keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Clown (2014)

Clown on niitä elokuvia jotka on tullut hankittua pääosin siksi, että on koonnut jotain 3 kympillä-pakettia ja todellakin halusi niistä kaksi, mutta koetti keksiä jonkin kolmannenkin joka ei nyt ainakaan kokonaispaketin laadullista, tms. arvoa laskisi. Siispä joo, tuo klovnikauhistelu saa kelvata. Kyllä se kuulosti juonikuvaukseltaan ihan siedettävältä ja toi ideallaan mieleen George A. Romeron aliarvostetun (tai alihuomioidun) Bruiserin, että kasvoilla on naamio joka muuttaa ulkonäön ohella ihmismielen. Toki myönnän, että jos olisin tilausta tehdessäni huomannut Eli Rothin olevan tekijäjoukoissa olisi Clown varmaankin jäänyt sikseen, koska ainakaan vielä tähän päivään mennessä en ole nähnyt yhtäkään Rothin elokuvaa joka olisi parhaimmillaankaan vain ihan ok ja yleensä ne ovatkin kaukana sen alapuolella. Niin, mutta tämähän onkin Rothin tuottama ei ohjaama, että ehkäpä sittenkin, koska olihan Rothin tuottama mutta Ti Westin ohjaama The Sacrament sentään aika hyvä. Clownin ohjaksissa puolestaan on sittemmin isoihin piireihin Spider-Manien avulla noussut Jon Watts, jonka omaan feikkitraileriin Clown sitten pohjautuukin ja niin sekä tieto feikkitrailerista kuin takakannen maininnat kyseessä olevan "...bloodbath" jossa on "...plenty of gore" toivat heti mieleen, että nyt liikutaan aiempien vastaavista lähteistä syntyneiden ns. modernien grindhouseleffojen äärellä (vrt. Machete, Hobo With a Shotgun, tms.).
Katsotaan...

Kun pikku-Jackin (Christian Distefano) syntymäpäiville palkattu klovni päätyy perumaan tulonsa, on ura-ensin-perhe-sitten-isä Kentin (Andy Powers) keksittävä joku korvaajaksi ja se joku on tietenkin hän itse. Onneksi aution talon pölyiseltä vintiltä löytyykin pellepuku ja sopivat kasvomaalit jolloin syntymäpäivät onnistuvat kuten pitääkin. Kaikki siis hyvin. Tai ainakin siihen saakka kunnes Kent seuraavana päivänä huomaa etteivät meikit lähde pesussa, peruukki pysyy päässä kuin liimattuna ja pukukin on kuin toinen iho. Aluksi sille on ihan mukava naureskella, mutta kohta tilanne on kaikkea muuta kuin huvittava varsinkin kun ilmenee, että talo josta puku löytyi oli autio koska omistaja oli kuollut ja syypää vaikuttaisi olevan juurikin tuo pellekostyymi. Luonnollisesti kyseessä on muinainen pohjoismainen demoni joka muutti aikoinaan ulkonäkönsä houkuttelevammaksi, voidakseen siten saada helpommin lapsia syötäväkseen. TOTTAKAI! Siispä vaikka Kent ei sitä haluakaan alkaa paholaispuku valtaamaan kehoa sekä mieltä, mikä tarkoittaa hillitöntä murhanhimoa ja kuplivaa bodyhorroria.

Pääosin keskinkertaista, mutta ihan kelvollista näyttelemistä ja kuten aika monet vastaavista lähtökohdista tehdyt elokuvat (ts. feikkitraileri) on Clown 1h 40min pituisena aivan liian pitkäksi venytetty, sillä kaikki alkuperäiset ideat ovat pakattu ensimmäiseen puoleentuntiin ja loppu tuntuu liiaksi täytemateriaalilta jossa kierrätetään itseään. Idea on kyllä hyvä ja pelkän "naamion" aiheuttama muodonmuutos saa lisää tehoa siitä ettei sitä oteta klovnilookin vuoksi tosissaan, mutta vähän turhan nopeasti siirrytään pelleilemään aiheella. Siispä kun aluksi ehkä annetaan ymmärtää tässä olevan kertomus hiljalleen luisumisesta hulluuteen ja olemaan siksi läheisillekin vaaraksi, niin 40 minuuttiin tullessa on jo huumoripainotteinen splatter tärkeämpää. Kun jäljellä on vielä tunti samaa niin sitä ei enää pahemmin välitä miksi Kent tekee mitä tekee ja niinpä ollaan jossain tavanomaisessa elirothismissa jossa mitä väliä on millään kunhan goretehosteet ovat kunnossa ja niitä on paljon. Mutta tosiaan, oikeasti pidän Clownin ideasta jossa viattoman oloinen seikka muuttaa ihmistä hirviöksi ja oli se sitten todellinen fyysinen muutos taikka pelkästään mielessä ei sillä niin merkitystä, koska tärkeää on se muutos. Toki ulkoisesti näkyvä siirtymä ihmisestä groteskiksi mörökölliksi on visuaalisesti näyttävämpää ja siksi varmaan Clownista on tehty jonkinlaisia yhtymäkohtia David Cronenbergin Kärpäseen, mutta sävy on kyllä tyystin toinen. Uskon vakaasti, että paremmalla rytmityksellä ja hillitymmän vakavammalla otteella Clownista olisi vaikuttavammaksi elokuvaksi ja siksi arvelen joidenkin ratkaisujen olleen joko Rothin vaatimuksia taikka ihan vain ohjaajan omia, mutta kuitenkin Rothin yleisöä ajatellen tehtyjä. Siksipä esimerkiksi kohtaukseen jossa Kent epätoivossaan koettaa tehdä itsemurhan on pitänyt pistää verisuihkeen väriksi sateenkaari ja kun ylipäätään tapahtuu jokin tappo tai mikä tahansa väkivallanteko ei riitä pelkkä verivana vaan sisälmyksien tulee lentää pitkin poikin. En nyt tiedä, alkuperäinen feikkitraileri on sen verran ympäripyöreä ettei siitä voi sanoa olisiko ollut tarkoitus tehdä vakavampaa kauhua, mutta ainakin tässä nykyisessä täyspitkässä elokuvassa on sen verran epätasaisesti ylilyötyä vitsikästä goreilua ja vakavampaa otetta, että se saa ainakin uskomaan että ehkäpä jompikumpi olisi ollut muiden painostuksen tulosta. Tämän vuoden 2014 elokuvan oma traileri puolestaan kertoo koko elokuvan sisällön, että se saattaa jo olla tarpeeksi. Ja jos ylipäätään puhutaan pelottavista pelleistä, niin kyllä se kaikista kauhistuttavin klovnihetki löytyy Pelle Hermannin piirretystä introsta jossa miehen tekonenä putoaa eikä alla olekaan oikeaa nenää. Siinä sitä todellista Cabin Feverin liha irtoaa-kauhua.

Clown on ihan hyvä idea ja hetkittäin jopa sen arvoinen.

