keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Dog Soldiers (2002)

Skotlannin mäntyviidakoissa sotilaat käyvät läpi initaatioriittejään ja tunnelma on vain puolivakava kun paukkupanoksin leikkiin käyvät miehet vääntelevät äijävitsejään. Huhut kertovat metsässä tapahtuneista katoamisista, mutta kukaan kadonneista ei ole ilmaantunut paikalle todentamaan asiaa ja väliäkö sillä, koska ei täällä nyt mitään mysteerejä olla selvittämässä. Mutta sellainen tulee väkisinkin vastaan kun ilmenee, että paikalla on ollut jokin armeijan superyksikkö, joka yhtä jäsentä lukuunottamatta oli pistetty palasiksi vielä tällä hetkellä tuntemattomaksi jäävän vihollisen seurauksena.
Ihmissusia.
Eivätkä he pidä siitä, että heitä häiritään.

2000-luvun alkupuolisko oli hienoa aikaa ihmissusielokuvan ystäville, kun aluksi vuonna 2000 ilmaantui murrosikää ja siten aikuiseksi kasvun ihanuutta kuvaava loistava Ginger Snaps (eli Teen Wolf naisilla) ja sitten paria vuotta myöhemmin tämä yhtälailla erinomainen, mutta miehisempi Dog Soldiers (jossa moderniin henkeen vaarallisin [vahvin] otus on tietenkin nainen). Sitten vuonna 2005 Wes Craven totesi ettei tälläinen peli vetele ja väänsi Cursed-kikkareen, ihan vain varmistaakseen ettei kenelläkään ole enää kivaa ja hauskaa ja mukavaa.

Dog Soldiers tuo tarinaltaan kenties helpoiten mieleen Aliensin ja Predatorin kaltaiset elokuvat joissa joukko sotilaita kohtaa vieraalla alueella tuntemattoman ylivoimaisen vihollisen ja taistelukoulutuksen hyödyllisyys karisee hukkaan kun miehet ovat matkalla hukkaan. Tai ehkä se on kuitenkin Joe Danten The Howling joka nousee päällimmäiseksi mieleen, sillä erinomaisena ratkaisuna tämän  elokuvan ihmissusi-design on noudettu sieltä suunnalta.
Dog Soldiers tekee kyllä sen verran paljon viittauksia muihin elokuviin, että sen on helppo nähdä mukailevan monia elokuvia, mutta väliäkö sillä miten Dog Soldiersia katselee ja mistä se lainailee, on se aika perkeleen hyvä siltikin. Ja kun aiheessa pysytään, niin totean tämän elokuvan olevankin Aliensin tai Predatorin sijaan Raivoisa ajojahti (Southern Comfort, 1981),,, mutta tiedättehän,,, ihmissusilla. Toki siinäkin (Vietnam-allegorian ohella) kerrotaan ammattilaisista joiden koulutus ei vastaakaan todellisuuden vaatimuksia, mutta toisin kuin Aliensissa ja Predatorissa, Raivoisan ajojahdin sotilaat (tai kansalliskaartilaiset) ovat enemmän talkoohenkisiä taviksia jotka raudan pumppaamisen sijaan mielummin hengailevat olohuoneessa katselemassa futista ja syömässä sipsejä. He ovat duunareita vailla motivaatiota maailman pelastamiseen ja päätyvät ihan omaa ajattelemattomuuttaan ureaan tutuksi uskomallaan takapihalla. Niin myös Dog Soldiersin sotilaat ovat omassa maassaan, omalla alueellaan, leikkimässä sotaa ilman suurempaa intohimoa ja huomaavat ettei tuttu olekaan tuttua, ja naapurikylän asukit eivät pidä häiriötekijöistä.

Elokuvassa on päähahmojen välillä mukavan veljellinen henki, mutta ajoittain se puujalkailu saa toivomaan hieman rajoitusta kaverisuhteisiin. Onneksi pääosassa oleva pimeän läheisyys, mutta ei silmille käyvyys korjaa pölkkypäävitsien rasittavuuden ja vaikka kyseessä onkin elokuva jossa paukutellaan kuin hernerokkafestareilla, niin sopivasti näkökentän ulkorajalla pysyttelevien ihmissusien ansiosta se räiskintä on enemmänkin paniikkireaktiota pimeään kuin ammattimaista toimintaa ja se sopii täydellisesti vähentämään pelkän tavanomaisen toiminnan merkitystä Dog Soldiersissa, sillä tässä pyssyttely on yhtä kuin pöksyjen pitäminen pisuaarina.

Ginger  Snaps sai kaksi jatko-osaa joita ei kenties olisi tarvinnut tehdä, mutta hieman yllättäen Dog Soldiers on vasta saamaisillaan ensimmäisen sellaisen. Olisi nyt luullut sotilaat vastaan Ransu Karvakuonot olevan omiaan rahastaville kauhumaakareille, mutta ei sitten.

Tähdet: ****
Dog Soldiers

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Ghoulies / Ghoulies 2

Jos 80-luvulla esille tulleista bailaavista pikkuriiviöistä kertovista elokuvista kyseessä ei ole Gremlins eikä Critters, niin sitten se on kenties Ghoulies ja niin sanotusta laadukkuudesta puhuttaessa tuo edellä mainittu järjestys on oikea. Mutta kun siirrytään miettimään viihdyttävyyttä, niin Ghouliesit eivät jää ainakaan siinä suhteessa yhtään jälkeen, mutta tuolloin onkin käännetty aivomittari edwood-asentoon.

GHOULIES (1984)

Jonathan (Peter Liapis) on aikuinen mies, mitä hän ei olisi jos paholaisenpalvojaisänsä (MacGyverin Murdoc) olisi aikoinaan saanut tahtonsa läpi ja uhrannut ainoan poikansa suuren perkeleen hyväksi. Nyttemmin isä on kuitenkin kuollut ja tuosta historiastaan tietämätön nuori mies pääsee perimään ränsistyneen kartanon. Talosta löytyy isän jälkeensä jättämä noituuskirjasto, joka saa kenties verenperinnön ansiosta Jonathanin kiinnostumaan niistä tyttöystäväänsä Rebeccaa (Lisa Pelikan) enemmän.
Kun on aika järjestää idioottikavereiden kanssa tyypilliset kasaribileet, niin samalla voisi vaikkapa koota jonkinlainen noitapiiri ja kutsua tuntematonta voimaa esille. Aluksi vaikuttaisi siltä ettei mitään tapahtunut ja dokaus voi jatkua, mutta kas kummaa, kyllä sieltä jotain pääsikin meidän maailmaamme. Se jotain on rumia kumileluja.
Isäkin saapuu kekkereihin, mutta tuliaisina ei ole viinipullo, vaan verenjano.

Ghoulies on Charles Bandin (mm. Puppet Master-sarja, Trancers-sarja ja monet muut erinomaisuudet) tuotantoa ja jo se kertoo ainakin miehen elokuvia tunteville kaiken tarpeellisen, sillä jos jotain, niin tämän tuottajan elokuvat ovat tasalaatuisesti roskaa ja lähes poikkeuksetta oikealla mielentilalla katsottaessa riivatun hauskoja. Siispä mainion kökköjä kumiefektejä, pölkkypäänäyttelemistä ja muuta sellaista joka kiukuttaisi jos kyseessä olisi nimekkäämpien ja rahakkaampien tekijöiden elokuvaa, mutta joka esimerkiksi tällä kertaa vain tukee tarkoituksellista kehnoutta. Samalla sitä huomaa olevansa hieman kärsimätön niiden kohtausten aikana joissain on ikävästi yritetty tehdä jotain ns. vakavampaa, joka näissä puitteissa on jo ajatuksena mahdoton, sillä sitä vain haluaisi kuunnella juustoisia manausrepliikkejä, nähdä salamoita lentävän sormista, katsella kääpiöitä riehumassa ja kokea kumisia ihmeitä. Siinä suhteessa ensimmäinen Ghoulies ei oikein täysin palkitsekaan, koska tässä vaiheessa kumilelut ovat vielä ihmislelun varjossa. Seikka joka onneksi korjaantuu jatkossa kun ymmärretään, että ihmiset ovat suolesta, Ghouliesit pöntöstä.

Noloa, typerää, huvittavaa ja Jack Nance.
Niin ja enpä muista Ghouliesin suomennoksen olleen "ilkeät pikkuperkeleet", mutta hot dog, se on mainio käännösnimi.

GHOULIES 2 (1988)

Satanistien esiin manaamat ghoulies-ökkömönkiäiset hyppäävät kuokkavieraiksi kehnosti menestyvään tivoliin. Tämän sirkusjamboreen omistaja, juppi Philip (J. Downing) haluaisi sulkea rahallisen mustan aukon ja etenkin Satan's Den, taikuus- ja kauhuesityksen katsotaan olevan erityisen huonosti yleisöä paikalle vetävä ja siten ensimmäisenä kokemassa lipun luukulla. Suuri Fausto (Royal Dano), ikääntynyt ja pahasti alkoholisoitunut elämän epäreiluuteen kyllästynyt taikuri ei jaksa pullon lumoissa välittää tulevasta työttömyydestä, mutta päättää vielä kerran yrittää paluuta parrasvaloihin ja kohdatessaan murhanhimoiset ghouliesit, uskoo hän vetäneensä ne maagisilla kyvyillään hatusta. Mutta kukapa kuuntelisi dokua joka kertoo nähneensä pikku-ukkoja. Sana alkaa kuitenkin kiertämään ja kummituslinnassa asustavat vieraiden päälle yrjöävät ("i love that stuff" toteaa eräskin) pikkuhirviöt nostavat friikkisirkuksen menestyksen tielle, eikä kuolema tai pari haittaa silloin mitään.
"I am a magician, you sons of bitches. You can't kill me!"

Edellistä enemmän komiikkaa painottava jatko-osa, jossa ghouliesit saavat lisää tilaa temmeltää. Erityisen mainio on tilanne jossa ghouliesit ovat sitoneet paikallisia huligaaneja keskiaikaisiin kidustusvempeleisiin ja yleisö ilakoi luullessaan kohta kuoleman kohtaavien uhrien olevan vain osa esitystä. Valitettavasti lahjana tässä on kaikkea muuta kuin odotusten täyttyminen.
Onneksi huvipuistovempeleistä löytyy lisää mahdollisuuksia kaaokseen.

Maailma tarvitsee lisää kumiefekteillä tehtyjä pikkuhirviöelokuvia.

Tähdet:
Ghoulies **
Ghoulies 2 **

lauantai 26. heinäkuuta 2014

The Mechanic (2011)

Olen maininnut tästä aiemminkin ja mainitsen nyt uudestaan etten oikein ymmärrä tätä pakkaustatapaa jota tässä The Mechanicissakin hyödynnetään, jolloin kotelossa on sekä bluray että dvd. Vain dvd-soittimen omistaville blulevy lienee hyödytön ja heillä joilla on bluray-soitin eivät varmaankaan milloinkaan pistä dvd-levyä pyörimään. Varsinkaan tapauksissa joissa blu-versio on se muka ns. parempi vaihtoehto, eli director's cut, tms. Nytkin The Mechanicin kohdalla blu näyttäisi olevan jonkinlainen pidennetty versio, taikka vastavuoroisesti dvd lyhennetty ja siten dvd:n katsoville annetaan vähemmän. Okei, ymmärrän kyllä jos bluray-ihmiset katsovat sen dvd:n vertailun vuoksi. En nyt siis puhu mistäään kuvan- ja äänenlaadullisesta vertailusta, vaan esimerkiksi sen erilaisen leikkauksen vuoksi. Mutta aika tarpeettomalta lisältä se dvd vaikuttaa, kun tiedetään että tälläiset erot saadaan yleensä mahdutettua samalle levylle ja jos mukana olisi kaksi eri versiota elokuvasta, niin ei siihen tarvita kahta eri formaattia. Näin ollen uskonkin, että joku helvetin markkinointijehu on asiasta vastuussa ja syy näiden naittamiseen löytyy tarkoituksesta koettaa houkutella dvd-soittimien varassa elävät siirtymään blurayn käyttäjiksi. Siksi silloin tällöin se blu-versio levyistä on jollakin tavalla erilainen, kuten nyt vaikkapa ekstramateriaalien suhteen, tms. ja ihmiset muka haluavat sen vuoksi kokea mitä on bluray ja miltä tuntuu kun katselee blurayta. WOOOUUUUU! Mutta ihan oikeasti, kuka hitto nyt menee ostamaan uuden laitteen kotitalouteensa vain nähdäkseen muutamia minuutteja pidemmän The Mechanicin, kun ne minuutit olivat varmaan syystäkin poistettu. Samalla tämä yhteenpakkaaminen ja sen avulla kokonaan toisen viihdelaitteen ostamiseen houkuttaminen kielii siitä, ettei bluray ole lyönyt itseään läpi kuten odotettiin. Liekö se mikään ihme, kun edes menestyselokuvista ei saada aikaiseksi blu-julkaisuja jotka oikeasti eroaisivat dvd-versioistaan muutoin kuin terävämmän tekstityksen ansiosta. Halpisleffoissa sen jotenkin ymmärtää ettei mukaan laiteta kuin pelkkä elokuva ja jos mukana on edes traileri tai kaksi niin jei ja hurraa, mutta oikeasti kiukuttaa kun ostat jonkun ns. ison elokuvan (siis kooltaan. Niin kuin kaksimetrisen), eikä siihen saada laitettua edes pottuuntuneen kokin sylkäisyä mukaan. Saati sitten että se lisämateriaalien puute tarkoittaisi sen kustannuksella niin terävää kuvaa, että silmät puhkeavat kun sitä katselee ja ääntä jonka vain koirat voivat kuulla. Ja niin sitä luvattiin, että nyt kun mahdollisuuksia on enempään niin sitä saa enemmän, mutta kun se tunnetusti on special editioneita lukuunottamatta bullshittia, niin viitsiikö sitä maksaa euroakaan enemmän saadakseen saman kuin euron halvemmalla. Tässä siis sivuutetaan tyystin ne uusien vempeleiden sokaisemat ääliöt jotka vaahtoavat blurayn olevan aina parempi vain koska se on bluray, sillä näillä ihmisillä ei ole sen enempää uskottavuutta kuin heillä jotka eivät voi katsoa jenkkileffoa koska niitä ei ole tehty Puolassa ja heillä jotka eivät voi katsella aasialaista elokuvaa koska siinä ei puhuta amerikkaa fuck yeah.
The Mechanicin tapauksessa olisi hyvin voitu jättää toinen levyistä pois (joko dvd tai bluray) ja laittaa tilalle Charles Bronsonin The Mechanic, kun kyseessä kuitenkin on sen elokuvan remake. Itse asiassa sellaista olisi syytä harrastaa aina kun kyseessä on uusintaversio, jotta siitä saataisiin oikea vertailukohta mukaan ja ennen kaikkea osoitettaisiin että siellä on historiakin, ettei luultaisi Wicked Gamea Ville Valon kirjoittamaksi kappaleeksi.

Arthur (Jason Statham) on ammattitappaja ja kuten asiaan kuuluu, paras mitä rahalla saa. Luonnollisesti hän joutuu rei'ittämään kollegansa kauttaviiva isähahmonsa Harryn (Donald Sutherland) ja yksinäisen suden ulvonta saa herkempiä sävyjä kun Arthur päätyy ottamaan murhaamansa miehen pojan, Steven (Ben Foster) oppilaakseen tappamisen jalossa taidossa. Ei liene yllätys edes alkuperäistä elokuvaa näkemättömille, että edessä on petoksia niin lähellä kuin kaukanakin ja ruumismäärä kasvaa.

Varsin onnistunut remake, tai kuten tämänkin kohdalla halutaan mielummin sanoa, reimagining. Perusidea zenmäisestä ammattitappajasta joka eräänlaisen syyllisyydentunnon seurauksena ryhtyy uhrinsa pojan mentoriksi ja täten kouluttaa tästä itselleen kohtaloa on edelleen paikoillaan, mutta moderniin henkeen kuuluvaa cooleusastetta on nostettu ja hahmoja ainakin koetttu syventää. Niin ja tätä uuden oman pojan odotetun petoksettoman petoksen yllätyksellisyyttä koetetaan kasvattaa tekemälle heistä aiempaa läheisempiä, kun kerran oikein joutuvat yhdessä kohtaamaan oletettavasti suuremman yhteisen uhan.

Statham tietenkin on samalla tavalla muistakin elokuvistaan tunnistettava Statham, kuten Bronson oli Bronson ja Arthurin kohdalla Stathamin fyysisempi olemus on hahmon suurin muutos kun luonne on pidetty on tutun seesteisenä. Mikä ei liene yllätys, sillä vaikka Statham onkin liikkeissään eläväisempi kuin Bronson, niin sama vähäleisyyden tunne on mukana puheissa ja ilmeissä. Karisma, ei kivikasvoisuus (vrt. Clint Eastwood).

Ben Fosterin esittämä Steve on duosta se jota on koetettu saada erilaisemmaksi kuin aiemmassa versiossa ja aivan ymmärrettävästi, sillä Jan-Michael Vincentin tapaan esitetty Monacon Andrea Casiraghi ei varmastikaan toimisi tässä tapauksessa. Siispä playboymaneerit pois ja Fosterille tuttu väkivaltainen psykoottisuus päälle. Ihan oikeasti, Foster on selvästi erikoistunut pipipääesiintymiseen. Hyvä niin, sillä kyseessä on ihan sopiva muutos.

Tyylillisesti The Mechanic vuosimallia 2011 on tietenkin värikorjattu (näkökulmasta riippuen) tyylikkään oranssiksi, leikkaus on vauhdikkaampaa ja toiminta koreografioidumpaa. Nykyaikaista toimintaa siis.
Muutokset vauhdissa, väreissä ja yhden hahmon luonteessa eivät nyt ole tarpeeksi oikeuttaakseen reimagining-termiä, mutta sellaisena voisi pitää tätä pomo pettää ja hänet pitää kohdata tappamalla armeija palkkamurhaajia-ajatusta joka dominoi elokuvan loppupuolta. Valitettavasti vaikka se idea tuokin mukanaan hyvää toimintaa, niin se on kaikkea muuta kuin uutuuttaan hohtava ja imagining on siten aika mielikuvituksetonta. Siltikin kyseessä on sujuvasti kulkevaa stathactionia ja se riittää.
Tehdään vain yksi korjaus.
Noin on parempi.

Tähdet: ***
The Mechanic

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Prätkäkytät (Chips '99, 1998)

Uskallanpa väittää, että vaikka Erik Estradan nimi ja kasvot saattavat olla monelle tuttuja, niin syynä on enemmänkin hänen tähdetekijänään toimineen tv-sarjan Chipsin (tai siis CHiPs) sijaan siitä tehdyt vitsit, joihin mies on itsekin mainiolla itseironialla (tai rahapulalla) suostunut. Muutamia jaksoja tuosta Chipsista nähneenä muistan silti Estradan parhaiten Ladattu ase-elokuvassa olleesta kohtauksesta jossa Emilio Estevez ja Samuel L. Jackson menevät
nuhjuiseen rakennukseen noutamaan ilmiantajaa ja eräällä käytävällä Chips-kytät ovat moottoripyörineen. Muutoin Estradasta näyttelijänä tulee mieleen A Martinezin kaltainen b-stara jota näkee tyypillisimmillään jossain Merhi/Pepin-tason elokuvissa. Samalla Chips-imago on kuitenkin sen verran vahva, että kuva joka Estradasta aina mieleen piirtyy on prätkäkyttä ja mies taitaakin jääneen sen verran vahvasti imagonsa vangiksi, että kuten William Shatner, Henry Winkler ja monet muut, he voivat tehdä mitä vain, mutta ovat aina eniten Kirk, Fonzie, etc. Ei siis kenties liene ihme, että kun vuonna 1983 päättynyt Chips palasi elokuvan muodossa vuonna 1998, niin myös Estrada palasi tunnetuimpaan rooliinsa. Vaikka tosin miehen filmografiaa katsellessa ei hän juuri muuta ole urallaan tehnytkään. Poliisin rooleja eri nimillä, mutta aina Ponch, tai vain "Mexican cop".

Vuosia sitten kytän hommat taakseen jättänyt Frank "Ponch" Poncherello palaa takaisin vanhoihin hommiinsa, huomatakseen entisten rivikollegojen edenneen urallaan ja ettei vanha sankari- ja naistennaurattajan maine tee vaikutusta uuden, modernin ajan poliiseihin. Mitäpä tuosta, sillä rentoa läppää heittävä Ponch ei anna sellaisen painaa ja vaikka muut lennättävätkin kalkkisvitsejä, niin ilolla sankarimme istuttaa takapuolensa moottoripyörän nahkaistuimelle ja aloittaa vähättelevien tovereidensa kanssa kaupunkia riivaavan autovarkausvyyhdin selvittelyn. Tämä edellyttää siis Easy Rider-rokin (esim. Steppenwolf) soimista, jiihaa-huutoja, melkein kovaa ajamista, lahoja puujalkavitsejä ja klippejä alkuperäisestä Chips-sarjasta, jotka ovat mukavan nostalgisia, vaikkakaan eivät ehkä toimi täydellä teholla muille kuin tv-sarjan faneille.

Ihan mukavan letkeää menoa tarjoava elokuva sellaisessa Walker Teksasista-hengessä, että vaikka fiilis on kiva, niin pysytellään sen verran turvallisella maaperällä, ettei vaaran tuntua ole lähimaillakaan. Edes osuudessa jossa autovarkaat jahtaavat uhriaan ajaen toistuvasti hänen puskuriinsa kiinni,  ajoneuvon kuljettaja huomaa jarrujensa rikkoontuneen ja edessä on mahdollinen kuolema räjähtävässä pätsissä, ja silti nainen puhuu koko matkan ajan rennosti puhelimeen kuin mitään vaaraa ei olisikaan. Mä tässä vaan on just kuolemassa, että kyllä mulla on aikaa juoruilla. Ai Taina teki mitä?
Kyseessä vaikuttaisi olevan myös sellainen sukupolvenvaihdoselokuva jossa toki annetaan vanhojen sankareiden pelastaa päivä, mutta samalla siirretään valtikka nuoremmille, jotka voivat sitten ajaa koko roskan maahan.
Joten harmitonta kamaa, ei mitään heroiinia.

Erik Estrada on niin vekkulin oloinen ukkeli, että kun hän uhkaa murjoa jonkun naaman jauhelihaksi, niin se on yhtä uhkaavaa kuin jos sen tekisi Karhuherra Paddington.
Okei, toi on kyllä aika pelottavaa.

Tähdet: **
Prätkäkytät

torstai 24. heinäkuuta 2014

Godzilla (1998)

Hei c'mon, kyllä te tiesitte tämän tulevan.

