lauantai 30. huhtikuuta 2016

Is kidnapping the only way you can meet new friends?

Vuorossa viimeisen parin kuukauden aikana tehdyt kirppislöydöt. Osa on ostettu aivan lähiaikoina ja osa aikaa sitten, mutta esille ne vanhemmatkin tulevat vasta nyt koska siellä oli pieni sydäntäsärkevä masentava hetki joka vei innostusta tehdä mitään kivaa ja siinä syy myös siihen pidempään kirjoitustaukoonkin. Mutta ei siitä sen enempää ja siirrytään eteenpäin.
Perusakkarit olen jättänyt pois ja tällä kertaa mukana on hauskasti (no, ei se ha ha-hauskaa kuitenkaan ole) sekä kamaa josta maksoin mielestäni ylihintaa ja jotain josta maksoin niin naurettavan vähän, että oikein hävetti. Pääosin ostosten hintahaitari liikkui 0,50 ja kolmen euron välillä, joista valtaosa oli lähempänä yhtä kuin kolmea euroa, mikä siis on aika tyypillistä etenkin elokuville. Hinnasta puheen ollen, erään kirppiksen erään pöydän suuri leffavalikoima koostuu sellaisista mestariteoksista kuten Con Air ja Deuce Bigalow, joten tottakai niistä pitääkin pyytää kahdeksan euroa kappaleelta. Menekki on luonnollisesti suunnaton.
Niin ja ennen kuin siirryn itse ostoksiin, voisinkin kertoa mainiosta tapahtumasta. Jokainen on varmasti tietoinen siitä, että kirppisyrittäjillä on omat myyntipöytänsä ja samoin kuten moni kirppiksen kolmannen osapuolen pöytävuokraajamyyjäkin he käyvät ajoittain katsastamassa kilpailijoiden myyntiartikkeleita. Ostavat jotain jos löytävät sellaista jonka voivat itse laittaa myyntiin kalliimmalla. Tapahtuipa tässä eräänä päivänä niin, että kun olin astelemassa erään kirppiksen tiloihin näin sinne edelläni menevän toisen kirpputorin pitäjän, joka pisti sisään astuttuaan oven kiinni minun sekä toisen paikalle saapuvan asiakkaan nenän edestä. Ja kun sanon kiinni tarkoitan, että hän pisti sen lukkoon perässään. Lukkoon. Eli lukkoon. Ei varmastikaan minun saatikka tuon toisen asiakkaan vuoksi, koska hän ei huomannut perässään tulevia ihmisiä, vaan todennäköisemmin päästäkseen itse nappaamaan ns. herkkuja päältä ja tottakai edes hieman estääkseen kilpailijaa saamasta asiakkaita. Ei se meitä estänyt, koputin oveen ja pääsimme sisälle. Ja pilkka osui hieman omaan nilkkaan, sillä ostin tuolloin suljetusta paikasta isommalla rahalla kuin sulkijan.
Mutta niin, tässä niitä nyt sitten on:

PELIT
Aliens vs Predator ja Aliens: Colonial Marines ovat ne tuotteet joista maksoin ylihintaa, sillä toinen oli 15 ja toinen 20 euroa, ja ne ovat aika suolaisia kirppishinnoiksi. Oudosti saman myyjän pöydän antimista ostin tuon Star Wars: The Force Unleashedin ja se oli odotetusti alle kympin ja eipä hänen muutkaan pelinsä tainneet ylittää kymmentä euroa. Siellä kuitenkin oli varsin nimekkäitä tuotteita (mm. Dragon Age Origins), mutta ne jäivät itseäni ajatellen sivuun syystä, että minulla joko jo ne olivat taikka ne olivat autourheilupelejä. Aliens-pelitkin jätin ensimmäisellä kerralla ostamatta, sillä vaikka myyjä varmasti oli hinnoitellut ne halvemmaksi kuin mitä oli itse maksanut, koska jos pelkkä nimi olisi nostanut hänen mielessään arvoa olisi arvatenkin Tähtien sota-pelikin kustantanut enemmän, mutta minusta ne olivat ja ovat edelleenkin kirppishinnoiksi liikaa. Vaikka jätinkin ne aluksi ostamatta, jäivät ne vaivaamaan mieltä sen verran pahasti, että päätin että jos ne vielä siellä ovat kun seuraavan kerran paikalla käyn saavat ne minusta uuden omistajan.

MUSIIKKI
HIMin ep 666 Ways to Love maksoi ruhtinaalliset puoli euroa ja se on se tapaus josta tuli sen rahallista arvoa ajatellen maksettua lievästi sanottuna vähän. Jokainen hivenenkin levyhintoja seuraava tietänee, että tuosta levystä joutuu parhaimmillaan/pahimmillaan maksamaan useampia satasia ja väitetysti vieläkin enemmän. Hinta pistettäköön myyjän huolimattomuuden ja tietämättömyyden piikkiin, sillä pöydän kaikki levyt olivat samanhintaisia ja siihen lukeutui muun muassa tuo vielä silloin muoveissa ja importsinetillä varustettu Narnia-soundtrack. 666 Ways to Love muuten on jo toinen kappaleeni samaista levyä, sillä ensimmäisen kerran se minulla oli ilmestyessään, mutta silloin kun HIM löi etenkin Saksassa läpi Razorblade Romancen myötä lahjoitin ep:n eräälle saksattarelle. Joten kuten aina muulloinkin, minulle tuotteen arvo on muualla kuin sen hintalapussa. Tuossa tapauksessa jollekin muulle kyseisen levyn omistus oli tärkeämpää kuin minulle.
Se levy mikä kuvasta puuttuu on tietenkin se jota en kirpparilta ostanut, mutta joka nousi kertaheitolla parhaimmaksi levyksi jonka olen toistaiseksi tämän vuoden puolella kuullut.
Kuulostaa siltä kuin Everly Brothers tekisi doomia Black Sabbathin hengessä. Suosittelen.

Niin ja joo, on se tosiaankin DJ BOBO.

ELOKUVAT
Tähtien sota blurayt tuli ostettua ihan marketista ja aluksi olin kahden vaiheilla jo sen hyvän trilogian kohdalla koska minulla jo oli ne sekä kasetteina että dvd-muodossa, mutta sitten ajattelin että, eh! kuka välittää. Samaan syssyyn päätin ostaa myös sen suolistokaasutrilogiankin, sillä "ooh mooey mooey I love you!"
Kävipä vielä niin hyvä säkä, että tuotteet olivat alennettu mutta koska myyjä ei saanut selvää hintalappujen suttuisuudesta löi hän ilmeisesti jonoa purkaakseen ne suoraan kassaan kappalehinnalla 9,90€, kun ne oikeasti olivat 19,90€. Myönnettäköön, että laskin tämän varaan ja valitsin pinosta tarkoituksella epäselvimmillä hintalapuilla olleet kappaleet. Hei c'mon, se oli kilpaileva yritys!

SEKALAISTA
Hienoa että siitä parhaimmasta Terminator-leffasta oli tehty peli. Toivottavasti siinä potkitaan McG:tä kasseille.
Mikin parhaat on veikeä kuvaus menneestä ajasta, enkö sillä tarkoita itse tarinoita joissa ylimielinen jyrsijä matkaa historissa sekaantumassa milloin mihinkin merkkitapahtumaan, vaan siihen kuinka 70-luvulla suomennettu kirja sisältää termejä joita pidetään nykyään aikalailla epäkorrekteina. Piirroksissakin on rodullisia karikatyyreja jollaisia ei nykypäivänä hyväksyttäisi.
Kirja George Lucasista ei yllättäen sisälläkään sivukaupalla anteeksipyytelyä midikloriaaneista ja kauppaliitosta.
Belushin parhaat oli mukava löytö jo siksikin, että minua suoraan sanoen ärsyttää se että John Belushista tuli kansainvälisesti tunnettu jonkin Delta-jengin avustuksella, sillä samoin kuten näyttää käyneen Melissa McCarthylle on se ollut väärä tapa tulla tähdeksi ja se oli väärä leimaava tiennäyttäjä uralle. Belushista kun tulee mieleen se tyypillinen läski koomikko-rooli, joka tarkoittaa että lihava voi olla hauska vain jos hän piereskelee eikä tiedä että ruoka kuuluu suun sisälle ei sen ulkopuolelle. Toki Belushin huumori näytti kallistuvan ennen Delta-jengiäkin sinne sikailun puolelle, mutta oli hänessä edes hieman muutakin. Vaikka en minä siitä oikeasti juuri välitä, koska en koskaan ole ollut Belushin fani. McCarthy oli mielestäni erittäin mainio Gilmoren tytöissä, vaikka toki jäikin siinä hieman sen toisen ns. lihava näyttelijä-roolin ansaan, eli sai olla vain paras kaveri, ei sankari, mutta elokuvauransa näyttää vievän juuri sen sikailukomiikan pariin ja se on minusta sääli.

Kattimatti ja Retu kumppaneineen.

Sinänsä erikoisin ostos lienee se pari viikkoa sitten ostamani älypuhelin, sen ollessa minulle ensimmäinen laatuaan. Oli aika, joten astelin telefooniliikkeeseen ja sanoin myyjälle "antaudun. Alistun yhteiskunnan vaatimusten edessä ja ostan älypuhelimen. Tässä on lähtökohta" ja näytin simpukkapuhelintani jolla kontaktit tehtiin hakkaamalla sitä onttoa kantoa vasten. Olen opetellut uuden puhelimen käyttöä samoin kuten teen kaiken tekniikan kanssa, eli painelen kaikkea ja katson mitä tapahtuu. No, latasin Sports-trackerin siihen, että on siitä sentään jotain iloa.
Niin ja soittoäänenä on NIN:n At the Heart of it All, mutta en minä edelleenkään vastaa siihen.

Tätä kirjoittaessani taustalla soi:
Prince - The Hits, the B-Sides

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Elokuvahaaste 2016: 31. Elokuva, jossa päähenkilö kamppailee sairauden kanssa

Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream, 2000)

Harry (Jared Leto) on narkomaani ja hänen päivänsä kuluvat aika pitkälti seuraavan piikin etsimisessä. Rahaa siihen hankitaan muun muassa kanittamalla äidin, Saran (Ellen Burstyn) televisio, uudestaan ja uudestaan. Elämä kiertää kehää jossa kama määrää tahdin. Joka ainoa päivä.
Harrylla on kyllä hyvä ystäväkin, Tyrone (Marlon Wayans). Narkkari hänkin. Ihana tyttöystäväkin on, Marion (Jennifer Connelly). Narkkari hänkin. Jokaisella heistä on unelma, mutta ei selkärankaa taikka todellista halua pyrkiä siihen, sillä riippuvuus romuttaa kaikki haaveet.
Sarakin on narkkari, vain sosiaalisesti hyväksytympi sellainen. Hänen unelmansa mahdollistamiseksi tarvitaan lääkärin määräämiä lääkkeitä. Väärinkäytettynä.
Jokainen myy sielunsa ja ruumiinsa tavoitellessaan unelmaansa, mutta ei kuitenkaan oikeasti sitä haavetta jota luulee haluavansa, sillä itseaiheutettu sairaus vie aina voiton. Aina.
"Somebody like you can really make things all right for me."

