sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Nine Inch Nails: And All That Could Have Been. Live (2002)

Nine Inch Nails, eli pitkälti Trent Reznor itse piti levyjen Downward The Spiral ja The Fragile välillä jokseekin pitkän tauon. Kun hartaasti odottelemani The Fragile tuplalevy viimein ilmestyi, en ollut laisinkaan pahoillani odotusajasta kun lopputulos oli niinkin hieno kuin mitä tuo The Fragile oli. Vaikka en nyt väitäkään The Fragilen olevan Downward The Spiralia parempi levy, niin se oli mielestäni vähintään yhtä hyvä ja mikä tärkeintä, se oli hienovaraista muutosta aiemmasta uhmasta eräänlaiseen aikuisuuteen. Ei enää jankkausta sioista ja fuck sitä ja fuck tätä, ranteiden viiltelyä ruosteisella lasikoukulla ja itsemurhakaipuuta, vaan pikemminkin ajatus siitä että vaikka maailmaa pitäisi umpipaskana, niin jotain hyvää silläkin voi olla tarjottavanaan. Tietenkin kun soitin levyä (luvalla) koulussa englannintunnilla, niin opettajani kutsui sitä pelkäksi meteliksi. Mutta jokainen NIN-fani varmasti huomasi että muutos Downwardista Fragileen oli kuin Likaisesta Harrysta Gran Torinoon. Selkeästi samaa mutta ah niin kovin erilaista.
No, The Fragilen jälkeen koimme taas pientä odottelua, kun yht'äkkiä And All That Could Have Been livelevyn ja dvd:n jälkeen on tuntunut kuin NIN olisi kaikkialla, joka puolella ja oikein kaataisi musiikkielämyksiä syliimme taukoamatta ja hengittämättä. Eihän se nyt ihan niinkään ole, mutta aiempaan tauotteluun verrattuna oli kuin pato olisi murtunut, mistä lienee kiittäminen Reznorin siirtymistä koko ajan omatoimisemmaksi levy-yhtiöiden papereiden ulottumattomiin.


Mitäpä me siitä, sillä palatkaamme The Fragileen ja sitä kautta And All...-liveen joka pitkälti rakentuu tuon tuplalevyn materiaaliin, unohtamatta kuitenkaan aiempia ns. pakollisia kappaleita.

Visuaalisesti And All... on vuoden 2002 NINia ajatellen uuden ja vanhan hybridi. Bändi hyödyntää vanhasta Nine Inch Nailsista tuttua eräänlaista lian estetiikkaa, mikä tarkoittaa että yhtyeen jäsenet näyttävät kierineen sonnassa, on pandameikkiä, mutta tuttu verkkosukkameininki on saanut rinnalleen Fragilen mukana tullutta pelkistyneisyyttä minkä huomaa ensisilmäyksellä jo dvd:n kantta katsomalla.
Lava on lähes pimeä, mutta mustaa on rikkomassa runsas savukoneilu ja epilepsiaa aiheuttavat valokeilavälähtelyt.
Bändi esiintyy kuin villiintynyt raivotautinen sonni ja silloin kun ei hypitä toisten soittajien päällä, niin sitten hypitään yleisöön tai rääkätään soittimia niin että jokainen sekunti tuntuu kuin toisinnolta The Clashin London Callingin kannesta.Tällä kiertueella ovat taatusti voitot uponneet musiikillisten instrumenttien uusimiseen.
Huomaan laulavani mukana, vaikka ääneni tulisi säästää suihkuun.
Alussa otetaan luulot pois silkalla vauhdilla ja muistutetaan Terrible Lien ja March Of The Pigsin kaltaisilla kappaleilla miksi meistä tuli faneja, ja sieltä siirrytään The Frailiin ja The Wretchediin osoittamaan miksi olemme edelleen yhtyeen ystäviä. Sitten palaamme historiaan, nykyisyyteen ja olemme kuin Marty McFly jos Marty olisi DeLoreanilla matkustanut Woodstock ysineljään.
Hienoa tunnelmointia koemme La Merin keinutuksessa kun taustakuvissa esiintyy kappaleeseen istuvasti veden soljuntaa.
Kamerat pysyttelevät pääosin yhtyeessä jättäen yleisön enimmäkseen alareunassa näkyväksi tummaksi takaraivorivistöksi ja ratkaisu on varsin hyvä etenkin kun esitettävänä on hiukan nopeatempoisempi kappale, sillä tällä tavoin yhtyeen intensiteetti pääsee parhaiten esille, etenkin kun varsinkin noissa energisimmissä kappaleissa leikkaustiheys on nopeampi.
Okei, vesipullojen tahallinen kaataminen syntikan päälle ei varmasti tee hyvää sille.
Hiukan lisää päällekarkausta, lopetus Hurtin särkyvyyteen ja hiljaisuus.


Nine Inch Nailsin esiintyminen And All..-livessä on kuin hallittua kaaosta. Jokaisen esitettävän biisin aikana on varma että tuolla Jackass-toiminnalla murtuu useampiakin luita ja keikka keskeytyy joko siihen paikkaan, tai vähintään seuraavaan kappaleeseen. Kaikki tuntuu menevän rikki, mutta silti yhtye esiintyy niin varmasti että tilanne ei johda pysähtyneisyyteen sen vuoksi. Aivan kuten Harlem Globetrotters, NIN esittää omanlaistaan showta mutta osoittaa ammattitaitoisuudellaan olevansa muutakin kuin pelkkä temppu.


And All... on hyvin mukaansatempaava livetapaus ja vaikka se itseni kohdalla herätä samanlaisia keikkakokemusmuistoja kuin myöhemmin käsittelyyni tuleva Beside You In Time-dvd, niin tästä kuitenkin tulee päällimmäiseksi ajatukseksi se klassinen melkein kuin olisi itse paikalla.
Yhtye esiintyy hyvin, biisit ovat tarttuvia ja tunnelma sopivan intiimi, mutta kaksi asiaa aiheuttaa ärtymystä ja niistä jälkimmäinen syö kokonaisarvosanasta yhden tähden.
Ensinnäkin tämä on kiertuekooste josta on muodostettu yksi kokonainen keikka, mutta kun huomaa että taidokkaasta leikkauksesta huolimatta tämä keikka ei ole sillä tavalla aito että se olisi juuri tälläinen, niin se vie hieman sanotaanko uskottavuutta tilanteesta. Kyseessä ei ole varsinaisesti suurikaan haitta, sillä energia pysyy koossa koko And Allin ajan, mutta kun kerran huomaa yhden biisin aikana vaatetuksen vaihtuvan tai meikin määrän muutoksen, niin niitä ei voi olla enää huomaamatta seuraavillakaan katselukerroilla.
Toiseksi ja tämä on todella ikävä juttu, keikka on jaettu kahdelle levylle kun se pituutensa vuoksi olisi mahtunut mainiosti yhdellekin levylle. Eivätkä levyjen äänivaihtoehdot, tai muu ekstra vie taatusti niin paljon tilaa etteikö yksi levy olisi riittänyt itse keikalle, bonukset kun olisi voinut jättää toiselle levylle. Nyt kun joutuu kesken keikan vaihtamaan toisen levyn koneeseen niin se katkaisee tunnelman todella ikävästi ja kestää hetkinen päästä taas takaisin herätystä edeltäneeseen tilaan. Tämä on aivan kuin Kolmannen Asteen Yhteyden specialversiossa oleva kattava dokumentti elokuvan teosta joka on jaettu useammalle levylle ja halutessaan katsoa pelkän dokumentin joutuu vaihtelemaan levyä. Tai kuten vanhoissa flipperlevyissä joissa kuvaan tuli Mikki Hiiren käsi näyttämään että levy pitää kääntää ympäri. Ei hyvä.


Ekstroista puheenollen. Levyillä ei päällisin puolin näytä olevan suurestikaan bonuksia, mutta piilotettuina sellaisia löytyy muutama mainio.

Mm. Varsin melankolinen The Day The World Went Away-video, Marilyn Manson-vierailua ja muuta kivaa.
Hupsusti näihin bonuksiin pääsee kesken tiettyjen biisien, joten jos ei halua keskeyttää keikkaa kuten se levyn vaihtaminen tekee, niin niitä kannattanee metsästää vasta kun on ensin päämateriaalin käynyt läpi.

Iskee kuin lähes miljoona volttia.


Tähdet: ****
Nine Inch Nails: And All That Could Have Been. Live

...NOIR

perjantai 29. lokakuuta 2010

Mikrokosmos: Ruohikon Kansa (Microcosmos: Le Peuple de L'herbe, 1996)

Ja aloitamme hidastetulla rakeisella kamera-ajolla joka kulkee läpi vuoristoisen pilvimaiseman ja kuulemme musiikkia joka muistuttaa poikamaisella heleydellään vanhasta kunnon Lumiukko-animaatiosta. Kuvan terävöityessä laskeudumme aina kirjaimellisesti ruohonjuuritasolle saakka ja korostettu ininä, vinkuna ja muu meteli huomauttaa meille kuinka täällä alhaallakin on ääntä ja elämää, ja ääniviidakon muodostavat lukuisat äärimmäisissä lähikuvissa keimailevat tuhatjalkaiset, kovakuoriaiset, toukat, perhoset, sun muut ökkömönkäiset joiden olemassaolon tiedostamme ja näemme, mutta harvoin pysähdymme katselemaan silmä silmässä kiinni.
Ääniraidalla joka kannen mukaan on englanti, mutta ihan selvää Ranskaahan siinä puhutaan, kerrotaan runollisesti jotain ympäröivästä maailmasta kivi tekee sitä ja kivi tekee tätä.
Hiukan lähikuvia kuoriutuvista ötököistä, kauempaa kuvattua metsää osoittamassa missä olemme ja taas ötököitä kiipeämässä oksaa pitkin, ruohoa kasvamassa, kukkia avautumassa.
Leppäkertut hässivät.
Etanoita hyväilemässä toisiaan.
Toukka syntyy ja syö Terminator-aikakuplansa
Kikkareen työntämistä.
Sadepisarat kohtaavat maanpinnan kuin pommit konsanaan.
Tuhon jälkeen noustaan Feenix-linnun tavoin ja kohta on taas maailma mallillaan.
Elämä jatkuu, paitsi sen ötökön kohdalla joka päätyy lihansyöjäkasvin kosketuksen äärelle.
Ötököitä ja ötököitä, lopputekstit.


Vaikka aivan elokuvan alussa kuulemme kertojaääntä, niin se tyrehtyy alkuunsa muutaman lauseen pituuteen, kun muu elokuvasta on rakennettu kuvan ja ääniefektien, sekä musiikin avulla. Joten perinteiseen luontodokumenttitapaan meille ei ole siis kertojaa selittämässä mitä mikäkin eläin tekee, miksi tekee, tai mitään muutakaan. Joten siinä mielessä informaatiota kulloinkin kuvassa olevan hyönteisen elämästä emme saa, vaikka toki välillä näemme syntymää, kuolemaa, ruokailua, lisääntymistoimintaa ja muuta joka jo pelkällä kuvallaan kertoo jotain silloinen ötökön elämästä. Mikrokosmoksessa kamera vain kuvaa ötököitä arkiaskareissa ja siitä tuleekin mieleen nämä webkamerat joita jotkut kaupungit harrastavat. Tiedättehän, se että kamera kuvaa vaikkapa toria ja jokainen halukas voi käydä katsomassa miltä arkimaailma näyttää sen kuvan perusteella. Ja tätä Mikrokosmos on, se kuvaa milloin mitäkin ötökkää hengailemassa jossakin ja laittaa sen taustalle tilannetta korostavan ääniraidan. Kun vesipisarat osuvat maahan on tapahtumaa korostettu äänillä jotka saavat tilanteen vaikuttavan sotaelokuvalta, kun hyönteisiä on paljon liikenteessä on ääniä nostettu niin pintaan että kohtaus vaikuttaa ruuhkaliikenteeltä, kakkaa työntävän ötökän toilailut vaikuttavat Jacques Tatin elokuvalta, etc.
Tämä kaikki huomioon ottaen Mikrokosmosta tulee pikemminkin katsella eräänlaisena elokuvallisena runona, kuin sanakirjamuodossa annettavasta tiedosta. Muutamaan otteeseen Mikrokosmoksessa käytettävä kuvaustapa ja musiikin yhdistäminen tuo mieleen että tämä on eräänlainen ötököiden Koyaanisqatsi (musiikkikin tuo välillä mieleen Philip Glassin, mikä on oletettavan tietoinen ratkaisu) ja siksipä parhaimman nautinnon tästä dokumentista saa kun suostuu uppoutumaan kauniisiin kuviin ja tunnelmaan.


Vastaavasti koska Mikrokosmos on tajunnanvirralta tuntuvaa kuvausta, niin sen lyhyestä pituudesta huolimatta (hieman päälle 70 minuuttia) se saattaa vaatia jonkin verran kärsivällisyyttä jotta sen jaksaa loppuun asti, mutta oikeassa mielentilassa se toimii erinomaisena tunteiden keinuttajana.
Välillä koetaan kauhua kun heinäsirkka ajautuu hämähäkin uhriksi, välillä naurattaa, mutta enimmäkseen tulee mukavan lämmin tunne, kuin kylmän päivän päätteeksi laskeutuisi peiton alle kuuman kaakaon kera.


Vaikka Mikrokosmoksessa ei kerrota kuvattavista kohteista mitään, niin tekijät ovat silti tehneet uskomatonta työtä kuvatessaan mukana olevia ötököitä ja dokumentti todellakin avaa eteemme uuden maailman joka kuitenkin samalla on koko ajan edessämme. Siksi tuntuukin hiukan hölmöltä vinkua joistakin asioista, mutta toivottavaa olisi ollut että kuvattavana olisi ollut enemmän niitä ötököitä joita ei ole joka puolella arjessa nähtävissä. Tokihan on kiehtovaa katsella jotain leppäkerttua kuvattavan suurena kuin Godzillaa, mutta vielä mielenkiintoisempaa on katsella itselle tuntemattomampia ötököitä joiden ei ikinä olisi uskonut näyttävän niin kauniilta tai hirviömäisiltä kuin jokin The Thing ikään.
Mikrokosmos kuvaa niin antaumuksella mikroskooppista maailmaansa, että joka kerta kun kamera siirtyy kuvaamaan aluetta korkemmalta näyttäen maailman sellaisena kuin millaisena me sen yleisesti ottaen näemme, menettää elokuva samalla myös suuren osan kiehtovuudestaan ollen aivan liian tavallinen.
Ajoittain ääniefektit ja musiikki on valittu liiankin päällekäyvän oloisesti ja samalla se turhaan takoo katsojan tajuntaan miten meidän tulee tuntea juuri sitä kohtausta katsoessa ja se on aivan turhaa koska se toimisi muutoinkin. Yleisesti ottaen musiikki on erinomaisen vaihtelevaa, tuoden välillä mieleen aiemmin mainitun Glassin, Kronos Quartetin, etnoa, oopperaa, tribaalia, etc.