Atomipommikokeet aiheuttavat komodonvaraaneissa mutaatioita ja yksi niistä kasvaa helkkarin isoksi jättileukaliskoksi joka tulee sitten chillaamaan kaupungille. Kreikkalainen Woody Allen (Matthew Broderick) mumisee ja änkyttää jotain, joten tottakai häntä tarvitaan keräämään kalaa hirviön pyydystämiseksi.

Kun silloin kauan sitten tuli tieto, että Roland Emmerich aikoo tehdä ison rahan jenkkiversion Gojirasta, niin myönnän olleeni aika innoissani. En odottanutkaan mitään syvällistä elokuvaa, enkä mitään Al Pacinoja ja Lauren Bacalleja pääosiin, vaan vauhdikasta elokuvaa ja hemmetin makeen näköistä materiaalituhoa, eikä sellaisen tielle todellakaan tarvita näyttelijöitä joiden esiintymistä on välttämätöntä seurata. Tälläiseen Emmerich vaikutti täydelliseltä valinnalta, sillä olihan hän juuri onnistunut täsmälleen siinä edellisellä elokuvallaan Independence Daylla ja tehnyt Godzillan jälkeen saman uudestaan The Day After Tomorrowlla (myönnettäköön, että edellisessä on muistettavia ihmishahmoja, mutta jälkimmäisessä ei laisinkaan). Isoja, upean näköisiä tehostemylleryksiä joissa ihmiset ovat mukana vain koska koira pitää pelastaa tai tavissankarin rakastaa. Sekään ei haitannut, että samaisen ohjaajan Stargate kuului ja kuuluu edelleenkin omiin viihdetieteiselokuvasuosikkeihini.
Ei näköjään ollut Emmerich sopiva ohjaaja Godzillalle, sillä vaikka mukana ovatkin typerät tarpeettomat ihmiset, tuhoa on, puujalkavitsejä on ja aivojennollausta on, niin kaikki on saatanan tylsää, väkisin väännettyä ja ohjaajan huomioon ottaen yllättävän "halvan" näköistä. Hieman pelottaa sanoa näin, mutta tämä elokuva olisi kaivannut Will Smithia avukseen. Ei kun ihan oikeasti, Smith ei tietenkään olisi ollut sama kreikkalainen Woody Allen kuin Matthew Broderick, mutta kyllä tämä elokuva kaipasi ihmissankarikseen jotain muuta kuin mumisevaa oh my-nörttiä joka kulkee kömpelönä kuin molemmat jalat sidottuina selkään kiinni. Saatanan Broderick! Olit hyvä Ferris, mutta olisit lopettanut siihen. Enkä muuten pidä vaimostasikaan. Erityisen ikävää elokuvassa on, että kun Broderickista on pitänyt väkisin tehdä se sankari, niin muut joutuvat pysyttäytymään takana ja esimerkiksi Jean Reno näyttää vähän väliä siltä, että hän haluaisi vetää Broderickin katuun ja ottaa itse ohjat käsiinsä. Tosin Renokin on aika auringossa löystyttämä makkara, ettei hänestäkään juuri iloa ole ja hän sentään on elokuvan kiinnostavin hahmo. Jos Jean Reno on on tylsä ja innottoman oloinen, niin ei sitä voi odottaa muilta näyttelijöiltä ainakaan parempaa. Elokuvan ihmishahmot ovat yksinkertaisesti tylsiä jotta heitä jaksaisi seurata (Broderickin mielitietty unohtuu jopä hänen ollessaan ruudussa ja äänessä) ja se on hyvin ikävää elokuvassa joka kuvittelee tekevänsä jättihirviötarinasta jotenkin uskottavamman keskittymällä juurikin maantasolla oleviin henkilöihin. Tälläisessä kertomuksessa näiden hahmojen ei välttämättä tule olla mitään erityisen mielenkiintoisia, mutta enemmän kuitenkin kuin vain mies # 1, mies # 2, nainen # 1, nainen # 2, koira nimeltä Moose. Ovathan monet hahmot ääliömäisiä japanilaisissakin Godzilloisa, mutta tylsiä he eivät juuri koskaan ole. Cloverfield on hyvä esimerkki juurikin ihmisten näkökulmasta kuvatusta jättihirviöelokuvasta joka toimii oikein. Tosin Cloverfieldin kohdalla on huomioitava myös se, että se jaksoi pitää monsterinsa piilossa ja osoittaa ihmisten kautta enemmänkin sen aiheuttamat tuhot, pysytellen siis täysin ideassaan ja ennen kaikkea Cloverfield ei sortunut mihinkään jiihaa-huumoriin jollaiseen juuri Emmerichille tyypillinen elokuva tukeutuu hyvinkin usein. Olisi nyt vain suosiolla vetänyt joko täysin överiksi ja ottanut peliin niitä Godzilla vs Mothran kaltaisia Indiana Jones-parodioita ja kosmoskeijuja, sillä vaikka niissä ei olisikaan tolkun häivää, niin ne ainakin ovat hauskaa seurattavaa, tai sitten jättänyt Godzillan itsensä täysin piiloon ja panostanut kaikkensa ihmisiin. Nyt sitä ymmärrettävästi pikakelaa ihmiset pois tieltä päästäkseen niihin Godzillan vierailuihin, jotka sitten ovat enimmäkseen pettymyksiä ollessaan ajallisesti liian vähäisiä ja tuhovoimaltaan vain norsun luokkaa (seinän raapiminen kävellessä ei ole tarpeeksi).
Arvostan sitä, että Godzillasta oli ainakin koetettu tehdä uhkaavamman näköinen, mutta varsinkin näin post Jurassic Park-elokuvana sen liian tavanomainen tyrannosauruslookki jää vajavaiseksi, eikä se Ron Perlman-leuka ainakaan saa ottamaan jättiliskoa tosissaan.
Pidän osittain myös siitä, että elokuvassa on se sateinen ja pimeä tunnelma, vaikka tiedänkin sen johtuvan vain halusta piilotella tietokone-efektien virheitä, mutta se tuo hetkittäin mukavasti mieleen alkuperäisen Godzillan ja Returnin synkät ulkosasut, joissa niissäkin syy lienee ollut samankaltainen. Se mistä en pidä tämän sadepimeyden käytössä on se, että kun esimerkiksi alkuperäisessä Godzillassa hirviötä näytettiin aika säästeliäästi, koko ajan hieman piilossa, niin se pimeys toimi sopivana pelotteena, kun taas Emmerichin versiossa se mustan käyttö on liian selvästi virheiden piilottamista, koska Godzilla kuitenkin tuodaan esiintymisissään kokonaan estradille, ei vain vihjailuina. Eikä keskeneräistä työtä pitäisi tuoda esille jos ei uskalleta myöntää siinä olevan vielä tehtävää. Pidän myös joistakin vähäisistä hetkistä joissa Godzilla murjoo taloja, tms., mutta kun juoni on jotain kalojen syöttämistä jättihirviölle ja Woody Allen mumisemassa, niin pari hauskaa mälläyskohtausta ei todellakaan ole tarpeeksi palkitsemaan ja niinpä pelkkä pillimehu triathlonin jälkeen ei vie janoa. Jurassic Park kakkosen Tyrannosaurus Rex juoksemassa kaduilla ja kaatamassa linja-autoa on huomattavasti vaikuttavampaa koettavaa kuin mikään tässä Godzillassa nähty vauvakaaos.

Tämän siitä saa kun joku jolla ei ole rohkeampaa persoonallisuutta koettaa piirtää mallista, jolloin kopioinnista katoaa alkuperäisen sielu ja käsi on muutenkin ollut liikkeissään aivan liian jäykkä. Joten tylsät ihmiset saavat liikaa tilaa, typerän näköinen hirviö saa liian vähän ja velociraptorit vievät liiaksi minuutteja.
En nyt väitä tätä täydelliseksi ajanhaaskuuksi, sillä pikakelauksella pääsee nopeasti niihin elokuvan parhaimpiin kohtauksiin ja siellä kuitenkin on viihdyttävyyttäkin mukana, mutta kyseessä ei ole lähellekään yhtä vakavasti otettava elokuva kuin asiallisimmat Godzillat, eikä vastaavasti missään vaiheessa yhtä hauska kuin sen sarjan keskitasoon kuuluvat tuotokset. Joten valitettavan tylsästä liukuhihnalta tulleesta bulkista on kyse ja näin ollen jos kaipaa jättihirviöelokuvaa jossa pääpaino on ihmisten näkökulmassa, niin Cloverfield on parempi Godzilla ja jos haluaa nähdä jättiliskon aiheuttamassa veikeää materiaalista tuhoa, niin Jurassic Park 2 on parempi Godzilla.

Ehkä minun olisi vain pitänyt pystyä nollaamaan ajatustoimintani, kun kerran sellaista elokuvaa odotinkin ja onhan tässä siihen kuuluvasti todella paljon bojojoing-ääniefektistä kompurointia. Mutta hermot meinaavat korventua kun mukana on toistuvasti sellaisia kiusallisia epäloogisuuksia kuin, että Godzilla muka hengailee paikoissa joihin ei mahtuisi kuin olemalla Dennis Quaid, Godzilla pystyy juoksemaan nopeammin kuin helikopterit lentämään, väistelee ohjuksia kuin Neo luoteja, mutta ei pysy millään kaukana täydestä vauhdistaan olevan taksin perässä ja kukaan ei muka korttelin päässä kuule kun Godzilla karjuu ja kaataa taloja. Entäpä sitten se nilkuttava papparainen joka alussa pakenee Godzillaa tämän rikkoessa laituria ja mies ehtii turvaan vaikka edes Usain Bolt ei siihen pystyisi. Perkeleen Broderick!

Tähdet: **
Godzilla

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Godzilla vs. Mechagodzilla 2 (Gojira tai Mekagojira, 1993)

Koettakaa kestää, näitä tulee tällä erää enää kaksi ja Godzilla vs Mechagodzilla 2 on niistä se toinen.

Muistaako kukaan kuinka monta näitä Forum Filmin julkaisemia Godzilla-elokuvia oli? Olen saattanut itseni sellaiseen uskoon, että niitä oli viisi, mutta itse muistan nähneeni näistä nimenomaisista julkaisuversioista vain kaksi, eli tämän ja ensimmäisen Mechagodzillan. Hiukan kiukuttaa se, että se toinen kasetti oli niin huonokuntoinen, että ei ole enää tähän päivään saakka kulkeutunut mukanani ja tämäkin on nähnyt jo parhaat päivänsä.
Jännää oli se, että varsinkin tämä Mechagodzilla kakkonen tuntui olleen tuolloin 90-luvun puolivälissä joka ainoan videovuokraamon valikoimissa, mutta muut eivät sitten näköjään niinkään. Muistan niidenkin kahden Mechagodzillan kohdalla ihmetelleeni sitä, että vaikka ne ainakin olivat mielestäni loogista julkaista samassa sarjassa, niin miksi Forum Film hyppeli ensimmäisen ja toisen Godzilla-sarjan välillä? No, väliäkö sillä enää on.

