Suurin osa Teistä naispuolisista elokuvabloggaajista tiedätte mistä puhun, sillä näyttääpä siltä että etenkin kauniimpaa sukupuolta edustavat elokuvakirjoittajat keskittyvät toistuvasti ja usein kuolaamaan komeiksi kutsuttavien miesnäyttelijöiden lihan perään. En siis ole negatiivisesti kritisoimassa naispuolisten kollegojeni toimia (minähän kumarran Teidän edessänne), sillä koska elokuva on visuaalinen ilmentymä niin tokihan sitä saa halutessaan nostaa elokuvan tärkeimmäksi anniksi tuuheat kulmakarvat, väreilevän kankun, taikka hulmuavat hiuslihakset. Siispä sallittakoon myös minulle ja muillekin keskittyminen pintaan, paljaaseen taikka peiteltyyn ja siinä avuksi saapukoon Razor Blade Smile.
Tarina?
Aloitamme tyylitellyllä mustavalkokuvalla ja olemme jossain päin menneisyyttä. Haluaisin sanoa... viktoriaanisella ajalla? No, sanotaan että ajassa ennen televisiota, se on ihan tarpeeksi lähellä totuutta. Paikka näyttää hieman Cradle Of Filthin levykannelta, mutta tärkeintä on että kamera kieppuu ja kääntyilee, zoomailee ja vaikka mitä sillä kaksi miestä on poseeraamassa kameralle eri asennoissa koska he aikovat kaksintaistella musketeillaan. Toinen miehistä kuolee ja paikalle säntää huutaen ”nouuu!” Lilith Silver (Eileen Daly) joka ampuu tätä toista miestä, ja tämän miehen lakeija ampuu sitten Lilithia.
Seuraavaksi klassinen yksi väri (punainen) ja muuten mustavalkoista-osuus jossa Lilith makaa verisenä sängyllä. Lilithin ampuma mies ei kuollut luotiin koska on yllätys yllätys vampyyri joka sitten pelastaa Lilithin hengen tekemällä hänestä vampyyrin.
Sitten siirrymme Bondmaiseen alkutekstiosuuteen jossa Lilith heiluu ampumassa, heiluttamassa miekkaa ja partakoneenterät lentelevät. Saamme myös kuulla sen modernin vampyyrielokuvan lähes pakollisen kommentin siitä kuinka kannattaa unohtaa kaikki mitä uskoo tietävänsä vampyyreista ja blaa blaa blaa. Voimmekin siis siirtyä goottiklubille jossa Lilith selittää mille lie cybergooteille kuinka kannattaa unohtaa kaikki mitä luulee tietävänsä vampyyreista ja blaa blaa blaa, mihin sitten eräs goottineito vastaa blaa blaa blaa Bram Stoker blaa blaa blaa.
Punasävystä siniseen kun Lilith pukeutuu lateksiin, ottaa aseet mukaansa ja lähtee töihin ammuskelemaan ihmisiä. Lilith kun on palkkatappaja.
Mukana on tietenkin kohtauksia jossa Lilith hidastetusti avaa suunsa sähisten paljastaen näin hampaansa.
Jatkossa saamme selville että on olemassa tälläinen eräänlainen Hellfire Club, jonka johdossa on tuo aiemmin tapaamamme Lilithin vampyyriksi muuttanut mies, Sethane Blake (Christopher Adamson) ja että tietenkin Lilith haluaa kostaa hänelle ja tappaa siksi Sethanen klubin jäseniä. Mutta eihän se sellainen sovi, joten Lilith täytyy pysäyttää, mutta tässä vaiheessa Sethane ei vielä tiedä sen olevan nimenomaan Lilith joka hänen joukkoaan harventaa. No kuitenkin, tuon edellämainitun klubin jäseniin kuuluu myös etsivä Price (Jonathan Coote) joka ei toki tiedä ryhmänsä johtajan olevan vampyyri, vaan hän luulee tämän klubin olevan ihan perinteistä saatananpalvontailottelua josta ei ole siis haittaa kenellekään. Price saa tehtäväkseen selvittää kuka Sethanen opetuslapsia pistää alle maan. Tietenkään Price ei edes usko vampyyreihin, joten siitä saamme sen henkilön jonka mieli tulee avautumaan todelliselle maailmalle.
Jotta voimme helposti yhdistää Lilithin ja Pricen tiet, saa Lilith toimeksiannoksi pistää hengiltä Price. No o-ho, enpä olisi tuota käännettä arvannut.
Onneksi välissä näemme industriaalilla ryyditetyn goottineitojen lesbokohtauksen, sillä se tästä puuttui vielä. Syy tälle on ilmeisesti paljaan pinnan esittelyn lisäksi se, että tässä vampyyreista intoileva ihmisgootti saa tuta miltä tuntuu kun bylsii oikean vampyyrin kanssa. Sori, se johtaa kuolemaan ja ruumiinpolttoon.
Jossain vaiheessa Price sitten uskoo Lilithin olevan vampyyri ja koettaa iskeä vaarnan hänen sydämeensä, mutta omaan massuunhan se iskeytyy.
Sitten juostaan hidastetusti kumipuvussa ja karvalakissa ja ammuskellaan Reservoig Dogs-imitaattoreita. Sethane ilmestyy paikalle, tappaa yhden Lilithin ystävistä ja ehdottaa Lilithille liittymistä häneen taikka kuolemaa.
Toisaalla Price parantaa vatsassa ammottavan verisen haavansa vetämällä kamaa.
Lilith päättää kostaa ystävänsä kuoleman ja hyökkää Sethanen kartanolle ammuskellen nahkapukuisia naisia ja heilutellen miekkaa. Sitten lyödään pari päätä irti ja Price tulee häiritsemään. Nyt Price saa tietää että hänen rakastamansa saatanaklubin johtaja Sethane onkin vampyyri, joten tottakai Price ampuu itsensä.
On aika Sethanen ja Lilithin harrastaa miekkailua ja se edellyttää poseerausharjoituksia.
Joo, en minäkään jaksa juonesta välittää tämän elokuvan kohdalla, mutta onneksi lopussa on ihan kiva käänne.
Lilith saa päihitettyä Sethanen ja on juuri lyömässä hänen päänsä irti, mutta sitten selviääkin että koko juttu on ollut vain heidän välistään leikkiä jossa he kiusoittelevat toisiaan. Kaikki on ollut vain kasvatusta heidän väliseensä kaksintaisteluun jossa katsotaan kumpi on enemmän vampyyri tai jotain.
Razor Blade Smile on elokuva jonka ei pitäisi tulla yllätyksenä katsojalleen, sillä jo kannesta näkee koko sisällön. Kyseessä on halpiselokuva kumipukuisesta palkkatappajavampyyrista ja se sisältää kaiken sen mitä sellaiseen kuuluu. Tarina josta ei jaksa kiinnostua, paljasta pintaa, todella huonoja näyttelijöitä, liian innokas ohjaaja joka haluaa tunkea kaiken maan ja taivaan välillä kameran eteen vaikka varaa siihen ei olisikaan, saati sitten kykyjä hyödyntää esitettävää oikealla tavalla. Pentagrammeja, goottimusiikkia, industriaalia, nahkaa, lateksia, korsetteja, kynttilöitä, ammuskelua, miekkailua, ja uskomattoman kliseista vampyyrijutustelua.
Hieman ärsyttää kuinka ns. modernissa vampyyrielokuvassa tuntuu olevan vaatimuksena se, että joku aina selittää kuinka vampyyrit eivät ole oikeasti sellaisia kuin millaiseksi he ovat kirjoissa ja vanhoissa elokuvissa kuvattu. Siispä sitä puuduttavaa selitystä siitä kuinka auringonvalo ei tapa heitä, kuinka he eivät pelkää ristejä ja valkosipuli vaikuttaa vain hengityksen laatuun. Okei, ymmärrän että tuollaisilla seikoilla halutaan tuoda perinteisiin käsityksiin muutoksia ja kenties sitoa vampyyreja muka todellisuuteen, mutta miksi siitä pitää aina esittää monologi, tms? Eikö se riitä että näemme kuinka vampyyri kävelee rannalla kiinanpalatsikoiransa kanssa auringon hymyillessä taivaalla, ilman että joku kertoo meille että hupsistakeikkaa kuinka aurinko ei kiusaakaan Lestatia.
Väliäkö tuolla.
Razor Blade Smile on siis halpatuotantoelokuva joten siltä ei kannata odottaa mitään järin näyttävää, vaikka ohjaaja Jake Westilla onkin selkeästi ollut halu esittää jotain näyttävää. Tavallaan on hienoa että West ei ole pitänyt rahanpuutetta ongelmana, mutta valitettavasti sen näkee ruudulla ja ei aina kovinkaan positiivisena asia. Siksipä elokuvaan on koetettu luoda valheellisen rahakas ulkoasu kaikkine visuaalisena jippoineen, mutta koska ne jipot ovat yksinkertaisesti joko amatöörimäistä kameranheilutusta, värisävyn muutosta, tai sellaista että kuvaan on kannettu kaikki kliseiset goottikamat mitä omasta ja kavereiden kotoa on löydetty. Nämä seikat saavat elokuvan näyttämään enemmänkin romuvarastolta kuin miltään muulta. Westin selkeä innokkuus koettaa kaikkea mahdollista on johtanut siihen ettei hän ole ymmärtänyt mikä on tarpeen ja mikä vain liikaa. On kiva että ohjaaja on selkeästi ollut innoissaan, mutta jos se innostus tulee esille jokaisen kameran nappulan painalluksella, ei lopputulos ole kovinkaan mielenkiintoista vaan se näyttää joltain Hauskimpiin Kotivideoihin feikatulta videolta. West sortuu jopa siihen klassiseen kliseeksi muodostuneeseen kohtaukseen jossa menetyksen kokeva henkilö nostaa kätensä taivaallee tuskanhuudon kera ja kamera nousee hidastetusti ylös ja sama kohtaus leikataan näkymään montaasina.
Hauskaa on kuitenkin samalla juuri se että elokuva on tungettu täyteen kaikenlaista ja ideana on kuvata kumipukuista seksikästä palkkatappajavampyyria, mutta välillä tulee mieleen ajatus että jonkun olisi pitänyt jarrutella Westia. Silti elokuva ei tunnu liikkuvan mihinkään ja tekee senkin vähän uskomattoman hitaasti. On kuin joku olisi antanut ohjaajalle korillisen kaikenlaista kimaltelevaa rojua jonka hän on sitten vain kumonnut lattialla ja juoksentelee seuraavaksi sen ympärillä heilutellen värivikaista kameraansa, mutta silti lopulta kyseessä on vain paikallaan lojuvia romuja.
Näyttelijät ovat aivan umpisurkeita. Melkein itku tulee heitä katsoessa. Toisaalta heidän esiintymisensä on linjassa muun elokuvan kanssa. Repliikit kun ovat kaikki tyypillistä vampyyriroskaa ja muka bad ass-puhetta ja ne esitetään kuin oltaisiin brittien Bela Lugosi-imitaattorikilpailuissa. Siispä tarjolla on hirveää toljotusta, irvistelyä ja äänensävyjä jotka saavat maidon pursuamaan nenästä.
On vieläpä todella ääliömäisen hauskaa kuinka joka kerta kun vampyyri avaa suunsa niin se tehdään sillä klassisella hitaalla pään nostolla jolloin silmät ovat kiinni ja suusta tulee sihinää, ja sitä tapahtuu usein.
Niin ja voi Luoja kuinka rumasti ne kulmahampaat ovat toteutettu. Tulee ihan mieleen se kun lapset (ja aikuiset) leikkivät Jenkkipurukumien olevan jäniksenhampaat.
Nyt olen antanut Razor Blade Smilesta aivan liian negatiivisen kuvan, sillä ei se nyt kuitenkaan niin huono ole kuin miltä se ehkä kuulostaa. Toki se on B-elokuva, mutta se on B-elokuva jossa ohjaajalla on kaikesta kömpelyydestään huolimatta ollut selkeästi halu, innostus ja rakkaus tehdä elokuvaa. Siis hieman samaan tapaan kuin mitä näkee vaikkapa Ed Woodin leffoista. Mitä sitten vaikka lopputulos on kömpelöä seinään päin juoksua ilman kypärää, jos sen kerran tekee rakkaudesta.
Ongelmaksi kuitenkin muodostuu se että elokuvassa on ajoittain joitakin hyviä ideoita ja esimerkiksi alkutekstit oli toteutettu aivan liian tyylikkäästi varsinaista elokuvaa ajatellen ja tämä aiheuttaa sen ettei se ole ihan pelkkää roskaa, etenkin kun siinä tiedostetaan sen hupsu idea.
Toisaalta taas se on kuitenkin hyvin amatöörimäisen ettei sitä pääse kyllä laadukkuudellakaan lyömään.
Hauskaa joko hyvällä tai huonolla tavalla oli se, että elokuvassa jankataan moneen kertaan kuinka perinteiset kliseet vampyyreista eivät pidä paikkaansa, mutta sitten samalla elokuva oikein survoo kasvoille kliseita siitä millaista goottikulttuuri on. Siispä goottikulttuuri on pelkkää kumipukua ja röyhelöpaitaa, lävistyksiä, pentagrammikoruja, valkoista naamaa ja muuta sellaista mikä kuuluu pelkkään ulkonäköfantasiaan eikä todellisuuteen.
Razor Blade Smile ei siis ole tarpeeksi huono saadakseen pelkästään haukkumista osakseen koska se on sitä mitä sen kansi lupaakin, eikä se ole missään nimessä hyvä elokuva jotta sitä uskaltaisi oikein kenellekään suositella.
Tämän elokuvan paras puoli on Eileen Daly milloin missäkin kumipuvussa. Hän on näyttelijänä aivan kauhea, oli sitten kyse liikkumisesta tai puhumisesta, mutta voi hyvä tavaton hän näyttää seksikkäältä olleessaan kumissa. Silmät oikein sulavat häntä katsoessa. Tämä tosin aiheuttaa sen että jos ei pidä Eileen Dalya kauniina, niin tällä elokuvalla ei ehkä ole mitään tarjottavaa. Koska en todellakaan uskalla suositella tätä varauksetta roskaelokuvien ystäville, enkä todellakaan ns. hyvien elokuvien ystäville.
Toisaalta elokuva jossa soi Fields Of The Nephilim on jo pelkästään sen vuoksi katsomisen arvoinen.
Tähdet: **
Razor Blade Smile
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti