Private Psycho Lesson (Kojin Jugyo, 1996)

Kun jossain on suuri hätä niin apuun ei tarvita poliisia taikka palokuntaa, vaan helikopterillaan paikalle saapuu uhkea psykoterapeutti Sara joka sitten korjaa kaiken. Kun collegenuorilla joista koulun rehtori ei piittaa pätkän vertaa on vaikeaa ja yksi opiskelijaneidoista, Yuri on jopa aloittanut seuralaispalvelussa toimimisen on Sara kärppänä paikalla ja himokkaan idioottiapulaisensa Taminen kanssa johtamassa tyttöä siveellisyyden sekä oikeamielisyyden tielle. Tai no, Taminen tehtävä on vain laukoa puujalkavitsejä ja kuolata nähdessään vähäpukeisia rintavia neitoja, jolloin Sara on hän joka oikeat työt tekee. Joka on sitten seksuaalista toimintaa.
Seuratessaan Yuria kauppaamassa ruumistaan Sara puntaroi samalla miksi nuorella naisella on tapana käydä kaupassa silpomassa suuriryntäisille suunnattuja rintaliivejä ja paras tapa selvittää asia on palkata Yuri tyydyttämään psykoterapeuttimme. Tyttörakkauden ohessa ilmenee, että varsin hyvin muodostuneella Yurilla on rintakateutta ja hän koettaakin leikata Saran maitorauhat irti. Se ei ole hyvä juttu se ja niinpä Sara parantaa Yurin hypnoottisesti viuhuvilla rinnoillaan, siirtäen heidät molemmat eräänlaiseen unimaailmaan jossa Yuri paljastaa ettei hänen isällään ollut koskaan aikaa hänelle kun hän oli pieni ja siksi Yuri vihaa isoja rintoja. Öö, okei. Nyt kaikki on hyvin ja Yuri rakastaa kaiken kokoisia rintoja. Koulun rehtorikin kiristetään irtisanoutumaan ja Sara vieläpä ammuskelee rehtorin toimiston palasiksi varmistaakseen sen, että mies ymmärtää pysyä poissa koulun alueelta.
Se oli se homma ja nyt seuraavan tehtävän pariin johon liittyy Saran vanha kollegaystävä Erika, jonka suorittama terapia koostuu aivopesusta ja ehdollistamisesta. Tätä Sara ei voi hyväksyä sillä hoidon tulee aiheuttaa mielihyvää ei aivokuolleisuutta. Erikalla on oma hypnoottinen tapansa auttaa potilaitaan ja siinä avuksi tulevat raiskaavat lonkerot (huh, ehdin jo pelätäkin ettei tässä hentaissa ole lonkeropornoa) ja pahan terapeutin tavat on aiheuttanut neidin itsensä aikoinaan kokema raiskaus, jossa syypäänä oli hänen potilaansa ja koska tuo potilas myöhemmin kuoli itsemurhan kautta, niin tietenkin Erika tuntee uhrina olemisen sijaan syyllisyyttä raiskaajansa kuolemasta. Saran on käytävä Erikaa vastaan ja vakuutettava hänelle ettei väkivaltainen pakottaminen ole oikea tie ja tissihypnoosin avulla hän paljastaakin ettei Erikan raiskaaja tappanut itseään vaan kuoli katujengin ampumana ja siten uhrin ei tule tuntea syyllisyyttä siitä, että raiskaajansa olisi tappanut itsensä. Nyt kaikki on taas hyvin.

Perushyvää piirrosta ja animaatiota jossa tietenkin aikaa tapetaan välillä niillä laiskan oloisilla pysäytyskuvilla, mutta kokonaisuutena varsin kelvollisesti kulkevaa pikkutuhmaa aikuispiirrettyä, joka hentaina tietenkin tukeutuu aika ajoin paljaaseen pintaan ja kevyehköön pehmopornoiluun. Kyseessä ei siis parista lonkerokohtauksesta huolimatta ole niinkään mitään sadismikamaa, vaikka ensimmäisen ja toisen puoliskon välillä onkin aikamoinen siirtymä synkempään ilmapiiriin. Sen verran paljon koomisia (enimmäkseen tahattomia) tilanteita on kuitenkin mukana, että väkivaltapornoanimen sijaan mieleen tulee enemmänkin jenkkien teinitissikomediat piirretyssä muodossa. Ei tämä hauska ole, mutta kuitenkin.

Jos ääniraidaksi valitsee englannin ja tekstitykseksi saman kielen niin saa huomata joitakin erinomaisia käännöseroja kuten "who doesn't want a blowjob from a schoolgirl?" joka muuttuu muotoon "hard to believe she's a prostitute." Välillä ne käännöserot ovat täysin päinvastaisia keskenään, joka aiheuttaakin mukavaa hölmöilyä. Mitä on myös erään ääninäyttelijän taiteilijanimi: Syndi Snackwell.

Keitä lienevätkään kannen hahmot niin ovat sitä jossain muualla kuin tällä julkaisulla.

Tähdet: **
Private Psycho Lesson

Sambic (1999)

Ennen zumbaa oli sambic ja ennen sambicia oli,,, en minä tiedä. Aerobic? Gun kata? Kurkipotku? No enivei, se vähä mitä olen zumbaa vahingossa jonkin tv-shopin ansiosta nähnyt, niin samanlaista lattaritanssijumppaa tämä sambic näyttää olevan (ehkä hieman raukeampaa liikehdintää) ja vaikka se ei samanlaiseksi ilmiöksi noussutkaan (joskin zumbakin näyttää jo nyt olevan aikalailla menneisyyttä, aivan kuin atkins ja karppaus), niin varmasti sambic maittaa myös zumban ystäville.
Tälläiselle sohvaperunalle mielenkiintoisinta sambicissa kuitenkin tuntuu olevan sen alkuperän suomalaisuus (Taina Kanerva) ja pohdinta siitä, että vaikka uskonkin lajin kehittäjän pärjänneen taloudellisesti varsin hyvin sambicin ansiosta, niin liekö zumban suosio kirvoittaneen joitakin manauksia ilmoille, sen synnyttyä paljon sambicia myöhemmin ja ollessa samankaltainen, mutta globaalisti huippumenestyksekä, kuin gangnam style. AARGH! No jaa, tanssin yhdistäminen kuntoiluun ei kyllä varmasti ollut uusi keksintö edes luolamiesten aikoina kun Gort kepeillä viidakkopedon kalloa koputti ja itse en välitä sambicista, taikka zumbasta tuon taivaallista, sillä katsoin tämänkin vain eräänlaisena eroottisena fantasiana.

Aluksi kerrotaan lyhyesti kuinka sambic on uusi liikuntamuoto jossa yhdistellään jotain tribaalihuojuntaa rytmikkääseen musiikkin ja sitten vesipuisto Serenan tiloissa heilutaan alkukantaisen musiikin tahtiin.
Välillä mieleen tulee Studio Julmahuvin hittikimara-sketsi.

Takakannen mukaan Sambic-kasetti on "jatkoa Tainan karnevaalisamba- ja Tule's Samba-videoille", mutta ne eivät sano minulle yhtikäs mitään ja oletankin tuon jälkimmäisen olevan kirjoitettu väärin, sillä ihan varmasti kyseessä on Thulsa Doomin Samba-video.
Tämä Sambic-kasetti on näemmä julkaistu täydennettynä versiona myös dvd:llä, että siitä vaan ostamaan jos tekee mieli antaa ajatusten levätä ja rentoutua katselemalla kauniita naisia kosteassa ilmanalassa. Niin ja tietenkin tämän avulla voinee myös harrastaa liikuntaa.

Se tietenkin on hieman pettymys, että kotimaisissa jumppavideoissa erehdytään keskittymään liiaksi lihaskunnon kohentamiseen muualla kuin oikeassa kädessä, kun taas jenkkikamassa painotetaan enemmän pornograafisia kuvitelmia.

Joo, joskus minäkin kyseenalaistan itseni.

Tähdet: ***

Electric Blue 006 (1981)

Tarjolla on naurettavaa tuhmuutta. Varokaa.

Eilen kirppisreissulla mukaan tarttui kassillinen kivaa (elokuvia ja Disney-sarjakuvia), mutta vain yksi löydöistä muistutti minua lapsuudestani kun asuimme kohteessa joka sijaitsi kahden minua elokuvallisesti kasvattaneen ja korruptoineen liikkeen välissä. Noin 300 metrin päässä sijaitsi Jammin videovuokraamo ja toisessa suunnassa hiukan alle 100 metrin päässä oli Liljan kioski, ja kummassakaan en joutunut kertaakaan ongelmiin iän vuoksi. Joskin myönnettäköön, että siihen aikaan ei vielä ollut halua vuokrata pornoa jota molemmista liikkeistä löytyi. Mutta kaikki BRAT Patrolista Timebustersiin, kauhuun ja Bruce Leehen olivat innostusta herättäviä ja varsinkin Liljan kioskista tuli elokuvia vuokrattua ahkerasti, sillä saihan sieltä tuolloisella 15 markan viikkorahallani elokuvan lisäksi pienen pullon limpsaa ja markalla noita ja markalla noita-karkkeja. Tuohon aikaan kun tumputus oli vielä edessä oleva harrastus, pistin kuitenkin merkille erotiikkaosastot ja sieltä etenkin nytkin vuorossa olevan Electric Blue-sarjan, joita sitten myöhemmin tuli muutama katsottuakin. Sontaahan ne ovat ja tämän kuudennen osan kautta kuulette miksi, mutta nostalgia on nostalgiaa.

Electric Blue-sarja on muuten ensikosketukseni Russ Meyeriin ja hänen elokuviinsa. Joten syyttävä sormi siihen suuntaan.

Vuosia luulin, että Electric Blue-sarja oli vain jokin 80-luvun ilmiö, mutta nyt kun googeloin tietoja siitä, niin hitto vie näitähän on tehty ainakin yli 50 kappaletta ja kun mukaan lasketaan ns. spesiaalijaksot, niin sarja on jatkunut vielä pitkälle 90-luvulle saakka. Tosin en tiedä kuinka moni päätyi jonkinlaiseksi videojulkaisuksi saakka, mutta Videouutiset kirjassa näkyy olevan vielä suomijulkaisuna osa 12: Oma Likainen Tusina.
Aika kitsaasti tästä sarjasta löytyy informaatiota, sillä vaikka IMDb:sta löytyi jaksolistaus pienen etsinnän jälkeen, niin nekin ovat oikeastaan vailla mitään varsinaista tietoa, muuta kuin satunnaiset genremääritykset komediasta fantasiaan. Wikipediasta löytyy sentään jotain ja sitten on Refused Classification-sivusto jossa luetellaan Australissa sensuroituja elokuvia ja syitä niihin, ja sieltä löytyy muutama Electric Bluekin. Mutta muuten se oli melkein siinä sitten.
No kuitenkin, tämä sarja on Brittituotantoa oleva eräänlainen Playboy-ohjelman kaltainen videomagazine ja jotenkin olin aina ollut siinä uskossa, että Electric Blue olisi ollut juuri Playboyn tuhmempi kilpailija, mutta Wikipedia valisti minua siinä että tätä itse asiassa esitettiin jenkeissä Playboy-kanavalla ja että tämä olisi sitten toiminut Suomessakin esitetyn Playboy-ohjelman esikuvana.
Electric Blue on siis eräänlainen pornolehti videomuodossa ja jonkinlaisena juontajana toimii aina joku aikuisviihdetähti, sillä erolla että vaikka esimerkiksi tämänkin osan kansi sellaiseen viittaakin niin porno on siitä hyvin kaukana. Esimerkiksi penetraatiota ei näytetä, mutta verrattuna esimerkiksi Playboy-tuotantoihin, on tämä selvästi sleazympaa kamaa. Tosin lopputulos on hieman kun Benny Hill kohtaisi Hustlerin Lloyd Kaufmanin tuottamana, eli pokan pitäminen on ajoittain vaikeaa ja roskaa on katu täynnä.

