maanantai 27. syyskuuta 2010

Kairon Purppuraruusu (The Purple Rose Of Cairo, 1985)

Olemme 30-luvun yhdysvalloissa ja Cecilialla (Mia Farrow) on syytä masennukseen. Alipalkattu työ tarjoilijana menee alta, työtön alkoholille perso väkivaltainen mies Monk (Danny Aiello) on kuvauksensa kaltainen ja katsoi minne suuntaan tahansa niin näkymä koostuu köyhyydestä, harmaudesta ja pula-ajasta. Onneksi murheet voi heittää sikseen menemällä elokuvateatteriin katsastamaan tuoreimmat Hollywoodin filmiteollisuuden luomat fantasiat. Etenkin juuri nyt teattereissa esitettävä Kairon Purppuraruusu glamourin kyllästämillä seikkailuillaan vetoaa Ceciliaan ja useampi katselukerta ei jää hieman yllättävältä taholta huomaamatta.
Viidettä kertaa Kairon Purppuraruusua katsova Cecilia saa huomata että elokuvan argeologiseikkailija, Tom Baxter (Jeff Daniels) on huomannut Cecilian vierailut ja kesken elokuvan Tom kääntyykin puhuttelemaan rouvaa. Fiktiivinen Tom ihastuu Ceciliaan ja päättää nousta ulos valkokankaalta todelliseen elämään. Eikä kyseessä ole Cecilian harhakuvitelmaa, vaan Tom todellakin astuu ulos elokuvasta ja päättää karata Cecilian kanssa.
Tomin toiminta saa muut elokuvan katselijat hämmennyksiin. Osa haluaa rahansa takaisin ja osa haluaa nähdä miten elokuva jatkuu yhden hahmon karattua sieltä. No, elokuvan näyttelijät itsekin ovat uteliaita näkemään mitä seuraavaksi tapahtuu, sillä koskaan aikaisemmin ei elokuvan hahmo ole poistunut fiktiosta todellisuuteen. Siispä elokuvan hahmojen ja teatterin asiakkaiden välillä käydään small talkia.
Tieto Tomin karkaamisesta saavuttaa Hollywoodin ja Tomia esittävä todellinen ihminen Gil Shepherd (Jeff Daniels) joutuu nyt matkaamaan etsimään Tomia taivutellakseen hänet palaamaan takaisin elokuvaan, sillä eihän se nyt sovi että Gil ja hänen esittämänsä henkilö molemmat liikuskelevat todellisuudessa.
Tom huvittelee Cecilian kanssa ja kuvitteellinen hahmomme saa todeta todellisuuden eroavan jonkin verran elokuvasta. Auto ei liikukaan ilman käynnistystä, elokuvaraha ei ole todellista, mutta ainakin kampaus pysyy kohdillaan tappelunkin aikana.
Cecilia tapaa myös kaupunkiin saapuneen Gilin ja näyttelijän suurena fanina tekee vaikutuksen Giliin, joka Tomin tavoin ihastuu herkkään Ceciliaan.
Tahtomattaan Cecilia aiheuttaa kolmiokomediallisendraaman kun sekä Tomia esittävä Gil että Tom ovat rakastuneet Ceciliaan joka itse ei oikein tunnu ymmärtävän tilanteen outoutta.
Samaan aikaan Kairon Purppuraruusun tuottajat pelkäävät muiden filmikopioiden Tom Baxterien seuraavan tämän meidän seuraamamme Tomin esimerkkiä ja kohta maailmassa saattaisi käyskennellä tuhansia Tomeja. Tuottajat päättelevät että elokuva tulee vetää pois levityksestä ja kaikki kopiota tuhota ennen kuin Tomit kaikkialla pakenevat.
Toisaalla Tom palaa takaisin elokuvaan vieden Cecilian nyt todellisuudesta kuvitelmaan joka tietenkin aiheuttaa hämmennystä elokuvan sisällä.
Gil saapuu katsomaan elokuvaansa ja nyt hän saa luvan kilpailla Tomin kanssa Cecilian rakkaudesta.
Cecilia ymmärtää että Tom kuuluu elokuvan maailmaan, joten Tom joutuu palaamaan Kairon Purppuraruusun täydelliseen unelmaan.

Mutta jos Cecilian valinta kohdistuu Giliin niin entäpä Monk, Cecilian todellinen aviomies? No, hitotko me siitä agressiivisesta ureapäästä välitämme. Jätä se.
Cecilia lähtee tapaamaan Giliä, joka onkin jo lähtenyt takaisin Hollywoodiin ura ensisijaisena ajatuksena. Murtunut Cecilia antautuu jälleen elokuvan lumoihin ja Fred Astaire vie ajatukset jälleen muualle tästä todellisuuden masennuksesta.


Kairon Purppuraruusu on todella,,,, todella suloinen elokuva, jonka toivoisi kuitenkin olevan vieläkin iloisemman romanttinen. Ja tällä tarkoitan että vaikka elokuva päättyykin siihen että Gilin taakseen jättämä Cecilia saa takaisin pienen palan onnea katsomalla elokuvaa, niin oikeastaan olisin toivonut että Cecilia ja Gil olisivat eläneet onnellisina elämänsä loppuun asti.


Tässä elokuvassa on todella mainio idea käytössä ja pidin suuresti siitä kuinka kukaan ei oikeastaan ihmettele sitä kuinka joku elokuvan hahmoista voi noin vain nousta pois elokuvasta, vaan kun esimerkiksi eräässä kohtauksessa asiaa ihmetellään niin vastaukseksi saadaan että kaikki on mahdollista New Jerseyssa. Se siitä.
Onkin hauskaa kuinka elokuvateatterin asiakkaat ja elokuvan hahmot kyllä ihmettelevät Tomin poistumista elokuvasta, mutta kukaan ei kyseenalaista sen mahdollisuutta ja oman järkensä laatua. Tästä elokuvan ja todellisuuden eroista, yhtäläisyyksistä ja sekoittumisesta saadaan aikaiseksi monia riemastuttavia kohtauksia.

Pidin suuresti esimerkiksi siitä että kun osa yleisöstä jäi katsomaan kankaalla ihmetteleviä hahmoja, niin yksi heistä jäi seuraamaan näitä elokuvan henkilöitä koska oli ihmistutkija jota ei haitannut seurata mielikuvitushahmoja sillä hän ei pidä ihmisistä. Tämä kohtaus muistutti mieleen Futuramassa olleen valaita vihaavan valastutkijan.
Pidin myös suunnattomasti kohtauksesta jossa eräs toinen Kairon Purppuraruusun hahmoista uhoaa haluavansa myös vapaaksi Tomin tavoin ja eräs elokuvan tuottajista kommentoi sellaisia puheita Kommunistiseksi.
Kuten myös oli erityisen hauskaa ettei Tom tiennyt mitä suudelman jälkeen tulee tehdä, koska elokuvassa suudelman aikana tapahtuu aina kuvahäivytys.
Ja nämä mainitsemani esimerkit, kuten myös monet muut vastaavat elokuvan tilanteet esitetään lempeästi, ilman esimerkiksi silmiinpistävää itseironiaa. Ne olivat pelkästään loogisia realiteetteja tämän elokuvan todellisuudessa. Fantasia on totta koska sen kuuluu olla totta.


Jeff Daniels on erinomainen tuplaroolissaan.

Tom on mainiosti vain niin todellinen kuin millaiseksi hänet on kirjoitettu. Koska Tom on runoilija ja seikkailija, niin hän ei osaa muunlaisena esiintyäkään. Gil puolestaan on todellisempi hahmo joka tähtistatuksensa vuoksi on perso imartelulle, mutta tietää myös mitä glamourin ulkopuolella on vaikka ei oikein sitten osaakaan noudattaa sydämensä neuvoja. Daniels osaa pitää hyvin hahmonsa erillään toisistaan, mutta kuitenkin pystyy samalla osoittamaan että se on nimenomaan Gil joka näyttelee Tomia.
Jeff Danielsista pitää vielä mainita sellainen seikka, että olen aina pitänyt siitä kuinka mukavalta hän vaikuttaa kulloisestakin roolistaan riippumatta. Hänessä on jotain kovin ystävällishenkistä ja henkilökohtaisesti pidän Danielsista myös siksi että hän muistuttaa kovasti ulkonäöltään edesmennyttä enoani, joka myös oli suurisydäminen ihminen.


Mia Farrow sopii hyvin haaveilevan hissukkamaisen Cecilian rooliin, kuten myös Danny Aiello öykkärimäisen Monkin rooliin, mutta muutoin elokuvan näyttelijät jäävät hieman Kairon seinäkukkasiksi. Kukaan sivuosaesiintyjistä ei tee huonoa työtä, mutta joillekin olisi toivonut isompaa roolia. Toisaalta tämä elokuva on vain 82 minuuttia pitkä ja sellaisenaan sopivan pituinen, joten jos muiden hahmojen rooleja olisi kasvatettu niin se olisi saattanut heikentää elokuvaa kokonaisuutena.


Vaikka elokuvan lopetuksessa on surumielisyyttä, niin kokonaisuus on suuresti sydäntälämmittävä ja ainakin tähän hätään se toimi minulle erinomaisesti.


"I don't get hurt or bleed, hair doesn't muss; it's one of the advantages of being imaginary."

Tähdet: ****
Kairon Purppuraruusu

...NOIR

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Thursday (1998)

Thursday, tai kuten se on mainiosti suomennettu, Tuomion Torstai kuuluu siihen sarjaan elokuvia jotka ilmestyessään leimattiin suoraan Tarantinokopioiksi ja kenties osaltaan siitä syystä moni suhtautui siihen ja vertaisiinsa hiukan nuivasti. Tosin vuonna 1998 ilmestynyt Thursday oli hieman jälkijunassa saadakseen Tarantinoleimaa otsaansa, sillä nämä ns. Tarantinokopiothan syntyivät Reservoir Dogsin ja Pulp Fictionin ansiosta ja täten ilmestyivät enemmänkin vuoden 1995 paikkeilla kuin jälkeen. En muista esimerkiksi että juuri mistään tämänkaltaisista elokuvista enää nykyisin puhuttaisiin Tarantinokopioina, vaan esimerkiksi Boondock Saintsin kohdallakin saatettiin pikemminkin mainita sen saaneen inspiraatiota Tarantinon elokuvista kuin suoraan kopioineen niitä. No, näemmä vielä 1998 Tarantinon (joka tosin itsekin lainausmerkeissä kopioi aika surutta edeltäjiään) vaikutus oli sen verran painokas, että jos teki rikoselokuvan jossa dialogit olivat pikemminkin monologeja ja sisällössä esiintyi jonkinlaista popkulttuuriviittausta, tai aiheeseen liittymätöntä small talkia niin teki samalla siis Tarantinokopiota.

Thursday kyllä tosin ansaitseekin osakseen Tarantinovertailuja, piti niitä sitten hyvänä tai huonona asiana, sillä heti ensimmäisten viiden minuutin aikana koemme kaksi keskustelua jotka kuulostavat juuri siltä kuin joku Reservoir Dogsia katsellut (käsikirjoittaja-ohjaaja Skip Woods) olisi saanut mieleensä ”hei, mä teen jotain tollaista.”


On maanantai ja olemme jossain päin Los Angelesia, illalla, mahdollisesti 7-elevenissa, taikka vastaavassa huoltoasemakaupassa. Paikalla on kolme rikollista, hölmistyneen oloinen Nick (Aaron Eckhart), kireä Billy (James LeGros) ja seksikäs mutta uskomattoman kireä Dallas (Paulina Porizkova.) Nick ajautuu kinaan kaupan myyjän kanssa kahvikuppinsa koosta, sen sisältämästä tarjouksesta ja setelin liian suuresta summasta, niinpä Dallas ampuu myyjän. Seuraavaksi myyjää teeskentelevä Nick päätyykin keskusteluun paikalle sattuneen poliisin kanssa ja keskustelun aihe on kumpi on parempi kapteeni, Kirk vaiko Picard. So far so Tarantino.
Siirrymme elokuvan nimenmukaiseen torstaihin ja Houstonissa rakastavan idyllistä nuoren parin lähiöelämää elävän arkkitehti Caseyn (Thomas Jane) luokse. Caseylla on uusi pintaliitoklubi avattavana, vaalea aaltoileva hiuspehko, kirkkaanvihreä nurmikko, neitseellisen valkoinen talo, kaunis vaimo Christine (Paula Marshall) ja edessä siintää vielä adoptioprosessikin. Caseyn elämä on siis mallillaan. Caseylla on myös salattu menneisyys agressiivisena pikkurikollisena jonka hän on jättänyt taakseen, mutta nyt puhelin soi ja luurin toisessa päässä on menneisyyteen kuuluva Nick joka haluaisi tulla vierailemaan Caseyn luona. Casey pelkää Nickin tuovan mukanaan väkivaltaa, murhia, kuolemaa, kiroilua, liharuokia ja muuta sellaista joka ei kuulu tofuilua harrastavan Caseyn nykyelämään, mutta Nick saa vakuutettua Caseyn siitä että myös hän on jättänyt taakseen rikollisen elämän.
Nickin saavuttua Casey alkaa muistella saapumistaan Houstoniin ja näemme muun muassa sen, että Caseyn avioliitto Christinen kanssa on viime aikoina alkanut kokemaan kolhuja juuri Caseyn henkilökohtaisen asennemuutoksen vuoksi. Christine ei tiedä Caseyn menneisyydestä ja tuntee vain nykyisen Caseyn, joka on alkanut vaikuttamaan uskomattoman tylsältä tyypiltä.
No, nykyhetken tylsyys alkaa karisemaan kun Casey huomaa asioilleen poistuneen Nickin jättäneen Caseyn luokse pari matkalaukkua, joista toinen sisältää mitäs muutakaan kuin huumeita, jotka kiukustunut Casey vetää alas viemäristä.
Paikalle saapuu huumeita noutamaan jonkinlaisesta reggaeräppärin urasta haaveileva pitsakuskipalkkatappaja Ice (Glenn Plummer) jonka kanssa Casey päätyy eräänlaiseen pilvenpolttokaksintaisteluun ja lopputuloksena Ice päätyy teipattuna autotalliin. Ja näin on yksi ongelma vähäksi aikaa poissa tieltä, mutta seuraava saapuu paikalle adoptiohakemusta arvioivan tohtori Jarvisin (Michael Jeter) muodossa. Koeta siinä nyt keskustella asiallisesti ylimielisen adoptioprosessin arvioijan kanssa kun olet pilvessä, autotallissa on teipattu palkkatappaja ja kohta paikalle saapuu seuraava Nickin huumekauppaan liittyvä henkilö, eli Dallas.
Jarvis ja Dallas ajautuvat pornoelokuvakeskusteluun ja tohtorimme tuntee olonsa kiihottuneeksi, mutta tilanteen hermostuneisuuden vuoksi katsoja tuskin tuntee nivusissaan yhtä nautinnollista oloa Dallasin piukeasta punaisesta lateksimekosta huolimatta. Dallas juoruilee Caseyn rikollisesta menneisyydestä, joten siihen tyssäävät adoptiohaaveet ja Jarvis poistuu kauhuissaan paikalta.
Dallas ottaa pyssyn esille, sitoo Caseyn tuoliin ja utelee huumeiden kätköpaikkaa, eikä usko kun Casey sanoo huumeiden päätyneen viemäristä alas.
Aina silloin tällöin elokuvassa koetaan takaumia joisa näemme Caseyn agressiivisena tappajana ja salamannopean muutoksen hänen asenteessaan. Kohtaus jossa Casey jättää rikollisen uran taakseen on aika kliseinen, ymmärrettävä mutta hiukan hölmösti toteutettu. Aluksi näemme kuinka Casey tappaa innoissaan ihan julmetusti porukkaa, mutta huomattuaan yhden uhrin olleen raskaana, hän sanoo samantien että nyt loppui rikollisuus. Uskottavuusongelma on siinä että kaikki jotka Casey tappoi olivat samanlaisia agressiivisia rikollisia, myös tämä raskaana ollut nainen jonka Casey ampui itsepuolustukseksi. Joten kaiken sen Caseyn itsensä synnyttämän verenkatkuisen hurmion keskellä ei tunnu toimivalta että Casey samantien kokisi muutoksen. Vaikka raskaana olleen naisen ampuminen vaikuttaa sopivalta syyltä jättää tappohommat sikseen, niin tämä raskaana ollut nainenkaan ei ollut mikään viaton sivullinen kuten asiaan yleensä kuuluu. Elokuvan kohtaus on toteutettu veiläpä sellaisena ns. coolina ammuskeluna, että siihen ei istu Caseyn mielenmuutos. Ajatellaan vaikkapa että jos tanssiva, kiduttava Mr. Blonde olisikin juuri aikoessaan leikata korvaa pysähtynyt ja ryhtynyt raamattukauppiaaksi.
Palaamme takaumista nykyhetkeen ja tuoliin sidottu Casey saa elää Clint Eastwoodina hetken, kun Dallas imitoi The Rookien tuoliin sidotun miehen raiskausta, kunnes tietenkin paikalle saapuu Billy joka ampuu Dallasin.
Kun kerran mainitsimme Mr. Blonden, niin voimmekin yhtä hyvin muistuttaa siitä lisää kun Billy päättää kiduttaa tuoliin sidottua Caseyta välittämättä saatavista tiedoista. No onneksi Casey vapautuu ja hakkaa paistinpannulla Billya. Sinne vaan autotalliin Icen seuraksi.
Mutta mutta, entäpä Nick? Otetaanpa puhelinyhteys häneen. Haloo? Ai olet kuolemassa.
Casey siivoilee hieman veristä asuntoaan, kun jälleen on otettava yksi uusi vieras vastaan. Tällä kertaa ovella seisoo poliisi, Kasarov (Mickey Rourke) jolla on Caseylle tuliaisina Nickin pää.
Kasarov ei niinkään välitä viemäriin päätyneestä huumelastista, mutta Nick oli vienyt huumeiden mukana kaksi miljoonaa dollaria joista Casey ei tiedä mitään, mutta jotka Kasarov haluaa itselleen. Kasarov antaa Caseylle hieman aikaa etsiä rahat, tai kuolema tulee vierailemaan. Siinä sivussa Kasarov ratkaisee autotallissa sijaitsevat ongelmat ampumalla Billyn ja Icen. Caseyn tehtäväksi jää paloitella ruumiit ja heittää ne roskikseen.
Hieman asiaa puntaroituaan Casey löytääkin varastetut rahat Nickin auton vararenkaan sisältä ja samalla löytyy myös pahoitteleva viesti Nickiltä. Tällöin Casey ymmärtää että kaikista aiheuttamistaan ongelmista huolimatta Nick oli ollut hänen paras ystävänsä ja Casey huomaa että menneisyyden voi salata mutta sitä ei voi unohtaa. Niinpä Casey jää odottelemaan rahojen ja pistoolin kanssa Kasarovin paluuta, vai jääkö? No ei tietenkään, vaan hän houkuttelee paikalle huumeiden alkuperäiset omistajat ja rahoja havittelevan Kasarovin, selvittäkööt he ongelmat keskenään. Seuraa ammuskelua.
Casey on nyt the cooler king koska hänellä on nahkatakki. Casey noutaa Christinen joka ihastuu uudelleen Caseyhin huomattuaan hänen olevan aivan muuta kuin se hänen luulemansa tylsä mies ja matka jatkukoon kohti Ranskaa, mukana kaksi miljoonaa dollaria.

Thursday on ihan kelpo rikoselokuva, jossa toki on hetkiä jolloin Tarantinon nimi heiluu yläpuolella liiankin uhkaava, mutta ei niin häiritsevissä määrin että se pilaisi elokuvasta nauttimista.
Thurday sisältää ajoittain ihan nokkelaa dialogia, tyylikkäästi toteutettuja toimintakohtauksia, perushyvää näyttelijätyötä ja muuta sellaista jonka vuoksi se ei ehkä nouse mitenkään muistettavaksi elokuvaksi, mutta on lajityypissään kuitenkin varsin nautinnollista katseltavaa.
Siksi onkin hieman yllättävää että Thursday on jäänyt Skip Woodsin ainoaksi ohjaustyöksi ja pelkän käsikirjoittajan ominaisuudessakin työt ovat olleet vähissä, vaikkakin viime vuosien perusteella selkeässä kasvussa (Hitman, Wolverine, The A-Team.)
Ehkä ne muutamat liiaksi Tarantinosta muistuttavat kohtaukset ja elokuvan valmistumisajan väkinäiset vertailut löivät liiaksi negatiivista leimaa elokuvalle jotta se olisi herättänyt suosiollista huomiota.
Toki on myönnettävä että elokuvassa on ajoittain liian irrallisia kohtauksia ja hahmokehityksiä (tai niiden puutteita) joiden kulku on kangertelevaa. Esimerkiksi heti elokuvan alussa Aaron Eckhartin hahmon kuvataan olevan se porukan ääliö, mutta myöhemmin hän onkin sujuvasti puhuva eräänlaisen rikollisnero (no ei nyt ihan nero kuitenkaan) ja lopussa hän onkin sydämellinen veljesrakkautta huokuva ystävällisyyden perikuva, mutta jokainen näistä olotiloista tuntuu edelliseen liittymättömältä, aivan kuin yht'äkkiä olisi vain päätetty muuttaa hahmon rakennetta korjaamatta edellistä osaa. Samanlaisia rikkonaisuuden tunteita tulee elokuvan aikana muutaman kerran mieleen ja silloin kun kyseessä on kohtaus joka suuresti muistuttaa toisesta elokuvasta, niin melkein toivoisi että siinä korostettaisiin hieman enemmän sen muistuttavan toisesta elokuvasta. Nyt esimerkiksi siinä tuoliin sidotun kidutus-kohtauksen, tai sen The Rookien miehen raiskaus-kohtauksen aikana on liian selvää niiden alkuperä, mutta tuntuu kuin ne koetettaisiin omia Thursdayn keksinnöiksi ja vältellä täysin tietoja niiden aiemmista esiintymisistä. Kyseessä kuitenkin on elokuva jossa on muutoinkin populaarikulttuuriin viittaavaa dialogia, niin tuntuu hassulta että joissakin ilmiselvän oloisissa kohtauksissa populaarikulttuuritietoudesta ollaan muka täysin tietämättömiä.
Mutta elokuvan ajoittainen rikkonaisuus korjaantuu usein kohtauksilla jossa vaikuttaa olleen sydän ja aivot mukana. Vaikka esimerkiksi kaikki takaumaosuudet eivät olekaan värikikkailustaan tai sisällöstään huolimatta kiinnostavia, niin kohtaus jossa Christine iskee Caseyn on mainio, ei niinkään dialogin vuoksi, vaan koska se näyttää ihan 70-luvun filmiltä ja siten veikeästi kertoo tapahtuneen kuuluvan historiaan, vaikkakaan ei nyt ajallisesti oikeasti 70-luvulle.
Mielestäni Thursdayn parhaimmat kohtaukset ovat kuitenkin niitä joissa elokuva malttaa rauhoittua ja unohtamaan mukanokkeluudet. Kuten esimerkiksi kohtaus jossa Nick jättää jäähyväisiä puhelimitse, tai Mickey Rourken asiallinen mutta uhkaava ensiesiintyminen. Näissä ja vastaavissa kohtauksissa elokuva tuntuu selkeästi omalta itseltään, eikä miltään viittaukselta muihin elokuviin.

Pidin myös ideasta että kun Casey saa selville Nickin salkun sisältävän huumeita, niin hänen ensireaktionsa on kaataa ne viemäriin miettimättä seuraamuksia. Elokuvan kenties nokkelin idea onkin siinä kuinka paikalle sattuneet ihmiset eivät usko Caseyn väitettä huumeiden viemäriin joutumisesta, koska kuka muka jotain niin typerää tekisi. Tämän vuoksi olisikin ollut oikeastaan parempi jos se varastettu rahamääräkin olisi poistettu kokonaan kuviosta, vaikka sen avulla luotiinkin Caseylle ja Christinelle onnellinen loppuelämä muualla. Nyt paikalle tulevien rikollisten kaksi motiivia oli yksi liikaa ja rahasyyn vuoksi Casey ei tietämättömyydestään huolimatta ollutkaan niin viattoman oloinen kuin olisi ollut mielestäni parempi.

Thursday on siis ihan kelpo Tarantinoesque elokuva jossa voi pitää joko haittana tai etuna sen sisällön tuttuutta.
Jos sitä pitää etuna, niin katsottavana on varsin mainio rikoselokuva jossa on ajoittain sujuvaa dialogia jossa riittää ihan tarpeeksi popviittauksia ja mukana on sopivasti varsin hyvin toteutettua toimintaa.
Jos sitä pitää haittana, niin katseltavana on Tarantinoa surutta imitoiva elokuva.

Tähdet: ***
Thursday

...NOIR

lauantai 25. syyskuuta 2010

Pääteasema menneisyys

Elokuvista-blogissa esiintyi tovi sitten tälläinen veikeä postaus jossa listattiin ns. parhaimpia elokuvajulisteita.
Tästä lähes innostuneena rupesin itse miettimään samankaltaista asiaa, siirtäen pääpainon ajattelusta lapsuuteeni jolloin usein tuli vinguttua vanhempia vuokraamaan elokuvia jotka usein osoittautuivat pelkäksi roskaksi, mutta niiden kansikuvat saivat innostumaan kuten kissanminttu Kissanaisen.

Siksipä tein ensimmäisistä mieleen tulleista elokuvakansista kollaasin joka on nähtävissä alla.

Tosin, koska pyrin etsimään juuri ne kansivaihtoehdot jotka muistan lapsuudestani, niin kaikki kuvakokoelmassa esiintyvät kannet eivät ole "ensimmäisiä" mieleen tulleita kansikuvia, mutta ainakin ne ovat ne nimenomaiset kansikuvat jotka olin nähnyt ja joista olin alunperin innostunut. Valitettavasti en löytänyt muutamasta kannesta muistamiani kansivaihtoehtoja, joten ne jäivät siitä syytä pois. Tähän sarjaan kuuluivat mm. elokuvat Legenda Haukasta ja Skeittijengi.

Kuten jo totesin, niin varsinaisen katselun aikana osa elokuvista osoittautui silkaksi roskaksi, mutta jos ruudun/monitorin toiselta puolelta löytyy yhtään lähellekään kaltaistani ihmistä (itseni lisäksi), niin varmaankin saatte nostalgisia lämpöaaltoja kun muistelette nähneenne näitä kyseisiä elokuvia videovuokraamoiden hyllyillä.

perjantai 24. syyskuuta 2010

Hämärän Vartija (A Scanner Darkly, 2006)

Tiedättehän ne kirjat joiden kohdalla todetaan että se on mahdoton filmattavaksi. Sormusten Herrasta sanottiin niin, Alastomasta Lounaasta sanottiin niin, kuten myös monesta muusta kirjallisuuden teoksesta ja yleensä se taitaakin pitää paikkaansa. Jotta mahdoton filmattava elokuvattaisiin, niin niistä usein karsitaan mahdottomuudet pois jotta saataisiin aikaiseksi jotain tolkulliseksi tarkoitettua. Tai sitten niistä tehdään itseensä tukehtuvia jättiläisiä joko pituudeltaan taikka tiivistettynä.
No, Philip K. Dickin Hämärän Vartija oli sellainen kirja jonka toivoin jäävän elokuvateollisuuden ulkopuolelle, sillä en uskonut kenenkään saavan siitä aikaiseksi elokuvaa joka ei törmäilisi seiniin ja putoaisi tauotta viemäriin. Onnekseni olin väärässä.


Lähitulevaisuuden yhdysvalloissa noin 20 prosenttia väestöstä on päihderiippuvaisia ja kovassa suosiossa tuntuu olevan aine nimeltään D.
Meillä on joukko Reality Bites/Singles/Empire Records-elokuvista muistututtavia slackereita ja heidän joukkoonsa on soluttautunut huumeagentti Bob Arctor (Keanu Reeves), jonka tehtävä pidetään niin salassa että hän ei voi esittäytyä edes kollegoilleen muutoin kuin pitämällä yllään identiteetin salaavaa eräänlaista hologrammipukua ja luonnollisesti salanimeä Fred hyödyntäen.