Mikrokosmos on kaunis matka tuttuun tuntemattomaan, kuin Magic Carpet Ride ja Love Rollercoaster yhdessä.

Tähdet: ****
Mikrokosmos: Ruohikon Kansa

...NOIR

tiistai 26. lokakuuta 2010

Kiitos kaikesta Wong Foo, parhain terveisin! Julie Newmar (To Wong Foo Thanks for Everything, Julie Newmar, 1995)

Kolme naiseksi pukeutuvaa miestä lähtee pitkälle ajomatkalle, jonka aikana he nauravat, riitelevät, kohtaavat ennakkoluuloja ja tuovat peräkylään mukanaan ymmärrystä ja avoimuutta.

Hetkinen?
Enkö minä juuri äsken katsonut tämän elokuvan?


Jep, Wong Foo muistuttaa enemmän kuin vähän Priscillaa. Epävirallisen virallisesti kyseessä ei ole remake, mutta kyllä tätä voi ihan hyvällä omatunnolla kutsua Priscillan amerikanisaatioksi sillä sen verran lähellä ollaan.

Koska kyseessä ei kuitenkaan ole ns. remake, niinpä olemme lähempänä sitä elokuvantekotapaa jossa heti kun jokin idea pääsee yleiseen tietoisuuteen, niin kilpaileva yritys vääntää oman vastaavan torttunsa pihalle (esim. Volcano/Dante's Peak, Armageddon/Deep Impact, etc.)
Mutta mitäpä tuosta.


Drag queenit Noxeema (Wesley Snipes) ja Vida (Patrick Swayze) voittavat matkan Hollywoodiin, mutta ennen kuin lähtö New Yorkista koittaa ehtivät he tutustumaan Hollywoodglitteristä haaveilevaan Chi Chiin (John Leguizamo) ja suostuvat ottamaan hänet mukaansa toteuttamaan unelmaansa. Siispä lentoliput muutetaan rahaksi, niillä ostetaan auto ja matka voi alkaa mukana suojelusenkelinä valokuva Julie Newmarista.
Newmarin kuva ei kuitenkaan auta silloin kun kolmikkomme tulee yöllä keskellä ei-mitään pysäytetyksi sheriffi Dollardin (Chris Penn) ansiosta. Dollard luulee miehiämme naisiksi (seikka joka ei toimi kertaakaan elokuvan aikana) ja rupeaa lähentelemään Vidaa joka sitten lyö Dollardilta tajun kankaalle. Toivuttuaan ja tajuttuaan Vidan olevan mies Dollard vannoo kostoa näille naismiehille.
Toisaalla Vidan ja kumppaneiden auto päättää hajota ja he jäävät varaosaa odottaessaan pariksi päiväksi jumiin Jumalan selän taakse, pikkukylään nimeltä Snydersville. Kuten Dollard aluksi, niin myöskään yksikään Snydersvillen asukkaista ei tajua Vidan, Noxeeman ja Chi Chin olevan todellisuudessa miehiä ja sori vaan, Swayze ja kumppanit ovat yhtä paljon naisen näköisiä kuin Kuu on juustoa (voihan se ollakin.)
Snydersvillea asuttavat pahoinpidellyt naiset, raiskaavat juntit, harmaavarpuset ja kaikki muut sellaiset henkilöt joiden kautta voimme viljellä kohtauksia joissa nämä värikkäät drag queenit joko tuovat valoa ja väriä hiirulaisten elämään, yllättävät punaniskasiat olemalla miehisiä, tai muuta sellaista hyvin helposti ennakoitavaa.
Kylällä järjestetään juhlat ja kuokkavieraaksi saapuu sheriffi Dollard paljastamaan paikallisille Vidan ja kumppaneiden olevan drag queeneja, mutta tässä vaiheessa Vida ystävineen on jo voittanut kyläläiset puolelleen ja koemme ”i'm Spartacus”-kohtauksen kun kaikki asukkaat väittävät olevansa drag queeneja. Dollard poistuu paikalta kiukkuisena.
Kolmikkomme pääsee lopulta onnellisina Hollywoodiin, Chi Chi voittaa jonkin drag queen-kisan ja Julie Newmar tekee cameon.


Se mikä Wong Foossa muistuttaa Priscillaa ovat tietenkin idea kolmesta drag queenista road tripillä, se että yksi heistä on ylikorostuneen ”neitimäinen” (tässä John Leguizamo ja Priscillassa Guy Pearce), tilanteet joissa kohdataan stereotypiota joita sitten rikotaan, mutta siinä missä Priscilla oli jokseekin elämänmakuinen elokuva, niin Wong Foo on lopulta ihan tavallinen kiltti ennakkoluulon murtamis-opetuselokuva.

Vaikea tätä katsoessa on unohtaa Priscillan olemassaoloa, mutta se lienee mahdollista.

Wong Foon huumori on hyvin kilttiä ja tyytyy hyödyntämään pääasiassa sitä kuinka raavas mies puhuu kimeällä äänellä ja kuinka muka-hauskaa on se kun yllättäen kimittävä nainen sanookin jotain matalalla äänellä. Hohoho! Kyljethän tässä repeävät.
Ongelmana tässä elokuvassa on mielestäni se että sen hyödyntämä nynny Disneyhuumori on väärä vaihtoehto käytettäväksi. Snipes, Swayze ja Leguizamo eivät missään vaiheessa vaikuta niin naisellisilta että kukaan muu kuin kuurosokea torso voisi luulla heitä naisiksi. Leguizamo on edes hieman sirompi piirteiltään, mutta Swayze ja Snipes ovat aivan liian lihaksikkaita ja kulmikkaita ollakseen aidosti uskottavia naisia ja etenkään Snipes ei osaa kunnolla peittää New Jack Citya itsessään mikä johtaa valitettavaan ylinäyttelyyn. Minä pidän sekä Snipesista että Swayzesta ja kyllähän molemmat osaavat näytellä, etten minä mene heitä yleisesti ottaen huonoiksi näyttelijöiksi kutsumaan, mutta Wong Foon kohdalla he eivät ole uskottavia ja kuitenkin elokuva koettaa saada luotua ilmoille ajatusta että he menisivät läpi naisina. Uskon kuitenkin että monien ensireaktio nähdessään Snipes ja Swayze naisina on jonkinasteinen huvittuneisuus juuri siitä syystä että he ovat niin vääriä valintoja, joten kreisihuumori jossa korostetaan heidän väärässä roolissa olemistaan olisi ollut paljon osuvampi valinta. Esimerkkinä toimikoon Kurt Russellin naiseksi pukeutuminen elokuvassa Tango & Cash. Siinähän vitsi on juuri siinä että kun eräs miespoliisi koettaa iskeä naiseksi pukeutunutta Russellia, niin katsojalle huomautetaan kuinka idioottimaisesta erehdyksestä on kyse koska hän ei todellakaan näytä naiselta. Vastaavasti Wong Foo olisi mielestäni toiminut huumoriltaan paremmin jos se olisi kunnolla vetänyt yli välittämättä siitä kuinka ääliömäiseltä ideat ja toteutus tuntuisivat.


Wong Foo on kuin mikä tahansa Disneykomedia Prinsessapäiväkirja-hengessä jossa kiltti muka-erilainen ihminen tapaa ilkeitä/tietämättömiä ihmisiä ja pitämällä hakaneulaa takissaan muuttaa koko maailman niin suvaitsevaiseksi että me rakastamme kaikkia ja teemme sitä taukoamatta.


Tähdet: **

Kiitos kaikesta Wong Foo, parhain terveisin! Julie Newmar
...NOIR

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Priscilla, Aavikon Kuningatar (The Adventures of Priscilla, Queen of the Desert, 1994)

Pienimuotoista dragshowta Sydneyssä vetävä Mitzi (Hugo Weaving) saa esiintymistarjouksen esiintyä autiomaan takana sijaitsevassa Alice Springsissä ja mukaansa hän pyytää ylienergisen kollegansa Felician (Guy Pearce), sekä juuri puolisonsa menettänään ja täten muita ajatuksia päähänsä kaipaavan transseksuaalin Bernadetten (Terence Stamp.) Matkaan lähdetään Felician ruotsalaisilta turisteilta Larsilta, Larsilta ja Larsilta ostamallaan bussilla joka ristitään Priscillaksi, Aavikon Kuningattareksi.
Bernadette ei voi sietää Felician liiankin iloluonteista elämöintiä ja vastaavasti Felicia ei kestä Bernadetten vakavuutta, kun taas Mitzi pudottaa matkalla pommin kertomalla olevansa naimisissa ja vieläpä naisen kanssa. Mitzi ei kuitenkaan ole ollut enää vuosiin yhteydessä vaimoonsa joka nyt yllättäen pitkän hiljaisuuden jälkeen oli ottanut yhteyttä Mitziin pyytääkseen palvelusta ja sen seurauksena Mitzi on ajautunut eräänlaiseen henkiseen kriisiin jonka tämä matka toivottavasti korjaisi.
Matkalla tavataan punaniskoja, käsitellään traumoja, kinastellaan, keskustellaan ja päätetään kulkea pitkin oikotietä joka johtaa bussin sammumiseen keskelle aavikkoa.
Bernadette lähtee yksinään kävelemään pitkin polttavaa aavikkoa etsiäkseen apua, kun Mitzi ja Felicia jäävät paikoilleen uskoen että jossain vaiheessa joku kulkee ohitse ja tuo mukanaan avun. Bernadette törmää viimeisillä voimillaan pariin ohikulkevaan mieheen ja lähtee heidän mukanaan pelastamaan Mitzia ja Feliciaa, mutta kun miehet huomaavat autettavien koostuvan naiseksi pukeutuvista miehistä, jättävät he heidät oman onnensa nojaan. Mutta mitäpä tuosta, nyt on sentään aikaa harjoitella tulevaa esiintymistä varten. Onneksi kuitenkin yön saavuttua paikalle osuu aboriginaaleja jotka tuovat mukanaan avun ja abojen illanvietosta muodostuu värikäs I Will Survive-juhla.
Priscilla saadaan kuntoon ainakin väliaikaisesti kiitos hippimäisen Bobin (Bill Hunter) joka ehdottaa, että kolmikkomme voisi pitää pienen shown eräässä aavikkokylässä. Kyläläiset ottavat shown vastaan jonkinasteisella hämmennyksellä, mutta onneksi ja epäonneksi Bobin lievästi sanottuna hutsahtava vaimo Cynthia (Julia Cortez) saapuu pitämään oman esityksensä, johon kuuluvat pingispallot, vagina ja lentorata. Tilanteesta suuttuva Bob saa nopeasti huomata vaimonsa lähtevän omille teilleen ja olevansa itse kuskina drag queeneille. Bob osoittautuu hyvin hyödylliseksi kanssamatkustajaksi, sillä Priscilla on päättänyt ottaa urakseen tehdä tenän aina halutessaan.
Matka jatkuu yskähdellen, mutta jatkuu kuitenkin ja tien varrella koetaan jälleen iloja ja suruja, ja potkitaan punaniskaa kelleille.
Viimein saavutetaan Alice Springs ja Felicialle sekä Bernadettelle ilmenee että esiintymiskutsun oli lähettänyt tuo alussa mainittu Mitzin vaimo Marion (Sarah Chadwick) ja että Marionin pyytämä palvelus oli että on Mitzin vuoro kasvattaa ja tutustua poikaansa Benjaminiin (Mark Holmes.)
Show alkaa ja ymmärrämme että Mitzin ja Marionin liitto syntyi heidän ollessaan vielä itsensälöytämisen tilassa ja uskostaan kasvattaa Benjamin ns. normaalissa perheessä, mutta jokseekin miehekkään lesboäidin ja naisellisen isän yhteenkuuluvuus ei ollut kaikkein onnistunein yhdistelmä, etenkään jos sen tekee pakosta ja lopulta Benjamin jäikin äitinsä kasvatettavaksi. Nyt olisi siis Mitzin aika tutustua poikaansa, mutta hän pelkää että Benjamin häpeäisi isäänsä ja kuinka väärässä sitä voikaan olla sillä Benjamin on huomattavasti vapaamielisempi kuin isänsä osasi kuvitellakaan.
Mitzi uskaltaa viimein olla oma itsensä ja siitä kiitos kuuluu Benjaminille.
Matkan aikana Bernadette pääsi yli puolisonsa kuolemasta ja löysi uuden rakkauden Bobista.
Felicia... On oma ylienerginen itsensä.


Priscilla on yhdellä sanalla
Fabulous.


Mutta jos nyt satumme lisäämään kommenteiksi muutaman sanan lisää, niin sanottakoon että Priscilla on niitä elokuvia joista tulee hyvälle tuulelle.

Mukana on draamaa ja komediaa joista jälkimmäinen on parhaillaan silmiä kostuttavan hauskaa ja edellinen ei koskaan mene ajoittaisesta melankolisuudestakaan huolimatta synkistelyksi, vaan pysyttee sellaisessa Almodóvar-tyylissä jossa surun keskeltäkin pilkistää silmää iskevä hymy.

Pääkolmikko on mainiosti roolitettu ja varsinkin nyt kun ensikatselun jälkeen pääosaesittäjät Stamp, Weaving ja Pearce ovat tulleet tutummiksi, sanotaanko hieman agressiivisimmista elokuvista ja rooleista (esim. The Limey, The Matrix ja L.A. Confidential), niin he vaikuttavat entistä sopivimmilta Priscillaan ollessaan erikoisempia kuin alunperin ajatteli. No, ovathan he kaikki mainioita näyttelijöitä, joten ei kai siinä pitäisi olla mitään ihmeellistä.

En uskalla kuitenkaan nostaa ketään toisten yläpuolelle, sillä he ovat mielestäni kukin tasavahvoja.

On myönnettävä että tämäkin elokuva sisältää paljon sellaista joita voisi halutessaan kutsua miinuksiksi. Ehkä Weaving ja Stamp eivät ole tarpeeksi kauniita ja tai mielikuviin sopivan neitimäisiä ollakseen aitoja drag queeneja, riippuen siitä minkälaisiksi heidät mieltää vaikkakin vain ajattelemattomuuttaan, mutta toisaalta Pearce on puolestaan niin RuPaul että se riittää tasapainottamaan mielikuvien ja mahdollisen todellisuuden vaakaa.
Mukana ovat tietenkin ne asiat joita osaakin odottaakin. Eli on homovitsejä, käden velttoa heilutusta, epilepsiaa aiheuttavaa värikkyyttä, höyheniä, Abbaa, lyhythiuksisia naisia, väkivaltaisia punaniskoja, lapsuuden traumoja ja kaikkea muuta jollaista ns. homoseksuaalisuutta huokuva draamaosuus vaatii, mutta kun Priscilla ei suostu synkistelemään aiheidensa kanssa niin ne eivät tunnu kliseisyydestään huolimatta sellaisilta.

Toki on huomattava että tämä on pohjimmiltaan aika tyypillinen road movie siinä mielessä että meillä on joukko keskenään jotenkin erilaisia ihmisiä kulkemassa eteenpäin ja tapaamassa matkalla erikoisia tilanteita ja ihmisiä, ja suurimpana erona muihin vastaaviin tarinoihin lienee se että tällä kertaa matkustajat ovat ne eräänlaiset erikoiset ihmiset jotka tapaavat pikemmin eräänlaisia tavallisia ihmisiä kuin päinvastoin.

Priscilla sisältää mielestäni muutaman erityisen mainion kohtauksen joita en malta olla mainitsematta tässä yhteydessä:
- Abba-kikkare.
- Koira nimeltä Herpes. ”Se on antanut liikaa tassua.”
- Bobin kommentti yrityksen perustamisesta. ”Meinasin perustaa videofirman, mutta ensin pitää saada tv.”


Hyväntuulinen, värikäs ja sydämellinen elokuva.


Tähdet: ****
Priscilla, Aavikon Kuningatar

...NOIR

maanantai 18. lokakuuta 2010

The Changeling (1980)

Katselin tämän sairasloman innoittaman kauhuelokuvaputken satunnaisesti suoritetut valinnat jonkinlaisella almost non stop-meiningillä. Mikä pitkälti tarkoittaa että katsoin elokuvan, pidin noin tunnin tauon kirjoittaakseni elokuvasta ja sitten katsoin seuraavan elokuvan. Poikkeus tuohon edelliseen oli The Gate jonka kohdalla kirjoitin eränlaisen intron ennen elokuvan katselua ja loput sitten muiden kohdalla hyödyntämääni tapaa käyttäen. Jaoin näiden elokuvien katselun kahdelle päivälle ja meinasin pariin otteeseen simahtaa kesken jo silläkin keinoin. Valitsin elokuvat puhtaasti sokkona hyllyltä jonka tiesin sisältävän pelkästään kauhuelokuvia. Koska tämä hylly oli samalla myös se hylly joka ei sisältänyt mitään oikeasti arvostamiani elokuvia, johti se siihen että elokuvat olivat parhaimmillaankin vain ihan hyviä ja se jäi hieman vaivaamaan minua koska näin jälkikäteen ajateltua olisin halunnut kirjoittaa myös jostakin kauhuelokuvasta joka ei ole ns. peruskauhua ja jota voisi suositella myös enemmän draaman ystäville. (Poikkeuksena Komeromörkö, mutta syyt siihen selviävät tuon elokuvan arvostelusta.) En siis halunnut päättää The Gatesta alkanutta putkea Razor Blade Smileen, vaan päätin rikkoa satunnaisvalintoja ja poistaa jälkikäteen ajattelun jatkamalla putkea yhden harkitun ja erinomaisen elokuvan muodossa, joka on siis tämä Peter Medakin The Changeling.
Ennen The Changelingia palaan kuitenkin hieman takaisin putkeen mainitakseni sen, että osa kauhuputken elokuvista sai kohdalleen enemmän tai vähemmän väsyneinä tehtyjä kirjoituksia mikä oli osaltaan epäreilua kohtelua. Kun katselen että annoin 8 Legsille kolme tähteä, niin mietin jo nyt sen olleen vähintäänkin yksi tähti liikaa. Toisaalta ne ovat sen hetkiä ajatuksia, joten olkaamme korjaamatta niitä ja kantakaamme niitä risteinä selässä.

Kirjoitukset ovat tehty siis sitä tahtia kuin elokuvat ovat katseltu, mutta julkaistu täällä päivä kerrallaan, mikä mainittakoon vain siksi että jos joku nyt sattuu ihmettelemään sitä että miksi The Cavern-kirjoitus esiintyi Suomi24:lla muutamaa päivää aikaisemmin, niin tuossa syy. Se tosin päätyi Suomi24:lle vain siitä yksinkertaisesta syystä, että se oli ainoa putken elokuvista jonka merkkimäärä alitti tuon sivuston rajan, eikä sitä täten tarvinnut muokata muodottomaksi. Haluan kuitenkin aina silloin tällöin pistää jonkun arvostelun myös Suomi24:lle, koska,,, en minä tiedä miksi.

Se siitä osuudesta joka tuntui tarpeelliselta jotta sain jonkinlaisen ympyrän suljettua ja voin siirtyä muualle ainakin hetkiseksi.


Nyt vuorossa on kuitenkin vielä The Changeling.


John Russell (George C. Scott) on vaimonsa ja tyttärensä auto-onnettomuudessa menettänyt tunnettu pianisti/säveltäjä. Elettyään useamman kuukauden turtumuksen tilassa, John päättää viimeinkin yrittää päästä elämässään eteenpäin ja hän yrittää aloittaa uuden elämänsä toisessa kaupungissa ja uudessa talossa.
Asuinpaikakseen John vuokraa iäkkään pitkään tyhjillään olleen kartanon, jossa kaikki ei olekaan ehkä niin rauhallista kuin miltä ensisilmäykseltä vaikuttaisi.
Yöllä talossa kuuluu kaikuvaa kolinaa ja päivällä John on kuulevinaan eräänlaista tuulenhuminaa, tai kuiskauksia. No, vanhassa hiukan työtä vaativassa talossa on omat äänensä, ei niistä kannata välittää, joten John keskittyy uuden sävellystyönsä seurassa työskentelyyn.
John ystävystyy asunnon hänelle välittäneeseen naiseen, Claireen (Trish Van Devere), mutta uusi asunto, kaupunki, tai tuttavuus ei saa Johnia unohtamaan kauhukuvia perheensä kuolemasta. Johnin hermoja eivät helpota öisin säännöllisesti toistuva meteli, itsekseen avautuvat kraanat, taikka muut ilmentyvät jotka viittaavat asunnossa olevan jonkun muunkin hänen itsensä lisäksi. Huoltomies vakuuttaa äänien johtuvat vanhan talon vanhoista putkista, mutta se ei selitä mksi john näkee itsekseen täyttyvässä ammeessa lapsen.
John alkaa kyselemään Clairelta syitä miksi talo oli ollut useamman vuoden tyhjillään ja että onko kukaan aiemmista asukkaista valittanut talon oudoista ilmiöistä. Claire vakuuttelee Johnin liioittelevan olettamuksiaan johtuen hänelle sattuneesta tragediasta, mutta Clairen avustaja varoittaa kryptisesti Johnia sillä perinteisellä tavalla, että talossa ei saisi asua, talo ei halua asukkaita.
Oudot tapahtumat eivät kuitenkaan pääty ja tutkiessaan tarkemmin taloa John löytää lukitun salahuoneen, ja murtaessaan lukon kumea meteli yltyy hiljentyen oven avaukseen. John astuu huoneeseen ja löytää pölyn ja seittien keskeltä soittorasian jonka soittama musiikki on identtinsä Johnin juuri työn alla olevan sävellyksen kanssa. John alkaa uskomaan jonkin koettavan kommunikoida hänen kanssaan ja toistuva äänet, hänen tietämättään kanavoimansa soittorasian musiikki ja muut ilmiöt ovat olleet jonkin keinoja ottaa yhteyttä Johniin.
John saa Clairen avukseen tutkimaan talon historiaa ja sitä kautta selviää talossa aikoinaan asuneen erään tohtori Barnardin joka oli kokenut samankaltaisen perhetragedian kuten John. Tohtori Barnardin tytär oli kuollut onnettomuudessa kuten Johnin tytär, joten päätelmä on että tuon tohtorin edesmennyt tytär ottaa yhteyttä Johniin samankaltaisuuden vuoksi. Siispä taloon kutsutaan paranormaalien ilmiöiden tutkijoita ja istunnon aikana saadaan selville että talossa on todellakin ns. levoton henki pyytämässä apua, mutta kyseessä ei olekaan tuon muinoin talossa eläneen tohtori Barnardin kuollut tytär, vaan lapsi nimeltä Joseph Carmichael (Voldi Way.) Näemme takauman jossa Josephin isä hukuttaa hänet ammeeseen. Ilmenee että jo ennen Barnardia talossa oli asunut aivan 1900-luvun alussa Carmichaelin teollisuusukua ja Joseph oli nimetty koko omaisuuden perijäksi, mutta jos Joseph sattuisi kuolemaan ennen kuin täyttäisi 21 vuotta, siirtyisi koko Carmichaelien omaisuus hyväntekeväisyyteen. Joseph oli pahasti sairas ja pyörätuoliin sidottu lapsi jonka isä pelkäsi ahneuksissaan kuolevan ennen 21 ikävuottaan, joten hän hukutti Josephin ja ilmoitti muulle maailmalle matkustavansa poikansa kanssa eurooppaan jotta hän saisi tarvitsemaansa hoitoa siellä. Euroopassa ollessaan Josephin isä haki orpokodista samanikäisen lapsen hukutetun Josephin korvikkeeksi ja yhdysvaltoihin palattuaan uskotteli orpopojan olevan euroopassa parannetun poikansa ja tätä kautta Josephin isä pääsi omaisuuten käsiksi.
John löytää Josephin ruumiin, mutta entäpä vaihdokas?

Joseph Carmichaelina kasvatettu orpopoika on nyttemmin iäkäs senaattori Joe Carmichael (Melvyn Douglas) joka haluaa pitää sukunsa maineen tahrattomana, vaikka se tarkoittaisi Johnin ja Clairen urien ja maineen tuhoamista. Senaattori suostuu kuitenkin tapaamaan Johnin, joka sitten kertoo senaattorille selville saamansa seikat, eli kuinka Joseph murhattiin ja kuinka senaattorista tuli Josephin korvike. Senaattori, eli väärä Joseph oli kuitenkin noiden tapahtumien aikaan niin pieni lapsi ettei voi tietää olevansä vaihdokas ja hän uskookin Johnin olevan vain jokin likasankokiristäjä.
Epäilykset alkavat kuitenkin kalvamaan senaattoria ja pian hän kokee eräänlaisen ruumiistairtautumisen ollen samanaikaisesti sukunsa entisessä kartanossa näkemässä
aiemmin nähdyn Josephin hukuttamisen ja olemalla omassa kotonaan saamassa sydänkohtauksen. Vanha kartano palaa poroksi ja soittorasia aloittaa tuutulaulun.

The Changeling on erittäin hyvä elokuva. Se ei jostain syystä tule kauhuleffoista puhuttaessa yhtä usein mieleen kuin Hohto, Ennustus, Halloween, Manaaja, tai heikommat elokuvat kuten Kauna sun muut vastaavat, mutta The Changeling on ehdottomasti kauhugenren parhaimmistoa. Ei esimerkiksi suuremmin tule mieleen elokuvia joissa pelkkä pallon pomppiminen rappusia alas aiheuttaa pelkoa ja uskokaa pois, tämä elokuva onnistuu siinäkin.

Syy tämän elokuvan toimivuuteen lienee siinä ettei se yli- tai aliarvoi katsojaansa ja on kärsivällinen olematta pitkäpiimäinen. Siispä elokuvassa ei sorruta kissa ulos kaapista-säikyttelyyn, ei ole verenroiskutusta ja elokuvan molemmat kuolematkin tapahtuvat eri tavalla kuin yleensä olettaa. Ja kun kyseessä on kummitustaloelokuva, niin siinä olisi liiankin helppo ottaa Poltergeistin kulkema tie käyttöön ja tehdä elokuvaan runsaasti kohtauksia joiden ansiosta elokuvaa voisi kutsua efektipainotteiseksi. Tämä ei siis ole negatiivinen kommentti Poltergeistia kohtaan, koska sen toteutustapa on aivan sopiva siihen elokuvaan. Mutta The Changelingissa otetaan asiat rauhallisesti ja luotetaan siihen että katsoja ymmärtää hienovaraisista eleistä niiden merkityksen kokonaisuudelle. Pieniä ääniefektejä, edellämainittu pallon pomppiminen ja muuta sellaista, ja näiden avulla mielikuvitus laitetaan käymään ylikierroksilla jotta sitä kuvittelee näkevänsä enemmän kuin mitä todellisuudessa näytetään.

Näyttelijät tekevät erinomaista työtä ja etenkin elokuvan kantavana voimana oleva George C. Scott on loistava. Hän onnistuu luomaan itsestään uskottavan murtuneen miehen joka pääsee unohtamaan hieman itsensä kokemaa menetystä selvittäessään toisenlaista menetystä ja tähän Scottin surumieliset kasvot sopivat täydellisesti. Etenkin kohtaus jossa Scott kuuntelee nauhalta ”aaveääniä” on niin uskottava että silmistä ilmestyvien kyyneleiden lisäksi löysäthän siinä tulee housuun.


Erikseen on vielä mainittava Rick Wilkinsin elokuvaan luoma musiikki, jonka melankolinen pianopainotteisuus istuu hyvin sekä kuvaamaan Scottin hahmon ammattia, mutta myös hänen hahmonsa luonnetta.

Koska osa elokuvan kummitusääniefekteistä on myös tehty pianolla, luodaan sillä hyvä sekoitus ääniefektejä ja scorea, joista ei välillä uskalla sanoa kertooko kuultu musiikki Josephin yrityksistä ottaa yhteyttä, vai onko se vain tunnelmaa korostavaa musiikkia.

Erittäin hyvä huomio elokuvatekijöiltä oli se että tämä vaihdokas, eli senaattori Joe Carmichael ei ollut elokuvan pahis, sillä hän ei itsekään tiennyt olevansa väärä Joseph, koska oli lapsesta saakka elänyt väärää elämää. Joten elokuvan ns. pahis oli jo kauan ennen Johnin tarinaan kuollut Josephin isä.


The Changeling on erityisen suositeltava heille joiden käsitys kauhusta liikkuu enemmän Rosemaryn Painajaisessa, Kuudennessa Aistissa, tai Salaisuudessa Pinnan Alla, kuin veitsiä heiluttelevissa maskipäissä. Tämä on eräänlainen yliluonnollinen jännityselokuva, tai pikemmin yliluonnollinen draamaelokuva.

Two people live in this house. One of them has been dead for 70 years.

Tähdet: *****
The Changeling
...NOIR

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Razor Blade Smile (1998)

Kuin kuunkierto ihmissudelle, ajoittain tulee vastaan elokuva jonka katsoo kyllä ihan mielellään vaikka ei sitä oikein osaa kehua, saati haukkuakaan. Tämä elokuva tulee katseltua eräänlaisesta esteettisestä syystä, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole varsinaisesti elokuvan visuaalinen onnistuminen. Elokuvan kauneus ja miellyttävyys koskee vain elokuvassa mukana olevaa näyttelijää, joka ei kyvyillään, vaan ulkonäöllään saa nyökyttelemään hyväksyvästi.
Suurin osa Teistä naispuolisista elokuvabloggaajista tiedätte mistä puhun, sillä näyttääpä siltä että etenkin kauniimpaa sukupuolta edustavat elokuvakirjoittajat keskittyvät toistuvasti ja usein kuolaamaan komeiksi kutsuttavien miesnäyttelijöiden lihan perään. En siis ole negatiivisesti kritisoimassa naispuolisten kollegojeni toimia (minähän kumarran Teidän edessänne), sillä koska elokuva on visuaalinen ilmentymä niin tokihan sitä saa halutessaan nostaa elokuvan tärkeimmäksi anniksi tuuheat kulmakarvat, väreilevän kankun, taikka hulmuavat hiuslihakset. Siispä sallittakoon myös minulle ja muillekin keskittyminen pintaan, paljaaseen taikka peiteltyyn ja siinä avuksi saapukoon Razor Blade Smile.


Tarina?


Aloitamme tyylitellyllä mustavalkokuvalla ja olemme jossain päin menneisyyttä. Haluaisin sanoa... viktoriaanisella ajalla? No, sanotaan että ajassa ennen televisiota, se on ihan tarpeeksi lähellä totuutta. Paikka näyttää hieman Cradle Of Filthin levykannelta, mutta tärkeintä on että kamera kieppuu ja kääntyilee, zoomailee ja vaikka mitä sillä kaksi miestä on poseeraamassa kameralle eri asennoissa koska he aikovat kaksintaistella musketeillaan. Toinen miehistä kuolee ja paikalle säntää huutaen ”nouuu!” Lilith Silver (Eileen Daly) joka ampuu tätä toista miestä, ja tämän miehen lakeija ampuu sitten Lilithia.
Seuraavaksi klassinen yksi väri (punainen) ja muuten mustavalkoista-osuus jossa Lilith makaa verisenä sängyllä. Lilithin ampuma mies ei kuollut luotiin koska on yllätys yllätys vampyyri joka sitten pelastaa Lilithin hengen tekemällä hänestä vampyyrin.
Sitten siirrymme Bondmaiseen alkutekstiosuuteen jossa Lilith heiluu ampumassa, heiluttamassa miekkaa ja partakoneenterät lentelevät. Saamme myös kuulla sen modernin vampyyrielokuvan lähes pakollisen kommentin siitä kuinka kannattaa unohtaa kaikki mitä uskoo tietävänsä vampyyreista ja blaa blaa blaa. Voimmekin siis siirtyä goottiklubille jossa Lilith selittää mille lie cybergooteille kuinka kannattaa unohtaa kaikki mitä luulee tietävänsä vampyyreista ja blaa blaa blaa, mihin sitten eräs goottineito vastaa blaa blaa blaa Bram Stoker blaa blaa blaa.
Punasävystä siniseen kun Lilith pukeutuu lateksiin, ottaa aseet mukaansa ja lähtee töihin ammuskelemaan ihmisiä. Lilith kun on palkkatappaja.
Mukana on tietenkin kohtauksia jossa Lilith hidastetusti avaa suunsa sähisten paljastaen näin hampaansa.
Jatkossa saamme selville että on olemassa tälläinen eräänlainen Hellfire Club, jonka johdossa on tuo aiemmin tapaamamme Lilithin vampyyriksi muuttanut mies, Sethane Blake (Christopher Adamson) ja että tietenkin Lilith haluaa kostaa hänelle ja tappaa siksi Sethanen klubin jäseniä. Mutta eihän se sellainen sovi, joten Lilith täytyy pysäyttää, mutta tässä vaiheessa Sethane ei vielä tiedä sen olevan nimenomaan Lilith joka hänen joukkoaan harventaa. No kuitenkin, tuon edellämainitun klubin jäseniin kuuluu myös etsivä Price (Jonathan Coote) joka ei toki tiedä ryhmänsä johtajan olevan vampyyri, vaan hän luulee tämän klubin olevan ihan perinteistä saatananpalvontailottelua josta ei ole siis haittaa kenellekään. Price saa tehtäväkseen selvittää kuka Sethanen opetuslapsia pistää alle maan. Tietenkään Price ei edes usko vampyyreihin, joten siitä saamme sen henkilön jonka mieli tulee avautumaan todelliselle maailmalle.
Jotta voimme helposti yhdistää Lilithin ja Pricen tiet, saa Lilith toimeksiannoksi pistää hengiltä Price. No o-ho, enpä olisi tuota käännettä arvannut.
Onneksi välissä näemme industriaalilla ryyditetyn goottineitojen lesbokohtauksen, sillä se tästä puuttui vielä. Syy tälle on ilmeisesti paljaan pinnan esittelyn lisäksi se, että tässä vampyyreista intoileva ihmisgootti saa tuta miltä tuntuu kun bylsii oikean vampyyrin kanssa. Sori, se johtaa kuolemaan ja ruumiinpolttoon.
Jossain vaiheessa Price sitten uskoo Lilithin olevan vampyyri ja koettaa iskeä vaarnan hänen sydämeensä, mutta omaan massuunhan se iskeytyy.
Sitten juostaan hidastetusti kumipuvussa ja karvalakissa ja ammuskellaan Reservoig Dogs-imitaattoreita. Sethane ilmestyy paikalle, tappaa yhden Lilithin ystävistä ja ehdottaa Lilithille liittymistä häneen taikka kuolemaa.
Toisaalla Price parantaa vatsassa ammottavan verisen haavansa vetämällä kamaa.
Lilith päättää kostaa ystävänsä kuoleman ja hyökkää Sethanen kartanolle ammuskellen nahkapukuisia naisia ja heilutellen miekkaa. Sitten lyödään pari päätä irti ja Price tulee häiritsemään. Nyt Price saa tietää että hänen rakastamansa saatanaklubin johtaja Sethane onkin vampyyri, joten tottakai Price ampuu itsensä.
On aika Sethanen ja Lilithin harrastaa miekkailua ja se edellyttää poseerausharjoituksia.
Joo, en minäkään jaksa juonesta välittää tämän elokuvan kohdalla, mutta onneksi lopussa on ihan kiva käänne.
Lilith saa päihitettyä Sethanen ja on juuri lyömässä hänen päänsä irti, mutta sitten selviääkin että koko juttu on ollut vain heidän välistään leikkiä jossa he kiusoittelevat toisiaan. Kaikki on ollut vain kasvatusta heidän väliseensä kaksintaisteluun jossa katsotaan kumpi on enemmän vampyyri tai jotain.


Razor Blade Smile on elokuva jonka ei pitäisi tulla yllätyksenä katsojalleen, sillä jo kannesta näkee koko sisällön. Kyseessä on halpiselokuva kumipukuisesta palkkatappajavampyyrista ja se sisältää kaiken sen mitä sellaiseen kuuluu. Tarina josta ei jaksa kiinnostua, paljasta pintaa, todella huonoja näyttelijöitä, liian innokas ohjaaja joka haluaa tunkea kaiken maan ja taivaan välillä kameran eteen vaikka varaa siihen ei olisikaan, saati sitten kykyjä hyödyntää esitettävää oikealla tavalla. Pentagrammeja, goottimusiikkia, industriaalia, nahkaa, lateksia, korsetteja, kynttilöitä, ammuskelua, miekkailua, ja uskomattoman kliseista vampyyrijutustelua.

Hieman ärsyttää kuinka ns. modernissa vampyyrielokuvassa tuntuu olevan vaatimuksena se, että joku aina selittää kuinka vampyyrit eivät ole oikeasti sellaisia kuin millaiseksi he ovat kirjoissa ja vanhoissa elokuvissa kuvattu. Siispä sitä puuduttavaa selitystä siitä kuinka auringonvalo ei tapa heitä, kuinka he eivät pelkää ristejä ja valkosipuli vaikuttaa vain hengityksen laatuun. Okei, ymmärrän että tuollaisilla seikoilla halutaan tuoda perinteisiin käsityksiin muutoksia ja kenties sitoa vampyyreja muka todellisuuteen, mutta miksi siitä pitää aina esittää monologi, tms? Eikö se riitä että näemme kuinka vampyyri kävelee rannalla kiinanpalatsikoiransa kanssa auringon hymyillessä taivaalla, ilman että joku kertoo meille että hupsistakeikkaa kuinka aurinko ei kiusaakaan Lestatia.
Väliäkö tuolla.


Razor Blade Smile on siis halpatuotantoelokuva joten siltä ei kannata odottaa mitään järin näyttävää, vaikka ohjaaja Jake Westilla onkin selkeästi ollut halu esittää jotain näyttävää. Tavallaan on hienoa että West ei ole pitänyt rahanpuutetta ongelmana, mutta valitettavasti sen näkee ruudulla ja ei aina kovinkaan positiivisena asia. Siksipä elokuvaan on koetettu luoda valheellisen rahakas ulkoasu kaikkine visuaalisena jippoineen, mutta koska ne jipot ovat yksinkertaisesti joko amatöörimäistä kameranheilutusta, värisävyn muutosta, tai sellaista että kuvaan on kannettu kaikki kliseiset goottikamat mitä omasta ja kavereiden kotoa on löydetty. Nämä seikat saavat elokuvan näyttämään enemmänkin romuvarastolta kuin miltään muulta. Westin selkeä innokkuus koettaa kaikkea mahdollista on johtanut siihen ettei hän ole ymmärtänyt mikä on tarpeen ja mikä vain liikaa. On kiva että ohjaaja on selkeästi ollut innoissaan, mutta jos se innostus tulee esille jokaisen kameran nappulan painalluksella, ei lopputulos ole kovinkaan mielenkiintoista vaan se näyttää joltain Hauskimpiin Kotivideoihin feikatulta videolta. West sortuu jopa siihen klassiseen kliseeksi muodostuneeseen kohtaukseen jossa menetyksen kokeva henkilö nostaa kätensä taivaallee tuskanhuudon kera ja kamera nousee hidastetusti ylös ja sama kohtaus leikataan näkymään montaasina.
Hauskaa on kuitenkin samalla juuri se että elokuva on tungettu täyteen kaikenlaista ja ideana on kuvata kumipukuista seksikästä palkkatappajavampyyria, mutta välillä tulee mieleen ajatus että jonkun olisi pitänyt jarrutella Westia. Silti elokuva ei tunnu liikkuvan mihinkään ja tekee senkin vähän uskomattoman hitaasti. On kuin joku olisi antanut ohjaajalle korillisen kaikenlaista kimaltelevaa rojua jonka hän on sitten vain kumonnut lattialla ja juoksentelee seuraavaksi sen ympärillä heilutellen värivikaista kameraansa, mutta silti lopulta kyseessä on vain paikallaan lojuvia romuja.


Näyttelijät ovat aivan umpisurkeita. Melkein itku tulee heitä katsoessa. Toisaalta heidän esiintymisensä on linjassa muun elokuvan kanssa. Repliikit kun ovat kaikki tyypillistä vampyyriroskaa ja muka bad ass-puhetta ja ne esitetään kuin oltaisiin brittien Bela Lugosi-imitaattorikilpailuissa. Siispä tarjolla on hirveää toljotusta, irvistelyä ja äänensävyjä jotka saavat maidon pursuamaan nenästä.

On vieläpä todella ääliömäisen hauskaa kuinka joka kerta kun vampyyri avaa suunsa niin se tehdään sillä klassisella hitaalla pään nostolla jolloin silmät ovat kiinni ja suusta tulee sihinää, ja sitä tapahtuu usein.
Niin ja voi Luoja kuinka rumasti ne kulmahampaat ovat toteutettu. Tulee ihan mieleen se kun lapset (ja aikuiset) leikkivät Jenkkipurukumien olevan jäniksenhampaat.

Nyt olen antanut Razor Blade Smilesta aivan liian negatiivisen kuvan, sillä ei se nyt kuitenkaan niin huono ole kuin miltä se ehkä kuulostaa. Toki se on B-elokuva, mutta se on B-elokuva jossa ohjaajalla on kaikesta kömpelyydestään huolimatta ollut selkeästi halu, innostus ja rakkaus tehdä elokuvaa. Siis hieman samaan tapaan kuin mitä näkee vaikkapa Ed Woodin leffoista. Mitä sitten vaikka lopputulos on kömpelöä seinään päin juoksua ilman kypärää, jos sen kerran tekee rakkaudesta.
Ongelmaksi kuitenkin muodostuu se että elokuvassa on ajoittain joitakin hyviä ideoita ja esimerkiksi alkutekstit oli toteutettu aivan liian tyylikkäästi varsinaista elokuvaa ajatellen ja tämä aiheuttaa sen ettei se ole ihan pelkkää roskaa, etenkin kun siinä tiedostetaan sen hupsu idea.
Toisaalta taas se on kuitenkin hyvin amatöörimäisen ettei sitä pääse kyllä laadukkuudellakaan lyömään.


Hauskaa joko hyvällä tai huonolla tavalla oli se, että elokuvassa jankataan moneen kertaan kuinka perinteiset kliseet vampyyreista eivät pidä paikkaansa, mutta sitten samalla elokuva oikein survoo kasvoille kliseita siitä millaista goottikulttuuri on. Siispä goottikulttuuri on pelkkää kumipukua ja röyhelöpaitaa, lävistyksiä, pentagrammikoruja, valkoista naamaa ja muuta sellaista mikä kuuluu pelkkään ulkonäköfantasiaan eikä todellisuuteen.


