lauantai 28. helmikuuta 2015

Tiger Joe (Fuga dall'arcipelago maledetto, 1982)

Paikkana saattaa olla Vietnam koska sellaiseen viitataan, vaikka elokuvan loppupuolella tuleekin esille repliikki jossa annetaan ymmärtää ettei näin ole. Onpa siellä maininta punakhmareistäkin joka saattaa toimia suuntaviittana. No samapa tuo, viidakko kuin viidakko kelpaa kun naljaileva sotaveteraani Tiger Joe (David Warbeck) salakuljettaa aseita joillekin kapinallississeille ja vakuuttaa tämän viimeisen keikan olevan se kuuluisa viimeinen keikka, mikä on virhe koska me kaikki tiedämme kuinka viimeinen keikka johtaa aina problemaattisiin tilanteisiin. Näin käy tälläkin kertaa kun sotilaat joiden merkityksestä ei sanota muuta kuin, että he ovat joidenkin mielestä pahiksia jauhavat Tiger Joen avustamat sotilaat pulveriksi ja tekevät samoin sankarimme lentokoneelle. Näin ollen Tiger Joe jää viidakon ja joidenkin kolmansien militanttien vangiksi, mutta onneksi heistäkin muotoillaan jauhelihaa joilloin Tiger Joen seuraan jäävät lopulta vain sisseihin kuuluvat Datu (Rene Abadeza) sekä Kia (Annie Belle), joista ensimmäinen ei katso hyvällä silmällä sitä, että Kia ihastuu Tiger Joehen ja sitä mitä ilmeisemmin vain nimen vuoksi. Ei huolta suuremmasta kolmiodraamasta sillä nyt sieltä tulee taas joitakin ihan eri sotilaita jotka pistävät Datun hengiltä ja keitä kukakin on siis aika epäselvää sillä tässä viidakossa jokaisen puun takaa tuntuu ilmaantuvan aina vain uusia sissejä joiden merkitystä tarinalle ei kertaakaan selvennetä. Edes syytä taistella ketäkin vastaan ei oikeastaan paljasteta, vaikka välillä vihjaillaankin jostan maan vapauttamisesta, mutta keneltä ja keille? Kai se on vain klassista pohjoismaista koulupihan lumivuoren valloitusta jossa kaikki ovat kaikkia vastaan koska voivat olla, mutta onneksi sentään Midnight (Tony King) saapuu kavereittensa kanssa Tiger Joen avuksi ja joutuvat vaaraan josta Tiger Joe joutuu heidän pelastamaan. Se kuitenkin vain lykkää Midnightin ja kumppaneiden kuolemaa sillä mennään räjäyttämään silta ja tottakai kaikki muut kuin Tiger Joe sekä Kia voivat potkaista tyhjää koska en minä tiedä. Kaipa Tiger Joen piti jäädä henkiin oppiakseen jotain rohkaisevaa kuten vaikkapa sen, että hän oli aiemmin traumatisoitunut ja päättänyt ryhtyä alkoholistiksi koska koki liian monen ystävänsä kuoleman Vietnamin sodassa ja nyt hän koki jälleen lisää ystäviensä kuolemaa tyhjäksi kutsumassaan ilmeisesti edelleen Vietnamin sodassa.

Elokuva taikka ohjaajansa Antonio Margheriti AKA Anthony M. Dawsonin eivät ehkä ole joka kodin nimiä, mutta ainakin jälkimmäisen tuotoksiin on törmännyt taatusti jokainen VHS:n kulta-ajalla videovuokraamoissa asioinut ja ainakin he jotka ennen kuin kaikki muuttui helposti saatavaksi ovat varmasti aikoinaan haalineet myös ties kuinka monen kopion kopiona haltuunsa kieltolistoilla/muuten vain vaikeasti saatavilla olleita Margheritin elokuvia ja täten tuntenevat sitäkin tuotantoa.
Näyttävätkö esimerkiksi nämä tutuilta:
Se tietenkin on tyystin eri asia kannattiko niitä silloin kauan sittenkään etsiä käsiinsä ja ovatko ne ylipäätään mitenkään hyviä elokuvia, mutta ainakin kulttistatus vuonna 2002 edesmenneellä ohjaajalla on taskussaan.
Sivuhuomautuksena pidän mainiona sitä, että yksi Margheritin elokuvista löytyy myös eräästä Porvoon kirjastosta.
Virtual Weapon eli Cyberflic ei sekään Terence Hillin tunnettavuudesta huolimatta ole mitenkään tyypillistä kirjastokamaa ja taitaakin muuten olla ainokainen Hill-elokuva joka tämän paikkakunnan kirjastojen valikoimiin kuuluu, mutta hyvä että edes se sitten.
Samapa tuo sillä tämä Tiger Joe on Antonio Margheritin elokuva ja vaikka en muistakaan itse tähän nimenomaiseen tuotokseen muksuna törmänneeni niin eipä se nyt mikään oikea menetys ollut, sillä vaikka kyseessä on ihan siedettävää oksat pois-viidakkoactionia (kirjaimellisesti, sillä sen verran paljon tässä ammutaan puita) niin kyllä suurin ilo tästä elokuvasta irtosi sen löytämisestä ja sekin vain koska ei tälläisiin juuri koskaan kaikkien 10 Things I Hate About You-kopioiden seassa törmää. Niin ja tietenkin elokuvan ikärajamerkintä on erinomaisen tyhjentävä:
Ei surkeaa mutta ehdottoman laimeaa esiintymistä (poislukien Midnightia esittävä Tony King joka vetää pari kertaa niin yli, että itseänikin rupesi humaamaan), kaavamaista putkiräiskintää ja vaikka idea onkin vastentahtoisessa kansansankarissa niin ei tässä oikeasti tajua kuka taistelee ketä vastaan, mistä syystä ja ketä muka pitäisi kannattaa kun kaikki tuntuvat ampuvan kaikkia vain koska voivat ja se kansansankarikin on ärsyttävämpi tapaus kuin kuolevat ystävänsä. Vastaavasti niillä hahmoilla joilla on kunnia sanoa edes jokin repliikki tuntuu olevan aina jotain näsäviisasta todettavaa mikä luo veikeän koomista äijäilytunnelmaa, mukana on mukavan aivonollaavaa mäiskettä ja tietenkin muutama erinomaisen kömpelö kohtaus. Katso esimerkiksi kuinka Tiger Joella on ase vasemmassa kädessä, ei kun oikeassa, siis molemmissa, oikeassa, molemmissa ja kaikki riippuu vain kamerakulmasta.
Suosikkikohtaukseni on se kun Kian edessä oleva Datu astuu neidin taakse ja sanoo hänelle "mene kiireesti taakseni."

Tähdet: **
Tiger Joe

perjantai 27. helmikuuta 2015

torstai 26. helmikuuta 2015

Erotic Holocaust (1981)

Ilmeisesti Blogger aikoo ottaa aiempaa tiukemman linjan seksuaalista sisältöä oleviin blogeihin, joskaan en oikein ole ymmärtänyt heidän tiedonannostaan mitä se loppujen lopuksi tarkoittaa. Oletan kyseessä olevan jonkinlaisesta ns. pornografiaksi luokiteltavan materiaalin kieltämisestä, mutta kenties yleisesti ja varsinkin tälläisen pienen leffablogin näkökulmasta katsoen se todellinen merkitys on taatusti erilainen kuin jonkin ison korporaation näkemys, joka ainakin jälkimmäisen kohdalla tarkoittaa useinmiten kaikkien miellyttämisen yrittämistä ja kuten historia sen on monesti osoittanut niin kaikkia ei voi mitenkään miellyttää. Tolkullisimmillaan blogger halunnee irroittautua juurikin pornografiasta ja sinänsä se ei liikuta ainakaan minua pätkääkään, sillä kyllä sille löytyy muita väyliä ja jälleen, jos historia jotain opettanut niin etenkään pornoa ei estä mikään. Pahimmillaan nämä uudet rajoitukset ja kiellot ovat sitä mitä minä ainakin pelkään ja se on täydellinen kaikkeen alastomuuteen taikka erotiikkaa liittyvän hysteerinen sensurointi, vaikka Bloggerin puolesta onkin todettu esimerkiksi opetuksellisen alastomuuden olevan edelleen pop. Se mikä heidän mielestään on soveliasta voi olla täysin eri asia kuin miten muut sen tulkitsevat ja ikävimmillään se on pelkkää kieltämistä ilman vuoropuhelua. Se voi kieltää esimerkiksi minua arvostelemasta aikuiselokuvia ja vaikka kyseinen lajityyppi ei nyt suuresti olekaan edustettuna täällä niin haluaisin kuitenkin olla itse päättämässä mistä kirjoitan, varsinkin kun tuolloin jos blogissani esiintyy jotain pornografiaan ja etenkin alastomuuteen liittyvää niin se on tunnetusti ja tarkoituksella humoristisesti sensuroitua juuri ajatellen, että vaikka nänni ei minua häiritsekään niin se mahdollisesti kiusaa jotakuta muuta. Toisaalta kun kerran Bloggerin blogeihinkin saa seuraavanlaisen varoituksen
niin tuon pitäisi riittää osoittamaan potentiaaliselle näkemästään loukkaantuvalla, että kenties hänen ei ole syytä vierailla siellä vaan on lupa väistää ja etsiä jotain enemmän hänelle sopivaa. Esimerkiksi koko blogin poistaminen taikka "vain" yksityiseksi muuttaminen ei ole vastaus siihen mukaongelmaan, että blogi saattaa sisältää kireäpipojen mielestä jotain ikävää sillä kukaan ei pakota menemään sinne ja jos esimerkiksi tuosta varoituksesta huolimatta niin tekee, tekee sen nähdäkseni omalla suostumuksella. Jos kyse on siitä, että netin käyttäjistä löytyy sen verran www-maailmasta ymmärtämättömiä etteivät he tuota varoitusta sisäistä niin hei, maailmassa on ihmisiä jotka eivät tiedä ettei kissaa kuulu kuivata mikrossa ja pitääkö siksi näiden muutaman latvavajaan vuoksi omilla aivoillaan ajattelevien aina nöyrtyä. Jos näen varoituksen, mutta en noudata sitä en myöskään syytä mahdollisesta vahingosta muita kuin itseäni. Esimerkkinä vaikkapa se, että työpaikallani on lastauslaiturilla pieni tavarahissi ja jos ei katso mihin astuu saattaa kokea noin metrin korkuisen pudotuksen. Edessä on liukuovi, lattiassa varoitusteipit ja seinissä ilmoitukset siitä ettei hissi mahdollisesti ole ylemmällä tasolla ja tämä herätti joissakin kollegoissani huolestuneisuutta siitä, että pitäisikö vielä jotain muutakin tehdä asialle. Minä totesin, että "jos joku on oikeasti niin tyhmä, että ei katso mihin astuu ja satuttaa itsensä, niin hän ansaitsee saamansa" ja tietenkin minä itse olen tämän sanottuani tehnyt samanaikaisesti töitä käsikoneellani kun olen astellut kohti laituria ja pudonnut tuon metrin alas kovalle lattiapinnalle. Sattui aivan hemmetisti, mutta totesin vain että vika oli omani ja jos sairasloma tulee niin siitä ei tarvitse maksaa. Ei tullut sairaslomaa, etten nyt sentään siten satuttanut itseäni. Kuitenkin asiasta oli varoitettu ja minä tiesin sen, mutta en tuolloin huomioinut sitä ja sain kantaa seuraukset. En pyytänyt lastauslaituria kiellettäväksi syystä että siellä saattaa loukata itseään. Sama pätee blogeihin. Jos siellä on varoitus, mutta lukija ei piittaa siitä niin vain hänen tulee kärsiä seuraukset tai vaikkapa hyvä luoja sentään, yllättyä posittiivisesti ja laajentaa näkemystään, eikä kenenkään ulkopuolisen tule mennä sensuroimaan ja kieltämään toista esittämästä jotain vain koska pelätään jonkun mahdollisesti kiukustuvan. Tietenkin puhutaan eri asiasta jos sivusto on tarkoituksella tehty loukkaamaan ilman mitään perusteita sille ja kaikenlaisista tappouhkauksista, tms. Blogger itsekin informaatiossaan kertoo, mutta tälläisellä Bloggerin harrastamalla liikehdinnällä kukjetaan helposti siihen suuntaan, että ei vain jokin persepanokuva ole kielletty vaan myös kaikenlainen muukin alastomuus jonka vuoksi esimerkiksi elokuvablogeissa jokin American Beauty voisi joutua pannaan, saati sitten Salón kaltaiset elokuvat vain koska niissä on jokin huomattava alastomuuteen liittyvä otos jonka kirjoittaja tahtoo ottaa esille. Toki voidaan sanoa, että ainahan voi valita jonkin toisen kuvan ja vain kertoa sanallisesti tuosta tapahtumasta, mutta miksi siihen tulisi aina turvautua vain koska joku saattaa loukkaantua ja mitä jos Blogger rupeaakin rajoittamaan blogien sisältöä asiasanojen avulla jolloin esimerkiksi asiayhteydestä riippumatta pelkkä sana porno voi aiheuttaa blogin sulkemisen? Miksi jättää se siihen sillä yhtä hyvin siellä voi olla vaikkapa sana erotiikka taikka aikuiselokuvien tähtien nimiä ihan vain noin ennakoivana varotoimenpiteenä. Pitääkö kirjoitus Killing Zoesta sensuroida koska siellä on ehkä mainita Ron Jeremysta, vaikka se ei liity millään tavalla fiilaten ja höyläten-sarjaan? Porno Holocaust on kyllä sisällöltään aikuismateriaalia, mutta mitäpä jos mainitsee musiikkiyhtye Porno for Pyrosin?
Miten Tom Berengerin kasvoilla peitetty tissi on pahasta jos lifestyleblogien bikinikuvat eivät, kun molempien kohdalla niitä ei ole kenties tarkoitettu seksuaalisiksi, mutta ne voivat olla sitä. Miksi tissi on aina pahempi kuin jääpuikko silmään taikka pullisteleva sankari ampumassa kommunisteja valkoisessa talossa? Miksi todellakaan K-18 toimintaelokuvan arvostelu sen kohteen vuoksi olisi yhtään sen hyväksyttävämpi kuin huomattavasti pienemmällä ikärajalla oleva teinikomedia joka panostaa nimenomaan himokkaisiin nuoriin matkalla kukkulan kuninkaaksi?
Jos Blogger haluaa rajoittaa sisältöä niin sen tulisi jäädä korkeintaan aiemmin mainittuun varoitustekstiin, sillä kokonaan kieltämien ei auta mitään ja se ei edes estä mitään. Padon voi rakentaa, mutta virtaa ei voi estää. Jos siis aiemmin jostain blogista tumputuskuvia etsinyt ei enää löydä niitä sieltä, siirtyy hän vain seuraavan pariin ja vaikka sitä haluaisikin elää laput silmillä niin yllätys yllätys, netti on täynnä mahdollisuuksia vapauttaa sisäinen lasti. Eikä se jää vain netin sisäpuolelle ja kieltämistä tärkeämpää olisi kotoa lähtevä valistaminen. Sillä ei estetä uteliasta nuorta mieltä saati myöhemmässäkään iässä olevaa, mutta ymmärtämistä se voisi edistää. Tosin eihän näin voi tehdä sillä sehän saattaisi luoda mielikuvan, että minä en osaakaan lastani kasvattaa, vaikka sellaista ei kukaan ole sanomassakaan, koska kyse ei ole vain kodista vaan koko hemmetin maailmasta jossa me elämme. Tuo nyt meni ehkä liian pitkälle, mutta tässäkin tapauksessa tuntuu siltä, että nyt on vain haluttu siirtää vastuu itseltä toisella ja nyt siis Bloggerille, joka puolestaan ei oikeasti halua olla vastuussa (eikä tuon korporaation tulekaan olla vastuussa kirjoittajien teksteistä).
Blogger ei tee mielestäni väärin varoittaessaan seksuaalisen sisällön olemassaolosta, mutta ehdottoman väärässä he ovat päätöksessään omien näkemystensä mukaisissa kielloissa, sillä vaikka alusta onkin heidän niin ei ole heidän tehtävänsä päättää mistä muut haluavat kertoa. Ajatelkaa nyt tätä kirjoitusta jossa on mainittu sana porno jo ties kuinka monta kertaa, mutta ei kertaakaan edistämään pornografiaa, mutta asiasanahaun perusteella joku ajautuu tännekin etsimään jotain bukkakea ja pettyy kovasti huomatessaan täällä olevankin vain valitettavasti jotain suht' asiallista kirjoitusta sensuurista, ja kuitenkin jos nimenomaan sensuuri iskee juuri sanoihin on tämäkin teksti ja koko blogi vaarassa tulla kielletyksi töysin vääristä syistä. Eikä se, että nyt seuraavaksi vuoroon tulee Joe D'Amaton eksploitaatioroskaklassikko Porno Holocaust olisi tämän esipuheen kanssa taikka ilman ollut yhtään sen enempää miellyttävä heille jotka luulevat pääsevänsä hieromaan sukuelimiään, sillä edelleenkin pysyn omassa ns. humoristisessa kehnojen sanaleikkien linjassani jossa alastomuuskin saa jonkun kiukkuisen vanhan körilään kuvan peitokseen.
Kiitos nyt kuitenkin Bloggerille siitä, että heidän ansiostaan sain aikaiseksi sentään itseäni huvittavan vitsin elokuvan nimen yleisöystävällisemmästä muodosta. Vastaavasti olen pettynyt siihen, että puhtaasti koomiseksi tarkoitettu teksti muuttui edellisen vuoksi kokonaisuutena lähes masentavaksi.
Eikä pentele vie ole edes alastokuvia mukana, koska sellaisia en ollut edes suunnitellut tähän yhteyteen laittavani.

Seuraavaksi illan elokuvan pariin:

Ryhmä tutkijoita aikoo matkata paratiisisaarelle tutkimaan siellä raportoituja minkä-lie-ydinkokeen synnyttämää ihmisille vaarallista säteilyä. Hämmentyneet näyttelijät tuntuvat vain ihmettelevän mitä on tekeillä ja oletettavasti ohjaaja Joe D'Amato on silloin tällöin huutanut kameran takaa että "naikaa!" ja sitten ironisesti enimmäkseen muualta kuin oletetusta paikasta jäykät näyttelijät alkavat paneskelemaan. Tätä jatkuu lähes tauotta ja jokin zorbasmusiikki soi kunnes päästään viimein noin 40 minuutin kohdalla matkaan ja saarella voidaan huokaista helpotuksesta kun eipä täällä mitään haitallista säteilyä ole. Saari on kaunis, naidaan taas. Ehtihän tässä ollakin jo jotain kolme minuuttia ilman vaivautuneen näköistä hikipainia. Mutta kuka tai mikä oikein pusikossa luuraa? No sehän on tietenkin herra säteilymutanttizombie joka haluaa leikkeihin mukaan. Näin sitä hukutetaan professori ja sitten pistetään pökköä pesään.
Tai en minä tiedä onko kyseessä mikään elävä kuollut vaiko vain sellaiseksi haluava, sillä voihan hän olla vaikkapa... mitä?
No mutta tottakai.
Sex Killer: Mutant Overgrown Man-Child.
No, ainakaan hän ei kuole kun tapetaan.
"Voimme kuolla huomenna" sanoo täti, joten bylsikäämme kaverin edessä jotta hän tuntee olonsa kiemurtelevaksi. Lopuksi vielä veneillään minnekäs muualle kuin keskelle merta naimaan. Tosin veden värin ja aaltojen liikkeen perusteella uskon keskellä merta olevan maksimissaan 20 metrin päässä rannasta.

Joe D'Amato oli tietenkin se aikuisviihde- ja kauhuelokuvien liukuhihnatekijä joka sai yhdessä vaiheessa mielestään loistoidean, että kun kerran en osaa tehdä kumpaakaan kunnolla niin mitäpä jos yhdistäisin ne ja näin lopputuloksena ilmaantui Porno Holocaust jossa parasta on nimi. Parhaimmillaan D'Amato sai aikaiseksi joitakin Anthropophagusin kaltaisia vastenmielisiä kauhuoksennuksia joiden kirkkainta antia on nimenomaan se kuinka visvaisilta ne tuntuvat, muutoin hänen elokuvissaan ei olekaan juuri muuta onnistunutta. Toisin kuin esimerkiksi Albert Pyun, Uwe Boll tai vaikkapa jopa Jim Wynorski D'Amato oli kuitenkin aivan omassa sarjassaan siinä, että hän saa edellä mainittujen elokuvat näyttämään joltain Michael Bay-budjettien megalomaanisilta teoksilta, sillä jokainen D'Amaton elokuva vaikuttaa siltä kuin rahaa ei olisi ollut edes kunnon perunaan kameraksi ja jokaisen hänen elokuvansa kohdalla tuntuu siltä kuin pitäisi pestä kädet jo koteloon koskettuaan. Sinänsä kunniaa pitääkin antaa siitä, että ainakin hän oli tasalaatuinen ja jos kerran tarkoitus oli olla vain mahdollisimman limainen niin jokainen hänen elokuvansa tuntui onnistuneen juuri sillä osa-alueella. Kokemukseksi niitä voi ainakin sanoa, vaikka se kokemus nyt sattuikin olemaan housuihin ulostamista ja täten sitä ei ehkä halua kovinkaan montaa kertaa osumaan kohdalleen. Eli onhan näissä D'Amaton elokuvissa sellainen oma saastainen hohtonsa, että vaikka niitä ei voi järin kehua millään muulla kuin mainitsemalla niiden olevan todella huonoja ja ällöttäviä niin ne nimenomaan ovat todella huonoja ja ällöttäviä, eivätkä täten ainakaan heti unohdu mielestä. Anthropophaguskin oli mielestäni katseluhetkellä se kuuluisa maailman huonoin elokuva ja annoin levyn pois heti tilaisuuden syntyessä, mutta silti ajoittain ajattelen että se olisi mukava katsoa uudestaan. Tai ei, ei mukava, mutta katsoa uudestaan.

