The Punisher - Tuomari (The Punisher, 1989)

Luulin että olin jo kirjoittanut ainakin vuosien 2004 ja 2008 Tuomari-filmatisoinneista, mutta en näköjään ollut. Spoiler! Ne tulevat tämän jälkeen.

Vaikka Punisher on Marvel-hahmo ja on sarjakuvissa esiintynyt yhdessä useammankin tutun mutanttihämähäkkipuremasokeussankarin kanssa, niin etenkään tähän nykymarvelelokuvien todellisuuteen ei hän oikeastaan kuulu mukaan ja ei mielestäni ole koskaan muutenkaan ollut kovinkaan kotona mutanttiheerosten maailmassa. Yhteistyökumppanina Daredevil menee juuri ja juuri, mutta oman oikeuskäsityksensä sokaisema väkivaltainen vigilante on aina hieman väärässä paikassa kun pitäisi seistä Iron Manin ja Thorin rinnalla. Se lieneekin osittain syy miksei yksikään Punisher-leffa ole oikein noussut samanlaiseksi huomionarvoiseksi hitiksi kuin Amerikan kapteenit ja kumppanit, sillä tämän hahmon kohdalla on sama kuin koettaisi tunkea Akiran Pokemonin rinnalle sanoen, että ovathan ne molemmat piirrettyjä. Seittisinkoilevaa emopoikaa odottavat pettynevät kun edessä onkin Väkivallan vihollinen. Kun tuttu Marvel koettaa vakavissa ajatuksissaankin nostaa kaiken kevyesti ilmaan, menee Punisher ja vetää kaiken pohjalle kuin lyijyhousut. Marvelin maailmassahan ei oikeastaan kuolla tai satuteta vaikka kuinka Pepelepew Parker hakkaa Wolverinen päätä halki ja taas tuhottu kaupunki on seuraavassa tarinassa uutuuttaan hohtava, eikä Tuomarikaan oikeasti tunnu juuri saavan pahiksia hengiltä, sillä eihän nyt sitä voi sarjakuvien sivuja täyttää splatterilla, mutta lähtökohdiltaan Tuomari kuuluu maailmaan jossa kuolema on arkipäivää ja se langetaan vastaantulijoiden päälle helpommin kuin Felicia Hardy ehtii kissaa sanomaan. Siinä on ero jopa Marvelin keskilinjaa agressiivisemman Daredevilin todellisuuteen, että Tuomari lähtee tappamaan, muut hakemaan oikeutta. Se että tämä vuoden 1989 Punisher edeltää nykyistä sarjakuvaleffabuumia ei merkitse oikeastaan mitään sen eron kohdalla, sillä myöhemmätkin Punisherit ovat samanlaisia. Enkä usko, että se tulee muuttumaan edes seuraavaan reboottauksen kohdalla. Tuomari on nyt ja aina valikoidumman yleisön suosikki kuin kapteeni Murica, ja jos se ei olisi, olisi jotain silloin vialla.

Ja näin se alkoi:

Rikolliset varokaa, kaduilla liikkuu oman käden kuolettavaa oikeutta harjoittava nahkatakkinen herra jota kutsutaan nimellä Rankaisija (tämä siis elokuvan suomennoksen mukaisesti, ei kannen taikka sarjakuvien. Mutta ei huolta, Rankaisija se oli jo vanhassa vhs-julkaisussakin). Ei parane vapautua edes oikeuden päätöksellä, sillä Rankaisija antaa sen lopullisen tuomion: kuolema. Aina kuolema. Paitsi tietenkin silloin kun se on kuolema.

Poliisi Berkowitz (Louis Gossett Jr.) epäilee, että Rankaisija saattaisi olla ex-kyttä nimeltä Frank Castle (Dolph Lundgren), mutta koska Castlen kerrotaan kuolleen perheensä kanssa,kun ilkeä pahis tapatti heidät, niin vigilante ei tietenkään muiden mielestä voi mitenkään olla Castle. Ei vaikka lukuisat silminnäkijät, tiedotusvälineet mukaan lukien todistavat miehen pahiksentappopuuhissa ja koska Castlen kohtalo oli suuri juttu, niin hänen kasvonsa ovat kaikille tutut. Mutta kukaan ei silti muista taikka tiedä mitään. No, ehkä se oli tämä Castle:

Ei, kyllä se Frank on, ja juuri se perheen kohtalo on liekki joka häntä eteenpäin kuljettaa kuin juna puksuttaa. Tuut tuut!

