torstai 24. heinäkuuta 2014

Godzilla (1998)

Hei c'mon, kyllä te tiesitte tämän tulevan.

Atomipommikokeet aiheuttavat komodonvaraaneissa mutaatioita ja yksi niistä kasvaa helkkarin isoksi jättileukaliskoksi joka tulee sitten chillaamaan kaupungille. Kreikkalainen Woody Allen (Matthew Broderick) mumisee ja änkyttää jotain, joten tottakai häntä tarvitaan keräämään kalaa hirviön pyydystämiseksi.

Kun silloin kauan sitten tuli tieto, että Roland Emmerich aikoo tehdä ison rahan jenkkiversion Gojirasta, niin myönnän olleeni aika innoissani. En odottanutkaan mitään syvällistä elokuvaa, enkä mitään Al Pacinoja ja Lauren Bacalleja pääosiin, vaan vauhdikasta elokuvaa ja hemmetin makeen näköistä materiaalituhoa, eikä sellaisen tielle todellakaan tarvita näyttelijöitä joiden esiintymistä on välttämätöntä seurata. Tälläiseen Emmerich vaikutti täydelliseltä valinnalta, sillä olihan hän juuri onnistunut täsmälleen siinä edellisellä elokuvallaan Independence Daylla ja tehnyt Godzillan jälkeen saman uudestaan The Day After Tomorrowlla (myönnettäköön, että edellisessä on muistettavia ihmishahmoja, mutta jälkimmäisessä ei laisinkaan). Isoja, upean näköisiä tehostemylleryksiä joissa ihmiset ovat mukana vain koska koira pitää pelastaa tai tavissankarin rakastaa. Sekään ei haitannut, että samaisen ohjaajan Stargate kuului ja kuuluu edelleenkin omiin viihdetieteiselokuvasuosikkeihini.
Ei näköjään ollut Emmerich sopiva ohjaaja Godzillalle, sillä vaikka mukana ovatkin typerät tarpeettomat ihmiset, tuhoa on, puujalkavitsejä on ja aivojennollausta on, niin kaikki on saatanan tylsää, väkisin väännettyä ja ohjaajan huomioon ottaen yllättävän "halvan" näköistä. Hieman pelottaa sanoa näin, mutta tämä elokuva olisi kaivannut Will Smithia avukseen. Ei kun ihan oikeasti, Smith ei tietenkään olisi ollut sama kreikkalainen Woody Allen kuin Matthew Broderick, mutta kyllä tämä elokuva kaipasi ihmissankarikseen jotain muuta kuin mumisevaa oh my-nörttiä joka kulkee kömpelönä kuin molemmat jalat sidottuina selkään kiinni. Saatanan Broderick! Olit hyvä Ferris, mutta olisit lopettanut siihen. Enkä muuten pidä vaimostasikaan. Erityisen ikävää elokuvassa on, että kun Broderickista on pitänyt väkisin tehdä se sankari, niin muut joutuvat pysyttäytymään takana ja esimerkiksi Jean Reno näyttää vähän väliä siltä, että hän haluaisi vetää Broderickin katuun ja ottaa itse ohjat käsiinsä. Tosin Renokin on aika auringossa löystyttämä makkara, ettei hänestäkään juuri iloa ole ja hän sentään on elokuvan kiinnostavin hahmo. Jos Jean Reno on on tylsä ja innottoman oloinen, niin ei sitä voi odottaa muilta näyttelijöiltä ainakaan parempaa. Elokuvan ihmishahmot ovat yksinkertaisesti tylsiä jotta heitä jaksaisi seurata (Broderickin mielitietty unohtuu jopä hänen ollessaan ruudussa ja äänessä) ja se on hyvin ikävää elokuvassa joka kuvittelee tekevänsä jättihirviötarinasta jotenkin uskottavamman keskittymällä juurikin maantasolla oleviin henkilöihin. Tälläisessä kertomuksessa näiden hahmojen ei välttämättä tule olla mitään erityisen mielenkiintoisia, mutta enemmän kuitenkin kuin vain mies # 1, mies # 2, nainen # 1, nainen # 2, koira nimeltä Moose. Ovathan monet hahmot ääliömäisiä japanilaisissakin Godzilloisa, mutta tylsiä he eivät juuri koskaan ole. Cloverfield on hyvä esimerkki juurikin ihmisten näkökulmasta kuvatusta jättihirviöelokuvasta joka toimii oikein. Tosin Cloverfieldin kohdalla on huomioitava myös se, että se jaksoi pitää monsterinsa piilossa ja osoittaa ihmisten kautta enemmänkin sen aiheuttamat tuhot, pysytellen siis täysin ideassaan ja ennen kaikkea Cloverfield ei sortunut mihinkään jiihaa-huumoriin jollaiseen juuri Emmerichille tyypillinen elokuva tukeutuu hyvinkin usein. Olisi nyt vain suosiolla vetänyt joko täysin överiksi ja ottanut peliin niitä Godzilla vs Mothran kaltaisia Indiana Jones-parodioita ja kosmoskeijuja, sillä vaikka niissä ei olisikaan tolkun häivää, niin ne ainakin ovat hauskaa seurattavaa, tai sitten jättänyt Godzillan itsensä täysin piiloon ja panostanut kaikkensa ihmisiin. Nyt sitä ymmärrettävästi pikakelaa ihmiset pois tieltä päästäkseen niihin Godzillan vierailuihin, jotka sitten ovat enimmäkseen pettymyksiä ollessaan ajallisesti liian vähäisiä ja tuhovoimaltaan vain norsun luokkaa (seinän raapiminen kävellessä ei ole tarpeeksi).
Arvostan sitä, että Godzillasta oli ainakin koetettu tehdä uhkaavamman näköinen, mutta varsinkin näin post Jurassic Park-elokuvana sen liian tavanomainen tyrannosauruslookki jää vajavaiseksi, eikä se Ron Perlman-leuka ainakaan saa ottamaan jättiliskoa tosissaan.
Pidän osittain myös siitä, että elokuvassa on se sateinen ja pimeä tunnelma, vaikka tiedänkin sen johtuvan vain halusta piilotella tietokone-efektien virheitä, mutta se tuo hetkittäin mukavasti mieleen alkuperäisen Godzillan ja Returnin synkät ulkosasut, joissa niissäkin syy lienee ollut samankaltainen. Se mistä en pidä tämän sadepimeyden käytössä on se, että kun esimerkiksi alkuperäisessä Godzillassa hirviötä näytettiin aika säästeliäästi, koko ajan hieman piilossa, niin se pimeys toimi sopivana pelotteena, kun taas Emmerichin versiossa se mustan käyttö on liian selvästi virheiden piilottamista, koska Godzilla kuitenkin tuodaan esiintymisissään kokonaan estradille, ei vain vihjailuina. Eikä keskeneräistä työtä pitäisi tuoda esille jos ei uskalleta myöntää siinä olevan vielä tehtävää. Pidän myös joistakin vähäisistä hetkistä joissa Godzilla murjoo taloja, tms., mutta kun juoni on jotain kalojen syöttämistä jättihirviölle ja Woody Allen mumisemassa, niin pari hauskaa mälläyskohtausta ei todellakaan ole tarpeeksi palkitsemaan ja niinpä pelkkä pillimehu triathlonin jälkeen ei vie janoa. Jurassic Park kakkosen Tyrannosaurus Rex juoksemassa kaduilla ja kaatamassa linja-autoa on huomattavasti vaikuttavampaa koettavaa kuin mikään tässä Godzillassa nähty vauvakaaos.

Tämän siitä saa kun joku jolla ei ole rohkeampaa persoonallisuutta koettaa piirtää mallista, jolloin kopioinnista katoaa alkuperäisen sielu ja käsi on muutenkin ollut liikkeissään aivan liian jäykkä. Joten tylsät ihmiset saavat liikaa tilaa, typerän näköinen hirviö saa liian vähän ja velociraptorit vievät liiaksi minuutteja.
En nyt väitä tätä täydelliseksi ajanhaaskuuksi, sillä pikakelauksella pääsee nopeasti niihin elokuvan parhaimpiin kohtauksiin ja siellä kuitenkin on viihdyttävyyttäkin mukana, mutta kyseessä ei ole lähellekään yhtä vakavasti otettava elokuva kuin asiallisimmat Godzillat, eikä vastaavasti missään vaiheessa yhtä hauska kuin sen sarjan keskitasoon kuuluvat tuotokset. Joten valitettavan tylsästä liukuhihnalta tulleesta bulkista on kyse ja näin ollen jos kaipaa jättihirviöelokuvaa jossa pääpaino on ihmisten näkökulmassa, niin Cloverfield on parempi Godzilla ja jos haluaa nähdä jättiliskon aiheuttamassa veikeää materiaalista tuhoa, niin Jurassic Park 2 on parempi Godzilla.

Ehkä minun olisi vain pitänyt pystyä nollaamaan ajatustoimintani, kun kerran sellaista elokuvaa odotinkin ja onhan tässä siihen kuuluvasti todella paljon bojojoing-ääniefektistä kompurointia. Mutta hermot meinaavat korventua kun mukana on toistuvasti sellaisia kiusallisia epäloogisuuksia kuin, että Godzilla muka hengailee paikoissa joihin ei mahtuisi kuin olemalla Dennis Quaid, Godzilla pystyy juoksemaan nopeammin kuin helikopterit lentämään, väistelee ohjuksia kuin Neo luoteja, mutta ei pysy millään kaukana täydestä vauhdistaan olevan taksin perässä ja kukaan ei muka korttelin päässä kuule kun Godzilla karjuu ja kaataa taloja. Entäpä sitten se nilkuttava papparainen joka alussa pakenee Godzillaa tämän rikkoessa laituria ja mies ehtii turvaan vaikka edes Usain Bolt ei siihen pystyisi. Perkeleen Broderick!

Tähdet: **
Godzilla

1 kommentti:

Occo kirjoitti...

Jättimäinen Ron Perlman paskomassa Nykiä voisikin jo olla jotain...