Porno Holocaust ei toimi oikein mitenkään. Sen sulanutmuovinaamazombie, tms. ei pelota laisinkaan ja saa jopa ne Burial Groundin ötzimörököllit vaikuttamaan maskeerauksen huippuilmentymiltä, sillä katsokaa nyt tätä (vasemmalla Burial Grounds, oikealla Porno Holocaust):
Erotiikan (tai suoranaisen pornon) suhteen tämä on yhtä hekumallinen kuin genitaalien tunkeminen silppuriin ja huvittavaa kyllä sen verenpurkauman laskusuhdanteen aiheuttaa kylläkin elokuvan ns. tavalliset ihmiset eikä erektiivinen zomppari.
Kyseessä on kaikin puolin ruma ja tolkuton elokuva joka on ansainnut kulttistatuksensa yksinomaan vain ääliömäisellä ideallaan, D'Amaton kyseenalaisella maineella, ajan kultaamana ja oikeastaan aika makealla ns. shokkinimellään. Kuva sekä ihmiset ovat rumia ja edellisten kyky näytellä on suolesta. Vaikka onhan tässä sentään George Eastman mukana (ei pöki, mutta tuntuu nolostuvan kun edessään pussit heiluvat), mutta jos rehellisiä ollaan niin hän on pikemminkin vain aika cool kuin oikeasti hyvä näyttelijä, joten se ei pelasta ainakaan tällä kerralla mitään.
Huono, mutta ei sillä toivotulla tavalla. Vain huono. Pahinta lienee se, että näin raflaavalta vaikuttava elokuva on yksinkertaisesti pitkästyttävä.

Tähdet: *
Porno Holocaust

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Pequeños Milagros (1997). Tai sitten ei.

Tiedän kirjoittaneeni, että tämä helmikuun loppu olisi omistettu numeroilla nimetyille elokuville, mutta en halua enää.
No, sen tarkoitushan oli vain erottaa aakkosputki muista elokuvista ja eiköhän se ole tullut jo selväksi. Sitä paitsi loput valitsemistani elokuvista eivät enää tällä hetkellä innosta laisinkaan, vaan mieli tekee aivan jotain muuta.
Olenkin tässä muuten tuuminut, että silloin kun tarkoituksella vedän jonkin edes löyhästi temaattisen elokuvaputken niin pitäisi ne otsikoida muulla kuin elokuvan omalla nimellä. Toisin sanoen olisiko vaikkapa tuossa aakkossarjassa pitänyt Zero Tolerancen ollakin jokin ABC: Zero Tolerance? Eipä sillä oikeasti ole niin väliä koska siitä riippumatta ainakin nyt vuoroon pääsee jotain niin sairaan loistavaa, että se on sairaan loistavaa. Pequeños Milagros loistava? Ei nyt sentään tai ehkä sittenkin, koska tässä tapauksessa loistavuus liittyy johonkin aivan muuhun kuin otsikoituun elokuvaan. Siitä enemmän itse elokuvan kuvauksen jälkeen, mutta tässä kuitenkin ensin pientä ensimakua siitä mitä odotettavissa on.
Kannessa lukee siis Pequeños Milagros ja sama nimi esittäytyy myös levyn pinnan painatuksessa. Levyllä kuitenkin on elokuva nimeltä Fairytale: a True Story, joten sen sisällöstä aion myös jotain mainita.

Eletään aikaa jolloin Sir Arthur Conan Doyle (Peter O'Toole) sekä Harry Houdini (Harvey Keitel) chillailivat yhdessä ja he ovat edustamassa eräänlaisia kolikon molempia puolia kun tässä vaiheessa Conan Doyle on alkanut siirtämään silkkaan realismiin ja konkretiaan liittyvää elämänkatsomustaan siihen puolihörhöyteen jota edusti elämänsä ehtoopuolella ja Houdini kaikesta edustamastaan maagisuudesta huolimatta oli ammatinsa vuoksi täysin tietoinen avaimesta kielensä alla ja jonkinlaisena kyynikkona paljasteli oikealta ja vasemmalta yliluonnollisuuttaan mainostavia henkilöitä huijareiksi. Mutta mitäpä väliä tuolla on sillä molemmat ovat vain sivuhahmoja ja pääosassa ovat pikkutytöt Elsie (Florence Hoath) ja Frances (Elizabeth Earl) jotka koettavat olla edelleen ikänsä ja luonteensa mukaisesti lapsia maailmansodan rappeuttamassa todellisuudessa sekä myöskin omien henkilökohtaisten menestysten varjossa. Elsien taiteilijaveli kun on menehtynyt ja siksi tyttö ei saa äitinsä surun vuoksi edes leikkiä leluilla taikka osoittaa iloa värikkäillä vaatteilla, kun taas Francesin sotilasisä (lopussa cameoroolin vetävä Mel Gibson) on kadonnut taisteluissa ja tyttökin joutui muuttamaan kotoaan Afrikasta Englantiin. Aikuistukaa ja jättäkää taakse lapselliset uskomukset satuolentoihin ja muuhun mieltä ylentävään toistelee ympäröivä maailma, mutta me sanomme että älkää tytöt antako periksi ja voimaa uskoa johonkin katuojia parempaan ilmestyykin kun Frances ja Elsie saavat otettua valokuvia ihan oikeista keijukaisista. Mihin tässä uskoa tuumii Elsien isä Arthur (Paul McGann) ja epäileekin tyttöjen jekkuilevan, mutta vielä tärkeämpää on että miten asia vaikuttaa surun murtamaan äitiin Pollyyn (Phoebe Nicholls) joka olisi valmis tarttumaan mihin tahansa oljenkorteen saadakseen yhteyden siihen aiemmin mainittuun menehtyneeseen taiteilijapoikaansa (okei, se poika on jotain 10v, että ehkä sanomme mielummin... no, on se taiteilijapoika ihan kelvollinen kuvaus). Polly luovuttaakin valokuvat paranormaaleja asioita tutkivalle professorille, Edwardille (Bill Nighy) jonka ansiosta ne päätyvät Conan Doylelle ja hänen lehtikirjoitustensa ansiosta keijujen olevaisuus saa maanlaajuista julkisuutta.

Erittäin mukava hieman kyseenalaisiin ja ainakin osittain valheelliseksi paljastettuihin, mutta ehdottoman kiehtoviin tositapahtumiin pohjautuva elokuva jossa näyttelijät tekevät lapsista aikuisiin laatutyötä ja vaikka sodan kauhujen annetaan ymmärtää pitävän ihmisten mielialat maassa niin elokuva ehkä hieman liiankin vähätellenkin näitä asioita onnistuu pitämään masennusilmiöt sivussa ja antaa katsojan uppoutua sellaiseen Peter Pan-tunnelmaan jollaista tälläiseltä elokuvalta kaipaakin. Toki kyynisin mielin voi kommentoida sitä, että elokuvassa uskotaan henkimaailman, tms. asioihin hieman liiankin Juhan af Grannmaisen helposti (joskaan ei yhtä populistisella otteella) ja epäuskoisinkin henkilö (paitsi tietenkin elokuvan ilkimys, jota edustaa lehtitoimittaja. Joskin hänkin Ebenezer Scroogen tavoin on lopussa sulaa vahaa) on valmis pyörtämään puheensa ilman yritystäkin, jolloin vähääkään maanläheisempää otetta kaipaava saattanee tuhahtaa pöyhkeästi, mutta uskoakseni tämä onkin tarkoitettu silkaksi eskapismiksi ja vaikka sellaisen ansiosta lopputulos ei olekaan juuri hetken ajantappoa merkittävämpi on se kuitenkin kuluvan aikansa verran hyvin toimivaa pakoa.

Se siitä Fairytalesta ja nyt johonkin oikeasti loistavaan asiaan. Kuten jo mainitsin niin kannessa ja levyssä mainittu elokuva ei ole se joka ruudulle ilmaantuu. Kuvat ja etukannessa mainitut näyttelijät kylläkin liittyvät Fairytaleen, että siltä osin ollaan jonkinlaisen tasapelin äärellä. Tosin kumpikaan mainituista elokuvista ei ole vuodelta 2002 kuten kansi antaa ymmärtää, vaan ne ovat molemmat vuoden 1997 elokuvia. Joskin  tässä tapauksessa voinen vain olettaa, mutta teen sen vahvasti, että mainittu Pequeños Milagros on löytämäni Argentiinalainen teos. Lisäksi kannen maininta numerosta 2002 voinee tarkoittaa jotain muutakin kuin vuosilukua sillä perässä on joitakin aasialaisperäisiä kirjainyhdistelmiä joiden kohdalla en valitettavasti osaa edes äärimmäisellä neuvokkuudellani sanoa mitään varmaa edustetusta kielestä. Tämä levy on saatu kiinalaiselta henkilöltä, mutta välikäden kautta ja täten ole edes tullut kysyneeksi todellista alkuperää. Liekö sitä olemasssakaan sillä kaikki merkit yhteenkoottuna olettaisin tämän levyn syntyneen jossain Sauronin pätsissä ja sieltä levinneen kuin musta surma ihmisten maailmaan. Aluekoodiksi ilmoitetetaan numero 1 mikä viittaa siis jenkkeihin, mutta kokeiltuani levyä sekä aluekoodittomassa että eurolaitteessa väitän ettei ainakaan tuo pidä paikkaansa. Kiina vaikuttaisi siltä osin oikealta, että levyllä ainoa tekstitysvaihtoehto on kiinalainen ja sen antamat merkit Fairytalen käännösnimestä täsmäävät kannessa olevaan. Joka tosin kannen perusteella viittaisi tuohon argentiinalaisleffaan?
No kuitenkin, vähät väliä jostain aluekoodista, tms. sillä palataan hetkiseksi siihen nimeen. Fairytale on versio samasta tarinasta kuin elokuva Photographing Fairies joka sekin muuten on vuodelta 1997 (kiireinen vuosi näemmä) joka puolestaan on versio eräästä vuoden 1978 brittiläisestä tv-elokuvasta, mutta yksikään näistä englanninkielisistä versioista ei ole käännösnimeltään Pequeños Milagros, joten voinen hyvässä uskossa epäillä kannen ja levyn todellakin olevan eri mieltä sisällöstä.
Jokainen elokuvista näyttäisi keskittyvän samaan keijukaissatutarinointiin ja kun kansissakin on samaa henkeä
niin ehkäpä kaikki onkin lopulta vain yksi ja sama siten kuin me kaikki olemme yhtä Gaian alla tai jotain. Tai sitten kyseessä on samanlainen oho, sattuma kuin se, että Pequeños Milagrosin ohjanneen Eliseo Subilean vuoden 1986 elokuva Hombre mirando al sudeste on juoneltaan "A patient in a mental hospital claims to be an extraterrestial. Could he be right?" ja Iain Softleny ohjaama K-Pax vuodelta 2001 on tarinaltaan "Prot is a patient at a mental hospital who claims to be from a far away Planet."
Mitä hittoa, tuohan on vain tylsää sekoilua, tässä tarvitaan jotain paljon riemastuttavampaa. No miten olisi tämä takakannen varoitus:
Sinänsä aiheellinen huomautus, koska kyllä Monkeybonen pitäisikin varoittaa olemassaolostaan. Mutta miten se liittyy Fairytaleen?
Yhtä paljon kuin kannen puffiteksti joka on Corky Romanosta, kuten on myös takakannen tekijäluettelo:
Ja hei, jos tuo kansi on koostettu leikkaa ja liimaa-tekniikalla, niin miksi Peter Falk onkin Peterfalk, ohjaaja Rob Pritts on Rob Prtts, puhumattakaan muista riemastuttavista kirjoitusvirheistä.
Duecfed, wrifen, Toichstone pictures,,,, lukekaa itse ja vetäkää naukku joka kerta kun löydätte jonkin virheen niin olette sä oot mun paras kaveri, nyt mä lyön-tuiterissa jo ennen kuin pääsette kohtaan "wih Fred Ward."
Ja ihan tosi, onko Chris Kattan todellakin kirjoitettu muotoon Shril Kattan? Hahaha! Voi hyvä luoja sentään.
Tässä ei siis ole enää kyse normaaleista kirjoitusvirheistä joita niin sinä kuin minäkin teen, vaan tämä on jo suurta taidetta. Siksipä bonuksena Fairytalen takakannessa esitetty juonikuvaus:

Ikärajana R, jollainen rajoitus edellä mainituista löytyy ainostaan Photographing Fairiesista.
Eikä mukana muuten ole tšekkiläistä audiovaihtoehtoa taikka englanninkielistä tekstitystä kuten takakansi väittää, vaan ainoastaan englanninkielinen ääniraita ja kiinalainen tekstitys.

Ymmärrettävästi levysekoilu ja itse elokuva on pistetytettävä erikseen, sillä eihän sitä nyt voi mukavaa satuelokuvaa ja Godfrey Ho-tason koteloa yhdistää toisiinsa, mutta jälkimmäistä ei ole tässä tapauksessa mitään syytä sivuuttaa. Onhan tämä sentään "movies collector's edition" ja hyvä niin.

Ai niin joo, vaikka kannen kuvat ovatkin väärästä nimestä huolimatta Fairytalesta niin tottakai itse levyn kuva on nimensä mukaisesta Pequeños Milagrosta. Mitenkäs muuten.

Tähdet: 
Fairytale: a True Story ***
Levysekoilu ~ (tai *****)

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

3 ninjaa pistää tuulemaan (3 Ninjas: High Noon at Mega Mountain, 1998)

Ninjanuoret Rocky (Mathew Botuchis), Colt (Michael O'Laskey toinen) ja Tum Tum (James Paul Roeske toinen) treenaavat temppuja isoisänsä (Victor Wong) rakentamassa vekkulassa, mutta jokin varjostaa ninjailua ja se jokin voisi olla superrikollisen, Medusan (Loni Anderson) paikkoin paljastuvat megalomaaniset pahuuden suunnitelmat, mutta tällä hetkellä se kuitenkin on Rockyn tulevat 15-vuotispäivät. Hän itse tulkitsee sen tarkoittavan muutosta pojasta mieheksi, eikä mies leiki enää mitään ninjaa vaan ostaa auton ja menee töihin. Coltia tämä ninjatriona toimimisen lopetus ei liikuta pätkääkään, mutta veljeskatraan nuorimmaiselle eli Tum Tumille se olisi kova paikka koettavaksi sillä hän haluaa olla ikuisesti sankarininja.
Tum Tumin mieltä ei ainakaan nosta se, että hänen suosikkiohjelmansa televisiossa, eräänlainen Power Rangers-kopio jota johtaa isäni on Turbomies-tason heeros Dave Dragon (Hulk Hogan) on joutunut kanavapomojen päätöksellä lopetettavaksi.
Voih, sankareiden aika on siis todellakin ohitse.
Poikien isoisäkin alkaa muutosten edessä tuntemaan itsensä vanhaksi, mitä hän tietenkin onkin, mutta nyt muutoinkin kuin vain ikänsä puolesta. Tässä vaiheessa katsojille ilmenee, että Medusan suurena suunnitelmana on ilkeän apulaisensa Lothar Zoggin (Jim Varney) avustuksella Megavuorena-tunnetun huvipuiston valtaaminen erittäin vahvasti The Rock-elokuvasta lainatulla tavalla ja sopivasti juuri tuonne kolme ninjaamme matkaavat uuden ystävänsä, teknonörtti Amandan (Chelsey Earlywine) kera viettämään Tum Tumin synttäreitä (ei Rockyn, vaan siis Tum Tumin), ja tokihan siellä on meneillään myös Dave Dragonin järjestämä televisio-ohjelmaansa liittyvä esiintyminen. Medusa apulaisineen siis valtaa huvipuiston ja näin ollen vieraista tulee heidän vankejaan, mutta mitä he eivät tulleet huomioineeksi ovat ninjapojat jotka pistävät tuulemaan. Medusa haluaa tietenkin kiristää huvipuiston omistajalta 10 miljoonaa dollaria taikka hän sabotoi näyttävästi vempeleitä niin, että kuolonuhreilta olisi vaikea välttyä ja täten huvipuiston omistaja hukkuisi kaikenmaailman korvausvaateisiin ajautuen siten konkurssiin. Joo okei, ei kuulosta kovinkaan tolkulliselta suunnitelmalta. Vangitsen vähintään satoja ihmisiä ja aiheutan itseni julkisesti syyllistäen heidän kuolemiaan jotta paikan omistaja ajautuu talousvaikeuksiin. Toki uskon, että omistaja tosiaankin saisi osakseen oikeusjuttuja, mutta ottaen huomioon kuinka sabotööri aiheuttaa ne kuolettavat tilanteet hehkuttaen siitä suurinpiirtein kaikille jotka korvaansa letkauttavat niin kenties tuolloin omistajalla on apunaan joitakin lieventäviä asianhaaroja. Nyt se on vähän niin kuin jos murtovaras ampuisi naapurisi koska ei löytänyt kodistasi mitään varastamisen arvoista ja sinä joudut siksi pulaan. No jaa, onhan tässä sentään Murica jossa Disney väitetysti pulittaa vuosittain kymmeniätuhansia dollareita pitääkseen opportunistien valheelliset temput poissa oikeudesta koska tulee kuulemma edullisemmaksi maksaa kiristäjille kuin ottaa vastaan ensimmäisenä puhuvan aiheuttama huono julkisuus, vaikka Disneyland ei olekaan missään vastuussa siitä, että joku pallonaama tahallisesti filmaa kaatumisensa. Kahvin saatana kuuluu olla kuumaa ja jos poltat kitalakesi niin buuhuu ja kyynel. No kuitenkin, Medusa onnistuu pitämään asemiehensä ja porttien sulkemiset idioottituristeilta salassa, joten kun vain ninjapojat huomaavat jotain olevan vialla ja aloittavat pahiksien moukaroinnin niin yleisö luulee pahoinpitelyjen olevan vain osa näytelmää. Hitto, edes siinä vaiheessa kun kytät piirittävät puiston ja pahikset ampuvat pyssyillään kuin jossain sanotaan vaikkapa Doomissa eivät ihmiset muka ymmärrä ympäröivää maailmaa. Toisaalta, se vaikuttaa aika realistiselta ottaen huomioon maailman todellisen tilan. Loppuelokuva onkin sitten sitä, että pahikset hyökkäävät ja pojat vetävät pataan.

Minä rakastan tätä elokuvaa sillä kyseessä on ehdottomasti paras 3 ninjaa-tuotos ja kun mainitsen paras niin tarkoitan tietenkin p*skin, eikä ainoastaan vain 3 ninjaa-elokuvana vaan kenties pikemminkin koskaan elokuvahistoriassa. 3 ninjaa pistää tuulemaan on niin selvää niin huono että hyvä-kamaa ettei tästä voi muuta kuin nauttia täysin rinnoin. On aivan kuin joku päättävässä asemassa oleva olisi ennen kuvauksia katsonut aiemmat 3 ninjaa-leffat ja todennut, että nämäpä ovat huonoja, mutta ne ovat vain huonoja ja minä kyllä pystyn pistämään sillä saralla paremmaksi. En edes oikein tiedä mistä aloittaa sillä tuskin maltan pysyä nahoissani kaikkea tämän elokuvan kökköyttä ajatellessani. Onko pahinta se, että ns. perhe-elokuvassa se kenties kaikkein eniten lapsille soveltuva esiintyjä eli Jim Varney tuntuu luulleen olleensa jossain Scarfacessa ja esittää siksi roolinsa sellaisena lapsia miekalla pilkkovana sadistina, että saa aikuisenkin katsojan pelkäämään häntä? Entäpä sadomasonahkadominaroolia vetävä Loni Anderson joka ruoskii puolialastonta Hulk Hogania ja kujertelee hänen korvaansa haluavansa tehdä miehestä seksuaalisen leikkikalunsa? Niin, Hulk Hogan joka esittää pitkäaikaisen työpaikkansa menestyksen vuoksi masennuksesta kärsivää, mutta väkisin hymynaamaa päällään pitävää entistä suuruutta ja on siten lopun asemansa palautuksesta huolimatta juuri täydellisen väärää mielentilaa lietsova henkilö.
Miten olisi pahikset jotka simuloivat Luc Bessonin Léonia aina psykoottisuudesta kamanvetoviittauksiin saakka?
The Rockin juonen lainauksen ohella sitä elokuvaa muistuttava ja siksi aivan liian mahtipontisen uhkaava musiikki?
Edelleen mukana oleva ja nyt vielä aiempaakin tarkoituksellisemmin satuttava väkivalta jota lapset kohdistavat aikuisiin ja jollaista koetetaan suunnata heihin?
Jim Varney nauraen kuristamassa pikkupoikaa?
Teknonörtin keksinnöt, kuten Phantams-palloa muistuttava murhaavilla terillä varustettu jojo?
Kohtaus jossa puolialaston nainen hieroo huvipuiston ähkivää omistajaa?
Vähäiset, mutta siitä huolimatta ehdottomasti syytä unohtaa-tason tietokone-efektit joille vetää vertoja vain Birdemic?
Entäpä se, että vaikka juonen mukaisesti huvipuiston vierailijat eivät huomaa pahiksien läsnäoloa niin toistuvasti sivulliset vaikuttavat ihmettelevän, että mitäs täällä on tekeillä, aivan kuin  heille ei olisi informoitu kuvauksista?
Tai se kun alussa painotetaan poikien ongelmana olevan ns. lastenleikkien unohtaminen aikuisuuden kynnyksellä ja vaikka he toimivatkin edelleen tiiminä kenkiessään pahiksia niin silti unohdetaan tuo koko elokuvan aloittava idea, jolloin potkujen jälkeen tulee pelkkä stop ilman sulkeutumista. Perkeleen isoisäkään ei ehdi ratkaisemaan fossiilisoitumisongelmaansa. No, ainakin Dave Dragonin ohjelma saa uuden kauden.
Mistä aloittaa, mistä aloittaa?
Kenties tuo kuitenkin riittää.

Lopussa vieläpä taistellaan huppuninjojen kanssa ja siinäkin olen infrapunalasimiekkailijoiden vuoksi näkeväni viittauksen Blade kakkoseen... joka tehtiin vasta vuosia myöhemmin.

Huono, huono, huono ja kaikkea niitä kolmea niin suurella loistokkuudella, että minä kumarran syvään.

Lopuksi tahdon vielä lainata kasetin takakannen tekstiä:
"Vauhtia ja riemua koko perheelle."
Jep, jos se perhe on tämä:

Tähdet: ~
3 ninjaa pistää tuulemaan

lauantai 21. helmikuuta 2015

3 ninjaa sotapolulla (3 Ninjas Knuckle Up, 1995)

Lapsininjatrio Rocky (Michael Treanor), Colt (Max Elliott Slade) ja Tum Tum (Chad Power) ovat viettämässä kesälomaa isoisänsä (Victor Wong) luona kun huomaavat, että iso paha rosvoparoni (Charles Napier) dumppaa mitä lie ydinjätettä intiaanimaille ja sehän pitää estää hakkaamalla luulot pois.

Tämä on siis se kolmas osa vuodelta 1995 joka todellisuudessa onkin hyllyllä lepuutettu kakkososa vuodelta 1992, mutta väliäkö sillä kun 3 ninjaa-elokuvien tarinat eivät ole jatkoa toisilleen. Ainoa seikka joka saattaa hieman jatkumoa haitata on Coltia esittävän Max Elliott Sladen murrosiän aiheuttamien muutosten heitteleminen, mutta koska näyttelijöissä tapahtuu jonkin verran vaihdoksia elokuvasarjan aikana (Slade ei ole enää nelosessa) niin eipä sekään juuri jonkin pituuskasvulyhentymisen kohdalla vaivaa.

Jos 3 ninjaa iskee takasin hyödynsi komediallisten lapsiin keskittyvien perhe-elokuvien suosittua urheiluteemaa niin nyt otetaan mukaan toinen (jostain syystä etenkin 90-luvulla suosiossa) ollut aihepiiri, luonnonsuojelu, mutta kuten lähes aina näissä jonkinlaisissa toimintaelokuvaversioissa niin myöskin nyt liikutaan siellä Chuck Norrisin Metsien soturin linjoilla joissa suojellakseen eläimiä/alkuperäisasukkaita/metsää on syytä vetää matkan varrella suurinpiirtein puoli universumia tuhoon ja murtaa useamman ihmisen aivojen suojana olevaa luukerrostumaa.
Joten sanomaksi jää enemmänkin läski tummuu kuin Amma halaa.
Mukana on toki satunnaisia hassuja ääniefektejä, nopeutettua hupsua kuvaa ja joku istuu sarjatulena useamman kaktuksen päälle, mutta esimerkiksi verrattuna tuohon 3 ninjaa iskee takasin-osaan on tämän elokuvan esittämät tappelukohtaukset toteutettu huomattavasti ryppyotsaisemmin ja ajoittain aikuiset koettamassa polttaa lapsia hengiltä taikka puukottaa heidät ihan sinne kuoliaaksi asti vaikuttavat jopa suorastaan tarkoituksellisen julmilta. Eikä lasten aiheuttamat iskut vaikuta yhtään sen vähemmän vakavissaan suoritetuilta, jolloin vaikka ajoittain ollaankin siellä kermakakku naamaan-ideoissa niin kun joku kolmesta ninjasta vetää pahista pataan tekee hän sen tarkoituksena satuttaa eikä vain nolata. Edellisen elokuvan tavoin tämä ei tämän muka vakavuutensa vuoksi tunnu aivan yhtä tahattoman koomiselta eikä samalla tavalla tilkkutäkkimäisen hajanaiselta, mutta juuri sen toistaen muka vakavuuden vuoksi 3 ninjaa sotapolulla on vähemmän koko perheelle soveltuvaa ja luonnonsuojeluopetukseltaan yhtä uskottavaa kuin jonkun Steven Seagalin viherpiperryselokuvat, jolloin uskomatonta kyllä 3 ninjaa iskee takaisin on kömpelyydestään huolimatta ainakin viihdyttävämpi, joskaan ei opettavaisempi.

Outoa lienee kenties se, että ääliöpahista esittävä Patrick Kilpatrick onnistuu olemaan koomisen huvittava, mutta ei sitä koska hän vaikuttaisi filmografiansa perusteella erityisen epäsopivalta näyttelijältä perhe-elokuvaan vaan koska on aika hauskan oloinen idioottipahiksena.
Vasemmalla Kilpatrick kiusaa Van Dammea Death Warrantissa ja oikealla viiksekkäänä 3 ninjassa.

Charles Napier puolestaan jonka jo pelkän ulkonäkönsä (en tarkoita tätä pilkkana, mutta katsokaa nyt häntä) ja todellisen roskaelokuvastatuksensa perusteella luulisi puolestaan soveltuvan koomiseksi konnaksi tuntuu oikeasti haluvan tappaa elokuvan lapset ja sitä ajatellessa tekee mielummin mieli lukita hänet kaltereiden taakse loppuiäkseen kun katsella suunnitelmansa yritystäkään.
Näyttelijöistä pitääkin mainita se plussana, että vaikka kukaan ei tässä elokuvassa teekään mitään hädin tuskin keskitasoa parempaa työtä niin itseäni ainakin miellyttää muutaman sanoisimmeko kulttinäyttelijän läsnäolo ja edellä mainittujen Kilpatrickin sekä Napierin ohella mukana ovat myös sittemmin valitettavasti edesmenneet Vincent Schiavelli ja tietenkin kaikissa 3 ninjaa-elokuvissa mukana ollut Victor Wong.

Jostain syystä Don Stark on mukana sekä tässä että edellisessä elokuvassa, mutta ei esitä samaa hahmoa.

Muutamasta hassusta ääniefektistä huolimatta tämä osa ei pysty todellakaan piilottamaan katsojiltaan sitä, että kyseessä on tekosyyluonnonsuojeluelokuvaa jota on ryyditetty tarpeettoman tarkoituksellisella väkivallalla, joka puolestaan vie sen liian kauaksi ns. perhe-elokuvasta. Kyseessä on myös valitettavan puuduttavan persoonaton tekele, jolloin esimerkiksi vaikka oikeasti myöhemmin tehdyssä 3 ninjaa iskee takasin-elokuvassa hieman häiritsikin turteleseista napatut hahmojen luonteenpiirteet niin ainakin siinä erottaa sankaritrion jäsenet toisistaan, kun tässä he ovat kaikki samanlaisia näsäviisaita kakaroita joille ei muuten siksi kannattaisi opettaa taistelulajeja.
Lopputulos on siis vain jotain joka nyt sattuu pyörimään ruudulla, mutta ei tarjoa todellisia ilonhetkiä taikka syytä keskittyä näkemäänsä. Lisäplussaa toki siitä ettei tässäkään elokuvassa stuntnäyttelijät ole laisinkaan samaa kokoluokkaa päänäyttelijöiden kanssa.
Niin ja c'mon kun kerran elokuvan nimessä on maininta ninjoista ja trio jankkaa toistuvasti olevansa ninjoja niin olisin toivonut edes yhden kohtauksen jossa he tai joku muu kylähullu olisi pukenut päälleen ninjahupun. Nyt ninjapuutteensa vuoksi tämä elokuva pitäisi nimetä muotoon 3 poikaa sotapolulla.

Tähdet: *
3 ninjaa sotapolulla

perjantai 20. helmikuuta 2015

3 ninjaa iskee takasin (3 Ninjas Kick Back, 1994)

Takasin, ei takaisin. Shame on you IMDb.

Hyppy suoraan tähän kakkososaan on seurausta siitä ettei minulla ole ensimmäistä elokuvaa, mutta älkää huolestuko sillä on näitä sentään tulossa kolmen elokuvan verran, että kyllä sitä kärsimystä riittää ilman yhtäkin.

Lapsininjat Rocky (Sean Fox), Colt (Max Elliott Slade) ja Tum Tum (Evan Bonifant)...
Tum Tum?
TUM TUM!
No kuitenkin, lapsininjat Rocky, Colt ja Tum Tum joiden luonteet ovat järjestyksessään Leonardo, Raphael ja Michelangelo opiskelevat ninjitsua ninjaisoisänsä Morin (Victor Wong) johdolla ja naamaanhakkaamistreenien ohessa kuulevat kertomuksen siitä kuinka 50 vuotta aiemmin isoisä (kumpikaan lasten vanhemmista ei muuten ole aasilainen, mutta isoisä on. Ei niin, että sillä olisi merkitystä, kunhan vain mainitsen) oli Japanissa voittanut ninjamestaruuskisoissa ninjamestarin tittelin ja saanut siitä palkinnoksi ninjatikarin jolla on ninjatarun mukaan mahdollisuus avata salaisen ninjaluolan salainen ninjaovi paljastaaksen salainen ninjakulta-aarre. Ninja.
Nyt olisi aika palata Japaniin luovuttamaan tikari seuraavan kisan voittajalle ja poikien olisi hyvä matkata mukaan oppimaan miten mieli, keho, sydän ja jokin kolmas asia jota en enää muista toimivat yhdessä kun opiskellaan ninjailun henkisyyttä, eli luiden murskaamista. Pojilla kuitenkin olisi edessään baseball-mestaruuden ratkaiseva ottelu jossa vastassa ovat takatukkaiset koulukiusaajat. Edellinen kisa meni penkin alle koska etenkään Colt ei osannut äkkipikaisuutensa vuoksi keskittyä mailan heiluttamiseen. Tokihan poikien joukkueessa on muitakin pelaajia, mutta asiaan kuuluu ettei muista väliä sillä vain kolmella ninjalla on merkitystä tässä maailmassa. Siksipä esimerkiksi myöhemmin poikien ollessa myöhässä ottelusta joukkue on heti valmis antamaan luovutusvoiton koska tosiaan aiemman pelin häviöstä vastuussa olleet pojat ovat myöhässä ja ilman heitä ei voitaisi osoittaa heidän oppineen jotain elämästä ja reilusta pelistä. Mikä on merkityksellistä jo siksikin, että esimerkiksi Coltin mainitusta äkkipikaisuudesta huolimatta kolme ninjaamme kuitenkin pelasivat aiemminkin reilusti ja se oli nimenomaan koulukiusaajien tiimi joka ei niin tehnyt joten juuri ninjojen tulee oppia nöyryyttä, etc. Mutta nyt hypin jo hieman tarinanassa liian pitkällä ja siksipä palaamme tikarin pariin. Morin olisi siis lähdettävä Japaniin ja hän uskoo ninjakisojen seuraamisen tekevän hyvää lapsenlapsilleen, mutta tuleva baseball-ottelu saa pojat kieltäytymään kunniasta jolloin pettynyt isoisä lähtee matkaan yksin. Käy kuitenkin niin, että papparainen ottaa vahingossa väärän laukun matkaansa ja siten lähtee eespäin vailla tikaria, ja jos siinä ei ole tarpeeksi syytä pojille matkata perässä nousevan auringon maahan niin tietenkin Morin 50 vuotta sitten ninjakisoissa voittama vastustaja Koga (Sab Shimono) haluaa tikarin vääryydellä itselleen ja lähettää siksi idiotismin huipentumat, nolostuttavat tukkaheviavustajansa (ei, en puhu Skid Rown jäsenistä) varastamaan tikaria. Edessä on siis Yksin kotona-elokuvista tuttua ansalankakompurointia ja jotain kuten kananmunia iskeytyy kasvoille, mutta ainakin Morin ja Kogan kaksintaistelussa Morin stuntnäyttelijä on vähintään 10 kiloa kevyempi ja Kogan stuntilla puolestaan hiukset värjääntyvät kokomustiksi esittämänsä henkilön harmauden sijaan. Ei se mitään, sillä noin 150 cm pituisten lasten stuntit puolestaan osoittavat reipasta pituuskasvua. Siinä välissä Colt saa ninjakisoissa pataansa tytöltä ja oppii nolostumista jota on sitten syytä opettaa mutta ei opeteta koulukiusaajille myös siellä elokuvan päättävässä baseball-ottelussa jonka kolmen ninjan joukkue voittaa sopivan hidastetusti jotta nähdään kuinka ensimmäinen voittopallo menee kentän ylitse ja tulee tuomituksi laittomana, mutta seuraava täsmälleen saman tekevä pallon lento taas aiheuttaa kolme voittavaa juoksua ja arvatkaapa muuten ketkä kolme ne kolme suorittavat. Jep, sillä pitihän heidän oppia jotain kaukoitämatkallaan ja he oppivat... öö... miten lyödään ihmistä naamaan?

Vaikka minulla ei nyt olekaan sitä ensimmäistä 3 ninjaa-elokuvaa niin mainitsen kuitenkin jotain siihen liittyvää, sillä se on mielestäni syytä ottaa esille. Jostain syystä näiden 3 ninjaa-elokuvien kohdalla halutaan ottaa esille Ralph Macchion tähdittämä Karate Kid, mutta siihen luottaen ajautuu mielestäni harhaan sillä yksikään 3 ninjaa-sarjan osista ei ole mitään karateversiota Rockysta, eikä todellakaan mitään nuorisodraamaa. Toki tämä sarja muuttuu jakso jaksolta enemmän ja enemmän koomisemmaksi jolloin alkuosat saattanevat vertailussa vaikuttaa lähes draamaan viittaavilta, mutta jo alkujaan kyseessä on ollut pikemminkin karateversio Disneyn elokuvasta Mestarit (The Mighty Ducks). Ei niin ettäkö kyseessä olisi luuserijoukkue jota valmennetaan voittajaksi, mutta kuitenkin samaan tapaan kyseessä on silti ns. häviäjiä tai ainakin altavastaajia jotka opetetaan muka uskomaan itseensä, oppimaan jotain elämästä ja siinä missä Disneyn (ts. tähän aikaan vielä Buena Vista taikka Touchstone) elokuvissa kyseessä oli yleensä baseball, jääkiekko, sumopaini taikka saappaanheitto niin nyt se vain sattuu olemaan hieman myöhästyneen ajan hengen mukaisesti toisenlainen kamppailulaji, joka toisin kuin voisi uskoa on selvästi Karate Kidia enemmänkin mutanttininjakilpikonnien innoittamaa (varmasti juuri siksi tässä kakkososassakin tehdään turtlesviittauksia). Joten koska 3 ninjaa on kaikkea muuta kuin mestarillinen, mutta kuitenkin Mestarit-sarjaan lukeutuva teos niin oli vain loogista jotta ninjasarja suunnattiinkin alunperin juurikin Disneylle, joka kuitenkin kieltäytyi kunniasta ilmeisesti pitäen ensimmäistä elokuvaa liiaksi tarpeettoman väkivaltaisena, mikä on hieman absurdi perustelu ottaen huomioon kuinka usein juuri kaikki nämä Mestarit ja vastaavat elokuvat keskittyivät kaikenlaisiin keinoihin saada jotain kovaa osumaan kasvoihin ja suorittamaan murskaavaa vasektomiaa sitä vähiten kaipaaville Se merkittävä ero saattoikin olla vain siinä että toisin kuin Disneylle tavanomaisemmissa komediamuksimisissa 3 ninjaa on koko sarjana lähempänä Pepin/Merhi-näkemystä perhe-elokuvasta (vrt. The Magic Kid tai The Power Within) joissa tekijöillä ei ole ollut mitään käsitystä miten lapsille soveltuvaa elokuvaa tehdään jolloin näin ollen esimerkiksi väkivalta on toteutettu liian ns. aikuismaisena ja sitä on koetettu tehdä lapsekkaamaksi hassuilla bojojojoing!-ääniefekteillä, mutta lopputulos jää liiaksi Prätkähiiriksi jossa lyönti on vain lyönti ei slapstick-komiikkaa. Kuitenkin Disney otti ensimmäisen 3 ninjaa-elokuvan huomaansa juuri syystä, että siihen lisättiin kevennykseksi hassuja ääniä ja uskomatonta kyllä ensimmäinen 3 ninjaa oli tekobudjettiinsa nähden julkaisuvuotensa menestyneimpiä (menestynein?) elokuvia. Joskin uskon tässä tapauksessa suurimman syyn menestykseen olleen Disneyn nimen saaminen kanteen kuin elokuvan onnistuneisuus, sillä 3 ninjaa-sarja ei yhdisty Pepin/Merhi-elokuviin vain olemalla kehnosti tehty perhe-elokuva vaan jokainen neljästä elokuvasta on kokonaisuutenakin ihan yhtä kökköä elokuvaa kuin mitä tyypillinen Cyber-Tracker on, jolloin Disney/Buena Vista/Touchstone ehti vain harhauttamaan ihmisiä ainakin yhden katselukerran verran ennen kuin totuus paljastui, joka on pelkkää Xtra-tuotetta sahanpurulihapullineen. Hieman kiehtovaa onkin se, että koska Disney kuitenkin otti 3 ninjaa-elokuvan rosteriinsa ja se tosiaan osoittautui menestyselokuvaksi niin silti ensimmäinen 3 ninjaa jäi ainoaksi Disneyn levittämäksi ja loput kolme siirtyivät Tristarin huomaan, kun olisi voinut luulla, että vaikka 3 ninjaa ehkä aiheutti jonkinlaista häpeää Disneyn johtoportaassa niin sillä rahastamisen ainakin yhden jatko-osan verran olisi varmasti luulleen miellyttävän rosvoparoneita samaan tapaan kuin Jason Voorheesin seikkailut Universalilla. Tiedämme tekevämme sontaa, mutta ihmiset ostavat sitä. Tämä saakin tuumimaan, että kenties Disney todellakin halusi tehdä usemman 3 ninjaa-elokuvan, mutta nostaa niiden tasoa edes pykälän verran jotta aikansa uwebollismi olisi muuttunut edes jonkinlaiseksi Mestarit kakkoseksi, tms., mutta se olisi esimerkiksi edellyttänyt vaikkapa jonkun jo ensimmäisessä elokuvassa ohjaksia pitäneen pois potkimista ja oletukseni kohdistuu tuottaja Martha Changiin joka on ollut samassa asemassa kolmen ensimmäinen 3 ninjaa-teoksen kohdalla. Tämä on tietenkin vain päättelyä johtuen siitä, että vaikka ymmärränkin ettei Disney ollut aluksi suopealla tuulella ensimmäisen elokuvan suhteen niin se ei kuitenkaan huonoudestaan huolimatta ole niin suolesta etteikö pallohiirifirma olisi ymmärtänyt koettaa rahastamisen jatkamista, mutta koska tiedetään että 3 ninjaa-elokuvan kakkososan (joka on todellisuudessa kolmantena julkaistu 3 ninjaa sotapolulla) julkaisua Tristarin alaisuudessa myöhästytti oikeusjuttu jonka sisällöstä en ole pikaisella googlauksella löytänyt selvyyttä, niin voisin uskoa sen oikeusjutun olleen juuri sitä että Disney haistoi rahan vedessä ja halusikin pitää sarjan oikeudet itsellään, mutta tehden muutoksia joiden edessä mahdollisesti juuri tuottaja Martha Chang ei ollut valmis taipumaan. Saattaahan kyseessä olla jotain aivan muutakin, mutta tuo on aika hyvä tarina eikö vain.

Tämä Disney-juttu kuitenkin selittää sen miksi 3 ninjaa-elokuvista on helppo löytää Tristarin julkaisemat kolme jälkimmäistä osaa trilogiaksi tittelöitynä, mutta ensimmäistä ei niinkään. Lisäksi oli syy Disneyn poissaoloon mikä tahansa niin tällä valitulla linjalla jatkaminen ei ainakaan kaupalliseen menestykseen jatko-osien kohdalla johtanut

Mutta niin, eiköhän liene syytä viimein siirtyä tämän kakkososan pariin. Se on huono.
Sen ohella, että näyttelijät ovat kehnoja on tarina on huonosti laskelmoitua väkisin puserrettua feel good-kamaa joka kompuroi pahasti juuri siinä ettei 3 ninjaa iskee takasin oikeasti tunnu saavan kertomaansa opetusta edes päähenkilöidensä kalloon. Tässä on vain koetettu napata mukaan kaikkea asiaan kuuluvaa ja pahasti trendeistä myöhästynyttä shittiä, mutta kukaan ei ole tuntunut missään välissä sanoneen, että hei jos me kerran tehdään elokuvaa jossa ihmiset oppivat jotain itsestään, yhteistyön merkityksestä, sukupuolien olemattomista eroista, etc. niin kenties meidän pitäisi näyttää mikä on se seikka joka heille nämä asiat opettaa eikä vain pistää irtovitsiä sekä satunnaisia tappelukohtauksia peräkkäin ja hätäratkaisuna lopuksi todeta, että nyt kaikki on opittu ja olemme parempia ihmisiä. Loistavaa esimerkiksi on se, että elokuvan pääpahis on kantanut häviöstään kaunaa 50 vuotta ja lopussa perustappelun jälkeen vain toteaa, että kaipa mä sitten olin väärässä. Eikä hän edes häviä tappelua jotta edes se nuijiminen opettaisi jotain, vaan matsi keskeytyy kuin mainoskatkoon ja sitten heppu vain kävelee himaansa.
Tekijöillä on ilmeisesti ollut aivan liian kiire napata hahmoja turteleseista (Rocky on ns. johtaja Leonardo, Colt kiukutteleva Raphael, Tum Tum hassu koko ajan syövä Michelangelo, Mori Tikku), hyödyntää heidän ninjailuaan ja tehdä vähemmän hienovaraisia viittauksia Yksin kotona-elokuviin, ja kuorruttaa kaikki hassuilla äänillä jotta elokuva muka olisi lapsille soveltuva opettavainen teos kuin oikeasti keskittyä yhdistämään palapelin osia. Heitetään vain ne lattialla ja se on tarpeeksi lähellä kuunaria kyntämässä seitsemää merta. Lopputulos on vain persoonatonta tappelemista ja vitsejä joissa lihava poika tykkää syömisestä sekä pieremisestä ja the end. Kun vieläpä tappelukohtaukset ovat vailla perusteluja ja uskomattoman kömpelöä toikkarointia (toki mukana on ketterämpää liikehdintää kuin mihin minä kykenen, mutta ninjailuksi norsukuningas Babar vetää ketterämpää liikettä kuin tämän elokuvan sankarit) niin niillä ei todellakaan osoiteta lapsille esimerkiksi sitä ettei sellaiseen ole syytä sortua ja vaikka äkkipikainen Colt muka oppiikin juuri sen, että mieli on nyrkkiä vahvempi niin silti elokuva päättyy naamapotkuun, ja jos aikuinen koettaa katsoa tätä toiveenaan nähdä sulavaa kungfutoimintaelokuvaa niin sitä vain pettyy liiallisen lapsellisuuteen ja amatöörimäisiin koreografioihin. Joten lapsille liian aikuismaista mättämistä ja aikuisille liian lapsellista määkimistä, mutta ainakin kaikille elokuva on aivan liian selvä esimerkki nolostuttavan idioottimaisesta keinosta koettaa viedä lapsilta taskurahojen ohessa sielu. Roskaa 3 ninjaa iskee takasin on ja parhaimmat ilonhetket saakin kun katselee tätä silkkana kalkkunana.