Ottaen huomioon, että Unelmien sielunmessu mainitaan profiilissanikin suosikkielokuviini kuuluvaksi on se antanut odottaa vuoroaan aika pitkään. Eihän se ainoa mainituista ole josta en ole kirjoittanut, eikä se lyhyt listaus kerro kovinkaan tyhjentävästi leffamausta taikka kata kaikkia parhaita, mutta siellä se kuitenkin on ja ihan ansaitusti. Valitettavasti Unelmien sielunmessu on myös niitä elokuvia jotka ovat niin vaikuttavia ja henkisesti raskaita ettei oikeastaan toista katselukertaa haluakaan kokea. Se ei mitenkään voisi iskeä tajuntaan samalla tavalla, eikä sitä ehkä itse kestäisi katsoa toistamiseen koska ensimmäinenkin kerta otti oikealla tavalla voimille. Ja kun kyseessä on sellainen elokuva niin mitä hittoa siitä voisi kirjoittaa ilman, että ei täyttäisi koko tekstiä jollain ruusunpunalasiselta vaikuttavalta hehkutukselta kun en tiennyt mitä näytteleminen oli ennen kuin näin tämän ja pois alta mummot ja männynkävyt, täältä tulee maailman paras elokuva ja pulleat purjeet. Tietenkin kun minäkin pyrin pohjaamaan ns. arvosteluni katseluhetken tuntemuksiin ei sitä tulisi mitenkään aliarvoida, että sillä hetkellä ylisanat saattavat ollakin se ainoa oikea totuus minulle. Silloin tosin tuntuu siltä että jos koko teksti olisi pelkkää ylitsevuotavaa kehumista voisi koko arvostelun kiteyttää yhteen sanaaan:
"loistava!"
Sillä vaikka lauseita olisi roppakaupalla, mutta sisältö vaikuttaisi täysin yksipuoliselta kuolaamiselta ei niillä kaikilla muilla sanoilla olisi laisinkaan painoarvoa niiden ollessa vain eri synonyymeja yhdelle ja samalle hyvälle. Samalla sitä voisi miettiä, että jos arvostelu on oma mielipide ja oma mielipide sattuu olemaan se, että elokuva on joko hyvä taikka huono, niin miksi sitä pitäisi perustella useammalla sanalla? Toki me kaikki varmasti kaipaamme jonkinlaisia perusteluja sille miksi se on hänen mielestään hyvä tai huono, mutta jos kaikkien näiden sanojen, lauseiden, virkkeiden ja Norman Mailereiden jälkeen Unelmien sielunmessu on edelleen mielestäni sama kuin ennen sitä ensimmäistäkään kirjoitettua sanaa, mitä ne muut sanat enää siellä tekevät? Nyt sitä ajattelee, että sinun pitää perustella sitä minulle, lukijalle miksi se on hyvä/huono, mutta kun lopulta kyse on aina vain kirjoittajan omasta mielipiteestä muista riiippumatta ja niin sen pitäisikin olla, koska tekstiä ei koskaan pitäisi tuottaa ensisijaisesti muita ajatellen vaan aina itseään miellyttäen ja muiden mahdolisesti pitäessä siitä on se vain miellyttävää plussaa, niin vaikka se arvostelu olisi vain yksi sana. On se aina lopulta lukijan itsensä velvollisuus luoda oma mielipiteensä, vaikka lähtökohta olisi vain noin typistetty. Sitä lähtee katsomaan elokuvaa koska hän kutsui sitä hyväksi ja jos ei itse pidäkään siitä, ei suosittelija edelleenkään ole väärässä. Hän pitää siitä, sinä kenties et. Arvostelun lukevalla kuitenkin on aina muitakin apuja kuin pelkkä yhden sanan arvostelu, sillä jos hän nyt kehuu kauhelokuvaa ja sinä et yksinkertaisesti pidä yhdestäkään kauhuelokuvasta, niin kenties et lähde katsomaan hyväksi kehuttua kauhuelokuvaa joko ollenkaan tai ainakin osaat lajityypin perusteella kulkea ilman lappuja silmillä. Tai nimenomaan laput silmillä. Unelmien sielunmessu on elokuva jonka kohdalla tunnen vaikeuksia kirjoittaa siitä sillä ainoa mitä haluaisin tehdä on istuttaa sitä näkemätön katsomaan ja kokemaan se itse, ja haluni mukaisesti hän toivottavasti ymmärtää katsoessaan miksi se on mielestäni mestariteos, miksi en halunnut katsoa sitä uudestaan ja miksi siitä on vaikea kirjoittaa. Olen kyllä sitä mieltä, että Unelmien sielunmessun arvostelun kiteyttäminen yhteen ainoaan sanaan olisi epäreilua kaikkia elokuvantekijöistä (Jared Leto kun varmasti lukee tämänkin. What's up, dude) elokuvankatselijoita kohtaan jo pelkästään siksi, että kyseessä on sen verran raskas elokuva jotta sitä ei kannata suositella ilman jonkinlaisia varoituksia, mutta samalla pelkään että samoin kuten kaikenlaisia juonikäänteitä sisältävien elokuvien kohdalla liian monta sanaa saattaa pilata sen tehon. Tässä ei ole mitään Keyser Soze-käännöksiä, mutta kyseessä on sen verran tunnepainotteinen elokuva että sen sanoiksi pukeminen saattaakin riisua sen merkittävimmän vaikutuksen. Siispä sallinette sen, että kiertelen ja kaartelen hieman enemmänkin. Ehkä useamman sanan välistä voi lukea jotain kertovaa, kun yhden sanan kohdalla tihrustaminen mitä kirjainten välissä on olisi liian hankalaa.

Unelmien sielunmessu on Fisherman's Friendia väkevämpi ja toisin kuin monet muut tunnetut narkkarielokuvat, tämä ei edes asiayhteydestä irrotetuksi muuttuneesta musiikista huolimatta ole missään vaiheessa cool ja toimiikin niin vastenmielisenä huumekertomuksena, että tämä sopisi erinomainen luotaantyöntävästi koulujen opetussuunnitelmaan. Kyseessä on hermostunutta pahoinvointia jossa kirjaimellisemmin kuin Sedu Koskisen omistamissa juottoloissa, tästä ovesta käyvä saa todellakin heittää toivonsa, sillä jos erehtyykin unelmoimaan jostakin hyvästä riistetään se pois kuin vastasyntynyt äitinsä sylistä ja heitetään tehosekoittimeen. Yksikin kosketus Unelmien sielunmessun ihmiseloon vetää suoraan pimeyteen ja jättää sinne huhuilemaan missä kaikki ovat, koska tässä maailmassa on olemassa vain yksi ihmiskohtalo: kärsimys.
Ja kaiken sen pahan jälkeen mitä Unelmien sielunmessu esittelee, alkavat asiat vasta sitten menemään ikäväksi.   Kaikki perustellusti. Näin se on, eikä siltä pääse pakoon.
Tosin siinä se varoitus tuleekin, että kun kaikki menee varmuudella viemäristä alas ja sekin vasta kun on ensin ryvetty katuojassa, kädettömänä ex-koripalloilijana jolla on flunssa, niin kaiken ikävän nieleminen saattaa aiheuttaa vastareaktion ja tällöin pyrkii estämään heittäytymistä masennuksen aaltoihin, jolloin tosin ei täysin pääse kokemaan tarkoitettua sydämen särkymistä. Silti, senkin uhalla että olo on piesty elokuvan nähtyä, on se kokemus joka kaikesta huolimatta kannattaa elää. Unelmien sielunmessu repii ja syystäkin.

Minimisissään hyvän ja parhaimmillaan holy fuck!-tason suorituksista vastaavat näyttelijät saavat miettimään, että miksiköhän esimerkiksi palkintokisoista suurimmassa, eli Oscareissa vain Ellen Burstyn sai huomiota. Joka sitten tunnetusti hävisi suoraan sanoen reippaasti huonommalleen, Julia Robertsin löysän keskitason esitykselle Erin Brockovichissa. Kun puhutaan väärään osoitteeseen menneistä palkinnoista on tämä Burstynin sivuuttaminen yksi suurimmista erheistä. Toisaalta samalla silti ymmärrän miksi Burstyn ja Unelmien sielunmessu ylipäätään ei kokenut Oscareiden kultaista suihkua (jep, piss piss), sillä vaikka kyseisissä kissanristiäisissä rakastetaan sairauskertomuksia niin koska muka Oscareita olisi jaettu sellaiselle elokuvalle joka aiheuttaa henkistä sekä fyysistä kärsimystä kuvatessaan sitä sairautta? Tom Hanks laihdutti ja otti maksaläikkämeikkejä nassuunsa Philadelphian vuoksi ja oli soveliaan riutuva ansaitakseen alastoman kultamiehen. Daniel Day-Lewis oli erinomaisen halvaantunut esittäessään halvaantunutta Minun elämässäni ja sai mielestäni syystäkin palkintonsa. Mutta niin hyviä sairausrooleja kuin onkin Oscareissa palkittu ei mieleen oikeasti nouse Unelmien sielunmessun kaltaisia elokuvia joissa musta on mustaakin mustempaa, sillä kun Oscar annetaan kärsimysnäytelmälle on siellä oltava jonkinlainen valo tunnelin päässä. Vaikeuksia on voitettava. Unelmien sielunmessu ja Burstynin roolisuoritus ei anna armoa, joten se ei ole tarpeeksi sisäsiisti voittaakseen Oscareiden kaltaisia palkintoja, vaan sellainen saa kokea sen ns. isoluisen Huippumalli haussa-ehdokkaan kohtalon jossa näön ja pisteiden keruun vuoksi päästetään hänet vähän matkaa kulkemaan, mutta kaikki tietävät ettei voittoa heru ja matka tyssää kunhan on kakku ensin syöty. Burstyn olisi Oscarinsa ansainnut, mutta ei olisi sitä kuitenkaan saanut.