Bobin eräänlaisena sponsorina toimii New Path-niminen vieroituslaitos joka lupaa vapauttaa huumeriippuvuudesta jokaisen sinne menevän, mutta tarpeeksi kauan soluttautujana aikaansa viettänyt Bob on alkanut unohtamaan ideologiansa taistella huumeita vastaan. Jatkuva minuuden salaaminen, narkomaanina esiintyminen, väärät ihmissuhteet, tarkkailu, tarkkailun alla oleminen ja yleinen paranoia alkavat viedä voiton Bobista.
Bob on siis soluttautunut eräänlaiseen slacker-ryhmään jolla itsellään ei ole poliisien näkökannasta arvoa, mutta heidän kauttaan Bobin olisi tarkoitus nousta korkeammalle ja lopulta tavoittaa D-aineen suurimpia myyjiä. Koska Bob tapaa esimiestään hologrammipuvussaan ja esimies on pukeutunut myöskin vastaavaan asuun, niin kumpikaan ei tiedä miltä toinen näyttää (tai kuulostaa) ja näin Fred/Bob saa tehtäväkseen tarkkailla ja raportoida tuohon aiemmin mainittuun slacker-ryhmään kuuluvan Robert Arctorin toimista. Fredin/Bobin esimies epäilee Robert ”Bob” Arctorin olevan avain koko huumekauppavyyhdin purkamiseen. Eli periaatteessa Bob joutuu tarkkailemaan itseään.
Slackerit koostuvat perinteisistä narkomaniakuvauksiin sopivista hahmoista. On viaton pilvityttö Donna (Winona Ryder) johon Bob on ihastunut, perinteinen hippilöysäilijä Ernie (Woody Harrelson), harhojen vallassa oleva Charles (Rory Cochrane) ja salaliittointoilija James (Robert Downey Jr.) Yhdestäkään heistä ei ole oikeastaan mitään hyötyä Bobin tehtävän kannalta ja mikään ei ei tunnukaan etenevän minnekään, kunnes opportunistinen James ryhtyy ilmiantajaksi ja kertoo poliiseille Bob Arctorin kuuluvan huumeterroristijärjestöön, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta tätähän Bob ei voi esimiehilleen kertoa paljastamatta identiteettiään.

Bob jatkaa itsensä ja muiden seuraamista, elää kahta tai kolmea elämää tietämättä kohta itsekään mikä niistä on oikea ja keihin voi luottaa.
Kaikki alkaa olla liikaa Bobille ja D-aineriippuvuus ei ainakaan auta asiaa. Kun Bobin esimiehille selviää Bobin D-aineriippuvuus otetaan hänet irti tehtävästään, hän saa sakot tietoisesta huumeiden käytöstä ja lähetetään New Pathiin vieroitushoitoon. Katsojalle selviää että Bobia käytettiinkin vain hyväksi, sillä tarkoitus olikin saada joku poliisi D-aineriippuvaiseksi jotta hänet voitaisiin tietämättään soluttaa New Pathiin jonne poliisivaltuudet eivät yletä. Näemmä New Path joka tunnetaan päihdehoitolana onkin paikka jossa D-ainetta viljellään viranomaisten silmien ulottumattomissa. Toive on että mielensä hajottanut Bob kuntoutuisi New Pathissa ja hänessä heräisi poliisivaistot ja tätä kautta totuus tulisi julki. Ehkä.


Syy miksi pidin Hämärän Vartijaa sitä lukiessani mahdottomana filmatisoida onnistuneesti oli tarinan idea miehestä seuraamassa itseään tietämättä sitä. Muutoinkin pidin hankalana toteuttamisen suhteen kuvioita jossa identiteettien salaaminen, varsinkin kirjan luomalla visuaalisella tavalla olisi toimivaa. Toki tiedostan että oli jo olemassa elokuvia joissa Hämärän Vartijaa vastaavia seikkoja minuuden kadottamisesta oli toteutettu hyvinkin onnistuneesti ja osa näistä elokuvista vieläpä oli Dickin kirjoihin pohjautuvia (mm. Blade Runner, Total Recall.) Mutta pelkäsin että Hämärän Vartijassa identiteetin salaukseen käytetty holopuku esiintyisi elokuvassa tietokoneanimaationa joka ei huokuisi uskottavuutta sen teknisestä taituruudesta huolimatta. Siksi pidänkin loistavana ideana toteutuksen suhteen valintaa tehdä se oikeasti näyteltynä joka muokattiin animaatioksi. Hieman samaan tapaan kuin örkit olivat Ralph Bakshin Sormusten Herrassa. Animaatio, varsinkin tässä muodossaan on juuri omiaan tekemään Hämärän vartijasta uskottavaa elokuvaa. Kuvien leijunta, aaltoilevuus ja eläväisyys sopii mielestäni täydellisesti kuvaamaan narkomaanien mielentilaa ja huumekulttuuriin yhdistettävää paranoiaa, sekä hallusinaatioita jotka joko ovat oikeutettuja taikka eivät. Nimenomaan se että elokuva ei näytä aidolta tekee siitä aidon oloisen, etenkin kun puhumme tarinasta jossa päähenkilön on tarkoitus upota tietämättömyyden olotilaan, jotta häntä hallitsevat elimet saisivat hänestä täydellisen vaihtoehdon huumeteollisuuden kaatamiseen.

Elokuvan pääjuoni jota Bob Arctor luuli suorittavansa jo alussa alkaakin oikeastaan vasta kun hän menettää kokonaan itsensä ja päätyy New Pathin hoiviin. Vasta viimeiset minuutit Hämärän Vartijasta kertovat siitä mistä sen olettaa kertovan.

Näyttelijät ovat mainiosti valittuja ja suurin osa mukana olevista tuntuukin esittävän tavallaan itseään, tai ainakin sitä itseään joka on tuttu lehtien sivuilta.

Downey Juniorin yliaktiivinen salaliittoteoreetikko ja Woody Harrelsonin löysäilijä ovat juuri sellaisia jollaisiksi heidät on helppo uskoa olevan kameran ollessa sammutettunakin.
Keanu Reevesissa on aina ollut jotain sellaista hieman pihalla olon tunnetta, jonka Wow!-henkisyys istuu aivan loistavasti Hämärän Vartijaan ja samalla Reeves kuitenkin osoittaa että hänkin osaa näytellä ja hyvin.
Winona Ryder on hieman seinäkukkasen asemassa, vaikka hänen hahmoonsa liittyykin yksi elokuvan tärkeimmistä juonenkäänteistä. Ratkaisu eräänlaiseen huomaamattomuuteen Ryderin kohdalla on tavallaan looginen, ottaen huomioon että hänen hahmonsa elää Bob Arctorin tavoin kahta henkilöllisyyttä, mutta siltikin häneltä odotti jotenkin suurempää eläväisyyttä.
Rory Cochrane on mielestäni ollut aina ärsyttävä ja sitä hän on tässäkin. Mikä toisaalta istuu hänen esittämään hahmoonsa.


Hämärän Vartija on eräänlainen Rush kohtaa Dazed And Confusedin ja on sci-fi-elokuva ilman sci-fiä, jännitystä ilman tuttua trillerimäisyyttä, mutta ehdottoman hieno kokemus josta Philip K. Dick olisi taatusti ylpeä sillä se tavoittaa erittäin onnistuneesti kirjan hengen.


Tämä elokuva on visuaalisesti kiehtova, juonellisesti terävä ja hauskempi kuin Big Lebowski.


Kun Hämärän Vartija saapui videovuokraamoihin, eräs tieteiselokuvien ystävä tuli noutamaan Hämärän Vartijaa suurta innostusta puhkuen. Puolisen tuntia vuokrauksen jälkeen hän saapui kiukkuisena takaisin ja mäkätti ettei hän halua katsoa mitään lasten piirrettyjä ja otti tilalle Ultravioletin.
Hei c'mon, Ultraviolet on huonoutensa ohella enemmän lasten piirretty kuin Hämärän Vartija.


Tähdet: ****
Hämärän Vartija

...NOIR

torstai 16. syyskuuta 2010

Avatar (2009)

Jake Sully (Sam Worthington) on rampautunut sotilas joka värvätään kuolleen kaksoisveljensä tilalle ohjastamaan geeniteknologialla synnytettyä ihmis-Na'vi-keinokehoa, eli Avataria Pandora nimiselle planeetalle, jossa Na'vit ovat alkuperäiskansaa.
Na'vit ovat naurettavan näköisiä yli kaksimetrisiä sinisiä rastafarikissoja.
Ihmiset ovat aikoinaan tulleet tänne Pandoralle louhimaan ns. älymetallia (hahaha! Voi Jeesus, älymetallia) ja tottakai jossain vaiheessa Na'vit ovat kiukustuneet siihen että piskuiset ihmiset ryöstävät heidän maataan (vrt. Valkoinen mies ryöstää intiaanien maan, tai ristiretkeläiset pakottavat omaan uskontoonsa.)
Pandoran ihmisjoukot jakaantuvat kahteen perinteiseen ryhmään. On ryhmä A joka sisältää rauhanomaisia keinoja suosivat tiedemiehet/-naiset joiden pinnalta kova, mutta sisältä pehmo johtaja on tohtori Grace Augustine (Sigourney Weaver.) Ja sitten on ryhmä B, eli suoraa toimintaa suosivat sotilaat joiden pinnalta kova ja sisältä vielä kovempi johtaja on eversti Miles Quaritch (Stephen Lang.) Jake itse sijoittuu johonkin tähän keskivaiheille, sillä hän on sotilas, mutta on taipuvainen neuvotteluihin.
Jakelle tärkeimmäksi seikaksi koko selkkauksen tiimellyksessä nousee kuitenkin mahdollisuus kokea jaloittelua Avatar-kehossaan, sillä todellisuudessa hän on sidottu pyörätuolin istuimeen. Tiedemiehet ajattelevat Jakesta olevan sotilastaustansa vuoksi tukea ja turvaa, kun taas Quatritch houkuttelee Jakea toimimaan sisäpiirin tietoja vuotavana kaksoisagenttina.
Sitten kuljeskellaan sademetsässä ja tottakai Jake erkaantuu muusta ryhmästä jääden viettämään yötänsä yksin metsikköön.
Metsien ilkeät hyeenakopiot hyökkäävät Jaken kimppuun ja eräs Na'vi, Neytiri (Zoe Saldana) pelastaa hänet. Ai jaa, näemmä nämä Na'vit ovat Jamaikalaisia, eli Ja'maikalaisia. Pientä kinastelua hahmojen välille, joten romanssihan siitä on kehkeytymässä.
Öö okei, lentävät Pyhän Puun Siemenet hiveltävät Jakea, joten tottakai hän on sitten se valittu kansojen yhdistäjä, pelastaja ja vaikka mitä muuta. Mutta ennen sitä muut Na'vit kiukkuperseilevät Jakelle hänen ihmisyydestään ja maan ryöstämisistään, genocidesta ja vaikka mistä.
Vuoroon pääsee Tanssii Susien Kanssa/Viimeinen Samurai-osuus kun Jake rupeaa voittamaan Na'vien luottamusta ja oppii kunnioittamaan tätä kansaa, ja olemaan yksi heistä.
Aina välillä Jake herää Avataristaan ja palaa toimimaan sekä tiedemiesten että sotilaiden apulaisena. Saadaan tietää että Pandoran suurin älymetalliesiintymä sijaitsee juuri sen Jaken ottoklaanin kylän alla, joten siitäpä Jakelle moraalinen dilemma. Niin ja elokuvaa on jäljellä vielä yli puolitoista tuntia, vaikka selkeästi puoli tuntia olisi tarpeeksi tarinan loppuosuudelle.
Hiukan hippiaatetta kehiin ja sitten sotilaat ja rahanahneet bisnesherrat rupeavat ajamaan sademetsiä nurin pakottaen Jaken valitsemaan puolensa ja tottakai se puoli on Na'vien.
Sotilaat pommittavat Na'veja ja vaikka suurin piirtein puoli maailmaa menee tuusannuuskaksi niin jotenkin johonkin Disneyhenkeen yksikään Na'vi ei loukkaannu. Itseasiassa ainoa Na'vi tuntuu loukkaantuvan vasta kun se heidän Pyhä Puunsa kaatuu ja sen säle seivästää yhden Na'vin hengiltä. Ah mitä ironiaa selvitä aluksi pommituksesta ja kuolla sitten tikkuun.
Ihmismuotoinen Jake pakenee ystävineen armeijan leivistä ja varastetun mielensiirtimen avulla hän voi edelleen palata Avatarkehoonsa.
Jake kesyttää lohikäärmeperhosen ja lähtee johtamaan Na'veja vastaiskuun.
Vielä 42 minuuttia jäljellä.
Na'vit aloittavat jonkin new age voodoorituaalin ja voin vain ajatella että Cameronin pää taisi mennä sekaisin siitä king of the worldin hokemisesta.
Grace kuolee.
Alkaa se klassisen taisteluosuus jossa teknologisesti ylivertainen joukko, eli ihmiset käyvät sisuunsa luottavaan ns. alkukantaista joukkoa, eli Na'veja vastaan ja jokainen tietää jo etukäteen että teknologiaan luottavat ihmiset tulevat häviämään tämän taiston, sillä pommi ei ole yhtikäs mitään kun vastassa on puinen nuoli.
Eversti Quaritch pukee päälleen robottipuvun ja aloittaa kaksintaistelun Jaken kanssa.
Quaritch kuolee, Neytiri näkee Jaken todellisen ihmishahmon, loput ihmiset passitetaan pois Pandoralta ja Jake käy läpi new age-prosessin jossa hänestä tehdään oikea Na'vi vähän samaan tapaan kuin Pinokkiosta tuli oikea poika oh boy.
Ja ihan taatusti tämä saa jatkoa.


