Big Game (2014)

Oskari (Onni Tommila) on 13-vuotias ja täten on aika aikuistua tappamalla eläimiä, josta syystä isä viekin poikansa peurametsälle jonnekin Suomen pohjoisosien kalliometsiin. Mene ja takaisin ei ole tulemista ilman raatoa. Sopivasti yhdysvaltojen presidentti Moore (Samuel L. Jackson) tekee pakkolaskun aluelle ja jousipyssyllä varustautuneen Oskarin tulee nyt auttaa presidentti sekä itsensä elossa pois villistä luonnosta. Metsässä kun on tietenkin karhujen ja hirvikärpästen ohella myös terroristeja jotka sen presidentin lentokoneenkin pudottivat.

Odotukseni tätä elokuvaa kohtaan olivat, että koettavana olisi kieli poskessa tehtyä kevyttä toimintaa jossa kuulisi rallienglantia ja jep, sitä Big Game onkin.

Tämä on sellainen elokuva josta tulee mieleen ajatus, että ihan taatusti olen nähnyt tämän joskus aiemminkin ja nimenomaan muksuna. Joten pitikin tarkistaa mikä ohjaaja Jalmari Helanderin ikä oikein onkaan, ja eipä tullut yllätyksenä hänen olevan vuonna 1976 syntynyt eli vain pari vuotta minua vanhempana hän on kakarana altistunut samoille jenkkileffoille kuin minäkin. Näin ollen Rockyt, Rambot, Commandot ja muut pullistelut ovat taatusti tuttuja, kuten myös huumoripainotteiset seikkailut Haamujengista Marty McFlyn aikamatkusteluihin ja nämä kaikki kasarituntemukset tulevatkin Big Gamessa esille. Tunnelma on leikkisä, toimintaosuuksien toteutus samalla tavalla ns. sarjakuvamainen kuin jossain Commandossa ja jos tämä olisi tehty joskus vuonna 1985 niin Jacksonin tilalla olisi Stallone, Tommilan kengissä joku Christian Slater (Corey Feldman?) ja pahiksena kekkuloisi Vernon Wells. Pituuskin on klassiset 90 minuuttia. Musiikissakin on sellaista Alan Silvesti-fiilistä, että meinaa oikein nostalgitippa nousta silmään. Tietenkin Big Game näyttää teknisesti todelliselta tekoajaltaan ja sen kliinisen kylmä väritys muistuttaa, että nyt eletään muualla kuin allekirjoittaneen taikka ohjaajan lapsuudessa. Mutta vaikka Big Game ei nyt pilkulleen näytäkään siltä mistä se haluaa muistuttaa niin on mukavaa katsoa elokuvaa ei ota itseään liian vakavasti saati päinvastoin koeta olla lapsekkaan komediallinen, eli tuo mieleen nimenomaan jotain Indiana Jonesin tyyppisiä seikkailuelokuvia kuin Spy Kidsin muovisuutta taikka nykyajan toimintaleffojen vakavuutta.

Big Game kulkee nopeasti, että kyllä Helanderilla on tyyli sekä rytmi niin hyvin hallussa jonka vuoksi tuntuu oudolta ettei filmografia täyty Hollywood-projekteista. Samaan aikaan elokuvan keveys ja tarinan mitäänsanomattomuus aiheuttavat sen ettei juuri mitään jää kunnolla mieleen, että jos tämän avulla Helander olisikin lyönyt läpi jenkkimarkkinoilla niin pahaa pelkään hänen kykyjensä hukkuvan johonkin persoonattomuuden suohon. Niin kiva kuin Big Game onkin, ei se oikein anna mitään kunnon merkkejä siitä mikä on se oma tyyli joka tämän ohjaajan erottaisi muista. Kuitenkin Helanderin voisi nähdä toteuttavan "kivoja" jenkkitoimintaleffoja joissa nimenomaan näkisi luontevasti Stallonen taikka nyttemmin aikamoisessa suossa rämpivän Bruce Willisin kaltaiset tähdet. Jälkimmäiselle jokin Big Game 2 olisikin toivottavaa ylösnostatusta.

Btw. kun mainitsin siitä rallienglannista, niin ainoa oikeasti häiritsevä aksentti on Jim Broadbentin jenkkiyritys. Tsiisus! yleensä britit tuntuvat osaavan sen paremmin kuin amerikkalaiset itse, mutta tämä vaikutta jo tahallisesti mokatulta.

Ray Stevenson näyttää Big Gamessa ihan Chris Nothilta:

Tähdet: ***

Big Game

Firefight (2003)

Tässä blogissa ei nyt toviin ole ollutkaan eloa, mutta siihen miksi ns. elokuva-arvosteluita ei ole ilmaantunut on varsin yksinkertainen syy: en ole katsonut elokuvia. Mikä on tietenkin ymmärrettävää toimintaa leffablogin pitäjälle.

No kuitenkin, nyt hiljaisuus rikkoutuu ainakin tältä erää ja mikä olisikaan parempi vaihtoehto siihen kuin Stephen Baldwin? Öö... mikä tahansa muu?

Metsäpalo roihuaa ja rahankuljetusauto jää sen saartamaksi, mutta onneksi pelastuslaitos on kärppänä paikalla ja palomies Jonas (Steve Bacic) saa kunniaa pelastaessaan ihmisten ohella puolimiljoonaa dollaria, joka rahasäkin pienestä koosta päätellen koostuu jostain kymppitonnin seteleistä. Pelkät aplodit eivät kuitenkaan auta kun vaimon Ritan (Tanya Reid) kuppila on menossa nurin eikä rahaa liikene pankiltakaan lainattavaksi. Sitä miettii, että olisiko pitänyt vain nyysiä ne pelastetut rahat ja siitä se ajatus sitten lähti. Mitä jos Jonas itse sytyttäisi metsäpalon joka johtaisi samaan tilanteeseen kuin aiemmin, mutta tällä kertaa hän pitäisi rahat itsellään? Avuksi pyydetään pari luotettavinta kaveria ja rahankuljetuslaitoksessa työskentelevä Rachel (Sonya Salomaa) ja aika hyvin homma tuntuukin sujuvan. Niin, aina siihen saakka kunnes Rachelin väkivaltainen pikkurikollispoikaystävä Wolf (Stephen Baldwin) päättää apulaisineen liittyä joukkoon tappaakseen heidän ja ottaa sitten rahat itselleen.

En ole pitkään aikaan seurannut Stephen Baldwinin uraa enkä silloinkaan tarkoituksellisen aktiivisesti, mutta nyt tämän Firefightin  yhteydessä tietenkin vilkaisin mitä hän on sittemmin tehnyt ja näemmä vastaus on kristillisiä elokuvia. Niin joo, muistan hämärästi joskus lukeneenikin hänen olevan born again christian ja nähtävästi se sitten rupesi ohjaamaan myös hänen näyttelijäuraansa. Kyynisempi voisi tietenkin sanoa, että osasyy kristillisten elokuvien tekoon on vastaava kuin Steven Seagalin panostus jossain Bulgariassa kuvattuihin halpiksiin eli se, että juuri muutakaan ei ole tarjolla ja näissä piireissä jonkinlainen has been on edelleen suhteutettuna suuri nimi. Vähän kuin entiset B-starat Asylumin leffoissa. Lorenzo Lamas ei ehkä sano mitään Tom Cruise-mittakaavassa, mutta on tapellessaan dinosaurushaiden kanssa da man! Tai ehkä Stephen Baldwin tosiaan on vakaumuksellinen kristitty ja haluaa vältellä väkivaltaa, seksiä ja syntiä elokuvissaan, olla hyvä sekä kannustava esimerkki ja täten minuunkin vain vaikuttaa luontainen skeptisyys uskonnon osuudesta viihdeteollisuudessa, joka valitettavan usein on propagandalta tuoksahtava. Hmm... sori, mutta kyllä Baldwin vain käyttää kristillistä elokuvatuotantoa hyväkseen ollakseen paremmin esillä, joka tosin ei oikein näyttäydy tänne saakka maailmaa, mutta on varmasti kotipiireissä kovempi juttu ja saahan hän olla suhteutettuna edelleen isohko nimi, joka puolestaan on taatusti elokuviaan tuottavillekin hyvä juttu. Paremmin sitä varmasti niitäkin elokuvia myy jos kannessa on naama jonka muistaa edes jotenkin jostain kaukaa historiasta ja isoistakin elokuvista kuin, että siinä olisi joku ei kukaan joka saattaa olla lahjakkaampi näyttelijä, mutta on tuotannollisilta arvoiltaan edelleen ei kukaan.

Ilmeisesti Baldwinin käännynnäisyys tapahtui 2001 terroristi-iskujen jälkeen, mutta Fire Fightin aikoihin vuonna 2003 hän ei vielä antanut sen näkyä elokuvissaan, joten tässä ei vielä hyvään toviin olla selittämässä kuinka Bononkin hyväntekeväisyystyö olisi toimivampaa jos hän tukeutuisi fiktiivisempään Jeesukseen.

Firefight on hiukkasen pitkästyttävä koska ei oikein tuo kunnon energiaa toimintaosuuksiinsa, näytteleminen on suurelta osin pökkelömäistä ja dialogi tietenkin sitä vastaavaa, mutta B-toimintaviihteenä tämä on ihan kelvollinen.

Stephen Baldwin on sopiva p*skiaiseksi ja vaikuttaa tässä elokuvan omassa sisäisessä mittakaavassa suurelta staralta joka onkin saanut elokuvan herkullisimman roolin osakseen, kun taas sankarin roolissa oleva Steve Bacic on niin basic kuin olla ja voi, että ei herätä tunteita mihinkään suuntaan eikä täten siis myös pääse häiritsemäänkään. Aikalailla siis kuten yleensäkin geneeristen toimintaleffojen pahis/hyvis-asetelma, että heistä jälkimmäinen on supervanija kun edellinen saa ainakin yrittää olla jokin Ben & Jerry-maku.