Armeija treenaa ahkerasti Godzillan uhkaa varten ja minäkin pidän karatetreeenejä erittäin hyödyllisenä, sillä kukapa ei haluaisi mennä kurkipotkaisemaan kerrostaloa suurempaa atomiliskoa. No, armeijalla on myös teknolelu Mechagodzilla, joka nimensä mukaisesti on Godzillan roboversio, mutta sen hyödyllisyydestä ollaan montaa mieltä, koska se ei aiemmin ollut tominut halutunlaisella tehokkuudella. Nyt Mechagodzillan pitäisi kuitenkin olla päivitetty versio, joten no worries.
Toisaalla lentolisko kuoriutuu ja Godzilla vetää sitä pataan.
Toinen samanlainen muna viedään minne lie tiedelaitokseen tutkittavaksi, eikä siitä tietenkään mitään lentoliskoa ilmaannu, vaan Godzillan poika. Öö hetkinen, muniiko Godzilla siis sekä omanlaisiaan jälkeläisiä että myöskin aivan toisenlaisia eläimiä. Sehän on kuin jos kissa munisi hevosen. Ehkä se onkin niin ettei siitä toisestakaan munasta kuoriutunut mitään lentoliskoa, vaan jokin vaikkapa iso mangusti kävi syömässä sen ja kaikenmaailman lentoliskot saapuvat jostain ihan muualta. Lentoliskoista puheen ollen, se aiemmin nähty kasvaa suurensuureksi ja on täten klassinen jättihirviö Rodan, joka tottakai tahtoo rikkoa infrastruktuuria missä käykään.
Tässä vaiheessa ollaan osoitettu, että Godzilla ei mahda mitään Mechagodzillan mekaanisille voimille, joten robotti saa kenkiä Rodania kasseille. Mutta aivan kuten Rocky joka saa voimansa siitä kun Ivan Drago hakkaa hänet liikuntakyvyttömäksi, myös Godzilla saa uutta virtaa ja hasta la vista baby ja niin, baby takaisin kuin olisi jo.

Godzilla vs Mechagodzilla 2 kuuluu siis Godzillan toiseen sarjaan Heiseihin, joka alkoi Return of Godzillalla ja vaikka Return olikin jatkoa alkuperäiselle vuoden 1954 elokuvalle, niin muutoin näiden Heisei-elokuvien tuli unohtaa aiemmat Shōwa-sarjan elokuvat, ja näin ollen jos aiemmista elokuvista otettiin jotain elementtejä (kuten vaikkapa näitä monstereita) niin niitä käsiteltiin uudelta pohjalta, eikä oikeana jatkona. Godzilla vs Mechagodzilla 2 tosin viittaa jo englanninkielisellä nimellään olevansa jollakin tavalla toiseen ei niin yllättäen Godzilla vs Mechagodzilla (Gojira tai Mekagojira, 1974) nimiseen elokuvaan, joka siis on Shōwa-sarjaan kuuluva tuotos. Rehellisesti sanoen tämä numeraalinen yhdistäminen siihen aiempaan elokuvaan on aivan tarpeetonta, sillä itse elokuvassakin se yhteys jää vain alussa tehtyyn mainintaan, että Mechagodzillaa oli käytetty aiemminkin Godzillaa vastaan. Jos nimestä oli jätetty kakkonen pois ja tuo maininta muutettu muotoon, että rakensimme Godzillaa vastaan uuden aseen, niin tämänkertainen tuotos olisi voinut olla vain oma Heisei-sarjaan lukeutuva remakeversio, eikä minkäänlainen jatko-osa. Se miksi tämä jatko-osana oleminen hieman kiusaa minua johtuu siitä, että kun aiemmin pyrittiin osoittamaan tämän olevan omaa jatkumoaan ja tällöin ristiriitaisuuksia edellisen elokuvasarjan osien kanssa ei tarvitse pohtia, kun eihän niitä ollut tapahtunutkaan, niin nyt kerrotaankin että ainakin osa siellä tapahtuikin. Ja jos kerran aiempi Mechagodzillan vierailu oli totta, niin miksei myös Terror of Mechagodzilla (Mekagojira no Gyakushū, 1975) ja jos sekin, niin sitten myös kaikki muutkin aiemmat elokuvat. Tällöin tässä vaiheessa sitä rupeaa yhdistämään kaikkia Heisei- ja Shōwa-elokuvia yhteen ja siitä ei oikein tule mitään. Tottakai Heiseikin meni nopeasti sekavan hassuttelun puolelle ja lähes jokainen elokuva on kuitenkin enemmän tai vähemmän sitä, että nyt Godzilla tapaa tämän viikon pahiksen ja ensi kerralla sama toistetaan eri monsterin kanssa, ettei mistään innovatiivisuuden nirvanaviidakosta ole kyse. Eli ei se nyt oikeasti saa härän lailla kaapimaan maata ja valmistautumaan hyökkäykseen kohti punaviittaa kun osat eivät satukaan sopimaan yhteen, mutta olisivat nyt vain tehneet kuten Mothran kohdalla ja pitäneet suunsa kiinni aiemmasta. Ensimmäisen elokuvan toimiminen juurena josta molemmat sarjat lähtivät liikkeelle toimii, mutta muut yhdistämiset ovat kauniita kuin Frankensteinin hirviön ompelujäljet.

Parasta tässä elokuvassa on Godzillan muksu, jota ei esitetä edellisen vierailunsa tavoin idioottina jota isä häpeää, vaan viattomana maailmaa ymmärtämättömän lapsena. Mikä hienointa, mukula toimii myös pääosin eläimenä, eikä ihmismäisenä olentona kuten millaiselta moni kumipukuhirviö kaijuissa vaikuttaa. Muutoin kyseessä on perusmättöä joka jää mechastaan huolimatta viihdyttävämpien taakse.

Ajallisesti Godzilla vs Mechagodzilla 2 kuuluu sinne Mothran ja Destoroyahin väliin (kuten myös Godzilla vs Spacegodzilla), mutta jatkumoa ajatellen ainoa huomioitava seikka on se, että tässä osassa Godzillan muksu syntyy, joka sitten Destoroyahissa on kasvanut teini-ikään.

Jaa, ehkä se Rodan sittenkin on Godzillan lapsi. Ainakin lopun rakastava käytös itseuhrautumisineen viittaisi siihen suuntaan.

Tähdet: **
Godzilla vs Mechagodzilla 2

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Godzilla ultimate collection (1954 - 1995), osa 3

GODZILLA VS. MOTHRA (Gojira tai Mosura, 1992)

Godzilla tahtoisi vain tapojensa mukaisesti vedellä sikeitä meren pohjassa, kun pentele vie sieltä tulee avaruuden kivenmurikka ja herättää atomiliskomme unestaan, kuten myös samalla murtaa läheisellä saarella olevan vuoren kyljestä esille suuren ja suurenmoisen munan. Ilmansaasteista ja ihmisten eliniän päättymisen aikaistamisesta vastuussa oleva suuryritys lähettää aasian Indiana Jonesin noutamaan löytöä itselleen, jotta he voisivat tehdä niin kuin whateva. Japanipoppavat Barbie-nuken kokoiset kosmoskeijut (ihan oikeasti) kertovat munan sisältävän Mothran, luontoäidin apuna toimivan jättikoiperhosen (vai onko se pikemminkin yökkönen? No samapa tuo, sillä toukka se kuitenkin ensin on) joka saapuu tarvittaessa pelastamaan planeettaamme ekologiselta tuholta. Siispä Mothra kahlitsee itsensä puuhun ja pitää päällään äidin kutomaa villapaitaa. Koijärvi 4eva!
Mothran herätessä myös silkkaa ilkeämielistä pahuutta henkivä ilmapiiriä pilaava jättihirviö Battra nostaa päätään ja lähtee kellistämään kaupunkeja nurin. Toisaalla Indy koettaa rahastaa ihmiskaupalla ja tarjoaa kosmoskeijuja myytäväksi, mikä ei ilostuta Mothraa, joka siksi myös kaataa taloja matkallaan pelastamaan laululintusia. "Mikä päivä... Godzilla jälleen" toteaa eräskin ja jättimonstereiden yhteenotto keskellä betoniviidakkoa voi alkaa. Mothra ymmärtää Godzillan olevan vakavasti otettava vastus, joten hän sanoo Battralle, että "hei duud, oo ny vaan hyvien puolella" ja Battra vastaa myöntävästi.
Lopuksi Mothra pieree valokaaren, Godzilla pudotetaan viilentymään mereen ja Battra kuolee, mikä on varsin masentavaa, sillä kosmoskeijut kertovat maata lähestyvän kaikkeuden tuhoava meterotiitti jonka mahdollisesti vain todellisuudessa hyvä Battra olisi voinut pysäyttää. No ei se mitään, sillä aiemmin kerrottiin Mothran olevan olemassa nimenomaan pelastaakseen maailma ekotuhoilta ja sillä viitattiin ilmeisesti Godzillan sijaan ennemminkin elokuvassa puheena olleisiin ilmastonmuutoksiin ja etenkin purkautumaisillaan olevaan tulivuoreen joka on aikeissa polttaa koko maan poroksi. Kukaan ei vain näytä mainnineen näistä uhista Mothralle, sillä perhonen lentää liihottaa pois pois pois (i'm looking for a good time) jättäen uhat elämään. No toisaalta eipä niitä kyllä muista enää asiasta varoittaneet tiedemiehetkään, että väliäkö siis otsonikadolla, tms.

Alkaa vähän kyrsimään kun aina Godzillaa kiusataan. Kerta toisensa jälkeen se tahtoisi vain chillata rauhassa, mutta sitten joku tulee häiriköimään ja kun Godzilla vain koettaa mennä jonnekin muualle lööbailemaan, aiheuttaen siinä sivussa oman hiilijalanjälkensä verran tuhoa, niin heti joku Mothra on sitä murhaamassa.

Nyt on kieli vielä aiempiakin enemmän poskessa ja epätasaisuus tolkullisuudessa on kuin asuisi Dark Cityn joka yö uudelleen muokkaantuvassa kaupungissa, että missä oli hetki sitten vielä jalansija on nyt koira ja vesiposti. Elokuvan alkupuoli on apinointia Indiana Jonesista ja hetkittäin uskookin kyseessä olevan Kadonneen aarteen metsästäjien parodia, mutta sitten juoni kehittyy kertomaan tämän nipponindyn kehittymisestä isänä ja ihmisenä, kun hän ahneuksissaan koettaa rikastua viemällä jotain toiselle kuuluvaa ja se jokin toinen saapuu perässä aiheuttaen tuhoa, kunnes sitten lopussa Indy ymmärtää kunnian olevan kultaa kalliimpaa ja korjaa virheensä. Eipä siinä pahemmin Godzilla telmi mielessä ja varmaankin jossain vaiheessa kuvauksia oli joku tuotantoportaasta on todennut, että hei, leffan nimessähän mainitaan Godzilla, joten pistetäänkö se johonkin väliin mukaan? Niinpä itse päämonsterin osuus elokuvassa on aika jälkijättöisen oloinen ratkaisu ja kannessa pitäisi lukea mielummin Indy vs Mothra with special guest star Godzilla.
Kun vielä joukkoon sekoitetaan ne rasittavasti laulavat kosmoskeijut ja Godzilloihin olennaisesti mukaan kuuluva jonkinlainen opetuksellisuus ihmisten aiheuttamasta globaalista vaarasta (eli tällä kertaa ilmansaasteet ja muut ekologiset uhkatekijät), niin kyseessä on jälleen tahattoman koomista talonmurskaustuhoelokuvaa jonka aikana raapii päänsä puhki, repii irti harmaantuneet hiuksensa ja tottakai iloitsee kaikesta pähkähulluudesta. Sehän se näissä Godzilloissa onkin hauskaa, että vaikka ne ovat enimmäkseen sekavia sattumakeitoksia, niin en ole vielä törmännyt yhteenkään (no se ei pidä ihan paikkaansa) Godzilla-leffaan josta en olisi nauttinut tarpeeksi suositellakseni niitä eteenpäin. Ja jos rehellisiä ollaan, niin kuinka moni meistä edesä jaksaisi katsella näitä elokuvia paria osaa pidemmälle jos ne olisivat aina itsensä ja aiheensa vakavasti ottavia? Toisaalta jos Godzillat olisivat pysytelleet vakavalla maaperällä, niin en usko että niitä olisi tehty lähellekään yhtä monta kuin mitä tähän asti on saatu aikaiseksi.