Minun on hyvin vaikea välittää tästä elokuvasta, joten sen noin kaksi ja puolituntinen pituus kävi voimille. En voi ymmärtää että miten hitossa James Cameron sai tuhlattua niin älyttömästi aikaa tämän tekemiseen, koska tarinaan se aika ei ainakaan kulunut. On myös epäuskottavaa että Cameron viivytteli Avatarin kanssa vain koska efektiteknologia ei ollut tarpeeksi kehittynyt, kun elokuvassa ei ole mitään sellaista joka ei taatusti olisi luonnistunut jo Jurassic Parkin aikaisella efektientekotaidolla. Ja jos se oli rahasta kiinni kuten IMDb:ssä mainitaan, niin silloin tietotaito on ollut pahasti ylihinnoiteltua. En tahdo vähätellä tekijöiden kykyjä, mutta tämä ei ole niin näyttävä etteikö vastaavia olisi tullut jo kauan sitten aiemminkin. Jo Cameronin oma The Abyss oli visuaalisesti yhtä näyttävä ja se oli vuodelta 1989.
Jos kyseessä viivytykseen on ollut vain 3D-teknologian oikealle tasolle pääsy, niin anteeksi vain mutta en näe Avatarissa mitään sellaista mikä olisi alunperinkään vaatinut nimenomaan 3D-tekniikkaa valmistuksessaan. Tosin myönnettäköön että Avatarin kohdalla 3D:n vaikutus on jo lähtökohdiltaan erilainen, sillä tässä 3D:tä ei hyödynnetä pelkkänä ajoittaisella tavaroiden heittämisellä kameraa kohti.


Avatarin tarina on ihan tyypillinen ”vieras vieraassa ympäristössä oppimassa vieraiden tavoille” joka nähtiin mallikelpoisesti onnistuneesti jo mainitsemissani elokuvissa Tanssii Susien Kanssa ja Viimeinen Samurai. Se että siihen lisätään jotain hippi-ideologiaa luonnon ja ihmisten (Na'vien) yhtenä olemisesta ei tee kertomuksesta niin pohditun oloista, että uskoisi sitä todellakin puunatun vuodesta 1995 saakka. Etenkin kun dialogissa esiintyy aika lapsellisia vertauksia muun muassa sieluista, rakkaudesta ja yhteenkuuluvuudesta.


Tähän mennessä olen pitänyt yhtä Cameronin vahvuuksista hänen kykyään valita elokuviensa rooleihin oikeat näyttelijät ja vaikka en pitänyt Titanicista, niin minäkin myönnän DiCaprion ja Winsletin sopivan siihen, mutta Avatarin kohdalla alkaa tuo aiemmin vahvuutena pitäväni seikka muuntua heikkoudeksi.


Sam Worthington on ihan yhtä puunaamainen tässä kuin Clash Of The Titansissa ja Terminator: Salvationissa ja en saata uskoa että hän on tämän hetken kuumimpia nimiä. Ehkä se vielä selviää.

Osaako Michelle Rodriguez esittää mitään muuta kuin bitchia?

Giovanni Ribisi. Miksi hän saa tehdä vielä elokuvia, kun joka ainoassa roolissa hän tuntuu esittävän samanlaista itsekseen hirnuvaa sadetakkipervoa.


Zoe Saldanasta ja muista Na'veja näyttelevistä on vaikea sanoa oikeastaan mitään, koska roolit tuntuvat olevan enimmäkseen ääninäyttelyä ja se oli aivan kauheaa. Miksi hitossa Na'vien pitää kuulostaa joltain Jamaikalaisilta kun he puhuvat englantia. Eikö riitä että he näyttävät rastafarikissoilta.


Sigourney Weaver oli ihan hyvä, mutta hän sai lopulta sen verran vähän tilaa esiintyä ettei hän suurempaa vaikutusta tehnyt. Vaikka ensiminuuteillaan hän loikin itsestään kuvan elokuvan tärkeimpiin kuuluvana hahmoja, mutta aivan liian nopeasti putosi sivuun.


Positiivisimman ja oikeasti loistavan roolisuorituksen teki Stephen Lang joka huokui todellista auktoriteettia että pelottavuutta siten että häneen uskoi koska ei uskaltaisi sanoa vastaankaan. Lang oli loistava valinta ja pelasti elokuvasta paljon.

Avatar muistuttaa kovasti tuoreimpia Tähtien Sota-elokuvia siinä että tästäkin selkeästi näkee että visuaalisuuden kanssa ollaan kulutettu kuukausitolkulla työtunteja, mutta samalla ollaan tultu sokeaksi oman käden jäljelle ja sisällön tarpeellisuudelle siten että moni asia näyttää liian puunatulta ja kliiniseltä ollen siis samanaikaisesti toki hyvinkin näyttävää mutta myös uskomattoman tylsää.
Ja vaikka välillä Na'vit sun muut ovat luotu hyvinkin realistisiksi, niin ajoittain hahmoilta tuntuu puuttuvan heille tarpeellinen paino ja he vaikuttavat kuvasta irtonaisilta. Tämän näkee esimerkiksi alkupuolella esiintyvästä ihme virtahevosta ja joistakin Na'vien liikkeistä metsässä. Kuten myös niistä hölmöillä ääniefekteillä varustetuista kukista joita Jake koettaa näpelöidä, ne vasta näyttävätkin jälkikäteen kuvaan lisätyiltä.
Vastaavasti taas loppupuolen täyteen ahdetussa taisteluosuudessa on vaikea huomata mitään virheitä, joten ne ovat satunnaisia mutta juuri samasta syystä ne huomaakin helposti.
Jälleen kerran mieleen tulee ajatus siitä kuinka vähemmän voi olla enemmän ja pienellä peruutuksella Avatar olisi taatusti ollut silmissäni uskottavampi. Joka tosin olisi vaatinut suuren muutoksen Na'vi-designiin. Minua ei haittaa hahmojen ihonvärivalinta, mutta en tajua miksi niistä piti tehdä hännällisiä, saati sitten rastafareja, tai miksi hitossa heidän pitää näyttää kissoilta. Samalla ihmettelen että miksi pirussa joka ainoa Na'vi on laiha. Eikö siellä yhdelläkään ole kaljamahaa, laardimahaa, tms. Ja missä ovat lyhytkasvuiset Na'vit?

Niin ja voisiko joku selittää että kun Na'vi-naisilla on kaikilla päällään jotain hiton helmirimpsuja tai vastaavia, niin miten ne kovassakin liikkeessä peittävät koko ajan nännit, kun taas miehillä nännit vilkkuvat esillä niin ahkerasti että elokuvan voisi nimetä muotoon Avanip.
Vaatetuksesta puheenollen. Jos kerran Grace Augustinen johtama tiedemiesryhmä on luonut omat Na'vi-avatarinsa jotta niiden avulla pääsisi soluttautumaan oikeiden Na'vien joukkoon ja olemaan osana heitä, niin miksi ihmisten Avatarit ovat pukeutuneita kuten tavalliset ihmiset, kun he varmasti tietävät että oikeat Na'vit pukeutuvat vain johonkin lannevaatteisiin.

Olin myös suuresti pettynyt James Hornerin musiikkiin, joka oli koko ajan harmittoman kuuloista hissimusiikkia, kun kyseessä kuitenkin on säveltäjä jonka historista löytyy hyvinkin seikkailullisen kokeellista musiikkia jollaista olisin toivonut kuulevani myös elokuvasta jonka tarkoitus on olla hyvinkin fantastinen.

Kyllä minä tavallaan ymmärrän Avatarin suosion. Se on iso harmiton saarnaava efektiseikkailu jota on liian pitkästä pituudestaan huolimatta helppo katsella ajattelematta sitä. Eli kyseessä on kuin jokin NRJ:n kaltainen hittiradio joka soi taustalla mutta jota ei kuuntele.

Katsokaa ennemmin The Abyss jonka teema on samankaltainen, mutta toteutus mielestäni huomattavasti uskottavampi.

Tähdet: *
Avatar

...NOIR

tiistai 14. syyskuuta 2010

Blackout (2008)

Olen nyt koettanut kirjoittaa kolme aloitusta tämän elokuvan arvostelulle ja jokainen niistä oli hyvin ilkeämielinen ja niissä toivottiin JP Siilin lopettavan elokuvanteon ikuisiksi ajoiksi. Pyrin kuitenkin edes hieman asiallisempaan ilmaisuun, joten jotta en saattaisi vihamielisyyttäni tätä elokuvaa kohtaan nousevan kokoon mittaamattomaan, niin koetetaan pitää asiat lyhyinä ja yksinkertaisina.

Petteri Summanen on superkirurgi joka herää pitkän kooman jälkeen. Joku oli ampunut Petteriä naulapyssyllä ja joku koettaa edelleenkin saada Petteriä hengiltä. Petteri koettaa muistella tapahtunutta, mutta muistissa on aukkoja. Yksi aukoista on sortumaisillaan oleva avioliitto Irina Björklundin kanssa ja toinen on suhde Jenni Banerjeehen.
Kamera huojuu kuin juopunut, kaikkea ylivalaistaan ja aina välillä jokin kehno popbiisi lähtee soimaan ja elokuva muuttuu tylsäksi musiikkivideoksi jossa tarina ei etene mihinkään suuntaan, vaan on kuin katselisimme ruudunsäästäjää ja kuuntelisimme radiota. Se tapahtuu taas! Ei hitto, ajassa 39 minuuttia koemme varmaan viidennen tuollaisen kohtauksen.
Ja ihan tosi, se sydämenlyöntejä simuloiva musiikki käy todella nopeasti rasittavaksi. Hyvä on ymmärretään että päähenkilö on kirurgi ja osa miljööstä sijoittuu sairaalaan, mutta ei tarvitse asua meressä ymmärtääkseen veden olevan märkää.
Petteri saa tietää että ennen päänsä naulaamista hänelle oli tarjolla ylennys, joten nyt Petteri epäilee naulaajan olevan joku kateellinen työtoveri. Joten tässä vaiheessa mieleen hiipii huomattavasti parempi elokuva, eli K.J.S.:n vuoden 1988 versio.
Seuraavaksi Petteri huomaa että sairaalassa harrastetaan potilaiden ennenaikaista elämänpäättymistä jotta saataisiin uusia vuodepaikkoja ja potilasvirta näyttäisi tilastoissa nousevalta. Siispä potilaskuolemista vastuussa oleva saattaisi olla Petterin naulaamisen takana. Mieleen hiipii toinen huomattavasti parempi elokuva, vuoden 1978 Kooma ja vielä suoremmin vuoden 1996 Äärirajoilla.
Tosi kuuma Lena Meriläinen tekee itsemurhan ja hän vaikuttaa olleen syypää eutanasia-aaltoon.
JP Siili tekee cameon ja saa hampaani narisemaan niiden pusertuessa yhteen.
Tässä vaiheessa elokuvassa ollaan täysin unohdettu Petterin muistinmenetykset ja murhayritykset. Armomurhat jäävät historiaan ja hiukan otetaan kantaa nykysairaaloiden hoitopolitiikkaan ja valtion vastuuseen, mutta pääosin pyöritään paikoillaan aivan kuin mietittäisiin että mitäköhän sitä voisi seuraavaksi tehdä.
Petteri löytää nauhoitteen jossa tunnustaa itse olevansa syypää potilaskuolemiin ja sen synnyttämänä takaumana näemme kuinka Petteri vierailee erään potilaan omaisen luona ja saa lopputulokseksi naulan päähänsä.
Ajassa 01:16:08 Petterin otsalla vilahtaa mikrofonin varjo, kahdesti.
Jotain tarpeetonta ihmissuhdekriisiä Petterin, Irinan ja Jennin välillä.
Petteri tapaa naulapyssyilijän ja haluaa tehdä sopimuksen että minä en paljasta sinua jos sinä et minua, kun on tuota muksuakin tulossa ja vasta saatiin ylennys jne. Ja koska elokuvahan ei ole elokuva ellei siinä päästä ampumaan, niinpä naulapyssyilijä jahtaa Petteria pyssyn kanssa, mutta saakin itse luodin sisuksiinsa. Petteri leikkaa luodin pois.
Seuraavaksi Petteri jättää tunnustuksen Jennille ja menee sitten poliisiasemalle kertomaan totuuden myös heille.
Jaa-a, vai niin. Petterin päästä putoaa naula.


Hymypoika oli aivan kauhea.
Ganes oli lievästi kiinnostava aiheensa vuoksi, mutta elokuvana hyvin tasapaksua henkilögloorianyhveröintiä.
Blackout on hukattu mahdollisuus... Pahasti hukattu mahdollisuus.
No, Operaatio Interheil oli sentään ihan hyvä.


Blackoutissa on apuna aika hyvä tarina, mutta sen toteutus sortuu liialliseen pikkunäppäryyteen, aivan turhiin hahmoihin, hölmön näköiseen ulkoasuun ja huonosti istuvaan musiikkiin. Noin vain muutama vika mainitakseni.
Idea muistinsa menettäneestä armomurhaajalääkäristä joka ei siis muista olleensa potilassurmaaja ja sitä katuva henkilö on varsin mainio, mutta sitten mukaan tungetaan saarnaavaa politiikkaa, suhdesotkuja ja poliisit joilla ei tunnu olevan mitään virkaa koko elokuvassa. Muun muassa Mikko Leppilammen esittämä poliisihahmo esitetään elokuvassa siten, että hän kumppaneineen tutkii Petteri Summasen tapausta ja myöhemmin potilaskuolemia, mutta lopulta he eivät muuta tee kuin kuin tulevat ajoittain pois varjoista. Yhtä hyvin Leppilammenkin tilalla voisi olla tiiliskivi, sillä yhtä paljon tekemistä sillä olisi. Surullisempaa on että elokuvan tarpeettomaan suhdedraamaan liittyvät Irina Björklund ja Jenni Banerjee ovat aivan yhtä tarpeettomia. Elokuvan loputtua ei meinaa edes muistaa heidän olleen mukana.
Asiaa ei paranna yllättävän jäykästi esiintyvä Petteri Summanen. Ilmeisesti ratkaisut olla jäykkä ja ilmeetön ovat suunniteltuja, mutta Summanen on muulloin niin hyvä näyttelijä että oikein pahaa teki katsella häntä näin tylsistyneen oloisena.

