Sisään astuu muiden asiakkaiden seuraksi herra joka päättää muuttaa tämän tavallisen päivän päinvastaiseksi ottamalla esille pistoolin ja ampumalla kahvilan asiakkaita. Toimenpiteensä jälkeen pyssymies lopettaa myös oman elämänsä.
Jatkossa seuraamme kahvilan asiakkaiden ja työntekijöiden elämää kun he koettavat selviytyä tragediasta. Meillä on poika joka sulkeutuu hiljaisuuteen, tyttö josta tulee uskonnollinen fanaatikko, haetaan seksiä, lääkkeitä, uhkapelejä ja muuta jolla vain voitaisiin unohtaa tapahtunut. Osa ihmistä kohtaa toisensa tarinan kulkiessa näin sitoen lankoja, osa tarinoista noudattelee niin tarkasti jo luotuja sääntöjä Babel/Crash/21 Grammaa-tyylisiin elokuviin, että kiinnostus niitä kohtaan laskee ja osa elokuvasta on oikeasti mielenkiintoista seurattavaa ja saa ohimennen miettimään että miten tälläinen elokuva on mennyt valtaväestöltä ohitse, etenkin kun katselee elokuvan näyttelijöiden tunnettavuutta. Dakota Fanning, Kate Beckinsale, Guy Pearce, Jackie Earle Haley, Forest Whitaker, etc. Fragments on valmistunut vuonna 2008 jolloin osa tämän elokuvan tähdistä on ollut suuren mediahuomion alaisuudessa, kuten vaikkapa Haley tuolloin tuloillaan olevan Watchmenin ansiosta.
Mutta niin, elokuva siis kuvaa ampumistapaukseen jollain lailla liittyvien ihmisten elämää tapahtuman jälkeen ja aina välillä näemme takaumana kohtauksia itse ammuskelusta jota sitten avataan kohtaus kohtaukselta enemmän jotta saamme tietää kuinka paljon asianomaiset muistavat tapauksesta oikein tai väärin.
Fragments, tai Winged Creatures kuten sen alkuperäinen nimi kuuluu on elokuva josta on vaikea löytää haukuttavaa, eikä se edes ole oikeastaan tarpeen, mutta ylistyssanojakaan ei saa sitten millään sanotuksi.
Tarina on lähtökohdiltaan ihan hyvä, näyttelijät tekevät pääosin hyvää työtä, eikä elokuva sorru yltiösynkkään, saati juhlallisen onnelliseen lopetukseen. Tämä on jotenkin koko ajan vajaalla tankilla liikkuva elokuva jossa koko ajan odottaa sen vihdoin pääsevän vauhtiin, mutta sittenkin jatketaan samalla löysällä energialla. Sinänsä tämän ei katso olevan maata järisyttävä ongelma, koska niin monet vastaavat elokuvat tekevät sinne sitten sen jonkin kohtauksen loppupuolelle jossa tavallaan räjäytetään kaikki esille. Kuitenkaan Fragmentsin puolivauhti ei ole sille hyväksikään koska tässäkin elokuvassa osa ihmistarinoista ovat niin tyypillisen kliseisiä että oikein ihmetyttää että ihan tosi?
Esimerkiksi Forest Whitakerin hahmo on eräänlainen luuseri joka on saanut kuulla lääkäriltään huonoja uutisia, mutta heti ammuskelun jälkeen hänestä tulee se ns. viimeiseen hengenvetoon-mies joka lähtee kasinoille pelaamaan ja tottakai voittaa heti ihan julmetusti rahaa.
Entä tämän jälkeen?
No sitten hän tietenkin häviää rahansa, lainaa lisää koronkiskurilta, häviää rahansa ja häneltä murskataan käsi.
Eli aika tyypillinen idea tämänkaltaiseen elokuvaan.
Vastaavasti taas mukana on joitakin todella hienoja pieniä huomioita kuten Guy Pearcen esittämän lääkärihahmon kohdalla.
Guy Pearcen hahmo ei ollut todistamassa itse ammuskelua koska hän poistui juuri sitä ennen kahvilasta, mutta hän muistaa avanneensa oven miehelle joka sitten paljastui ammuskelijaksi. Tämä tieto saa Pearcen masennuksen valtaan, sillä vaikka hän tietää ettei voinut aavistaa mitä tuleman pitää, niin hän ei saa päästään irti ajatusta että juuri hän päästi ampujan sisään, vaikka tokihan hän olisi päässyt sisälle muutoinkin. Tämä saa Pearcen hahmon epäilemään kykyjään ja hän päätyykin aiheuttamaan vaimolleen hänen tietämättään lääkkeiden avulla päänsärkyjä, jotta voisi sitten hoitaa ne ja tuntea siten suojelevaa tarpeellisuutta.
Tämä myrkytys-idea alkaa vain liian nopeasti tuntumaan joltain hullun professorin toimilta pulttipääruumiin herättämisessä, eikä traumatisoituneen miehen tavasta parantaa itseään. Joten lähtökohdiltaan hyvässä ideassa ruvetaan aivan turhaan monimutkaistamaan sitä.
Mukana on hyviä ideoita, huonoja ideoita ja kuluneita ideoita. Osaan niistä sopii varsin mainiosti Fragmentsin pääosin hidas tapa esittää asiat ja osasta ei vain jaksa välittää aiheestaan huolimatta.
Dialogi esitetään lähes koko ajan hiljaisesti mikä tekee siitä välillä turhan varovaisen oloista ja jälleen kerran mieleen tulee puolitehoisuus.
Näyttelijät ovat pääosin hyviä ja vain ja ainostaan yksi heistä aiheuttaa toiveen että hänen tilallaan olisi joku muu. Kyseessä on Troy Garity kriisiterapeutin roolissa, sillä hänen monotoninen puhetapansa ja tylsistynyt katseensa eivät oikein istu hahmoon jonka uskoisimme pystyvän auttamaan ammuskelun vaikutuksen uhreja. Ja jos kyseessä on suunniteltu tapa näytellä, niin sori vaan se ei toimi.
Pääosin kuitenkin kukin tuntuu ihan sopivalta rooliinsa, vaikkakin on pakko todeta että Dakota Fanningin muuntuminen perustytöstä uskonnolliseksi fanaatikoksi kompuroi pahemman kerran. Ei kylläkään esiintymistavan vuoksi, vaan koska jostain syystä elokuvantekijät olivat päättäneet että hän saa heti suunsa avattuaan ja kliseitä suoltaessaan suuren joukon ihmisiä uskomaan puheitaan. Hitto! Jos minä menen tuonne kaupungille ja paasaan että Jumala tulee hakemaan syntiset, niin ainoat ihmiset jotka kommunikoivat kanssani ovat poliisit.
Kelpo näyttelijätyöstään ja ihan hyvästä tarinastaan huolimatta Fragments tuntuu siltä kuin äiti kutsuisi syömään ja perillä huomaisit että hän olikin tilannut pitsat. Ovathan ne pitsat hyviä, mutta sinä odotit oikeaa äidin tekemää kotiruokaa. Eli Fragments on ihan kelpo nautittava, mutta siitä puuttuu se jokin mikä olisi saanut sen tähtinäyttelijöistään huolimatta keräämään huomiota, saati sitten erottumaan parempien kanssaelokuvien joukosta.
Musiikki oli nättiä.
Tähdet: ***
Fragments
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti