mutta tulevat omaa tyhmyyttään syödyksi.

The Dayn on ohjannut suomensukuinen Douglas Aarniokoski, joka alunperin jäi juuri nimensä vuoksi mieleeni kun näin hänen esikoisohjauksensa Highlander Endgamen (2000) ja kyseessä oli... no, ei lähellekään mikään kaikista surkein tapaus, mutta rehellisesti todettuna sen verran mitäänsanomaton elokuva, että kyllä se ohjaajan nimi oli mielenkiintoisinta siinä. Mitenkään aktiivisesti en ole hänen uraansa seurannut, mutta kyllä hän aina silloin tällöin on jossain muodossa vastaan tullut, mutta esimerkiksi tämän The Dayn kohdalla en huomioinut Aarniokosken nimeä ennen kuin pistin levyn koneeseen ja samalla vilkaisin takakantta jossa se mainittiin. Eikä mielestäni mainittu pelkästään hyvässä valossa, sillä vaikka mukana onkin termi "lahjakas" (mikä ei ole hänen tasapaksun ohjaustyylinsä vuoksi täysin aukoton kommentti) niin pistämällä Robert Rodriguezin nimi ensimmäiseksi ja siihen liittyvä toteamus Aarniokosken olevan Rodriguezin suojatti, antaa se hieman väärän kuvan The Dayn ohjaajasta, jopa vähätellen hänen ansioitaan. Toki Aarniokoski on ollut Rodriguezin apulaistuottajana ja -ohjaajana useampaankin otteeseen, että varmasti jälkimmäinen on saattanut ottaa ajan saatossa jonkinlaista mentorin roolia, mutta vaikka Aarniokosken Highlander oli jo sarjan neljäs elokuva ja tv-inkarnaatiostaan huolimatta sarja ei ollut enää relevantti kuin vannoutuneimpien fanien keskuudessa, ei se silti ollut mikään mitätön tapa tulla ohjaajana esille. Ei vaikka hän nyt sattuikin jäämään paremmin pelkän nimensä kuin kykyjensä vuoksi mieleen. Kun lisäksi katsoo mitä Aarniokoski oli tehnyt ennen ja jälkeen Highlanderin ilman että Rodriguez olisi ollut missään muodossa mukana, ei hänen uransa selvästikään ole missään pohjamudissa ryvennyt vaikkakaan ei nyt mihinkään mittavaan suureen lentoon noussutkaan. The Day on elokuva jonka Aarniokoski ja kaltaisensa ohjaajat olisivat saaneet tehtäväkseen ilmankin, että kannessa mainittaisiin jotain Rodriguezia ja todellista ohjaajaa vähättelevältä se vaikuttaa eritoten siksi, että vaikka kuinka pengoin en löytänyt The Daysta linkkiä Rodrigueziin muutoin kuin että hän sattuu tuntemaan Aarniokosken. Ei ole tuottanut, kirjoittanut, tai mitään muutakaan ja toki elokuvia aina myydään mielikuvilla joka tässä tapauksessa on Rodriguezin nimi, mutta sen sijaan että siellä lukee "Robert Rodriguezin uskomattoman lahjakas suojatti, ohjaaja Douglas Aarniokoski..." olisi siellä voinut lukea myös "The Dayn ohjannut Douglas Aarnioskoski tuntee siviilissä Robert Rodriguezin" ja todellinen merkitys elokuvalle olisi ollut sama. The Day on sellainen kuin on Aarniokosken ansiosta, ei Rodriguezin. Valitettavasti sitä toivoo, että Rodriguez olisi ollut mukana ja puuttunut peliin pahemman kerran, ehkä silloin The Day ei lukeutuisi sarjaan maailman pitkästyttävimmät elokuvat.

The Day on elokuva jonka syntytarina lienee seuraavanalainen: suoraan videolle-tuottaja on katsonut Viggo Mortensenin tähdittämän The Roadin ja piti siitä suunnattomasti. Niin paljon, että soitti samantien suoraan videolle-tuotantoyhtiönsä kollegoille ja kertoi, että "dudes ja dudettes, katsoin juuri yhden vaikuttavimmista elokuvista koskaan, meidän tulee tehdä samanlainen. The Road oli valoton, väritön, normaaliakin synkempi näkemys post apokalyptisesta maailmasta jossa ihmiskunta on vajonnut niin murheen alhoon, ettei edes kirkkaimmissakaan unelmissa nähdä todellista toivoa paremmasta. Se näytti miten ihminen on ihmisille susi kun tilanne sitä vaatii ja nyt se tilanne on arkipäiväistä, mutta asiaansa uskoneet ohjaaja, kirjoittaja, näyttelijät ja muut tekijät ovat pitäneet huolta, että vaikka kuinka syvälle mennään ja kuinka paha olo tulee niin elokuva perustelee aukottomasti henkisen raskautensa, ja sellainen elokuva meidänkin tulee tehdä jotta voimme osoittaa olevamme varteenotettava ja arvostettava tekijä alati kasvassa elokuva-alan kilpailutilanteessa. Me emme... toistan, EMME! ole vain jokin liukuhihna joka suoltaa ulos Steven Seagal-tason eurosontaa. Tästä tulisi meidän Stanley Kubrick-, Andrei Tarkovski- tai joku muu yhtä arvostettu ohjaajanero-elokuvamme. Me teemme The Roadin...
ja näin se korjataan:
1. värikorjailuksi riittää että kuvataan elokuva varmuuden vuoksi väreissä, mutta käännetään se mustavalkoiseksi. Se on helpompaa, nopeampaa, halvempaa ja jos on tarve niin voimme julkaista elokuvan väreissä. Sen perusteella kuinka kuvahaku tuottaa käytännössä vain värillisiä tuloksia arvelen näin käyneenkin. Tuon ylempänä olevan kuvan muutin itse mustavalkoiseksi jotta se olisi paremmin sisältöä kuvaava, mutta ei se oikein toimi koska muokkaamani kuva on paremman näköinen kuin elokuvan mustavalkoisuus, enkä edes muuta tehnyt kuin painoin valintaa "poista värit".
2. emme tarvitse mitään pätevöityneitä luonnenäytteijöitä joilla on vieläpä nimivoimaa, koska on halvempaa hakea mäkkäristä B-näyttelijöitä jotka ehkä osaavat työnsä jos aseella uhataan, mutta tärkeintä on että he osaavat huutaa ja kiroilla ihan saatanasti. Ne kun ovat paras tapa kuvata epätoivoa maailmassa jossa unelmoidaan vain nopeasta kuolemasta. Ehkä joku näkemyksellinen ohjaaja voisi tuoda näistä bulkkitason esiintyjistä esille sekunnin tai kaksi joiden aikana katsojaa onnistutaan kusettamaan heiltä löytyvän lahjakkuutta.
3. näkemyksellinen ohjaaja on varmaan kallis. Kutsukaa paikalle Douglas Aarniokoski.
4. juoneksi riittää se, että onpas masentavaa kun kaikki on niin synkkää kun puissakaan ei ole lehtiä ja pistetään porukka kävelemään ilman päämäärää kunnes pysähtyvät ja kannibaalit hyökkäävät. Mitä? Ei The Roadkaan selittänyt kunnolla mitään vaan luotti tunnelmaan, joten miksi meidänkään tarvitsisi tehdä sen enempää.
5. ainoa tunnelma saa on mäkättäminen ja itkupotkuraivoaminen.
6. GOLD!