Razor Blade Smile ei siis ole tarpeeksi huono saadakseen pelkästään haukkumista osakseen koska se on sitä mitä sen kansi lupaakin, eikä se ole missään nimessä hyvä elokuva jotta sitä uskaltaisi oikein kenellekään suositella.
Tämän elokuvan paras puoli on Eileen Daly milloin missäkin kumipuvussa. Hän on näyttelijänä aivan kauhea, oli sitten kyse liikkumisesta tai puhumisesta, mutta voi hyvä tavaton hän näyttää seksikkäältä olleessaan kumissa. Silmät oikein sulavat häntä katsoessa. Tämä tosin aiheuttaa sen että jos ei pidä Eileen Dalya kauniina, niin tällä elokuvalla ei ehkä ole mitään tarjottavaa. Koska en todellakaan uskalla suositella tätä varauksetta roskaelokuvien ystäville, enkä todellakaan ns. hyvien elokuvien ystäville.


Toisaalta elokuva jossa soi Fields Of The Nephilim on jo pelkästään sen vuoksi katsomisen arvoinen.


Tähdet: **
Razor Blade Smile

...NOIR

lauantai 16. lokakuuta 2010

Komeromörkö (Monster In The Closet, 1986)

Tämäpä hassua, olin aivan varma että olin jo kirjoittanut tästä elokuvasta, mutta enpä vain sellaista kirjoitusta löytänyt joten olen ilmeisesti erehtynyt.
Asia on korjattava sillä kyseessä on aivan loistava huono elokuva.


Heti alkuun onkin mainittava että kyseessä on Troman elokuva, joten luonnollisestikin se on rehellinen roskaelokuva ja jos tätä lukevalle tuotantoyhtiö Troma ei ole tuttu, niin kerrottakoon että kyseinen firma tuottaa tarkoituksenmukaisia B-elokuvia joiden kohdalla kirjain B on usein liian korkealla aakkosissa. Troman tunnetuin tuotos on useammankin osan, animaation, lelusarjan ja vaikka mitä kohdalleen saanut Toxic Avenger.
Troman elokuvia ovat muun muassa Sgt. Kabukiman NYPD (hitto että rakastan tuota nimeä), Class Of Nuke 'em High, They Call Me Macho Woman, Space Zombie Bingo, etc. Ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan. Siispä tämän yhtiön tuotoksia tulee katsoa kieli poskessa ja oletuksella katsovansa täyttä kuraa ja jos Troman elokuva edes vihjailee olevansa vakavissaan (kuten Sucker The Vampire... ihan oikeasti) niin se on pettänyt Teidät.


Outoja asioita tapahtuu Kalifornian Chestnut Hillsissä. Jokin Star Trekin Gornilta kuulostava otus nappaa ihmisiä ja John Carradinen koiran komeroon. Vaatteet lentelevät ja uhrit päätyvät kuolemaan. Mikä voi olla näiden komerollisten kuolemien takana. Höh! Komeromörko tietenkin.
Mutta ennen kuin varsinaisesti näemme mörön, tai se on yleisessä tietoisuudessa siirrymme San Franciscoon jossa Clark Kentiltä näyttävä toimittaja Richard Clark (Donald Grant) haaveilee tärkeämmistä tehtävistä kuin vain pelkkien kuolinimoitusten kirjoittamisesta. Richardin ylimielinen supertähtireportterikollega Scoop (Frank Ashmore) päättää pilailla Richardin kustannuksella ja lähettää hänet tutkimaan Chestnut Hillsissä tapahtuneita kuolemia, uskotellen kyseessä olevan jonkinlainen salaliittotoiminto, kun todellisuudessa asiaa pidetään vain satunnaisina luonnollisina kuolemina.
Chestnut Hillsin poliisiasemalla Richard tapaa nauhurillaan äänikirjastoa keräävän pienen pojan, ”professori” Bennettin (Paul Walker... Jep, se Paul Walker muksuna) ja hänen kireän äitinsä professori Diane Bennettin (Denise DuBarry.)
Ai niin, kuvan yläreunassa vilahtaa mikrofoni ja kun kamerakulma vaihtuu niin näemme seinällä toisen mikrofonin varjon joka vedetään sukkelasti pois kuvasta.
Seuraavaksi imitoidaan Hitchcockin Psykon suihkukohtausta jossa aluksi suoritetaan pari ns. väärää hälytystä ja kolmannella kerralla se onkin sitten taas väärä hälytys. Onneksi pian tämän jälkeen komeromörkö nappaa uuden uhrin komeroon ja sopivasti viereisessä rakennuksessa ovat sekä Richard että sheriffi Sam Ketchem (Claude Akins) jotka saapuvat tutkimaan asiaa.
Kaikilla uhreilla jotka on löydetty komeroista on yhdistävänä tekijänä kuoleman lisäksi käärmemäiset puremajäljet.

Richard löytää tuoreimmalta tapahtumapaikalta jonkinlaisen eläimen kynnen jonka vie Dianelle ja tätä kautta tapaamme hölmistyneen oloisen Einsteinilta näyttävän tohtori Pennyworthin (Henry Gibson.) No ennen kuin kynttä ehditään tutkia lähtee komeromörö riehumaan kaduille. Komeromörkö näyttää ihan joltain Rancorin ja takapuolen risteytykseltä ja sen suusta tulee esille Alienin tyyliin toinen käärmemäinen olento joka sitten puree uhrin hengiltä aiheuttaen ne puremajäljet. Poliisit paukuttelevat minkä kerkeävät mutta ei siitä mitään hyötyä ole kun komeromörkö kaataa autoja. Hauskaa on että aina kun se suuolento tulee esiin, niin se vinkaisee kuin jokin koiranlelu.
Tohtori Pennyworth ihastuu komeromörköön kuten monsterielokuvien tohtorien kuuluukin.
Presidentti julistaa hätätilan ja Chestnut Hillsiin saapuu sotilaita pysäyttämään komeromörön. Tästä saammekin taas 50-lukuisen hirviöelokuvan viittauksen kun paikalla on kenraali Turnbull jota esittää Donald Moffat joka oli John Carpenterin The Thingissä, joka puolestaan on jonkinlainen remake vuoden 1951 elokuvasta The Thing From Another World.
Kun komeromörkösurmista kasvaa iso uutinen, saapuu Scoop paikalle nappaamaan jutun Richardilta jonka olisi nyt tarkoitus lähteä kotiin. Masentunut Richard menee hyvästelemään Dianea, joka on ihastunut Richardiin ja hypnoottisen syvästi ihastunut Richardiin aina kun mies ottaa silmälasinsa pois päästään. Richardin lähdöstä ei tule mitään, kun tohtori Pennyworth uskoo keksineensä keinon löytää kadoksissa oleva komeromörkö. ”Professori” Bennett oli saanut nauhalla komeromörön äänen ja Pennyworth on kuulevinaan siinä puruleluvinkaisussa jonkinlaisen pim-pom-pilipom-äänen jota toistamalla voitaisiin ehkä löytää komeromörkö ja kommunikoida sen kanssa.
Komeromörkö pystyy näemmä liikkumaan komeroista toiseen jonkinlaisen teleportaation avulla ja laskelmien mukaan se ilmestyisi seuraavalla kerralla koululla jossa ”professori” Bennett on yksinään rakentelemassa jonkinlaista yliäänilaserlaitettaan. Poika on jotain viisivuotias ja hänen annetaan olla yksi illalla koulussa rakentamassa laseria?
Komeromörkö ilmaantuu koululle ja aikoo viedä ”professori” Bennettin komeroon, mutta Richard ja kumppanit ehtivät estää tapahtuman. Paikalle saapuvat sotilaat tankkeineen, mutta Pennyworth selittää kuinka meidän tulee ymmärtää olentoja ja lähestyy sitä sanoen ”i am your friend” ja romanttinen musiikki kasvaa kasvamistaan kun Kolmannen Asteen Yhteys on syntymässä. Komeromörkö puree Pennyworthin hengiltä ja sitten ammuskellaan niin maan perkeleesti, eikä siitä ole mitään apua.
Pian uutisoidaan siitä kuinka kukaan ei ole turvassa tältä olennolta johon ei kuulemma mikään ihmisen keksimä ase tepsi. En tiedä missä vaiheessa he ehtivät ydinpommia kokeilla, mutta senkin todetaan olevan hyödytön komeromörköä vastaan.
Richard saa tarpeekseen Scoopin ylimielisyydestä ja lyö tältä tajun kankaalle. Samassa yhdeydessä Richardin lasit putoavat ja taas Diane on ihastuksesta sanaton. No okei, Donald Grant on aika komea mies.
Komeromörkö hyökkää ja näkee Richardin ilman laseja, ja reagoi samanlaisella ihastuksella häneen kuten Diane. Eli komeromörkö ottaa Richardin mukaansa, ei ruuaksi vaan koska rakastui häneen.
”Professori” Bennett keksii että komeromörkö saa voimansa komeroista ja ihmisille annetaankin tiedonanto että kaikki komerot tulee tuhota ja nyt komeromöröllä ei ole paikkaa minne viedä Richard.
Komeromörön voimat alkavat olla lopuillaan, kun se viimein löytää yhden ehjän komeron jonne menne keräämään voimiaan ja viedäkseen sinne valisemansa puolison, Richardin. Mutta komeromörkö ei ymmärrä kantaa Richardia pystyasennossa ja horisontaalisesti he eivät yhdessä mahdu ovesta sisään, joten komeromörkö poistuu ulos ja kaatuu kadulle kuolemaan
”It wasn't the closet. It was beauty that killed the beast” kuten pappi toteaa King Kongia mukaillen.
Maailma on turvassa ja komeroiden jälleenrakennus voi alkaa.


Tämä on aina ollut suosikkini Troman elokuvista ja se herättää edelleenkin lämpimiä muistoja lapsuudesta kun kävimme ystäväporukalla paikallisessa videovuokraamossa ihastelemassa niiden elokuvien kansia joihin ikämme ja katu-uskottavuutemme ei riittänyt. Komeromörkö oli yksi niistä elokuvista joiden kansi teki minuun suuren vaikutuksen ja kinuin vanhempiani vuokraamaan sen, minkä he sitten jossain vaiheessa tekivätkin.
Komeromörkö ei ehkä ole aivan kotonaan tässä tämän viikon kauhuteemassa, koska se on putken ainoa elokuva joka on tarkoituksella komediallinen. Kyseessä on kuitenkin kauhukomedia, jossa myönnettäköön olevan etenkin nykyään katsottuna painotus entistä enemmän komediassa, mutta se on kuitenkin KAUHUkomedia ja ainakin muksuna se oli jopa hieman pelottava, joten se on ihan tarpeeksi kauhu sopiakseen tänne ja sellaiseksi aion sen tyypitelläkin.


Komeromörkö on näemmä valmistunut jo vuonna 1983, mutta saanut virallisen julkaisun vasta useampi vuosi sen jälkeen. Tyydyn siis itse ilmoittamaan otsikossa sen valmistumisvuodeksi saman kuin IMDb. Sinänsä tuolla muutaman vuoden erolla ei ole merkitystä elokuvan visuaalisessa ilmeessä, koska tällä on haettu selkeästikin 50-luvun atomihirviötyyliä siten miten se on 80-luvun halpaelokuvalta suinkin onnistunut.
Tässä onkin paljon muistumia 50-luvun leffoista, eikä pelkästään hahmojen vuoksi vaan elokuvassa olevien kohtausten vuoksi. Yhtenä esimerkkinä komeromörölle on järjestetty samanlainen sähköansa kuin millainen esiintyy myös The Thingin originaaliversiossa.

Tosin kaikki Komeromörön viittaukset eivät suuntaudu vain 50-luvulle, vaan esimerkiksi Christopher Reeven esittämä Teräsmies on selkeästikin vaikuttanut tähän elokuvaan, sillä Donald Grantin Richard-hahmo ei pelkästään näytä Clark Kentiltä ja ilman laseja Teräsmieheltä, mutta hän myös esittää hahmonsa Reeven tavoin (vrt. Brandon Routhin vastaava imitointi Superman Returnsissa.)

Tämä elokuva on ehdottomasti roskaa. Se ei ole samaan tapaan yhtä räävitön kuin ne elokuvat joista Troma parhaiten tunnetaan, joten limaa ei pursua joka reiästä ja ihmisiä ei puserreta kokoon koripalloiksi, mutta Komeromörkö on silti tunnistettavasti Tromatuotos.
Kannen maininta ”straighforward satire” ei ehkä pidä ensimmäisen sanansa vuoksi täysin paikkaansa, mutta kyllä tästä selkeästi näkee pohjaideana olleen kaikenmaailman fifties monsterielokuvat ja mukana ovat tutut asehullut armeijan edustajat, kuolemaansa saakka sokeasti hirviön hyvyyteen uskovat tohtorit, kulmikasleukainen sankari ja he muut joita odottaakin It Came From Invaders From Outer Space Thingseistä. Se että kuinka paljon Komeromörköä näkee noiden elokuvien parodiana on hieman kyseenalainen, koska kyseessä kuitenkin on halpiselokuva yhtiöltä joka tietoisesti suoltaa ulos roskaa. Mutta toisaalta en pahemmin mene väittämään vastaankaan, kun kyseessä kerran on todella rakastettavan naivi hirviöelokuva jossa vain rakkaus ja komeroiden tuhoaminen voi voittaa pahuuden.


Tähdet: *****
Komeromörkö

...NOIR

perjantai 15. lokakuuta 2010

The Cavern (WithIN, 2005)

Joukko nuoria kauniita komeita extremeluolatutkijoita matkustaa Kazakstaniin tutkimaan tutkimatonta tuntematonta luolaa. Mistä he saivat tietää sen olemassaolosta? Väliäkö sillä, kunhan sitä ennen päästään istumaan iltaa tosi huonosti animoidun nuotion ääreen. Ihan tosi, onko nuotiokin pakko tehdä tietokoneella.
Joukko siis koostuu henkilöistä joiden lempiohjelma ja harrastus on Pelkokerroin, paitsi että yksi heistä on nörtti ja mistäkö tämän nörtin tunnistaa? Silmälaseista ja kiharasta tukasta.
Kuulemme hieman perusteluja sille miksi luolat kiinnostavat tätä porukkaa. Joku on menettänyt ihastuksensa vesionnettomuudessa, yksi uskoo luolien olevan pyhiä Jeesustelupaikkoja ja joku kertoo kuinka luolat ovat viimeisiä kesyttämättömiä petoja. Öö, okei.
Aamun tultua joukkomme laskeutuu luolaan, jossa on näemmä savukone päällä, koska se vähän mitä näemme on kuin Sumujen Silta. No, heti alkajaisiksi yksi porukasta katoaa äänettömästi ja... hetkinen... ettemme vaan liikkuisi The Descentin ja The Caven luolastoissa. Tottahan toki täälläkin liikkuu mörkö jota sitten juostaan pimeydessä pakoon.
Ilmeisesti vuosi 2005 on ollut otollinen luola-aiheisille kauhisteluille kun silloin ovat ilmestyneet tämän elokuvan lisäksi nuo edellämainitut The Descent ja The Cave.
Siispä porukkamme juoksee pimeydessä mörköä pakoon ja matkalla kinastellaan, ollaan epätoivoisia, eksytään ja joku lausuu rohkaisun sanoja. Vaikka emmehän me toki oikein saa mitään selvää kuvasta, kun edelleen se hiton savukone peittää enemmän kuin luolaston pimeys. Asiaa ei auta huono valaistus. Ei huono siksi että ainoa valo tulee kypärälampuista, vaan huono siksi että ohjaajan valitsema pehmeä valosävy yhdistettynä siihen savukoneeseen tekee koko kuvasta epätarkan.
Mörköä emme juuri näe, mikä on hyvä idea sillä se vähä mitä näemme on kuin jonkinlainen karhu jolla on lehmänkallokypärä. No, tämä selittyy lopussa.
Jäljellä ovat kaksi naista ja loukkaantunut mies. Toinen naisista haluaa jättää loukkaantuneen miehen taakseen, hänen hidastaessaan matkaa, mutta ei hätää tämä nainen jää luolamörön uhriksi. Toinen nainen pääsee ainoana elossaolijana ulos luolasta, vain huomatakseen ettei päässytkään kun sekä hän että tuo äsken kuolleeksi olettamamme toinen nainen heräävät jostain luolasta puolialastomina ja meille paljastetaan että luolamörkö on parikymmentä vuotta sitten pakkolaskun tehnyt Venäläinen lapsi, nyt siis aikuinen mies joka on elänyt luolissa ja nappaa sinne itselleen naisia raiskattavaksi ja miehiä ruuaksi. Öö, okei.


Hitto tämä oli huono elokuva. Se oli jopa niin huono että kun se ns. lopputwisti tuli eteen niin se tuntui jopa hyvältä idealta, vaikka saakin katsojansa tukehtumaan nauruun.
En nyt suuremmin kritisoi muuta varsinaista tarinaa, sillä kun kyse on luolaan sijoittuvasta kauhuelokuvasta niin se että siellä on joukko eripuraista porukkaa eksymässä riittää ihan ihan tällekin elokuvalle, mutta hyvä luoja millaista sontaa nämä näyttelijät on pistetty puhumaan.
”Luolissa tapahtuu asioita, joita ei tapahdu missään muualla. Kun on siellä pimeydessä, ikuisessa, loputtomassa yössä. Kun on kilometrejä maanpinnan alapuolella ja kun ympärillä on kilometreittäin kalliota...
...Luolassa voi selvitä yhä uudelleen vain, jos kunnioittaa sitä. Jos kunnioittaa sitä, missä on. Ja jos kunnioittaa sitä, mitä se on.”
(Ja perään Kova Laki-tyylinen dum duh-ääniefekti.) Ilmeisesti Ed Wood nousi kuolleista kirjoittamaan elokuvaa.
Mutta mitäpä tuosta kun näyttelijät ovat tätä luokkaa, jossa luokaton olisi kuvaavampi sana. Jos ei ylinäytellä väärissä kohdin, niin sitten ollaan eleettömiä ja ilmeettömiä silloin kuin ei kuuluisi.
Asiaa ei todellakaan auta huonosti suunniteltu valaisu ja se hiton savukone, joka aiheuttaa sen ettei luola vaikuta luolalta ja se on ongelma jos elokuva sijoittuu luolaan. Tälläisissä elokuvissa oikeanlainen pimeys ja ahtauden tunne on hyvin tärkeää, ja The Cavern tuntuu ahdistavalta vain kömpelyytensä vuoksi.

Toisaalta kuvan eräänlainen epätarkkuus tavallaan auttaa sen luolamörön kohdalla, koska se tuleekin esittää mahdollisena hirviönä joka vasta lopussa paljastuu ihmiseksi, mutta se vähä mitä ”olennosta” näytetään on näytetty väärin, sillä missään vaiheessa ei oikein usko paettavan mitään uhkaa.

Älä tuhlaa aikaasi.


Tähdet: ~
The Cavern

...NOIR

torstai 14. lokakuuta 2010

Pahuuden Kartano (House on Haunted Hill, 1999)

Stephen Price (Geoffrey Rush) on mitä voisi kutsua huvipuistojen hulluksi miljonääritiedemieheksi. Hän rakennuttaa vuoristoratoja joissa on jännityksen lisäämiseksi keinotekoisia ongelmia, kuten vaikkapa radan rikkoontuminen ja putoavia uhreja. Samaa keppostelua Price hyödyntää kaikessa toiminnassaan ja hänen suurin saavutuksensa tulee olemaan syntymäpäiväjuhlat jotka järjestettäisiin entisöidyssä Vannacuttin (Jeffrey Combs) mielisairaalassa.
Vannacuttin mielisairaala oli paikka jossa lääkärit suorittivat klassiseen tapaan mielipuolisia kokeita mielipuolisilla potilaillaan, mutta 30-luvulla potilaat aloittivat kapinan joka johti lääkäreiden silvontaan ja tulipaloon joka puolestaan johti sairaalan sulkemiseen. Ai niin, koska Vannacutt oli ns. hullu tohtori, niin tottakai hänen sairaalansa oli rakennettu siten että sen pystyi sulkemaan tiiviisti kuten Batmobile ja sen seurauksena kaikki potilaat jäivät tulipalon vangeiksi. Vain viisi hoitohenkilökuntaan kuuluvaa henkilöä oli jäänyt henkiin.
Nyt 90-luvun lopulla, oletettavasti elokuvan valmistumisvuonna 1999, Price on siis järjestämässä syntymäpäiväjuhlia tuossa entisöidyssä pöpilässä jossa väitetään kummittelevan. Eihän siellä muka oikeasti kummittele, mutta Price on järjestänyt talon täyteen feikattuja ansoja ja tilanteita joka saisi ihmiset uskomaan paikan olevan kirottu.
Pricen vaimo Evelyn (Famke Janssen) on tehnyt kutsuvieraslistan jonka Price silppusi tehden omansa, jonka puolestaan tietokone muutti kaikkien tietämättä toisenlaiseksi. Siispä paikalle saapuu joukko ihmisiä joita kumpikaan Evelyn saati Price eivät tunne, mutta peli on selvä, juhlitaan, pelätään ja kuka selviää aamuun saakka saa mukaansa miljoona dollaria. Paikalla on Pricen ja Evelynin lisäksi kuusi muuta ihmistä, joista neljä on vääriä kutsuvieraita ja kaksi Pricen palkollisia, mutta mainitaan heitä nimeltä vain tarpeen mukaan, sillä pääosin he ovat vain uhri numero yksi, uhri numero kaksi, etc. Yksi heistä on tietenkin kuten sääntöihin kuuluu, se henkilö joka varoittelee toistuvasti että talo on hengissä ja että se on talo joka heidät koettaa tappaa.
Tietenkin tässä vaiheessa talon teräslevyt sulkeutuvat ja joukkomme jää lukkojen taakse, mutta mitkä talossa tapahtuvista erikoisuuksista ovat vain Pricen järjestämiä kepposia ja mitkä eivät. Jopa Price itse on hämillään, sillä ne seikat joista hän ei ole itse vastuussa saavat hänet epäilemään että Evelyn on järjestänyt hänen tietämättään mukaan uusia yllätyksiä. Pricella ja Evelynilla on viha-rakkaus-suhde jossa säännöllisesti molemmat koettavat saada toisensa hengiltä ja tämä paikka ei kenties ole hyväksi heidän avioliitolleen.
Sitten hortoillaan pitkin pölyisiä, rappeutuneita käytäviä ja valot välkkyvät koska valojen kuuluu välkkyä. Osa henkilöistä eksyy toisistaan ja sitten aletaan näkemään kummia. Saamme myös tietää että yksi vääristä kutsuvieraista on erityisen väärä, sillä hän oli rahapulassaan varastanut pomonsa, oikean väärän kutsutun kutsun. Hän on Sara Wolfe (Ali Larter.)
Uhri numero yksi katoaa verisesti nähtyään kamerallaan kummituksia ja muut vieraat alkavat olla huolissaan.
Uhri numero kaksi löydetään ilman kasvoja, hän on kuollut.

Turvakameroiden kuvat antavat nähdä pöpilässä liikkuvan hulluja kuolleita tohtoreita.
Uhri numero kolme, Evelyn kuolee sähköshokkihoitoon ja todistamme sen seikan että Price naljailustaan huolimatta ilmeisesti rakasti vaimoaan. Price ei kuitenkaan usko aaveiden tappaneen vaimonsa, vaan epäilee jonkun vieraista haluavan tarjolla olevat rahat ja sen vuoksi suorittaneen kuolettavan toimenpiteen. Kiukustunut Price suljetaan johonkin piikittömään rautaneitoon rauhoittumaan. Kyseinen laite on eräänlainen sisään astuttava zoetrooppi jonka vilkkuvia kuvia on käytetty Kellopeli Appellisiinin ehdollistamiskohtauksen tapaan ”parantaakseen” pöpejä, mutta Price saa todeta että hulluksihan tuo parannuskeino tekee.
Selviää että vierailla ei ole suoraa yhteyttää aikoinaan palosta selvinneisiin henkilöihin, niinpä talo oli järjestänyt kutsut siten että paikalle saapuivat henkilöt olivat nimiltään yhtäläisiä ja nyt talo haluaa heidän ottavan paikan niinä uhreina joiden olisi kuulunut kuolla silloin oikeana hetkenä. Nimilista paikataan siis vieraiden ja tapahtuman järjestäjien avulla. Tässä vaiheessa tuleekin esille kaksi muuta nimiin liittyvää seikkaa. Yksi vieraista, Blackburn (Peter Gallagher) ei nimensä perusteella sovi kuvioihin ja Sara Wolfe ei ole oikea vieras, mutta jälkimmäisellä ei ole lopussa merkitystä.
Blackburn onkin Evelynin rakastaja jonka avulla Evelyn feikkasi juuri tovi sitten todetun kuolemansa ja Evelynin juoni onkin ollut pelotella kaikki uskomaan kummituksiin ja tappaa Price omaisuuden vuoksi. Blackburnista tulee aito uhri numero kolme kun Evelyn haluaa vähentää todistajien määrää ja puukottaa hänet hengiltä. Evelyn lavastaa Pricen Blackburnin murhaajaksi ja järjestää tilanteen jossa hoitolaitteessa seonnut Price lähestyy Saraa joka sitten peloissaan ampuu Pricen. Price on siis uhri numero neljä. Vai onko?
Muiden poistuttua Evelyn astelee Pricen ruumiin luokse aukomaan päätään ja kas kummaa, Price ei olekaan kuollut ja hän paljastaa tienneensä koko ajan Evelynin suunnitelmista Blackburnin kanssa ja nyt Price aikoo tappaa muiden kuolleeksi luuleman Evelynin. Okei, tämä elokuva koettaa olla jo liiankin nokkela omaksi hyväkseen, minkä saamme viimeistään huomata siitä ns. yllätyksestä että heti seuraavaksi Price tulee vielä rikkoneeksi seinän jonka vuoksi luonollisestikin vapauttaa jonkin Liiton Arkin pitsinypläyssumuaaveen joka syövyttää Evelyn lopullisesti hengiltä. Hetkinen, eli Evelyn on siis oikea uhri numero neljä. No niin, vihdoinkin.
Price juoksee pakoon, mutta ei ole uhri numero viisi, sillä uhri numero viisi on se heppu joka varoitteli talon olevan elossa.
Jäljellä ovat vielä Price, Sara ja kolmas henkilö, joka on Eddie (Taye Diggs.) Puolivahingossa Price saa käynnistettyä laitteen joka avaa ikkunoita ja ovia sulkevat teräslevyt, tai ainakin yhden sellaisen. Price jää sumuaaveen tuhkaamaksi ja on täten uhri numero kuusi
Eddie ja Sara pääsevät pakoon ja ulos päästyään löytävät Pricen palkintoshekin.


Surku ettei minulla ole alkuperäistä House On Haunted Hilliä tässä lähettyvillä. Ei niinkään siksi että olisin päässyt tekemään suuria vertailuja sen ja tämän remaken välillä, mutta jotta se olisi ylipäätään tuoreena mielessä. En nyt muista oliko alkuperäisessä oikea kummitustalo, mutta muistelen että siinä suurin idea oli siinä että Vincent Pricen hahmo halusi keinotekoisesti saada muut uskomaan paikan olevan kirottu, koska sen elokuvan jippo oli enemmän tässä aviopuolison murhan peittelyssä.


Remakeksi tämä elokuva on oikeastaan ihan ihan hyvä. En nyt tiedä johtuuko se siitä että tämä elokuva tehtiin juuri ja juuri ennen kuin remaketeollisuus roiskahti käsille ja termi remake otettiin todenteolla käyttöön, vaiko siitä että ei se alkuperäinenkään House On Haunted Hill nyt niin kummoinen elokuva ole, vaikka sisältääkin varsin mainion idean. Oli miten oli, tämä nyt vuorossa ollut versio on ihan mainio kauhuelokuva. Se sisältää pääosin vinkeitä visioita, toimivia ääniefektejä, sopivan tapahtumapaikan ja vaikka suurin osa näyttelijäsuorituksista on on by-the-book niin Geoffrey Rush on aivan loistava Vincent Pricen näköisenä ivallisena energiapommina.


Ei Pahuuden Kartano nyt mikään mestariteos ole, kaukana siitä, mutta se on ajoittain yllättävänkin näppärä elokuva. Pidin kovasti elokuvan alkupuolesta jossa ei ollut olevinaan varmaa mikä talossa tapahtuvasta oli lavastettua ja mikä ei, ja lisämielenkiintoa asiaan toi se että edes Price ei tiennyt mitkä tempuista saattoivat olla vaimonsa järjestämiä. Olisinkin toivonut että juuri tätä osaa jossa ei tiedetä mikä on totta ja mikä ei olisi hyödynnetty elokuvassa enemmänkin, mutta nyt juuri katsojalle tehdään liian nopeasti selväksi että talossa kummittelee oikeasti ja mitkä ovat oikeasti talon aiheuttamia tapahtumia. Tämän vuoksi loppupuolen pikkunäppärät paljastukset Pricen ja Evelynin kohdalla tuntuvat jo turhilta lisäyksiltä, kun oli jo tehty selväksi että tärkeämpää on päästä näyttämään kummituslahtauksia.