GODZILLA VS. DESTOROYAH (Gojira tai Desutoroia, 1995)

Godzillalla ei mene hyvin sillä ydinreaktorisydän on tekemässä Fukushimat ja se kohtalo pitäisi saada estettyä. Onneksi toisaalla hyvää tarkoittava tiedemies on kehittänyt mikrohapen, joka nimeään ajatellen voi ironisesti muun muassa kasvattaa kalojen kokoa ja sen avulla voidaan rakentaa pienempiä happilaitteita. No okei sitten.
Mikrohappi pohjautuu samoihin tutkimuksiin kuin ensimmäisessä elokuvassa esitelty Godzillan toivottuun tuhoamiseen käytetty hapensyöjä ja näin ollen pienin muutoksin kyseessä on atomipommiakin vaarallisempi ase. Nyt kun Godzilla on vaarassa sulaa ja räjähtää, niin mikrohappi on ilmeisesti muutettava asekäyttöön ja sillä tavoin koetettaisiin estää atomiliskon vaara. Valitettavasti 50-luvulla käytetty hapensyöjä ei vain aiheuttanut kuolemaa, mutta synnytti myös elämää ja sen seurauksena nyt käyttöön otettu ase tekee niin uudemman kerran luodessaan eräänlaisia demoniskorpioneja, jotka Voltronin osien tavoin muodostavat yhdessä jättimäisen olennon, joka nyt on sarvihirviö Destoroyah.
Kahden suunnattoman munsterin uhatessa maailmaa, pyrkivät ihmiset saattamaan heidät kamppailemaan keskenään ja houkutuslintuna käytetään Godzillaan jälkikasvua, kilttiä Junior-Godzillaa.
Hei, käytettiinkö sitä hapensyöjää ollenkaan, muutoin kuin osoittamalle Destoroyahin syntyneen sen seurauksena?

Jos noita ja muita aiempia Godzilloja katsellessa tuudittautuu niissä olevaan mukavan lämpöiseen humoristisuuteen, niin Godzilla vs Destoroyah vetää maton alta olemalla synkkä kuin sokean silmille vedetty huppu keskellä yötä. Se on tosi synkkä huppu.
Huumori sekä hassut hahmot ja tilanteet on jätetty pois ja palattu sinne ensimmäisen Godzillan ja Return of Godzillan vakavuuteen, jolloin jos jokin tällä kertaa huvittaa, niin se ei johdu ainakaan siitä ettäkö olisi koettu olla hauskoja. Savuavasta ja palavana hehkuvasta Godzillasta on saatu aikaiseksi todella vaikuttava uhka ja jälleen ydinvoiman vaaroihin viittaava tarina ei tunnu saarnaavalta taikka päälleliimatulta. Ydinlaskeumagodzilla on jo itsessään niin toimiva idea, että vaikka Destoroyahin kanssa käyty matsi onkin taatun nautinnollista suurtuhoa, niin en oikeasti usko elokuvan kaivanneen mitään muuta jättihirviötä avukseen, vaan ehkäpä ilman hirviötappeluita kyseessä olisi ollut tehokkaampi tieteishengessä tehty haavoittunut karhu ja marjastajat-elokuva. Nyt se kärsii hieman siitä ettei uskallettu jättää odotettuja ja varmasti vaadittujakin elementtejä pois, ja tällä kertaa niihin tukeutuminen tuntuu liialta pettymykseltä, kun ensivaikutelma on silkkaa hunajaa. Etenkin se Aliensia lainaava sotilaat vastaan kattorakenteissa liikkuvat oliot-osuus (olioilla on jopa se suu suussa-anatomia) on viihdyttävyydestään huolimatta tarpeetonta brassailua kumitehosteilla ja toiminnalla, etenkin kun kaikki jää aikalailla toiseksi alussa olleen maailmantuhovision rinnalla.

Kyseessä on elokuva joka on aikalailla samanlainen suora jatko ensimmäiselle Godzillalle kuin Return of Godzilla ja näin ollen välissä tulleet elokuvat eivät kuulu samaan jatkumoon. Ensimmäiseen elokuvaan tehdäänkin sen verran runsaasti viittauksia, että se kannattanee katsoa ennen tähän siirtymistä.

Tähdet:
Godzilla vs Mothra ***
Godzilla vs Destoroyah ***

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Godzilla ultimate collection (1954 - 1995), osa 2

GODZILLA VS. BIOLLANTE (Gojira tai Biorante, 1989)

Godzilla on vaipunut ikiuneen tulivuoren uumeniin ja Japani nuolee haavojaan koettaessaan uudelleenrakentaa tuhottuja alueitaan. Samaan aikaan suunnilleen jokainen häikäilemätön suuryritys koettaa saada Godzillan jälkeensä jättämiä hilsepaloja itselleen, sillä niiden avustuksella voisi tehdä vaikkapa viljakasvustoa jonnekin saudijapanin aavikolle. Räjähdys ja meedio puhuu kukkien kanssa, jenkkisotilasvakoilijat vakoilevat japanilaistiedemiehiä jotka toimivat saudien hyväksi jotka vakoilevat jenkkisotilasvakoilijoita ja hepokatti maantiellä poikittain. Siispä unohdetaan valtaosa kuvaan tunkevista sivuhahmoista, ylimääräisistä ulokkeista, etc., sillä idea on siinä, että Godzillan pelossa elävässä maassa ollaan kehitelty Godzillan suomuista öljyä syövä bakteeri ja sitä voisi luonnollisesti käyttää ainakin öljykatastrofien korjaamiseen. Samaan aikaan tietyt tahot kuitenkin tahtoisivat käyttää sitä biologisena aseena muita valtioita vastaan ja tästä samaisesta aseesta kehittyy uusi skandinaavinen kasvisjättihirviö Biollante. Luonnollisesti Godzilla tuntee luonnon kutsun ja herää, minkä vuoksi aluksi sotilaat paukuttavat turhaan, kun illan otteluna on tietenkin atomilisko vastaan Georgia O'Keeffen vaginakukka.

Erityisen mainio kikka on se sukkula venukseen ja apinamies ja tietenkin se kun Godzillan suoniin ammutaan sitä öljynsyöjäbakteeria, niin se ei toimi hirviön ollessa kylmäverinen, mutta ratkaisuksi keksitään veren lämmitys salamoilla, joka on kuulemma kuin iso mikroaaltouuni. Vau!

Yhden osan verran se kiireettömässä elämää pohdiskelevissa tunnelmissa pysytteleminen kesti, sillä nyt heti ensihetkistä alkaen rokki soi ja ajatukset pysyttelevät linjalla fuck yeah!
Kun ensimmäinen elokuva piti ohjakset aika hyvin käsissään, tahtoi osoittaa missä määritellyt rajat olivat ja efektit, vauhti ja meteli eivät saaneet tulla tarinan tielle, niin nyt ratsastetaan silmät kiinni kädet ilmassa ja annetaan doupatun hevosen vetää spiidipäissään minne Narnian ihmemaahan haluaakin mennä. Toki siellä on hyviäkin elementtejä (niin kuin anabolissteroidinen tunnelma ei sellainen muka olisi) ja se öljynsyöjäbakteerin hyödyntäminen aseena synnyttää niitä odotettuja leuan hieronta-pohdintaan suuntaavia pasifismipuheita, mutta ajatelmat jäävät valitettavasti aiempaa pahemmin räiskinnän alle, sillä esimerkiksi tämän boksin aiempaan kahteen elokuvaan verrattaessa Godzilla vs. Biollante on Michael Bayn näkemyksellä tehtyä elokuvaa, niiden edellisten ollessa sanotaan vaikkapa Ridley Scottia (ihan oikeasti) ja vaikka kyseessä on ehdottomasti hauskaa katseltavaa, niin nyt kyseessä on se imagonsa mukainen elokuva (vrt. Rambo kakkonen) ja niinpä ne yritykset vakavampaan näkökulmaan sortuvat omaan mahdottomuuteensa. Versus kertoo jo tarpeeksi, sillä kyseessä on enemmänkin Mortal Godzilla ja Godzilla Fighter kuin Metal Gear Godzilla. Siispä kun sitä pyrkii sivuuttamaan kaiken vierellä olevan sekoilun ja keskittymään siihen kun räjähdysten saattelemana kehään saapuva Godzilla aloittaa turpakäräjät tällä kertaa vuorossa olevan munsterin kanssa, niin onhan se hiton hauskaa, mutta itse pääesiintyjää odotellessa sitä vain toteaa, että vauhtia nyt, ei tässä ole koko päivää aikaa odotella.

Biollanten lopullinen muoto kammottava ja siksi aivan upea. Sääli, että lopussa sen piti poistua iloisena keijukaispölynä ilmaan, eikä se vuorostaan kääntynyt ihmiskuntaa vastaan, sillä se olisi ollut sopivan masentava käänne.

GODZILLA VS. KING GHIDORAH (Gojira tai Kingu Gidora, 1991)

Elokuva pyörimään ja ensin pari Godzilla vs Mothra-traileria, jotka eivät siis ole lisämateriaaleissa vaan itse elokuvassa ja soittimen laskurin mukaan tämä elokuva kestää lähes 12 tuntia. Kuka hitto siellä on vastuussa. Peter Jackson?

Vuosi on 2204 ja meren pohjasta löydetään kolmipäisen lohikäärme Ghidoran kaksipäiseksi päätynyt ruumis ja kuolema oli kuten todetaan Godzillan ansiota, joten kiva kun lopputulos kerrotaan ennen ottelua. Damn you Marty McFly!
Paluu vuoteen 1992 ja Tokiossa ihmetellään taivaalla chillailevaa avaruusalusta. Museon dinosaurusnäyttelyä häiriköi paikallinen kylähullu joka kertoo kuinka oli aikoinaan tavannut ihan oikean dinosauruksen, joka sodan aikana vuonna 1944 pelasti hänen henkensä tappamalla laumoittain jenkkisotilaita. Jep, kyseessä oli Godzilla, joka tuolloin oli vielä kaikkien lasten paras ystävä, että ala vetää Gamera.
Luultu avaruusalus onkin aikakone jolla 2200-luvun ihmiset ovat saapuneet varoittamaan, että Japani on tuolloin tulevaisuudessa tyystin tuhoutunut ja syypää siihen olisi Godzilla, jonka sisältämä atomisäteily aiheuttaa sen luokan radioaktiivisen laskeuman, ettei sitä voisi mikään mahti maailmassa estää. Paitsi no tietenkin matkaaminen aikaan ennen vuotta 1954 jolloin Godzilla sai atomipommikokeiden seurauksena nykyiset voimansa. Minähän sanoin, ettei Godzilla syntynyt pommikokeissa, vaan vain muokkaantui niiden ansiosta. Miksi muuten nämä tulevaisuuden aikamatkapelastajat pysähtyivät vuoteen 1992, kun olisivat voineet mennä suoraan ylivertaisen teknologiansa avustamana sinne pidemmälle menneeseen ja tuhota Godzilla ilman, että vuoden 1992 ihmiset olisivat koskaan edes tienneet siitä. No, ohimennen mainitaan, että tarvitaan ihmisiä jotka olivat olemassa jo vuonna 1944, joten tietenkään heitä ei oteta mukaan, eikä heille edes ilmoiteta suunnitelmasta ja eiväthän he edes voisi ottaa näitä ihmisiä mukaansa, kun kerran toteavat ettei aikamatkustussääntöjen vuoksi ihminen saa olla olemassa samassa ajassa kahtena. Entäpä se yksi vuoden 1992 tyyppi joka joskus omassa tulevaisuudessaan kirjoittaisi kirjan Godzillasta? Mitä helvetin hyötyä hänestä on matkalla, kun eipä ole vielä tässä vaiheessa edes aloittanut kirjansa pohjatyön tekemistä. Väliäkö tuolla, sillä nyt kuitenkin mennään Lagosin saarelle vuoteen 1944 tuhoamaan tuolloin ystävällistä Godzillaa, jotta hän ei myöhemmin ajautuisi atomisäteilyn uhriksi ja sitten vuoteen 2204
mennessä ehtisi aiheuttamaan ydinlaskeumaa. Valitettavasti aikaekspertit jättävät menneisyyteen kolme mikkihiirilepakkoa ja vaikka Godzilla saatiinkin poistettua kuvioista, niin nämä trullit ottavat sitten paikan kaupunkeja tuhoavana jättihirviönä muodostaessaan yhdessä aika hiton makeen Ghidoran. No hups vaan. Paitsi ettei kyseessä ollut vahinko, vaan nämä tulevaisuuden hyypiöt ovatkin pahiksia jotka tahtoivat luoda omia käskyjään tottelevan hirviön ja tekevän sitten ihan mitä vaan, kuten estäisivät Japania todellisuudessa tuhoutumisen sijaan ostamasta Etelä-Amerikkaa ja Afrikkaa. Ja uudestaan, miksi he pysähtyivät vuoteen 1992, kun kerran haluavat vain kuitenkin tappaa kaikki. Ei hätää, sen kun vain säteilytetään toinen dinosaurus ja näin meillä on uusi Godzilla joka voi sitten kurmoottaa Ghidorahia. Erikoista on se, että koska tuntemamme Godzilla poistetaan maailmasta ennen kokemuksiaan atomisäteilyn kanssa eikä siis koskaan milloinkaan ikinä tee niitä tekoja joita aiemmissa elokuvissa on tapahtunut (vrt. vuoden 2009 Star Trek), niin miten tämä joku toinen dinosaurus joka vieläpä ainoassa aiemmin koetussa välähdyksessään on pelkkä hapertunut luuranko meren pohjassa saattaa säteilyä osakseen saatuaan muuttua täsmälleen samaksi Godzillaksi joka tekee täsmälleen samat jutut kuin se ns. oikea Godzilla? Logiikkaongelma kuitataan myöhemmin Terminator kolmosessakin käytetyllä idealla, että se tapahtuisi kuitenkin. Deal with it.
Hyvä on sitten, vuosi on 1992 ja Godzilla vetää Ghidorahia pataan. Mutta onko tuo aikamatka joka palauttaa oikean Godzillan tähän hetkeen tunnistamaan sodasssa pelastamansa miehen ja täppamaan hänet. Kyborgighidorah iskee kuin miljooona volttia!

Rokki ei soi, mutta vauhtia ja pähkähulluja vaarallisia tilanteita on sitäkin enemmän, mikä kuulostaa todella hölmöltä, sillä eihän tuossa todettu kuinka suuri määrä rokki on. Aikamatkustusta, Devo-pukuja, hologrammineuvotteluita, androideja, supernopeita tulevaisuuden ihmisiä ja muuta mukavaa, eli nyt  hyödynnetään visuaalisuudessa ja käänteissä perinteisiä futuidiksiä. Onhan se toki kivaa katsella viidakossa kulkevaa dinosaurusgodzillaa vetämässä jenkkisotilaita pataan ja elokuvan tulevaisuusvisiot ovat hauskasti sekä kenties yllättävästikin 90-luvun leffaksi todella köpöisiä ja näyttävät ehkä tarkoituksella tai sitten eivät niiltä Shōwa-kauden leffoilta, ja tottakai diggaan siitä kuinka Godzillan synnystä annettiin oman oletukseni mukainen selitys, mutta kyllä tämä on taas edellisen elokuvan mukaisesti täynnä tarpeetonta hassuttelevaa sekoilua ja kärsivällisyys on koetuksella odottaessaan sitä punchlinea. Onneksi tässä on löysästi jalkojaan liikutteleva robotti-ihminen joka juoksee autoa nopeammin ja tyhjät pahvilaatikot toimivat muurina jonka läpi ajetaan, mutta nopeutetut tappelut ovat kuin Benny Hillin aivoituksia ja ohjenuoraksi kannattaa ottaa aivottomuus kallon sisäisen möhkäleen vaivaamisen sijasta.

Tähdet:
Godzilla vs. Biollante ***
Godzilla vs King Ghidorah ***

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

James Garner 1928 - 2014


Godzilla ultimate collection (1954 - 1995)

Ei niin että valittaisin sillä onhan tässä boksissa sentään kuusi Godzilla-elokuvaa, joka on ihan tarpeeksi kattava paketti tyydyttämään nälkää, mutta jos boksi nimetään ultimate collectioniksi, niin ottaen huomioon Godzilla-elokuvien kokonaislukumäärän ei kuusi ole kovinkaan ultimate. Lisäksi huomioitavaa on se, että vuoteen 2004 mennessä Godzilla oli esiintynyt kolmessa eri elokuvasarjassa (Shōwa, Heisei ja Millenniun) ja poislukien tämän boksin ensimmäinen elokuva, joka siis on se ihan ensimmäinen Gojira vuodelta '54, niin muuten kaikki muut viisi elokuvaa ovat otettu keskimmäisestä Heisei-sarjasta (1984 - 1995), ja koska kasari- kauttaviiva ysärisarja koostui seitsemästä elokuvasta, niin edes se ei ole kokonaisuudessaan mukana. Mielenkiintoisesti kolmanneksi ja toiseksi viimeinen Heisei-elokuva on jätetty pois, kun viimeinen taas on mukana. Joten vaikka aikajärjestys pysyy kohdillaan, niin olisiko se nyt ollut liian vaikeaa saada ne kaksi muutakin elokuvaa mukaan.
No, tässä kuitenkin on yhdessä nipussa kuusi Godzillaa ja koska nuo jälkimmäiset elokuvasarjat ovat eräänlaisia reboottauksia, niin tarinajatkumoilla Shōwa-sarjaan ei ole suurempaa merkitystä ja vain ensimmäinen elokuva on oikeasti merkityksellinen Heisei-sarjallekin, joten valittaminen tässä tapauksessa on kuin narisisi saaneensa vain yhden litran limupullon puolitoistalitraisen sijaan. Kuusi Godzillaa on aina kuusi Godzillaa, mutta ei se nyt kokonaisuutta ajatellen mikään ultimate collection ole.

Niin ja rohkenen olettaa, että kaikki vähintäänkin tietävät mikä Godzilla on, joten siitä ei tarvinne pahemmin jutustella ja voime hypätä suoraan itse elokuviin.

GODZILLA (Gojira, 1954)

Leirinuotiotunnelma merellä keskeytyy kun jokin menee ja upottaa laivan miehistöineen. Sama katastrofaalinen tapahtuma toistuu muutamaan otteeseen ja kohta ilmeneekin, ettei kyseesä ole myyntimies Jethro, vaan jotain muuta vähintäänkin yhtä kauhistuttavaa, sillä muinainen atomihenkäyksinen jättihirmulisko on herännyt atomikokeiden seurauksena ja pottuuntuneena päättää tehdä kaikesta muusia. Japani vastaa uhkaan asein, mutta todellinen vapautus voi tulla vain yksisilmäisen tiedemiehen kehittämän tuhovälineen avustuksella ja koska kukaan ei ole valmis katsomaan asioita "radiologisesta näkökulmasta", on syytä kokea Nagasagin ja Hiroshiman kauhuja.

Hysteeristä esiintymistä (moni huutaa koko ajan kuin jalkoja leikattaisiin irti), hieman tekopyhyyttä henkivää asevastaista sanomaa viihteellisen tuhon keskellä ja epäuskottavia pahvisia pienoismallilavasteita joiden seassa kulkeva mies kumipuvussa näyttää eläimellisen ilmentymän sijaan mieheltä kumipuvussa.
Mutta silti kyseessä on niin viihdyttävä ajatuksiakin herättävä katastrofielokuva, että sitä haluaa nauttia lautasen tyhjäksi jopa pyyhkien viimeiset pisarat leivällä talteen.

Ensimmäinen Godzilla on vahvoilla mustilla kuvillaan, jylhällä musiikillaan ja säästeliäästi käytetyllä hirviöllään parhaimmillaan hyvinkin uhkaavaa tunnelmointia, joka ei ole lähelläkään sitä mielikuviin pureutunutta svengaavaa hirnuliskoa (jep, hirnuliskoa) jonka elokuvat ovat kuin beat 'em up-pelejä vaihtuvine vihollisineen ja pelkkää maailmojen tuhoa odottaville se voi olla samanlainen yllätys kuin jääkiekkomaskin puuttuminen kahdesta ensimmäisestä Friday the 13th-elokuvasta. Erityisen hienoa on se, että vaikka aika on ymmärrettävästikin kuluttanut Godzillaa, niin se on suhteessa edelleenkin yhtä vaikuttava kuin mikä tahansa nykyajan vastaava elokuva, kuten vaikkapa Pacific Rim. Olivat ne sitten avaruusolennot, jättihirviöt, tulivuoret taikka kokoomuslaiset, niin Godzilla on selvästi suurimpia esikuvia tälläisille suurille katastrofielokuville joissa aluksi ihmetellään Marvin Gayen tapaan että what's going on (okei, hän ei laulanut jättiliskoista. Vai lauloiko sittenkin?), valtio ei aluksi halua uskoa yksittäisen henkilön varoituksia ja sitten pienen isänmaallisen saarnaamisen ohessa koetaan suurtuhoja ja joku tekee marttyyriuhrauksen päivän pelastamiseksi. Siispä nyt katsoen Godzillan rakenne on kopionnin vuoksi aika kulunut ja kun siihen yhdistetään vanhentunut visuaalinen ilme, niin tuoreemman polven katsojat vaatinevat hieman vakuuttelua, mutta kun pääsee oikeaan tunnelmaan sekä asentoon ja ymmärtää elokuvan merkityksen myöhemmille ajoille, niin Godzilla toimii erinomaisesti. Tehosteteollisuus saattaa kehittyä, mutta hyvin tehty pysähtyy ajattomuuteen jo syntyessään. 