Elokuva on pääosin sitä, että Frank iskee milloin minkäkin pahislauman kimppuun ja tappaa tehokkaammin kuin Jason Voorhees, Michael Myers ja Kardashianit yhteensä. On siellä joukossa se Gossettin esittämä hyviskyttä kulkemassa aina askeleen perässä, joku nainen, yakuzapahiksia ja mafiapahiksia kidnappausjuonineen, erinomainen alkkishahmo tuomassa renttumaista karismakomiikkaa, mutta oikeastaan se on ihan sama kuka on mikä on, sillä kyseessä on idealtaan aika tyypillinen kostotarina joka eroaa muista vastaavista oikeastaan vain siten, että suhteessa niihin muihin tämä on aika samperin raakaa meininkiä. Kuin Commando ilman huumoria, tai kuin viimeisin Rambo sellaisenaan. Ruumiita tulee samalla tavalla kuin miten minä kuolen missä tahansa ammuskelupelissä: eli paljon ja nopeasti.

Edes sitä Tuomarin kallopaitaa ei ole mukana erottamassa tätä ideansa perusteella mistään muusta kostan läheiseni puolesta-elokuvasta, että se jää vain sen överiksi vedetyn väkivallan harteille olla jotenkin huomionarvoinen. Sitä se olikin, sillä kyseinen elokuva oli aikoinaan sensuurin lempilapsia.

Heti alkutekstien suorastaan vihainen musiikki ja synkkämieliset kuvat viittovat katsojalle, että tämä tie vie sitten vain valottomalle hautausmaalle ja hyvä niin. Vaikka The Punisher on kieltämättä aika typerän oloinen ollessaan lähes pelkkää mättämistä, niin sen suoraviivainen suutuksissa oleva fiilis on aivan täydellinen Frank Castlen kaltaiselle hahmolle joka vain hyötyy siitä mitä enemmän bensaa heitetään hänen oikeuskäsityksensä liekkeihin. Mitä pahempia ihmiset ovat ja mitä masentuneempi yhteiskuntakuvaus on, niin sitä suuremmalla syyllä Castle tekee mitä tekee ja vaikuttaa sarjamurhaamisessaan lähes sankarilliselta. Kun kaikki on aivan helvetin pahaa, on Frank Castle se pienempi paha valittavaksi. Mutta tosiaan, muuttuuhan se ajoittain aika naurettavaksi ja koska kaikki hahmotkin jätetään jopa stereotypioiltaankin pinnallisiksi, ei tahattoman ja varmasti tahallisenkin koomisilta näyttelijäsuorituksilta vältytä. Lundgrenin otsasuonet repivä kiukku on kyllä vakaumuksella esitettyä, mutta juuri siksi niin kovin hassua. Sama pätee oikeastaan jokaiseen jonka roolihahmon nimi on Bad Guy ja he ovat kaikki nimeltään Bad Guy. Naisetkin. Gossett jää tavallisen kytän rooolissaan aika pahasti yleistunnelman jalkoihin, mutta Castlen alkkiskaveria (mainiosti nimetty Shake) esittävä Barry Otto on barflyrenttuboheemina aivan loistava ja tuo elokuvaan sen kaipaamaa keveyttä, olematta laisinkaan koominen kevennyshahmo, vaan vain ainoa jotenkin järjissään oleva.

Suuri peukku siitä, että The Punisher ei jarruttele agressioissaan ja hetkittäin tuntuukin, että tämä tehtiin jonkinlaisen Marvelin vastaiskuna DC:n Batmanille, jonka saman vuoden filmatisointia pidettiin aivan syystäkin synkkänä. Yleisestihän näiden kahden sarjakuvatehtaan erona pidetään sitä, että DC on hivenen enemmän aikuisemmille kun Marvel taas suuntaa sisältönsä hieman nuoremmille (eli DC on Sega, kun Marvel on Nintendo), mutta Dolphin Punisherilla tunnutaan haluttaneen sanoa, että hei, mekin osataan olla synkkiä. Enkä usko tämän olevan vain pelkkää teoriaa, sillä elokuvassa tehdään selvä piikki DC:n suuntaan. Castle kertoo Batmanin lähettäneen hänet.

Juuri The Punisherin kokonaisvaltainen musta tunnelma on se mikä tekee tästä suosikkini hahmon elokuvista. Se ei ehkä ole parhaiten näytelty, tai että siinä olisi mitenkään keskittymiskykyä vaativa tarina ja jopa se voimavarana toimiva hypervihamielisyys menee hetkittäin parodian puolelle, mutta se on ainoa "trilogiasta" joka tuntuu oikeasti kiteyttävän päähahmossaan häneen kuuluvan vihan kaikkea rikollisuutta kohtaan. Kill 'em all, mutta älä anna edes Jumalan erotella heitä.

Okei, tämän Punisherin kansikuvasta on olemassa vaikka minkälaista väännöstä, joista suurimmassa osassa on ainakin Dolph motskarin kanssa, ja osassa jopa sarjakuvasta tutun fontin seurassa, mutta dvd:n kielivalikon kuvaa en oikein ymmärrä. Miksi se pää on pitänyt vaihtaa aurinkolasiseen blondiversioon, kun vähät laseista, mutta leffassa hän kuitenkin on esikuvansa mukaisesti tummahiuksinen. Ei kun hetkinen... Michael Douglas? Musta sade? 1989. ILLUMINATI!

Tähdet: ***

The Punisher - Tuomari