Oikeastaan elokuva olisi voinut olla tietoisesti sekavampi ja vetää oikein kunnolla yli kaikkine paljastuksineen, umpikujineen ja hysterioineen. Elokuvan tarina kuitenkin sijoittuu kirottuun pöpilään ja parhaimmillaan elokuva onkin ahdettu täyteen joka suuntaan poukkoilevia hihittely-ääniä, nykivää leikkausta, vilkkuvia valoja, tärinää ja muuta kivaa joka istuu hyvin ns. hulluuteen. Siksi melkein tuntuukin siltä että olisikin ollut hauska jos elokuvasta olisi tehty täysin sekaisin oleva, ilman että ruvettaisiin selittelemään miksi mikin on siten kuin se on, mitä linkityksiä hahmoilla on tuonne ja tänne, ja mikä on totta ja mikä ei.


Pahuuden Kartono hylkää liian nopeasti mainion feikatun kummitustalo-idean, eikä mene tarpeeksi syvälle sekavuuteen ollakseen varsinainen mindfuck, vaan siitä tulee tavallinen kauhuelokuva.
Sellaisenaan se toimii kuitenkin ihan sujuvana viihteeenä, vaikka olinkin kovasti pettynyt siihen että alkupuolen kivoista välkkyvalo-stop motion-animaatiosta siirryttiin lopussa siihen tietokonemörköaaveeseen joka ei tee vaikutusta vaikka toisi mukanaan Belgialaisia konvehteja.


Muutamia kivoja efektejä, mukavaa urkumusiikkia, toimivia ääniefektejä ja yksi hiton hyvä näyttelijä.


Tähdet: ***
Pahuuden Kartano

...NOIR

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

8 Legs: Kuoleman Verkko (Arachnid, 2001)

Heti alkuun on sanottava VAU!
Ostin tämän elokuvan, 8 Legsin herra ties kuinka kauan sitten jostain alelaarista, mutta muoveissa se pysyi vielä tähän päivään saakka.

Ostin myös aikoinaan jostain toisesta alelaarista leffascoren elokuvaan nimeltä Arachnid, jota toisin kuin 8 Legsia pyörittelin soittimessa kerta toisensa jälkeen ja on edelleenkin mielestäni ns. kova sana.
Arvannette mihin olen matkalla, sillä 8 Legs on yhtä kuin Arachnid, mutta ennen tätä päivää minä en sitä tiennyt koska en ollut aiemmin vaivautunut lukemaan 8 Legsista muuta kuin takakannen juonikuvauksen, enkä pyrkinyt missään vaiheessa etsimään soundtrackin perusteella elokuvaa nimeltä Arachnid. Jos olisin tiennyt 8 Legsin olevan Arachnid, niin olisin varmaan katsonut sen aiemmin.

Seurattuaan puolinäkymätöntä tunnistamatonta objektia, tekee sotapoika pakkolaskun viidakkoon jossain päin Guamia. Seuraavaksi hän näkee puolinäkymättömän avaruusolennon jonka seivästää jokin vastaavasti huomaamaton olento. Sotapojan kimppuun hyökkää iso hämähäkki, sotapojasta ei enää kuulla.
Siirrymme sairaalaan jossa lääkärit kiinnostuvat erään potilaan oudoista purentajäljistä, jotka muistuttava hämähäkin aikaansaannoksia, mutta ovat kooltaan ennenkuulumattomia. Siispä tohtori Leon (José Sancho) kokoaa tutkimusryhmän etsimään tätä uudentyyppistä hämähäkkiä. Paikka sattuu olemaan sama kuin minne se sotapoika oli tehnyt pakkolaskun.

Mukaan lähtevät tietenkin lääkärikollegojen lisäksi palkkasoturit joita johtaa hymypoika Valentine (Chris Potter) ja nörtti hämähäkki-intoilija Henri (Ravil Isyanov.) Koska meillä on koossa nyt aseintoilijat, tiedepöpit ja nörtti, niin joukosta puuttuu vielä joku. Kukakohan hän joku on? Ai niin, tietenkin se ns. seksikäs beibi joka saa myös edustaa hämähäkkipelkoisia ihmisiä ja hän on luonnollisestikin samalla myös se sankarillisen nykynaisen malli, lentäjä Mercer (Alex Reid.) Tosin se varsinainen virallinen elokuvan seksikäs beibi on tohtori Leonin turbohuulinen kollega, jonka kohdalla tosin pidetään pitkä monologi siitä kuinka pätevä hän niin kovin monella eri alalla, jotta emme muka ajattelisi häntä vain nivusissamme.
Arvatkaa vaan onko jo ensiminuuteilta selvää että Mercer ja Valentine pariutuvat. Todisteeksi siitä he riisuvat paitansa, koska Mercerin kenkä jäi johonkin kuoppaan hänen astuessaan siihen. No, kyllä se syy on ihan yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin.
Yksi palkkasotilaista saa punkkitartunnan ja nämä ovatkin jotain superpunkkeja jotka hiipivät ihon alle (kuten X-Ray Spex) ja kulkevat siellä. Eräässä vaiheessä nämä siedettävän kokoisen omenan kokoiset punkit sitten kaivautuvat poloisesta palkkasotilaasta ulos ja silmähän siinä mukana pulpahtaa.
Joukkiomme kuluttaa aikaa jossain alkuasukaskylässä ja yön aikana sinne hyökkää jokin,,, en minä tiedä,,, avaruussisilisko? Ai sori, se onkin kuulemma mutanttiliskohämähäkki. My mistake.
Selviää että se alussa kadonnut sotapoika oli Mercerin veli ja siksi Mercer oli suostunut tähän missioon, löytääkseen veljensä. Löytyyhän se veli, tai ainakin hänen jäännöksensä.
Välillä metsässä myllertää jokin olento joka sylkee ilmeisesti hapokasta siemennestettä tutkimusryhmän päälle.
Henri eksyy muusta ryhmästä ja päätyy koteloitavaksi. Ryhmä löytää Henrin joka kertoo että etsittävä olento on hämähäkin kaltainen, mutta ehdottomasti kotoisin muualta kuin Maapallolta. Olento koettaa keksiä keinoa lisääntyä meidän ekosysteemiimme sopivasti ja siksi on aiheuttanut kaikenmaailman mutaatioita kunnes löytää sen sopivan yhdistelmän jonka avulla jatkaa sukuaan. Öö, okei.
Avaruushämähäkki tulee ja tutkismusryhmän jäsenet pakenevat, mutta poloinen tohtori Leon saa päälleen hapokasta siemennestettä.
Jäljellä ovat se tohtori Leonin hottis kollega jonka voin nimetäkin, eli hän on Susana (Neus Asensi), sekä Mercer että Valentine. Missä vaiheessa kaikki muut ovat kadonneet, en tiedä.
Kolmikko päätyy keskellä viidakkoa sijaitsevaan romuvarastoon, koska minne muuallekaan he olisivat menneet. Hmm, jostain syystä seuraava kohtaus tuo elävästi mieleen Aliensin lopun. Valentine (Hicks) on loukkaantunut ja toimii enemmän painolastina kuin apuna, jättihämähäkki (kuningatar-Alien) laskeutuu hidastetusti yläpuolelta ja seivästää selkäpuolelta Susanan (Bishop), kun taas Mercer imitoi toimillaan ketäs muuta kuin Ripleyta. Mercer ja Valentine pääsevät ulos, kun Mercer näkee edesmenneen veljensä joka onkin pelkkä iho ja sisällä on mutanttimörkö. Tuo viimeinen osuus osoittautuu uneksi ja hänen herättyään saapuvat paikalle muutkin palkkasotilaat. No, okei yksi heistä ja eräs alkuasukasopas.
Sitten onkin aika mennä luoliin etsimään avaruushämistä, koska nyt se on henkilökohtaista. Hämähäkki ei arvosta kotihäirintää ja tappaa sen paikalle saapuneen palkkasotilaan ja rupeaa koteloimaan Merceriä. Onneksi Valentine ilmestyy paikalle ampumaan ja alkuasukasopas puhaltaa avaruushämistä myrkkynuolella takapuoleen. Avaruushämähäkki päätyy tippukivimuodostelman seivästämäksi. Öö, hei Mercer näit juuri hetki sitten että luola oli täynnä avaruushämiksen munia. Ett viittis tehdä jotain muutakin asialle kuin sanoa ”painutaan helkkariin täältä.”

Loppukuvaksi vielä vilautus toisesta isosta avaruushämähäkistä seuraamassa tilannetta.

8 Legs on roskaelokuva, mutta jotenkin tuntuu että elokuvan tekijät ovat itsekin tienneet sen ja silti halunneet tehdä parhaimpansa ilman että koettaisivat olla tekonokkelan itseironisia ja sillä tavoin peitellä sisältönsä huttua. Siispä tarjolla on tarina joka on vain tekosyy päästä näyttämään ajoittain ihan onnistuneitakin ällötyskohtauksia, näyttelijöitä joiden oikea paikka olisi takassa ja efektejä jotka ovat enimmäkseen niin huonoja että ne ovat Huonoja.

Ollaanpa kuitenkin rehellisiä, sillä otimme katseltavaksi elokuvan jossa on jättiläismäinen avaruushämähäkki, emme siis varmaankaan odottaneet mitään suurestikaan vakavaa elokuvaa. Tämä seikka huomioon ottaen onkin yllättävää kuinka asiallisesti elokuva on tehty. Ei siis heiluvia tissejä ja yletöntä goreilua, vaan pikemminkin eräänlainen halpahämähäkkiversio Aliensista ja Predatorista. Edellinen tulee mieleen tavasta millä hämähäkin liikkeitä kuvataan ja etenkin siinä viidakon romuvarasto-kohtauksessa joka on selkeästi hakenut innoitusta Aliensista, vaikka tuota ei ehkä ylimalkaisesta kuvauksestani huomaakaan. Predator puolestaan tulee mieleen tietenkin miljööstä, mutta myös tavasta jolla elokuvan alussa näytetään otuksia eräänlaisen näkymättömyysverhon takana.

8 Legs on varsin viihdyttävää roskaa. Se ei saa roikkumaan sohvan reunalla, eikä anna edes kunnon syitä valita sitä katsottavaksi alunperinkään. Mutta jos sen sattuu koneeseensa laittamaan, niin tarjolla on ihan hyvä hirviöelokuva ajantappamiseksi, jossa on aivan liian hyvä musiikki sisältöönsä nähden.

Dark Label-julkaisuksi se on yllättävän hyvä, sillä tuolla nimikkeellä ei kannata pahemmin kehuskella kun katsoo millaista sontaa suurin osa Dark Labeleista on.

Jotta tekin kuulisitte 8 Legsin, tai paremminkin Arachnidin musiikkia joka siis on eittämättä elokuvan paras puoli, niin olkaa hyvät.



Tähdet: ***
8 Legs: Kuoleman Verkko

...NOIR

tiistai 12. lokakuuta 2010

Paholaisen Portti (The Gate, 1987)

Sopivasti arkea sekoittamaan tullut sairasloma herätti ajatuksen siitä, että viikon voisikin pyhittää jonkinlaisella elokuvalliselle putkelle. Mitä muutakaan sitä tekisi kun joutuu olemaan kotona puhekiellossa ja kaupan päälle korvatulehdus aiheuttaa sen ettei haluaisikaan kuulla keskustelujen toista osapuolta kun ei saa itsekään puhua.
Siispä valitkaamme yllätyksettömästi genreksi vaikkapa kauhu, jota ei blogissa esiintyvästä kokonaislukumäärästään huolimatta ole paljoa viime aikoina tullut seurattua.


Kauhu.
Ihana, kammottava, naurettava.
No eipäs pilailla, minun maullani olemme todennäköisesti vain heistä jälkimmäisen seurassa.


Pääni ja käteni välinen satunnaisgeneraattorini valitsi kauhukokoelmani joukosta ensimmäiseksi tämän elokuvan, Paholaisen Portin josta minulla on erikoiset muistot lapsuudesta. Niitä kun ei tunnu olevan. Muistan katsoneeni tuon elokuvan aikoinaan uutena ja muistan kuinka siitä puhuttiin koulussa kovastikin. Kasettikin tuli sitten ostettua ja siitä luovuttua vasta muuttaessani nykyiseen asuntooni, eli 10 vuotta sitten. Silti vannon että en muista yhtikäs mitään elokuvan sisällöstä. Siis muuta kuin takakannessa mainitun seikan että myrskyn jälkeen päähenkilön takapihalle on syntynyt reikä ja sitten ökkömönkiäiset riehuvat, mutta muistanko sen oikeasti vaiko luinko siitä vasta äskettäin dvd:n kannesta. Nyt siis pelkäänkin etten muista elokuvan sisältöä siksi että se on täyttä sontaa ja olen tietoisesti halunnut unohtaa sen, mutta tulisin nyt avaamaan oman the gateni muistiin piilotettujen helvetin lieskojen luokse.


No, katsotaan ja sitten jatketaan.