Tähdet: **

maanantai 21. lokakuuta 2019

Ghost Ship (2002)

Olen maininnut näistä aiemminkin, mutta kerrattakoon se kuinka Michael Bayn nimellä 2000 -luvun alussa esille tullut Platinum Dunes-tuotantoyhtiö erikoistui tunnettujen kauhuelokuvien uusintaversiointeihin ja tässä sarjassa ilmaantuivatkin The Texas Chainsaw Massacre (2003), The Amityville Horror (2005), The Hitcher (2007), Friday the 13th (2009) sekä kaikkien suosikki, A Nightmare on Elm Street (2010). Platinum Dunes tuottaa edelleenkin elokuvia ja uusintaversioitakin, mutta ovat kenties sittemmin onnistuneet erkaantumaan maineestaan rahastaa pelkillä uusintaversioilla, jotka toki tuottavat aika sikana fyffeä, mutta joista ei järjestään ole pidetty lähellekään niin paljoa kuin alkuperäisistä.
2000-luvun alkupuolella aloitti myös toinenkin kauhuelokuvien uusintaversioihin keskittynyt yhtiö, nimittäin Creature Features, joka toimi varsin lyhyen aikaa ja tuotti huomattavasti pienemmän profiilin elokuvia. Lou Arkoffilla markkinoitu Creature Features kun uusintaversioi hänen isänsä Samuel Z:n aikoinaan tehtailemia B-pökäleitä kuten Earth vs the Spider, I Was a Teenage Caveman ja muun muassa How to Make a Monster. Ne olivat juustoisia halpiskauhisteluita eli tuotantoarvoiltaan varsin linjassa alkuperäisten kanssa, mutta esimerkiksi Platinum Dunesin remakeihin verrattuna näissä oli hieman enemmän yritystä olla erilainen kuin uskoisikaan. Joskin Ö-tason toteutukset saattoivat siltä osin peittää huomion ja mieleen jäi pelkkö kökköys jolla ei nyt aina edetä Asylumin taikka Samuel Z. Arkoffin historian kaltaiseen menestykseen. Tosin kuinka moni päättää antaa Larry Clarkin tehdä uusintaversio jostain Teenage Cavemanista ja lopputulos on Kids 2? Se oli aika hyvä tai ainakin rohkea veto.
Jotenka meillä oli ison budjetin ja isojen nimien Platinum Dunes tekemässä tunnetuista kauhuelokuvista uusintaversioita ja toisaalta oli halpaleffoja Julie Strainin kanssa tekevä Creature Features jonka pohjamateriaalina olivat elokuvat joita saattaa löytää jostain 50 leffan public domain-boksista. Mutta sitten oli vielä kolmas tuotantoyhtiö jolla oli samanlainen ajatus mielessään: Dark Castle aloitti 1999 ja tuon firman nimivoimana olivat Joel Silver sekä Robert Zemeckis, ja saattavat olla vieläkin koska kyllähän firma taitaa olla edelleen pystyssä, mutta tähän aiheeseen liittyen ei enää Platinum Dunesin tavoin täysin samalla agendalla kuin aloittaessaan. Dark Castle kun keskittyi alussa myöskin vain kauhuleffojen uusintaversioihin ja nämä olivat esimerkiksi William Castlen tuotantoja (jolta nimikin firmalle otettiin) jolloin ei oltu aivan yhtä jokakodin tunnettuja kuten Freddyt taikka Jasonit, mutta ei myöskään teiniluolamiehissä saakka vaan sopivasti siellä jossain välissä, että tiedän mutta en juuri nyt saa mieleeni miksi. Nämä remaket olivat kuitenkin elokuvia jotka olivat vuokraamoiden peruskauraa ja edelleen monille tuttuja tapauksia, kuten House on Haunted Hill (1999), Thirteen Ghosts (2001) ja House of Wax (2005). Ja sitten on sieltä kahden edellisen välistä löytyvä ja nyt vuorossa oleva Ghost Ship, joka ei ole uusintaversio vaikka kovasti tuntuukin sellaiselta, mutta on kuitenkin niin samalla tavalla tehdy kuin jo mainitut, että Dark Castle oli selvästi kehittänyt itselleen tietyn kaavan jota noudattaa ja kun leffat tuottivatkin varsin hyvin niin miksipä ei. Dark Castle siis oli eräänlainen elokuvateollisuuden Stock-Aitken-Waterman.
Ja tottakai Ghost Ship tuntuu remakelta, koska tällaiset seikat eivät ainakaan muusta puhu:
Mainittakoon tässä ohessa myös 2004 toimintansa aloittanut ja Sam Raimin nimen yhteyteensä saanut Ghost House Pictures joka sekin pukkasi ilmoille kauhuremakeja, heittäen kehiin uusintaversioita aasiakauhusta kuten The Grudge (2004) ja fuck this shit!, uudestaan The Grudge (2020). Plus Poltergeist (2015) ja Raimin oma Evil Dead (2013). Joskin Ghost House heräsi vasta kun osa edeltäjistään alkoi jo siirtymään manan taikka muille maille.
Mutta kuitenkin, kun on tuotantoyhtiöitä jotka ottavat pääasiakseen tehdä uusintaversioita, ihan mistä tahansa, niin liekö se mikään ihme kun niitä ilmaantuu niin paljon ja nurinaa rupeaa kuulumaan katsojien suunpielistä. Tosin jos se myy, niin hitot muusta!

Se siitä ja nyt itse elokuvan pariin.

Murphy (Gabriel Byrne) johtaa meripelastustiimiä jonka erikoisuutena tuntuu olevan raadonsyönti ja nyt he saavat toimeksiannon etsiä kauan sitten kadonnut laiva jossa tapahtui runsaasti kuolemantapauksia. Tottakai he löytävät sen ja sitten aavelaiva herää henkiin, ei päästä uutta miehistöään pois eikä myöskään anna heidän elää kovinkaan kauaa. Niin ja onhan siellä aavelaivalla aavetyttökin (Emily Browning) joka saattaa olla aaveilevasti avuksi.

Ghost Ship on varsin hyvillä taikka vähintäänkin parempien seurassa pärjäävillä näyttelijöillä tehty ihan ok kauhuleffa, joka ei kuitenkaan pysyttele ajatuksissa sen enempää kuin mikä tahansa 90 minuuttisensa kelvollisen onnistuneesti käyttävä tusinatuote. Jos Ghost Ship jää jostain syystä mieleen - ja se tottavie tuntuu yleensä siitä syystä jäävän -  niin elokuvan aloittavasta tragediasta joka erittäin vakuuttavasti leikkaa suuren määrän ihmisiä puoliksi ja kuolleiksi. Tämä kohtaus on ilmeisesti nostettu jonkin mediajulkaisun myötä kaikkien aikojen parhaimpien kauhuleffahetkien joukkoon ja minäkin muistelin sen olevan erittäin visuaalisesti vaikuttava hetki, mutta olemme kaikki väärässä, niin kovin väärässä. Jos unohdamme sen, että leikkaava vaijeri tuntui osuvan ihmisiin eri kohtiin vaikka kulki täysin suorassa linjassa ja tämä viiltokohta osui vaihteleviin paikkoihin vain jotta saataisiin erilaisia raajoja ja muita mukavuuksia putoamaan verisinä lattialle, ei itse kohtaus kuitenkaan kestä kuin parin silmänräpäyksen verran eikä muistiemme vastaisesti mässäilekään siten, että olisi muuta kuin hyvä idea. Hyvä idea se onkin ja edelleen elokuvan mieleenpainuvin hetki, mutta se muistetaan kuitenkin näyttävämpänä kuin mitä todellisuudessa on. No, toisaalta muistavathan monet ensimmäisen Rambo-elokuvankin eli Taistelijan olleen hyvinkin täynnä ruumiita ja jos heiksi lasketaan elävät ihmiset on se totta, mutta muutoin se on vääristynyt kuvitelma siitä. Tämä vaijerikohtaus kylläkin toistetaan myöhemmin yhdistettynä muihin tappoihin ja siinä se toimii paremmin, joskin sen nimenomaisen tempun teho oli jo menetetty ja vaikka muu tapposarja osoittaa jonkinlaista mielikuvitusta on se aika absurdin koominen kun jokainen pilkkoo vuoronperään toisensa.
Jos Ghost Ship siis edes muistetaan yhdestä kohtauksesta, väärin tai ei, on se kuitenkin jotain elokuvassa joka muutoin vaikuttaisi olevan jonkin konsulenttiyrityksen suunnittelema, mietitty kyselyiden sekä kaavioiden avulla mikä toimii ja sitten pyritty tekemään jotain jossa on ainoastaan koe-esitysten tulokset. Sen ansiosta kaikki on kenties turvallisesti hyvin, mutta samasta syystä kaikkinainen särmä puuttuu ja elokuva kulkee kypärä päässä tasaisesti kuin rentoutunut curlingkivi kohti tyynykasaa.

Ihan siedettävää ajantappoa.

Tähdet: **

torstai 17. lokakuuta 2019

Maissilasten paluu (Children of the Corn 3 - Urban Harvest, 1995)

Benjamin Buttonin tavoin kuljetaan väärään suuntaan ja tässä siis kolmas maissikakaroiden seikkailu, Maissilasten paluu. Tai siis niin kuin valittu fontti antaa ymmärtää: Mai,ssi,lasten paluu. Tiedättehän, tuo Stephen Ki,ngin kertomukseen pohjautuva teos.
Ehkäpä uusi kirjoitusasu on ollut hyvästäkin sillä kannessa heitetään aika kova väite Mai,ssi,lapsien comebackista, että nyt on käsissä elokuva joka on "todella pelottava! Jason ja Freddy saavat siirtyä syrjään!" Voimme siis olettaa, että mainitut Jason ja Freddy olivat jotkut Maissilapset kolmosen tuotannossa mukana olleet tyypit, vaikkapa roudareita jotka eivät olleet tajunneet väistyä kun ohjaaja oli koettanut paeta studiolta ymmärrettyään mihin tulikaan lupautuneeksi.
Takakannen ilmoitus kyseessä olevan "parempi kuin aiemmat osat!" kuulostaa hieman uskottavammalta, koska hei, ei se nyt hirveästi vaadi olla parempi kuin mikä tahansa Maissilapsien osa. Joskaan voiko yksikään niistä olla huutomerkin verran parempi?

Maissipellossa asuneet veljekset Eli (Daniel Cerny) ja Joshua (Ron Melendez) tulevat isänsä poismenon vuoksi adoptoiduksi toiseen kaupunkiin, mutta kukaan ei tietenkään kertonut kuinka poikien isän menehtyminen oli maissidemonin vallassa olevan Elin aikaansaannos. Isoveli-Joshua on aika hermoheikko kaveri ja alleviivatun kiltti, mutta Eli on tietenkin se synnistä saarnaava sekopää joka kuljettaa matkalaukussaan vaatteiden sijaan torakoita ja maissia ja on valmis aloittamaan aikuisten tappamisen mielummin heti kuin kohta. Maissidemonin palvonta onkin suotuisissa asemissa kun uusi isäpuoli sattuu olemaan maissitehtaan pikkupomo ja harrastaa syntistä seksiä vaimonsa kanssa, että pahan siemen on kylvetty. Jälkimmäisellä tarkoitan siis Elin viljelemää maissipalstaa, senkin likaiset pukit.

Juonellisesti tämä kolmas osa koettaa vielä jotenkuten pysytellä jatkumossa edellisten kanssa, että ainakin muistutetaan aiemmista, mutta vaikka tuttuun tapaan osittain toistetaankin samaa tarinaa niin nyt mukana on muutama selvästi kaivattu edistys. Ensialkuun näkyvimmät muutokset edeltäjiinsä ovat maaseudulta suurkaupunkiin siirtyminen ja lapsimäärän vähentäminen käytännössä ainoastaan näihin veljeksiin. Edellinen ei nyt mikään erityisen nokkela muutos ole sillä kyseessä on varsin tyypillinen kehitys (kauhu)elokuvissa ja oli oikeastaan jo kakkososassa toteutettu, vaikkakin siinä pysyttiin edelleen maaseutumiljöössä. Tällä kertaa siirtymä kaupunkien välillä eli landelta stadiin tehdään selväksi soitattamalla hiphoppia, pistämällä tummaihoisia näyttelijöitä ja koripalloa amishkavereiden ihmeteltäväksi. Siis niin kuin vau!
Huomattavasti parempi juonellinen muutos on se lapsikatraan vähentäminen ja vaikka uudessa koulussa veljesten seurana on muitakin nuoria, niin elokuva keskittyy enimmälti osin huonoista lähtökohdista lähteneisiin veljeksiin (isä hakkasi, maissidemoni, etc.) ja heidän rakoilevat välinsä ovat oikeastikin aika mielenkiintoinen lähtökohta tälle elokuvalle. Arka isoveli kun ei oikein koskaan ole ollut maissipalvonnan perään ja alkaa ilolla syleilemään uutta urbaania sivistystä kun pikkuveli on edelleen täysin kiinni vanhoissa tavoissa eikä siten ota hyvällä veljesten erkaantumista erilaisten kiinnostusten vuoksi.
Muut lisäykset voidaan ehkä laskea enemmän tai vähemmän tyypillisiksi jatko-osien tavaksi suurentaa jo nähtyä, ollen siis edelleen samaa vain isompana ja äänekkäämpänä. Joskin tällä kertaa olikin jo tarpeen oikeasti nähdäkin se pellossa möyrivä maissidemoni joka aiemmin ja myöskin myöhemmin pysyttelee näkymättömissä. Ihan naurettavan näköinenhän se on, mutta ikuisesti ei voida pysytellä H.P. Lovecraftissa toteamalla sen nyt vain olevan selittämätön, että deal with it. Se tuttujen temppujen kasvattaminen toimii yllättävän hyvin, näyttäen esimerkiksi aiempaa ja myöhempää (jopa sitä nelosen virusinfektiota) paremmin miten maissihullus alkaa valtaamaan alaa ja suurena plussana pelkkien kakaroiden ohella oli varsin nokkelaa pistää sivujuonne siitä miten elokuvan tehtailija olisi valmis kauppaamaan kirottua maissia. Suuri kiitos maissisekoilun onnistumisesta menee Elia näyttelevän Daniel Cernyn kontolle, hän kun on koko sarjan ainoa oikeasti lähes aidosti pelottava lapsisaarnaaja.
Toki jossain vaiheessa leffa muuttuu tavanomaisemmaksi maissimeiningiksi jossa veritehosteet nousevat juonenkuljetuksen tielle, mutta joo, on tämä Maissilapset kolmonen tosiaan parempi kuin edelliset osat ja on muuten myös parempi kuin myöhemmätkään maissiseikkailut. Derny yksistään on koko sarjan uskottavin esiintyjä, maissin vaikutus mieleen näytetään onnistuneemmin kuin muissa ja se sivussa kulkeva idea koko roskan kaupallistamisesta on mainio. Jälkimmäinen saakin haikailemaan jatko-osaa jossa mentäisiin johonkin kulutussatiiriin jossa maissi vaikuttaa The Stuffin tavoin.

Sivumainintana se, että Maissilasten paluun ohjasi James Hickox joka on useitakin tunnettuja kauhuelokuvia ohjanneen Anthony Hickoxin (joka tekee cameon elokuvan lopussa) veli ja tämä kolmas maissilasten tuleminen oli oikeasti tehty jo 1993, mutta odottanut julkaisua nuo pari vuotta.
1992 Anthony Hickoxilta tuli Hellraiser 3: Hell on Earth ja niin sekä se elokuva, julkaisuvuotensa että veljesyhteys näkyy varmasti parhaiten siinä kun lopussa maissidemoni rupeaa suljetussa tilassa lahtaamaan nuorisoa, koska se hyvin, hyvin samanlainen kuin Hellraiser kolmosen diskoteekkimassacre. Lopetuksen ideakin kansainväliseksi muuttuvasta demonipahuudesta on tuokin varsin tutunoloinen idea. Nämä saattavat hieman rokottaa tältä maissilapsilta pisteitä, kun ei se nyt niin kovin idearikas omillaan ollutkaan.

Tämäkin elokuva lukeutuu taas siihen sarjaan jossa debyyttinsä teki joku myöhempi suurnimi, sillä suurenmoisessa osassa "Eli's Follower (uncredited)" esiintyi Charlize Theron. En minä häntä huomannut.

Se maissihirviö muuten näyttää Braindeadin (joka muuten sekin ilmestyi vuonna 1992, että hmm...) sumatralaiselta rotta-apinalta:

Tähdet: ***

tiistai 15. lokakuuta 2019

Maissilapset 5 - kuoleman pellot (Children of the Corn 5 - Fields of Terror, 1998)

No niin, palataan hetkiseksi maissipitoisten muksujen pariin kun kerran sattui löytymään tämä viides osa jota en raaski lykätä kauemmaksi. Heti alkuun lienee hyvä mainita, että itse kannessa elokuvan nimeksi kerrotaan otsikossakin esiintyvä Fields of Terror, mutta menuvalikossa ja alkuteksteissä se onkin Field of Screams, joten alku ainakin on lupaava.
Mutta samapa se millä nimellä itsensä esittelee ja minkä numeron lapsiensa perään laittaa, sillä kuten jo aikaisemmin kerroin eivätpä nämä elokuvat oikein yhdisty toisiinsa tai ainakin tekevät sen vähintään niin väljästi, että uuden osan näkeminen ei edellytä aiempaan tutustumista, saatikka ylipäätään ajatustakaan kronologisesta katselujärjestyksestä.

Mutta näin mennään nyt...

Joukko yliopistobilettäjiä eksyy hiljaiseen pikkukaupunkiin, mutta onneksi täällä on kohta elämää. Hyvin kuolettavaa elämää kun pikkupoika Ezeekialin (Adam Wylie) edustamat tappajalapset aikovat taas kerran pistää kaikki aikuiset palasiksi ja palvoa maissipellossa elävää demonimörökölliä.

Maissilapsien kantavia ideoita aina ja varmaan iänkaikkisesti on se, että lapset tappavat aikuisia ja kuten jo ensimmäisessä elokuvassa osoitettiin niin kun täytät 18v olet aikuinen ja sinut uhrataan maissihirviölle. Siispä ymmärrettävästi elokuvan pahislapset ovat sieltä nuoremmasta päästä. Eivät aivan kapaloikäisiä, mutta tupakointi hoidetaan vielä hyvän tovin laittominen keinoin. Miksi siis tässä viidennessä osassa suurin osa kakaroista näyttää samanikäisiltä kuin paikalle eksyneet yliopistolaiset? Jotka hekin edustavat ns. ikuisia opiskelijoita. Se vie hieman merkitystä asialta. Vielä kummallisemmaksi asian tekee se, että David Carradine esittää maissikultin johtajaa ja uskoakseni hän oli kuvausten aikaan jo aikuinen mies. Toki sille on selityksensä, mutta ottaen huomioon kuinka hyvin aiemmin lapsisaarnaajat saivat muut muksut pähkinöiksi tuntui koko ikä-idean merkitystä ajatellen tarpeettomalta muuttaa sitä rakennetta jollain pappatunturilla.
Lisäksi mainittavaa on se, että tässä on taas kerran yksi niistä elokuvista jonka näyttelijöistä joku nousi myöhemmin huomattavan suureksi tähdeksi ja varmaankin vaikenee kuin toimittaja muistaa mainita historiasta löytyvän tällaisenkin mestariteoksen. Nyt kyseessä on Eva Mendes jonka ensimmäinen elokuvarooli löytyy tästä Maissilapsien viidennestä osasta. No, ainakaan se ei ole Ghost Rider.

Tässä muuten on aika mielenkiintoinen roolitus ollakseen jo osa viisi ja vaikka eivät nyt mitään suurtähtiä olekaan niin verrattuna esimerkiksi edelliseen ja seuraavaan osaan on tässä hämmentävänkin suuri joukko tunnettuja naamanimiä. Fred Williamson, Kane Hodder, Alexis Arquette, David Carradine, Adam Wylie ja hitto, jopa kaksi Zappaa Ahmetin ja Divan muodossa, ja kukin heistä oli tuohon aikaan varmastikin Mendesia tunnetumpi. Eihän tämä nyt tietenkään mikään Avengers-porukka ole, mutta Maissilapset-mittapuulla lähes ainakin.

Kauhuleffana Maissilapset vitonen on puuduttavan kehno, mutta aivan kuten tuo näyttelijäroolitus on se ainakin kiehtova muiden seikkojensa vuoksi. Tämä esimerkiksi koettaa olla tekstiltään kovinkin hip ja cool, mikä on ihan ymmärrettävää kun elokuvan seurattava joukko koostuu pukinpartaisista opiskelijoista jotka varmasti ovat kukin katsoneen Screamin uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, etc. Siispä dialogissa on paljon sarkastisia heittoja ja neljännen seinän rikkominen on niinkin lähellä kuin seinän takana, ja vaikkakaan hirveän nokkelaksi ei teksti ylläkään niin kaikessa haiskahtaa vahva postmoderni hipsteriys. Elokuvan soundtrack on jotenkin hyvin kuvaava siitä mitä ajan takaa kun musiikkia on yhtyeeltä Norin Rad joka tietenkin on yhtä kuin Norrin Radd eli Hopeasurffaaja ja kyseisen yhtyeessä vaikutti Danny Keough, joka puolestaan tunnetaan Lisa Marie Presleyn muinaisena aviomiehenä. Sillä ei sinänsä ole mitään merkitystä kuka Keough oli ja kenen kanssa naimisissa, mutta hänen nimensä tuo mieleen muotigurugrungelookkinsa ja tämä kuva on sitä miltä koko Maissilapset 5 tuntuu:
Lapsista viis ja maissidemoni hiiteen, nyt on tärkeintä pistää joukko opiskelijoita näsäviisastelemaan ja aina silloin tällöin suoritetaan jokin rutiinimurha.
Enää puuttuu, että joku sanoisi "it belongs in a museum", mutta sillai tiedättehän ironisesti lattea ryystäen.

Mielestäni Maissilapset 5 on aika mielenkiintoinen elokuva koska se tuntuu jo lähes parodialta itsestään ja rikkoessaan niin monia aiempia sääntöjään se voisi melkein olla koko roskan reboottaus jossa olisi voitu Carradinen avulla keskittyä aikuisen johtaman lapsikultin kuvaamiseen, mutta kun sinne on pitänyt väkisin saada ne perinteisetkin maissimeiningit niin pöpelikköön ovat pöpit taas itsensä ajaneet.

Tähdet: **

lauantai 12. lokakuuta 2019

Robert Forster 1941-2019


Creepshow 2 (1987)

Muksu on saanut käsiinsä tuoreimman Creepshow-sarjakuvan ja nämä hän sieltä lukee, tai ainakin katsoo kuvia:

OLD CHIEF WOOD'NHEAD

Pienen autioituvan kylän hiljaista sekatavarakauppaa pitävä hyväsydäminen Ray (George Kennedy) jaksaa uskoa tulevaan, mutta vaimo Martha (Dorothy Lamour) haluaisi miehensä jo eläköityvän. Paikallinen intiaaniheimo maksaa velkansa Raylle antamalla hänelle korujaan ja kun paikalliset huligaanit tulevat ryöstämään ne sekä tappavat Rayn ja Marthan, päättää pihalla seisova puinen intiaaniveistos kostaa isäntänsä puolesta.

THE RAFT
Joukko nuoria suuntaa lammelle uimasille kun huomaavat, että siellä on heidät ateriaksi haluava elävä öljylammikko.

THE HITCHHIKER
Annie (Lois Chiles) tulee ajaneeksi liftarin hengiltä ja pakenee paikalta, minkä vuoksi kuollut osoittaa olevansa puhelinmyyjä eikä  jätä rouvaa rauhaan.

Viisi vuotta siinä meni ennen kuin Creepshow sai jatkoa, mutta eipä sitä suuremmin huomaa sillä pitkälti samaa tavaraa lähes samalla tavalla on tarjolla, että poislukien vaate- ja hiusmallit ei ajankulua ole oikeastaan ollut. Samankaltaisuus on ilmeisen huomattavaa koska olen huomannut Creepshowsta puhuttaessa useammankin ihmisen joutuvan hetken miettimään, että kummasta osassa jokin yksittäinen tarina sattui olemaan ja tähän olen sortunut itsekin. Enemmänkin moni tuntuu yhdistävän tarinat ensimmäiseen elokuvaan kuin päättelevän niiden olevan kakkososasta, jolloin sitä pikemmin voisi ajatella ettei näitä olekaan kaksi elokuvaa (ei, edellenkään emme huomioi tyystin irrallista kolmososaa joka vain raiskaa tuttua nimeä) vaan yksi kahteen osaan jaettuna. Sekin saattaa vaikuttaa yhdistämiseen erottamisen sijaan, että kakkososa on kahden tarinan verran lyhyempi eikä siinä ole yhtä erottavaa visuaalista ilmettä taikka tunnistettavia näyttelijöitä kuin ensimmäisessä elokuvassa. Siinä missä ensimmäisessä oli muun muassa Ted Danson, Adrienne Barbeau, Leslie Nielsen, Ed Harris ja usempi muukin tuttu esiintyjä on tässä kakkosessa... öö... Holt McCallany? Hahaha! Ei nyt, on tässä sentään George Kennedy, että saatiin Mies ja alaston ase-edustus kohdilleen. Mutta niin, huomioarvo on pienempi ja vaikka niin sekä Stephen King että George A. Romerokin ovat edelleen mukana niin esimerkiksi jälkimmäinen nyt ainoastaan kirjoittajan roolissa kun ohjaajana toimi Michael Gornick, joka tuohon mennessä lienee tunnetuin korkeintaan useammankin Romeron elokuvan kuvaajana. Tuo ei ole Gornickin vähättelyä, mutta tarkoitan että Creepshow kakkosen profiili oli paljon pienempi kuin ensimmäisen elokuvan, jossa esimerkiksi King oli hyvinkin näyttävästi esillä myös näyttelijän ominaisuudessa (tekee tässä kylläkin cameon). Tämä kaikki siis osoittamaan, että ehkä sille on syynsä miksi kakkosen tarinoita ei saata automaattisesti muista olevan kakkosessa.

Tämä jatko-osan kohtaama mahdollinen muistettavuuden puute ei kuitenkaan puhu pelkkää pahaa itse elokuvasta, vaikkakaan sen vuoksi se ei pääse seisomaan täysin omilla jaloillaan, koska kyllä kyseessä on juuri samankaltaisuuden vuoksi yhtälailla ykkösen tavoin viihdyttävä teos josta kukin voi löytää oman suosikkitarinansa. Se ei vain oikein anna sille mahdollisuuksia haastaa ensimmäistä elokuvaa, mutta edellisestä sanomaani lainaten myös Creepshow 2 "...on sen verran leikkisä elokuva, että vaikka onkin hyvin miellyttävää katseltavaa tuntuu se samanaikaisesti hieman ontolta. Nämä tarinat ovat sellaisia kauhun pikaruoka-annoksia joissa rasvaa ja sokeria on tuomaan hetkellistä hyvää oloa, mutta jota ei vahingossakaan kutsuisi gourmetiksi taikka jäisi sen enempää pohtimaan." Joskaan tässä tapauksessa en usko kyseessä olevan niin hyvä elokuva kuin aineksistaan oli mahdollista tehdä, koska kyllä jokaisen jälkeläisen pitäisi emonsa kunnioituksen ohella pystyä myös edes yrittämään sen ohittamista.
Joskin sen verran palaan siihen leikkisyyteen, että on tämä kakkonen tunnelmaltaan vähemmän humoristinen kuin ensimmäinen elokuva, mutta ei silti tyystin sitä unohtanutkaan ja vielä siitä muistettavuudesta, on mielestäni mielenkiintoista se kuinka kolmesta tarinasta kuitenkin vain Old Chief Wood'nhead ja Hitchhiker ovat tätä varten kirjoitettuja tarinoita, The Raftin puolestaan ollessa jo aiemmin julkaistun King-novellin filmatisointi, mutta silti nimenomaan nuo ns. uudet ovat kolmesta nimenomaan ne jotka tuntuvat jo entuudestaan nähdyiltä.
Tähän arvatenkin syynä on se, että henkiin heräävä veistos ja kummitteleva liftari ovat perinteisempiä urbaanitarinoita kuin elävältä syövä öljyläikkä. Se kuitenkaan ole hirveän hyvä juttu jos näinkin nopeasti eli jo kakkososaan tullessa tulee hetkeksikään fiilis ettei olla näillä tekijöillä keksitty edes kolmea tuoretta tarinaa.

Creepshow kakkosessa on tietenkin hieman normaalia ajanmuutosten ja jatko-osien tuomaa teknistä edistystä, jolloin ensimmäisessä osassa hyvin ilmeetön The Creep (vrt. Crypt Keeper) eli sarjakuvien johdannot hoitava hahmo on nyt nuken sijaan maskeerattu näyttelijä (Tom Savini) ja sarjakuvasiirtymät ovat saaneet pelkkien stillpiirrosten oheen oikeampaa animaatiota, mutta aivan kuten se mainitsemani hiusmallin muuttuminen ovat ajansaaton muutokset sen verran minimaalisia, että niitä saa lähes erikseen etsiä. Se miten mukaan on tehty erillinen master of ceremony on hiukan masentavakin osoitus siitä, että nyt juuri olisi ollut mahdollisuus tehdä se Creepshow-televisiosarja kun sille saatiin juontajakin, mutta ei sitten. Lisäksi The Creepista on todettava, että vaikka tässä kakkososassa hän on saanut itseensä eloa niin sekä oikealla ihmisellä kuminaamarin että myöskin animoidun piirroshahmon myötä, oli alkuperäisen design huomattavasti toimivampi:

Muutoin kyseessä on kyllä hyvä lisä ykkösen rinnalle ja hyvällä mielellä sen katsoo läpi. Sen paikka ehkä olisi kuitenkin oman DVD-kotelonsa sijasta ykköselokuvan lisämateriaaleissa.

Suosikkini on The Raft vaikkakin tehosteena se öljyläikkä on ajoittain hyvinkin halvan näköinen, kuin veteen heitetty jätesäkki, mutta tämä ilmeisesti olikin elokuvan efekteistä hankalin toteutettava. Kyseinen tarina kuitenkin parhaiten onnistuu tuomaan mukanaan sellaisen ei-pakopaikkaa-fiiliksen ja aivan kuten ensimmäinen elokuvan The Lonesome Death of Jordy Verrillin kaiken itseensä imevä kasvillisuus myös tämä öljy aiheuttaa heti sen nähdessään samanlaisen ihan sama mitä teet, kaikki on jo menetetty-ajatuksen ja jos pituutta olisi ollut hivenen enemmän olisi se varmasti vain voimistunut. The Raftin kohdalla lisäahdistusta tuo se, että turva eli ranta on niin kovin lähellä.
Olentona öljy on sitten kuin The Blobin kasariversion serkku ja huomioitavaa on se, että ilman The Raftia pudottaisin kyllä lopullisesta pisteytyksestä yhden tähden koska kyllä se kokonaisuuden unohdettavuus on lopulta turhan suuri jotta sillä ansaittaisiin suuriakaan kehuja.

Vaikkakin Creepshow 2 on lisännyt välipiirroksia sekä animaatiota (joskin itse tarinoista oli karsittu pois muun muassa sarjakuvaruudut ja puhekuplat) ja muutoinkin esimerkiksi soundtrackinsa kansissa korosti sarjakuvamaisuutta ei elokuvasta ole taidettu varsinaista virallista sarjakuvaa koskaan julkaistu.
Sellainen kuitenkin oli tekeillä, joskaan ei näemmä aivan yhtä vaikuttavan oloisena kuin Berni Wrightsonin ensimmäisestä aikaansaama eli vertailussa sarjakuva olisi tainnut olla kuin elokuvansakin, että kaikki okei.

Tähdet: ***

torstai 10. lokakuuta 2019

Creepshow (1982)

Stephen Kingilla on kirjoitettuna niin rutosti lyhyttarinoita ja joitakin pitkiäkin jotka hyötyisivät täysmittaisen elokuvan sijaan lyhyemmästä pituudesta, joten ihmettelen suuresti miksi ei niistä ole muodostettu jotain Stephen King-esittää televisiosarjaa. Ei siis mitään minisarjaa muutamalla jaksolla taikka yhdestä tarinasta venytettyä kokonaisuutta, vaan juuri jotain kerran viikossa uusi jakso uudella tarinalla-sarjaa samaan tapaan kuin nuo The Twilight Zonet ja vastaavat ovat. Hyödynnettäviä tarinoita kyllä riittäisi, mutta toki sitä odotellessa nämä antologiaelokuvatkin kelpaavat ja ymmärtääkseni Creepshown olikin yhdessä vaiheessa tarkoitus muokkaantua suht' säännöllisesti ilmestyväksi sarjaksi jossa olisi aina muutama tarina per elokuva, jolloin se melkein ehkä olisikin ajanut havittelemi tv-sarjan asian. Vaikkakin ymmärtääkseni ajatus taisi olla ns. originaaleissa, elokuvia varten tehdyissä tarinoissa eikä pelkästään Kingin novellikokoelmien ratsaamisessa. Tosin nämäkin Creepshow-leffojen kertomukset ovat eräänlaisena pastisseja vanhojen EC-kauhusarjakuvien (Tales from the Crypt, etc.) kauhisteluista, että alkuperäisyysaste olisi sekin osittain kunnioittavaa lainaamista. No, Kingin yhdessä George A. Romeron kanssa kaavailema elokuva(sarja) jäi sellaisenaan kahteen varsinaiseen osaan ja niilläkin oli tekoajallisesti eroa jopa viisi vuotta, että kovin säännölliseksi siitä ei olisi tainnut olla, ellei sitten jatkossakin olisi pidetty samanmittaisia taukoja. Kahteen siksi, että vaikka kolmaskin Creepshow tehtiin vuonna 2009, ei sillä ollut enää mitään muuta tekemistä alkuperäisen kanssa kuin nimi ja konsepti. Kingin ja Romeron nimet taisivat edelleen tulla samassa yhteydessä mainituksi, mutta kumpikaan ei ollut millään tavoin mukana tuotannossa taikka varmaan edes katsoneet mitä kakkia heidän nimillään myytiin.

Tosiaan, Creepshow haki innoituksensa vanhoista kauhusarjakuvista joita julkaistiin aikoinaan Suomessakin ja saipa siis elokuvakin paperipiirrosversionsa joka varsin mainiosti jäljitteli esikuviaan. Ja jos näille tarinoille etsii jonkinlaista punaista lankaa olivat ne sitten Verta taikka Kingia ja väristyksiä-alkuperää, on se varmaankin siinä kuinka tyhmyydestä ja etenkin ahneudesta sakotetaan hyvinkin makaaberilla tavalla. Siispä lopputulos jossa pahis kokee jonkinlaisen kuplivan paiseisen lopun ei ole harvinaista ja musta, yleensä varsin ironinen huumori on aina läsnä.

Creepshow-elokuvassa on viisi toisistaan erillistä tarinaa joiden yhdistävänä tekijänä on sarjakuva josta kehyskertomuksen päähenkilö on niitä lukenut. Siispä Billyn (Joe Hill) isä (Tom Atkins) päättää kiukunpuuskassaan heittää poikansa roskalukemiston roskikseen ja saamme nyt nähdä millaisella moskalla hän oikein aivojaan tuhosikaan.

FATHER'S DAY
Ahne ja ylimielinen rikas perhe odottaa Bedelia-tätiä (Viveca Lindfors) isänpäiväillalliselle juhlistaakseen edesmennyttä patriarkka Nathania (Jon Lormer), miestä joka oli ilkeyden perikuva ja jonka kuolemasta iloitsivat kaikki sukulaisista äiteihin Teresa ja Amma. No, isänpäivän juhlinta onkin vain pakollinen perinne, ei todellinen ilon aihe ja jokaisella tuntuukin olevan sen verran luurankoja kaapeissaan, että he ovat iloisia vain siitä etteivät ne kaadu painonsa vuoksi esille. Kauan kuolleena ollut Nathan päättää kuitenkin, että jonkin on tultava julkisuuteen ja sillä hän tarkoittaa itseään, joten elävä kuollut kaipaa ihmiskakkua syötäväkseen.

THE LONESOME DEATH OF JORDY VERRILL
Yksinkertainen maajussi Jordy (Stephen King) löytää pellostaan meteoriitin ja kuvittelee rikastuvansa sen avustuksella. Sen sijaan häneen tarttuu virus joka yhdistää hänet kirjaimellisesti luontoon, halusi hän sitä tai ei.

SOMETHING TO TIDE YOU OVER
Rikas paskiainen Richard (Leslie Nielsen) ei kestä sitä, että vaimonsa olisi valmis jättämään hänet nuoremman miehen vuoksi. Hukutetaan siis molemmat ja uskotaan ettei paha saa palkkaansa.

THE CRATE
Hissukka yliopistoprofessori Henry (Hal Holbrook) joutuu toistuvasti juoppovaimonsa Wilman (Adrienne Barbeau) nöyryyttämäksi, mutta onneksi oppilaitoksen kellarissa on arkku joka sisältää ihmisiä syövän apinahirviön.

THEY'RE CREEPING UP ON YOU
Pöpökammoinen rikas paskiainen Upson (E.G. Marshall) on tulla hulluksi kun näkee kotonaan torakan. Sitten toisen, kolmannen, miljoonannen.

Lopuksi Billyn isä saa ansiosta mukaisesti. Ei olisi pitänyt dissata pojan kulttuuriharrastusta.

Etenkin lapsena tuli ahmittua silmin ja mielin kauhukirjallisuutta, eritoten tietenkin Stephen Kingia ja vaikka elokuvan lapsi nyt lukeekin tarinat sarjakuvasta ja on siten visuaalisesti piirrosjäljen vaikutuksen alaisena, tulee minulla tästä mieleen se kuinka itse lukee kirjoja ja jopa tarkoistakin kuvauksista huolimatta näkee hahmot sun muut omat mielikuvituksen kautta. Siispä sarjakuvan tilalle voi kuvitella Kingin novellikokoelman ja omat kokemukset siitä miten niiden sisällön visualisoi omassa päässään, ja se on hyvin samaistuttava seikka. Joskaan toisin kuin elokuvan kehyskertomuksen lapsi, eivät minun vanhempani kenties myöskään ymmärtäneet viehtymystäni elokuviin, musiikkiin, sarjakuviin, kirjoihin ja varsinkaan niiden edustamiin lajityyppeihin, mutta eivät myöskään heittäneet kokoelmaani roskiin.