Tällä kertaa olemme Venice Beachilla ja Vanessa Del Rio toivottaa meidät tervetulleiksi. Aluksi siis esitellään rantakadun ilmiöitä bodareista taitorullaluisteluun ja arvatkaa vaan onko siellä jo tällöin 80-luvun alussa se kitaraa soittava rullaluisteleva kaapuveikko? No tottakai on.
Seuraavaksi voimmekin katsella kuinka yksi rantatytöistä menee mahdollisesti kotiinsa harrastamaan itsetyydytystä.
Vanessa Del Rio syö banaanin ja mariachisoittajat musisoivat.
Näemme laulukohtauksen Liisa Ihmemaassa-tarinan pehmopornomusikaaliversiosta, josta muun muassa Cinema Snob on tehnyt tyylilleen uskollisen hauskan arvostelun.
Tarjolla on missikisat, eli Miss Nude Florida-kilpailu joka siis on ihan oikea kisatapahtuma ja tämä on toteutettukin eräänlaisena Linnan Juhlat-tyylisenä jossa kommentaattorit jutustelevat joutavia ja kommentoivat esiintyjien asusteita... tai siis.
Sieltä siirrymme puheettomaan tarinaan jossa kaksi asuntokatselijanaista päätyy hipelöimään toisiaan ja musiikki kuulostaa Mike Oldfieldilta. Kaikkihan me kaipaamme Tubular Bellsia taustalle kun katselemme lesbiaanisia seikkailuja.
Montaasi edellä mainitusta Liisasta Ihmemaassa ja perään pornolehtiin kuvaavan naisen haastattelu ja esittelyä hänestä työssään.
Sitten tulee jotain todella kipeää, sillä musiikkivideo jossa ABBAn Benny Anderssonin näköinen heppu laulaa jotain Vikingarnan kuuloista tavaraa kahden naisen kainalossa ja välillä näytetään baarissa olevia naisia lipomassa huuliaan ja lihavalta Corey Feldmanilta näyttävää baarimikkoa hinkkaamassa viinilasia puhtaaksi.
Strippari Chesty Morgan heiluttelee tissejään ja pätkä vaikuttaa aivan Russ Meyerin elokuvalta.
Seuraavaksi näemme katkelman ilmeisesti Las Vegasisissa esitetystä kabareesta ja yleisössä on ihan Salvador Dalin näköinen mies. No, herra kuoli vasta 1989, että kenties se onkin hän.
Kylpyammeessa oleva nainen kiukuttelee kun mies astuu ovesta ulos ja sitten hyväillään hidastetusti.
Vanessa Del Rio on porealtaassa ja toistelee repliikkejä "uuh" ja "ouh." Mariachisoittajat musisoivat.
Joku blondi kutsuu meidät Procol Harumilta kuulostavan musiikin tahtiin makuuhuoneeseensa, jossa hän sitten heiluu.
Ja vielä lopuksi ennen kuin vanessa Del Rio kiittää seurasta ja poistuu, näemme kuinka kaksi alastonta naista tiskaa astioita. Hahaha! Voi luoja.

Okei, koska kyseessä on hyvin vanha videokasetti, niin kuvalaadun kritisoiminen on hieman hukkaan heitettyä energiaa, mutta mainittakoon että tämä nauha on erinomaisessa kunnossa ja siten siitä huomaa helposti sen kuinka eri lähteistä koottu materiaali on hyvinkin epätasaista laadultaan ja täten sitä voi pitää miinuksena. Osa pätkistä on selvästi vanhempaa kuin Electric Blue kutosen merkitty tuotantovuosi ja kun siihen lasketaan mukaan sen Miss Nude Floridan kaltaiset dokumentaariset uutispätkät, niin kokonaisuus on hyvin epätasainen ja tilkkutäkkimäinen.
Mutta kuten jo totesinkin, niin Electric Bluet ovat kuin Benny Hill, Hustler ja Lloyd Kaufman yhdessä, niin sellaisena tämäkin on hiton kömpelösti toteutettua, rumaa, epäeroottista, kaikkea muuta kuin hauskaa ja silti samalla juuri niiden vastakohtia täynnä. Eli lyhyesti todettuna hauskaa roskaa.

Tähdet: ~ (tai *****)
Electric Blue 006

Best Buns (Best Buns On The Beach, 1987)

Taannoisella kirpputorikierroksella löytyi paljon hyvää, joita en tietenkään ostanut koska se ei kuulu tyyliini. Sen sijaan mukaan lähti vanhaa kunnon veehooässää muun muassa Navy Sealsin muodossa ja tämä Best Buns joka takakantensa mukaan on "suuri Strep teas Show Long Becista. Mukana mailman kauneimmat ja seksikkäimmät Tytöt. Sekä Hustlerista että Play Boysta. Voiko ne tästä vielä parantua?" No, en vielä tätä introa kirjoittaessani ole Best Bunsia katsonut, mutta totta sen täytyy olla ettei se voi tästä enää parantua. Sillä tuskin maltan odottaa näkeväni "Strep teasia" vieläpä "Long Becista" ja mukanahan on "mailman kauneimmat ja seksikkäimmät tytöt." Eikös tuo Mailman ollut Marvel-sarjakuvien lukijapalstan pitäjä?
Ja Best Bunsin loistokkuutta lisää tämä takakannen teksti: "Sexi on iloinen asia, terv. Otto" ja vieressä Fritz-kissaa muistuttava kuva. Koska Oton kuva ja sitaatti on painettua, niin Otto tuskin on kasetin edellinen omistaja, vaan joku seksuaalisuuden asiantuntija ja täten uskottava totuuden lähde.

Okei, samaisella kirpparireissulla tuli ostettua jotain oikeasti hyvääkin, mutta en kehtaa kertoa mitä.

Olemme jossain klubilla ja sen lavalle on pistetty taustaksi rantamaisemaa visualisoiva lavaste. Lavalle astuu mies nimeltä Mark Kornhauser, mutta minä epäilen hänen olevan Pablo Escobar ja hän kertoo että nyt on alkamaisillaan Paras Takapuoli-kilpailu johon on etsitty ympäri maata parhaimmat kilpailijat. Seuraavaksi Pablo esittelee kisan tuomarit, joita ovat maan paras viulisti Michael Horse (kuka?), levy-yhtiöjohtaja ja puhelinkonsultti Crag Corga (kuka? Niin ja arvon suomentaja, luullakseni Pablo sanoi kylläkin Greg, mutta väliäkö tuolla sillä kiinnostavampaa on, että levy-yhtiön johtaja on myös PUHELINKONSULTTI!) ja Spanky McFarlane (kuka?) joka ilmeisesti oli The Mamas And The Papas-yhtyeessä, mutta nopea vilkaisu Wikipediaan ei tue tuota väitettä, vaikka täti onkin näköjään oikeasti muusikko.
Seuraavaksi lavalle astuu malli pyllistämään, jotta Pablo voi kertoa mitä kilpailun voitolta edellytetään. Takapuolta.
Kilpailijoiden vuoro ja ensimmäisenä saapuu Blondie joka tykkää moottoripyöristä ja sitten Blondie strippaa. Mikä hitto tuo taustabiisi on, se kuulostaa niin kovin tutulta? Ihan kuin Super Freakin Poptoriversio.
McLane (ei John) on seuraava joka strippaa eräänlaisen Miami Sound Machine-imitoinnin tahtiin. McLane näyttää ihan yhdeltä Porvoon lähiliikenteen bussikuskilta ja se kuski on hot.
Maddie esiintyy perussheikkauksen sijaan lähes balettimaisella tanssilla, mutta onneksi ei Demi Mooren,,, öhöm,,, "taiteellisella" tavalla.
Vuoroon pääsee muta- ja öljypainija, naisnyrkkeilijä Christy ja sitten surfmusiikin tahdittamana riisutaan vaatteet.
Rose Mary strippaa ja hän on joukon ensimmäinen kehon öljyämiseen uskonut esiintyjä ja käyttää jopa sitä klassista valkoinen paita repeää-metodia.
Pieni tauko ja sinä aikana Pablo esittelee kaksi bikinineitokaista esittelemässä bikinejä ja pirun huvittavan kuuloinen Ghostbusters-teemakappaleen kopio pääsee soimaan.
Lavalle astelee Don (häh? Don?) joka näyttää hieman edesmenneeltä ja vielä tuolloin elossa olleelta prinsessa Dianalta. No, jos miehenä on Charles, niin kyllä minäkin ymmärrän tämän kuutamokeikan.
Amber strippaa.
Tiina luottaa kanssa öljyttyyn kehoon ja repeävään paitaan.
Lista (Lista? Hahaha!) strippaa ja hänen taustallaan soiva Wang Chung kohtaa INXS:n on toistaiseksi parhaimman kuuloista musiikkia, mutta ei yhtä hauska kuin se Ghostbusters.
Viimeinen vaatteitaan poistava nainen ennen finaalia on Janet ja vaikka hän on varsin viehättävä nainen, niin katseeni kiinnittyy enimmäkseen hänen vinoon askelmaansa. Hei, tosta voi tulla ajan myötä vielä ongelma.
Lopuksi kaikki esiintyjät saapuvat lavalle ja vilauttavat takapuoliaan.
Jotenkin hauskaa on, että luulin monta kertaa lavalle astuvan uudestaan ja uudestaan saman jo aiemmin esiintyneen neidin, kun kerran jokainen tulee esille samankaltaisissa hiusmalleissa, vaatteissa ja aurinkolaseissa, joten vasta vaatteiden vähennettyä huomaa kyseessä olevan aina eri naisen. Esiintymisetkin olivat kaikilla hyvin samankaltaisia, että yhtä hyvin siellä melkein olisikin voinut olla vain yksi esiintyjä lavalla. Suosikkini oli McLane, mutta voittajaksi nousi Blondie.

Tämä on kyllä niin kasaria kuin olla ja voi, ja sellaiseksi lähes parodia ajastaan. Värit ovat pastellia yli äyräiden, miehillä on pikkutakit hihoista käärittynä, Pablolla on lentäjälasit ja Havaiji-paita, sekä miehillä että naisilla on aivan järjettömät suuret hiuslaitteet ja kun naisilla malli on Farrah niin miehillä se on se Renegaden intiaani. Musiikkikin on synapopitusta silloinkin kun se yrittää olla jotain muuta, mitä se ei tee.

Best Bunsin sisältö on siis vain sitä, että Pablo käy vääntämässä puujalkavitsin ja lyhyesti esittelemässä kilpailijat ja sitten vuoron perään neidit tulevat catwalkille strippaamaan.
Jos tässä kilpailussa etsittiin oikeasti parasta takapuolta, niin sen esittämiseen kilpailijat keskittyivät vähänlaisesti ja kyseessä oli ihan normaali strippauspätkä jossa neideillä oli jo lavalle tullessaan vähän päällään ja lähtiessään vähemmän.

Seksikkääksi, tai pikemminkin kiihottavaksi tätä ei voi missään nimessä kutsua, sillä vaikka tytöt olivat kauniita (harva mitään silikonimalleja) ja tissit pääsivät esille, niin Miami Vice-yleisön edessä huonon musiikin tahtiin keikistelevät neidit vaikuttivat oikeasti enemmän urheilukilpailussa olevilta kuin erektiolääkkeiltä.
Yleisön suhteen oli hauskaa kuinka asiallisesti mehet ja naiset käyttäytyivät, eikä mitään Frank Bootheja ollut mukana, kunhan oli vain kilttiä rakennustyömaavihellystä. No kerran siellä joku huusi "take it off", mikä oli ihan ymmärrettävää.

Ei siis mitenkään varsinaisesti eroottinen tuotos tämä Best Buns, mutta kasarityylinsä ansiosta huvittavaa katseltavaa, naiset olivat kauniita ja kokonaistoteutus rakastettavan kömpelöä.

Tähdet: ***
Best Buns

Naughty Fairy Tales (2002)

Kuten takakannen teksti osoittaa, liikumme jälleen modernin nerousklassikon lähteillä:
"See Pinnochio, Snow White, Cinderella and Little Red Riding Hood as you've never seen or heard them before - with plenty of kinky encounters and erotic action that would make the Brothers Grimm blush."
Miten minulla tulee tuosta Pinokkion kirjoitusvirheestä mieleen jokin Onnen Päivien italialaishahmo. Arthur Fonzarelli, heyyy!

Sellainen laiska muka seksikäs poljento Silkkiä Ja Luoteja-tyyliin soi kun siirrymme katselemaan aika mummoutuneen oloista Marilyn Chambersia esittämässä,,, öö,,, Marilyn Chambersia? No kuitenkin, hän makoilee sängyssä kertomassa kuinka sadut ovat tärkeää kansanperinnettä ja kuinka hänkin on kuullut lapsena kaikki tutut sadut, mutta nyt hän kertoisi meille omat versionsa näistä klassikkotarinoista.
Aloittakaamme Punahilkalla. Siispä Punahilkka (joku seksikäs babe) menee isoäidin makuuhuoneeseen, jossa Brünon näköinen lihaskimppu odottaa. Punahilkka ei ehdi kyselemään miksi ja miksi, kun pitää ruveta bylsimään pehmorokin tahtiin. Luulen että isoäidin talo on tulessa, sillä makuuhuoneessa on ihan selvää savua ilmassa. Sitten puujalkavitsi siitä kuin Punahilkka on Little Red RIDING Hood. Tajusitteko? Kyljethän tässä repeävät kuin possulla Robert Irvinen grillissä.
Sitten vuoroon pääsee joku ilkeä noita, joka edustaa satujen perinteistä ilkimystä ollen vähän niin kuin joku Pahatar. Suttuisesti meikattu noita (joku seksikäs babe) hämmentää padassaan oletettavasti hiilihappojäätä ja rupeaa sitten strippaamaan jonkinlaisen gregoriantanssimusiikin tahtiin.
Seuraavassa tarinassa joku seksikäs babe (joku seksikäs babe) haaveilee kohtaavansa ilmeisesti Prinssi Rohkean, joka ratsastaisi valkealla hevosella ja tappaisi lohikäärmeritarin ruusulla. Onhan se siis melkein sama asia kun joku hippimekkoon pukeutunut mies tulee ja pökkii naista puun juurella.
Vuoroon pääsee jokin okkultismikirja jonka vuoksi satunnaiset ihmiset jäävät varmaankin jonkin loitsun huumaamiksi ja harrastavat esiaviollista seksuaalista kanssakäymistä ja jukra, musiikki kuulostaa ihan Jan Hammerilta. Tätäkö hän päätyi tekemään Miami Vicen jälkeen.
Tuhkimo (joku seksikäs babe) asuu ilkeiden sisarpuoliensa kanssa, mutta heti kun Tuhkimo pukee ylleen seksikkäät vaatteet alistuvat sisarpuolet hänen valtaansa ja vaatteet voidaan riisua koska nyt alkaa lesbiaaninen tutkimusmatka. Ja on siellä mukana kenkäfetissiäkin.
Lumikki (elokuvan seksikkäin babe) strippaa.
Viimeisessä tarinassa on joku hyypiö jolla on puhallettava nukke, joka sitten muuttuu eräänlaiseksi naispuoliseksi Pinokkioksi josta en aio mainita sitä helpointa vitsiä. Pinokkio (joku seksikäs babe) ja hyypiö mamboavat.
Marilyn Chambers sulkee satukirjansa ja antautuu haureuteen oman Pinokkionsa kanssa.

Okei, Naughty Fairy Tales on taas niitä laatuteoksia jotka tarjoavat harhauttavaa informaatioa riippuen lähteestä josta sellaista etsii ja niitä vaihtoehtoja ei ole kovinkaan montaa. Kansi tarjoaa eri nimeä ohjaajalle kuin IMDb ja elokuvan nimikin vaihtuu jossain vaiheessa, pituus muuttuu kahdesta tunnista 55 minuuttiin, etc. Siispä jotta olisi varma että linkittäisi elokuvan oikeaan sivuun, saa nähdäkin jo hieman vaivaa ja se on paljon enemmän mitä tekijät pistivät tähän elokuvan harhanäkyyn.

Minulla ei rehellisesti sanoen ole hajuakaan kuka näyttelijä näyttelee mitäkin roolia tässä elokuvassa. Ainoat jotka tunnistan ovat Marilyn Chambers ja Misty Mundae, loput ovat ketä lie. Kukaan ei tietenkään ole saanut varsinaista roolinimeä, vaikka osa hahmoista onkin tunnistettavissa tarinoiden perusteella, mutta kaikki kertomukset on tehty samanlaisina kotivideotason Playboy-pehmoerotiikkana jossa henkilöt hiveltävät toisiaan pehmeän valaistuksen turvin äänettä, vain löysän musiikin ollessa pinnalla. Eipä sillä siis taida olla väliä keitä kukin esittää, tai keitä he oikeasti ovat. Kunhan ovat vain pässin näköisiä pallinaamamiehiä koskettelemassa naisia joihin heillä ei olisi mitään mahdollisuuksia oikeassa elämässä. Siis vähän niin kuin minulla, paitsi että nämä tämän elokuvan miesesiintyjät sentään ovat elokuvassa, kun minä tyydyn Peeping Tom-meininkiin.
Ja kun tulin maininneeksi Misty Mundaen toisena tunnistamanani esiintyjänä, niin tämä mainostettu neiti ei sitten esiinny itse Naughty Fairy Talessa, vaan pelkästään tarkalleen kannessa mainituissa ekstroissa. No, jos oikein tarkkoja ollaan niin Misty Mundae ei esiinny tähän elokuvaan liittyvissä ekstroissa, vaan oman elokuvansa trailereissa. Hahaha! Sehän on vähän niin kuin väittäisi Clive Owenin olevan American Pie: The Naked Milessa jos kyseisen elokuvan bonuksissa olisi Gosford Parkin traileri.

Halvan näköistä, innotonta, uskoakseni eroottiseksi tarkoitettua silmäpuolikädettömien tekemää aivojen nollausta, jossa parasta antia oli strippaava Lumikki. Kuten Predator sanoisi: "Hrrrr."
Niin ja mitään ei sitten oikeasti näytetä, joten jossain Ratulassakin on enemmän seksiä tarjolla ja siihen liittyen ihan ilman mitään pornograafisia visioita tahdon mainita, että Anu Harkki on julmetun kaunis nainen.

Tähdet: *
Naughty Fairy Tales

Sexy Scary Movie (2001)

"From the creators of The Erotic Witch Project & Mistress Of Frankenstein."
No ei se voi olla ainakaan huonompi kuin Scary Moviet, eikä se olekaan.

Ei tällä tietenkään ole mitään yhteistä Scary Movien kanssa ja hitto, jo pelkkä movie tuottaa vaikeuksia. IMDb tyrkyttääkin elokuvalle vaihtoehtoista nimeä The Erotic Ghost. Vaikka väliäkö nimellä, sillä pääasia on etteivät herrat Seltzer ja Friedberg ole olleet mukana tekijätiimissä.

Yön sumuinen Mike Hammer-saksofoni soi, kun miehensä Robertin (John Bacchus) pumpattavana oleva tylsistynyt kotirouva Doris (Darian Caine) fantasioi olevansa kumipuvussa nuolemassa toisen naisen jalkoja ja tämä toinen nainen on mahdollisesti vampyyri.
Aamun tultua aamupalalla Robertin haukotellessa tylsyyksiä, näkee Doris keittiössään tanssivan alastoman naisaaveen (Tammy Parks.) Jostain syystä ohjaaja -joka on sama hyypiö joka Robertiakin esittää- katsoo, että alastonta naisaavetta tärkeämpää on seurata hetki Robertia Dilbertmäisessä työssään, joten ei ihmekään että Doris pitää miestään tylsänä ja haaveilee jostain aivan muusta. Onneksi saksofoni lähtee taas soimaan ja saamme nähdä kuinka Doris on suihkussa ja huomaa reitensä sisäosassa kaksi pientä haavaumaa, jotka eivät siis viittaa sukupuolitautiin, vaan sen metaforaan eli vampyyrin puremaan. Taas siirrymme Robertin työpaikalle ja pointti lienee siinä, että näkisimme kuinka tylsä työ tylsien työkavereiden kanssa tylsistyttää Robertia siihen saakka kunnes on aika vetää D-Fensit ja kyllähän Robbe hiukan unelmoikin kuristavansa kollegaa punavalojen vilkkuessa.
Kotona Doris huomaa alastoman naisaaveen hipelöivän häntä ja rouva alkaa kokemaan nautintoa Enigmamaisen musiikin soidessa taustalla. Seuraa odotettu lesbiaaninen kohtaus, joka on jopa Playboy-standardeilla kesy, mutta sentään kuvattu huonommin. Sitten katsotaan lähikuvaa Robertin rumasta nassusta ja ruudulla liikkuu yritysmaailmaa ironisoivia tekstejä kuten "cash flow" ja joitakin muita yhtä sukkelia vatsankutkuttajia.
Palaamme goottimeikatun Doriksen luokse joka katsoo apaattisena eteenpäin, oletettavasti mikroaaltouunia. Seuraavaksi hän seuraa alastonta naisaavetta ja päätyy talonsa kellariin jossa kaksi isorintaista naispaholaista koskettelee toisiaan. Odotettuaan naisrakkauskohtauksen loppuun, voi Doris säikähtää ja palata yläkertaan, jotta kuva voi siirtyä kuvaamaan Robertin tylsää naamaa tylsäilemässä. Hitto, toi Robert on niin pässin näköinen ääliö, että hei Doris minä olen vapaa, eikä minua haittaa vaikka unelmoisitkin alastomista naisaaveista.
Doriksesta puheenollen, nyt ne naispaholaiset aikovat tehdä tuhmuuksia rouvalle, mutta alaston naisaave ilmaantuu heilumaan ja sitten naispaholaiset ovat kadonneet.
Robertin pinna palaa ja hän kaivaa pyssyn esille. Hah! Jos toi ei ole vesipyssy, niin ei sitten mikään. No, Robert ampuu kollegansa ja saa rangaistukseksi ylennyksen joka ei muuta asemaa millään tavalla, tai tuo aiempaa enempää rahaa tilille, mutta ainakin hän saa uuden toimiston joka on samanlainen kuin aiempi. Hei, tämähän oli lähes ovelaa piikittelyä.
Doris kokee taas naispaholaisen läsnäolon ja muuten, ne naispaholaiset puhuvat samalla tavalla kuin se kääpiö Twin Peaksissa. Kohta Doris avaa alastomana oven meikkikauppiaalle ja kaataa tämän naisen pöydälle ottaakseen hänet väkivalloin. Tällä välin Robert ja työtoverinsa ovat meikanneet kasvonsa valkoisiksi ja miksikö? PILiä siteeratakseni "don't ask me, 'cause i don't know."
Robert saapuu kotiinsa näkemään Doriksen naiskentelemassa meikkikauppiaan kanssa ja tylsistynyt mies istahtaa tylsäilemään sohvalle jolla istuu myös aavemuodossa se Robertin ampuma kollega.

Muistatteko kun jokin noista kotoisista mainoskanavistamme, näytti muutama vuosi takaperin kesän ajan perjantaisin (saattoi se olla lauantaikin) sellaisia kilttejä Ranskalaisia pehmoerotiikkaelokuvia? No, Sexy Scary Movie on hiukan samankaltainen kuin ne, sillä erotuksella että ne sentään näyttivät oikeilta elokuvilta, tämän ollessa enemmänkin kuvaukseltaan ja yleistunnelmaltaan kotivideotasoa. Mutta muutoin, samankaltaista laiskaa eroottista viritystä jossa ei oikeastaan kosketa, mutta huojutaan musiikin tahtiin puolialastomina on tarjolla.
Amerikkalaiseen tapaan suurin osa elokuvan naisista näyttää kuuluvan plastiikkakirurgian muotikataloogin sivuille, mutta onneksi ainakin pääosan Darian Caine on elokuvassa hyvinkin luonnolliselta vaikuttava, vaikka esiintymisellään pyrkiikin olemaan luonnoton ja kansikuvaan hänet on saatu näyttämään silikonilaaksolta.

Oletan että Doriksen näkemä aave, tai ne naispaholaiset sun muut olivat vain harhaa, sillä elokuvan idea lienee siinä että se kuvaisi muka elämäänsä turhautuneita ihmisiä. Siksi kotielämäänsä kyllästynyt Doris Piko ja Fantasio seksuaalisesti ja työhönsä kyllästynyt Robert unelmoi väkivaltaisesti. Joka kerta kun Doris kokee jonkun naispaholaisen kosketuksen, tms. niin aina jossain vaiheessa hän tavallaan herää tilanteesta yksin, joten siellä ei siis ollut muita paikalla. Se tosin ei selitä niitä ihme vampyyripuremia jotka näkyivät siellä suihkussa, koska se oli reaalimaailmaa, mutta ehkä ne vain olivat hyttysenpuremia tai jotain.

Softia musiikkia ja softia erotiikkaa joka putkiaivoiselle on enemmän ärsyttävää kuin tarkoitettu.
Pirun huonot näyttelijät ja jopa ähkiminen on kirjoitettu huonosti.
Ja jos tämä ei olisi niin tylsä, saattaisi tämä olla ei-tylsä.

Tähdet: *
Sexy Scary Movie

Your Personal Best Workout (1994)

Jaa-a, kohta pitäisi taas lähteä veistämään päivittäistä leipää ja naurattamaan asiakkaita.
Mutta sitä ennen jumpataan.

Tällä kertaa vuorossa on Elle Macphersonin tähdittämä jumppatuokio ja tämä neiti/rouva ei ole koskaan herättänyt himofantasioita ajatuksissani ja itse asiassa vaikka kyseessä on ihan kaunis nainen, niin hän on jotenkin ollut näistä ”supermalleista” persoonattomimman oloisia. Tosin myönnettäköön etten ole kovin ahkerasti supermallien toilailuja seurannut, joten vertailukohdiksi jää melkein vain jonkun Kate Mossin päihdeseikkailut joten Macphersonin normaalius on vain plussaa.

Aluksi Macpherson esittelee itsensä, kuten myös kanssajumppaajansa Karen Voightin ja kertoo kuinka heiluminen tuo hyvän olon. Tämä Karen Voight on näemmä jonkinlainen fitnessammattilainen ja hän onkin se varsinaisen tämän videon opastaja joka pääosin kertoo mitä tehdään, Macphersonin itsensä ollessa sidekick. Macpherson lienee näistä kahdesta henkilöstä se tunnetumpi ja on siten ollut videon myyntitäky, mutta Voight tuo videoon sen varsinaisen sisällön. Jumppa alkaa. Astellaan eteen, astellaan taakse ja Voight jutustelee energisesti Macphersonin hymyillessä vieressä. Taustamusiikkina soi mm. INXS:n Suicide Blonde, joka lienee valittu mukaan Australia-yhteyden vuoksi
Yleensä näkemissäni jumppavideoissa kamera pysyttelee enimmäkseen paikoillaan sopivan välimatkan päässä, jotta katsoja pystyy huomaamaan koko vartalon liikkeen ja ajoittain tullaan lähikuvaan hymyilemään. Tässä videossa kuitenkin kameramies on Cloverfield-moodissa ja liikuskelee niin levottomasti joka puolelle, että varsinainen jumppatekniikka jää välillä huomaamatta ja lopputulos muistuttaa enemmänkin tanssipainotteista musiikkivideota.
Aluksi miljöö oli jonkinlainen sademetsä ja sieltä siirrytään aaltojen piiskaamalle rannalle jossa neidit istuvat penkillä heiluttelemassa jalkoja ja toteamassa ”now i feel the burn.” Vesi on syvänsinistä, mutta itse ranta näyttää karanneen The Roadista.
Valoisa vihreä nurmimatto ja kyykistellään ja hitto, Voightin reidet ovat lihaksikkaat.
Hmm, vaikka tämän annetaan ymmärtää olevan Macphersonin jumppavideo, niin Voight taitaa olla enemmän kameran kohteena. Mikä on sinänsä ymmärrettävää sillä hänhän se jumppaeleiden sisällön varsinaisesti esitteleekin. Tämä vain korostaa Macphersonin olevan mukana enemmän houkutteena kuin minään muuna.
Nyt olemme jossain kivirappusilla ja neidit makaavat pöytien päälle venymässä (no okei, Macpherson makaa tuolin päällä.) Paino käteen, käsi taakse, käsi eteen.
Olemme laakson pohjalla ja neidit hyppivät näkymättömien hyppynarujen avustuksella.
Paluu rannalle. Jalat pienen pöydän päälle, selkä maahan, ylös alas ylös alas, aallot lyövät rantaan.
Fields Of Gold soi ja chillataan. Lopputekstien aikana mukaan tulee vielä lisäkevennykseksi pieleen mennyt kohtaus jossa tytöt nauravat.

Tämä on ihan mukava jumppavideo. Ihan kivasti ihonmyötäisiä vaatteita, napa vilkkuu ja paljon hymyilemistä. Mitenkään varsinaisesti eroottinen tuote ei ole kyseessä, joten (valitettavasti) tämä toimii parhaiten nimenomaan kunnon ylläpidossa. Koska liikkeet ovat pääosin hyvin yksinkertaisia ja ne toteutetaan rauhallisesti, niin niihin on helppo päästä sisään eivätkä ne väsytä liiaksi. Eli kyseessä on hieman aamujumpan kaltaista tavaraa ja luulenkin että ohjaaja on sen vuoksi tyrkkinyt kameraa liikenteeseen, että sillä tavoin luotaisiin muka energisempi visio. Ihan turhaan, sillä ei tämä miksikään zumbaksi ole tarkoitettu, vaan eräänlaiseksi mukavaksi aamukahvituokioksi. Tietenkään minä itse en juo kahvia, joten toteamme sen olevan aamuteetuokio.

Macpherson hymyilee ystävällisesti ja luo siten itsestään varsin mukavan mielikuvan. Voight puolestaan on välillä hiukan kireänkin oloinen, mikä tosin johtunee yksinomaan vain siitä että hän on se opettaja ja joutuu siten olemaan asiallisempi, vaikka mitään asiatonta ei toki koko videossa muutoinkaan tapahdu. Voight on asiallinen ja niin pirun hot, että jos hänet tuotaisiin Suomeen niin pakkastalvet olisivat historiaa.

En tiedä onko Your Personal Best Workout oikeasti nimensä mukainen, mutta kyllä esiintyjien hymy tarttuu myös katsojaan, joten lopputuloksena on vähintäänkin henkisesti varsin hyvä fiilis vaikka liha olisikin edelleen velttoa.

Tähdet: ***
Your Personal Best Workout
...NOIR

Deep Throat (1972) / Inside Deep Throat (2005)

Deep Throat, eli kotimaisittain Syvä Kurkku on kenties tunnetuin aikuisviihde-elokuva, jota jotkut koettavat tunkea kauppojen ja elokuvavuokraamoiden draama-hyllyyn. Mutta hei, Caligula voi ehkä kuulua draama-hyllyyn, Syvä Kurkku ei. Se että tämä elokuva pääsi teattereihin saakka, kuvattiin teknisesti ns. oikeana elokuvana ja oli suurensuuri kaupallinen menestys ei tee siitä edelleenkään muuta kuin pornoelokuvan.
Syvä Kurkku kuuluu draama-hyllyyn yhtä paljon kuin Halloween lasten-hyllyyn. Miksi ei muka? Onhan siinä lapsia, d'oh!
No mutta kuitenkin, Syvä Kurkku on kuitenkin oman lajityyppinsä merkkiteoksia, tai vähintäänkin suuren kulttiaseman omaava elokuva joka tulee katsoa pikemminkin sen maineen ansiosta, ei sen vuoksi että odottaisi kokevansa hienon elokuvaelämyksen.

Takakannessa on muuten varsin mainio huomio.
”Pääosassa nähtävä Linda Lovelace leimautui roolinsa ansiosta loppuiäkseen aikuisviihdeikoniksi, vaikkakaan ei Syvän Kurkun menestyksen jälkeen tehnyt kuin viisi alan elokuvaa.”
Niin, ne VIISI muuta pornoelokuvaa eivät siis leimanneet Lovelacea pornotähdeksi, vaan ilmeisesti lievensivät hänen pornostatustaan. Jos vain hän olisi tehnyt pelkästään ne ja jättänyt Syvän Kurkun väliin.

Freud-viittaus ja elokuvan alussa kerrotaan seuraavan tarinan olevan kuvaus erään tytön kasvusta genitaalivaiheeseen. Jep, ja paremmaksi vain muuttuu.
Linda (Linda Lovelace) on se elokuvan kiltti tyttö ja hänen ystävänsä Helen (Dolly Sharp) puolestaan se tuhmuri. Ero osoitetaan tietenkin siten, että Joan Collinsilta näyttävä Helen on ronskimpi puheissaan, kun Linda on hieman kainompi. Samapa tuo, sillä seksistä he molemmat puhuvat vaikka äänensävyt olisivat erilaisia.
Linda kertoo ettei hän saa orgasmia seksuaalisessa kanssakäymisessä ja Helen päättää auttaa ystäväänsä. Siispä vuorolappusysteemi käyttöön ja lauma miehiä paikalle. Ei tepsi, siispä Linda lähtee tapaamaan saippukuplilla leikkivää tohtori Youngia (Harry Reems.) Tohtori huomaa että Lindalta puuttuu klitoris ja pienen jäljittämisen myötä se löydetään kurkusta. Siispä ratkaisu on, että tästä lähin otat suihin ja nautit.
Koska Linda suihinotot aiheuttavat nautintoa myös miehissä (häh? no way!), niinpä neiti pääsee tohtori Youngin leipiin seksuaaliterapeutiksi. Toisin sanoen Linda tekee vierailuja potilaitten luokse ja hyödyntää syvää kurkkuaan.
Young päättää myös saattaa Lindan yhteen erään potilaan, Wilberin kanssa. Young kun uskoo näiden kahden olevan toisilleen sopivia ja ikuisen rakkauden tulisi olla varmaa. Mikäpä ettei, tokihan kaikki klitoriskurkkuiset naiset etsivät miestä joka haaveilee ryöstöraiskauksista. Valitettavasti Wilberin sukupuolielin ei saavuta Linda toivomia mittoja, joten suhde meinaa tyssätä siihen. Hupsusti paljastuukin että Wilberin meisseli onkin pidempi kuin Linda toivoi ja Wilber luuli että hän joutuisi lyhentämään sitä. Ja hahaha kuinka meitä naurattaa.

Ei tämä ole muuta kuin pornoleffa jossa on tietystä näkulmasta katsoen normaalia kekseliäämpi idea, mutta vaatii voimia vääntää itsensä siihen asentoon josta tuo näkökulma on mahdollinen.

Näyttelijöinä elokuvan esiintyjät eivät ole tyypillistä B-tasoa parempia oli sitten kyse naimisesta saati muusta, mutta plussana voitaneen pitää sitä että he esittävät dialogin aivan yhtä hyvin kuin eläytyvät voihkimiseen, että taso ainakin pysyy paikoillaan.
Hiukan plussaa pitää antaa tohtori Youngia esittävälle Harry Reemsille, sillä hän osaa olla ajoittain yllätävänkin hauska. Toki hänen hahmonsa on näemmä kirjoitettu eräänlaiseksi hajamieliseksi/keskittymiskykenemättömäksi/ääliöksi lääkäriksi, että hän ainakin saa tietoisesti esiintyä kuin olisi pallo hukassa.

Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin, niin elokuvan rakenne on lähes kohdillaan. Lindan ongelmat ja niiden ratkaisut esitetään sopivissa kohdin elokuvaa, että rytmitys pysyy oikeana. Okei, elokuva tosin kestää vain tunnin, että jos noin puolen tunnin kohdalla löydetään kurkkuklitoris niin se saattaa kuulostaa liian aikaiselta Keyser Sözen esiintulolta. Mutta vastaavasti, elokuva kestää vain sen tunnin, joten suhteessa tuo paljastus tulee vasta elokuvan puolessa välissä, joka on tavallaan yhtä myöhään kuin Batman Beginsin Batman-osuuden alku.

Mainiosti elokuvassa on varsin hyvä musiikkiraita joka vaihtelee suorasta Bond-musiikin imitoinnista Doors-imitointiin.

Tähdet: **
Deep Throat

Otetaan tähän samaan postaukseen myös mukaan vuoden 2005 dokumentti Inside Deep Throat, kun se niin sopivasti oli tyrkyllä.

Syvän Kurkun dvd sisältää jo itsessään dokumentin The Days Of Deep Throat, jossa Eric Edwards kertoo siitä kuinka tuli pornoelokuva-alalle, kuinka tututui Linda Lovelaceen, ja... Kuka hitto on Eric Edwards ja miksi hän puhuu itsestään? Lyhyt googelointi paljastaa, että Eric Edwards (tunnetaan myös nimellä Eric Roberts, hahaha!) on entinen pornostara ja vaikka hänen uransa on ollut voimissaan jo Syvän Kurkun aikana niin eipä hän ilmeisesti ole mitenkään ollut tuossa produktiossa mukana, kunhan vain on sattunut olemaan lähettyvillä ja kertoo omia näkemyksiään Syvän Kurkun vaikutuksesta. Tyypillistä kehumista, ei muuta.
Joten vaikka The Days Of Deep Throat on ihan ok ekstra, niin mitään varsinaisesti merkittävää se ei kerro Syvästä Kurkusta vaan sitä varten on olemassa tämä Inside Deep Throat-dokkari.

Lähes nokkelalla nimellä varustettu Inside Deep Throat tekee kohteelleen aikalailla saman mitä Milos Formanin Larry Flynt-elokuva teki Hustlerille, eli osoittaa kuinka ns. väärän tuotteen oleminen oikeassa ajassa voi tehdä siitä sisältöään merkittävämmän. Siispä voimme huoletta todeta maailmassa olevan useita Syvää Kurkkua parempia aikuisviihde-elokuvia, mutta Syvän Kurkun joutuminen poliitikkojen ja sensuurin silmätikuksi, ja tätä kautta samoin sananvapauden esimerkiksi, pääsi se saamaan ansaitsematontakin huomiota ja nousi sen ansiosta ylettömään maineeseen.
Dokumentissa pääsevät ääneen kaikki tekijöistä yleisöön, vastustajista kehujiin. Jotain kertoo jo se, että dokumentissa puhuvat aikuisviihdeveteraanien lisäksi, poliitikot, terapeutit, kulttuuritutkijat ja eri syistä julkisuudessa olevat ihmiset joihin lukeutuvat mm. Norman Mailer, Dick Cavett, Bill Maher, John Waters, Gore Vidal, etc. Francis Ford Coppola esiintyy vanhassa videopätkässä, Wes Craven kertoo lyhyesti kokemuksistaan pornokuvaajana ja Dennis Hopper on kertojaäänenä. Joten nimiä dokumentissa on tarpeeksi.
Julkkiksia tärkeämpää on kuitenkin päästä seuraamaan Syvän Kurkun leppoisaa ohjaajaa Gerard Damianoa, joka itsekin toteaa Syvän Kurkun olevan aika heikko elokuvana, mutta sen tekeminen oli hauskaa. Damiano tuntuu olevan varsin mukava heppu, sillä hän ei kokemistaan ongelmista sensuurin, poliitikkojen ja myöhemmin Linda Lovelacen kanssa tunnu olevan vihainen kenellekään.
Damiano muistelee myös uraansa muutoinkin kuin vain Syvän Kurkun kautta ja erityisen mainio on kohtaus jossa puhutaan siitä kuinka väisteltiin sensuuria tekemällä normaalia pornoa, mutta laittamalla päälle opetuksellinen kertojaääni ja täten pornoelokuva muuttui opetusmateriaaliksi, ja läpi meni.
Harry Reems osoittaa puheillaan olevansa luonnossa aivan yhtä veikeän pähkähullun oloinen kuin elokuvassakin.
Pääsemme myös vierailemaan kuvauspaikoilla ja tapaamaan loistavan itseään kreiviksi kutsuneen miehen jonka todetaan olevan ”Horseshit count”, mutta hänellä on hieno viinikellari.
Nixon puhuu uutisissa taistelusta pornografiaa vastaan ja poliisi ratsaa teattereita jotka esittävät Syvää Kurkkua. Syntyy mediasota, oikeusjuttuja joissa esimerkiksi syyttäjä piti elokuvan suurimpina synteinä sitä, että siinä esitettiin naisen saavan orgasmin. Elokuva saa lisähuomiota ja lippuja myydään entistä enemmän, ja jos halusi ratsastaa trendien huipulla niin elokuva oli katsottava.
Samaan aikaan Linda Lovelacesta tulee niin iso tähti, ettei hän pysty pitämään mainettaan piilossa suvulta ja tutuiltaan. Neiti nauttii julkisuudesta, mutta häpeää samalla sukunsa puolesta.
FBI alkaa hankaloittamaan Syvän Kurkun kulkua kun ilmenee, että mafia on alkanut rahastamaan elokuvalla keräämällä maksuja teatteriomistajilta ja tässä vaiheessa dokumentissa tulee esille erikoinen juttu kun erästä teatteriomistajaa haastatellaan ja hänen vaimonsa koettaa estää haastattelun paljastaen vahingossa samalla mafian vaikeuttaneen tämänkin miehen toimia. Asia jota oli pidetty salassa tähän asti.