Glen (Stephen Dorff) on pikkupoika joka on,,, no pikkupoika. Siinä se.
Erään myrsky-yön seurauksena on takapihan puu kaatunut ja sen aiheuttamana on maahan jäänyt reikä. Glenin ystävä Terry (Louis Tripp) uskoo että kaatuneen puun ansiosta maasta löytynyt kivi on geodi jolla voisi rahastaa ja jos siellä on yksi geodi lienee siellä useampikin, joten kaverukset suurentavat aukkoa mineraalietsinnöissään.
Glen uskoo aukon sisältävän jotain pahaa, mutta ei osaa sanoa mitä. Ehkä Gleniä kannattaisi kuunnella, tai kenties pikemminkin aukkoa sillä sen verran uhkaavan kuuloista murinaa sieltä kaikuu.
Glenin vanhemmat lähtevät matkoille ja suostuvat siihen että ulkopuolisen lastenvahdin sijaan Glenin teini-ikäinen isosisko, Alexandra (Christa Denton) olisi sovelias huolehtimaan veljestään.
Terryn ja Glenin rikottua löytämänsä kiven tulevat he samalla avanneeksi elokuvan tarkoittaman portin ja täten vapauttaneeksi jotain ikävää. Siispä pian Glen levitoi ja Terry saa halailla edesmennyttä äitiään joka muuttuu kuolleeksi koiraksi.
Pelokas Glen haluaisi soittaa vanhemmilleen, mutta Alexandra kieltää tämän sillä hän on toistaiseksi kiinnostuneempi bilettämisestä kuin veljensä pelkotiloista.
Terry ymmärtää hevimusiikkia kuunnellessaan että tottakai hän ja Glen tulivat avanneeksi portin jota kautta demonit pääsevät maanpinnalle. Glenin ja Terryn onneksi portti ei täysin auki, sillä se edellyttäisi ihmis- tai eläinuhria aukkoon heitettäväksi. Joten Terry pyörittää hevilevyä taaksepäin löytääkseen sanat joilla demoniportti suljetaan ja huh huh, kohta vaikuttaakin siltä että kaikki on hyvin ja huolet tiessään. Paitsi että tovi sitten kuolleen perheen koiran ruumis tuli heitettyä tuohon samaiseen aukkoon, kiitos Alexandran ystävän joka ajatteli että eläinlääri ilmeisesti sijaitsee takapihalla sijaitsevassa reiässä. No oh-ho, eipä siis taida Terryn hevimusiikkimanauksesta olla hyötyä.
Pian alkavat demonihyökkäykset ja kummittelut kun ovet sulkeutuvat itsestään, naamat painuvat kasaan sylkien visvaa ja kumipukuhirviöt koettavat vetää uhreja sängyn alle. Etenkin elokuvan miniatyyrihirviöitä on hauska katsella.
Ystävyksemme koettavat hyödyntää Raamatun säkeitä demoniportin sulkemisessa, mutta sehän saa aukon vain entistä vihaisemmaksi ja kohta reikään pudonnut Terry pääseekin kokemaan millaista on kuulua sisäpiiriin.
Terry pääsee ulos aukosta ja Raamattu heitetään korvaukseksi, mikä puolestaan aiheuttaa räjähdyksen joka sulkee aukon. Se siitä sitten. Niin paitsi että zombie nappaa Terryn seinän sisään.
Zombie kaatuu maahan hajoten joukoksi kääpiödemoneja ja sitten puukotetaan riivattua Terrya silmään Barbie-nukella.
Nyt sekä Alexandra että Terry on viety pois demonien toimesta ja heidät uhraamalla saataisin vapautettua se perinteinen maailmojensyöjä, ultimaattinen tuho ja turmelus, mikä lie masteridemoni. Sitähän Glen ei aio sulattaa, vaan keksii keinon vapauttaa ystävänsä ja siskonsa demoneilta, estää pahaa saamasta maailmaa valtaansa ja pitää televisioluvan korotukset kurissa. No, jälkimmäinen on mahdoton tehtävä, mutta esimerkiksi Saatanan pysäyttäminen on niin sanotusti pala kakkua:

A. Ensin puukotetaan kämmeneen ilmestynyttä silmää.
B. Sitten ammutaan leluraketilla päädemonia ja eikös se siitä ryhdy paukahtelemaan iloisena ilotulituksena.
Aurinko nousee, Terry ja Alexandra ovat kunnossa ja kuollut koirakin palaa henkiin. Talo ja piha ovat kuin pommin jäljiltä, joten siinäpä sitä onkin vanhemmille selittelemistä. Eipä taida Alexandra toistamiseen jäädä vastuuseen.

Okei, tämä on ihan hauska elokuva, mutta kyllä minä elokuvaa katsoessani ymmärsin täysin miksi se ei lopulta jättänyt kunnollisia muistikuvia. Kyseessä on aika harmiton ja kevyt kauhuelokuva jota voisi oikeastaan kutsua lastenkauhuksi. Itseasiassa jos muistatte tv-sarjan Pelottaako, niin tässä elokuvassa on hyvin paljon samaa sen kanssa. Samaan tapaan tämäkin on miellyttävää seurattavaa, mutta koska kohdeyleisö koostuu ihmisistä jotka nukkuvat yövalo päällä, niin mitään suurempaa kauhua ei viljellä. Mikä ei tietenkään tarkoita etteikö tässä elokuvassa olisi pari kohtausta jotka eivät mielestä sovi kovinkaan hyvin sen K15-ikärajan alle. Ei siinä mitään vikaa ole että tehdään nuorille ns. kauhuelokuvia joissa ei mässäillä raakuuksilla, alastomuudella, tai edes One Hour Photomaisella ahdistavuudella, vaan ollaan enemmän hyväntuulisen säikyttelyn tiellä. Tämä kuitenkin selittää miksi elokuva on ollut muksuna suuressa suosiossa, mutta ei ole jäänyt aikuisen mieleen koska se on suunnattu sille nuorelle minälle ja kauhun suhteen sitä mieltää kauhuksi enemmänkin elokuvia jotka eivät sovellu nuorelle minälle.


Nyt, vuonna 2010 tämä elokuva herättää monia positiivisia tuntemuksia. On hauska katsella vuoden 1987 muotia ja kuunnella sen ajan musiikkia, etenkin kun elokuvan pääosan lapset ovat suunnilleen samaa ikäluokkaa tämän katsojan kanssa ja täten hahmojen erilaisuudesta huolimatta heihin, tai pikemminkin sen ajan maailmaan on helppo samaistua.


Elokuvan näyttelijät eivät nyt kovin kummoisia ole ja esimerkiksi ei tämän perusteella olisi uskonut Stephen Dorffin jatkavan elokuvauralla, mutta ei heitä Paholaisen Portin yhteydessä inhoakaan. He ovat vain lapsia näyttelemässä lapsiystävällisessä fantasiakauhussa.


Elokuvan efektit viimeistään vievät sydämen mukanaan, sillä sitä melkein putoaa polvilleen kiittämään Jahvea kun näkee mielikuvituksellista stop motionia toteutetun mielikuvituksellisilla kumihirviöillä.
Etenkin efekti jossa irtileikkautuva käsi muuttuu madoiksi osutessaan lattiaan oli erittäin hieno.


Pidin myös suuresti ideasta jossa joukkomme koettaa sulkea porttia lukemalla Raamattua, mutta koska he eivät tiedä mitä sieltä pitäisi lukea, lukevat he vain sattumalta valittuja kohtia. Oli myös hauskaa kuinka Raamatun tekstit toimivat vain päinvastoin kuin haluttiin ja Terry huutaakin että reikä tulee vain vihaisemmaksi Raamatusta.

Ilman kolmea kohtausta minäkin suosittelisin tätä elokuvaa sen ikärajalla, mutta elokuvan zombie on liian Romeromainen sopiakseen muksuille ja kohtaus jossa Glen puristaa demoni-isänsä naaman kasaan sen pursuten valkeaa visvaa ja lopulta koko pään pudoten maahan smegmaklöntiksi on ehkä hieman lapsiturvaton. Emmekä saa unohtaa silmään puukotusta Barbiella.

Muutoin kyseessä tosiaankin on Pelottaako-sarjan ystäville sopiva kevyt, harmiton, ehkä turhan helposti unohtuva säikyttelyelokuva jolla on muuten ihan hemmetin cool kansikuva, ja uskonkin monen muistavan tuon kannen vaikka eivät olisi itse elokuvaa nähneetkään.

Tähdet: ***
Paholaisen Portti

...NOIR

maanantai 11. lokakuuta 2010

Fragments (2008)

On aivan tavallinen päivä aivan tavallisessa kahvilassa. Täällä meillä on vitsaileva isä tyttärensä ja hänen ystävänsä kanssa. Tohtori hakemassa kahvikupposen matkalla töihin. Tarjoilija joka keskittyy enemmän puhelimeensa kuin asiakkaisiin. Huonoja uutisia kuullut perusmies miettimässä jatkoa.
Sisään astuu muiden asiakkaiden seuraksi herra joka päättää muuttaa tämän tavallisen päivän päinvastaiseksi ottamalla esille pistoolin ja ampumalla kahvilan asiakkaita. Toimenpiteensä jälkeen pyssymies lopettaa myös oman elämänsä.
Jatkossa seuraamme kahvilan asiakkaiden ja työntekijöiden elämää kun he koettavat selviytyä tragediasta. Meillä on poika joka sulkeutuu hiljaisuuteen, tyttö josta tulee uskonnollinen fanaatikko, haetaan seksiä, lääkkeitä, uhkapelejä ja muuta jolla vain voitaisiin unohtaa tapahtunut. Osa ihmistä kohtaa toisensa tarinan kulkiessa näin sitoen lankoja, osa tarinoista noudattelee niin tarkasti jo luotuja sääntöjä Babel/Crash/21 Grammaa-tyylisiin elokuviin, että kiinnostus niitä kohtaan laskee ja osa elokuvasta on oikeasti mielenkiintoista seurattavaa ja saa ohimennen miettimään että miten tälläinen elokuva on mennyt valtaväestöltä ohitse, etenkin kun katselee elokuvan näyttelijöiden tunnettavuutta. Dakota Fanning, Kate Beckinsale, Guy Pearce, Jackie Earle Haley, Forest Whitaker, etc. Fragments on valmistunut vuonna 2008 jolloin osa tämän elokuvan tähdistä on ollut suuren mediahuomion alaisuudessa, kuten vaikkapa Haley tuolloin tuloillaan olevan Watchmenin ansiosta.
Mutta niin, elokuva siis kuvaa ampumistapaukseen jollain lailla liittyvien ihmisten elämää tapahtuman jälkeen ja aina välillä näemme takaumana kohtauksia itse ammuskelusta jota sitten avataan kohtaus kohtaukselta enemmän jotta saamme tietää kuinka paljon asianomaiset muistavat tapauksesta oikein tai väärin.


Fragments, tai Winged Creatures kuten sen alkuperäinen nimi kuuluu on elokuva josta on vaikea löytää haukuttavaa, eikä se edes ole oikeastaan tarpeen, mutta ylistyssanojakaan ei saa sitten millään sanotuksi.

Tarina on lähtökohdiltaan ihan hyvä, näyttelijät tekevät pääosin hyvää työtä, eikä elokuva sorru yltiösynkkään, saati juhlallisen onnelliseen lopetukseen. Tämä on jotenkin koko ajan vajaalla tankilla liikkuva elokuva jossa koko ajan odottaa sen vihdoin pääsevän vauhtiin, mutta sittenkin jatketaan samalla löysällä energialla. Sinänsä tämän ei katso olevan maata järisyttävä ongelma, koska niin monet vastaavat elokuvat tekevät sinne sitten sen jonkin kohtauksen loppupuolelle jossa tavallaan räjäytetään kaikki esille. Kuitenkaan Fragmentsin puolivauhti ei ole sille hyväksikään koska tässäkin elokuvassa osa ihmistarinoista ovat niin tyypillisen kliseisiä että oikein ihmetyttää että ihan tosi?

Esimerkiksi Forest Whitakerin hahmo on eräänlainen luuseri joka on saanut kuulla lääkäriltään huonoja uutisia, mutta heti ammuskelun jälkeen hänestä tulee se ns. viimeiseen hengenvetoon-mies joka lähtee kasinoille pelaamaan ja tottakai voittaa heti ihan julmetusti rahaa.

Entä tämän jälkeen?
No sitten hän tietenkin häviää rahansa, lainaa lisää koronkiskurilta, häviää rahansa ja häneltä murskataan käsi.
Eli aika tyypillinen idea tämänkaltaiseen elokuvaan.

Vastaavasti taas mukana on joitakin todella hienoja pieniä huomioita kuten Guy Pearcen esittämän lääkärihahmon kohdalla.
Guy Pearcen hahmo ei ollut todistamassa itse ammuskelua koska hän poistui juuri sitä ennen kahvilasta, mutta hän muistaa avanneensa oven miehelle joka sitten paljastui ammuskelijaksi. Tämä tieto saa Pearcen masennuksen valtaan, sillä vaikka hän tietää ettei voinut aavistaa mitä tuleman pitää, niin hän ei saa päästään irti ajatusta että juuri hän päästi ampujan sisään, vaikka tokihan hän olisi päässyt sisälle muutoinkin. Tämä saa Pearcen hahmon epäilemään kykyjään ja hän päätyykin aiheuttamaan vaimolleen hänen tietämättään lääkkeiden avulla päänsärkyjä, jotta voisi sitten hoitaa ne ja tuntea siten suojelevaa tarpeellisuutta.

Tämä myrkytys-idea alkaa vain liian nopeasti tuntumaan joltain hullun professorin toimilta pulttipääruumiin herättämisessä, eikä traumatisoituneen miehen tavasta parantaa itseään. Joten lähtökohdiltaan hyvässä ideassa ruvetaan aivan turhaan monimutkaistamaan sitä.

Mukana on hyviä ideoita, huonoja ideoita ja kuluneita ideoita. Osaan niistä sopii varsin mainiosti Fragmentsin pääosin hidas tapa esittää asiat ja osasta ei vain jaksa välittää aiheestaan huolimatta.
Dialogi esitetään lähes koko ajan hiljaisesti mikä tekee siitä välillä turhan varovaisen oloista ja jälleen kerran mieleen tulee puolitehoisuus.

Näyttelijät ovat pääosin hyviä ja vain ja ainostaan yksi heistä aiheuttaa toiveen että hänen tilallaan olisi joku muu. Kyseessä on Troy Garity kriisiterapeutin roolissa, sillä hänen monotoninen puhetapansa ja tylsistynyt katseensa eivät oikein istu hahmoon jonka uskoisimme pystyvän auttamaan ammuskelun vaikutuksen uhreja. Ja jos kyseessä on suunniteltu tapa näytellä, niin sori vaan se ei toimi.
Pääosin kuitenkin kukin tuntuu ihan sopivalta rooliinsa, vaikkakin on pakko todeta että Dakota Fanningin muuntuminen perustytöstä uskonnolliseksi fanaatikoksi kompuroi pahemman kerran. Ei kylläkään esiintymistavan vuoksi, vaan koska jostain syystä elokuvantekijät olivat päättäneet että hän saa heti suunsa avattuaan ja kliseitä suoltaessaan suuren joukon ihmisiä uskomaan puheitaan. Hitto! Jos minä menen tuonne kaupungille ja paasaan että Jumala tulee hakemaan syntiset, niin ainoat ihmiset jotka kommunikoivat kanssani ovat poliisit.

Kelpo näyttelijätyöstään ja ihan hyvästä tarinastaan huolimatta Fragments tuntuu siltä kuin äiti kutsuisi syömään ja perillä huomaisit että hän olikin tilannut pitsat. Ovathan ne pitsat hyviä, mutta sinä odotit oikeaa äidin tekemää kotiruokaa. Eli Fragments on ihan kelpo nautittava, mutta siitä puuttuu se jokin mikä olisi saanut sen tähtinäyttelijöistään huolimatta keräämään huomiota, saati sitten erottumaan parempien kanssaelokuvien joukosta.
Musiikki oli nättiä.

Tähdet: ***
Fragments

...NOIR