Toteutukseltaan Creepshow on ns. sarjakuvamainen, joten siinä on liioiteltuja kuvia, vahvoja värejä ja ajoittain ruutuun ilmaantuu puhekuplia ja vastaavia tuttuja ilmestyksiä. Tottakai ruutujakokin välillä suoraan sarjakuvasta.
Näytteleminen on osin tietoisen ylilyövää ja muutoin vähintäänkin suunnitellusti silmää iskevää, äänimaailma musiikista efekteihin on huomattavan alleviivaavaa ja huumorin määrä sen verran kattava, että pelkkä kauhu ei ole kovinkaan osuva lajityypitys vaan kyllä siihen pitää lisätä komedia. Ehdotonta plussaa tässä on se, että mitään ei ole lyöty läskiksi taikka menty alimman aidan ylitse, vaan esimerkiksi maskeeraus on tehty siten ettei se ole halvan naurettavaa vaan selvästi kauhuun soveltuvan tarkkailmeistä. Poislukien näytteleminen jossa ollaan oltu monissa tapauksissa tarkoituksellisen koomisia, on etenkin elokuvan ns. hirviömeikit ja vastaavat verrattavissa ZAZ-trion komedioista tuttuun ilmiöön, että älä yritä olla hauska, ole asiallinen ja anna tilanteen olla hauska. Siispä lihaa hamuava zombie ei naurata jos sitä katsoo, mutta tilanne sen tekee.

Yhdistelmä komediaa ja kauhua niin sanotussa sarjakuvaisessa ilmeessä on varsin toimiva, ja toisin kuin monessa muussa tapauksessa en lähtisi karsimaan koomisuutta pois taikka menemään entistä enemmän siihen. Tasapaino on tarpeeksi hyvä jotta se on sekä hauska että kauhistuttava. Näyttelemistäkin on aika vaikea kritisoida sen suuremmin kun yleistunnelmassa on muutenkin kielen poskessa pitämisen makua, jolloin enemmän taikka vähemmän kehnonkin oloinen esiintyminen tuntuu perustellulta. Jotain kertoo sekin, että Stephen Kingin itsensä soolona vetämä The Lonesome Death of Jordy Verrill on hyvinkin toimiva, vaikka häntä ei pitäisi hyvänä näyttelijä edes King itse.
Näyttelijöistä puheen ollen onkin mielenkiintoista, että tarinoista vakavimmin tehtyä Something To Tide You Overia tähdittävät sittemmin eritoten komedioista tutut Ted Danson ja Leslie Nielsen, eivätkä he tosiaankaan esiinny myöhemmän imagonsa mukaisesti. Samalla tämä kyseinen osuus on ehkä eniten ristiriidassa kokonaisuuden kanssa sen ollessa huomattavasti vähiten pilkettä silmäkulmissaan esittävä, mutta toisaalta sen ahdistavuus on vakuuttavinta. Näin ollen tuosta nimenomaisesta osiosta olisin ainoastaan muuttanut lopppuratkaisua. En oikein osaa sanoa että miten, mutta ainakin välttelemällä sitä selvän creepshowmaisinta ideaa.

Creepshow on sen verran leikkisä elokuva, että vaikka onkin hyvin miellyttävää katseltavaa tuntuu se samanaikaisesti hieman ontolta. Nämä tarinat ovat sellaisia kauhun pikaruoka-annoksia joissa rasvaa ja sokeria on tuomaan hetkellistä hyvää oloa, mutta jota ei vahingossakaan kutsuisi gourmetiksi taikka jäisi sen enempää pohtimaan. Uskon sen olevan kuitenkin niin hyvä kuin mahdollista ja vaikka yksi tarinoista tuntuukin synkkyydessään olevan vähemmän linjassa muiden kanssa, on kokonaisuus silti hyvin hallussa pysyvä ja mielelläni olisin nähnyt loistokkaamman tulevaisuuden Creepshow-sarjalla kuin millainen se lopulta olikaan.
Ehkä se tämän vuoden puolella tuotantonsa aloittanut tv-sarja tuo sen kunnianpalautuksen. Joskaan traileri ei luvannut muuta kuin peruskamaa.

Niin ja yleensä kun puhutaan Creepshowsta tulee esille kysymys, että mikä on kunkin suosikkitarina. Nuorempana pidin The Cratea parhaimpana ja sen arkussa asuva hirviö onkin edelleen varsin tehokas pelottelija, mutta näyttelemisen ja (kauhu)tunnelman osalta Something to Tide You Over on mielestäni onnistunein. Joskin parhaimpana taidan hieman itsellenikin yllättävänä pitää The Lonesome Death of Jordy Verrillia. Se ei kiitos Stephen Kingin amatöörimäisen näyttelemisen vuoksi tunnu aluksi hyvältä, saati todellakaan parhaimmalta, mutta tarinana se on loppujen lopuksi se kauhistuttavin. Yksin syrjässä muista elävä ihminen kohtaa jotain jota ei ymmärrä, joka nopeasti osoittaa vaarallisuutensa ja jolle ei pysty tekemään mitään. Ja mikä pahinta, se ei pysähdy edes kuolemaan ja lopetus osoittaa saman kohtalon odottavan koko maailmaa. Se on aika pysäyttävä ajatus. Kingin esiintyminen vain vie pahasti huomiota.
Liekö yleisesti ottaen monien suosikki kuitenkin päätöstarina They're Creeping Up On You, sillä ainakin sen torakkapaljous tuntuu olevan usean ihmisen mielessä kun Creepshow tulee puheeksi.

Sivumainintana se, että Joe Hill on Stephen Kingin poika ja vanhemmalla iällään osoittaakin vahvaa yhdennäköisyyttä:

Tähdet: ***

maanantai 7. lokakuuta 2019

Uinu, uinu lemmikkini 2 (Pet Sematary 2, 1992)

Jeffin (Edward Furlong) äiti on kuollut ikävässä eli ei mukavassa tapaturmassa ja tämä on jäänyt kummittelemaan pojan mieleen, näin ollen isä (Anthony Edwards) koettaa saattaa molempia eteenpäin elämässä muuttamalla pois suurkaupungin sykkeestä. Sopivasti kesäasunto sattuu sijaitsemaan noidutun luutarhan lähettyvillä ja tarina kertoo, että sinne haudatut palaavat takaisin eloon. Kunhan ollaan kokeiltu asiaa kaverin koiralla ja isäpuolella, voisi kenties olla hyväkin asia hoitaa surut pois alta herättämällä äiti kuolleista henkiin.

Vaikka kuinka vaikeaa se onkin välillä karsia valintojaan on jokaisella meistä suosikkimme musiikissa, elokuvissa ja Stephen Kingin kirjoissa, ja näistä jälkimmäistä ajatellen itselleni parhaimmat kokemukset ovat olleet Pimeä puoli (The Dark Half), Kosketus (The Dead Zone) ja Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary). Tämä siis mitenkään vähättelemättä miehen muita teoksia. No, ehkä joitakin. Mutta Kingin kirjat aiheuttavatkin sen saman ongelman kuin kysymys mikä on suosikkielokuvasi, sillä niitä suosikkeja on todennäköisesti enemmän kuin yksi ja joskus vain pitää ruveta kehittelemään rajaavia sääntöjä jotta voi luoda listojaan. Nuo kolme edellä mainittua kirjaa tulevat kuitenkin automaattisesti ensimmäisenä mieleeni ja jos se tapahtuu kerta toisensa jälkeen ovat ne varmasti paikkansa ansainneet. Mielenkiintoista on tosin se, että jokaisen elokuvaversiointi lukeutuu myös mielessäni kirjoittajansa parhaimmistoon (puhuen siis kauhugenren puitteissa olevista) ja muistot niistä ovatkin varsin hyviä. Miksi siis uusintakatselun myötä vain Pimeä puoli ja The Dead Zone ovat sitä edelleen, kun Uinu, uinu lemmikkini aiheuttaa hetkittäin jopa myötähäpeää? Olin oikeasti hämmentynyt kun luin tuosta elokuvasta ulostamani tekstin ja mietin, että oliko se tosiaan noin kehno? Emme siis puhu nyt itse tekstini laadusta joka tuolloin vuonna 2009 sortui liialliseen nysväämiseen ja joka ei varsinaisesti nolostuta ollessaan aikansa tuotos, mutta jonka kohdalla huomioin etten nyttemmin enää kirjoittaisi edes spoilerivaroituksestani huolimatta aivan yhtä selittelevästi juonta alusta loppuun. Antamani tähtimäärä eli 3 on kyllä edelleen mielestäni ansaittu ja kyllä ehkä poikkeuksena sanamuodot olen edelleen sitä mieltä, että osa näyttelemisestä on heikkoa, ja plussat sekä miinukset ovat edelleen paikoillaan. Mutta erikoista onkin se, että vaikka näin on, muistoissani Uinu, uinu lemmikkini olisi neljän tähden elokuva. Aika kultaa ja sen sellaista, ja olihan kyseinen elokuva silloin aikoinaan ensikatselun aikana hiton tehokas, mutta se ei vain ole ikääntynyt niin suotuisasti kuin mitä uskoo tapahtuneen. Nostalgia-arvoni Uinu, uinu lemmikkiä kohtaan ovat suuremmat kuin mitä sen sisältö nähdäkseni todellisuudessa ansaitsee. Mainittakoon kuitenkin se, että leffa edelleen on tallella, soundtrack samaten, mutta penskana seinällä ollut juliste on kyllä matkalla kadonnut. Siispä kyseessä on edelleen säästämisen arvoinen tapaus. Julisteesta puheen ollen, olipa minulla muinoin tämän kakkososankin kuvajainen seinällä:
Makeet pöksyt!