Paikalta ei voi poistua mainitsematta Clint Mansellin musiikkia, joka istuu elokuvaan aivan täydellisesti ja on Lux Aeterna-sävellyksen (tai pikemminkin sen remiksauksen) turvin irtaantunut omaksi entiteetikseen, jolloin omaa elämäänsä elävä musiikki ei kaikkien mielessä laisinkaan yhdisty jostain ja vieläpä tämänkaltaisesta elokuvasta lähtöisin olevaksi. Se aiheuttaakin hieman mielenkiintoisen ongelman, joka ei tietenkään ole mikään ongelma, mutta eräänlainen sellainen kuitenkin. Lisättiin Lux Aeternaan sitten nopeutta, mitä trancejumputusta taikka Scooterin how much is the fish!-huutoja tahansa ja esitettiin se missä uudessa ympäristössä tahansa on se edelleen lähtöisin paikasta jossa ei valo paista ja jossa suru on vaate johon verhoudutaan, jolloin kun kuulee Unelmien sielunmessun ns. tunnarin Taru sormusten herrasta-leffan trailerissa (joo-o, se soi niistä jossakin. Olikohan se nyt Taru sormusten herrasta: kolme tuntia lisää tätä larppausta?) on se jotenkin väärässä paikassa ja vaikka kuulostaakin edelleen hyvältä, hiertää se siellä kuin liian piukeat housut. Tällöin mietin, että olikohan esimerkiksi tuon traileriin musiikin valinneen mielessä vain ajatus, että hitto tää coolostaa coolita, kuin että pistänpä sen ihan kiusallanikin tämän homokääpiöistä ja heidän sormusparaatistaan kertovan elokuvan mainokseen, ja katson tajuaakohan kukaan musiikin olevan elokuvasta jossa Jared Leto piikittää kamaa alkavaan kuolioon ja siltä sahataan käsi irti. Jei! En siis missään nimessä menisi estämään tällaisia tapauksia, sillä sama se mitä se musiikki alunperin kuvasti jos sen pystyy hyvin yhdistämään muuallekin. Esimerkiksi vuosia vuosia ja vielä vuosia sitten katsoin dokumentin kaivostyöskentelystä ja siinä oli rauhaisa kohtaus jossa kamera lipui pitkin hiljaista autiota kaivostunnelia, ja taustalla erinomaisesti tilanteeseen soveltuva Nine Inch Nailsin A Warm Place. Nimikin osoitti istuvuutensa kertoessaan maanalaisesta lammöstä. Samalla kuitenkin mieleeni nousi pohdinta siitä, että miksiköhän kappaleen valinnut henkilö oli päätynyt juuri Nine Inch Nailsin levyltä etsimään sopivaa sävellystä, varsinkin kun täytyihän hänen ola tietoinen siitä ettei levy ole pääosin rauhaisaa ambienttia. En tiedä sitten kuinka hyvin kappaleet joissa hellämielisesti mylvitään esimerkiksi että "I want to fuck you like an animal!" olisivat kohtaukseen sopineet, mutta päätyminen levyyn jossa on sellaista kamaa kuulostaa tieltä jota kunkin tulisi kulkea. Olisihan A Warm Placen valinnut henkilö voinut mennä suoraan helpoimpiin ajatelmiin ja napata mitä lie John Williamsia.
Minulle tekee vaikeaa kuunnella Unelmien sielunmessun soundtrackia, vaikka se olikin yhdessä vaiheessa yksi eniten soitetuimpia levyjä kotitaloudessani. Syy ei ole siinä ettäkö jokin teknoremix olisi pilannut maun taikka mieleeni nousisi Jennifer Connellyn itsensä myymisen sijaan Peter Jacksonin itsensä myyminen, vaan se että edellisessä asuinpaikassa alakertaani muutti eräänä päivänä päihderiippuvainen (ironiaako?) häirikkö, joka kaiken sen muun sonnan ohessa mitä veti puoleensa aiheutti pahan maun joidenkin musiikkikappaleiden suhteen. Hän huudatti musiikkia ja suustaan tulevia ajoittaisia v'ttu!-huutoja sen verran kovaa, että kun 1548 kerta jokin biisi soi volyymilla joka rikkoisi vuoria ei sitä tehnyt enää itse mieli kuunnella, koska sen alkoi yhdistämään siihen idioottiin joka vei yöunet useammin kuin monesti. Muuttaessani pois hän kysyi miksi muutan ja totesin, että sinun vuokseni. No, tarvitsin toki enemmän tilaakin, mutta hän oli sysäys joka ratkaisi muuttohalujeni aikataulun. Oletan että hän omisti vain yhden kokoelmalevyn koska huudatuksesta päätellen soitti vain muutamaa samaa kappaletta uudestaan ja uudestaan, ja valitettavasti yksi niistä oli Lux Aeterna. Joten nyttemmin tuo nimenomainen kappale tuo liian helposti mieleen huonoja muistoja ja siksi sen kuuntelemista tulee tietoisesti välteltyä.

Ollakseen synkkääkin ilottomampi elokuva, ei Unelmien sielunmessu kuitenkaan täysin välttele kauneuttakaan ja osa kuvasommitteluista on nimenomaan sitä (joskin suurin osa on on vatsaa vääntävää vuoristoratamaista menoa ja se vuoristoratakin on ruosteinen). Erityisesti mieleeni on porautunut Harryn unelma joka kovasti muistuttaa Dark Cityn Shell Beach-haavetta ja kas, siinäkin esiintyi Jennifer Connelly. Ero on tietenkin siinä, että kun ulottumattomissa oleva Shell Beach manifestoituu lopussa todelliseksi paikaksi, jää Unelmien sielunmessun vastaava tavoittamattomaan kaukaisuuteen.

Tähdet: *****

torstai 21. huhtikuuta 2016

Prince 1958 - 2016


Elokuvahaaste 2016: 30. Sarjakuvaan perustuva elokuva

The League of Extraordinary Gentlemen (2003)

Vuosi on 1899 ja vaikuttaisi siltä kuin natsit hyökkäisivät sekä Iso-Britanniaan että Saksaan, herättääkseen sillä tavoin jo pitkään käydyn sodan liekit uuteen kukoistukseen. Miksi natsit iskisivät kotimaassaan? Onko kyse Mainilan laukauksista?
Britit noutavat apuun maineikkaan seikkailijan, Allan Quatermainin (Sean Connery) ja hän saa johdettavakseen erikoisryhmän johon kuuluvat melkein cool kapteeni Nemo (Naseeruddin Shah), murjottava Mina Harker (Peta Wilson), ylimielinen Dorian Gray (Stuart Townsend), koominen kevennys, eli sopivasti tekijänoikeuksien vuoksi muutettu näkymätön mieshenkilö (Tony Curran), agressiiviinen nynnerö tohtori Jekyll on herra Hyde (Jason Flemyng) ja täynnä uskaliasta harkitsematonta idiotismia oleva jenkkivahvistus Tom Sawyer (Shane West). Quatermainin ja Sawyerin välille luodaan mestari-oppipoika-asetelmaa, mutta kun katsoo Sawyerin pässimäisyyttä niin sitä rukoilee, että toivottavasti se on oppipoika joka heittää veivinsä. Etenkin kun Sawyer olisi voinut estää kaikki ongelmat jo 25 minuutin kohdalla ampumalla elokuvan pääpahiksen, jolla ei ollut aavistustakaan siitä että joku osoitti kiväärillä. Kaikki perustelut pahiksen ampumiseksi kun oli vieläpä lueteltu jotain tsiljoona kertaa ennen tuota hetkeä, jolloin kyseessä ei edes olisi ollut epäreilua toimintaa. Hienoa työtä siis. Tästä eteenpäin kuolleet viattomat sivulliset kuuluvat Sawyerin niskoille.
Niin joo, eiväthän ne olekaan natsit jotka tässä ovat pääpahana, vaan ilkeä superroisto Fantom alias joku tutumpi nimi (Richard Roxburgh) joka tietenkin haluaa vain maailmanherruutta tai jotain sellaista. Taitaa olla kokoomuslainen.

The League of Extraordinary Gentlemen on niitä elokuvia jolla on suurenmoinen maine olla täydellinen floppi. Ei pettymys vain kaupallisesti, vaan olemalla myöskin sisällöltään extraordinary kökköydessään ja mikä "parasta" tämä on se elokuva joka tappoi Sean Conneryn sekä Stephen Norringtonin halun olla mukana elokuva-alalla. Muistan Conneryn uhonneen jo The Avengersin (ei Marvel) aikana vuonna 1998 sitä, että kyseisen elokuvan epäonnistuneisuus ja kuvausten huonojen fibojen saaneen hänet harkitsemaan vakavissaan eläköitymistä näyttelemisestä. Oli hän silloin vakavissaan tai ei niin ura kameran edessä kuitenkin jatkui. Sitten vastaan tuli Extraordinary Gentlemen, puheet siitä kuinka Connery kiukutteli kuvausten aikana niin paljon, että meni ja jopa tirvaisi ohjaaja Norringtonia nassuun. Norrington muistaakseni kertoo iskun olleen päinvastainen. Kuvaukset kompuroivat henkilökemioiden ohella luonnonmullistuksiin jotka tuhosivat lavasteita, oikeusjutut lentelivät, tuottajat tunkivat sormensa leikkaushuoneeseen ja aina iloinen (yeah, right) Alan Moore veti tapojensa mukaisesti pultit ja dissasi elokuvan ennen ja jälkeen ilmestymisen. Ymmärtääkseni Moore on sanonut olleensa syvästi pettynyt lopputulokseen, mutta ettei myöskään ole katsonut sitä. Joskin Moore tiettävästi vastustaa jo periaatteen vuoksi tarinoidensa filmatisointeja, että sama kai se sitten on näkikö hän elokuvat vai ei, koska ne olisivat silti hänen mielestään huonoja
Ideansa puolesta Extraordinary Gentlemen on silkkaa timanttia ja sarjakuvissa steampunkhistoriallinen miljöö jossa vaihtoehtotodellisuuden kirjalliset sankarit kokoavat oman supersankariryhmänsä toimiikin kuin kuuma veitsi leikkaamassa voita. Sarjakuvaversionsa on hauska, mielikuvituksellinen, älykäs, näyttävä ja vauhdikas. Täyttä nautintoa silmille ja mielelle. Elokuvaversionsa puolestaan... 

ajanhaaskuuta.

Ja katsokaa nyt tätä:
Voi pojat.

Hyvät ideat vesitetään täysin kun riemastuttava perusidea romuttuu näyttelijöihin jotka vaikuttavat masentuneilta, tehosteisiin jotka näyttävät luonnoksilta ja yleistunnelmaan joka huokuu korkeintaan pakottamalla valmiiksi tehdyksi.
Huvittavasti elokuvan tekoaikana eniten polemiikkia ja ennustettavaa pettymystä luvanneen jenkkihahmon, eli Shane Westin esittämän Tom Sawyerin lisääminen liigaan ei ole lähellekään se elokuvan suurin kompastuskivi. Toki West on näyttelijä jota edes West itse ei kutsuisi hyväksi ja hahmon lisääminen tuodakseen mukaan nuorta toiminallisuutta rollaattoreiden sekaan on tyypillisen väkinäinen, mutta niin tylsä kuin West onkin on Tom Sawyer hahmona varsin ymmärrettävä lisäys. Se on vain niin, että kun ns. konkaritkin ovat tylsistyneitä, ei yksi puuduttava näyttelijä kokonaisuutta enää laimenna, mutta ei tottavie sitä virkistäkään.
Näyttelijävalinnat ovat kyllä osittain varsin nappiin osuneita, sillä esimerkiksi Connery vaikuttaisi olevan täydellinen Mooren Quatermainiksi ja esimerkiksi Naseeruddin Shah kapteeni Nemona on oikeasti mainio, mutta esimerkiksi Connerynkin kohdalla hän tuntuu olevan enemmänkin nimi kannessa kuin sielultaan mukana. Connery onkin sanonut ettei ymmärtänyt käsikirjoitusta. Se on helppo uskoa.