RETURN OF GODZILLA (Gojira, 1984)

Tässä vaiheessa lienee syytä huomauttaa, että tämän boksin Godzillat eivät ole niitä jenkkileikkauksia joissa mukaan on ympätty uusia näyttelijöitä kertomaan missä mennään, joten tämäkin paluu on miellyttävämpää katseltavaa kuin se aiemmin yleisessä levityksessä ollut versio.
Ja kyseessä on nimenomaan paluu, vaikka alkuperäinen nimi viittaakin remakeen.
Paluu ainakin kahdella tavalla, sillä ensinnäkin tämä uudelleen herätetty sarja palaa ensimmäisen elokuvan vakavampiin tunnelmiin, kun siinä välissä ehdittiin tehdä muun muassa tälläistä:
Sinänsä ymmärrän kyllä miksi sarja alkoi nopeasti siirtymään koomisempaan suuntaan, kun onhan se hirviö tuhoaa kaupungin/hirviö tappelee toista hirviötä vastaan aika nopeasti kulutettu juonikuvio, jolloin sitä toistettaessa on helppo vetää tarkoituksella avuksi huumoria, kuin koettaa keksiä vakavammin otettavaa pyörää uudestaan. Ja jos totta puhutaan, niin onhan Godzillan design aika koominen ja ajan saatossa se alkoi näyttämään enemmän Michael Chiklisilta Kuumassa piirissä kuin Shieldissa. Tätä ajatellen onkin jännää ettei tämän reboottauksen myötä koetettu hakea täysin erilaista lookkia Godzillalle. Ehkä parempi niin, sillä tuloksena olisi voinut olla Roland Emmerichin mukaisesti pelkkä dinosaurus.
Paluu tämä on Godzillalle myös siten, että kyseessä on sama eläin kuin ensimmäisessä elokuvassa ja hän oli täten viettänyt edeltävät 30 vuotta unessa. Kyseessä onkin seikka joka on herättänyt hieman keskustelua johtuen joko ensimmäisestä elokuvasta itsestään taikka tämän paluun käännöksistä ja leikkauksista. Joissakin yhteyksissä nimittäin todetaan kyseessä olevan toinen atomisaurus, Godzillan ollessa vain lajia kuvaava nimi kuten kissa ja Tero, joka on ihan loogista muissa kuin Teron tapauksessa. Kun vielä ensimmäisessä elokuvassa käytettiin Godzillan tuhoamiseen laitetta joka poistaessaan hapen vedestä, myös jostain syystä sulattaa pois siellä lilluvat elolliset olennot, joten samanhan se teki sitten Godzillallekin, jolloin nyt vuorossa oleva eläin ei voisi olla sama. No, eipä se niin tainnut olla, sillä viimeisten kuvien perusteella Godzilla ei kokenut mitään fyysisiä vaurioita ja laitteen keksijäkin kertoi sen vain"hukuttavan" uhrinsa vaikka kuvat muuta kertoivatkin, jolloin voimme olettaa tämän vielä koeasteella olleen aseen tässä tapauksessa vain palauttaneen Godzillan unten maille josta hänet oli ensimmäisessäkin elokuvassa herätetty ja suuremmat tuhot se tekisi vain heikkonahkaisimmille olennoille.Tämä muuten saakin pohtimaan, että mikäköhän käännös aikoinaan kertoi Godzillan syntyneen atomikokeiden seurauksena? Siis toki syntyi ilmeisesti sillä tavoin, että kaikkien tuntema ja rakastama Godzilla muodostui sellaiseksi atomipommiräjähdysten vuoksi, mutta hänen emonsa ei ilmeisestikään tullut sillä tavoin raskaaksi. Ensimmäisessä elokuvassa nimittäin legendat kertoivat vastaavista tapauksista historiasssa ja kyseessä saattoi olla yksi ja sama eläin,sillä ainakin torkkujensa perusteella kyseessä on aika pitkäikäinen pontso ja näin asian ollessa Godzilla tai hänen lajinsa ei syntynyt vasta atomiaseen keksimisen myötä. Mutta ydinvoimansa tämä nyt vuorossa oleva olento sai radioaktiivisen säteilyn seurauksena. Siis kyseessä vähän niin kuin Bruce Banner oli Bruce Banner syntyjään, mutta Hulk vasta gammasäteilyn ansiosta. No kuitenkin, siispä uskoakseni tuhoutumattomana pidetty Godzilla vain simmahti hapensyöjän ansiosta ja nyt 30 vuotta myöhemmin herää kun väärässä paikassa oleva tulivuori päättää pillastua ja siten Return of Godzilla todellakin on jatko-osa eikä remake, vaikka c'mon, yleensähän jatko-osat samaa tarinaa kertoessaan ovat kuitenkin uusintaversioita.

Siispä siitä on 30 vuotta kun Godzilla vaipui joukkotuhoaseen käytön seurauksena meren syvyyteen ja ihmiskunta, eli japanilaiset ovat tyystin unohtaneet koko mörököllin olemassaolon. Nyt kuitenkin tulivuorenpurkaus menee ja herättää ydinhönkäliskon, joka sitten tapojensa mukaisesti ottaa suunnan kohti kuivaa maata, sillä vuosikymmenien aikana on ehtinyt tulemaan nälkä ja sen voisi taltuttaa vain ydinvoimalan ruokala. Tottakai valtion päättävä elin toteaa olevan kaikille parasta jos asiasta ei hiiskuta sanaakaan ja siten esimerkiksi valmistauduttaisiin joukkoevakuointeihin, kun kerran kuitenkin varmuudella tiedetään minkälainen takuuvarma tuho ja kärsimys on edessä. Eräs toimittaja saa kuitenkin vihiä asiasta ja suostuttuaan vaatimuksiin pysyä hiljaa hän juoruaa Godzillan tulosta suurinpiirtein kaikille vastaantuleville. Ei, hän ei ole Julian Assange, mutta samaan tapaan vaikuttaisi vähät välittävän muiden turvallisuudesta ja hyödyntää saamiaan kallisarvoisia tietoja yhteisen hyvän sijasta mielummin oman egonsa pönkittämiseen. Mahtaa nippontoimittajaa kyrsiä kun pääministeri päättääkin kertoa julkisesti Godzillasta ennen kuin kyseinen toimittaja ehtii napata kunniaa.
Neukut ja jenkit ovat sitä mieltä, että pommitetaan hirviö ydinaseilla tuhannen nuuskaksi, mutta Japanin pääministeri pitää opettavaisen puheen joukkotuhoaseiden vaaroista, joten Igorit ja Frankit suostuvat hillitsemään itsensä ja siksi pamauttavat pommeja ilmaan. Olisiko siitä missään nimessä hyötyä, kun Godzillahan halajaa juuri atomiinuksia vatsansa täytteeksi.

Koska kyseessä on Godzilla vuosimallia nyt-tehdään-efektielokuvia-arkena-ja-lauantaina, niin ymmärrettävästi tässäkin puitteet ovat aiempaa megalomaanisemmat, mutta pelkän Rampage-pelailun ja mainioihin musiikkivideoihin innoituksen antamisen sijaan pysytellään pitkälti siellä melankolisen pohdinnan puolella.
Tottakai Godzilla näyttää edelleenkin turhan ihmismäiseltä liikkeissään, naamavärkki on hupsu, pienoismallilavasteet näyttävät loistavasti tehdyiltä nukkekodeilta, mukana on kieltämättä aika typerän näköinen teknovempain, yhtä typerä koominen sivuhahmo ja niitä pakollisia sekä ehdottoman nautinnollisia tuhohetkiä. Mutta keskustelut tieteen vaaroista ja siitä kenellä on lupa olla olemassa ja elää, yleistunnelman synkkyys ja Godzillan näkyvyyden pitäminen kurissa tekevät tästä paluusta hyvän ja jopa erinomaisen seuraajan alkuperäiselle elokuvalla. Ja kun nyt ei enää ole mukana sitä teatraalista näyttelemistä ja moraalisaarna on yleismaallisempaa, niin kyseessä on Godzilla joka voi olla helpommin sisäänsä päästävä. Kuitenkin vaikka pohjimmiltaan tämä on sitä ns. helppoa katastrofimellastusta, eikä täten vaadi aiempia elokuvia avukseen, niin paluussa tehdään kuitenkin huomautuksia siihen ensimmäiseen elokuvaan ja täten tarinan osoitetaan olevan sidoksissa siihen. Tosin koska kyseessä on suurinpiirtein vain maininta siitä, että sama tapahtui 30 vuotta aiemmin, niin mistään ikuisesta verisiteestä ei ole kyse ja se saattaa jopa herättää häiritseviä pohdintoja siitä, että näinkö nopeasti suurin osa maasta unohtaisi tapahtumat jotka pistivät kaupungit tuhkaksi. Sama se, hiton viihdyttävä ja sopivan määrän ajatuksia herättävä elokuva on kyseessä. Ei siis todellakaan pelkkää efektipäivitystä jota olisi voinut odottaa.

Seuraavalla kerralla lisää hirviöiden kuningasta.

Tähdet:
Godzilla ****
Return of Godzilla ****

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Only God Forgives (2013)

Bangkokissa potku et lyöntikisailuja masinoiva hiljainen Julian (Ryan Gosling) menettää veljensä Billyn (Tom Burke), kun tämä sadismiin ja pedofilaan taipuvainen veli menee mätkimään teinitytön hengiltä ja saa sen seurauksena itse kokea saman kohtalon. Billyn kuolemasta on vastuussa yleisesti pelätty poliisi Chang (Vithaya Pansringarm), joka ei salli ilkeyksiä kaupungissaan ja hammas hampaasta ei riitä, vaan sen tulee olla vähintäänkin pää hampaasta.
Poikien verenhimoinen äiti Crystal (Kristin Scott Thomas) vähät välittää saiko Billy mitä tilasi vai ei, kuolema on kostettava ja siinä Julianin näkemys eroaa, mutta sukurutsaisten vihjailujen seassa on todettava, että äidin sana on laki, vaikka sen ansiosta lopputulos saattaakin johtaa täydelliseen lapsettomuuteen.
Loppuun vielä elokuvan nimeen liittyvää anteeksiantoa.

Jos Nicolas Winding Refnin, Ryan Goslingin ja Cliff Martinezin edellinen yhteistyön tulos Drive oli tyylikästä voimosolmiollista kasaripoppia, niin tämä seuraaja on synagenressä pysytellen huomattavasti lähempänä jotain Suiciden kaltaista kylmän hikistä ahdistusta.
Vaikka Only God Forgives on Driven tapaan kuin hyvällä tavalla tauluiksi suunniteltujen stillkuvien kavalkadi, niin Driven kaltaista viileää sineä on turha odottaa, sillä nyt ollaan polttavassa pätsissä jossa kaikessa on jotain syntisen likaista joka ihoon tarttuessaan ei lähde irti edes teräsvillalla ja paha maku jää jokaisesta hien nuolaisusta elämään. Tyyli on edelleen vähäeleinen ja hiljaa kulkeminen pysähtyy ajoittain väkivaltaiseen kohtaamiseen, joka jo Drivessä esittäytyi erittäin brutaalina, mutta joka tällä kertaa saattaa edeltäjänsä lastentarhaan. Ei siis liene ihme, että Only God Forgives sai kritiikkiä väkivaltaisuudestaan, sillä vaikka sitä ei ole suhteessa tarinaan enempää kuin Drivessä, niin se on jokaisella vierailullaan sellaista verimössöä joka miellyttänee kaikkia gorehoundeja, mutta ei innosta muita. Kyseessä on kuitenkin mausteinen tehokeino, ei kantava voima, joten vaikka elokuvan väkivallalta ei pystynekään sulkemaan silmiään, niin sen ei tule dominoida mielipiteitä siitä. Hakkamisesta huolimatta kyseessä on kauniisti soiva, harkitun vähäeleisesti esitetty ja visuaalisesti upea teos. Joten taidokkaan poseerauksen, eleettömyyden ja synailun ansiosta Refn, Gosling ja Martinez eivät lopulta kovin kauaksi mukavuusalueeltaan eksykään, he vain huijaavat luulemaan niin.

Only God Forgives on myös vastenmielinen ja helposti närkästymistä aiheuttava, joten kielteinen tarttuminen sen sadistiseen tunnelmaan on ymmärrettävää.

Tähdet: ****
Only God Forgives

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Drive (2011)

Nimetön sijaisnäyttelijämekaanikko (Ryan Gosling) tekee kuutamokeikkaa toimimalla autokuskina milloin millekin pankkiryöstäjille tai vastaaville. Ihastus tulee suloisen Irenen (Carey Mulligan) muodossa, mutta väkivaltainen kohtalo on pukeutunut rouvan vankilasta vapautuneen Standardin (Oscar Isaac) naamioon Stondis tarvitsee rikollisuuteen kallistuvaa apua jota nimetön sankarimme voi antaa ja tämä puolestaan johtaa vielä huonompaan seuraan.

Drive on kuin Duran Duranin Rio-levy. Se näyttää hiton coolilta ja kuulostaa myös.
Tässä tietenkin auttaa vahvasti se, että Rion ajalle tuttu "futuristinen" synapopitus on hyvällä tavalla Drivea leimaava ja kun aikakaudessa vellotaan, niin vedetään peliin se sairaan makee ja tunnettu Crockettin ja Tubbsin vähäpuheinen matka kohti väkivaltaa. Drive kun tuntuu suuresti samalta kuin tuo nimenomainen kohtaus.
Vahatut konepellit, kaupunkien pimeyttä rikkovat ajovalot ja auringonnousu kultaa sateen piiskaamat kadut tuo mieleen Michael Mannin urbaanit visiot ja Driven kuvat ovat vähintään yhtä vaikuttavia kuin suden kohtaaminen keskellä kaupunkia. Mann ja Heat tulee mieleen myös harkitsevan vähäpuheisesta, ympäristöään tarkkailevasta päähenkilöstä, joka voisi yhtä hyvin olla Neil McCauley kun kerran ei kerran nimeä saanut. Mutta väliäkö sillä tuleeko mieleen Heat, kasaripopparit tai kenties helpoimmin Walter Hillin yhtälailla supercool The Driver, sillä tuli niitä mielikuvia muualle tai ei niin Drive on silti pirun tyylikästä ja vakuuttavasti näyteltyä jännäriä, jonka kohdalla on lupa pitää suuta hämmästyksestä auki. Melkeinpä miinuksiksi rupeaa laskemaan vain sellaisia vikinöitä kuten miksei tässä soinut missään vaiheessa The Chauffeur, joka tekee jokaisesta ajomatkasta yksisuuntaisen tien kohti viimeistä henkäystä ja että ehkä se musiikkivideomainen tyyli todellakin tuntuu siltä jo pariin kertaan mainitulta coolilta, niin samalla sitä kenties hyödynnetään välistä liikaakin, sillä poseerausta on aika paljon.
Okei, se sivujuoni siitä autokilpailusta oli aika turha tapa esitellä pääpahikset, eli Albert Brooksin ja Ron Perlmanin hahmot, koska eipä sillä tuntunut olevan oikeasti mitään merkitystä että Goslingin hahmo oli tavannut heidät jo aiemmin, kun ilman sitäkin petollinen ryöstösuunnitelma olisi voitu pitää täsmälleen samana ja näin ollen se kilpailu jäi vain tarpeettomaksi umpikujaksi joka korkeintaan vaivaa kysymyksellä miksi? Drive on muutoin mukavan suoraviivainen, että tuollainen sivuraide kääntyy navigaattorin puoleen, kun sitä Goslingin hahmo ei oikeasti tekisi.

Tähdet: ****
Drive

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Robot Chicken Star Wars (2007 - 2010)

Siltä varalta, että joku ei vielä tiedä, niin Robot Chicken on pääosin näyttelijä Seth Greeniin henkilöityvä stop motion-nukkeanimaatiosarja hieman iäkkäämmille lapsille ja koska tässä tapauksessa vain pelkästään sarjaa varten luotujen nukkejen ohella käytetään katsojillekin tuttuja oikeita leluja (ns. actionfiguureja), niin mukana on mainiota kotikutoisuutta.
Huumori pohjautuu enimmäkseen popkulttuuri-ilmiöihin ja eritoten elokuviin. Kun käsittelyssä ovat Tähtien sota- taikka Masters of the Universe-lelut, niin ymmärrettävästi myös niihin liittyvät tutut tapahtumat ovat komiikan kohteina, mutta pelkkien kohtausparodiointien sijaan käytetään hyvin paljon myös sellaista huumoria jota olen itsekin näin esimerkkinä toimiessani hyödyntänyt:
Eli vaikka tilanne itsessään saattaa olla koominen jo ilman vaikkapa historiallista merkkihenkilöä, tms. niin osa huumorista synnytetään sillä miksi toi on tuolla-ratkaisulla.
Sävyltään ne ovat suht' lähellä Greenin toista animaatioduunia, Family Guyta, jolloin kyseessä ei ole aivan iältään pienimmille suunnattua tavaraa ja kyseessä on enemmänkin irtovitsejä ilman eheää jatkuvuuden tunnetta. Mitään South Parkin saarnaavaa poliittisuutta ei ole mukana, eikä Simpsoneiden pyrkimystä pidempiin (perhekeskeisiin) tarinoihin, vaan hypätään mahdollisimman pian kliimaksiin ja se on ihan hyvä ratkaisu Robot Chickenin kohdalla. Toki nuo esimerkit sotivat hieman vastaan, sillä Simpsonit on muuttunut kausi kaudelta enemmän ja enemmän niihin irtovitseihin (ja julkkisvieraisiin vain julkkistatuksen vuoksi) luottavaksi, eikä South Parkillekaan tilanteen laukaiseminen jollain takataskusta vedetyllä irrallisella kakkavitsillä ole mitenkään harvinaista. Family Guy lieneekin näistä mainituista lähinnä, sillä monet vitsit siinä ja Robot Chickenissä ovat samoista lähteistä otettuja, ja vaikka edellä mainitussa ehkä pyritäänkin kertomaan se ns. puolen tunnin tarina, niin ovathan esimerkiksi oikeastaan kaikki sen 80-luvun tv-sarjoihin tai elokuviin liittyvät vitsit täysin irrallisina siellä joukossa ja kokonaan sieltä irroitettuina toimisivatkin Robot Chickenin vain eri tavalla animoituina jaksoina, ettei kyse ole vain siitä että molemmissa nyt sattuu olemaan Seth Green mukana. Mikä tosin ei siis tarkoita etteikö Family Guy ja ne irtovitsitkin olisi yleensä hauskoja.
Etenkin tätä Robot Chickenin Star Wars-kokoelmaa katsoessa on vaikea välttyä miettimästä Family Guyta, sillä myös jälkimmäinen on tehnyt omat Tähtien sota-versionsa ja kun sen tiedon yhdistää samankaltaiseen huumoriin, Greeniin ja muihin molemmissa esiintyviin ääninäyttelijöihin, niin vertailut ovat vähintään ymmärrettäviä. Se samojen ääninäyttelijöiden käyttäminen häiritsee hetkittäin, sillä kun Palpatine kuulostaa Quagmirelta, niin siinä on tässä yhteydessä vain jotain väärää. Joten kaverit olisi kannattanut jättää kotiin, vaikka Seth MacFarlanen versioissa yhteensattumista tehdäänkin vitsejä ja sitä kautta voi jotenkin koettaa yhdistää Greenin ja MacFarlanen sarjat samaan universumiin.
Family Guy kuitenkin kertoi Tähtien sodat kokonaisina parodioivina tarinoina, kun taas tämä Robot Chickenin kokoelma on nimenomaan kokoelma irtovitsejä ja ne hyppivät valtoimenaan elokuvasta toiseen poispyyhkien kaiken toiveen tarinallisesta jatkumosta (episodi kolmosessa koetaan eniten jonkinlaista tarinoiden yhteenkuuluvuutta). Siispä George Lucas tapaa yli-innokkaita faneja, Stormtrooper istuu pöntöllä, Darth Vader repeää diskotanssiin, amiraali Ackbar mainostaa muroja, kivespussinaama ei oikeasti kiusaa Lukea baarissa ja menettää kätensä ohella työpaikkansa mainostoimistossa erehdyksen vuoksi, etc. Joten sillä ei ole väliä ovatko ne itse elokuviin, vaiko johonkin sen ulkopuoliseen ilmiöön liittyviä sketsejä, kunhan vain ovat edes jollakin tavalla Tähtien sota-ilmiöön yhdistettäviä.
Robot Chickenin Star Wars-sketsien pituuksien liikkuessa enimmäkseen parista sekunnista hädin tuskin minuuttiin, niin tässä kolmen levyn kokoelmassa ehtii hieman alle 90 minuutin aikana näkemään ja kuuulemaan aika monta yo mama so fat-vitsiä, että vaikka tarpeeksi moni niistä on hyvinkin hauska, niin kyllähän se lukumääränsä vuoksi käy hetkittäin voimille. Samalla tosin on ihmeteltävä sitä, että oliko se nyt tarpeen jakaa nämä kolmelle eri levylle, kun ekstroineenkin kaikki olisi mahtunut vaivatta yhdelle. No okei, onhan tässä kolme eri Star Wars-erikoisjaksoa, mutta koska jokainen on sisällöltään samanlainen sketsikokoelma, niin mitään varsinaista eroa niiden välillä ei ole ja tälläisessä paketissa ne voi siten nähdä yhtenä jaksona.
Lisämateriaaleista puheen ollen, niin mukana on muun muassa kuva kuvassa-kommenttiraita, mutta sitä ei voi katsoa itse elokuvan aikana, vaan se on oma itsenäinen osansa lisämateriaaleissa ja siinä näkyvät vain kommentoijat ilman Robot Chicken-animaatioita. Siispä koko kommenttiraita menee hieman hukkaan kun heput kertovat tuon liittyvän siihen ja tämän tähän, mutta katsoja ei näe mitä he katsovat, eivätkä saa hirveästi irti siitä kun Green sanoo tuon olleen makee juttu. Mink' tuon?

Tähtien sota on otollista maaperää parodioinnille, joko suoraan taikka siirtämälle sen todellisuutta muualle ja Robot Chicken osoittaa sen liian monta kertaa mainitun Family Guyn tavoin, että tekijät ovat tunteneet lähdeteoksensa ja silloin uskalletaan olla välillä vähemmän ymmärrettävissäkin kun huumoria tehdään muustakin kuin vain isänä olemisesta.
Itseeni luonnollisesti purevat tutut hahmot, parhaimmillaan ällistyttävään hämmennykseen yltävät vitsit ja tietenkin ihastuttava stop motion-animointi, joka onnistuu olemaan samanaikaisesti kömpelöä että myöskin sulavaa balettia. Osa leluista vieläpä on samalla tavalla vasemmalla kädellä vedetyn rumia kuin millaisena Kössi Kenguru-paperitaiteena jo mainittu South Park alunperin ihastutti, jolloin sitä voi ainakin ajatella itsekin pystyvänsä sellaiseen ja se tekee sisällöstä jotenkin läheisempää. Episodi kolmoseen mennessä toteutus on muuttunut ammattimaisemmaksi, kehittyneemmäksi ja mukaan tulleiden tietokone-efektien suurempi käyttö vaikuttaa samoin kuin oikeiden Tähtien sotien kanssakin, eli kyllä se hieman vie suurinta viehätystä pois.
Koska komiikka on enimmäkseen kulkusille kenkimistä ja muuta rasavillimeininkiä (varokaa niitä lisämateriaaleja, sillä siellä lapsellisuus vasta pääseekin valloilleen), niin Robot Chicken naurattaa Star Wars-muodossaankin parhaiten pienissä osissa ja tällöin se koko jutun jakaminen kolmeen levyyn puolustaa paikkaansa, mutta koska ne tulee kuitenkin katsottua putkeen, niin kyllä ne välillä pääsevät väsyttämään. Onneksi siellä on aina Dr. Ball M.D.:n kaltainen sketsi joka tyrkkää arvion sinne paremmalle puolelle ja viimein kertoo mitä se ruisku sisältää.

Tähdet: ****
Robot Chicken Star wars
Episode 2
Episode 3