Parasta kuitenkin on juonikuvio jossa palomiehet sytyttävät tulen piilottaakseen ryöstön, mutta pyrkivät tekemään sen siten ettei se vaaranna ihmisiä vaan on koko ajan hallinnassa, mutta tottakai tuli on jälleen huono isäntä. Se ei nyt mikään poikkeuksellisen erikoinen taikka uniikki ajatus ole, mutta tämä idea näyttää omaan erinomaisuuteensa uskovien ammattilaisten haukanneen liian ison palan on kuitenkin aika usein toimiva vaikka alla oleva elokuva muutoin ei olisikaan. Pois lukien se ryöstösuunnitelma, lähin elokuvallinen vertailukohde löytynee kuitenkin Cliffhangerista ja kun Firefight muuttuu nopeasti tarinaksi jossa mies ja nainen pakenevat vaarallisella alueella rahasaaliin kanssa ja perässä on jäljityslaitteella varustettuja pahiksia, niin kyllä mieleen tulee nimenomaan Cliffhanger metsässä. Hitto!, jopa se miten Baldwinin pahis ja Bacicin hyvis keskustelevat radioitse eivätkä kasvotusten on toteutettu Cliffhangermaisesti (vertailuun kelpaa myös Die Hard).

Kelvollinen B-leffa joka kestää juuri sen yhden katselukerran. Lopulta mielenkiintoisinta on se, että Steve Bacic näyttää joltain tyypiltä joka idolisoi Antonio Banderasta siihen malliin että haluaa näyttää häneltä

...ja se, että erikoisesti elokuvan sankari esitetään tosi kilttinä sekä hyvänä perheenisänä ja tämä fiilis pidetään yllä ihan loppuun saakka, mutta kun oikeasti miettii niin aika sika on kyseessä. Hän sytyttää metsäpalon, varastaa, aiheuttaa viattomien kuolemia, pettää vaimoaan Baldwinin naisen kanssa ja lopulta saa vieläpä sankarin maineen pysäytettyään Baldwinin. Shit mään!, Baldwin jopa sanoo viranomaisille, että Bacic on se ryöstäjä, mutta kukaan ei kuuntele vaan antaa mielummin Bacicille rahapalkkion. Jonka ohella hänellä on vielä jemmassa se ryöstösaaliskin. Todellinen sankari! Mutta koska hän on kiltti ihmisille ja teki rikoksensa auttaakseen konkurssikypsää kahvilaa, niin kaikki on okei.

Miksi tuossa kannessa on pitänyt jättää etu- ja sukunimien väliin tuollainen väli? Nyt sen lukee muodossa Steve Nick Sonya ja Baldwin Mancuso Salomaa.

Tähdet: **

Firefight

Haywire (2011)

Black Ops-supersotilas Mallory (Gina Carano) tuli erään keikan yhteydessä ylempiensä pettämäksi ja on nyt jahdin kohteena. Siinä se oli, koko juoni.

Vaikka Steven Soderbergh onkin tehnyt jännityselokuvia joissa on ollut kelvollisesti vauhtia, niin varsinaiseksi toimintaelokuvien ohjaajaksi en miellä häntä edes unissani, jonka vuoksi tämä Haywire tuntuu vielä tänäänkin aika erikoiselta tapaukselta. Joskin enimmäkseen nimenomaan lajityypin vuoksi koska elokuvana Haywire on uskomattoman suoraviivainen toimintaelokuva jossa hypätään suoraan keskelle toimintaa ja aikalailla pysyttäydytään siinä kunnes lopputekstit alkavat. Tapahtumien motiivi vedetään läpi kuin pakollisena sivuhuomautuksena ja sitten se on vain hammer time! Eniten ns. Soderberghia lienee David Holmesin musiikki ja kenties varsin nimekäs sekä laaja näyttelijäkaarti, mutta muutoin hän on taatusti halunnutkin näyttää olevansa kykenevä myös tavallisen toimintaelokuvan puikkoihin. Hieman kuin kyseessä olisi työnäyte siitä, että jos kerran draamasta tutut Marc Forster ja Sam Mendes saivat 007-leffat tehtäväkseen niin minäkin haluan. Joskin visuaalisesti Haywire muistuttaa enemmän Bourne-leffoja ollessaan väreiltään kylmempi ja miljööltään tiiliseinäisempi. Itse asiassa kun kerran mukana on suora nimiviittaus (John Kane) Bourneen, niin kenties kyseinen sarja toimi innoittajana Soderberghille.

Niin ja kun aiemmin kerroin kyseessä olevan suoraviivainen toimintaelokuva jossa juoni on sivuseikka ja vauhti tärkeintä, ei kyseessä kuitenkaan ole mitään hengästymistä aiheuttava pikajuoksu vaan aika varmasti on juuri ohjaajan ansiota, että kulku on inhimillisessä nopeudessa ja saattaa siksi tuntua moderniin toimintaelokuvaan tottuneelle jopa hitaalta. Ts. vauhti noudattelee enemmänkin jotain Van Dammen Bloodsportia kuin esimerkiksi Transportereiden aloittamaa aikakautta. Mikä on jo siltäkin osin hyvä vertailukohta koska Haywiressa ei toteuteta tuota modernia tapaa esittää toimintakohtaukset, jolloin valot eivät välky eikä leikkaus aiheuta epilepsiaa, vaan kun kamppailu alkaa niin sen nopeus on lähempänä reaaliaikaa ja kamera pysyttelee kauempana näyttämässä mitä tapahtuu. Olen hyvin tyytyväinen kun näin tehtiin, sillä se jos mikä on toimintaelokuvassa nykyään poikkeuksellista.

Carano on jostain syystä dubattu ja vaikka Laura San Giacomo tekeekin hyvää työtä, äänen siten sopiessa kuvassa esiintyvän näyttelijän suuhun, niin en oikein ymmärrä miksi näin tehtiin enkä ainakaan äkkiseltään löytänyt mitään varsinaista kunnon perustelua ratkaisulle. Löytyi sille sellainen selitys, että Soderbergh halusi erottaa kokonaan Caranon ja esittämänsä hahmon, jonka vuoksi äänikin piti vaihtaa. Ei millään pahalla Steven, mutta se kuulostaa sontapuheelta jo siksikin, että jos todella olisit halunnut tuota niin et varmaankaan olisi palkannut toimintarooliin toimintaurheilusta tuttua henkilöä ja vähintään olisit iskenyt tekonenän naamalle. Etenkin kun Caranon toimintakohtauksissa on selvästi korostettu hänelle tuttuja liikkeitä kuin vaikkapa pistämällä spagaattipotkuja tai vaijerifuta peliin. Taisi Steven vain olla epävarma Caranon näyttelijänlahjoista ja koetti varmuuden vuoksi paikata sitä toisen esiintyjän avustuksella. Hassua vieläpä on se ettei Caranon oma ääni nyt niin hirveästi San Giacomon vastaavasta eroa, sillä molemmissa on samanlainen pehmeä sävy.
No kuitenkin, näyttelijänä Carano ei kenties ole yhtä vakuuttava kuin suurin osa Haywire-kollegoistaan, mutta eipä hän ainakaan tässä yhteydessä pahasti jalkoihinkaan jää ja näyttelijöitä ajatellen kenties enemmänkin ihmettelee sitä, että tarvittiinko tässä ylipäätään näin isoa, nimekästä ja lahjakasta esiintyjäkaartia? Hyvähän se vain on jos varsin tavanomaisen toimintaelokuvan tasoa nostetaan sellaiselle kenties normaalia pätevämmillä näyttelijöillä, mutta 90 minuutin rutiinitoimintaelokuvassa tila käy aika ahtaaksi kun porukkaa hukataan enemmän tai vähemmän cameorooleihin.

Vaikka pidänkin Haywiren tavasta esittää toiminta normaaliajassa ja tosiaankin näyttää millainen koreografia niissä on, on tämä kuitenkin sen verran tavanomainen toimintaleffa ettei siinä oikeastaan ole muuta erikoista kuin niiden toimintakohtausten vanhakantaisempi (sanommeko klassisempi?) kuvaus ja itse elokuvan tekijät. Jos kyseessä tosiaankin olisi se puolileikillä sanomani Soderberghin käyntikortti toimintagenreen niin ei hän varmaan tämän perusteella saisi töitä kuin liukuhihnaohjaajana ja on hän kuitenkin aivan liian pätevä sellaiseen. Moderniksi toiminnaksi Haywire on liian hidas ja vähäeleinen, joten tuskin siis on James Bond odottamassa lähitulevaisuudessa. Kyseessä kuitenkin on mukava muistutus siitä, että toimintaelokuva voi olla toiminnallinen ilman leikkaus per puolisekuntia-tyyliä.
Hieman tuli fiilis, että tähtikaartistaan huolimatta kyseessä olisi televisiosarjan pilottijakso ja vastaisuudessa koodinimi Haywire pelastaisi maanviljelijöitä mopojengeiltä tai auttaisi yksihuoltajaäidin poikaa jotta tämä ei hukkaisi maagista leffalippuaan.

Tähdet: ***

Haywire

Code of Honor (2016)

Kun pistin Code of Honorin googlehakuun niin ensimmäinen tulos ei ollut erityisemmin elokuvaa kehuva:

Totta. Mutta siltikin hahaha! ei hitto!

Entinen supersotilas Sikes (Steven Seagal) on ottanut tehtäväkseen karsia lähiympäristöstään huumekauppiaat ja muut ilkimykset, joten oman käden oikeudella hän ampuu heidät. Toinen entinen supersotilas Porter (Craig Sheffer) pyrkii pysäyttämään vigilanten, mutta hän ei tietenkään ole ihan niin super kuin Sikes ja sehän selvä koska kyseessähän on kaikkivoipainen Steven Seagal.