Vaikka eivät täysin alaa olekaan hylänneet, ei tämän elokuvan nähtyään oikeastaan ihmettele miksei Connery ole enää sittemmin kameran eteen astunut, eikä Norrington uutta elokuvaa ohjannut. Extraordinary Gentlemen kun ei ole p*skin elokuva joka on levitykseen päässyt, mutta ilman perehtymistä sen tekovaiheisiin ja ympäröiviin ongelmiin voi pelkän näkemänsä perusteella huomata ettei lupaava idea jäänyt kuin erektio-ongelmaiseksi tippukiveksi. Se ei jaksa edes huvittaa. Tottakai se auttaa jos ei tunne tekohistoriaa taikka sarjakuvalähdettä, sillä tuolloin tämän voi todennäköisesti nähdä tyypillisenä ison rahan efektitoimintana jossa ajatukset loistavat poissaolollaan ja tilalla on kelvollista taustamölinää (vrt. Van Helsing).

Loistava, loistava idea. Surkea elokuva. Veikeitä ideoita. Surkea elokuva.
Saa kaipaamaan vahtoehtotodellisuutta jossa Stalin olisi kieltänyt tämän olemassaolon.

Jos oikeasti kaipaa jotain hyvää, hauskaa erilaista historiaa kuvaavaa tarinaa jossa mukaan sekoitetaan aikaansa sopimatonta teknologiaa/ajatusmaailmaa sekä vierailevia fiktiohahmoja, tms. siirtäkää katseenne Brisco Countyn suuntaan.

Tähdet: *

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Elokuvahaaste 2016: 29. Elokuva, jossa on taikuutta

Aladdin (1992)

Arvostan Poptoria siinä suhteessa, että he tarjoavat yksinomaan budjettituotteita ja ovat siten varallisuusasteesta riippumatta kaikkien saatavilla. Kaiken lisäksi heidän valikoimastaan voi löytää varsin nimekkäitäkin tapauksia, kuten musiikin puolelta Pelle Miljoonaa ja uskokaa tai älkää, Sex Pistolsia. Joskin se on huomioitava, että yleensä saa sitä mistä maksaa eikä täten Pelle Miljoonankaan kohdalla kuultavaksi saa sitä alkuperäistä kamaa. Ei remasteroitua, vaan uudelleen esitettyä. Pellen miljoonat ovat siis ruplia. Ja kuten kaikkien ns. halpatuotteiden julkaisijoiden kohdalla olivat ne sitten elintarvikkeita taikka ruumiinosia niiden originaalienkin kohdalla saa hyvää välillä etsimällä etsiä, koska vaikka ylihintaa ei pidäkään maksaa (Apple) niin tunnetusti halvalla ei saa hyvää. Joskus kylläkin, mutta kuten aina, timantit ovat selvästi harvemmassa. Ikävää Poptorin tuotteissa - ja tämä pätee etenkin heidän elokuvalikoimansa lastenosastoon - on se kuinka monet tuotteet tuntuvat olevan luotu harhauttamaan ostajaa, kun mockbusterien tavoin tuotteen nimellä ja ulkoasulla uskotellaan lompakon omistajalle että joo, kyllä tämä on ainakin melkein se sama kuin mainoksissa näkemäsi ja lapsenlapsesi toivoma nimekäs tuote on. Toki kuluttajalta odotetaan kriittistä silmää, mutta joka päivä (okei, viisi päivää viikossa) näen ihmisiä jotka ovat valmiita ostamaan vaikka kirjaimellista p*skaa jos sen päälle on isketty alelappu ja sitten ovat he jotka eivät niinkään pidän kynsi hampain kiinni rahoistaan, mutta eivät vain tunne asiaa, eivätkä täten näe eroa tälläisten välillä:
Valitettavasti näitä ihmisiä saalistetaan ja heidän tietämättömyyteensä luotetaan aivan liian usein. Ei nyt ehkä nimenomaan Poptorin, mutta yleensä ns. halpatuottajien puolelta. Siksi Lidl menestyy. Ei koska olisi oikeasti halvempi, sillä oikeasti hintavertailuja tekevä ei keskity vain yhteen paikkaan, vaan koska on luonut itsestään uskottavan kuvan muita edullisempana paikkana. Se on ollut heille helppoa koska ovat kuten Perussuomalaiset, eivät todellisuudessa mitään uutta, mutta liiaksi tuttujen, keskenään samanlaisina pidettyjen ja ajan myötä tylsiksikin käyneiden valintojen vuoksi ainakin jonkinlainen uusi vaihtoehto. Poptorin tuotteet ovat keskimääristä halvempia vain jos vertailuksi otetaan vaikkapa Scanboxin elokuvat, mutta kun vertailee elokuvia niin se on sama kuin sanoisi että Pirkka-maito on edullisempaa kuin Valion maito. No shit, Sherlock! Poptorin tuotteita tulisi verrata pikemminkin niihin kaupoissa myytäviin parin euron pahvikannellisiin elokuviin ja tehdä jonkinlaiset laatupäätöksensä sen perusteella, sillä sen tulisi olla merkittävämpi seikka kuin määrän tai hinnan. Vaikka mitä väliä sillä on, hyvää ja huonoa löytyy kaikkialla, oli kyseessä uusia taikka vanhoja elokuvia, isoja taikka pieniä elokuvia, alkuperäisiä taikka imitoivia elokuvia. Minä pidän Poptoria tarpeellisena siksi, että ilman kyseistä firmaa ei varmaan tätäkään Aladdinia olisi saatavilla, mutta yleisesti ottaen peräänkuulutan yrityksiltä eettistä selkärankaa ja kuluttajilta oman pään käyttöä. Joskin kukin tavallaan.

No, se siitä tuumailusta ja nyt itse elokuvan pariin.

Menuruutu ei ainakaan ole mieltä nostattava:
Teinipoika Aladdin on menettänyt isänsä, mutta surua hälventämään saapuu Ahmed Ahneelta näyttävä Hussein-setä:
Eikä vain näytä, sillä luonnekin on yhtä ilkeämielinen.
"Jokin kertoo minulle, että isäni ei leikkinyt tätä leikkiä että setäni ei olisi setäni lainkaan" tuumii Aladdin ja kun Hussein roudaa veljenpoikansa keskelle erämaata avatakseen taikavoimillaan helvetin lieskat sekä portin aarreluolaan ymmärtää sokeinkin katsoja Aladdinin olevansa vain jonkinlainen pahan voimien työkalu. Vaikka setä ei olekaan setä, suostuu Aladdin noutamaan ansoja täynnä olevasta luolasta (jossa jopa kura tappaa) taikalampun jonka avustuksella Hussein saisi mittaamattomat rikkaudet ja vallan itselleen. Aladdin vaarantaa henkensä koska... no, koska on aika helkkarinmoinen puupää joka sateen sattuessa varmaan hukkuisi jos pitäisi suutaan auki. Riitatilanne Husseinin kanssa johtaa siihen, että Aladdin ottaa taikalampun itselleen ja tutustuu sen Karnovilta näyttävän hengen kanssa:
Aikaa kuluu ja Husseinista ei kuulu pihahdustakaan, jolloin Aladdin voi jatkaa eloaan köyhyydessä, koska ei ilmeisesti ymmärrä hyödyntää taikalampun henkeä vaikka tietää sen olevan avain vaikka mihin. Vuosia Aladdin on piilotellut sieltä aarreluolasta kähveltämiään jalokiviä ja antanut äitinsä elää kengännauhabudjetilla aikana jolloin kengännauhat olivat vain eliitin hupsutuksia. Sitten eräänä päivänä sulttaani tai visiiri tuo kaupunkiin tyttärensä Jasminin esiteltäväksi sillä hän on suuresti ylpeä jälkikasvustaan ja haluaa kaikkien tietävän sen, mutta kukaan ei saa nähdä häntä pään menettämisen pelossa. Tietenkin Aladdin rakastuu Jasminiin ja käyttää nyt viimein  lampunhenkeä ostaakseen neidin itselleen. Vähän niin kuin Pretty Womanissa jossa Richard Gere menee maksullisen lihan äärelle. Romanttista.
Tässä vaiheessa arvaattekin Husseinin tekevän paluun kuvioihin. Hän huijaa taikalampun itselleen ja pakottaa hengen kaappaamaan palatsin sekä Jasminin, jonka vuoksi Aladdin päätyy kuolemantuomion äärelle. Siksipä Aladdin päästetään vapaaksi jolloin hän käy pelastamassa palatsin sekä Jasminin ja Hussein puukottaa itsensä hengiltä. "Ja niin Aladdin kukisti lopullisesti pahan Husseinin." Ei, hän puukotti itsensä.
Lopuksi lampunhenki kertoo päässeensä kylpylän johtajaksi.

Kansikuva ei nyt aivan Disneyta ole, mutta kyllä tässä on selvästi tuota isompaa Aladdinia muisteltu, sillä vain päähenkilö ei ehkä pohjaudu Tom Cruiseen, on hänessä jotain samaa kuin tuossa Disneyn versiossa:
Juonellisesti tämä on hyvin typistetty versio alkuperäistarinasta ja samalla niin vahvasti tyhmennetty ettei se ainakaan kehuja ansaitse.
Dubbaus on tavanomaisen monotonista paperista tavaamista, mutta se istuu yksinkertaistettuun piirrokseen ja liikkuvuuteen. Kyseessä kun on aika tavanomainen halpaimitointipiirretty joka jossain vaiheessa löytää tulevaisuutensa joltain jeesuskanavalta venäjäksi käännettynä.
Menee siis läpi sellainen puoliunisuuden utuisuudessa katsottuna sivusilmäilynä. Suurempi keskittyminen aiheuttaa tylsistymistä, koska tämä Aladdin on tylsä kuin tofusta tehty floretti.

Tähdet: *

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Elokuvahaaste 2016: 28. Elokuva, jonka nimessä on väri

Goldie (Goldie: Abenteuer im Zauberwald, ?)

Oletin että tämä kertoo Goldiefingerista, miehestä joka maalaa naisia kultaiseksi.
Mutta ei, kyseessä onkin Dingo Picturesin versio Disneyn Bambista. Ja koska kyseessä on Dingo Pictures, niin eihän tällä ole mitään tekemistä Bambin kanssa.

Taikametsän eläimet kuten orava, kilpikonna ja puu elävät hermostuneen jännitteisiä aikoja sillä peura on paksuna ja odotus siitä minkälainen vasa sieltä on tulossa on kihelmöivä. Iso pää ja isot silmät. Goldie, eli kotimaisittain Kulti on saapunut.
Kulti näyttää vähän David Niveniltä:
Orava nimeltä Puski (alkuperäinen nimi Wuschel on parempi) saa tehtäväkseen olla Kultin paras ystävä ja katsoa ettei tämä ajaudu mihinkään ongelmiin, kuten vaikkapa katujengiin.
No kuitenkin, Kulti on kovasti pidetty muiden eläimien joukossa ja elämä on silkkaa auvoa. Kunnes eräänä päivänä käy niin, että Kultin äiti katoaa.
Metsässä oli nähty ihminen, joten kenties on hänellä on jotain tekemistä asian kanssa. Mihin ihminen tarvitse peuraa? Siis muuhun kuin romanttisiin iloihin. Onneksi karhulla on esittää lohdun sanoja: "kuten tiedätte, ihmiset tappavat meitä eläimiä... Mutta ei aina, monta kertaa ihmiset myös vangitsevat ja sulkevat meidät vankiloihin." Huh, ehdin jo huolestua.
Kultin äiti oli viety muutaman muun peuran kera eläintarhaan, joka tässä tapauksessa sijaitessaan maatilalla on siis jonkinlainen pieneläintarha. Tosin en minä peurana olisi kovin huolissani, sillä eipä tuo aita hirveästi eläimiä pidättele. Sitä kun ei näköjään ole meistä katsottuna vasemmalta edes rakennettu loppuun:
Tunneli aidan alitse ja eläimet pakoon. Taikametsässä on kaikki jälleen hyvin ja mitä hittoa karhu, äijä on iso ja vahva, mutta katsoit vain vierestä kun orava ja jänis nakersivat tunnelin vangituille eläimille. Mä en enää tunne sua.
"It's because I'm smarter than the average bear."

Goldie on taattua dingolaaduttomuutta. Tarkoittaen että se näyttää siltä kuin koko sonta olisi sutaistu kasaan parissa minuutissa ja siten siitä on missään vaiheessa vaikea löytää mitään ihmisarvolle sopivaa. Ruma kuin petolinnun peräaukko, animointi eläväistä kun kuolleen petolinnun peräaukko ja kaikki kieroutunut nautinto mitä Goldiesta voi saada on sieltä niin huono että hyvä-linjalta. Petolinnun peräaukko.

Olen jo aiemmin maininnut, että näistä Dingo-elokuvista alkaa olla vaikea keksiä mitään uutta sanottavaa ja totta onkin että jos on yhden niistä nähnyt on nähnyt oikeastaan kaikki. Minulla on äkkilaskemalta 12 heidän animaatioirvikuvaansa ja jokainen on laadun puutteeltaan niin samanlainen keskenään, että voisi melkein vannoa niiden kaikkien tehdyn yhdeltä istumalta ja sitten vain pilkottu eri elokuviksi. Siinä mielessä Dingo Pictures on tasalaatuisempi kuin esimerkiksi Asylum taikka Troma, joiden kohdalla myöskin tulee helposti todettua niiden kaikkien elokuvien olevan yhdestä puusta veistettyjä. Tosiasiassa noiden kahden firman teosten joukosta löytää aina välillä jotain joka ei sinne kuulu, eli jotain joka ei olekaan pelkkä isku sivistyksen ja inhimillisyyden kasvoja vasten. Toki se prosentti hyvistä taikka edes ok-tason elokuvista on sen verran minimaalinen, että niitä odotellessa ei kannata pidätellä henkeään, ellei siten väen väkisin tahdo kupsahtaa tajuttomana maahan. Eikä se mitään sillä eihän Troman elokuvia katsokaan löytääkseen sieltä gourmetia, vaan niitä mässäilee koska haluaakin valtimotukoksia rasvapurilaisilla. Mutta niiden kohdalla voi kuitenkin todeta jollekulle joka yhden, kahden tai viidennen pettymyksen kohdalla on valmis luovuttamaan, että älä vielä, ennemmin tai myöhemmin löydät jotain josta pidät muutoinkin kuin surkuhupaisan tahattoman komiikan vuoksi. Jos vain on kärsivällistä masokistista luonnetta tarpeeksi. Dingo Picturesin kohdalla en voi sanoa niin. Jos ei siitä ensimmäisestä pidä, ei taatusti pidä muistakaan. Joten kyllä se menee tyystin sen kannalle, että jos osaa nauttia siitä niin huonosta että hyvä on tulevillakin dingokokemuksilla annettavaa ainakin sillä saralla. Joskin huomioitavaa on se, että sitä nauraa joka ainoa kerta samoille dialogi-idiotismeille, animaatiovirheille ja yleiselle halvalle kömpelyydelle. Niissä Dingo Pictures loistaakin ja sitä arvostaville kyseessä on peukuttamisen arvoista roskaa.
Se on kyllä sanottava, että Goldie ansaitsee oudon plussan musiikistaan joka on ehdottomasti kehnoa, mutta jopa aiempiin dingokokemuksiini nähden erityisen outoa. Välillä se on jaa maan-reggaeta, sitten huuruilevan aavemaista ujellusta (tämä tietenkin silloin kun syntymän ihme koittaa), seuraavaksi romanttisen klassista ja uskomatonta kyllä, yhdessä vaiheessa aivan selvästi Day of the Deadin musiikkia lainaava. Freaky shit!

Niin ja voi olla että olen ihmetellyt tätä aiemminkin, mutta missä ihmeessä näitä on alunperin myyty ja millä hinnalla? Olettaisin näiden olevan Poptorin tuotteita, mutta itse en muista koskaan törmänneeni näihin Dingo Picturesin elokuviin missään muualla kuin kirppareilla ja silloin vaikka välillä olenkin tavannut mielestäni ylihinnoiteltuja elokuvia, ovat ne varmasti olleet edullisempia kuin kaupan hyllyllä. Mutta minkä kaupan hyllyllä?

Tähdet: ~ tai *****

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Elokuvahaaste 2016: 27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu elokuva

The Fear 2: Morty Returns (The Fear: Resurrection, 1999)

Oma levyni kertoo kannessaan elokuvan nimeksi The Fear 2: Morty Returns, mutta kyseessä näyttää olevan taas yksi niistä elokuvista joka alkuosaa lukuunottamatta käyttää eri paikoissa eri sukunimeä. On Happy Halloweenia ja Halloween Nightia. Joista jälkimmäinen esiintyykin kappaleeni alkuteksteissä.
Ensimmäisestä osasta en sano mitään, koska en tiedä olenko sitä nähnyt. Voi olla että olen vain unohtanut, sillä tämä ns. itsenäinen jatko-osakin valuu niin helposti mielestä, että senkin muistaminen jo katselun aikana tekee vaikeaa.

Lapsena murhaajaisänsä traumatisoima nykyinen nuori aikuinen Mike (ihan sama kuka, sillä kaikki näyttelijät ovat keskenään yhtä värittömiä ja ovat noin 30 vuotiaiksi 10 vuotta vanhemman näköisiä) lähtee halloweenbileisiin nuorista aikuisista koostuvan ystäväjoukkonsa kera. On elitistinen älykköneiti, bimboneiti, kiltti neiti, yksi nainen lisää, astmaattinen nörttimies, tylsä vitsiniekka ja ylimielinen kovanaama.
Juhlat pidetään kaikista pelottavimmassa paikassa, eli Miken isovanhempien luona. Brr, tarkoittaako tämä kovia mentholkarkkeja ja punaista maitoa?
Mikella on pieni oma lehmä ojassa tätä juhlaa ajatellen, sillä nyt halloweenina hän aikoo suorittaa muinaisen intiaanirituaalin päästäkseen eroon lapsuudesta saakka kantamistaan pelkotiloista ja avuksi siinä tulee ullakolla oleva täydeltä kumilta näyttävä puinen intiaanipatsas. Sitten tietenkin rupeaa populaa harvenemaan koska, oho!, patsas taitaa olla elossa ja kiukkuinen. Yhdessä vaiheessa isoisäkin on työnnetty vaatekaappiin. Elossa tietenkin. Sillä elo on kohtaloista kauhein.
Tuo intiaanipatsas, toisin sanoen Morty onkin aika onneton tappaja, kun elokuvan lopussa koko kaartista taitaa ainoa kuollut olla hän itse.
Niin ja elokuvan halloweenbileiden teeman mukaan kunkin tuli pukeutua seikaksi jota eniten pelkää:

Videolain ollessa puristamassa rautakättään olivat kauhuelokuvat kieltämättä suurempi nautinto kuin nykyään, johtuen osittain siitä etteivät kaikki elokuvat olleet aivan napin painalluksen päässä kuten nykyään ja tuolloin se kopion kopiona to infinity and beyond saatu mustavalkoiseksi lumisateeksi muuttunut Evil Deadkin oli suurta juhlaa. Muutenkin aina välillä tuntui siltä, että nähdäkseen jonkin Texas Chainsaw Massacren, tms. joutui näkemään enemmän vaivaa kuin tavallisten kaikille soveltuvien draamojen ja romanttisten komedioiden ystävät, jolloin esille kenties nousi hieman samanlainen ilmiö kuin itse leivottu on aina parempi kuin valmiina ostettu. Vaikka se oma tuotos olisikin samalla ohjeella väännetty. Vaikea kun on kuvitella, että joku Pretty Womanin fani olisi ollut samalla tavalla iloinen saadessaan suttuisen japanilaisen kopion elokuvasta koska muuta ei kiven alta löytynyt, tai ylipäätään metsästävän ihmiskauppatarinaansa kauempaa kuin pihaltaan. Tälläinen tosin edellyttää sitä, että nykytilanteen vertailukohtana on elokuvallinen kasvu aikana jolloin kaikki ei ollut heti ja nyt. Mikä tosin ei ole kritiikki nykyajan leffallisia pullamössöjä kohtaan, sillä en minäkään todellisuudessa kaipaa aikaa jolloin suurin osa halua herättävistä elokuvista jäi lehtien kuvien varaan. Varsinkaan kun ne lehdetkin jäivät vain kuvitelmiksi sellaisten olemassaolosta. Mutta tottahan se on ja pätee kaikkeen, että mitä enemmän on ja helpommin saatavilla, niin sen ottaa liian helposti itsestäänselvyytenä ja vähää arvostaa enemmän kuin paljoutta. Hyvää nykyajassa on se kuinka haluamansa saa, mutta niiden kaikkien saatavilla olevien kriittinen suodattaminen jää siitä syystä helposti väliin ja siksi jokainen uusi megahittileffa päätyykin samantien jonnekin IMDb:n toppilistalle, vaikka ei todellakaan osoita ensi-iltansa perusteella vielä syytä olla kaikkien aikojen kovinta shittiä.
Hauskaa tässä tietenkin on se, että äskeinen jaarittelu ei edes varsinaisesti liity tähän vuorossa olevaan elokuvaan, vaan heräsi mielessäni siksi että toinen syy miksi kauhuelokuvat olivat itselleni aiemmin suurempi nautinto kuin nykyään oli nuoremman iän aiheuttama kielletty hedelmä-merkitys. Ja se on seikka johon nykyisyydessäkin elävät alaikäiset voivat samaistua, vaikka kenties se valvonnan väljyys osaltaan laimentaa sitäkin. Kuitenkin elokuvan lajityypeistä etenkin kauhu herättää monissa alaikäisissä samanlaista mustan aukon imuvoimaa kuin... öö... musta aukko? ja siksipä ei ole harvinaista kuulla videovuokraamossa kysymystä kuten "onks mitään hyvää kauhuelffaa joss olis ikäraja 13?" Ei sellaista kuule muiden lajityyppien kohdalla, koska muiden kohdalla ikäraja ei ole pääsääntöisesti sieltä korkeimmasta päästä. No, sen hyvän kanssa tosin on välillä niin ja näin, mutta niinhän se on aina. Kauhun suhteen se onkin hieman hassu kysymys. Ei se hyvän kauhuelokuvan kysyminen vaan alhaisen ikärajan kauhuelokuvan kysyminen. Kuinka kauhua voi kauhuelokuva olla jos sen vaatima ikäraja on alle 18? Ja siitä päästäänkin tähän nuorille tai nuorille aikuisille suunnattuun elokuvaan, kun ainakin minä tulkitsen nuorten olevan enemmänkin alle kuin ylitse 18 vuotiaita ja silti todella iso kauhuelokuvista kalastelee juuri sitä yleisöä jonka ei sääntöjen (kieltämättä enimmäkseen tarpeellisten sellaisten) puitteissa edes saisi katsoa elokuvaa jota hänelle myydään. Vaikka ns. teinikauhun voidaankin tulkita tarkoittavan kauhuelokuvaa jonka kertomuksessa teini-ikäisiä näyttelevät aikuiset ihmiset tulevat poistetuksi maailmankartalta, niin teinikauhu taitaa silti olla enemmänkin sisällön sijaan sen yleisön ikäjakaumaa tarkoittava määre. Etenkin Scream-kauden kauhuelokuvat tuntuivat rynnivän toistensa ylitse tyrkyttäessään itseään lapsille ja niissä jo kansien teinitähtisiloposkien kolmiomuodostelma sanoi "hei, minä olen paras ystäväsi. Tapan kaikki. Sano vanhemmillesi, että minä sovellun koko perheelle ja etenkin murrosikäisille."
Pääosassa näyttelijöitä jotka vetoavat etenkin nuoreen yleisöön, musiikkiraitana teiniralleja ja omglol ipadphone snapchat. Twiitti instagram ja yolo.
Mutta niin, kuinka kauhua voi kauhuelokuva olla jos sen kohdeyleisönä ovat ihmiset joiden ei ikänsä puolesta pitäisi edes saada katsoa niitä? Kuvien esimerkit osoittavat että eivät kovinkaan paljoa. Toki Scream on erinomainen elokuva ja Final Destinationistakin pidin muistaakseni aika sopivasti, mutta jo lähtökohtaisesti elokuva jonka pitäisi oikeasti pelottaa ei voi olla nuorille sopiva. Todella onnistuneen kauhuelokuvan kun pitäisi voida pystypäin todeta, että tämä vie yöunet jopa täysi-ikäisiltä. Ikärajana 46v.
Tietenkin huomiomme sen seikan, että se 14 vuotias todennäköisesti pelkää helpommin elokuvamölliäisiä kuin 41 vuotias, mutta mitä sitten. Minä pelkään Johanna Tukiaista ja olen lähempänä tuota jälkimmäistä ikää kuin edellista, ettei se ikä aina osoita rohkeutta. Mutta kauhuelokuvan pitäisi olla perusoletukseltaan pelottava kaikkien silmissä, ei vain ihmisten jotka eivät vielä ole tietoisia Tukiaisesta. Taikka Tauskista.

Fear 2 nyt kuitenkin on yksi teinikauhugenren edustajista. Ja siinä olikin oikeastaan kaikki oleellisin mitä siitä voi sanoa.
Kyseessä ei ehkä ole ole niitä kaikkein ilmeisempiä teinielokuvia, sillä eihän kannessa edes ole ns. Josh Hartnetteja, mutta kyllä sen vähän mitä Fear 2 tarjoaa antaa se sen yleisölle jolla on vielä kasvuvaraa. Mikä ei ole ainakaan vain nuoren yleisön käsityskyvyn ja maun arviointia, sillä aikuisetkin ovat aika usein puupäitä, vaan tämä viittaa elokuvantekijöiden käsitykseen siitä mitä nuoret haluavat. Toisin sanoen ihmiset jotka eivät koskaan ole olleet nuoria kirjoittamassa nuorille.

Metsässä ollaan keskellä ei-mitään, näytteleminen on puuduttavaa, mutta vastaavasti hahmotkin ovat innottoman kliseisiä sekä liian vanhan oloisia ollakseen ikäisiään ja sivuosassa on joku genrefaneja houkutteleva näyttelijä. Joka tässä tapauksessa on Friday the 13th-maineeseen jumiutunut Betsy Palmer.
Visuaalisesti elokuva on halpa ja esimerkiksi efektien parhaimmistoa on kuvan aaltotehoste, sillä esimerkiksi se elokuvan ns. slashertappaja, eli Morty-puupatsas on aivan naurettava. Onkin siis huvittavaa, että kun elokuvan muka nerokas oivallus on järjestää tapahtuma jossa ruoditaan itse kunkin suurimpia pelkoja ja opitaan voittamaan ne, niin kyseessä ei olekaan nauruterapia vaikka tämä sellaiseen viittaakin:
Sopivasti Morty heittelee nasevuuksia kuten "not so fast boys" jahdatessaan uhrejaan ja kun kerran puhutaan kumipuvun sisältä niin tottakai ääni kuulostaa siltä kuin puhuttaisiin kumipuvun sisältä.

Elokuvan loppuun saakka pääsemisestä pitäisi saada mitali.

Tähdet: *

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Elokuvahaaste 2016: 26. Elokuvatrilogia

BEVERLY HILLS KYTTÄ 1-3

Joskus minua kismittää se, että kun omaksi yksittäiseksi tapaukseksi tarkoitettu elokuva saa jatko-osan ja vielä toisenkin niin se onkin yht'äkkiä trilogia. Joskus The Matrixin aikoina trilogia muuttui lähes kirosanaksi kun jokainen elokuvasarja joissa sattui olemaan kolme osaa olikin nyt jonkinlainen trilogia ja koska se on trilogia niin sillä tavallaan luodaan käsitys yhtenäisestä tarinasta. Jotain jossa alku on ensimmäisessä osassa ja lopputulos siellä kolmannessa. Trilogia on melkein kuin titteli, meriitti, tms. ja sen ansaitsee olemalla matka alphasta omegaan joka tapahtuu kolmen elokuvan mitassa. Ei, se ei riitä, että elokuvia on kolme jotta se olisi trilogia. Niitä nyt vain sattuu olemaan kolme, ei sen ihmeellisempää. Tietenkään kaikkia elokuvasarjoja joissa on se kolme osaa eivät edes tuottajat ja pr-henkilöt kutsu trilogiaksi, mutta jonkinlaisena myyntikikkana se toimii samalla tavalla kuin maininta Oscar-ehdokkaasta/-voittajasta, tositapahtumiin perustuminen ja edes hieman isomman näyttelijänimen iskeminen kanteen kissankokoisilla kirjaimilla. Vaikka tuo Bruce Campbell sitten olisikin mukana vain nanosekunnin ajan. Sitten ovat nämä The Matrixin kaltaiset tapaukset joiden kohdalla kyllä ainakin koetetaan kertoa yhtenäinen tarina kolmen elokuvan mitassa, mutta jotka eivät silti saa minulta varauksetonta hyväksyntää trilogia-tittelin käyttämisestä. The Matrix kun lukeutuu niihin elokuviin joiden kohdalla trilogia on keinotekoinen siksi, että ensin on se oma yksittäinen elokuvansa ja sitten on tehty kaksi jatko-osaa venyttämään ensimmäistä elokuvaa kolmeksi. Vaikka tässäkin tapauksessa se jotenkin kertoo yhden tarinan kolmessa osassa niin ihan oikeasti, jos niitä kahta jatko-osaa ei olisi tehty, puuttuisiko meiltä yhtikäs mitään? Tarina olisi kuitenkin ihan sama ja ensimmäinen elokuva avonaisesta lopustaan huolimatta antoi kertomukselle päätepisteen jonka jatkaminen on kuin jonkin Salatut elämät-hahmon palauttaminen eloon todistetusta pään irroittaneesta kuolemasta. Paluu kaksoisolentona jonka sheikki pelasti. Sitä jatkettiin koska markkinatalous niin vaati, ei koska tarina olisi jatkunut. Samaa voisi oikeastaan sanoa Tähtien sodasta. Jos ei olisi jatkoa kuulunut, olisi ensimmäinen Tähtien sota edelleen ehyt elokuva joka ei venytystä kaipaisikaan. Toki tietenkin tässä tapauksessa se olisi tarkoittanut sitä ettemme koskaan olisi päässeet kokemaan sitä sarjan parasta osaa. Tarkoitan tietenkin Phantom Menacea.
Tähtien sota kyllä osoittaa, että vaikka elokuva kenties olisi tarkoitettukin vain yhdeksi osaksi (en tarkoita idean tasolla, vaan todellisena elokuva) ja saisi jatkonsa vain rahan innoitamana, niin esimerkiksi verrattuna tuohon The Matrixiin osaavat jotkut sentään perustella jatko-osiensa tarpeellisuuden ja merkityksen (emme puhu esiosista, jotka ovat kahteen kertaan oksennettu gulassia) ja jotkut eivät.
Vaikka en siitä pidäkään niin Taru sormusten herrasta on oikea trilogia jossa jokainen osa on tarpeellinen tarinankuljetuksen kannalta. Toki olen silti sitä mieltä, että yhdeksän tuntia elokuvaa siitä kuinka kääpiö vie sormuksen vuorelle on aivan liikaa ja ne kolme sadan vuoden sotaa olisi hyvin voinut tiivistää yhdeksi kolmetuntiseksi elokuvaksi, josta olisin sitten katsonut kaksi tuntia. Mutta trilogiaksi se on perusteltu kasvu siemenestä täysikasvuiseksi rikkaruohoksi.
Ei siis varmaankaan tule yllätyksenä etten pidä Beverly Hills kyttä-sarjaakaan varsinaisena trilogiana,  ainakaan mitä tulee kokonaisen tarinan kertomiseen ja myös osittain siksi, että silloin kun minä Axel Foleyn seikkailuihin tutustuin ei elokuvia ollut kuin duon verran. Mutta olen jo hyvän tovin halunnut kirjoittaa näistä jotain ja niitä kuitenkin on kolme elokuvaa, joten kyllä se nyt ainakin tätä haastetta varten trilogia on. Ainakin hetken. Nelososa näyttäisi olevan tekeillä ja vuonna 2013 oli tehty jonkinlainen televisiolle tuotettu spin off (pilottijakso toteutumattomalle tv-sarjalle) jossa Eddie Murphy toisti roolinsa. Kuitenkin ennen nelososaa niitä on edelleen nämä kolme varsinaista elokuvaa ja se kelpaa.
Niin ja tokihan minä keksin jotain joka tekee näistä kolmesta Beverly Hills kytästä yhtenäisen tarinan kolmen irrallisen elokuvan sijaan: Billy Rosewood. Ja siitä lisää sitten elokuvien jälkeen.

BEVERLY HILLS KYTTÄ (Beverly Hills Cop, 1984)

Detroitin moottoriturpaisin kyttä, Axel Foley (Eddie Murphy) joutuu jättämään harmaan kolean kotinsa taakseen ja matkaamaan muovisen trendikkääseen, silikonirintaiseen Beverly Hillsiin rikkaiden ja kauniiden joukkoon selvittämään pikkurikollismaisen ystävänsä murhaa. Tämä kun oli tapojensa mukaisesti sekaantunut isojen poikien asioihin ja nyt iso europahis (Steven Berkoff) sai tarpeekseen. Tietenkin nasevasti naljaileva Axel on lenkkareineen Beverly Hillsissa kuin mustetahra häämekossa ja pienin ongelma paikallisille viranomaisille on Axelin oman käden oikeudella suorittama tutkinta, sillä pahempaa on se että mies ei ole edustavan näköinen taikka oloinen kaikenmaailman mallinukkeihmisten seassa. Katsokaa nyt tätäkin:
On muuten mielestäni koko trilogian hauskin kohtaus.
Erilaisista lähtökohdistaan ja silmäänpistävyydestään huolimatta Axel ei todellakaan liiku pintaliitokaupungissa kuin kala kuivalla maalla, vaan liukkaan sarkastisen kielensä ansiosta hän puhuu itsensä kaikkien yli ja ympäri, eivätkä esimerkiksi kireän kapteeni Bogomilin (Ronny Cox) sankarikytän perään pistämät esiliinat Taggart ja Rosewood (John Ashton, Judge Reinhold) jaksa kauaa kiukutella höhöhö-naurun raikaessa.
"Disturbing the peace? I got thrown out of a window! What's the fuckin' charge for getting pushed out of a moving car, huh? Jaywalking?"

Jos tuo osoittamani nahkastailikohtaus on mielestäni elokuvan (ja koko sarjan) hauskin, niin ymmärtääkseni suurin osa katsojista piti Bronson Pinchotin esittämää kliseehinttihahmoa ja hänen ns. neitipuhettaan paljon hauskempana, ja siksipä mies pääsi toistamaan roolinsa kolmanteen osaan. Olipa tarkoitus olla kakkosessakin. Hauska hän ei ollut kummassakaan toteutuneessa vierailussa (ei kommentti Pinchotin kyvyistä, vaan vitsin laiskasta helppoudesta) ja siihen uskovat ovat väärässä samalla tavalla kuin he joiden mielestä Vintiöt oli hauska sketsisarja. Se ei ollut. Ei.
Tekijöiden mielestä se ns. queerhahmovitsi oli ilmeisesti suurikin neronleimaus, sillä sama vitsi toistetaan lähes samantien uudestaan Damon Wayansin esittämän vastaavan hahmon avustuksella ja sitten vielä myöhemmin Edddie Murphy tekee saman vitsin (joka toimii energisyydessään aiempia paremmin, mutta ei silti ole järin hauska). Jei!

BEVERLY HILLS KYTTÄ 2 (Beverly Hills Cop 2, 1987)

Sori, mutta ruotsinkieliset leffanimet ja Musse Pigg ovat lähes aina koomisen kuuloisia.
SNUTEN!
Niin ja miksiköhän se on Hollywood eikä Beverly Hills? Tuohan on samanlainen muutos kuin jos Crocodile Dundee olisikin Kaimaanimies. Onhan se sinne päin, mutta ei kuitenkaan.

Ensimmäisen elokuvan aikana puhelias ja nenäkäs detroitilaiskyttä Axel Foley (Eddie Murphy) oli päämissionsa onnistuneen suorittamisen ohella saanut ohjesääntöjä orjallisesti noudattavat kalifornialaiskollegansa hellittämään kravattiensa kireydestä, jonka vuoksi esimerkiksi Bogomil (Ronny Cox) on nyt Axelin bestis ja kalakaveri. Bogomililla on meneillään elämänsä suurin juttu isoja häikäilemättömiä ryöstökeikkoja sekä asekauppoja junailevan Maxwell Dentin (Jürgen Prochnow) metsästyksessä, mutta totta kai käy niin että tutkinta johtaa lihaan uppoaviin luoteihin. On siis syytä Axelin palata Beverly Hillsin hohtaviin maisemiin ja yhdessä Taggartin (John Ashton) ja Poliisiopiston Tackleberryksi muuttuneen Rosewoodin (Judge Reinhold) kanssa hän pyrkii estämään Dentin seuraavan keikan sekä saattamaan mies kaltereiden taakse. Tai kuten aina, arkkuun. Ihan pala kakkua se ei ole, ellei se kakku sitten ole sacher joka on aika ikävää syötävää, sillä apunaan Dentilla on kylmäverisiä tappajia kuten vast'ikään Stallonen vaimosta exäksi muuttunut Brigitte Nielsen.

Sinänsä hauskaa, että Stallonen (tästä jutustelen lisää myöhemmin) piti alunperin esittää ensimmäisessä elokuvassa Axel Foleyta ja vaikka se ei toteutunutkaan niin kakkosessakin miestä muistetaan vaikka sitten kiertoteitse kun mukana on kuvausten aikainen vaimo ja Rosewoodin aseinnostuksesta tehdään parikin Ramboon liittyvää vitsiä. Toki todennäköisesti Rambovitsit ovat mukana ajankohdan vuoksi ei Stallonen Beverly Hills kyttä-merkitynta toisaalta, kuka muka uskoo että Nielsen olisi saanut näin isoja rooleja tähän aikaan ilman miehensä mainetta ja tällä tavoin siitä saatiin hyvä viittaus Foley-historiaan.

Niin ja onhan siellä Rosewoodin kotona myös Cobra-leffan juliste.

Tässä elokuvassa on kaksi kertaa kohtaus jossa Judge Reinhold nauraa ja uskallan väittää ettei kyseessä ole näytellyt osuudet vaan jonkinlaiset pilalle menneet kohtaukset, jotka toimivat niin hyvin että ne on siksi jätetty sellaisenaan mukaan. Toinen niistä tilanteista on kuvanlaadultaan erilainen kuin muu osa meneillään olevasta kohtaussarjasta, mutta "paljastavampi" seikka on se, että kyseiset naurut ovat selvästi vapautuneempia ja hallitsemattomamman oloisia kuin mietitty näytteleminen.

BEVERLY HILLS KYTTÄ 3 (Beverly Hills Cop 3, 1994)

Liian myöhään ja liian väsyneenä saapunut kyttä kolmonen saa miettimään, että onkohan sen kotimaisen Axlin kotivideot eläväisempiä vaiko yhtä kuollutta lahnaa. Ba dum tss!

Tällä kertaa se on Axel Foleyn (Eddie Murphy) pomo Detroitissa joka saa luodin nahkaansa ja siksipä Foley lähtee jahtiretkelle saadakseen kiinni laimean rahaväärentäjän, De Waldin (Timothy Carhart). De Wald työskentelee turvallisuuspäällikkönä huvipuistossa nimeltä Wonder World ja kas, se sijaitsee sopivasti Beverly Hillsissa, joten sinne tie vie taas. Taggartia ei ole näkyvissä, mutta Rosewood (Judge Reinhold) siellä on ja hänet on ylennetty jonkinlaiseen vastuuasemaan, mutta samapa tuo, sillä hän tuntuu olevan mukana vain jotta saadaan jotain muutakin aiemmasta tuttua kuin pelkkä Eddie Murphy. Sitten juostaan kuin päätön kana ympäri huvipuistoa ja kuullaan hassuja ääniä. Mutta mikään ei ole yhtä surkuhupaisan hassu kuin elokuvan erikoisuudeksi tarkoitettu ampumapyssy, joka tosin on vain askeleen hölmömpi kuin se Schwarzeneggerilla Eraserissa ollut:
"When you absolutely, positively got to kill every motherfucker in the room, accept no substitutes."
Niin ja onpa siellä nyt mukana romanttinen virekin kun Axel ihastuu korkeaposkipäiseen huvipuiston työntekijään, Janiceen (Theresa Randle). Janicella on merkitystäkin, sillä hän on... öö... välillä kameran edessä?

Tämä vaikuttaa yhtä paljon Beverly Hills kytältä kuin Tuhannen tlanteen mies ja Eddie Murphysta huolimatta ajatuksiin nousee remake jossa on joku Murphya imitoiva näyttelijä. Lihaan verrattavista aineksista kuten saappanpohjista tehty hampurilaispihvi ei ole täyttä nautaa oleva sisäfilee vaikka kuinka sulkee silmänsä.
Sinänsä ihan kelvollinen toimintaelokuva sieltä eh!-tasolta, mutta kun Axel Foley on eksyksissä huvipuistossa on se valitettavan osuva metafora koko elokuvasta.