Ja jos Blackout koettaa potilasaiheellaan olla poliittisesti tiedostava, niin hukkaan menee kun hahmoista ei jaksa välittää.

Blackout sisältää aika hyvän idean, mutta sen lääkärimaailmaan muka sopiva valkoinen ylivalaistus saa sen näyttämään rumalta, sen alleviivaava musiikki saa sen vaikuttavaan pinnalliselta, sen alikirjoitetut ja aliesitetyt hahmot saavat sen vaikuttamaan tylsältä ja se ajoittainen sortuminen irrallisiin musiikkivideoihin saa sen vaikuttamaan Voice tv:ltä.
Toivon että JP Siili tulee osoittaneeksi minulle olevansa oikeasti hyvä ohjaaja, mutta Blackoutin ja muun elokuvahistoriansa perusteella hänen nimensä toimii vast'edes varoituksena, ei houkuttimena.


Ja eikö tälle elokuvalle tosiaankaan keksitty mitään suomalaista nimeä.

Parasta Blackoutissa on yksi sen DVD:n takakannessa olevista puffiteksteistä.
”JP Siili kuuluu tukevasti uuden sukupolven ohjaajiin.”
-VL, HS Nyt

Sanottiinko tuossa Blackoutin olevan hyvä vaiko huono elokuva, taikka että tekikö Siili hyvää vai huonoa työtä?

Jos kuuluu tukevasti uuden sukupolven ohjaajiin, niin onko se kehu?
Hyvin väistetty.


Tähdet: *
Blackout

...NOIR

maanantai 13. syyskuuta 2010

Jedin Paluu (Return Of The Jedi, 1983)

Mihin jäimmekään?

Luke (Mark Hamill) on saanut tietää että Darth Vader (David Prowse/James Earl Jones) on hänen isänsä.
Han Solo (Harrison Ford) on upotettu karboniittiin ja toimitettu galaksin suuriman gangsterin Jabba The Huttin (Larry Ward) koriste-esineeksi.
Siinäpä ne tärkeimmät sen lisäksi että Imperiumi on edelleen kiristämässä rautaista otettaan pieneliöistä ja kapinalliset koettavat vängätä vastaan.
Nyt Imperiumi on rakentamassa uutta Kuolemantähteä ja toisaalla pyritään pelastamaan Han Solo. Siispä Luke lähtee tapaamaan Jabbaa Tatooinelle, kuten myös Leia (Carrie Fisher) ja muut sisäpiiriin kuuluvat jäsenet.
Sininen elefantti soittaa synapoppia, eli Jabballa on bileet menossa.
Luken ehdotus Han Solon vapauttamisesta kaikuu kuuroille korville ja Luke pudotetaan tappelemaan alkuperäisen Cloverfieldin hirviön, Rancorin kanssa. Kun taas Leia on tällä välin päätynyt Jabban henkilökohtaiseksi fetissiorjaksi.
Tässä vaiheessa hieman ihmetyttää Luken vihamielinen käytös, sillä aiempi lempeä pellavapää uhkailee tuholla ja meinaa tappaa Jabban kylmäverisesti ennen Rancorin kohtaamista. Toki ymmärrettävää on että elokuvasarjan kehityksessä ollaan tässä vaiheessa synkimmillään, mutta Imperimin vastaiskun aikana alkanut Jedikoulutus on Luken kohdalla edennyt tähän hetkeen mennessä Jediritariasteelle niin Luken luulisi olevan entistäkin nyhverömpi, sillä Jedikoulutus kun tuntuu olevan suuresti hippiliikkeen rauhanaatteita ja aiemmin korostettiin että yksikin askel vihaan vie Voiman pimeälle puolelle. No väliäkö tuolla.
Rancor kuolee ja Jabba lennättää Luken, Hanin ja muut aavikolle Sarlaccin suuhun heitettäväksi. Täällä Wilhelm-huutojen ohessa tapetaan ihan saatanasti porukkaa Jabba heidän joukossaan ja lopulta ovat sankarimme taas vapaita kohtaamaan Imperiumin ilkimykset.
Luke vierailee tapaamassa kuolevaa Yodaa (Frank Oz) ja muualla keisari Palpatine (Ian McDiarmid) saapuu keskeneräiselle Kuolemantähdelle seuraamaan sekä aseman valmistusta sekä kapinallisten lopullista kukistumista, kuten myös Luken siirtymistä Voiman pimeälle puolelle ja ottamaan isänsä paikka keisarin oikeana kätenä.
Obi Wan Kenobi (Alec Guinness) ilmestyy jutustelemaan Luken kanssa ja sen yhteydessä Luke saa tietoonsa että Leia on hänen sisarensa.
Kapinalliset valmistautuvat taisteluun ja täällä tapaamme coolin kalahummerin amiraali Ackbarin (Tim Rose) joka pääsee myöhemmin sanomaan erään Tähtien Sodan muistettavimmista repliikeistä.
Kapinalliset matkaavat Endorille, jonka pinnalle laskeutuu Han Solon johtama iskuryhmä sammuttamaan siellä sijaitsevasta sähköpääkeskuksesta virran jotta Kuolematähteen ei saataisi päälle suojauksia ja muut kapinalliset voisivat tuhota sen.
Leia joutuu erilleen muusta ryhmästä ja tapaa Endorin asukkaita, Ewokeja jotka ovat,,, no Halinalleja.
Pian myös Han, Luke ja kumppanit tekevät tuttavuutta Haliewokien kanssa ja nämä nallukat voivatkin sitten avustaa Imperiumin joukkojen kukistamisessa.
Luke kertoo Leialle heidän olevan sisaruksia ja on jotenkin mielenkiintoista että Leian kasvoilla on kauhistunut ilme hänen kuullessaan Vaderin olevan Luken isä, mutta jotenkin hän ei tunnu huomioivan sitä että jos Vader on Luken isä ja Luke on Leian veli, niin Leian isä on?
Luke poistuu Leian ja muiden luota antautuakseen Vaderille. Samalla hän toivoo Vaderin sydämen heltyneen niin paljon että hän heittäytyisi selälleen ja kehräisi kun Luke rapsuttaa vatsasta.
Kuolemantähden sisuksissa Vader vie Luken tapaamaan Palpatinea ja yhdessä seurataan kuinka kapinalliset kaikkialla valmistautuvat vetämään kuolinhenkäyksiään.
Endorin iskuryhmän toimet kokevat sen verran agressiivista vastarintaa että häviö näyttää varmalta, niinpä Kuolemantähteä lähestyvät kapinallisjoukot saavat huomata olevansa kiipelissä, etenkin kun keskeneräiseksi luultu Kuolemantähti onkin täysin toimintakykyinen. Tässä vaiheessa amiraali Ackbar pääsee sanomaan ”it's a trap!”
Taistelu keskeytyy nykyään hyvin tunnettuun Bayaaniseen kohtaukseen kun kukaan ei tee mitään sinä aikana kun yksi hahmoista/Ewokeista osoittaa suruaan kuollutta toveria kohtaan, hiljaisuuden ja ajanpysähtymisen vallatessa taistelukentän tuoksu.
Palpatine houkuttelee Lukea suuttumaan ja tällä tavoin avautumaan Voiman pimeälle puolelle ja kohta Luke ei maltakaan olla vain rauhanlähettiläänä vaan tarttuu valomiekkaan ja nyt isä ja poikansa suorittavat kaksintaistelun. Vader sanoo että jos ei herralle Voiman pimeä puoli kelpaa, niin ehkä Leia on vastaanottavaisempi. Sitten tabernaakkelikuoro aloittaa mylvinnän ja Luke polttaa päreensä iskien Vaderin käden irti. Palpatine iloitsee mutta Luken huomatessa Vaderin käden mekaniikan muistaa hän oman kätensä mekaniikan ja ymmärtää olevansa matkalla turmioon, niinpä Luke heittää miekkansa sivuun, mikä kiukustuttaa Palpatinea.
Endorissa kapinalliset pääsevät niskan päälle ja saavat tuhotuksi sen sähköpääkeskuksen ja näin Kuolemantähti on vailla suojauksia, joten kapinalliset avaruudessa voivat nyt ammuskella sitä päin.
Palpatine salamoi kohti Lukea ja Vaderin huomatessa poikansa lähestyvän kuoleman kokee hän piston sydämessään ja heittää Palpatinen kokemaan oman kuolettavan kohtalonsa.
Luke koettaa pelastaa katuvan isänsä, mutta Vaderin vammat ovat liian suuret. Luke riisuu Vaderin kypärän tämän pyynnöstä ja näemme viimein Anakin Skywalkerin (Sebastian Shaw) ja voi Jeesus minua rupesi itkettämään. Ja tämä ei ollut vitsi, minun oli sammutettava elokuva hetkeksi ja vedettävä henkeä.
Anakin kuolee, Kuolemantähti tuhoutuu, Leia ja Han suutelevat, Ewokbileet alkavat.
Lukee polttahautaa isänsä.

Yodan, Obi Wanin, sekä Anakinin (EI HAYDENIN!) visualisoinnit ilmestyvät antamaan hyväksyvät eleensä.
Loppu.


Tähtien Sota-elokuvista syntyy keskustelunaihe joka sivuaa sen oheistuotteita ja etenkin nämä uudemmat esiosat tuovat mieleen ajatuksia että tuo ja tuo ja tuo ovat tuolla vain jotta saataisiin uusi lelumalli markkinoille. Se samainen asia ei tullut minulle kuitenkaan mieleen Tähtien Sodan ja Imperiumin Vastaiskun aikana, mutta se tuli mieleeni Jedin Paluun kohdalla. Ewokit, joita en toki inhoa sydämeni pohjasta, vaikkakaan en rakastakaan, saavat minut ajattelemaan niiden olevan olemassa pelkästään lelumarkkinoita varten. Samalla Ewokit saavat minut ajattelemaan että näiden hahmojen lapsellisuus joka tulee esille kaikenmaailman kömpelyydessä ja suloinen ulkonäkö ovat houkuttimena lapsille ja sitäkin vain jotta saataisin jokin happy meal-ateriamainos aikaiseksi. Joten Jedin Paluu on alkuperäisestä kolmikosta se elokuva jota pidän epäonnistuneimpana ja lapsellisimpana, mutta samalla se on myös sarjan taatusti synkin osa ja ajoittain niin epäkaupallinen että oikein pää menee välillä sekaisin siitä että onko elokuva tarkoitettu lapsille vaiko masentuneille aikuisille. Jokaista hilpeää Ewokia vastaan on tarjolla kohtauksia joissa kuolema ja viha ovat läsnä kuin villasukat jaloissa.

Elokuvan paras ja samalla koko saagan synkin kohtaus on se kun Luke antautuu raivolle ja kuoromusiikin tahtiin hakkaa isänsä maahan. Siinä vaiheessa sitä sanoo Robinia mukaillen holy fuck Batman, kun silmä nauliutuu katsomaan jotain sellaista joka olisi yllättävän synkkää jopa Seitsemän-elokuvassa. Joten jos hassuttelevat Ewokit tuntuvat tekevän elokuvasta lapsellisen, niin tuo Luken raivo-kohtaus muuttaa mielen täydellisesti.

Jedin Paluu ei kuitenkaan ole varsinaisesti huono elokuva, vaikka nyt sanoinkin sen olevan sarjan epäonnistunein. Täytyy ottaa huomioon millaisia saappaita tämä elokuva tuli täyttämään ja kolmanneksi osaksi tämä on mahdollisesti kaikkien aikojen parhain kolmososa, tai ainakaan äkkiseltään ei tule mitään toista näin onnistunutta kolmatta osaa. Okei, olen väärässä ja oikea vastaus on Viimeinen Ristiretki.
Samaa tarinaa suoraan jatkavana kolmososana Jedin Paluu on kuitenkin kenties se onnistunein, kunnes saan mieleeni paremman vaihtoehdon.
Jedin Paluu pitää hyvin aiempien elokuvien tarinan ja seikkailullisuuden voimassa, mutta sävyttää sitä sekä onnistuneesti (Palpatine) ja ei niin onnistuneesti (Ewokit), mutta ennen kaikkea se jatkaa loogisesti tarinaa sen tarvitsemaan loppuunsa saakka.

Päähahmot ja niiden näyttelijät ovat jo tuttuja, joten huomio kannattaa kiinnittää sivuhahmoihin joista etenkin amiraali Ackbar on aivan loistava. Tämä on mielestäni hyvä esimerkki hahmosta joka todella vinksahtaneesta designista huolimatta ei näytä laisinkaan hölmöltä eikä tunnu myöskään siltä, vaan kyseessä on hyvinkin ilmeikäs ja uskottava hahmo.
Toisaalta taas mukana on myös todella ääliömäisen näköisiä hahmoja todellä ääliömäisissä toimissa, kuten se sininen elefantti soittamassa syntikkaa.
Ja sitten on se lerppanaamainen Meksikolainen Landon kakkoslentäjä jonka kohdalla en tiedä itkeäkö vaiko nauraa, mutta koska tämä Meksikon ylpeys hirnahtaa yhdessä kohtauksessa niin tyytykäämme iloon.

Tuon edellämainitsemani Luken raivo-kohtauksen lisäksi Jedin Paluu sisältää toisen suosikkilistalleni päätyvän kohtauksen, joka puolestaan on tunnelmaltaan aivan erilainen kuin tuo Luken raivo ja sisältää parhaimpana osuutena Ewokin!
Tutustuttuaan Ewokeihin C3PO esittää Tähtien Sodan tarinaa heille ja imitoi tuttuja ääniefektejä kuten laserin- ja Darth Vaderin suhinaa, ja parasta tässä kohtauksessa on piippua polttava Ewok. Jostain syystä tuo piippua polttava Ewok edustaa minulle enemmän vapautta kuin Easy Rider ja Simon & Garfunkel yhteensä.

Miksi oi miksi Jabban talon edustalla on iso sammakko?