Tietenkin juuri tämä osa sai osakseen myös videopeliversionnin.

Tähdet: *
3 ninjaa iskee takasin

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

101 dalmatialaista (101 Dalmatians, 1996)

Ihan sama juttu kuin aiemmin. On siis kaksi koiraa ja kaksi ihmistä (Jeff Daniels, Joely Richardson). Yhdistyminen ja narttu (siis koira) saa kasan pentuja. Ilkeä Cruella De Vil (Glenn Close) haluaa pennut murhatakseen ne ja pukeakseen päälleen.

Jos 101 dalmatialaista oli alkuperäisenä animaatioelokuvana keskittyneempi koiriin ja loistavasta pääpahiksesta huolimatta olivat hänen koomiset apulaisensa enemmän esillä niin nyt koko elokuva tuntuu lähes pelkältä Cruella De Vililta ja Glenn Close vetääkin Anna Wintour goes berserk-rooliaan kuin paraskin paholainen pukeutuneena Pradaan. Tekijät olivat selvästi tuumineet/ymmärtäneet, että juuri De Vil oli sööteistä koirista ja hassuista pahisapulaista huolimatta ensimmäisen elokuvan merkittävin seikka ja siksi tässä on reippaasti lisätty sekä hahmon ruutunäkyvyyttä että myöskin tarinassa on painotettu enemmän hänen haluaan murhauttaa eksoottisia eläimiä niistä tehtävien vaateluomusten vuoksi, eikä siinä mitään sillä se toimii erinomaisesti. Daniels ja Richardson ovat sopivan kivan mitäänsanomattomia, koirat edelleen fiksuja sekä suloisia ja koomiset pahisapulaiset vain peruskoomisia jotta tilaa on voitu jättää Closen pimahtaneisuudelle ja vaikka en uskokaan Closen olevan ainoa ns. täydellinen valinta Cruella De Viliksi (vaikkapa Meryl Streep) niin hiton hyvä hän ainakin on (suomidubbauksen neronleimaus on Hannele Laurin valinta De Viliksi). Elokuvana tämä on Closesta riippumatta samaa erittäin mukavaa perhe-elokuvaa kuin mitä nyt jokin Babe, Paulie ja vaikkapa Stuart Little ovat, joten hyvä fiilis on taattua vaikkakin toki Closen ansiosta elokuvassa on muutakin vain sitä loistavaa mukavaa.

Cruella De Vilista on sanottava vielä se, että siinä missä animaatioversio on kärttyisä kuihtunut Bubba Ho-Tep niin vähemmän piirretyssä Closessa on muumioitumisen sijaan mukana pikemminkin Patricia Morrisoniin verrattavaa goottilaistakuumuutta. 
Niin ja miksi se tuntuu siltä, että aina näissä perhe-elokuvissa on pahisduo jotka näyttävät mustaa surmaa sairastavilta Charles Dickensin orpokertomuksen haudankaivajilta? Tosin se saattaa vain johtua Yksin kotona-elokuvista joita taitaa olla tällä hetkellä jotain 38 kappaletta.
Tämä 101 dalmatialaista muuten onkin aika varmasti ottanut oppia nimenomaan Yksin kotona-elokuvilta sillä sen verran yksi yhteen vaikuttavat olevan pahiksia esittävien Hugh Laurien ja Mark Williamsin kompuroinnit Joe Pescin ja Daniel Sternin kanssa.

Tähdet: ***
101 dalmatialaista

tiistai 17. helmikuuta 2015

101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians, 1961)

Pongo on koira jolla on ihminen Roger. Poikamiehiä ovat ja hyvä niin, vaikka Pongo nyt katsookin asiakseen saattaa ihmisensä parisuhteeseen ja kohteeksi valikoituu sorja Anita, jolla sopivasti on yhtälailla suloinen koira Perdita, tieto joka luonnollisesti tarkoittaa parisuhdetta myös muillekin kuin ihmisille. Perdita pamahtaakin paksuksi alta aikayksikön ja rakastavaisten elämä olisi yhtä auvoa ellei Anitalla olisi tuttavana Vivienne Westwoodin ja Edina Monsoonin fuusioituma, Cruella De Vil joka on kovasti kiinnostunut tulevista vauvakoirista. Syykin ilmenee varsin pian lapsosten ilmaannuttua maailmaan ja se on sama kuin C. Montgomery Burnsilla:
"See my vest, see my vest,
Made from real gorilla chest,
Feel this sweater, there's no better
Than authentic Irish setter."
Niinpä De Vil haluaa koiruliinit voidakseen murhata ne ja pukea ne päälleen. Mutta yksikään viidestätoista koirasta ei ole myytävänä, joka ei ole vastaus jonka De Vil haluaa kuulla. Ei vaikka tädillä onkin jo varastossa 85 vastaavaa koiranpentua.

Mukavan leimaavasti sixtiesanimaatio joka rosoisella viivatyöskentelyllä, ekspressionistisen vinon oloisilla kulmilla ja yli reunojen valuvilla väreillä on tyylillisesti jopa vanhaksi Disney-animaatioksi lähes robertcrumbmaisen vaihtoehtoisen tuntuista. Joskaan en laisinkaan ihmettele elokuvan menestystä, sillä samankaltainen (väri)kuvitus on toiminut hyvin esimerkiksi kilpailevan firman Maantiekiitäjä-animaatioiden kohdalla
ja siinä missä itse dalmatilaiset (ja muut eläimet) eivät nyt ehkä itsessään juuri muuta kuin tyypillistä suloista disneymäisyyttä edusta niin Cruelle De Vil lukeutuu esipunkmeinigissään kaikkien aikojen parhaimpien pahishahmojen joukkoon ja on siten jo yksistään syy katsoa ja nauttia koirien lahtaussuunnitelmasta. Varsinkin kun tuo mainitsemani ekspressionistisuus pidetään kuitenkin ns. katsojaystävällisenä jolloin ei tarvitse olla Caligari vaan voi olla ihan pelkkä Juhani Palmu eikä päätä kivistä.
Toisin sanoen turvallista vaihtoehtoisuutta ja hyvää sellaisenaan.

Tähdet: ***
101 dalmatialaista

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

71 katkelmaa erään sattuman kronologiasta (71 Fragmente einer Chronologie des Zufalls, 1994)

Koditon lapsi syö roskiksesta, yksinäinen eläkeläismies katselee televisiota, nuoriherra harrastaa pingistä, masentunut pariskunta adoptoi masentuneen lapsen, etc. Joukko kohtauksia joiden punaisena lankana tuntuu olevan enimmäkseen mutrusuinen fiilis, sillä oli kuvassa kuka tahansa tekemässä mitä tahansa niin silloinkin kun huulilla on hymy vaikuttaa sen takana olevan kyynelehtiminen. Kaikki on harmaata (ihan kaikki. Tämä on varmaan värittömimpiä värielokuvia koskaan ja ei sitä minkään kuvamanipuloinnin vaan rakennusten, säätilan ja vastaavien vuoksi), eikä mikään tunnu tunnu piristävältä. Ei niin ettäkö hyvän elokuvan pitäisikään olla ilomielinen, mutta kyllä nonstopikäväkin voi olla pahasta kuin Julia Robertsin hymy.
Sinne tänne on ripoteltu uutislähetyksiä joissa kerrotaan meneillä olevista sodista, näytetään kuolevia ihmisiä ja positiivisinta taitaa olla joukkoraiskauksista raportoiminen. Sitten pingispoika suuttuu kun ei saa kiilata pankkijonossa, menee ja ampuu joukon ihmisiä sekä lopuksi vielä itsensä. Tämä ei ollut spoileri koska elokuva alkaa kertomalla, että 19-vuotias opiskelija ampuu pankissa ihmisiä ja lopuksi itsensä, ja pingispoika paljastuu suht' varhaisessa vaiheessa ainoaksi vaihtoehdoksi tapahtumalle.
Elokuvan onnellisin hetki:

Tämä on ensimmäinen tässä blogissa esiintyvä Michael Haneken elokuva ja seuraavaa saatetaan joutua odottamaan pitkäkin tovi, sillä vaikka pidänkin herraa erinomaisena ohjaajana niin hänen elokuvansa ovat niin pirun masentavia etten yksinkertaisesti kovinkaan mielelläni ota niitä katsottavakseni. Joten Haneke-boksin muut elokuvat saavat jatkaa pölyyntymistään.