Indiana Jones, Ellen Ripley, Luke Skywalker, Sähköputkimies, Harry Callahan ja Marty McFly ovat elokuvahahmoja jotka ovat niin vahvasti piirtyneet mieliin jonkun tietyn näyttelijän esittäminä, että esimerkiksi vaikka joku muu kuin Harrison Ford voisikin esittää Indya, niin se olisi silti Ford johon hahmo yhdistettäisiin. Beverly Hills kytän Axel Foley on niin Eddie Murphyn oma (kenties jopa rasitteeksi saakka leimaava, sillä tästähän se höhöhö-nauru nousi uusiin sfääreihin) ettei tuon hahmon nahkoihin voi kuvitella ketään muuta (ainakaan kahden ensimmäisen elokuvan ajan) ja siten tuntuukin lähes käsittämättömältä, että rooli oli alunperin tarkoitettu Sylvester Stallonelle. En laisinkaan väitä etteikö Beverly Hills kyttä olisi voinut olla hyvä elokuva Stallone pääosassaan, mutta hyvin vaikea se on nähdä sen olevan lähellekään sama elokuva kuin millaisena se sitten nähtäväksi saatiin. Samaan tapaan kuin miten Paluu tulevaisuuteen olisi ollut tyystin erilainen Eric Stoltz esittämässä Martya. Ja se taisikin olla niin, että Stallone olisi halunnut viedä Axel Foleyn tietä synkempään ja aiempaa toiminnallisempaan suuntaan, joka taas ei ollut sopinut ohjaaja Martin Brestille taikka tuottajille ja näin tiet erkanivat. Mielenkiintoisesti Brestin kuvaus siitä millaiseksi hän suunnitteli Stallonen Foleyn kuulostaa kovasti samanlaiselta kuin Kadun haukkojen Stallonen hahmo (ts. Serpico) ja Kadun haukathan on aika hiton synkkä elokuva. Stallone kuitenkin jalosti omat ideansa Cobraksi ja se voidaankin siten kai nähdä sinä elokuvana joka Beverly HIlls kyttä olisi voinut olla jos Stallone olisi ollut Axel Foley. Parempi näin, sillä minä diggaan Cobrasta ja tällä tavoin sain kaksi elokuvaa joista pidän, kuin vain yhden riskialttiimmalta kuulostavan kokemuksen.
Vaikka niin, olisihan sen silti pitänyt olla William Shatner.

Ensimmäinen Beverly D'Angelo kyttä on Brestin Keskiyön paon tavoin erinomainen yhdistelmä komiikkaa ja vakavahkoa jännitystä/toimintaa olematta liikaa taikka liian vähän kumpaakaan, ja siten toisin kuin minä skeittilaudalla tasapainossa kaiken aikaa. Tietenkin kaikissa kolmessa elokuvassa Eddie Murphy dominoi kuvaa sen verran vahvasti, että muut olivat kuinka hyviä tai huonoja tahansa ovat vain sivuosissa, mutta kahden ensimmäisen elokuvan aikana se ei sinänsä häiritse koska vaikka muiden ei missään vaiheessa sallitakaan astua Murphyn tielle (loistavia kohtauksia kyllä annetaan) niin he tukevat hyvin Murphyn sooloilua ja Murphy on selvästikin pystynyt luottamaan siihen, että vaikka nämä nyt ovatkin minun elokuvia, voin tarvittaessa hellittää otetta ja antaa muiden vetää rekeä eteenpäin. Kolmannessa osassa se tukeminen ei toimi laisinkaan, sillä siinä kaikki kaadetaan Murphyn varaan ja hyvän tukiverkoston sijaan joukkoon on heitetty vain kasa huterajalkaisia irtovitsejä jotka iso paha susi puhaltaa yrittämättäkin nurin. Ei siis liene yllätys ettei kolmannessa osassa Murphy itsekään oikein tunnu jaksavan ja luottaa siihen, että jos pelkkä ajatus Axel Foleysta ääntelemässä on hauskaa niin kaipa nauhurista tuleva imitointi ajaa saman asian.
Kakkososa muuttaa ensimmäisen sanotaanko katuläheisempää tunnelmaa pikakelausvauhtiin kun MusicTV-ajan pauke ja säkenöinti tulivat Tony Scottin ansiosta pinnalle, jolloin useamman mielestä jo kakkoskyttä osoittautui huonoksi ja sinänsä se onkin ymmärrettävää, koska vaikka se on ensimmäisen elokuvan tavoin toimintaa komedialla, puuttuu sen komiikasta se tietty lämpö jota vielä ensimmäisestä osasta löysi. Kakkonen kun on enemmänkin cool ja bad ass kuin vekkuli ja veikeä. Huono elokuva ei kakkososa kuitenkaan ole, mutta on toki hieman kuin kylmää vettä herätykseen. Murphy on siinä edelleen täydessä vedossa, Jürgen Prochnow on sopivan ilmeeetön pääpahis, Brigitte Nielsen varmaankin elämänsä parhaimmassa roolissa (mikä ei tietenkään ole kovinkaan paljoa ajatellen hänen näyttelijäuraansa) jäisenä amatsonina ja sitten tietenkin on Judge Reinhold, jonka hahmon muutos ykkösen arasta keltanokasta aseintoilijaksi on kakkosen riemastuttavin seikka. Ensimmäinen elokuva on nokkela ihmismäinen toimintakomedia, kakkonen supecool toimintakomedia ja kolmonen on elokuva jossa kaikki vaikuttavat epätoivoisesti roikkuvan yhdestä ja samasta langasta pelastaakseen uransa. Murphyn tähti alkoi olla kolmosen ilmestyessä jo aikalailla laskusuunnassa, vaikka edessä olivatkin vielä menestyksekkäät Pähkähullu professori ja Eläintohtori. Ympärillä olleet Brooklynin vampyyri, Pyhä myyntitykki (joka muuten on varsin hyvä elokuva, mutta siitä lisää joskus toiste), Arvoisa herra ja Tuhannen tilanteen mies kun eivät enää vakuuttaneet ketään Murphyn merkittävyydestä. Pahinta kenties on se etteivät ne edes ole tarpeeksi huonoja jotta olisivat siksi jääneet kunnolla mieleen. Ne elokuvat olivat vasta edessäpäin. Kolmannen kytän ohjannut John Landis ei ollut yhtään sen paremmassa paikassa kun kaukana takana olivat maineen luoneet Ihmissusi Lontoossa, Delta-jengi ja esimerkiksi Murphyn kanssa tehty täysosuma Prinssille morsian. Sen sijaan tuoreimpana jälkinä olivat ihan kiva Bloody Marie ja kieltämättä aika kehno Oscar. Edessä Vesipäät (jonka kohdalla myönnän nauraneeni ainakin kerran. En kyllä muista miksi). Tosin mitä väliä sillä on onko tekijöillä epäonnistumisia edessä taikka takana, kyllä heidän silti pitäisi pystyä tekemään hyvästä hyvää. No eivätpä tehneet ja kolmososaaa vaivaakin innottomuus jonka vuoksi niin Murphy kuin Landiskin tuntuvat vain tekemään välttämättömimmän ja senkin kuin jonkin henkeä uhkaavan pakon edessä. Eihän se kolmosen tarina mikään erityisen kiinnostava ole, mutta toisaalta eivätpä ne edellisten osien juonetkaan mitään maata järisyttäviä olleet, mutta niissä hyvät hahmot hyvillä näyttelijöillä auttoivat nostamaan ne selvästi keskitasoa korkeammalle ja kun vielä molempien tyyli sekä tunnelma olivat kohdillaan tuntuukin sitä ikävämmältä, että Axel Foleyn "omistava" näyttelijä ei viitsi ja monia persoonallisen hauskoja elokuvia tehnyt ohjaaja tyytyy pistämään peliin vain laiskimmat itsensäkopioinnit (George Lucas-cameo on masentavan tylsä ja tälläiset jutut ovat Landisille normaalisti kuin toinen luonto). Kyllähän kolmonen pitää sisällään pakollinet homovitsit, ammuskelut ja piereskelyt, mutta vain haju on jäänyt, ei makua laisinkaan. Joten tämä trilogia on parhaimmillaan kun katsoo kaksi ensimmäistä elokuvaa ja toisen niistä kahdesti, sillä vaikka kolmannessa elokuvassa onkin hahmo nimeltä Axel Foley, ei se hän ole.
Silti jos jättää katselun vain ensimmäisen osan varaan, niin koettavana on elokuva joka on selvää tähdentekijäainesta ja teki Murphy sittemmin mitä vain niin ensimmäisen Beverly Hills kytän ansioista hänet muistaa lopulta aina hyvällä. Tai no, se transvestiittiprostituoituskandaali oli kanssa aika kova juttu.

Harold Faltermeyerin säveltämä tunnuskappale Axel. F on tietenkin täyttä timanttia ja syystäkin päätyi jokatoiselle synamusiikkikokoelmalle, ja kuten asiaan kuuluu, myös erään öhöm! aikuisten elokuvan naisrakkauskohtauksen taustamusiikiksi.

Ai niin joo, muistatteko kun aiemmin selitin jotain siitä miten kolme elokuvaa ei vielä tee trilogiaa jos ne kaikki vain sattuvat olemaan saman sarjan osia ja voidakseen olla oikeasti trilogia niiden kaikkien tulee liittyä jotenkin paremmin toisiinsa kuin vain esimerkiksi sisällyttämällä itseensä jonkun hahmon joka niissä esiintyy. Tietenkin jos se hahmo kokee jonkinlaista kehitystä niin kyllähän sillä voidaan oikeuttaa trilogia-termin käyttö, mutta kun liian usein se tuntuu olevan vain keino myydä elokuvaa väittämällä sen olevan osa tiiviimpää tarinasarjaa kuin vain yksi irtotarina lisää. Nämä kolme Beverly Hills kyttää voidaan nähdä jokainen omana irrallisena elokuvanaan joka ei vaadi edellisen kokemista, sillä kukin niistä on enimmäkseen samanlainen ykkösosa kuin lähes jokainen Friday the 13th-leffakin on aina. Sama tai lähes samanlainen tarina vain uudestaan tehtynä. Juoni ei jatku ja vaikka tyylillisesti elokuvat vaihtuvatkin nasevasta toimintakomediasta killtokromiseen toimintaan ja sieltä masennukseen ei esimerkiksi Axel Foley muutu hahmona ollenkaan kolmen elokuvan kuluessa. Sama äijä alusta loppuun. MUTTA! Jos katsookin sivummalle ja tarvitsee minun tavoin jotain tekijää joka muokkaa kolmesta elokuvasta enemmän kuin vain kolme elokuvaa niin sen tekee Judge Reinholdin esittämä Billy Rosewood. Rosewood muuttuu ja kasvaa kolmen kyttä-elokuvan aikana. Ensimmäisessä hän on ujo pikkupoika joka pysyttylee hiljaa sivussa antaen aikuisten puhua, kakkosessa hän on kasvanut murrosikäiseksi ja kokeilee rajojaan mennen ajoittain liiankin pitkälle innossaan ja kolmannessa osassa hän on kapinavaiheessa ohittanut, oman yhteiskunnallisen asemansa hyväksynyt aikuinen mies. Se on sitä kasvua.

Tähdet:

Jos tai kun se neljäs osa tulee niin tottakai minä sen katson, mutta rehellisesti sanoen minä en sitä kaipaa. Ei se enää sama ole vaikka kuinka Eddie Murphy esittäisi kaikki roolit kuten Pähkähullu professori kakkosessa. Se on vain muisto menneestä.