Tähdet: ****
Jedin Paluu

...NOIR

perjantai 10. syyskuuta 2010

Imperiumin Vastaisku (The Empire Strikes Back, 1980)

Tähtien Sodan lopussa ollut Kuolemantähden tuhoaminen oli vain yksi taistelu, sillä ilkeä Imperiumi jatkaa edelleen universuminvalloitusaikeitaan vanhaan tuttuun tapaansa.

Massiivinen sinfonia soikoon!
Kapinallisjoukot hengailevat jääplaneetta Hothilla piilossa Imperiumin joukoilta ja jonkinlaisessa intromaisessa osuudessa Luke Skywalker (Mark Hamill) jää paleltumaan hengiltä ja näkee näyn kuolleesta Obi Wan Kenobista (Alec Guinness) joka kertoo että Luken tulee mennä Dagobahille tapaamaan Jedimestari Yodaa (Frank Oz.)
Imperiumin joukot löytävät tiensä Hothille, joten pienen taistelun jälkeen kapinalliset pakenevat. Luke matkaa R2D2:n (Kenny Baker) kanssa tuolle Obi Wanin mainitsemalle Dagobahille ja Han Solo (Harrison Ford), Leia (Carrie Fisher), Chewbacca (Peter Mayhew) ja C3PO (Anthony Daniels) päätyvät pienen asteroidien ja käsinuken väistelyn jälkeen Bespinin Pilvikaupunkiin jonka jonkinlaisena pormestarina toimii Lando Calrissian (Billy Dee Williams.)
Darth Vader (David Prowse/ James Earl Jones) ehdottaa Imperiumin ylipahalle johtajalle, keisari Palpatinelle (Clive Revill) että kenties Luke voitaisiin käännyttää Voiman pimeälle puolelle.
Toisaalla Luke aloittaa Jediopit Yodan opastuksella ja kädelläseisomisen ja kiven levitoinnin lisäksi opetukseen kuuluu pahimman pelon kohtaaminen, joka kaikkien filosofisten mietintöjen tapaan on hän itse.
Pilvikaupungissa Han saa huomata Darth Vaderin pakottaneen Landon pettämään hänet ja Han jäädytetään karboniittiin ja luovutetaan palkkiometsästäjille.
Luke tuntee häiriön Voimassa, vähän samaan tapaan kuten ennen tv kännykän läheisyyden ja päättää jättää opinnot kesken voidakseen lähteä auttamaan Hania, Leiaa, etc. Mitä Luke ei tiedä on että tätä Vader juuri haluaakin ja näin on ansa viritetty.
Boba Fett (Jeremy Bulloch) vie Han Solon mukanaan ja Vader alkaa miekkailemaan Luken kanssa. Vader lyö Luken käden irti ja kertoo totuuden siitä mitä tapahtui Luken isälle, Anakin Skywalkerille. Hän ei päätynyt Vaderin tappamaksi vaan Vader on Luken isä. ”Nouuuu!”
Luke putoaa tyhjyyteen ja tulee Landon, Leian ja kumppaneiden pelastamaksi.
Luke saa mekaanisen käden.
Kapinalliset valmistautuvat kohtaamaan Imperiumin.
Suunnitelma Han Solon pelastamiseksi kehkeytyy.
Ja sydän hakkaa kuin sata hevosta kun tuttu fanfaari lähtee soimaan.


Imperiumin Vastaisku tarjoaa kaiken saman hyvän mitä Tähtien Sotakin, mutta siinä missä Tähtien Sota oli aika heppoinen tarinaltaan on tämä ihan puhdasta Keyser Sözea ja pitkälti sen vuoksi tämä nimenomainen osa Tähtien Sota-saagasta on oma henkilökohtainen suosikkini.

Fanien suosikkiosa tuntuu aika yleisesti olevan joko Tähtien Sota taikka juuri Imperiumin Vastaisku, kun Jedin Paluu jää hyväksi kolmanneksi. Ensimmäinen osa on tietenkin se kaiken aloittanut ja tämä toinen tuo esiin syvällisimmät juonenkäänteet ja suurimmat paljastukset, kun taas Jedin Paluusta ihmisille tulee liian nopeasti mieleen Ewokit ja sitten vasta muu.

Tähtien Sota oli jo olevinaan neljäs osa sarjasta mutta siitä ei tullut tunnetta että jotain puuttuisi sen edestä, mutta Imperiumin Vastaisku puolestaan alkaa jo selkeästi keskeltä tarinaa ja jääkin keskeneräiseksi. Siksi onkin mainittava että Imperiumin Vastaiskun maine parhaana elokuvana vaatii edellisen ja jälkimmäisen osan huomioimista, sillä ilman niitä tämän elokuvan tarina tuntuisi vajavaiselta. Vaikkakin tuossa vajavaisuudessa kuitenkin tulee esille elokuvasarjan tärkeimmät käänteet ja monien ensimmäisen osan ideoiden jalostus kokee täyttymyksensä tässä elokuvassa. Otetaan vaikkapa esimerkiksi tuo paljon puhuttu Voima joka luonnollisesti tuli esille jo Tähtien Sodassa, niin siinä elokuvassa Voima esiintyi kunnolla oikeastaan vain kohtauksessa jossa Obi Wan manipuloi stormtrooperin mieltä ja lopussa kun Luke kuulee ääniä ja ammuskelee niiden mukaan. Mutta Vastaiskussa Luke aloittaa Voiman tuntemisen ja Jedikoulutuksensa, joten tässä vaiheessa alamme oikeasti ymmärtämään mistä on kyse pelkkien harhakuvien ja -luulojen sijaan.
Lisäksi Vastaisku paljastaa oikein urakalla hahmojen välisiä suhteita, joista suurimpana paljastuksena tietenkin Darth Vaderin suhteen Lukeen. Mutta mukana on myös Leian ja Han Solon rakkaustarinan esiintulo, Luken ihastumisen muuntuminen tiedottomuuden sukurutsasta sisaralliseeen rakkauteen Leiaa kohti (joka varmenee vasta seuraavassa osassa) ja kaikkea muuta enemmän tai vähemmän merkittävää. Joten vaikka Vastaisku tarvitsee Tähtien Sotaa eteensä, niin se ylittää sen sisältönsä merkityksellisyydellä.


Jos ensimmäinen osa kertoi pellavapäisen maajussin vierailusta suurkaupungissa, niin tämä toinen osa on Luken kärsimysnäytelmä. Ei juuri hetkeä ole jossa Luke ei näyttäisi kokevan kipua, tai vähintäänkin tukalaa olotilaa. Ensin saadaan turpaan lumimieheltä ja palellutaan puolikuoliaaksi, sitten rämmitään suossa ja kohdataan sisäisiä demoneja, lopuksi vielä lyödään käsi irti ja kuullaan kivulias perhesalaisuus.
Eli viattomasta lapsuudesta nuoruuden kasvukipuihin ja Jedin Paluussa kohdataan aikuisuus.


Imperiumin Vastaisku on siis periaatteessa Tähtien Sota tarinan kera, mikä ei ole negatiivinen kommentti ensimmäistä osaa kohtaan, sillä siihen sopi mainiosti sen juonen yksinkertaisuus. Kuten sopii Vastaiskuun sen siirtyminen synkempään ilmapiiriin joka jatkuu pimenemistään Jedin Paluussa. Tämä trilogia onkin hyvä esimerkki elokuvasarjasta joka oikeasti kasvaa tarinallisesti eikä vain tyydy toistamaan itseään ja tekee sen kasvun kaiken lisäksi sopivin muutoksin. Imperiumin Vastaisku onkin mielestäni kenties ainoa jatko-osa joka on selkeästi paremmin kirjoitettu kuin ensimmäinen osa ja on jopa kokonaisvaltaisesti parempi kuin edeltäjänsä. Vaikkakin jälleen kerran joudumme toteamaan että Vastaisku on suoraa jatkoa Tähtien Sodalle.
Niin, siis Tähtien Sota tarinan kera, mutta sama tuttu seikkailullisuus on edelleen vahvana mukana. Jopa niin vahvana että vieläkin pidän tätä enemmän seikkailu-elokuvana kuin sci-finä, vaikka nyt ollaankin jo selkeämmin samoilla linjoilla edellisin kirjoitukseni yhteydessä käyttämieni esimerkkien kanssa, eli Silent Running, Blade Runner, etc. Ja seikkailuelokuva tämä on täyttä nannaa.


Koska Vastaisku on kuitenkin tuttua ensimmäisen osan Tähtien Sotaa, niinpä esiintyjät , visuaalisuus ja muut saavat samat kommentit osakseen kuin ensimmäisen osankin kohdalla, joten emme palaa siihen enää.
Sen sijaan aion listata joukon kohtauksia ja ideoita jotka Imperiumin Vastaiskun kohdalla tekevät minuun edelleenkin vaikutuksen.

-Pilvikaupunki on ideana aivan loistava ja designiltaan se on upea. Taivaalla leijuva kaupunki on majesteettinen näky.

-AtAt-kävelijä on myöskin pirun hienon näköinen.

-Klassikkolause ”i know” sykähdyttää edelleenkin ja kuten ensimmäisen osan Greedo-kohtaus, se kiteyttää tässä elokuvassa kaiken Han Solon persoonasta.

-Vaikka ajatus peilikuvasta pahimman pelon/vihollisen symbolina on hyvin usein käytetty, niin kohtaus jossa Luke tappaa ”itsensä” on toimiva ja kun myöhemmin paljastuu Vaderin ja Luken sukulaissuhde niin tuo peilikuva-kohtaus saa konkreettisemmam merkityksen.

-Kohtaus jossa näemme ensi kertaa vilauksen kypärän alla olevasta Vaderista saa minut edelleenkin melkein laskemaan löysät alleni.

-Han Solo karboniitissa.

-Boba Fettin esiintyminen. Mikä on sinänsä hassua että hänhän ei lopulta tee juuri mitään mutta on silti ultracool.

-Luken käden menetys ja sen korvaaminen mekaanisella. Tämän merkitys tulee esille vasta Jedin Paluussa, mutta nyt kun sen tietää niin se on noussut Vastaiskun suosikkilistalle.

-Tietenkin Vaderin paljastus.

-Kun Han Solo näkee Vaderin pöydän päässä ja koettaa vaistonomaisesti ampua hänet ja Vader pysäyttää säteet kädellään.

-Kapteeni Needan anteeksipyyntö. Kohtauksessa jossa Imperiumin joukot hukkaavat Millennium Falconin, kapteeni Needa sanoo ottavansa kaiken vastuun ja käytännössä olettaa saavansa potkut virastaan. Seuraavaksi kun näemme Needan vetää hän viimeisiä henkosiaan lattialla kun Vader on tuttuun tapaan käyttänyt Voimaa kuristusotteella.

-Myöhemmin samankaltaisessa tilanteessa kun Lando, Leia ja Luke pääsevät pakoon, Vader vain kääntyy pois jättäen kuristusvoiman sikseen ja näemme kenties tietämättämme vilauksen Vaderin rakkaudesta poikaansa kohtaan.

Ai niin, tämä minun piti mainita jo Tähtien Sodan kohdalla, mutta sopiihan se tähänkin. Imperiumin joukkojen univormuissa on selkeitä natsiviittauksia ja se tuokin heille sopivaa uskottavuutta pahuuden saralla.

Imperiumin Vastaisku on loistava elokuva. Se siitä.

Tähdet: *****
Imperiumin Vastaisku

...NOIR

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Tähtien Sota (Star Wars, 1977)


Hyvät ihmiset, tai ihminen, pyydän kärsivällisyyttä sillä saavutamme pääaiheen vasta pitkän ja mahdollisesti piinallisen kiertotien kautta.

Kun aloitin tämän blogin oli pääasiallinen tarkoitukseni luoda tila jonne voisin koota yhteen paikkaan sinne tänne ripottelemani kirjoitukset joita myös elokuva-arvosteluiksi kutsutaan. Itseasiassa minua aina vaivaa kutsua omia kirjoituksiani arvosteluiksi ja tarkkaavainen lukija onkin saattanut huomata että aiheesta puhuttaessa käytän yleensä juuri sellaisia kiertoilmauksia kuten kirjoitus.
Poislukien todellisuudessa käyttämäni slangisanat kuten ja , näin minä puhun oikeastikin elokuvista ja täten en osaa pitää niitä oikeasti arvosteluina vaan eräänlainen keskusteluna. Tahdoin kuitenkin siis koota yhteen paikkaan jonnekin Suoli24:lle tai muulle vastaavalle foorumille kirjoittamani elokuva-aiheiset tekstit ja pitää ne yhden nimimerkin alla.
Aloittaessani tätä blogia loin itselleni muutamia sääntöjä, kuten että ei dokumentteja, ei musiikkivideoita, ei tv-sarjoja, askeettinen ulkoasu, etc. En siis ole kovinkaan hyvin noudattanut noita sääntöjäni, mutta uskokaa minua niihin oli syynsä ja ne ovat minusta edelleenkin perustellut.
Halusin myös tehdä näitä putkia joissa pyritään käymään kulloinenkin elokuva jatko-osineen kerralla läpi. Mukaan voidaan laskea myös temaattisen putket ja sana putki vaikuttaa useasti käytettynä todella tyhmältä. Vuoroaan odottavat esimerkiksi Tim Burton-kausi ja Halloween-maraton.
Totesin myös että lienee parasta jos välttelen muutamia elokuvia, kuten Blade Runner, Wicker Man remake ja 2001: Avaruusseikkailu. Pääosin koska pelkäsin että en osaa käsitellä joitakin elokuvia sopivan ulkopuolisesti, vaan kirjoituksesta tulisi joko yletöntä haukkumista tai pelkkää Jumalallista ylistystä, enkä siis näkisi elokuvan mahdollisia hyviä taikka huonoja puolia niiden tarvitsemalla tavalla. Blade Runneristahan olenkin jo uskaltautunut kirjoittamaan ja jos rohkenen kehua itseäni, niin olen edelleen aika tyytyväinen lopputulokseen. Olen kyllä edelleen vahvasti sitä mieltä etten tule koskaan kirjoittamaan Wicker Manin remakesta ja 2001: Avaruusseikkailusta, edellisen edustaessa minulle huonointa mahdollista elokuvaa, jälkimmäisen puolestaan näen kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana.
Yksi huomattava syy perustaa elokuva-arvosteluja sisältävä blogi löytyi siitä, että minua rehellisesti sanottuna rupesi suututtamaan se että kaikki leffablogit tuntuivat käsittelevän joko uusimpia elokuvia, taikka sitten klassikoita. Uutuuksien kohdalla elokuvia käsiteltiin suht' kaikkiruokaisesti, mutta vanhempien elokuvien kohdalla ääneen pääsivät vain joko kulttimainetta nauttivat roskaelokuvat taikka arvostetut laatuelokuvat. Missä olivat keskitason kuona joita kuitenkin vuokrataan edelleenkin runsaasti ja joita televisio on päivittäin täynnä. Missä olivat Casper Van Dienit, Billy Zanet, Kirstey Alleyt, etc? Miksi kaikki haluavat kirjoittaa vain elokuvista joiden todennäköisyys olla hyvä oli suuri ja miksi etenkin naiset kirjoittavat vain draamaelokuvista.
Hyvä on, tämä oli vain minun näkemykseni elokuvablogeista ja on suuri mahdollisuus etten vain osannut etsiä oikeista paikoista, ja minun blogini ei siis täytä mitään tyhjiötä. Tuntui kuitenkin että esiin oli nostettava Colin Firthin ja Hugh Grantin lisäksi myös Chris Sarandon ja Emilio Estevez. Ja minä rehellisesti uskon että jos jostain elokuvasta löytyy se suurin yllätys niin se on jokin jollain typerällä Koston Kosketus-nimellä varustettu William Baldwin-elokuva, sillä siitä ei osaa odottaa hyvää, mutta nimi on edes jotenkin tuttu. Jos valinta osuu tuoreimpaan Martin Scorseseen niin siltä osaa odottaa jo vähintäänkin hyvää tasoa, vaikka ei ehkä aina loistavuuteen ylletäkään. Myönnettäköön toki että tuoreimman Scorsesen valitsijat osuvat useammin hyvään kun minä tarvon Baldwinien oksennuksissa.

En tiedä kuinka moni oikeasti lukee näitä kirjoituksiani, jos kukaan ja en oikeastaan haluakaan tietää lukijoitteni määrää, sillä sen pienuus varmaan masentaisi minua. Mutta tahdon mainita että jos joku todellakin lukee näitä ja saa niistä jotain irti, niin olen äärimmäisen kiitollinen.

Syy siihen miksi kirjoitin tuon edeltävän pohjustuksen löytyy illan elokuvasta, eli Tähtien Sodasta. Tämä elokuva, kuten myös jatko-osansa Imperiumin Vastaisku ja Jedin Paluu olivat niiden elokuvien joukossa joista tiesin jo blogia perustaessani haluavani kirjoittaa. Nämä kolme elokuvaa kuuluivat myös siihen sarjaan elokuvia jotka ajattelin jättää suosiolla väliin koska tuumin etten osaisi kirjoittaa niistä.
Lisäksi puntaroin sitä että pitäisikö minun huomioida myös episodit yhdestä kolmeen, tai kuten minä näen asian, helvetin kolme tasoa. En tahdo uskoa niiden olevan olemassa ja en todellakaan tahdo nähdä niitä uudestaan. Mutta koska ne ikävä kyllä ovat todellisuutta, niin kenties Tähtien Sota-saaga olisi kokonainen vasta kuuden elokuvan mitassa.

Olen nyt 32 vuotias ja luonnollisesti lapsuuteeni kuuluivat olennaisena osana Rambo, Rocky, He-man, Transformersit, Nintendo, Star Trek, Dingo, Duran Duran, Depeche Mode, takatukka, ja Tähtien Sota. Lattiat olivat täynnä Tähtien Sota-leluja, hyllyt pursuivat Tähtien Sota-sarjakuvista ja levylautasella soi Emperial March. Poislukien nuo lelut, on kotonani edelleenkin Tähtien Sota-aiheista krääsää kattavasta levykokoelmasta sarjakuviin ja luonnollisen kokoiseen Darth Vader-standiin.
Okei, on niitä lelujakin vielä muutamia T4A-sukkulan, At-At-kävelijän ja valomiekan verran.
Eli Tähtien Sota sai minut lapsena innostumaan ja saa sitä edelleenkin.
Päätin siis että otetaan nuo kolme oikeaa Tähtien Sota-elokuvaa käsittelyyn ja katsotaan mitä saan aikaiseksi. Ehkä en mitään järkevää, mutta mitäpä tuosta.
Edelleen tässä vaiheessa, osuudessa jota kirjoitan ennen elokuvan katselua olen vahvasti sitä mieltä että olisi parempi jättää Tähtien Sota rauhaan.

Mainittakoon tässä välissä että vaikka vertailu ei olekaan reilua, niin pakottaessa myönnän Star Trekin olevan enemmän makuuni. Kyse on kuitenkin samanlaisesta valinnasta kuin että kumpi on parempi, Terminator vaiko Robocop?
Alien vai Aliens?
The Thing From Another World vai The Thing?
En minä halua tehdä sitä valintaa.
Star Trek ei kuitenkaan huonoimmillaankaan ollut niin huono kuin Pimeä Uhka, taikka niin naurettavan näköinen kuin se kauhea Clone Wars-animaatio.

En aio ainakaan näillä näkymin ja tuskin koskaan kirjoittaa erikseen episodeista yksi viiva kolme ja jätän todennäköisesti myös sen umpipaskan puunaama-animaationkin huomioimatta, sillä se kuuluu tähän uuteen väärään Tähtien Sotaan, ei siihen minkä minä muistan ja haluan muistaa.
Mihin liittyen ne vanhat Ewok-elokuvat saattavat ehkä tehdä vierailun täällä, mutta se on jo toinen tarina se.
En kuitenkaan jätä näitä kolmea vääristeltyä ensimmäistä osaa täysin huomioitta, vaan ne saavat nyt kokea ilkeähkön kommentoinnin joka toimikoon niiden kolmen yhteisenä arvosteluna.

Pimeä Uhka, Kloonien Hyökkäys ja Sithin Kosto edustavat juuri sitä mikä on vialla nykyajan efektipainotteisissa elokuvissa. Ja ennen kuin joku huomauttaa että ovathan vanhemmatkin Tähtien Sodat efektielokuvia, niin tottahan toki ovat, mutta erona esimerkiksi Pimeään Uhkaan on se että vaikka vanhemmat Tähtien Sodat ovat efektielokuvia niin niissä tehosteet eivät missään vaiheessa tulleet tarinan tiellä, oli se tarina sitten kuinka lapsellinen tahansa. Tämä pätee pitkälti muutoinkin efektielokuviin ennen ja nyt. Ennen efektit olivat palvelemassa tarinaa ja niitä tehtiin selkeästikin se mielessä pitäen, kun nykyään efektit ovat nousseet pääasiaksi osoittamaan sitä kuinka paljon voidaan kulloiseenkin pieneen tilaan ahtaa. Tottahan ainakin melkein jokainen ymmärtää että näyttäväkin efekti on parhaimmillaan silloin kun se vaikuttavuudestaan huolimatta ei saa unohtamaan elokuvan jatkuvan sen jälkeenkin ja parhaimmat efektit ovat niitä joita ei tavallaan edes huomaa vaikka ne näkee. Otetaan nyt esimerkkinä Tähtien Sodan valomiekat. Kun sellaisen näkee syttyvän niin se tuntuu luonnolliselta osalta Tähtien Sodan todellisuutta ja sen hyväksyy sinne kuuluvana, kun taas vastaavasti kun katselee Pimeässä Uhassa niitä naurettavia jättikaloja syömässä toisiaan, ei tule mieleen muuta kuin että siinä ei ole mitään muuta kuin jonkun animefanin hiirikäsi liikkumassa. Valomiekka tuntuu oikeasti olemassaolevalta, kun taas joku Jar Jar Binks ei.
Episodit yhdestä kolmeen tehtiin efektien ehdoilla ja juoneksi kelpuutettiin vain jokin post it-tarralapulle kirjoitettu maininta ”jotain tyhmää.” Ja pahinta on että Lucas selvästikin sokaistui erittäin pahasti efektiteknologian mahdollisuuksista niin että jäi hinkkaamaan ystäviensä kanssa tehosteita aina siihen saakka että lakkauksen alta ei enää nähnyt mitä oli lakattu. Typeräksi tämän tekee se, että Lucas oli sanonut Jurassic Parkin olleen ratkaiseva tekijä hänen päätöksessään aloittaa uusien Tähtien Sodan teon. Nyt efektiteknologia oli viimein tasolla jonka hän kelpuuttaisi ja silti ensimmäinen Jurassic Park on edelleenkin paljon uskottavamman näköinen kuin mikään uusissa Tähtien Sodissa oleva.
Jos uudemman trilogian tarina kuoritaan ytimeen saakka niin sehän on ainakin olevinaan Anakin Skywalkerin kasvutarina enkeleitä näkevästä pottatukasta Darth Vaderiksi, mutta kolmen elokuvan mitassa surullista on että Sithin Kosto on näistä elokuvista paras ja sekin vain viimeisten minuuttiensa vuoksi ja nekin vain koska muistuttavat kuinka hyviä alkuperäiset elokuvat ovat.
Typerää tässä Pimeän Uhan aloittaman kolmikon tarinassa on myös se että se oikeastaan kertoo meille sen minkä jo tiesimme ja sama ongelma pätee oikeastaan kaikkiin esiosiin, ei vain Tähtien Sodan. Eivätkä käsikirjoittajat yleensä ole niin nokkelia kuin uskovat olevansa koettaessaan selittää meille miksi mikäkin on näin. Tarvitsiko meidän tietää että Michael Myers tappaa porukkaa koska oli koulukiusattu, tai että Leatherface sahaa ihmisiä halki koska hänet irtisanottiin työstään, tai että Hannibal Lecter on kannibaalimurhaaja koska natsit syöttivät hänelle hänen tietämättään ihmislihaa? Vaikka meille ei ole suoraan aiemmin kerrottu syitä, niin jokainen meistä tietää kokonaisuuden ja ymmärtää ilman alleviivaustakin syyt miten tähän on tultu. Ja koska meille ei kerrota kaikkea, niin mielemme korvaa puuttuvat osat ja osittainen tietämättömyys tekee hahmoista ja tarinasta kiintoisamman. Kyllä me ilman Tähtien Sodan episodeja yksi, kaksi ja kolme tajuamme ettei Darth Vader syntynyt mustakypäräisenä pahiksena ja samanlainen tietämys pätee kaikkeen mitä noissa kolmessa irvikuvassa kerrotaan. Sitten se ennakkoon tietämämme kertomus täytetään kävelykepiltä näyttävällä valomiekalla, väärään elokuvaan eksyneellä Samuel L. Jacksonilla, tarinajatkumon epäloogisuuksilla, muovisella designilla, formuloilla, keuhkovaivaisella robotilla, JEDIVAUVOILLA ja tunteella että katselee olkapään ylitse kun kaveri pelaa konsolipeliä. Plussana mukana on sentään Darth Maul joka miellytti minuakin.
Ja minä en usko hetkeäkään sitä Lucasin väitettä että nämä kolme elokuvaa olisi visioitu jo ennen alkuperäistä trilogiaa. Uskon toki että hänellä on ollut jonkinlainen pohjaidea jonka avulla hän on saanut luoduksi sen neljännen eli ensimmäisen osan, mutta että ne olisivat olleet juuri nämä kolme elokuvaa?
Tuskin, sillä kaksi asiaa sotii tuota Lucasin väitettä vastaan.
Ensinnäkin se että Lucas aiemmin painotti suuresti sitä mistä hän puhui Indiana Jonesinkin kohdalla, että kyseessä on sarja joka on saattanut jatkua jo vaikka kuinka pitkään ja siihen voi hypätä kyytiin keskenkin matkaa, ja siksi siis osa yksi on jo osa neljä.
Toiseksi Lucas väitti ettei efektiteknologia sallinut hänen luoda episodien yhdestä kolmeen mittavia tehostekohtauksia. Eihän se voi pitää paikkaansa. Jos kerran jo ensimmäisenä valmistuneessa elokuvassa nähtiin niinkin massiivisia juttuja kuin nähtiin, niin toki silloinkin voitiin luoda isoja efektikohtauksia ja näissä uudemmissa ei ole mitään niin erikoista mitä ei olisi voitu luoda vanhalla kunnon pienoismallimeiningillä. Ja jos Lucas todella itse uskoisi tuohon väitteeseensä, ei hän olisi tehnyt Pimeästä Uhasta teknisesti kehittyneemmän näköistä kuin Uudesta Toivosta. Hitto vie, Pimeässä Uhassahan pienetkin robotit voivat luoda ympärilleen tehokkaan voimakentän, kun alkuperäisissä elokuvissa ja ajallisesti myöhemmissä tarinoissa jopa Kuolontähdellä on vaikeuksia saada voimakenttää pysymään kunnossa. Tässä vaiheessa joku nimimerkki SithLord97 mainitsee että joku Imperiumin nousun aiheuttaman tuho syöksi nämä Tähtien Sodan ökkömönkiäiset tekniseen taantumaan, mutta sama nimimerkki ei kerro että vaikka mikä-lie-tuho pistää teknologisia ihmeitä matalaksi, niin miten se poistaa myös tietoisuuden rakentaa samoja laitteita kuin aiemminkin.
Mutta jätetään nyt episodit yksi, kaksi ja kolme sikseen ja kerrottakoon yhteenvetona että nuo elokuvat ovat tyhmiä, lapsellisia ja uskomattoman vanhentuneen näköisiä jo nyt.
Niin ja emme voi unohtaa midichloriaaneja.