The Day on paska elokuva.
Parasta siinä on takakannen maininta sisältöön liittymättömästä Robert Rodriguezista.

Se näyttää halvalta, suoraan sanoen rumalta, tavalla joka kertoo ettei mistään ole oikeasti välitetty, kunhan vain on löydetty syksyinen metsä ja hylätty talo, ja se on sitten riittänyt kuvastamaan maailmanlopun henkeä. Hyvä osoitus välinpitämättömydesta sisällön ja luodun hallitsevan tilanteen suhteen on se, että yhdessä vaiheessa todetaan maailman olleen jo 10 vuotta tässä jamassa eikä ruokaa ole saatavilla käytännössä kuin syömällä muita ihmisiä ja silti hekin jotka eivät koskaan ole siihen sortuneet ovat jossain fitnessmallikunnossa, joten yhtä hyvin kyseessä voisi olla kivikaudelle sijoittuva elokuva jossa ajetaan ferrarilla. Se että näyttelijöiden poskille on aseteltu strategiset likatahrat ei tee heistä riutuvasti kärsivän näköisiä maailmassa jossa jokaisen pitäisi olla eräänlainen hädintuskin elävä eläväkuollut. Samapa tuo sillä näyttelijät ovat varsin kehnoja, mutta toisaalta kun heidän tehtävänään on käytännössä vain polkea kiukkuisina jalalla maata ja huutaa fuck!, fuck! tai fuck! niin ei kyvyistä taikka kyvyttömyydestä jaksa oikeastaan välittääkään. Menkää pois, en halua edes ajatella teitä.

Takakannessa mainitaan The Roadin sijaan Mad Max ja jostain todella käsittämämättömästä syystä myös Hämärästä aamunkoittoon ja Mad Maxin sentään ymmärtää siksi, että joo, onhan kyseessä post apo-elokuva, mutta Hämärästä aamunkoittoon on taatusti siellä vain koska mainittiinhan myös Robert Rodriguez joten silloin The Dayn täytyy olla identtinen hänen vampyyrielokuvansa kanssa. Mad Maxiinkin yhtäläisyyttä on vain oleminen jonkinlainen post apo-kertomus, mutta Hämärästä aamunkoittoon sopii kuvioihin vain jos joku The Dayn näyttelijöistä ajatteli kuvausten aikana pitäneensä siitä ja kyllä se on The Road joka on selvin esikuva, mutta tämä tarkoittaa siis jonkinlaista Asylum-näkemystä The Roadista... joskin ilman minkäänlaista yritystäkään olla viihdyttävä. Se kun ei tapahdu tekemällä elokuva jonka kantavaksi voimaksi oli suunniteltu pysähtyneisyys sekä yltiöraskas melankolisuus, mutta kuorruttamalla se metelillä joka syntyy kun hakataan päähän asetettua kattilaa toisilla kattiloilla. Niin painostavan väsyttävä kuin The Road ajoittain olikin ei se sentään kertaakaan tuntunut tylsältä ja siitä pitivät huolen tekijät jotka selvästikin välittivät elokuvastaan. Kukaan ei välittänyt The Daysta.

Eniten minua otti päähän se ettei elokuvan seurattava joukko tunnu itsekään tajuavan mitä ovat tekemässä, sillä he ovat jatkuvassa liikkeessä etsiäkseen jotain utopiaa johon eivät kuitenkaan yhtä hahmoa lukuunottamatta edes usko ja kun löytävän paikan jonka arvelevat olevat ideaaali paikka jäädä (onhan siellä ruokaa ja kattokin pään päälle) niin silti ovat että hei, jatketaan eteenpäin vaikka emme enää jaksa emmekä usko edestä löytyvän parempaakaan. Ansaitsitte tulla syödyksi!

Ja jotta tärkein ei unohtuisi, tässä kuva Robert Rodriguezista:

Tähdet: *