Ohjaaja Michael Winnick oli halunnut Code of Honorilla yhdistää Rambon Väkivallan viholliseen ja joo, kyllä hän on osittain siinä onnistunutkin. Toisin sanoen tässä on tappamisen ammattilainen eli ns. Rambo suorittamassa sitä katutason saastan puhdistamista, mutta jos unohdetaan noiden kahden elokuvan tekijöiden selvä ylivertaisuus elokuvantekemisessä niin Code of Honor kadottaa itse ideastaan pahiten sen henkilökohtaisuuden jota niin sekä Stallonen kuin Bronsonin hahmoilla oli. Siispä Seagal ei esitä samanlaista inhimillistä kärsimystä joka motivoisi epätoivoiselle kostoretkelle, vaan hän vain on ylivoimainen supersotilas tappamassa pahiksia ja siinä mielessä roolissa voisi olla kuka vain ja kohteina mitä vain, sillä ainoa motivaatio on että ammun pahiksia ja siinäpä se. Tietenkään kun kyseessä on Steven Seagal niin hän pitää huolen ettei pääosassa voi ollakaan kuka vain, koska Seagalille tyypilliseen tapaan elokuvassa ei oikeastaan ole ketään muuta kuin hän ja vain hän itse. Toki sivuhahmoja on auttamassa tarinankuljetuksessa, mutta Seagalin ego valtaa edelleen koko ruudun ja muiden tehtävänä on vain olla taustalla jotta hän voi osoittaa olevansa edelleen omnipotentti jolle kukaan ei voi mitään edes ajatuksissaan. Seagal ei kuitenkaan ole John Wick tai Jack Reacher tai kukaan muukaan vastaava hahmo joka osoittaa olevansa kykenevä päihittämään muut koska on nimenomaan koulutettu siihen, vaan Seagal voittaa koska on vaatinut niin tapahtuvan ja mitä Seagal ei tosiaankaan suostu osoittamaan on jonkinlaista ihmisyyttä joka saisi samaistumaan häneen kaikista ylivertaisista voimistaan huolimatta. Maininta Sikesin motiivista teoilleen eli se klassinen joku tappoi perheen-lähtökohta heitetään ihan silkkana sivumainintana, joka ilmeisesti siten siksi että se olisi liiaksi "heikentämässä" sankaria ja silloin Seagal ei olisi enää Seagal. Ainahan hän on esittänyt samaa hahmoa, mutta jotenkin tuntuu kuin hänen vanhenemisensa ja tämänkaltaiselle actionheerokselle sopimaton lihomisensa olisi syynä siihen että Seagal ylikompensoi imagoaan elokuvissaan, jolloin uskon olevan hyvästä jos hän laskeutuisi itseriittoiselta alustaan ja osoittaisi enemmän haavoittuneisuutta. Täten vaikka ymmärränkin ohjaajan halun tehdä Rambo Väkivallan vihollisessa, niin hän ei saanut sitä aikaiseksi Seagalin kanssa, mutta olisi voinut jos tähtensä ei haluaisi niin väkisin olla Seagal siten miten luomansa imago vaatii. Mutta miten saada toimintatähti näyttäytymään positiivisessa valossa jos itse esiintyy enimmäkseen istuen ja niissä muissa kohdissa stuntnäyttelijänsä on about 20 kiloa laihempi? Kyseessä siis on tavanomainen nykyseagalismi ja erityisen surkeaa on se, että näin tässä potentiaalia eräänlaiseksi Punisherin kaltaiseksi tarinaksi jossa antisankari menee niin pitkälle, että kaikki ovat koston kohteina riippumatta synnin suuruudesta ja siten sanakruus karisee aika vahvasti pois. Ja koska lopussa yritetään tällaiselle tapaukselle aikamoista Fight Club-käännettä, niin sitä suuremmalla syyllä harmittaa elokuvan toimiminen niin tavanomaisen seagalmaisena.

Välillä pistää mietityttämään, että kuinka paljon Seagal itse vaatii etuisuuksia jotta olisi näyttäisi elokuvissaan parhaimmalta ja kuinka paljon ohjaaja koettaa omasta halustaan peittää Seagalin vajavaisuuksia jotta näin tapahtuisi, koska esimerkiksi tämän elokuvan kohdalla edellä mainitun hoikemman stuntnäyttelijän ohella Seagal ei puhua pukahda ennen kuin elokuvaa on kulunut jotain 50 minuuttia ja jokainen miespuolinen vastanäyttelijänsä näyttää kulahtaneelta alkkikselta. Onko kyseessä tarkoituksellisia tehokeinoa, ohjaajan halu minimoida tähtensä näyttäminen parempien rinnalla huonolta vaiko Seagalin vaatimus, että muiden tulee näyttää juopoilta koska he eivät ole minä?

Nähtävästi ohjaajalla ja tähdellään on vieläpä myöhemminkin ollut eri näkemys antisankarinsa kohtalosta, ja Seagalin näkemys erinomaisuudestaan tarkoittaa hänelle kakun saantia sekä sen syöntiä.

Toivoisin, että vaikka en usko Seagalilla olevan näyttelijänä kykeneväisyyttä sellaiseen, niin hän tekisi jonkin oman Harry Browninsa (ts. Michael Cainen ikämiesversio Väkivallan vihollisesta) jossa ikä ja fysiikka eivät ole piiloteltava seikka vaan selkeä osa hahmoa.

Tähdet: **

Code of Honor

The Silencer (2007)

Kyttäryhmä eli tasan yksi henkilö lähtee pidättämään tunnettua huumekauppiasta kun yksi ja siten se ainoa edellämainituista, kungfupoliisi Michael (Glenn Salvage) tulee kollegoidensa pettämäksi ja huumerikollisten tappamaksi. Tai jälkimmäisen kohdalla se jää pikemminkin yritykseksi sillä Michael kokee stevenseagalimin ja on vaikeasti tapettava, joten koomasta herättyään mies janoaa kostoa. Vaimokin on lähtenyt parhaan ystävän matkaan, että siitä sitten lisää vettä myllyyn. Tunteetonta vigilantetoiminta on eniten siinä mielessä, että Michaelin hermopäät ovat kaikki ampumisen johdosta lakanneet toimimasta ja sen lisäksi ettei pohjustuksesta huolimatta sitä ideaa hyödynnetä kertaakaan ei mies tunne muuta kipua kuin se raastava tieto, että työkaverit ovat p*skoja, paras kaveri on p*ska (huumediilerikin vielä) ja ex-vaimokin on kiva mutta silti vähän kakka. Michael vetää mustaa nahkaa päälleen ja aloittaa pahisten potkimisen ja ampumisen. Ja The Silencer-nimi kuvastaa häntä itseään, kun murhayrityksen seurauksena äänikin meni.

Kannessa mainitut Death Wish ja The Exterminator ovat ihan kuvaavia siltä osin, että kyseessä on niiden tapaan oman käden oikeus-kertomus, mutta toisin kuin kummassakaan esimerkissä ei nyt kyseessä ole lähtökohtaisesti muiden puolesta tunnettu kärsimys joka halutaan korjata, vaan enemmänkin aiemmin viitatun Vaikeasti tapettavan kaltainen henkilökohtaisempi kosto. Mutta vigilantesankaruutta kuitenkin ja vaikka mukana ei olekaan Death Wishin kaltaista ihmisdraamallista tunnetta, niin ainakin Exterminatorin sleazya halpatunnelmaa sitäkin enemmän... vain tiedättehän, karatepotkuilla ryyditettynä.

Kyseessä on ihan ok B-toimintaleffa josta näkee aika vahvasti esikuvat ja vaikuttaa siksi osittain joltakin tribuuttiteokselta kuin täysin omaltaan, mutta sen verran mitä kamppailukoreografiosta saa selvää (ruma valaistus, ruma värifiltteröinti sekä tietenkin se moderni riesa tappelukohtausten toteutuksesta jossa mennään liian lähelle ja se on sääli sillä Salvage on selvästi ketterä potkija) niin jonkin verran vaivaa on niissä nähty ja ovat täten jonkinlaisen peukutuksen arvoisia. Näytteleminen on tietenkin tönkköä ja dialogi aiheuttaa myötähäpeää, mutta toisaalta se pysyttelee genren linjassa eikä täten aiheuta pahempaa ärsyyntymistä. Aikalailla mieleen tulee kotimainen Rendel, jolloin fiilis on vähän siellä että intoa tekemiseen on, mutta kykyjä tai resursseja saada aikaiseksi se mitä kuvitteli ei kenties täysin löydy. Rendelin kehuiksi kuitenkin se, että se ei ainakaan näytä alimmalla mahdollisella Youtube-resoluutiolla toteutetun. Joskaan parempi kuvanlaatu, dialogi, näyttelijät, tms. eivät arvatenkaan muuttaisi The Silencerin olemusta olla nimenomaan halpamielistä B-toimintaa jossa tärkeintä ei ole logiikka taikka hienovaraisuus, vaan kiire mennä potkimaan vieraita munille.
Sääli vain, että näitä on tehty jo niin paljon ja moni niistä rehellisesti todettuna huomattavasti paremmin tai ainakin muistettavammin, että The Silencerin kohtalona on olla vain yksi pisara meressä joka tulee huomioiduksi todennäköisesti vain siten miten se tuli minullekin: sattumalta. Joskaan ei se taida sen suurempaa huomiota ansaitakaan.

Se on aina jotenkin hauskaa miten halpiselokuviin koetetaan luoda juliste/kansikuva joka harhauttaa luulemaan sitä kalliimmaksi, näyttävämmäksi ja suureellisemmaksi kuin mitä se todellisuudessa on, eikä The Silencer tällä First Person Shooter-peliä muistuttavalla vaihtoehdolla ole siinä suhteessa poikkeus. Ja pistetään nyt se Rendelkin sinne mukaan, kun kerran tuli jo mainituksi.

Jotenkin tuntuu, että lopulta The Silencerin suurin hukkaan heitto oli sankari itse, joka tuntuu turhan välinpitämättömältä ollakseen muka kovia kokenut ja Glenn Salvage osoittaa esiintymisellään että eroja hiljaisen (ts. niin sanottu The Man With No Name) hahmon esittämisellä on, kun hän vaikuttaa Eastwoodin sijaan pökkelöltä kuin Vampira Plan 9:ssa. Ehkä se olisi auttanut jos hänen olisi annettu pitää tauotta moottoripyöräkypärä päässään ja hahmo olisi ollut täysin "hiljainen" jolloin eleiden annetaan toteutua täysin jalkapohjien kautta.

Tähdet: **

The Silencer

Assassin's Bullet (Sofia, 2012)

Menettettyään perheensä kuolemalle jätti FBI-agentti Robert (Christian Slater) sekä kenttätyön että kotimaansa taakseen siirtyen Bulgariaan tekemään seagalmaista hädin tuskin B-luokan eurotrashleffaa. Ei kun hetkinen, nyt hyppäsin jo vähän liian pitkälle. Siis elokuvan tarinan mukaan Robert jätti toiminnan sikseen siirtyäkseen toimistotöihin. Joskin olen aina ymmärtänyt, että FBI:n toimintavalta kattaa vain pohjois-amerikan ja CIA toimii rajojen ulkopuolellakin? Siis ainakin näin virallisesti, mutta välillä tuntuu että esimerkiksi FBI otetaan mukaan vain koska sen ajatellaan kuulostavan tarpeeksi tutulta ja se yhdistetään automaattisesti kaikenmaailman agenttitoimintaan. Kuka välittää, koska Robert kuitenkin nyt on edelleen FBI-agentti vaikka työskenteleekin itä-euroopassa ja tottakai tässä sanotaan, että kyseessä on ns. black ops-toimintaa, joten se siitä sitten.
Samaan aikaan samassa kaupungissa liikkuu naispuolinen ammattitappaja joka pistää hengiltä FBI:n etsityimpien listalla olevia pahiksia ja ilmeisesti se pitää estää. Siispä suurlähettiläs Ashdown (Donald Sutherland) houkuttelee Robertin tämän aikeen toteuttajaksi. Aloitetaan siis vesipiipulla ja katselemalla eksoottista tanssia. Raskasta työtä. Robert ryhtyykin romanttiseen suhteeseen näkemänsä naistanssijan kanssa ja hän tietenkin koettaa myöhemmin murhata agenttimme.
Toisaalla tapaamme naisopettajan joka lapsena menetti vanhempansa terroristi-iskussa ja on sittemmin pahasti traumatisoitunut, ja syy miksi en mainitse naishahmojen nimiä johtuu siitä, että tämä seikka liittyy elokuvan suht' yritteleväiseen twistiin.
.
..
...
Hitot! se on sama nainen (Elika Portnoy) kaikissa kolmessa tapauksessa.

Assanssin's Bullet on aikalailla sellainen elokuva jonka pääosassa olettaisi näkevänsä joko Steven Seagalin taikka Jean-Claude Van Dammen, joten heidän eurotrashhalpiksia katsoneet ovat varsin kotonaan tämänkin parissa. Siispä visuaalisesti teos on halvan näköinen, aksentit paksuja ja jostain syystä kaikki on aina jotenkin kosteaa ja kuraveden väristä, aivan kuin se olisi jokin tunnusmerkki osoittamaan eurooppalaisuutta (puhumme siis pääosin keski- tai itäeuroopasta, emme pohjoismaisesta ilmeestä). Kovasti koetetaan olla jonkinlaista jenkkityylistä toimintaa ja samalla kuitenkin muistuttaa jotain kuvauspaikkana toimivasta maasta (esim. puhumalla vaikkapa perinneruuasta, tms.), mutta lopputulos on aina kuin koettaisi uskotella tölkkilihan olevan entrecôte. Plussaa kylläkin siitä, että usein kun kuvassa ei ole englanninkielisiä näyttelijöitä ei kyseistä kieltä myöskään puhuta ja tällöin tulee eniten fiilistä siitä kuinka halutaan olla muualla kuin jossain muka-amerikassa.
Toinen ja samalla aika suurikin plussa tulee siitä, että vaikka tätä nyt tyrkytetäänkin elokuvana jossa sankarillinen Slater jahtaa säälimätöntä ammattitappajaa eli pahista, niin kyseessä onkin enemmänkin Tyttö nimeltä Nikitasta lainaava kertomus aivopestystä valtion tappajasta ja Elika Portnoy toteuttaakin kolmoisroolinsa varsin onnistuneesti, vaikka puitteiden toivoisikin olevan paremmat. Tämä näyttää rumalta, kulkee enimmäkseen kuin täi tervassa, esittelee hahmoja jotka vain unohdetaan kesken kaiken ja on selvästi niin ihastunut ideaansa monipersoonallisuustappajastaan että unohtaa perustella monia siihen liittyviä asioita. Toki ajatuksena on varmasti ollut se, että Portnoyn hahmoa koetellaan ja siten koulutetaan vielä, minkä takia Robert piti ylipäätään ottaa mukaan ja esitellä yhdelle Portnoyn persoonallisuuksista, mutta nämä toteutetaan sen verran aukkoisesti etteivät vaikuta juuri loppuun asti mietityiltä. Esimerkiksi Portnoy ei muka tunne Slateria muun kuin tanssijaroolinsa kautta ja nämä hänen persoonallisuutensä eivät ole tietoisista toisistaan, mutta kohta hän kuitenkin osoittaa tietävänsä mitä oikeasti tekee työkseen ja tuntee sillä puolen Slaterin. Silti heti perään onkin taas uusi neljäs persoona, kuin tyhjä taulu edellisiin nähden. Olivat ne isompia taikka pienempiä, niin vastaavia huolimattomuusvirheitä löytyy liiaksi elokuvalle joka sentään osoittaa yhden ideansa puolesta potentiaalia parempaakin. Ehkä sitä ei siis pitäisikään verrata Seagalin euroroskaan, koska niistä puuttuu se yksikin hyvä idea.

Hei, miten ihmeessä kaikki pahimmat terroristit ovat päätyneet majailemaan Bulgariaan? Onneksi heidät sentään tunnistaa siitä, että jokainen pitää kaulaliinaa. Tämä melkein koitui Slaterin kohtaloksi.

Tähdet: **

Assassin's Bullet

Cross (2011)

Koska en ole oikeastaan yhdenkään Beverly Hills 90210-sarjasta tutun näyttelijän fani, en myöskään yleensä valitse elokuvia heidän mukaansa. Tietenkin pois lukien tämä nyt vielä meneillään oleva teemakatselu jossa heidän tähdittämiään elokuvia esiintyy, mutta muulloin harvemmin leffa päätyy ostoskoriin vain koska siinä nyt sattuu olemaan Jason Priestley taikka Jennie Garth. Ellei sitten juuri sillä nimenomaisella hetkellä satu päähän pilkahtamaan ajatus siitä kuinka se voisi olla hassua, tms. Aika valittevan harvoin on kuitenkaan niin, että elokuvat joissa 90210-tyypit esiintyvät ovat mielenkiintoisia ja vielä vähemmän heidän itsensä ansiosta. Tämän sanottuani Cross vaikutti kuitenkin kiintoisalta kun sen joitakin vuosia sitten ostin ja osittain siinä nimenomaan kiehtoi ajatus siitä, että nyt ja silloin kun sarjakuvasankarileffat olivat erityisen suosittuja niin millainenkohan sellaiselta vaikuttava Cross on ja miten juurikin varsin keskinkertainen näyttelijä kuten Brian Austin Green siinä pärjäisi. Ulkoisestihan Green olisi sopiva johonkin toimintasankarin rooliin ja ehkä jos meininki on vauhdikasta sekä näyttävää, ei siinä mitään parhaan näyttelijän-suorituksia kaivatakaan ja Green saattaisi ollakin oivallinenkin valinta supersankariksi. Plussaa tuli myös siitä ettei kyseessä ollut taas jokin liiankin tuttu Marvel- tai DC-tuotos, koska tiedän jo miten Batmanista tuli Batman ja kuinka Hämähäkkimiehestä halutaan enemmän ja enemmän sakkolihaa sillä se on toistettu, toistettu ja toistetaan taas.

Kyllä, Cross oli ehdottomasti mielenkiintoinen ja siitä kertoo etenkin se, että tämän katselun ja oston välillä ehdittiin näköjään tehdä elokuvalle kaksikin jatko-osaa: Cross Wars (2017) ja Cross: Rise of the Villains (2019).

Olen siis selvästikin pitänyt kiirettä.

Joskaan en ole aikeissa hankkia edellä mainittuja jatko-osia. Tai no, kolmonen on kyllä saanut aika houkuttelevan arvostelun osakseen:

Joskus muinoin jokin jumalhamo päätti lahjoittaa valitsemilleen ihmisille supervoimia antavat amuletit, jotta he voisivat sitten suojella heikompia maailman pahuudelta ja sitten Mustanaamion tavoin siirtää vastuun aina seuraavalle sukupolvelle. Sieltä sitten siirrytään surkeasti aikakausia kuvaavan animoidun montaasin kautta nykyhetkeen ja amulettien tämänhetkisten sankareiden pariin. Tai hetkinen, miksi introssa puhuttiin amuleteista kun niitä on vain yksi ja siten tietenkin vain yhdellä henkilöllä? No kuitenkin, voimahely on Crossin (Brian Austin Green) kannettavana ja hänkin käyttää enemmän pistoolia pahisten päihittämiseen kuin jotain maagisia voimia.

Cross johtaa vigilanteporukkaa joka kulkee pelastamassa pulaan joutuneita, kuten ryöstön uhreja ja he sitten joko hakkaavat pahikset taikka ampuvat heidät. Joukossa on superkiukkuinen tyyppi, elegantisti puhuva tyyppi (joo, tosi), nainen, koominen tyyppi ja oli siellä joku muukin, mutta hänellä ei ollut varsinaista persoonallisuutta, kuten olisi esimerkiksi nainen. Ei kun sori, hänellä oli kepit joita heilutteli.

Kyttä (Tom Sizemore) haluaisi pysäyttää nämä itsensä lain yläpuolelle asettamat sankarit ja rikollispomo Erlik (Michael Clarke Duncan) on samoilla linjoilla. Siksipä Erlik haluaa aikaansaada jonkin superpahiksen tai jotain ja siihen vaaditaan hullun tohtorin Zyalin (Robert Carradine) sekä satunnaisten naisten verinäytteiden apua.

Äkkiseltään en huomannut Crossin olevan mihinkään sarjakuvaan, tms. pohjautuva, että kaipa tämä sitten on ainakin olevinaan originaali idea. Kommenttiraidalla kylläkin kerrotaan, että juurikin sarjakuvaksi Cross oli alunperin suunniteltukin. Järin uniikki tämä ei tietenkään ole, mutta helposti huomaa ajatuksena olleen tehdä sarjakuvasankarileffaa ilman tuttuja heeroksia ja kuitenkin olla samassa sarjassa. Joskaan viideltä eurolta vaikuttava budjetti ei tietenkään ole sallinut samanlaista näyttävyyttä kuin Kapteeni Amerikalla, mutta siltikin mukana on sarjakuvaruutusiirtymiä, ylikorostettuja värejä, hassuja lempinimiä, vaatetusta joka näyttää angstiselta kirpputori-Village Peoplelta, hullunkurisia aksentteja, naurettavia kampauksia, dialogia joka kuulostaa Dr. Evililta ja kaikkea sellaista minkä voi yhdistää sarjakuviin jos käsitys niistä on Pulteri tai Kippari Kalle. Tämä melkein vaikuttaa joko parodialta vallassa olevasta sarjakuvaleffabuumista taikka sarjakuvaleffalta jonka tekijät eivät ole koskaan lukeneetkaan mitään dogemeemejä pidemmälle. Such doge! Much wow! Todennäköisin syy ns. sarjakuvamaiseen sekavuuteen on se, että ideoita ei ole haluttu karsia jättääkseen jäljelle ne hyvät ja rahaa ei ole ollut oikeastaan yhtikäs mihinkään. Erityisen hämmentäväksi Crossin tekee vielä se, että se tuntuu jarruttelevan aivan liian paljon ja sitä budjetista riippumatta. Olenkin satavarma jotta tämän on pitänyt alunperin olla jotain Hobo With a Shotgunin henkistä elokuvaa, mutta vain supersankarimuodossa, sillä hetkittäinen roisi kielenkäyttö, ajoittainen tosi sleazy ulkoasu sekä samanlaiset hahmot ja tilanteiden ratkominen väkivallalla jossa selvästi on tarkoitettu sisälmysten lennätystä pelkän Iron Manin kaltaisen muksimisen sijaan saavat uskomaan, että Crossia ei kenties ole sensuroitu mutta siinä ei ole löydetty oikeanlaista keskitietä yhdistää grindhousemaisuus valtavirtaisuuteen.

Crossista on käytetty termiä mockbuster, mutta en näe tätä sellaisena koska en osaa yhdistää sitä tarpeeksi suoraan mihinkään toiseen elokuvaan. Kyseessä on kuin jokin The Punisher yhdistettynä The Expendablesiin ja koettaen väittää halvan eksploitaatiotrashin olevan olevan jotenkin yhteydessä mainstreamsarjakuvaleffoihin. Sinänsä Cross on siis oikeastikin mielenkiintoinen tuote, mutta sen olisi pitänyt olla vähemmän kiltti ja panostaa enemmän sinne vertauskuvana käyttämäni Hobo With a Shotgunin suuntaan. Uskon että se olisi ollut hyväksi tekemään Crossista tehokkaamman ja paremmin mieleenpainuvamman kuin olemaan enimmäkseen kiva yritys. Eihän tästä varmaan koskaan olisi ollut kaiken kansan hitiksi, mutta kulttimainetta varmasti olisi ollut mahdollisuus saada. Joskin kun kerran tämä on saanut kaksi jatko-osaa, niin kenties huonoista arvosteluista huolimattakin tämä oli riittämiin. Mutta näen tässä potentiaalia Deadpoolin tyyliseen elokuvaan joka on kieli poskessa olevaa sarjakuvaelokuvaa jossa on normaalia roisimpi ote ja uskallusta nauraa omalle genrelleen olematta kuitenkaan suoranaisesti parodia.

Aika vähän tässä on mitään supersankarimeininkiä sillä tavoin kuin mitä esimerkiksi kansi tai idea jostain voima-amuletista antavat ymmärtää ja se jälkimmäinenkin on enimmäkseen vain kuin jokin vihertävä voimakenttä luotiliivinä, muutoin supervoimat ovat perinteistä ammuskelua ja klassista turpaanvetoa. Joskin niitäkin olisi voinut olla vähän enemmän tai ainakin vauhdikkaampina, koska nyt ajaudutaan askeltamaan turhan usein kuin lyijysaappaat jalassa, mutta siinäkin lienee osasyynä budjetin koko ja siten kunnollisen panostukseen puute.

Mukana on aika paljon B-staroja joista moni on 40v ja vanhempien katsojien lapsuuden sankareita eli muun muassa C. Thomas Howell, William Zabka ja... no, siinä se kai sitten olikin. Mutta on siinäkin ihan tarpeeksi.
No hei, kun tässä on vieläpä Jake Busey, Robert Carradine (joka vetää roolinsa hulluna tohtorina ihastuttavan campina) ja esimerkiksi Danny Trejo niin nopeasti että arvelee sen olleen harhanäky, niin kyllä sitä aletaan jo lähestymään jotain B-star ensemblea. Tai no, ehkä C-tähdistöä.

Kolmosessa vaihtoa tapahtuu sen verran, että mukaan lyöttäytyvät muun muassa Lou Ferrigno, Jeremy London, Eric Roberts ja James Hong, että huh huh!

Ihan tarpeettomana Six Degrees of Kevin Baconmaisena triviana se, että C. Thomas Howell esiintyi paitsi alkuperäisessä Liftarissa (1986), mutta myös Jake Buseyn kanssa myöhemmin sen monien unohtamassa jatko-osassa (2003).

Hei, niin kehno kuin se jatko-osa onkin niin väitän sen olevan silti parempi kuin se remake vuodelta 2007. Uudelleenversioinnilla kun oli enemmän ja isommat resurssit ja oli silti pelkkää roskaa, kun kakkososa taas oli rahansa arvoista roskaa.

Niin joo, entäpä Brian Austin Green supersankarina? Hän on ihan okei. Harmiton. Eikä edes supersankari.

Tähdet: **

Cross

Sharknado 3: Oh Hell No! (2015)

Kuten edellisen Sharknadon kohdalla mainitsin on tämä kolmas osa viimeinen niistä joka itselläni on ja jos ei sattuma vaikuta asiaan tulee se myös pysymään sellaisena. Ei niin ettenkö haluaisi nähdä niitä, mutta en oikeastaan haluakaan. En nimittäin usko niissä kolmessa seuraavassa olevan yhtikäs mitään sellaista mitä ei kolmessa edeltävässä tai jo ihan ensimmäisessä ollut, jonka vuoksi en näe mitään erityistä syytä hankkia niitä kuin vain esimerkiksi törmäämällä kirppisreissun yhteydessä. Jos osat 4, 5 ja 6 sattuvat kuitenkin päätymään luokseni niin tottakai katson ne... jossain vaiheessa. Ehkä. Mahdollisesti. Kenties.

Fin (Ian Ziering) on matkannut valkoiseen taloon saadakseen aiemmista uroteoistaan maansa korkeimman kunniamerkin, mutta taivas on jälleen uhkaava ja herra aistii uuden haimyrskyn saapuvan. Oho! näin tapahtuukin ja taas hait lentelevät syömään ihmisiä.
April (Tara Reid) on raskaana ja tällä kertaa Finin liikkumisen motiivina on päästä vaimonsa synnytykseen, mutta matkalla on selviydyttävä kasvavista haimyrskyistä, jossa apuun tulee kaksi muuta haintappajaa, Nova (Cassandra Scerbo) sekä veljemme on nero (Frankie Muniz). Jaa, jälkimmäinen tulikin heti syödyksi, että se sitten siitä avusta. Vähän moottorisahaillaan ja sitten lennetään avaruuteen jatkamaan taistelua.

Edellisen jatko-osan tavoin Oh Hell No! toteuttaa sitä laiskaa jatko-osien julkista salaisuutta, että tehdään sama mutta ns. isompana. Joskin kun ottaa huomioon Asylumin elokuvien budjetit, ei se isompi oikeastaan tarkoita hevonkukkuakaan. Kun vieläpä kakkonen teki jo sen, ei kolmosen uutuuksia ole käytännössä kuin B-julkkisvieraiden ja has beenien armadan vaihtaminen toiseen. Tällä kertaa sopassa ovat esimerkiksi valitettavan nuorena edesmennyt Grant Imahara, halpaleffojen vakiokauraa kuten David Hasselhoff ja Lorenzo Lamas, yksi Leijonanluolalainen lisää eli Mark Cuban (edellisessä se oli Daymond John) ja jotenkin erityisen outona valintana ex-poliitikko Anthony Weiner joka sai 15 minuuttia kuuluisuutta kun esitteli weineriään somessa.

David Hasselhoff vaikuttaa olevan juovuksissa. Enkä tarkoita tuota vitsinä vaan hän näyttää aika pahalta. Vähän kuin siinä surullisenkuuluisassa videossa jossa syö ympäripäissään hampurilaista.

Suomalaisesta yögrillinäkökulmasta ajatellen tässä ei tietenkään ole mitään erikoista.

Kakkosen tavoin kolmonen ei ole vahingossakaan muuta kuin puujalkahumoristista komediaa ja niiden koipien määrä onkin sitä luokkaa, että on kuin seuraisi majavien ja tikkojen orgioita. Etenkin popkulttuuriviittauskomedia tuntuu kasvaneen aiemmasta tai ainakin tulleen edeltävääkin vahvemmin suoraviivaiseksi, että jos esimerkiksi vitsikäs viittaus johonkin toiseen hai-teemaiseen elokuvaan oli aiemmin pelkkä repliikkilaina niin nyt sama tehdään suurinpiirtein näyttämällä samalla tuon elokuvan julistetta. Elokuva jopa alkaa 007-introlla (ts. se aseenpiippunäkymä), että kyllä nyt lähennellään parodiaelokuvaa. Ja joo, toki ne ovat ajoittain varsin huvittavia etten kuitenkaan ole niitä ainakaan suoranaisesti haukkumassa, mutta jo edellisen elokuvan tavoin tämä on uudemman kerran samaa vanhaa eikä yhtään sen paremmin saati huonommin tehtynä. Näin ollen perustelut kolmannen osan olemassaololle ovat aivan yhtä kehnot kuin kakkosenkin, ellei ruveta katsomaan ainoastaan kaupallista näkökulmaa joka onkin perimmäinen syy Sharknadoille kuin jonkin uuden yrittäminen.

Tietenkin on ihan naurettavaa pohtia jotain Sharknadojen olemusta yhtään elokuvallista bilettämistä kauemmas, koska nämä tosiaan ovat ihan pelkkää hauskanpitoa ilman huolta huomisesta ja siinä tämä kolmonenkin toimii ihan yhtä hyvin tai huonosti kuin edeltäjänsäkin. Sen kyllä huomaa, että nyt ollaan aivoriihessä mietitty entistä enemmän irtohetkiä ja siten suurin osa elokuvasta tuntuu aiempaakin tilkkutäkkimäisemältä. Siispä nyt tehdään 10 minuutin pätkä tätä koska se on meidän mielestämme pirun hauska ja sitten 10 minuutin pätkä tuota, etc., eikä tarvitse liittyä kunnolla tai edes vähääkään toisiinsa koska ovat kukin omillaan tarpeeksi hyviä ja ei kukaan kuitenkaan varmaan huomaa tai välitä näiden rujoa yhteenliittämistä. Jonka vuoksi Oh Hell No tarjoilee hauskoja hetkiä jotka tunnutaan tehneen ajatuksella "tämä muistetaan kun koulun pihalla puhutaan ja imitoitaan huonosti näyttelijöitä", mutta kukaan ei muista sen enempää.

En oikein tiedä mitä tästä nostaa muuta korkeammalle, mutta pidin siitä että tämä aiemmin tuikiharvinaisena pidetty haihurrikaani onkin nyt elokuvankin logiikan toteamana ihan yhtä arkinen tapahtuma kuin tavallinen sade ja salaliittoteoreetikot sekä fakenewsit kaatavat tapahtumien syyn Finin niskoille. Toisin sanoen aivan kuten Batman on olemuksensa vuoksi syypää lisääntyviin naamioituneisiin friikkipahiksiin, on Fin haidentappajana aiheuttanut haimyrskyjen lisääntymisen. Minkä vuoksi vaikka en pidäkään Sharknado kolmosta muuna kuin tekosyynä jatkaa entisellä reitillä niin olihan se mainiota kuinka tarinaan oli lisätty muitakin haimyrskyjen metsästäjiä, sillä kysyntä lisää tarjontaa ja sillä on helpompi pohjustaa tulevaisuutta, kuten vaikka jokin spin off jossa joku peräkylän serkku jatkaa samaa legendaa.

Hauskaa on myös se, että Finia pidetään haihurrikaanien asiantuntijana ja hän itsekin muiden apuja vähätellessään uskoo olevansa jokin ekspertti, mutta mitä hittoa hän on muuta tehnyt kuin osunut haimyrskyjen kohdalle ja viipaloinut eväkkäitä? Toki jälkimmäistä varsin lahjakkaasti, mutta ei hän tiedä miten myrskyt muodostuvat, miksi hait niissä hengailevat ja mitään muutakaan mikä olisi yhtään sen asiantuntevampaa kuin tyyppi joka katsoo televisiosta lätkämatsia ja kannattamansa joukkueen voittaessa huutaa "me tehtiin se!" Mitä hittoa sinä teit muuta kuin katsoit telkkaria?

Yhtä hyvä, huono ja niin huono että hyvä kuin edeltäjänsäkin, mutta taatusti parhaimmillaan väsyneenä katsoessa.

Loppuun vielä vielä pieni katsaus Ian Zieringiin ja siihen mitä on tehnyt sitten viimeisen Sharknadon eli kuudennen osan vuodelta 2018: televisiosarjoja ja niistä kenties mielenkiintoisimpana 2019 aloittanut BH90210, joka kuten nimi kertoo liittyy nimenomaan Zieringin tähdentekijäsarjaan Beverly Hills 90210. Tällä kertaa Ziering muiden Beverly Hills-kollegoiden tavoin esittää itseään komediassa jossa koetetaan rebootata mennyttä nuorisohittiä.

Se kuulostaa itse asiassa varsin mainiolta ajatukselta, vaikka muistuttaakin hieman Matt LeBlancin tähdittämää Episodes-sarjaa. Jolla muuten on aivan karmea suomennos: Amerikan frendi. Koska tiedättehän, Joey ja mitään muuta et ole koskaan tehnyt.

Nähtävästi BH90210 jäi kuitenkin vain kuuden jakson mittaiseksi ja näkemättä sarjaa en osaa sanoa oliko niin tarkoituksella vaiko katsomäärien puutteen sanelemana. Voisin kyllä melkein kallistua uskomaan kuuden jakson olevan tarpeeksi tuolle idealle.

Tähdet: **

Sharknado 3: Oh Hell No!

Sharknado 2: the Second One (2014)

Alkuun pahoitteluni kaikille kolmelle lukijalleni siitä, että kesti näin kauan ennen kuin jatkoin tätä ns. Beverly Hills 90210-tähtien elokuvaputkea. Masennus on perseestä.

Die Hard kakkosessa John McClane ihmettelee, että miten sama asia voi sattua samalle tyypille kahdesti ja viittasi tällä tietenkin edellisestä osasta muistuttavaan juonikuvioon. Samaa voisi ajatella Ian Ziering tässä Sharknado kakkosessa, kun mikä todennäköisyys on sillä että hänen esittämänsä Fin joutuisi kohtaamaan toisen haita lennättävän pyörremyrskyn ja taas viipaloisi eväkkäitä moottorisahalla? Aika suuri prosentti, koska siinä käytännössä oli koko The Second Onin tarina.

Vähän pidemmin kerrottuna Fin (Ian Ziering) on palannut yhteen ex-vaimonsa Aprilin (Tara Reid) kanssa ja jälkimmäinen kirjoitti kirjan edellisen elokuvan tapahtumista, mikä teki Finista julkkissankarin ja tämä maine rasittaa miestä. Kuinka ollakaan lennolla New Yorkiin kone ajautuu myrskyrintamaan ja kas! hait lentelevät taas. Fin koettaa varoitella kaupunginjohtoa, että myrsky ja hait seuraavat kosto mielessään, mutta eihän kukaan tietenkään kuuntele vaikka ihan just sekunti sitten tuli verisiä todisteita tästä nimenomaisesta seikasta. Dude!, lentävä hai iskeytyi juuri lentokoneen sisään ja puri Aprilin käden irti, ja silti tähän ei uskota.
Edellisessä osassa Finin tarkoitus oli matkata pelastamaan April ja siinä samalla sitten korjattiin riitaisat välit, kun taas tällä kertaa sama tehdään veljen, Martinin (Mark McGrath) kanssa. Pääasia kuitenkin on se kuinka myrsky viskoo haita, sattuu hassuja puremiskohtauksia ja taas Fin nousee sankariksi kun toimii japanilaisen kalamarketin tavoin.

Yllätyshitiksi osoittautunut Sharknado on tähän mennessä kasvanut kuuden elokuvan mittaiseksi, joista viimeisin vuodelta 2018, mutta ilmeisesti puhetta on ollut seitsemännestäkin osasta. Koska elokuvat ilmestyivät suht' tasaisesti vuoden välein toisistaan, oletan kuudennen jääneen toistaiseksi viimeiseksi syystä ettei se joko enää tuottanut kulujaan takaisin taikka ei ainakaan tarpeeksi voittoa jotta niitä kannattaisi suoltaa samaan tapaan ulos. Muutaman vuoden tauko herättämään mahdollista kysyntää ja sitten vaikkapa reboot jossa Beverly Hills 90210:n Ian Ziering tekisi cameon ja pääosassa joku toinen ns. has been-stara. Onkin spekuloitavissa, että koska Sharknadot ovat halparoskaa tuottavan Asylumin elokuvia ja kyseessä tosiaan oli yllätyshitti, niin kenties kuuden elokuvan jälkeen elokuvien tähti Ziering pyytäisi jo enemmän palkkaa seuraavasta teoksesta (ja varmasti hänen palkkionsa olivatkin jo nousseet elokuvien myötä), mutta jos elokuvista kalleinkin (taisi olla vitonen) oli viisi miljoonaa dollaria ja halvin miljoonan luokkaa, ei Asylum varmaan ole halukas maksamaan suurempia palkkoja budjetin kustannuksella. Kun vielä katsoo elokuvien näyttelijäkaarteja niin jakso jaksolta nimekkyys sen suhteen oli kasvanut ja vaikka varmasti moni myöhemmissä osissa mukana oleva oli siellä ihan vain huvin vuoksi, niin taatusti jollekin Mark Cubanille maksettaisiin enemmän kuin minulle. Muistelen Painajainen Elm Street-elokuvia tuottaneen Robert Shayen kertoneen kutososan kohdalla, että sen päätettiin olla sillä erää viimeinen Freddyn seikkailuista juurikin syystä, että suhteessa kasvaviin kuluihin olivat elokuvat tuottaneet aina vain vähemmän, joten oli kannattavinta lopettaa niin kauan kun jotain voittoa kertyi. New Nightmare tehtiin nähtävästi suurelta osin syystä, että mukana oli sarjan aloittanut Wes Craven, mutta kenties tässä kulut/tulot-jutussa on sen verran pointtia, että vaikka Elm Streetin reboot oli ainakin paperilla tuloksekas niin eipä jatkoa sillekään syntynyt. Näin ollen nimenomaan halpatuotantolaitoksena uskon Asylumin laskelmoivan samalla tavoin ja siksi vaikka Sharknadot ovatkin olleet heidän menestyksekkäin tuotantonsa saattoi olla parasta pitää vähintäänkin taukoa.

Kuitenkin, Sharknadoja on siis kuusi kappaletta, mutta itselläni on näistä vain puolet ja nekin hankittu tuolloin kun neljättä ei tainnut vielä olla olemassakaan, joten ainakin hetken sarja oli itselläni kokonaisuudessaan enkä ole hirveän halukas haalimaan loppuja. Tämä taitaa riittää. Ellei niitä sitten satu jossain luonnossa tulemaan vastaan.

Tämä kakkososa on tismalleen sellainen kuin kakkososat aika usein muutoinkin ovat: kun on huomattu tai ainakin luultu mikä ykkösessä toimi tehdään se uudestaan, mutta vain vähän isompana. Joten ykkösen nähneet ovat turvallisissa vesissä kakkosen kanssa ja uusille tulokkaille tämä ei aiheuta painetta katsoa ensimmäistä, koska sen näkeminen ei vaikuta kokemukseen muutoin kuin lisäämällä minuutteja katseluaikaan. Muutama hai enemmän, isommat moottorisahat ja muuta sellaista kakkoselta vaadittavaa kasvua. Tämä näkyy tietenkin myös roolituksessa jossa mukaan on saatu aikamoinen liuta (kaikella kunnioituksella) päätähtien tasoisia vierailijoita, joista iso osa nimenomaan käy vain moikkaamassa kuin olisi millään tavoin oleellisia tarinankuljetukselle. Toisaalta kun he nimenomaan ovat sarjaa Andy Dick, Perez Hilton ja Kelly Osbourne, niin vaikka saattavatkin synnyttää hetkellisen koomisenkin väläyksen, ei heillä tosiaankaan ole muuta arvoa kuin se miten ollaan saatu mukaan joku joka tunnistetaan jostain. Vähän niin kuin tekisi cv:n johon kirjaan 48 koulutusta, mutta jokainen niistä on jokin viikon tai kahden pituinen huovutuskurssi, tms. johon työkkäri passitti. Olihan siellä varmasti kivaa, mutta ei se pahemmin kerro kyvykkyydestä ja näyttää määränsä vuoksi jo hieman nolostuttavalta. Vaikka toki pidin aika hauskana ideana sitä, että Robert Hayes kävi lentokapteenin roolissaan muistuttamassa Hei, me lennetään-elokuvista. Missä ohessa tehdään myös Twilight Zone-vitsi, joten jos ykköstä katsoessaan vahingossakaan kuvitteli nähneensä kohtauksen tai kaksi jotka voisi luokitella kauhuksi, on tämä kakkonen ihan puhtaasti komediaa alusta loppuun. Siellä onkin joitakin varsin hauskoja hetkiä ja kyllä tämä on käytännössä ihan yhtä hyvä, huono ja niin huono että hyvä kuin ensimmäinenkin osa. Se vain on sama uudestaan ja siten menettänyt sekä mahdollisen yllätyksellisyytensä että myöskin uutuudenviehätyksensä. Paikan vaihtaminen taikka välien korjaaminen vaimon sijaan veljen kanssa eivät ole juuri minkäänlaisia muutoksia ja sen tietää Die Hard kakkonenkin. Joskin kuten jo totesin, niin oikeastaan samalla tasolla pysytään ja se lieneekin tällaisessa tapauksessa riittämiin.

Sivumainintana se etten tunne Mark McGrathin näyttelijänuraa, mutta aika paljon hän näyttää tehneen. Ennen Sharknadoa kuitenkin esittänyt pääasiassa itseään ja Sugar Ray-yhtyeen laulajana hän onkin itselleni tutumpi.

Ilmeisesti parempi niin koska näyttelijänä on rehellisesti sanottuna ihan sontaa. Jopa huomioiden nyt kyseessä oleva elokuva ja sen lajityyppi. Vaikuttaakin siltä, että lahjojensa perusteella eräs rooleistaan eli "Asshole Golfer" on jotenkin kuvaava. Vaikka toki hän saattaakin olla maailman paras "Asshole Golfer".

Parasta tässä McGrathin mukanaolossa on se, että hänen roolihahmonsa nimi on Martin Brody, viitaten tietenkin Spielbergin Tappajahaihin, mutta usein kuulee häntä kutsuttavan Markiksi ja näin on suomennettukin. Aika hyvin jos ei edes noin muistettava roolihahmon nimi pysy näyttelijöiden mielessä ja sitä ei ole vaivauduttu jälkiäänittää oikeaksi vaan on todettu, että samapa tuo, Mark esittää kuitenkin aina itseään.

Tähdet: **

Sharknado 2: the Second One

Sharknado (2013)

Näin hieman jälkikäteen ajatellen olisin ehkä voinut nimetä tämän Beverly Hills 90210-näyttelijöiden putken jollain yhteneväisellä otsikolla ja tarkistaa onko minulla ylipäätään elokuvia kultakin sarjan päänäyttelijältä. Näin en tehnyt koska koko juttu oli muutoinkin hieman tajunnanvirran mukanaan tuoma. Otsikoinniksi tuumin kyllä hetken jotain sellaista kuten Elämää Beverly Hillsin jälkeen, mutta sitten ajattelin että jos siellä lukee jotain Elämää Beverly Hillsin jälkeen: Trapped: Buried Alive (2002) niin edes minä en jaksa lukea otsikkoa loppuun.

Valtaosa sarjan päänäyttelijöistä on kyllä päätynyt kokoelmiini jonkin elokuvan taikka useamman myötä ja esimerkiksi Luke Perrylta, Ian Zieringilta sekä Brian Austin Greenilta on tullut jostain mielenhäiriöisellisestä syystä hankittua muutamakin teos, mutta arvatenkin jotkut ovat jääneet tyystin paitsioon, jolloin kaikki eivät tule ainakaan tässä yhteydessä nyt saamaan valokeilaansa.

Se siitä sivuhuomautuksesta ja nyt seuraavan 90210-tähden eli Ian Zieringin seuraan.

Surffari/rantabaarinpitäjä Fin (Ian Ziering) saa eteensä auringonottoa suuremman haasteen kun merellä riehuva myrsky suuntaa tiensä kaupunkiin ja tuo tulvien ohella muassaan suuren määrän verenhimoisia haita. Kohta niitä uiskentelee kartanoissa ja hyppii esille viemäreitä, joten Fin koettaa saada perheensä sekä ystävänsä elävinä turvaan. Osan kohdalla se onnistuukin, mutta miten pysäyttää haihurrikaani lopullisesti? Siten miten pyörremyrskyt nyt aina pysäytetään eli räjäytetään se.

Sharknado on oikeastaan vain yksi hassu hai-aiheinen elokuva muiden lukuisten vastaavien seassa ja mitä tulee Asylum-tuotantoihin niin siitä näkökulmasta katsottunakaan kyseessä ei todellakaan ole mitään uutta tai erikoista. Näitä oli jo vuonna 2013 enemmän kun 13 tusinassa ja vaikka pyörretuulen mukanaan tuomat hait onkin hauska idea, silti se ei ainakaan omasta mielestäni ole edes huvittavin idea mitä näissä tarkoituksellisen huonoissa hai-elokuvissa on käytetty. Kyllä esimerkiksi hiekassa taikka lumessa uivat hait on edelleen mainiompi ajatus. Jokin Sharknadossa kuitenkin osui napakymppiin ja ilmeisesti se oli ajoitus, sillä esimerkiksi tähtivoimansa, budjettinsa, näyttävyytensä taikka sen edellä mainitun ideansa puolesta ei poiketa Asylumin normaalista liukuhihnalinjasta, mutta eivätpä ne muut ole saaneet samanlaista huomiota kuten jo pelkästään suomessakin useita televisioesityksiä osakseen, lukuisia jatko-osia peräänsä ja josta puhuvat jopa ihmiset jotka eivät koskaan, ikinä, milloinkaan katso niin huono että hyvä-elokuvia. Se ajoitus ei ollut aivan alunperin kohdannut yleisöä vaan mitä ilmeisemmin Sharknado oli ensiesityksellään kerännyt jopa normaalia Asylum-televisioelokuvaa huonommat katsojaluvut, mutta oli nähtävästi osunut tarpeeksi monen julkkiksen silmiin, jotka sitten näkemästään huvittuneina olivat samantien twiitanneet elokuvasta ja heidän seuraajiensa myötä oli Sharknado noussut viraaliksi hitiksi.

Sharknadon budjetti oli vaivaiset kaksi miljoonaa dollaria ja siten se todennäköisesti oli halvempi kuin yksikään tässä 90210-putkessani läpi käymäni elokuva, mutta se taatusti on myös suhteessa parhaiten tuottanut sekä tosiaan eniten näkyvyyttä kerännyt elokuva. Vai oletteko ikinä kuulleet kenenkään muun kuin nyt tässä tapauksessa minun maininneen jostain Trapped: Buried Alivesta?
Ansaitsiko Sharknado sukseensa? Se on halpa roskaelokuva joka on täysin laskelmoitu tuottamaan jonkinlaista voittoa, joten nyt ei ole paljoa väliä pidetäänkö siitä oikeasti. Sharknado on tietoisesti "huono" jotta voi piilottaa silmäniskujen alle todellisetkin mokat ja ei täten ole laisinkaan aidolla tavalla niin huono että hyvä-elokuva. Se sai huomionsa muutaman julkkisen tekemän silmää iskevän suosituksen vuoksi, minkä takia on syytä uskoa ettei se esimerkiksi olisi saanut jalansijaa aina jatko-osia myöten ilman niitä, koska sen katsoneet eivät kenties olisi huomioineet koko elokuvaa ilman että joku meni tyrkkimään oikeaan suuntaan. Porukka olisi taatusti pysytellyt perinteisissä TOP10-leffoissa (esim. Marvelit ja megatähdet kuten Sandra Bullock, tms.) koska ilman jotain Glee-tyyppejä olisi Sharknado kiertänyt heidän tutkansa. Ja tosiaan, olen sitä mieltä jotta lajityypissä on parempiakin huonoja leffoja tarjolla ja jos ylipäätään ajatellaan roskaleffoja ei Sharknado ole lähimaillakaan suosikkejani. Onko se siis ansainnut menestyksensä? Joo, on oikeastaan. Sharknado kuitenkin on mainiota roskaviihdettä jonka seurassa ei pitkästy ja jolle voi sekä nauraa että nauraa sen mukana. Tällaiset kun ansaitsisivat enemmänkin hyllytilaa. Ei se oikein tuntunut aiheuttavan mitään yleisöryntäystä katsomaan muita vastaavia elokuvia, mutta kyllä minä olin tyytyväinen että tätä kautta saatiin hieman vaihtelua ihmisille jotka eivät normaalista katso roskaelokuvia ja hyvällä säkällä joku Sharknadon ansiosta joku Jane Campion-fani osti hyllyynsä myös Piranhacondan tai Mega Shark vs Mecha Sharkin.

Koska kyseessä on roskaelokuva joka tarkoituksella tekee typeryyksiä on Sharknado tietenkin täynnä naurettavia hetkiä ja muistettavin näistä lienee tuo juoniselostuksen yhteydessäkin näkyvä tilanne jossa Fin hyppää moottorisahoineen hain sisään. Joskin oma suosikkini lienee ihan silkasta vahingosta, välinpitämättömyydestä ja jopa käytännön syistä johtuva eli emme vaan nyt voineet asialle mitään-naamapalmuilu: kun Fin pelastaa lapsia heidät nostetaan vinssillä yläilmoihin ja ensimmäinen lapsi on tietenkin kohtauksen alkaessa ihan vain lapsi, mutta muuttuu ainakin 15v vanhemmaksi aikuiseksi naiseksi kun köysi nostaa häntä ylös. Ei siis löytynyt esimerkiksi lyhyempää stunttia?

Lisäksi pidän kovasti siitä miten elokuvan myrsky vaikuttaa vain näyttelijöihin, jolloin esimerkiksi sade, tulviminen ja cg-hait vaivaavat vain heitä ja kaduilla kulkevat elokuvaan liittymättömät ihmiset ajavat rennosti autoillaan tietämättömänä, että nyt muka kadut ovat täynnänsä ihmissyöjähaita. Näissä on sitä aitoa tahatonta koomisuutta jota lajityypiltä eniten kaipaa.
Toki noista tarkoituksellisistakin heikotuksista löytyy ihan vekkuleita temppuja.

Sharknado on tavanomainen Asylum-elokuva, joka nyt vain sai muita enemmän huomiota. Surkeita tehosteita, suosionsa ohittaneita B-tähtiä, ei-hirveän-kehuttavaa-näyttelemistä, vinkeä idea ja tahallista kömpelyyttä joka tarjoaa viihdettä juuri sen verran kuin on tarkoituskin. Se on hyvä.

Ian Ziering ei alunperin edes halunnut tehdä Sharknadoa ja hän käytännössä suostui elokuvaan syystä joka kuulostaa siltä klassiselta vitsiltä kuinka oli pakko saada vuokrarahat kokoon, mutta sellaiseen liittyvää näkyvää vastenmielisyyden osoitusta taikka paperista lukemista ei Sharknadossa näy. Ziering varmasti ymmärsi heti alkujaan ettei tätä voi ottaa tosissaan, joten pidetään hauskaa ja se mielestäni näkyy roolisuorituksessa.
Sharknado taikka sen jatko-osat eivät nostanut Zieringia miksikään A-tähdeksi, mutta haastatteluiden ja jatko-osien perusteella hän pitää tekemästään sekä nykytilanteestaan ja verrattaessa muihin 90210-kollegoihinsa on hän selvästi saanut eniten huomiota nimenomaan työnsä kautta kuin muista syistä. Mikä on mukavaa sillä Beverly Hillsissa hän oli mielestäni aina jotenkin aliarvostettu, kuin jonkinlainen sarjan aisankannattaja muiden ollessa suositumpia, komeampia ja varmaan lihaksikkampiakin. No, missä Tori Spelling ja kaverinsa nyt ovat? Eivät ainakaan taistelemassa haiden kanssa.

Joskus päätyminen hittisarjasta/-elokuvasta halpoihin roskaelokuviin ei ole huono juttu.

Tähdet: ***

Sharknado

Wanted: Dead or Alive (1986)

Tosi tuhma terroristi Malak Al Rahim (Gene Simmons) on saapunut yhdysvaltoihin räjäyttelemään taloja sekä ihmisiä, joten entinen CIA-agentti ja nykyinen palkkiometsästäjä Nick Randall (Rutger Hauer) palkataan etsimään hänet. Tottakai entiset kollegat tahtovat käyttää Nickia syöttinä, että taaskaan ei voi kehenkään luottaa.

Ennen elokuvamainetta Steve McQueenin tähdittämän tv-sarjan modernisointi ei ole mestariteos, mutta ei ajanhukkaakaan ja koska se ole lähimainkaan yksi yhteen edellä mainitun esikuvansa kanssa niin sen katsoo vaivatta omana, täysin itsenäisenä teoksenaan. McQueenin tv-sarja oli western, joten jo siirtäminen vuoden 1986 takatukkiin ja käärittyihin pikkutakin hihoihin aiheuttaa visuaalisesti suuren muutoksen. Itse asiassa uskonkin, että syy miksi Rutger Hauerin esittämän hahmon nimi on Nick Randall eikä televisioversion mukaisesti Josh Randall on tuossa modernisoinnissa, jolloin Hauer onkin McQueenin hahmon pojanpoika, tms. Nimiyhteyden ohella suurimpia yhtäläisyyksiä on hahmojen päivätyö olla palkkiometsästäjä, sama teosnimi ja ehkä hieman hienovaraisempana se, että molemmilla on ns. lyhennetty versio jostain ampuma-aseesta (McQueenilla typistetty kivääri ja Hauerilla haulikko).

Joskin jos kerran haluaa vertailla niin kasariversion miinukseksi tulee muutosten mukana lievä persoonallisuuden puute, koska esimerkiksi siinä missä vyötäisillä pistoolikotelossa kannettu katkaistu kivääri on silmiinpistävä yksityiskohta, ei sitä aika "arkinen" olkahihnassa kannettu haulikko oikein ole. Samoin elokuvan yleinen estetiikka noudattelee sen verran vahvasti aikansa toimintaelokuvien tyyliä (mitä varmasti McQueenin versiokin teki tuolloin voimissaan olevassa television länkkäribuumissa), että kyseessä on aikalailla suht' geneeristä (puoli)viranomainen pahiksen perässä-kasaritoimintaa, johon luonnollisesti lukeutuu hyvin vahva aikakauden äijämeininki.

Välihuomautuksena se, että pientä lisämaustetta tuo kyllä Hauerin fanitus/elokuvahistorian tunteminen, koska joitakin vuosia aikaisemmin hän teki Sylvester Stallonen kanssa elokuvan Nighthawks (1981) jossa esitti pahamaineista importterroristia jolla oli jano räjäytellä paikkoja ja Stallone oli kyttä hänen perässään. Wanted: Dead or Alivessa Hauer on tuo lainausmerkeissä oleva kyttä ja Gene Simmons ulkomaalainen pommittajaterroristi. Ja siltä varalta jotta sen kuittaisi vain sattumaksi ja varmasti sitä onkin, eivät elokuvantekijät kuitenkaan selvästi jättäneet tätä yhteyttä huomioimatta koska ensimmäisen Amerikan kiertueen pommi-iskun Simmons suorittaa elokuvateatterissa jossa esitetään Ramboa.

Mutta niin, muutoin kyseessä on kuitenkin hyvin tutunoloista kasaritoimintaa jossa ei olla poliittisesti korrekteja, hahmot pidetään suht' mustavalkoisina, sankari on vahvasti lain rajoja venyttävä kovaotteinen kyynikko ja ilmeeltään ollaan Cobran tavoin siellä hieman synkemmällä puolella. Vastaavasti sama ilme joka vanhentaa Wanted: Dead or Aliven tekoaikaansa on myös nyttemmin jopa virkistävää vaihtelua, varsinkin kun se ei jää pelkkään estetiikkaan jota saa kyllä ihan tarpeeksi kaikenlaisesta nostalgiaa lainaavasta kasaritributoinneista, vaan elokuva ei edes tunnu koettavan olla ajaton. Toisaalta taas tarinan, hahmojen taikka toteutuksen suhteen kyseessä ei ole keskitasoa korkeammalle nouseva elokuva ja jos nimenomaan ajattelee tätä aikansa tuotteena, on varsin ymmärrettävää miksi se ei ole hirveän hyvin erottuva: näihin aikoihin kun kuitenkin luotiin aika rutosti elokuvia joiden hahmot ja repliikit ovat vieläkin muistettavia sekä toistuvien siteerausten kohteina. Wantedilla on kyllä edellytykset samaan, mutta missään vaiheessa ei olla kuitenkaan aivan niin iskeviä jotta se olisi tapahtunut. On tässä toki yksi sellainen hetki minkä takia elokuva muistetaan, antaen sen helposti värittää näkemystä koko teoksesta. Tarkoitan siis lähes meemimäisen kuuluisaa tilannetta jossa sankari taluttaa pahista suuhun tungetun käsikranaatin sokasta pitäen.

Yksi askel voi toki olla matkan aloitus, mutta ei se perille vie (ellei tietenkin aio kulkea vain askeleen päähän) ja näin ollen Wanted: Dead or Alive on ihan mainiota katseltavaa jos ei odotuksissa ole mitään perushyvää parempaa, mutta uskallan olettaa monen luulevan jo pelkkää kantta katsoessaan sekä isojen poikien puheita kuunnellessaan, että nyt on aika bad ass-leffa vuorossa eikä toteamus siitä kuinka oli se ihan ok.

 

Loppuun vielä jonkinlainen maininta näyttelijöistä, joista pääosassa oleva Hauer on perinteisen hyvä karismaattinen itsensä, mutta ei ehkä tee kuitenkaan niin väkevää suoritusta kuin mihin hän parhaillaan pystyy (esim. Liftari, Blade Runner, etc.). Kenties mielenkiintoisempaa onkin seurata pahista esittävää Gene Simmonsia, tai oikeastaan hänen poissaoloaan elokuvasta. Minusta Simmons on aivan kauhea näyttelijä, että sinänsä en kaipaisi hänelle lisäminuutteja, mutta myönnettäköön hänen olevan persoonana varsin vahva, jolloin on kiintoisaa se kuinka vähällä käytöllä hän on Wantedissa. Malak kuitenkin esitetään heti alussa ylimielisenä hahmona joka haluaa näkyvyyttä teoilleen ja siinä suhteessa Simmons on yleisimagonsa vuoksi varsin ymmärrettävä valinta, mutta sitten suurimman osan työstä tuntuvat tekevän Malakin kollegat kun herra itse vain hengailee takana katsomassa missä mennään ja ajallisesti häntä näytetään sen verran harvakseltaan, että voi helposti unohtaa hänen olevan pääpahis. Kuitenkin silloin kun hän on äänessä huomaa ettei Simmons ole roolissa ollakseen hiljainen uhka, joten tässä tulee esille epätasaisuutta hahmon ja hyödyntämisensä suhteen. Varsinkin kun pitkään syrjässä oleva pääpahis kuitenkin saa sitten sen huipuksi tarkoitetun loppumatsin sankarin kanssa, joskin on tässä tapauksessa Malak on yhtä hyödytön kuin Tommy Lee Jones puukkotappelemassa Steven Seagalin kanssa (ts. Kaappaus merellä). Eli pahiksen uhka nostetaan puheissa korkeammalla kuin mitä se lopulta on (joskin Seagalin tapauksessa syynä lienee aina hänen oma halunsa näyttää olevansa muita parempi). Siispä tässäkin kohdin tulee esille se, että ei mennä aivan tarpeeksi pitkälle jotta todellinen ansaittu muistettavuus jäisi elämään. Enkä oikein ymmärrä miksi oltaisi jarruteltu, kun ainakin ohjaaja Gary Sherman jo Dead & Buriedilla (1981) osoitti pystyvänsä tekemään kiinnostavampaa jälkeä. Välillä kävikin mielessä, että oltaisiinko nyt kaavailtu mahdollista alkuperäisen tv-sarjan reboottaamista ja siksi ajoittain vähän nyhveröitiin. Siihen oletukseen ei taas istu muutamat elokuvan kivuliaan väkivaltaiset kohtaukset, että toiseenkaan suuntaan ei mennä tarpeellisella tarmolla. Olisi kenties ollut hyväksi tuottaa ainakin sankarista persoonallisemman oloinen ja siinä mahdollisesti olisi auttanut vaikkapa suurempi yhdistäminen edeltäneestä tv-sarjasta tuttuun isoisään, jolloin Hauerille siistin nahkatakin oheen stetson, ehkä buutsit ja aseistukseksi samanlainen katkaistu kivääri. Sitten ehkä nyt mieleen tulisi suussa olevan käsigranaatin ja kansikuvan ohella ajatus, että se siinä oli se cowboy modernissa maailmassa. Tiedäthän, vähän niin kuin Eastwoodin Rautainen Coogan, mutta käsigranaatti suussa.

Tähdet: **(*)

Wanted: Dead or Alive