Voimme siis viimein siirtyä elokuvaan joka tunnetaan myös nimellä Episodi 4: Uusi Toivo, mutta koska minulle se on ensimmäinen niin kutsukaamme sitä vain yksinkertaisesti Tähtien Sodaksi.
Ja tottakai elokuvat katsotaan vanhoilta kunnon kaseteilta ajalta ennen uudistuksia jotka eivät paranna elokuvaa sen enempää kuin kuva hapesta tukehtuvaa. Siis ei Haydenia peittämässä todellista esiintyjää, ei väärään aikaan ampumista ja pään luonnotonta vääntöä, ei Jar Jaria hihkumassa, ei outoa rengasta räjähdyksen päällä, ei Jabbaa kävelemässä, ei mitään mikä pilaisi hyviä muistoja.
Oikeastaan ainoa hyvä muutos minkä nämä remasteroidut versiot toivat mukanaan oli se että Jedin Paluussa Rancor oli luonnollisemmin osana kuvaa, eikä niin taustakangasta kuin katsomassani versiossa. Mutta ei sekään mikään oikea miinus ole.

Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa kaikui John Williamsin massiivinen sinfonia kun ilkeä Imperiumi valloittaa ja tyrannisoi. Imperiumilla on julkinen salaisuus, suurensuuri avaruusasema Kuolemantähti joka kykenee kehittämään sisuksissaan niin kiukkuisen tuhosäteen että sen purkauksella voidaan tuhota kokonaisia planeettoja.
Onneksi kuitenkin kapinallisjoukot ovat saaneet haltuunsa Kuolemantähden piirustukset ja niiden kuriirina toimii prinsessa Leia (Carrie Fisher), mutta übercool Imperiumin supersotilaskomentaja Darth Vader (David Prowse/James Earl Jones) stormtroopereineen vangitsee Leian.
Ennen vangiksi jäämistään Leia ehti piilottamaan piirustukset roskatynnyrirobotti R2D2:n (Kenny Baker) kovalevylle ja R2D2 ja hänen homoseksuaalinen hovimestarirobottiystävänsä C3PO (Anthony Daniels) laskeutuvat planeetta Tatooinen aavikolle pakokapselilla. Kohta liikummekin Wes Cravenin alueella kun The Hills Have Eyes ja piskuiset romukauppiasolennot, Jawat nappaavat robottiduomme ja myyvät heidät tilalle jota asuttaa setänsä ja tätinsä lisäksi nuori seikkailuja kaipaava Luke Skywalker (Mark Hamill.)
Kosketellessaan R2D2:sta Luke aktivoi Leian kuvajaisen sisältävän hätäkutsuhologrammin, jolla tavoitellaan muinaista samuraisoturia Obi Wan Kenobia (Alec Guinness.) Luke ihastuu Leiaan, mutta ei tunne ketään Obi Wan Kenobia. Aavikolla kuitenkin asustaa eräs Ben Kenobi, kenties hän tietäisi mitä tehdä.
Luke tapaa Benin ja selviää että Ben on kuin onkin Obi Wan Kenobi ja että Obi Wan oli tuntenut Luken edesmenneen isän tämän nuoruudessa. Luke ei koskaan tuntenut isäänsä, mutta sai nyt perinnöksi isänsä valomiekan ja tietoonsa että Darth Vader oli syypää Luken isän kuolemaan.
Obi Wan kuuntelee ja katselee Leian hätäviestin ja päättää lähteä Alderaaniin avuksi. Mukaan hän pyytää Lukea, sillä Lukesta voisi olla matkaseuraa ja samalla voitaisiin opettaa nuorelle pellavapäälle Voiman käyttöä ja Jedisoturin liikesarjoja. Vaikka Luke haikailee seikkailuja, tuntee hän silti velvollisuudekseen pysytellä setänsä luona, mutta onneksi Luken mieli saadaan kääntymään pienellä Imperiumin suorittamalla maatilatuholla.
Siispä Luke, Obi Wan ja robottiduomme lähtevät matkaan, mutta jotta matka voisi kunnolla alkaa on saatava jostain kyyti planeetalta toisella ja siinä tulee avuksi salakuljettaja Han Solo (Harrison Ford.)
Han ja kumppaninsa isojalka Chewbacca (Peter Mayhew) tarvitsevat tätä keikkaa voidakseen maksaa velkansa galaksin kirjaimellisesti suurimmalle gangsterille, Jabba The Huttille.
Toisaalla, Kuolemantähdellä kuvernööri Tarkin (Peter Cushing) koettaa onkia Leialta tietoja kapinallisista, mutta koska perinteiset kuulustelumenetelmät eivät tunnu toimivan, niin ehkäpä osoitus Kuolemantähden voimasta on sopiva suostuttelukeino. Alderaan räjäytetään atomeiksi.
Obi Wan ja kumppanit saapuvat sinne missä Alderaan ennen sijaitsi ja päätyvät Kuolemantähden vetosäteen imuun. Ystävyksemme hiiviskelevät pitkin Kuolemantähteä. Obi Wan lähtee sammuttamaan imusädettä ja Luke pelastamaan Leiaa. Darth Vader aistii Obi Wanin läsnäolon.
Luke, Han, ja Chewie pelastavat Leian ja pinkovat sitten heti jätemurskaimeeen, ja samalla Han voi kehitellä seksuaalista jännitettä hänen itsensä ja Leian välille.
Darth Vader ja Obi Wan aloittavat valokiekkakamppailun jonka aikana Obi Wan toteaa että lyö hengiltä ja minusta tulee voimakkaampi kuin saatat kuvitellakaan. Siispä Obi Wan laskee suojuksensa ja antaa Vaderin lyödä kuolettavan iskun. Kaapu putoaa tyhjänä lattialle ja Vader kokeilee sitä jalallaan aivan kuin Obi Wan löytyisi sieltä mytyn sisältä.
Ennen kuolemaansa Obi Wan oli saanut sammutettua Kuolemantähden vetosäteen ja siispä Luke ja kumppanit pääsevät pakoon Millennium Falconilla.
Leia vie R2D2:n kapinallisten luokse tietäen Tarkinin, Darth Vaderin ja Imperiumin joukkojen seuraavan.
Kuolemantähden piirustuksista löydetään heikko kohta, pieni ilmanvaihtoaukko jonne ampumalla aiheutettaisiin ketjureaktio joka poks räjäyttää koko avaruusaseman.
Han aikoo kuitenkin luistaa yhteenotosta Imperiumin joukkojen kanssa, sillä saatuaan palkkionsa on hän mielestään velvollisuutensa suorittanut.
X-wingit Kuolemantähteä vastaanottamaan ja Luke kuulee ääniä.
Darth Vader istuu hävittäjän ohjaimiin ja lähtee henkilökohtaisesti napsimaan kapinallisjoukkojen aluksia pois toimintakuntoisuudesta ja niiden kuljettajia pois elävien kirjoista.
Luke kuulee taas ääniä ja Han palaa paikalle ammuskelemaan niin että Vader lentää karkuun.
Kuolemantähti räjähtää ja kapinalliset iloitsevat, ja Lukella on tosi makea keltainen takki.
Sankarimme saavat olympiamitalit ja jäämme odottamaan kuinka Imperiumin Vastaisku odottaa nurkan takana.
Fanfaari soikoon!

Hitto! Tähtien Sota on kyllä niin täydellistä seikkailuelokuvaa kuin voi vain kuvitella.
Toki siinä näkee joitakin aikakautensa naurettavuuksia kuten ne hippitukat ja hippipulisongit, mutta kokonaisuus on edelleenkin niin innostavalla tavalla mukaansatempaava että elokuvan hölmöydetkin tuntuvat sopivilta mausteilta sopassa.
Ja uskokaa pois, täällä joukossa on joitakin tosi hölmöjä juttuja. Esimerkiksi ymmärrän toki että Tähtien Sodan budjetti on ollut pienempi kuin miltä se näyttää ja siksi esimerkiksi taustaolentojen kuminaamareilla ei ole kasvojenliikkeitä, mutta miksi,,, oi miksi baarissa notkuu vihainen ihmissusi? Ja kun elokuvassa muutoin kaikelle on keksitty jonkinlainen vaihtoehtofuturistinen vaihtoehto, niin miksi,,, oi miksi siinä Vaderin levitoivassa kidutuspallossa on kiinni tavallinen injektioruisku.

Tähtien Sota on selkeästikin enemmän Indiana Jones-sarjan seikkailuelokuva kuin sci-fiä, vaikka nyt sattuukin sijoittumaan avaruusalusten ja sädepyssyjen maailmaan. Kun Tähtien Sodassa katselee X-wingeja niin minä näen hevosia ja kun valomiekka viuhuu niin minä näen muskettisoturit miekkoineen. Minun on vaikea yhdistää Tähtien Sotaa samaan maailmaan edes Star Trekin kanssa, saati sitten Total Recallin, Silent Runningin tai Lucasin itsensä tekemän Thx1138:n kanssa, mutta osaan nähdä nuo mainitsemani esimerkit keskenään loogisena yhteenkuuluvuutena. Tähtien Sodassa huomaa niin vahvasti Seitsemän Samurain ja Rohkean Miehen maailmaa, että westernit ovat lähempänä Tähtien Sotaa kuin oikea sci-fi.
Mutta oli Tähtien Sodan genre sitten mikä tahansa, niin se on hauska, hölmö, sympaattinen, näyttävä ja vauhdikas viihdetuotos jonka sankareiden mukana on mukava hurrata ja pahiksille buuata.

Hahmot Luke Skywalkerin viattomasta kasvukipuisesta pojasta Darth Vaderin mustaan pahuuteen, Han Solon veijarimaisuudesta Leian tiukkaperseisyyteen ja R2D2:n isottelevaisuudesta C3PO:n nyhveröintiin ovat kenties kaikki hyvin perinteisiä mutta tässä avaruusoopperassa ne ovat kukin aivan oikealla paikallaan.
Mark Hamillista on vaikea sanoa tämän perusteella onko hän hyvä näyttelijä, sillä hahmo on niin tyypillinen sinisilmäpoju kuin vain mahdollista, mutta toisaalta koska tämä hahmo on aivan täydellisen sopiva Tähtien Sotaan niin voidaan sanoa että Hamill on täysin oikea näyttelijä rooliinsa. Sama pätee oikeastaan kaikkiin elokuvan esiintyjiin.
Esimerkiksi Anthony Danielsin ääni on juuri sellainen C3PO:lle ettei mikään muu kuulostaisi sen jälkeen oikealta.
Harrison Ford on kuin luotu Han Soloksi, vaikka tunnetusti ei ollutkaan ensimmäinen vaihtoehto. James Earl Jonesin ääni on Darth Vader.
Mutta mikä parasta, Peter Cushingin vakuuttavuus Tarkinina on niin omaa luokkaansa että on suuri ihme miten hän ei jäänyt muistettavimmaksi seikaksi koko elokuvasta. Cushing oli niin uskomattoman uhkaavan oloinen että minä olisin paljastanut kapinallisten sijainnin heti herran nähdessäni.

Visuaalisesti elokuva on edelleen vaikuttava. Toki joku voisi nurista siitä että pienoismallit näyttävät välillä juuri niiltä ja että alukset liikkuvat välillä turhankin jäykästi, mutta väliäkö tuolla. Tätä elokuvaa katsoessa pitää muistaa sen tekoaika ja tieto siitä kuinka vähällä tehtiin jotain näin erityisen tyylikästä. Ja moni uudempi huomattavasti isomman budjetin tehoste-elokuva ei ole lähellekään niin näyttävä kuin mitä Tähtien Sota on.
Yksi asia joka tekee Tähtien Sodasta ajattomamman kuin esimerkiksi Pimeästä Uhasta on tässä elokuvassa näkyvä eräänlainen käytetty tulevaisuus. Aluksissa näkyy kulumaa, laitteet näyttävät pitkälti käytännöllisiltä ja vaatetus on suurimmalta osalta sellaista että ne tuntuvat oikeilta vaatteilta, kun taas Pimeässä Uhassa likakin on kiillotettua.

Suuren lisän Tähtien Sodan maailman uskottavuuteen tuo elokuvan taidolla luotu äänimaailma ja en edelleenkään lakkaa ällistymästä aina kun kuulen sen valomiekan syttymisen ja päälläolon äänet. Se kuulostaa niin kovin oikealta.

Vaikka John Williamsin iskusävelmillä on välillä paha tapa peittää kuvan tapahtumia alleen niin tässä elokuvassa ylivyöryävä sinfonia on, sanotaan vaikkapa täydellistä. Musiikki jää kerrasta soimaan päähän.

Koska tämä elokuva pitää vielä tässä vaiheessa huomioida ainoana sarjansa edustajana, niin se on pitkälti kirjoitettu sellaiseen muotoon että jos jatkoa ei olisi koskaan syntynyt niin se tuntuisi silti päättyvän luonnolliseen loppuunsa. Toki näemme Darth Vaderin jäävän henkiin ja pakenevan, mutta Tarkinin ja Kuolemantähden tuhoutuminen, ja sankareiden palkitsiminen vaikuttavat siltä että tarina voisi päättyä juuri tähän. Siksi elokuvan kertomus ei näyttäydy vielä kovinkaan erikoisena. Se on vain sitä että maajussipoika tulee suureen kaupunkiin ja nousee slummeista voittajaksi.
Mitäpä tuosta, tarina ei siis kenties ole kovinkaan syvällinen ja eipä tässä elokuvassa hirveästi suuria yllätyksiä ja salaisuuksia viljellä. Tai ainakaan asioita ei esitellä missään Keyser Söze-muodossa. Mutta tämä onkin vuoristorata-ajelu jossa ei olekaan tarkoitus jäädä suuremmin syntyjä syviä miettimään ja hyvä niin.

Olen nyt kirjoittanut tästä jo niin pitkän jutun että alan jo unohtamaan mitä alussa lukee, mutta todettakoon yksinkertaisesti vain että ymmärrän jos joku ei halua katsoa Tähtien Sotaa. Sen nörttimaine on vertaansa vailla ja se karkoittanee helposti ihmisiä. Tutustumista ei helpota se että jos on pääasiassa vaikkapa keskusteludraamojen ystävä, niin ajatus piipittävästä roskatynnyristä ja kävelevästä matosta ei ehkä kuulosta uudelta Sam Mendesiltä, mutta olen varma että kukaan Tähtien Sodan katsonut ei voi hyvällä sydämellä vihata sitä. Tämä on seikkailua isoilla kirjaimilla ja sellaisenaan se on täydellinen.

Tähdet: *****
Tähtien Sota

...NOIR