71 katkeltamaa on tuttua Hanekea juuri sen masentuneisuuden vuoksi, mutta tämä eroaa muista näkemistäni samaisen ohjaajan tekosista siten, että muiden kohdalla en muista kertaakaan todenneeni ääneen että olipas hölmö elokuva. Hyvä luoja mitä hän menikään sanomaan? Eikö hän tiedä ettei Hanekea saa kommentoida negatiivisesti, sillä muuten on kohta varmaan sallittua sanoa etteivät kaikki Aki Kaurismäen elokuvat olekaan mestariteoksia. No rauhoitutaanpas nyt siellä, sillä ei 71 katkelmaa minusta huono elokuva ole, mutta siinä on muutama seikka joiden vuoksi se ei ole todellakaan niin hyvä kuin voisi olla ja ne nimenomaiset seikat tekevät elokuvasta sen verran hölmön, että ainakin minun nautintoni ne pilasivat. Olen ensinnäkin erittäin pettynyt siihen, että jälleen kerran tälläisessä monen hahmon ja kertomuksen elokuvassa ollaan turvauduttu siihen kuluneeseen joku ampuu-ratkaisuun sekä siihen, että kaikilla on jotenkin negatiivinen tarina esitettävänään kun ne ovat täsmälleen ne samat jutut joihin jokainen vastaavalla perusidealla toimiva elokuva tukeutuu kuin vauva tuttiinsa. Oli se sitten Joki taikka Magnolia niin aina siellä kaikilla on vain enemmän tai vähemmän surumielinen olotila ja elämäntilanne. Tässä ei nyt olla siellä ns. raflaavimmissa ratkaisuissa joissa yksinkertaisimmillaan ollaan narkkareita ryöstämässä omaa mummoa ja tavanomaisimmillaan kaikki ovat joitakin transseksuaalilapsineroja kuolemassa syöpään jonka sai jo sikiövaiheessa koska aseksuaalirasistiäiti poltti sikareita raskaana ollessaan ja taivaalta sataa sammakoita, mutta siltikin 71 katkelmaan kaikilla hahmoilla on vain jotain muuta kuin normaaliarkisia tarinoita ja vain sieltä varjoisammalta puolen. En siis väitä etteikö tämän elokuvan koditon lapsi, lapsetttomuudesta kärsivä pariskunta ja yksinäisyydessä riutuva vanhus olisi normaalia ja siten jokapäiväistä elämää, mutta kun tehdään elokuva jossa on muutama ja hieman enemmän hahmoja omilla tarinoillaan niin missä helvetissä ovat ne joita me oikeasti kohtaamme jokainen päivä? Missä on tyyppi joka käy töissä, tekee häiriöttä hommansa, palaa kotiinsa, syö jotain ja menee nukkumaan? Missä on hetki kun joku ostaa kahvin ja lukee päivän lehden? Missä on henkilö joka ulkoiluttaa koiraa ja se oli siinä se? Ei millään pahalla taikka epäkunnioituksella, mutta jos tarkoitus on olla jonkinlainen läpileikkaus tavallisista ihmisistä arjessaan niin silloin siellä pitäisi olla myös yksinkertaisen tylsiksi luokiteltavia osuuksia ja epäkunnioituksesta puheen ollen se kunnioituksen puute kohdistuu katsojaan kun kaikki muka tavalliset tarinat eivät olekaan sitä. Sen pelkkiin huumepistoolipuukotuksiin sortumisen ymmärrän niiltä jenkkielokuvilta joita tähdittävät jokseenkin isohkot nimet ja joita suunnataan noutamaan palkintoja, mutta Hanekelta jopa tietäen hänen tapansa tukeutua masentaviin tunnelmiin olisin odottanut myös muutakin. Tuo ei kuitenkaan ole se mikä mielestäni tekee tästä elokuvasta hölmön, vaikka myönnettäköön ettei niin takakannen esittelytekstin kuin intron osoittaman opiskelija ammuskelee-juonen painotus ainakaan auta asiassa. Olisi muuten ollut erinomainen idea täysin jättää juonitiivistyksessä kertomatta mistään ammuskelusta jo siksikin, että tämä antaa kuvan elokuvasta jonkinlaisena kouluammuskelutarinana ja siitä ei todellakaan ole kyse. Jos sivuutetaan se elokuvan ylitsevyöryävä melankolisuus niin hienoa tässä on se kuinka onnistuneen ex temporelta elokuvan kliimaksi vaikuttaa (ja sitä ajatellen sekä itseäni toistaen olisi ollut vieläkin tärkeämpää jättää elokuvan alusta pois se maininta mitä tulee tapahtumaan), sillä se on hyvin linjassa muiden elokuvan toisiinsa liittymättömiltä tuntuvien tarinoiden kanssa ja siten ajatus siitä kuinka jotain merkittävää saattaa tapahtua aivan äkkiarvaamatta toimii kun hahmot eivät oikeastaan kohtaa toisiaan edes vaikka suurin osa heistä sattuukin samaan aikaan sinne pankkiin jossa ammuskelu tapahtuu. Tällöin satunnaisten uhrien ollessa kyseessä on maailmaan pienuudesta huolimatta pitkin matkaa hieman häritsevältäkin vaikuttava irrallisten tarinoiden sarja perusteltua, sillä ei heidän tulekaan törmäillä toisiinsa koska sellainen olisi oikeasti sattumaa. Joten tämä erossa kaiken aikaa-rakenne onkin elokuvan parasta antia ja siksi pidänkin tarpeettomana sitä kuinka edes häivähdyksen verran jotkut hahmot risteävät tarinoillaan toistensa kanssa. Jos kyseessä olisi Hollywood-elokuva niin uskoisin, että vaikka ohjaaja olisi halunnut pitää kaiken erillään niin ne pienetkin pisteiden yhdistämiset johtuvat vain tuottajien painostuksesta, mutta koska kyseessä ei ole Hollywood-elokuva niin voin vain ihmetellä, että miksi Haneke on halunnut tehdä juuri näin ja vaikka ne elokuvan matkan varrella koetut hahmojen kohtaamiset ovatkin vain kiitävän ohimeneviä niin intro pilaa aika paljon osoittamalla liian selkeästi kuka tekee, missä tekee, milloin tekee ja kun näemme muut elokuvan hahmot niin tiedämme myös keillle tekee ja jos näemme edes hetken verran kuinka yksi hahmoista kulkee toisen ohitse niin tiedämme jo miten he liittyvät toisiinsa.
Mutta nyt viimein se varsinainen hölmöys.
Ymmärrän toki, että elokuvassa olevilla uutislähetyksillä on haluttu ajankohdan ohella painottaa sen hetkistä maailman tilaa, mutta samoin kuin niillä kaikilla menee perselleen-tarinoilla ovat nämä uutisklipit liiankin painottuneita negatiivisuuteen ja jos sen muka halutaan antaa ymmärtää olevan ammuskelijalle laukaiseva tekijä niin miksi uutislähetyksiin on valittu enimmäkseen jenkkivastaista propagandaa ja valitettavan koomiseksi muuttuvia Michael Jackson-uutisia. Ehkä kyseessä on satiiria, mutta silloinkaan se ei toimi minkäänlaisena motiivimerkityksenä ammuskelijan kohdalla koska tosiaan elokuvan rakenne on irtonainen ja siten myöskään ammuskelijan ei nähdä kertaakaan tarinallaan liittyvän uutispätkiin tai että hän edes tarvitsisi selitettyä motiivia. Hänen tai juuri kenenkään muunkaan ei näytetä edes seuraavan näitä uutispätkiä ja siten ne ovat vain mainoskatkomaisia keinoja irtautua jo entuudestaan erillään olevista kertomuksista. Koska ne uutiset tuntuvat valitun vain koska niissä on kärsimystä niin se jatkuvat p*skassa lilluminen kääntyy päälaelleen ja muuttuu tarkoitustaan vastaan tehden niistä tahattoman koomisia ja siten myös vaikuttavan muuhunkin elokuvaan, ja aika varmaa kuitenkin on ettei tälle elokuvalle ole tarkoitus nauraa. Ja jos kyseessä satiiria esimerkiksi kohdistuen uutisten shokkihakuisuuteen niin tällöin ne osuudet ovat aivan väärässä elokuvassa ja siten esittäytyvät pelkästään kömpelönä sormella osoitteluna.
Erityisen noloa on se, että kun ammuskelijan motiivi tapahtumaan vaikuttaa muun rakenteen mukaisesti täysin mihinkään liittymättömältä ja yhtä arkiselta kuin pulttien vetäminen siitä syystä ettei toisella olekaan sytytintä jolla liekittää kännikalan savuketta, niin miksi helvetissä piti sortua kliseeseen jossa juuri ennen kilahtamista ammuskelija kuuntelee kovalla volyymilla jotain räppiä. Se ei ehkä ole kovinkaan monen mielestä iso juttu, mutta minusta se on elokuvassa jonka nimessä on maininta "erään sattuman" ja nyt se vaikuttaa Seiska-lehden idealta suomentaa jonkin KMFDM:n sanoituksia koska joku ammuskelija oli sattunut kuuntelemaan myös sitä yhtyettä ja tällä tavoin hakemalla haetaan syyllistä suunnasta jonka hakijakin tietää olevan väärä. Ja jos luulette minun vain liioittelevan asiaa niin kuinka monen suomipuukotuksen yhteydessä kerrotaan levylautasella soineen Popedan ja vastaavasti kuinka monta kertaa sorrutaan tälläineen aivopieru-uutisointiin silloinkin kun ei edes olla kuolemanvaaarassa:
Tiedoksi vain klikkikalastelevalle Iltalehdelle, että taskuvarkaita esiintyy muullakin kuin Slipknotin keikoilla ja aika varmasti jotain ikävää on joskus tapahtunut myös Yölinnun konsertissa, mutta kukapa muistaa mediassa varoitellun etukäteen sellaisen kohdalla? Joten hienoa eriarvoistamista ja tätä tapahtuu usein esimerkiksi juuri imagoltaan ns. pahiksia esittävien räppäreiden kohdalla. De La Soul hyvä, Public Enemy syöksee suoraan helvettiin.
Ilman sitä musiikkihetkeä ja juuri aiemmin koettua nöryytystä kun karpaasi heittää pingispojan maahan olisi tragedia ollut vielä enemmän rehellistä sattumaa ja sitä korkeintaan ajattelisi, että vaikuttiko se joskus aiemmin hävitty pingisottelu noin pahasti pojan psyykeeseen, kun nyt taas voi sitten pinnallisuuteen sortuen syyttää väkivaltaisia sanoituksia ja ilkeää kanssaihmistä.

Ai niin, on muuten hienoa kuinka takakansi kusettaa katsojaa:
"Vastaukset kysymyksiin (ts. miksi pingispoika tappoi) ja tie murhenäytelmään alkaa rakentua palapelin tavoin, usean tekijän kautta, eri ihmisten silmistä, pala palalta. Impulsiiviselta vaikuttavalla väkivallanteolla on aina historiansa ja pelottavat jäljet takanaan, jotka vievät pahan juurille."
Varmasti onkin, mutta tämän elokuvan kohdalla p*skanmarjat!
Muut henkilöt eivät ole missään tekemisissä tappajan kanssa ennen tapahtumaa jolloin murhaajan tarina ei liity heihin millään tavoin, tapahtunutta puida kenenkään kautta, tässä ei kasata mitään palapelia joka kertoisi motiivista ja ainoa lähellekään tuota jälkimmäistä osoitteleva hetki on räpin kuuntelu ennen ampumista.

Jos 71 katkelmaa olisi unohtanut alkuselityksensä, poistanut lihastaan ikävät uutispiikit ja jättänyt kaiken oikeasti vain satunnaiseksi ilman mitään selityksiä ei siinä olisi kiusannut minua enää kuin se kaiken negatiivisuus, mutta kun se nyt on tälläinen kuin on niin vaikka siinä on paljon hyvää en silti voi olla tämän suopeampi.

Tähdet: **
71 katkelmaa erään sattuman kronologiasta