Ääneen pääsee pääsyyttäjä Larry Parrish ja saamme kuulla asiallisesti esitettynä hänen perusteensa koettaa kaataa Syvä Kurkku maahan. Emme ehkä ole samaa mieltä puolustajien tai vastustajien kanssa, mutta ainakin molemmat saavat esittää mielipiteensä. Parrish ottaa Harry Reemsin kohteekseen ja onnistuu saamaan hänelle viiden vuoden tuomion säädyttömyydestä. Tämä herättää Hollywoodin puolustamaan miestä ja esimerkiksi Jack Nicholson Warren Beatty seuranaan tukee Reemsia, ajatuksenaan vastustaa sensuuria.
Nixon eroaa, videokulttuuri syntyy ja Reemsin tuomio kumotaan vuosi sen antamisen jälkeen.
Reems huomaa olevana pornotähti jota ei uskalleta palkata muihin töihin ja mies sortuu päihteisiin. Samalla uransa päättänyt Linda Lovelace ryhtyy pornon vastustajaksi ja meille osoitetaan että Lovelacen ex-mies oli väkivaltainen ja pakottanut rouvan pornouralle. Lovelacesta tulee päätodistaja osoittamaan pornon olevan haitallista ja se tulisi kieltää, ja tottakai Syvä Kurkku nousee jälleen esimerkiksi. Lovelacen kohdalla tosin tulee aika vahvasti esitetyksi se, että hänen pornouransa oli enemmänkin nuoruuden itsepäätetty hairahdus kuin pakotuksen alaisena olemista ja siinäkin tapauksessa tähän pakotukseen olisi syyllistynyt tuo ex-mies, koska kaikki, siis kaikki muut olivat yllättyneitä Lovelacen hyökkäyksestä pornouraansa ja Syvää Kurkkua kohtaan, sillä rouva oli ainakin ulkoisesti näyttänyt iloista naamaa. Jopa Lovelacen pornoutta hävennyt sisar osoittaa, että kaiken pahan alku ja juuri olisi ollut ennemminkin tuo ex-mies. No onhan pornoura hieman eri asia kuin telemarkkinointifirmassa työskentely, että varmasti uuden uran/elämän löytyessä on vaikeampi hyväksyä omaa menneisyyttään, joten suokaamme Lovelacelle vihaisuus Syvää Kurkkuaan kohtaan, oli se aiheellista tai ei. Lovelace kuoli vuonna 2002 auto-onnettomuudessa.
Seuraavaksi meille näytetään miten pornoteollisuus on muuttunut jonkinlaisista oikeista elokuvista eräänlaiseksi nautinnon roskaruuaksi, mutta ihan tosi, porno on pornoa tehtiin se sitten kivillä hakkaamalla taikka digikameralla. Hyvää tai huonoa, mutta sitä samaa löytyy kaikesta.
Harry Reems raitistui ja ryhtyi kiinteistövälittäjäksi, joten hän edelleenkin screws people for living.

Inside Deep Throat on erinomainen dokumentti ja se osoittaa ettei tarvitse olla kiinnostunut näkemään elokuvaa johon sen aihe liittyy, kunhan vain on utelias näkemään taustoja sen synnyttämälle ilmiölle. Siispä suosittelen tätä heille jotka eivät halua nähdä Syvää Kurkkua vaikkapa vain siitä syystä, että se on heikko pornoelokuva, mutta ovat silti salaa uteliaita tietämään asiasta enemmän. Toki suosittelen tätä myös elokuvan nähneille, sillä kyseessä on erittäin mielenkiintoinen dokumentti jonka puolueettomuus on ihailtavaa ja informaatiomäärä kattaa oikeastaan kaiken mitä mieleen juolahtaa.

Mainiosti mukana olevat julkkispäätkin ovat valittu selkeästi syystäkin, eikä vain jotta saataisiin mainoksiin tähtiä. Kaikki tuntuu olevan tasapainossa.

Tähdet: *****
Inside Deep Throat
...NOIR

Cindy Crawford: The Next Challenge Workout (1993)

Elokuvataiteen lyhyestä historiasta löytyy useita sielua ja henkeä rikastuttaneita teoksia, mutta tietenkään Cindy Crawfordin jumppavideo ei siihen joukkoon lukeudu.
Vaikka täytyyhän tämän Crawfordin jumppatuokion olla nerokkuuden multihuipentuma kun kerran mukana on fitness expert Radu ja sehän kuulostaa melkein samalta kuin love guru. Öö, mitä?

Aluksi katsojaa muistutetaan ottamaan yhteyttä lääkäriin ennen kuin aloittaa tämänkään jumppaohjeistuksen mukaisia toimintoja.
Seuraavaksi itse Crawford turisee kameralle siitä kuinka ensimmäinen (jota en ole nähnyt) Workout-video sai suuren suosion ja ihmiset supattivat kuinka se nosti itsetuntoa kunnon ohella, joten Next oli seuraavana vuorossa. Tärkeintä on pitää hauskaa.
Crawford kertoo kuinka ei haittaa vaikka ei pysyisi neidin (hän ei tainnut olla vielä tuolloin naimisissa, tai sitten oli) tahdissa ja että mukana jumppaava tarvitsee avukseen kaikenlaista krääsää käsipainoista tuoliin.
Sitten Crawford venyttelee lähikuvissa, kaukokuvissa, tuplakuvissa, aavikolla, studiossa ja oletettavasti se on tuo Radu joka pulisee päälle, että nosta käsi sinne laske käsi tänne. Kuvan taustalla näkyy välillä joku heppu tsemppaamassa ja hän juuri lienee Radu. Hitto! Radu näyttää olevan huonommassa kunnossa kuin minä ja se lähentelee jo rigor mortista.
Taustamusiikkina soi mm. The Belovedin Sweet Harmony, joten poppivalinnat ovat mainioita.
Nostetaan jalkaa, lasketaan jalkaa, astutaan eteen, astutaan taakse ja kohta onkin 70 minuuttia kulunut.

Kasetin mukana seuraa paperimuotoinen jumppaopas joka päätyi samantien paperinkeräykseen, sillä minä halusin vain katsella kuinka kaunis nainen venyttelee en tulla kuntoon.

Visuaalisesti studio-osuus on hiukan masentavan näköistä, sillä jostain syystä taustakankaan edessä olevaa Crawfordia on kuvattu siten, että näytetään selvästi paikan olevan lavastettu jonnekin mikä-lie--romuvarastoon ja se saa tilan vaikuttamaan turhan masentavan kolkolta. Kun taas aavikolla tuulikoneen hulmuttavin hiuksin heiluva Crawford luo mieleen ajatuksen jostain shampoomainoksesta, mutta samalla se tilanne on täysin vain sitä kuvaava ja täten epäaitoudessaan aidompi, jos siinä nyt on mitään järjen hiventä.

Alun varoituksista huolimatta tämä ei ole mitenkään extremejumppaa, vaan pääosin aika tuttua venyttelyä ja paikallaan hyppimistä, ja sellaisenaan siis helposti lähestyttävää. Joten jos Crawfordin jumppavideota haluaa katsella muutoinkin kuin sporttiliivien vuoksi, niin varmasti tästä saa aikaiseksi mukavan liikehdintätuokion.

Tähdet: **
Cindy Crawford: The Next Challenge Workout
...NOIR

My Father's Wife (2002)

Porno – emmekä nyt puhu Irvine Welshista – on elokuvan lajityypeistä kenties hankalin kohde kirjoitettavaksi, sillä harvoin pornoelokuvilla on oikeasti elokuvan kanssa yhtään sen enempää tekemistä kuin hauskimmilla kotivideoilla. Yleensä juonetonta sotkua jota ei oikeasti katsella, mutta siltikin tunnen tarvetta edes jollakin tavoin osoittaa että sieltäkin löytyy jotain joilla on elokuvallisia arvoja. Jos pystymme unohtamaan pornoon liitettävät lieveilmöt ja hyväksymään sen vain osana viihdeteollisuutta, niin pystymme näkemään sielläkin olevan pelkkinä elokuvina hyviä ja huonoja teoksia, joista jälkimmäisiä todennäköisesti huomattavasti enemmän kuin edellisiä.
Lieveilmiöihin liittyen vaikka minäkin pyrin näkemään pornoelokuvat vain elokuvina, enkä usko hetkeäkään pornon olevan yhtään sen haitallisempaa kuin väkivallan katsominen, itse asiassa päinvastoin, niin jokin saa minutkin aina ajattelemaan että joudun puolustelemaan siitä kirjoittamista vaikka tämäkin onkin vasta tämän blogin kolmas pornoaiheinen elokuva-arvostelu. Meillä on syystäkin ikärajat olemassa, joten antaa aikuisten päättää omista asioistaan ilman, että toiset aikuiset päättävät puolestamme. Emme nyt kuitenkaan rupea puhumaan pornon sosiaalisesta asemasta, tai sen vaikutuksesta väestönkasvuun, etc. vaan nyt ainakin tämän hetken, se on vain yhtä hyödyllinen ja hyödytön elokuvan alalajike kuten toiminta. Mikä saa vielä mieleen pohdinnan, että jos porno on kerran harvoin oikeaa elokuvaa, niin miten sitä tulisi arvostella? Kiitos kysymästä Watson, sillä otamme tähän kohtaan esimerkin: Jos annan Terminatorille viisi tähteä ja Teurastamo 5:lle neljä, tarkoittaako se että jälkimmäinen heistä on huonompi elokuva? En nyt menisi niinkään väittämään, sillä nämä elokuvat eivät ole kovinkaan verrannollisia keskenään. Mutta jos annan Terminatorille viisi tähteä ja Terminator 2:lle neljä, niin tuolloin voisin todeta ensimmäisen heistä olevan mielestäni parempi elokuva koska nämä kaksi puolestaan ovat hyvinkin sopivasti toisiinsa verrattavia. Siispä jos jokin mikä lie pornoelokuva tulee arvosteltavaksi, niin asennoidumme sen arvosteluun siten, että sen pistemäärässä ei elokuvaa nähdä samassa yhteydessä kuin siihen kuulumattomia lajityyppejä. Kolmen tähden pornoelokuva ei siis välttämättä ole parempi kuin kahden tähden komedia, mutta on hyvinkin parempi kuin kahden tähden porno.

Ja Te jotka nyt pelkäätte tämän blogin muuttuvan salamaniskusta törkyn ja limaisuuden oksennuspussiksi, niin ei huolta, porno ei tule toimimaan johtavana tähtenä, mutta vanha tuttu oksettavuus pysyy paikoillaan.

Itse elokuvaan.

Samantha (Sydnee Steele) oli aikoinaan rakastunut itseään vanhempaan mieheen Donaldiin (Mike Horner) ja seuraava luonnollinen askel oli avioliitto. Uusioperheen arki oli aluksi yhtä unelmaa ja jopa Donaldin aikuinen poika, Michael (Brad Armstrong) otti uuden äitipuolen suosiolla vastaan.
Ajan kuluessa avioliitto muuttui aluksi kuluttavaksi arjeksi ja seuraavaksi Donald alkoi hakemaan lempeä liiton ulkopuolelta. Tovin Samantha jaksoi ylläpitää haluaan korjata liiton halkemia, mutta mitä enemmän Donald vietti aikaa muualla vaimoaan nuoremman rakastajattarensa luona ja osoitti silkkaa haluttomuutta jatkaa liittoa Samanthan kanssa, alkoi rouva luovuttamaan.
Samanthan ystävä Dana (Asia Carrera) ehdottaa, että silmä silmästä ja hammas hampaasta. Jos Donald haluaa vieraita naisia, niin Samanthan tulisi toimia samoin ja täsmälleen samoin sillä seuraavaksi Dana viettelee Samanthan.
Kovin salassa Samanthan ensimmäinen avioliiton ulkopuolinen suhde ei pysy, sillä Michael yllättää äitipuolensa ja Danan itseteosta. Donald tietenkin on asiasta tietämätön ja mitäpä tuosta, sillä hänellä on aivan liian kiire juosta muiden hameiden perässä.
Samantha häpeilee tekoaan ja koettaa selittää Michaelille, että ei tässä mitään, se oli vahinko tai jotain. Michael uskottelee olevansa asian kanssa sujut, sillä hän ei itsekään ole hyväksynyt isänsä jatkuvaa vieraissa juoksemista ja selkeää tahallista välinpitämättömyyttä niin vaimoaan kuin poikaansa kohden.
Vaikkakin aikuinen, niin silti vielä kasvavana poikana/miehenä Michael ei saa enää päästään irti fantasioita Samanthasta Danan kanssa ja haavoittuvainen Samantha alkaa itsekin näkemään Michaelin toisessa valossa. He taistelevat hetken tunteitaan vastaan, mutta kohta ensimmäiset askeleet kohti suhdetta on otettu. Ei, emme voi.
Asioista tietämätön Donald päättää jättää vaimonsa ja kotinsa lopullisesti, mikä vain lähentää Samanthaa ja Michaelia.
Rakkaussuhde alkaa, Donald yllättää Samathan ja Michaelin sängystä, elokuva loppuu.

Pornoelokuvaksi tässä on yllättävän paljon aineksia joiden ansiosta se tuntuu oikealta elokuvalta. Kertomus avioliiton kariutumisesta, uusioperheen ongelmista ja naisen pelosta rakastaa poikapuoltaan, ja lopullisesta hyväksynnästä. Hitto, annetaan tarina Todd Solondzille ja kyseessä on arvostettu taiteellisia arvoja sisältävä draama.
Joten toisin kuin valtaosassa pornoa, niin tässä on oikeasti mukana tarina ja jopa yllättävän vakavamielinen sellainen.
Lisäksi elokuvallisuutta tuovat mukaan seikat joita pelkkää jyystämistä hakevat aikuiserotiikan ystävät eivät arvosta, eli tutun jumputijumputi-musiikin lisäksi tässä soi jatsia, näyttelijät esittävät muitakin tunnetiloja kuin nautintoa, dialogia on aika paljon ja muutakin kuin yeah babya, ja valaistustakin on selkeästi mietitty sillä sen lämpimät puusävyt ovat hyvin miellyttäviä. Jopa kuvaustyyli on perinteisempää jalustatapaa kuin kotivideota.
Siispä jos elokuvasta leikattaisiin panokohtaukset pois, tai ne esitettäisiin toisella tavoin, niin kyseessä olisi tuotos jota ei tarvitsisi pitää piilossa kaapin syövereissä.
Näyttelijätkin ovat pornon mittapuulla asiallisia ja valtaosa heistä tuntuu oikeasti yrittävän näytellä.

Tietenkin kun kyseessä on pornoelokuva, niin se aiheuttaa jonkinlaista vakavasti ottamisen puutetta jonka vuoksi tätä ei kuitenkaan osaa arvostaa samalla tavalla kuin ns. oikeita elokuvia, mitä ne sitten ovatkaan. Ja jos Brad Armstrongin kuuluisi muka olla Sydnee Steelea nuorempi roolihahmoltaan, niin bullshit.
Siltikin, pornon mittapuulla kyseessä on erinomainen elokuva jossa jaksaa seurata jopa sen tarinaa, mutta pelkkää lihanmätkettä kaipaavatkin saanevat osansa.

Tähdet: ****
My Father's Wife
...NOIR

Fat Burning 2 (1999)

Mestariteoksille on lähes aina luvassa jatkoa, kuten myös muillekin elokuville, joten miksi Marianne Kiukkosen Fat Burning Aerobic olisikaan poikkeus tässä tilanteessa. Siispä valmistetaanpa pitsa ja laitetaan kasetti koneeseen, sillä vuorossa on Fat Burning 2.

Aluksi näemme Mariannen joukkoineen mainostavan jotain palautusjuomaa, jonka perään sopii makkaramainos vallan sopivasti. Ihan oikeasti, tässä on makkaramainos. Toki kyseessä on kevyttuotteita, mutta kuitenkin. Ja jotta tilanne olisi mahdollisimman absurdi, heti perään tulee jonkin hammashoitolan mainos, koska aina kun mieleen tulee jumppaus niin mieleen tulevat myös hampaat.
Seuraavaksi Marianne toistaa jälleen mantraa siitä kuinka hyödyllistä aerobic on ja samalla esitellään videolla esiintyviä henkilöitä. Jep, tällä kertaa jumppaajilla on nimet, joista yhtä lukuunottamatta en tunnista niitä. Ilmeisesti tälläkin kertaa vain yksi taustajumppaajista on jonkinlainen julkisuuden henkilö kuten edellisen osan Tanja Vienonen. Tällä kertaa kyseessä on Aria Arai jonka naaman ja nimen muistan nähneeni joskus lehdissä, mutta mitään mielikuvaa minulla ei ole siitä miksi hän on julkkis.
Konsepti on suurinpiirtein sama kuin edellisessäkin videossa. Eli Marianne on etualalla heilumassa ja taustalla olevat jumppaajat toistavat liikkeitä. Erona edelliseen on se että nyt kukin on pukeutunut ilmeisesti oman valintansa mukaan, eivätkä keskenään samanlaisiin univormuihin. Jokaisella on kuitenkin jotain Adidaskamaa, tai ylipäätään verkkarikuteita.
Aiempi pelkkiin naisiin luottaminen on myös muuttunut, sillä nyt taustajumppaajista neljä on naispuolista ja kaksi miestä. Lisäksi jumppaajat ovat erilaisista kokoluokista, joten jumppajutuille tyypillinen pelkkiä timmivartaloita-malli on hylätty.
Mariannen heiluttaa peppuaan ja huutaa päämikkiään hyväksikäyttäen kannustavia lauseita kuten ”shake it baby!” Ja jostain syystä tuo aiemmin mainittu Aria Arai huutaa joka kolmas sekunti jotain mölinää. Ei siitä oikein selvää saa, mutta ainakin ”yeah!” on yksi Arain aktiivisuuden osoituksista.
Aina välillä näemme muka vanhanaikaiseksi tehtyä videokuvaa Mariannesta jollain urheilukentällä urheilemassa ja hän kertoo kuinka jo muinaisessa Kreikassa,,, vai oliko se Roomassa? No, jotain urheilun historiaa se kai on olevinaan.
Seuraavaksi jumpataan kepin avulla, mutta harjanvarsi kuulemma kelpaa myös.
”NO PAIN! NO PAIN!” Joten ilmeisesti kyseessä on Rocky nelonen.
Rockyyn liittyen onkin sopivaa että pian näemme eräänlaista varjonyrkkeilyä ja Marianne kertoo että ”Rocky! Eye of the tiger! Rocky Balboa! Rocky Balboa!”
”Ajattele jotain pahaa, ajattele pahinta. Vaikka se on vaikeaa, me ollaan niin hyviä.” Öö, okei.
Ai niin, en maininnutkaan vielä tämänkertaista studiolavastusta. Oranssiksi valaistut seinät ja seinien reunoilla styroksikiviä ja muutama styroksikivipylväs. Keskiaikaista meininkiä.
Ja musiikkina on edellisestäkin tuttua harmitonta tanssibiittiä.
Lopuksi taas chillataan ja venytetään jalkoja.

Fat Burning 2 on perusidealtaan ihan samanlainen kuin ensimmäinenkin osa, mutta jotenkin tämä tuntuu olevan asiallisempi. Fat Burning Aerobic oli kyllä kiltti ja jumppaihmiset tuskin siitä hernettä nenään vetäisivät, mutta jotenkin tuntuu mukavammalta kun tässä kakkososassa esiintyvät jumppaajat ovat pukeutuneet hieman, sanotaanko vapaamman oloisesti. Sukupuolia on jopa kaksi ja ennen kaikkea esiintyjissä on muitakin kuin laihoja ihmisiä jolloin esiintyjiin on helpompi samaistua. Ei siis tule sitä fiilistä että ”mitä jumppaa noi muka tarvitsevat?”
Vastaavasti taas tämä kakkososa ei toimi ensimmäisen osan tavoin yhtä seksuaalisesti stimuloivana, joten pelkään pahoin että tätä osaa katsellessa olisi oikeasti jumpattava.

Marianne itse esiintyy samalla lailla kuin edellisessäkin videossa. Eli jos se sillloin veti mukaansa, niin kyllä se varmaan toistuu tämänkin kohdalla.
Muut esiintyjät ovat Araita lukuunottamatta turpa rullalla ja hymyillen toistavat Mariannen esittämiä liikkeitä.

Arai kuitenkin pilaa lähes kaiken nautinnon mitä tästä voi saada. En edes oikein ymmärrä miksi hän on mukana. Onko tähän pitänyt saada joku julkkis tuomaan lisähuomiota videolle ja sitten Arai on ainoa jonka kohdalla on tärpännyt? Oli syy mikä tahansa niin hänen ei olisi pitänyt olla mukana. Ensinnäkään hän ei tunnu edes yrittävän tehdä samoja liikkeitä kuin muut, joten yhtä hyvin hän voisi seisoa paikoillaan syömässä voileipää.
Toiseksi Arain muutaman sekunnin välein ääntelemät vongahtukset ovat todella häiritseviä. Aivan kuin Arai mölisisi vain saadakseen itse huomiota, mutta todistaa sillä vain että hiljaa olevat taustajumppaajat ovat huomattavasti mielenkiintoisempia ja uskokaa pois, he eivät ole mielenkiintoisia.

Fat Burning 2 on samankaltainen kuin Fat Burning Aerobic, mutta sillä erotuksella että Fat Burning 2 on huonompi.
Hölmöä on että Fat Burning 2:n tulisi kaiken järjen mukaan olla idealtaan onnistuneempi, sillä vapaamman vaatetuksen ja eri kokoisten ihmisten vuoksi sen tulisi vedota laajempaan yleisöön, heihinkin jotka eivät muutoin jumppaa, mutta kaikki menee viemäristä alas vain ja ainostaan Arain vuoksi joka on niin uskomattoman ärsyttävä että hän muuttaa vegaanitkin verta tihkuvia lihasohvia syöviksi makuuteurastajiksi.

Tähdet: *
Fat Burning 2
...NOIR

Fat Burning Aerobic (1994)

”Tämä energinen Aerobic-video on tarkoitettu sinulle, joka haluat kiinteytyä ja nauttia hikisestä aerobicista.”

No en nyt siitä kiinteytyksestä niin välitä, mutta katselen ihan mielelläni hikistä aerobiccausta.

Tarinamme alkaa siten että Marianne (Marianne Kiukkonen) astelee kameran eteen pukeutuneena Adidaksen verkkareihin ja hän esiintyy kuin olisi jossain Grandmaster Flashin videolla vetämässä jotain old school hiphoppia, että white lines don't do it vaan. Mariannella on myös jokin rätti päässään
Marianne kertoo meille syitä miksi nyt kannattaa aloittaa aerobic. Niitä syitä taisi olla kolme ja yksi oli ainakin että aerobic kehittää koordinaatiokykyä ja tämän toteamuksen taustalla joku MC Lyte kompuroi.
Tanja Vienonen,,, tai ainakin tuolloin vielä Vienonen, taputtaa takapuoltaan.
Ai niin, aerobicia pitää harrastaa olikos se nyt viisi kertaa viikossa. Vähempi määrä on kuin piiskaisi Jeesuslasta.
Ja nyt itse asiaan.
Taustalla on läpikuultavia verhoja ja pari, kolme, neljä muovisen näköistä palmua. Mustavalkoisiin trikoisiin ja väärinpäin pidettävään lippikseen pukeutunut Marianne heiluu edessä ja kertoo kuinka polvet joustavat. Hänen takanaan on neljä naisihmistä, joista yksi on aiemmin mainittu Tanja Vienonen. Keitä nämä kolme muuta ovat? IMDB ei oikein auta tässä asiassa.
Välillä punnerretaan, välillä puristetaan, yy, kaa, koo, nee, vii, kuu, ojenna ylös.
Taustamusiikki kuulostaa hieman Giorgio Moroderilta, mutta tuskin on sitä.
Ahaa, nyt heillä on tummansiniset, harmaat, tai hieman sinne päin olevat sporttiliivit ja pyöräilyhousut, tms. Muista hengittää.
Vuorossa on puristuksen ohella Madonna, joka on näemmä jonkinlainen Vogueliike.
Sitten palataan niihin mustavalkoisiin trikoisiin ja musiikkina on houserytmejä ja ravepianoa.
Muutamaa minuuttia myöhemmin sankarimme kyykistelevät matoilla ja nostelevat jalkojaan. Pakaroita jännittää.
Sitten chillataan. Musiikiksi hieman Phil Collins kopiointia ja istuskellaan, ojennellaan ja rinta pystyyn.
Lopuksi vielä neitokaisemme yhdistävät kätensä Kolme Muskettisoturia-tervehdykseen ja hyppäävät pysäytyskuvaan.

Kasetin mukana tuli myös eräänlainen ohjekirjanen jossa on lyhyesti esiteltynä muutama jumppaliike, joitakin kuntosalimainoksia ja Mariannen kirjoitusta siitä kuinka huisin hauskaa ja hyödyllistä pepunvatkaus onkaan.
En minä tätä kasettia ostanut jumpatakseni muuta kuin likaista mielikuvistustani, joten jumppaliikkeet jääköön arvailujen varaan.

Fat Burning Aerobicin sisältö on siis aika yksinkertainen. Muutana neitonen taustalla toistaa huonosti synkronisoituna etualalla olevan Mariannen liikkeitä ja se on siinä.
Kamera pysyttelee pääosin edessä kuvaten kaikkia osallistujia ja oikeastaan vain silloin kun jumppasarja, tai vaatteet vaihtuvat niin kamera vilauttaa jotain toisestakin kulmasta ja tällöin koemme yleensä NYPD Blue-zoomauksen.

Esiintymistila on pelkistetty. Pari rehua ja taustaverhot ovat mukana vain eräänlaisina drinkkien paperisateenvarjoina, tuomassa maustetta mutta eivät peittämässä varsinaista lihaa.
Musiikki on samoin hyvin yksinkertaista ja sen tarkoitus onkin toimia vain taustana, sillä Mariannen puristuspuheet ovat tärkeämpiä.

Mariannella ja tytöillään näyttää olleen ihan hauskaa, joten esiintyjinä he ovat ihan kelpoja. Eivät he kuitenkaan niin vakuuttavia ole jotta saisivat ainakaan minua nostamaan ahteriani sohvalta, mutta voin kyllä uskoa että vähänkään jumpasta kiinnostuneet saisivat tästä jotain irti. Puhun siis jumpasta tarkoittaen sillä niitä YLE:n kanavilla esitettäviä päiväjumppia, sillä jotenkin minä miellän aerobicin hieman agressiivisemmaksi liikehdinnäksi kuin mitä Marianne esittelee. Tosin koska en ymmärrä jumppauksen päälle, niin saattahaan olla että vuonna 1994 on tämäkin edustanut aikansa Crank: High Voltagea.

Tämä on kaikin puolin kiltti. Ei pahemmin paljasta pintaa, ei pornofunkkia, eikä punaisia valoja.
Mitään erityistä tajunnanräjäytystä ei siis ole tarjolla, mutta ihan kelpo katseltavaa kuitenkin.

Tähdet: ***
Fat Burning Aerobic
...NOIR

Undressed For Success (1995)

Niin tuota.
Undressed For Success ei ole niinkään elokuva, mutta ehkä sen voi nähdä jonkinlaisena dokumenttina. Kyseessä kuitenkin on niin mielenkiintoista tavaraa, että pitäähän sellainen huomioida. Koko roskan idea on yksinkertaisesti siinä, että Kei Mizutani kertoo riisuutuessaan detaljeja itsestään. Tämä ei ole pornoa, vaan tätä varten esitellään tähän blogiin uusi kategoria joka on yksinkertaisesti Erotiikka. Tarkoitukseni on pitää tagit, eli tässä tapauksessa genremääritykset mahdollisimman minimissään ja en siis mielelläni kasvata niiden määrää, mutta ei tätä nyt kehtaa dokumentteihinkaan laittaa vaikka siihen jo viittasinkin. Erotiikkaa toimikoon siis yleisnimenä.

Tarkemmin Undressed For Successia lajityyppinä kuvaillen, on kyseessä ns. kiusoitteluvideo. Suomessa tämä genre on lienee tunnetuin Playboy-ohjelman kautta jossa nämä rannalla ja moottoripyörän päällä poseeraavat vähäpukeiset naiset kertovat tuikitärkeitä seikkoja itsestään, kuten että he harrastavat vaikkapa posliinimaalausta. Ihan vain siltä varalta että meitä kiinnostaa tissien sijaan kuka oli Yhdysvaltojen neljäs presidentti ja kuinka kukka-asetelmalla voidaan elävöittää olohuonetta.
Mieltämällä Undressed For Success strippausvideoksi, ollaan myös hyvin lähellä totuutta.

Takakannen teksti ”No script. No story. No clothes” summaa oikeastaan koko elokuvan tarinan.
Kei Mizutani keimailee metsässä, jossain kartanossa, tms. ja välillä vähentää vaatteitaan. Taustalla soi vaihteleva musiikki joka koettaa jotenkin istua kulloiseenkin vaatetukseen. Eli jos Mizutani aloittaa poseerauksen pastelliväreissä niin musiikki on heleää jopa romanttista, mutta kun päällä on mustaa nahkaa niin kasarihevi lähtee vyörymään. Välillä Mizutanin kertojääni tulee päälle ja saamme tietää muun muassa että hän pitää itseään ujona ja kömpelönä, ja mikä on hänen veriryhmänsä. En tiedä teistä, mutta aina kun minä näen naisen riisuutumassa niin minua kiinnostaa eniten juuri hänen veriryhmänsä. HAHAHA!

Koska koko elokuva on vain Mizutania vähentämässä vaatteitaan ja poseeraamassa erinäisissä paikoissa, niin juonta kuljettavaa dialogia ei luonnollisestikaan ole runsaasti ja elokuvaa on elävöitetty hidastuksilla ja värivaihteluilla. Kokonaisuus muistuttaa siis hyvin pitkää musiikkivideota.

Kei Mizutani on eräänlainen Japanin versio Julie Strainista. Hiukan luonnollisemman näköinen tosin. Mutta periaatteessa he ovat samanlaisia, koska molemmat tekevät roskaelokuvia joissa keikistellään vähissä vaatteissa. Viihdyttäviä elokuvia, mutta roskaelokuvia kuitenkin. Suomessa Mizutani lienee vain pienen fanikannan tiedossa ja sekin vähä mitä täällä on suurelle yleisölle tarjolla hänen tuotannostaan on ei-mitään. En itsekään väitä nähneeni kovinkaan montaa hänen elokuvistaan, mutta niistä jotka olen nähnyt uskaltanen mieluiten suositella Weather Womania (Otenki-oneesan, 1996.) Mutta tietenkään ei saa unohtaa myöskään Terminatrixia jo nimensä vuoksi.
The Rape-Man Of Edo kuulostaa joltain Japanin omalta Citizen Kanelta.

On myönnettävä että kun mietin tälle elokuvalle sopivaa kategoriaa niin hain konsultointiapua IMDB:sta ja vaikka siitä ei ollutkaan apua, niin minusta on suunnattoman huvittavaa että siellä tämä on kategorioitu romantiikaksi. Genre jonka valitsemalla huomaa että IMDB:n listoilla most popular romance feature film oli tätä kirjoittaessani Mulholland Drive ja best romance feature film oli Casablanca. Niihinhän tämä glorifioitu strippausvideo vertautuu mainiosti.

Kei Mizutani on kaunis nainen ja luonnollisesti ajatus tämänkaltaisesta videosta kuulostaa korviini mainiolta. Osittain Undressed For Success toimiikin. Itsetyydytysvälineeksi se on hiukan huono miesten putkiaivojen takia, sillä stereotyyppisesti ajateltuna tämä elokuva toiminee paremmin naisten kaipaaman eroottisen virittäytymisen keinoin. Vaikka Mizutania katselee ihan mielellään, niin elokuvassa soiva hempeä musiikki ja vähäpukeinen poseeraus on parhaimmillaan lyhyen aikaa, mutta 40 minuuttisena Undressed For Success käy jo aika tylsäksi. Kyse on esileikin esileikistä ja sen tiedostaminen aiheuttaa jonkinasteista turhautumista. Asiaa kyllä pelastaa ne kieltämättä ääliömäisiltä kuulostavat päälleliimatut infokommentit joilla ei tunnu olevan muuta merkitystä kuin hiljaisuuden katkaiseminen. Nämä kohdat tuovat elokuvaan kuitenkin samanlaista humoristisuutta kuin esimerkiksi vanhojen italowesternien huonosti synkronisoidut dubbaukset.

Tähdet: ***
Undressed For Success
...NOIR

Who's Nailin' Paylin (2008)

Jos haluat sabotoida omat mahdollisuutesi onnistumisessa, niin mikä on paras apu siihen?
No, jos John McCainilta kysytään niin vastaus on todennäköisesti ”hanki vetoapua Sarah Palinilta.”
Niin Sarah Palin, tuo Alaskan jääkiekkometsästäjäpoliitikko.
Sehän varmasti vaikutti loistavalta idealta. Olet iäkäs valkoinen republikaani jonka vastapelurina on nuori (nuorekas) tummaihoinen trendimittausten kiiltokuvapoikademokraatti, joten otetaanpa omaksi varapresidenttiehdokkaaksi nuori (vanhahtavan nuorekas) missikisaileva naispoliitikko. Sitä kauttahan saadaan sekä naisten että kaikkien nuorten äänet itselle. Niin ja moni himokas mies varmasti käy äänestyskopissa missipoliitikon kuvan kanssa pistämässä panoksensa ääntenlaskuun. Voitto on varma. McCain ei kuitenkaan huomioinut sitä että tämä kyseinen missipoliitikko saa puheellaan George W. Bushin vaikuttamaan Einsteinin kadonneelta veljeltä. Ja jos puutaheinään puhuminen ei ollut tarpeeksi, niin onneksi Palin ymmärsi olla käytöksellään tukematta McCainia ja sen sijaan pohjusteli omaa presidenttiehdokkuuttaan neljän vuoden päähän. Kun Palin teki tahallaan tai tahattomasti itsestään liian helpon maalitaulun kaikille Conan O'Brienista Uutisvuotoon, niin miksei samaista ilmiötä hyödynnettäisi sitten myös pornon saralla? Siispä Hustler meni ja tuotti satiirisen pornoelokuvan jonka nyt otan käsittelyyn.

Niin ja henkiläkohtaisesti minulla ei ole mitään oikeaa Sarah Palinia vastaan. Olkoonkin että hänen toimensa kansakunnan edistämiseksi tuntuukin tieltä suoraan helvettiin, niin muuten hän on minulle vain ihan kivan näköinen, mutta ihan sairaan pelottava poliitikko.

Serra Paylin (Lisa Ann) on Alaskalainen poliitikko joka viettäessään aikaa kotonaan, saa yllätysvieraakseen kaksi Venäläistä sotilasta joiden tankista on puhjennut rengas. Kansainvälisen ystävyyden vuoksi Paylin kutsuu vieraat sisään ja parin puujalkavitsin vitsin jälkeen toteuttaa BumtsiBum-ohjelman kirjaimellisesti heidän kanssaan.
Niin ja kai huomasitte tuon lakiteknisen porsaanreiän nimessä. Äskeinen kohtaus liittyy tietenkin oikean Palinin kommenttiin jossa todettiin Alaskasta olevan suoran näköyhteyden Venäjälle.
Seuraavaksi Paylin on poliittisen avustajan valmennuksessa ja jälleen lausutaan muutamia puujalkavitsejä. Paylinin poistuessa hotellilleen hänen miehensä tulee esiin piilosta ja polkaisee tuota Paylinin naispuolista avustajaa. Pahus vie noita pettäviä poliitikkojen puolisoita.
Hotelilla Paylin näkee pahaa unta siitä kuinka kaapeissa olevat luurangot voivat tulla esiin. Ja seuraa uneksuntaa menneisyydestä jossa Paylin miehensä poissaollessa harrastaa vasarointia lumikelkkojen myyjän kanssa. Pahus vie noita poliitikkojen puolisoiden pettäviä poliitikkopuolisoita.
Uni jatkuu Paylinin nuoruudesta jolloin hän oli koulussa opiskelemassa kreationismia ja parin puujalkavitsin jälkeen aloittaa opettajansa kanssa nyrkkeilyn.
Unet on nähty ja siirrytään Paylinin pressikonferenssiin jossa Paylin kumoaa väitteet seksuaalisesti moraalittomasta käyttäytymisestä. Parin puujalkavitsin jälkeen Paylin aloittaa seksuaalisen kanssakäymisen Hillary Clintonin (Nina Hartley) kanssa. Heidät yllättää Condoleezza Rice (Jada Fire) joka lupaa olla kertomatta Paylinin ja Hillaryn pornoilusta jos nämä auttavat kadottamaan julkisuudesta hänen seksivideonsa. Tämän jälkeen Condoleezza rupeaa naiskentelemaan Paylinin ja Hillaryn kanssa.
Siihen se loppui.

Aina siellä välillä oli tietenkin joukkoon pudotettu viittauksia tuttuihin poliittisiin nimiin kuten Dick Cheney ja Chuck Norris. Osoitettiin myös Paylinin olleen missi, harrastavan metsästystä ja kaikkea muuta joista oikea Sarah Palinkin tuli tunnetuksi. Kuten myös mukana oli joitakin suoria sitaatteja hänen puheistaan sekoitettuna muun sonnan joukkoon.

Myönnän että minua uteloitti nähdä tämä elokuva, mutta koska tiesin ettei kyseessä ole mikään Emmanuellen kaltainen ns. eroottinen elokuva, vaan jyystöpornoa niin odotukseni eivät olleet kovinkaan korkealla. Porno kun kuitenkin hyvin harvoin panostaa juonen rakenteeseen, vaan pääosin osoittaa miten simuloidaan vauvantekoa, niin Paylinin kohdallakaan ei uskaltanut odottaa sen kummempaa. Toisaalta taas kun mietti että kyseessä on huonosti naamioidusti oikeisiin ihmisiin pohjautuvaa poliittista satiiria pornon muodossa, niin kenties Paylin olisi enemmän kuin osiensa summa.
Pitkälti Who's Nailin' Paylin kulkee samoja latuja kuin mikä tahansa pornoelokuva. Eli kyseessä on joukko toisistaan tarinallisesti irrallisia kohtauksia joita yhdistää vain välillä samojen hahmojen käyttö ja Paylinin kohdalla tietenkin se että jokainen kohtaus rakentuu huonon huumorin kivijalalle. Jotenka kyseessä on hieman kuin pornoileva sketsiohjelma, mutta toisin kuin jokin Jope Ruonansuun huumori, Paylin sai ainakin pariin otteeseen miettimään että pitäisi ihan huvin vuoksi hymyilläkin.

Who's Nailin' Paylin on kuitenkin keskitasoa parempi pornoelokuva, sillä muutamaan otteeseen se osoittaa jotain yritystäkin. Ensinnäkin Lisa Ann on saatu ulkoisesti muistuttamaan aitoa Sarah Palinia aivan riittämiinen. En ole nähnyt Sarah Palinia alasti, joten en väitä ettäkö Lisa Ann olisi ruumiinrakenteeltaan samankaltainen, mutta jos kyseessä olisi jokin päivälehden karikatyyri niin siinä korostettaisiin jotain nenän kokoa, tms. jolla parodioitaan alkuperää, mutta ollaan vielä tunnistettavassa muodossa. Tällä kertaa kohotus ei esiinny nenän muodossa, vaan hieman alempana.
Yllättäen onnistunutta on myös Lisa Annin ulostuonti ja repliikit joita hän lausuu. Puheenparsi sisällöstään huolimatta on tunnistettavaa ja täten imitointi on tarpeeksi osuvaa. Huvittavaa on myös se, että koska itse oikea Palin on ääliömäisten puheidensa perusteella hyvin helppo ivan kohde, niin tähän pornoversioon kirjoitetut repliikit ovat samaa luokkaa,,, läähätyksen kera. Sitä ajattelee että ”jos Sarah Palin olisi pornostara, niin joo-o, tuolta hän varmaan kuulostaisikin.”
Mitenkään muuten hahmoihin, tai heidän näyttelemiseen ei ole panostettu. Ainoa suurempi huomio on kohdistettu täysin Serra Paylin-hahmoon ja muut saavat nimistään huolimatta edustaa perinteisiä isomelajättitissejä.

Oli sitten aiheen tarpeellisuudesta ja hyvästä mausta sitten mitä mieltä tahansa, niin kyllä Hustler osoitti mielestäni jonkinasteista rohkeutta tuottaa pornoelokuva jossa ”Sarah Palin” esiintyy varsin tunnistettavasti. Tämä elokuva tehtiin kuitenkin juuri sillä hetkellä kun se oli tietenkin kaupallisesti kannattavinta, mutta myös riskialtteinta huomioarvonsa ja oikeusjuttujen vuoksi. Tuona aikanahan Palinilla oli apunaan koko John McCainin avustaryhmä, mikä tarkoittaa tietenkin pataljoonaa asianajajia, hänen omiensa lisäksi tietenkin. Varmasti tätä elokuvaa ja sen tuottajia kohtaan on nostettukin oikeusjuttuja, mutta mitä sitten, kun elokuva on jo tehty ja levitetty ympäri maailmaa.

Who's Nailin' Paylin on hieman keskitasoa parempi pornoelokuva, jossa on ajoittain edes jonkinlaista yritystä. Mutta kuten lähes poikkeuksetta pornon kohdalla, se myös unohtuu mielestä yhtä nopeasti kuin poliitikkojen lupaukset vaalien jälkeen. Eikä se kenestäkään pornon vihaajasta tee kyseisen elokuvagenren ystävää.

Tähdet: ***
Who's Nailin' Paylin
...NOIR

More Precious Than Gold (1999)

More Precious Than Gold on siitä harvinainen tämän ajan (olkoonkin että se on tehty jo 1999) pornoelokuva, että siihen on kirjoitettu oikea tarina joka vieläpä kulkee koko elokuvan ajan punaisena lankana.
Nimenomaan pornoelokuva, eikä mitään ranskalaista pehmoerotiikkaa jota MTV3 tai Nelonen saattaisi mielenhäiriössään esittää perjantaiyön ratoksi. Ero pornon ja erotiikan välillä on tehtävä siksi, että porno mielletään yleensä pelkäksi paukutukseksi, kun erotiikka on muka pariskunnille suunnattua huokailumusiikin tahdissa soljuvaa hiveltämistä, johon monasti sisältyy jonkinlainen tarina jollaista pornoon ei yhdistetä. Pornossa kuitenkin oli vielä muinoin yleistä, että niihin kirjoitettiin muutakin tarinaa kuin se ”mitäs täällä laiskotellaan. Sinullahan ei ole alushousuja. Ich komme!” mutta kuten muussakin elokuvateollisuudessa, aika on muuttanut pornon sisällön valtaosaltaan pelkäksi pintakiiltoiseksi teknomylläkäksi. Sama ilmiöhän on vaivannut jo tovin niin toiminta- kuin kauhuelokuviakin. Tarina jätetään sivummalle ja keskitytään erikoistehosteisiin, joka Jar Jar Binksin sijaan on pornon kohdalla usein rintaimplantit, tai muut todellisuutta vieroksuvat tekeleet. Myönnettäköön toki, etten itsekään pidä pornon tärkeimpänä kriteerinä sen sisältämää juonikuviota, mutta kukapa jotain Hosteliakaan katsoo sen tarinan vuoksi kuin muista syistä. Sama asia koskee myös niinkin isoa elokuvailmiötä kuin Tähtien Sotaa.

Tähtien Sotaa katsoessa sitä sisimmissään odottaa räjähdyksiä, hassuja elikoita ja valomiekkataistoa, ja naiminen on pornon valomiekkataisto. Ne hiton kauppaliittojutut ovat vain kuljetusvälineitä valomiekkailusta toiseen, mutta niiden ei tarvitse olla mitään järin syvällisiä jotta ne toimisivat. Kuitenkaan Tähtien Sodatkaan eivät olisi kiinnostavia ilman edes jonkinlaista tarinaa, mutta niiltä ei odota hirveän syvällistäkään pohdiskelua ja sama pätee pornoon. Pornossa tulee olla muutakin kuin se ”ich komme!” mutta siinä ei tarvitse olla mitään Ang Leen ohjausta kahdesta maailman tuskaa tuntevasta ihmisrauniosta. Porno kuitenkin on ajautunut sellaiseksi perustoiminnaksi (vrt. Transporter) jonka tulee pikemminkin näyttää hyvältä kuin olla sitä. Joten elokuva kuten More Precious Than Gold on poikkeuksellinen nykyajan pornossa ja minkälainen elokuva More Precious Than Gold sitten on?

Jill Kelly on Becky-Ann, pikkukylän tyttö jolle on tarjottu töitä uutisankkurina ison kaupungin parrasvaloissa ja elokuva alkaakin kohtauksella jossa Becky-Ann puntaroi haluaan lähteä pois tuttujensa luota isoon tuntemattomaan maailmaan. Poikaystävä tietenkin osoittaa tukensa, mutta samalla näyttää tietävänsä, että päästäessään Becky-Annin luotaan hän myös menettää hänet lopullisesti.
Jätettyään hyvästit kotipaikkakunnalleen on Becky-Ann nyt maailmankansalainen ja mennyt elämä ei enää hänen mielessään kummittele. Poikaystävä, perhe ja ystävät saavat jäädä sinne takahikiälle, sillä uusi elämä on kohdannut Becky-Annin. Hollywood ei kuitenkaan ole samanlainen paikka kuin se nimetön tuppukylä jossa kaikilla asukkailla on olkihattu ja maissipiippu. Hollywoodissa Becky-Ann huomaa nopeasti että kaikki maksaa ja huipulle vievällä tiellä on nuoltava takapuolia enemmän kuin kielellä riittää kosteutta. Becky-Annin manageri lupaa tähdet ja kuut, kunhan vastapalvelukset ovat tarpeeksi arvokkaita. Becky-Annin nimi on luonnollisesti muutettava (vrt. Tom Cruise) tarpeeksi houkuttelevaksi, auto on vaihdettava coolimpaan ja ihmiset joiden vierellä tulee näyttäytyä ovat julkkiskermaa.
Kun kaikki ympärillä olevat ihmiset tuntuvat lupailevan kaikenlaista, mutta ajavat kuitenkin vain omia etujaan on vaikea löytää todellisia ystäviä, tai luottamusta.

Kuulostaako tarina tutulta? Tätähän Keskiyön Cowboy ja sen moninaiset kopiot ovat hyväksikäyttäneet. Joten vaikka tarina ei olekaan mikään mikään maailmaamullistava, niin se näemmä jo useaan otteeseen todettu toimivaksi. Yllättäen kuitenkin tämän käsittelyssä olevan elokuvan juonenkäsittely tuo mielenkiintoisen muutoksen tuttuun tarinaan.

Yleensä näissä Keskiyön Cowboy-tyylisissä tarinoissa käytetään kahta erilaista lopetusta.

A) Menneisyytensä taaksensa jättänyt päähenkilö huomaa että se oikea elämä jota hän on etsinyt, on siellä minkä hän jätti menneisyyteen, ja siksipä hän oppi ”ettei kaikki kultaa mikä kiiltää.” Joten hän palaa takaisin kotikonnuilleen.

B) Hän jää elämään rikkaana ja menestyvänä, mutta on samalla karkoittanut kaikki ystävänsä ja jäänyt yksinäiseksi ja oppii ”ettei raha tuo onnea.” Joten jälleen katsojalle osoitetaan että ennen oli kaikki paremmin.

Se mitä More Precious Than Gold tekee on se, että vaikka elokuvassa osoitetaan että luottamus on kiven alla ja Hollywoodissa ei viattomuudella ole tilaa, niin Becky-Ann ei kaipaa menneisyyteen, eikä vaihtoehtona hänestä tule mitään erakoitunutta itsesäälissä kieriskelevää tapausta. Sen sijaan Becky-Ann jää Hollywoodiin, sopeutuu sinne ja esimerkillään osoittaa ettei se haittaa vaikka Hollywoodissa olisikin pelkkää pintakiiltoa, sillä maassa maan tavalla. Tämä on hyvä ratkaisu siksi, että se ei ole pelkkä onnellinen lopetus, vaikka Becky-Annilla asiat tuntuvatkin sujavan hyvin ja hän on löytänyt kenties oman paikkansa maailmassa. Sillä elokuvassa ei kuitenkaan osoiteta Hollywoodin pinnallisuuden muuttuvan Becky-Annin vaikutuksella, vaan tasapainon tulevan siten, ettei Hollywoodin tarvitse muuttua, mutta ettei Becky-Anninkaan tarvitse myydä sisäistä rauhaansa tai aatteitaan. Asiaa tietenkin helpottaa se, että vaikka Becky-Ann on elokuvan ns. ”sankari” niin hänellä ei oikeasti ole aatteita, hän on vain tavallinen ihminen joka ei valita vastaan kun ei palkankorotusta tullutkaan, mutta ei ole vastaavasti tyytyväinenkään. Hän on siis vain tavallinen ihminen jonka päivän kohokohta on uuden suihkusaippuan käyttö.
Niin ja tottakai Becky-Ann tuntee jotain kaipuuta menneeseen, mutta elokuvan kokonaisuus huomion ottaen, kyseessä on enemmänkin koti-ikävän tunne kuin todellinen halu palata aikaan ennen kuuluisuutta. Pitäähän sitä kuitenkin käydä kotona antamassa Billy-Rayn (ihan tosi, Billy-Ray) kastamassa hieman pensseliään.

Tietenkin koska kyseessä on pornoelokuva, niin tavalliset ihmiset ovat kaikki isorintaisia nymfomaaneja ja itse akteja kaipaavalle elokuva tarjoaakin perusmäärän naimista ja ne pakolliset lesboilut. Joten vaikka elokuva osoittaa jonkinlaista kiinnostusta tarinankerrontaan, niin pelkkää tumputtamista kaipaavalle siinä on tarpeeksi asiaankuuluvaa toimintaa.

Jos More Precious Than Goldia tahtoo katsoa muustakin syystä kuin sen sisältämän seksin vuoksi, niin se on mukava tarina siitä kuinka uuteen paikkaan ja uusiian asioihin tutustuminen vaatii itsensä sopeuttamista ympäröivään todellisuuteen, kuin ympäröivän todellisuuden sopeuttamista sinuun.

Kuvauksen ja valaistuksen suhteen elokuva on miellyttävän rauhallinen ja nykypornoa dominoivat nykivät kamera-ajot ja ylivalotukset puuttuvat.

Musiikki on puuduttavaa saksofoneilua, mutta onneksi sentään tarpeeksi tapettiin katoavaa.

Dialogi on niiden ”oh my godien” lisäksi sopivassa suhteessa puheliasta. Mikä tarkoittaa että dialogi on viemässä elokuvaa eteenpäin, mutta ei tuudittamassa katsojaa uneen, tai koomaan.

Näyttelijät ovat pornon suhteen sieltä paremmasta päästä, eli he eivät vaikuta pelkiltä tyhjäpäiltä joita mielummin katselee kuin kuuntelee. Niin ja joukossa on oma suosikkini, Sydnee Steele, joten jo se riitti syyksi minulle katsoa tämä keskitason teos.

Vaikka More Precious Than Gold hakkaa pulveriksi valtaosan tämän päivän pornosta, niin se on kaikessa pikemminkin vahvaa keskitasoa kuin erinomainen (tai heikko) missän suhteessa.
More Precious Than Gold on miellyttävä pornoelokuva joka ajaa asiansa, vaikka ei miksikään klassikoksi ylläkään. Sujuvasti tämän avulla saa kuitenkin ajan kulumaan.

Tähdet: ***
More Precious Than Gold



...NOIR