Jos olen antanut muistojen vääristyä ensimmäisen Uinu, uinu lemmikkini kohdalla ja siten uskotellut itselleni sen olevan parempi kuin vain korkeintaan ihan hyvä, ei samaa ole todellakaan sattunut tämän kakkososan kohdalla. Pidin sitä huonona elokuvana sen ollessa uusi , pidin sitä muistoissanikin huonona elokuvana ja nyt uusintakatselun myötä pidän sitä edelleenkin huonona elokuvana. Ei tämä kuitenkaan millään muotoa surkein Stephen King-filmatisointi ole, mutta tyypilliseen jatko-osatapaan se tuo hyvin vähän uutta peliin ja jotkut ns. muutoksista/uudistuksista ovat varsin laiskan pinnallisia, kuten se kuinka kuolleen kissan sijaan nyt palautetaankin henkiin hauva. Perustarina on kyllä edelleen toimiva vaikka se kuinka nyt poika haluaa herättää kuolleen äitinsä ei hirveästi eroakaan siitä kuinka isä halusi herättää kuolleen lapsensa, mutta ei se nyt varsinaisesti haittaakaan kun ajatus kuitenkin on siinä, että epätoivoisena ei ymmärretä tekojensa seurauksia ennen kuin on liian myöhäistä ja tottakai päätös pistää jälleen kerran läheinen multiin on toimivampi katalysaattori kuin ei-tutun reanimointi. Siispä edelleen toimiva idea on se, että jokainen hautaa omansa ja on vastuussa tulevasta. Furlong vain on ohjattu vähän turhan samalle kaistalle kuin Dale Midkiff ensimmäisessä, vain jotenkin tunteettomampana, mutta aivojen sumentuminen kulkee täysin samoilla raiteilla.
Uinu, uinu lemmikkini 2 ei vain yksinkertaisesti ole mitään muuta kuin mahdollisimman nopeasti tehty toisto, että perusidean toimivuudesta huolimatta on toteutus pelkkä laiska kopio. Vaikka tässä onkin osien välillä kolme vuotta niin silti tuntuu kuin kakkonen olisi kiirehditty tuotantoon. Visuaalisesti se on perushyvä ettei se esimerkiksi onnekseen näytä hätäpäissään tehdyltä, mutta tässä ei ole yhtään enempää, parempaa taikka edes näyttävämpää kuin mitä oli ensimmäisessä osassa, joten se tuntuu liiaksi kuin jostain B-rollkamasta koostetulta tuotokselta. Siinä on kaikki sama liian samanlaisena. Se on hiton tylsää! Plussaa toki on se ettei mukana ole yhtä ärsyttävää hahmoa kuin edellisosan Ellie, mutta siinä missä tästä puuttuu ultrasonickakara on tässä kuolleista paluun jälkeen Lloyd Christmasiksi muuttunut Clancy Brown. Ennen kuolemaansa Brown oli tosi mainio paskiainen, sen jälkeen rasittava naamanvääntelijä ja liian koomiseksi muuttunut hahmo. Lisäksi minua ärsyttää se, että alunperin annettiin ymmärtää kuolleista palaavien olevan parhaimmillaankin Day of the Deadin Bubin kaltaisia hädintuskin ajatukseen kykeneviä ja enemmänkin alkukantaisten vaistojen johdattamia, on Brownin hahmo sekaisin olostaan huolimatta täysin tietoinen siitä mitä tekee ja miksi. Muutoinkin nämä elävät kuolleet ovat ihan samanlaisia kuin ennen, vain tuhmempia ja rumempia. Puhuvatkin kuin nou hätä, bro!

Uinu, uinu lemmikkini 2 on sinänsä ihan ok rutiinikauhuleffa, mutta kun siinä ei ole mitään paremmin kuin edellisessä osassa eikä edes jatko-osien vaatimusten mukaisesti tarjoa gorea, efektejä tai muuta meteliä enemmän, ei sillä siis ole oikein muuta perustelua olla olemassa kuin mahdollinen kaupallinen tilaus. Ne parit painajaisfantasiat koirapäisestä naisesta olivat vain naurettavia, joten niille ei taatusti ollut tilausta edes Tigerissa.
Jonkinlaista nuorekasta trendikkyyttä lienee haetun sillä, että kuten kohtapuoliin suurinpiirtein jokainen muukin kauhuleffa (vrt. Scream, Noitapiiri, etc.) on ääriraidalla useita cooleuspisteitä kerääviä alternativebändejä ja vaikka esimerkiksi L7 ja The Jesus and Mary Chain ovatkin mainiota kuunneltavaa elokuvassa taikka levyltä, alkavat ne tulla hieman liian etualalle. Eikä yksikään biisi ole yhtä osuva kuin Ramonesin Pet Sematary.
Arvelen että jos ensimmäistä osaa ei olisikaan voisi tämä olla toimivampi, mutta toisaalta kaikki tuntuvat muistavat lukuisia seikkoja ykkösosasta ja harva edes tuntuu ylipäätään ajattelevankaan tätä. Jolloin ehkei tämä kakkonen edes ainokaisena olisi tehnyt samaa vaikutusta kuin vuoden 1989 originaali, mutta silti sanon Stephen Kingin vaatimuksen poistaa nimensä elokuvan tekijätiedoista olleen aika tarpeeton, koska ei tämä nyt kissan parhaan mainetta pilaakaan.

Sivumainintana totean, että vaikka pidän Edward Furlongin roolisuoritusta hyvin kehnona niin hän oli vielä tässä vaiheessa kehittyvä näyttelijä ja arvatenkin ennen kuin ryhdistäytyi tulevan Pikku odessan (1994) myötä ja jalostui American History X:llä (1998) parhaimpaansa oli hän vielä vuonna 1992 aikansa Terminator 2-hypen (1991) vaikutuksen alaisena, ja siten kenties hieman pissinuppisena joka saattoi vaikuttaa esiintymiseen. Furlong kun tuntuu liian vahvasti kanavoivan Uinu, uinu lemmikkini kakkoseen John Connorinsa douchebagismia ja nyt se ei enää vaikuta hahmokehitykseen kuuluvalta vaan itse näyttelijän perusluonteelta. Toki tälläkin kertaa elämänkolhut perustelevat pojan asennetta, mutta toinen hieman vastaava rooli heti perään oli liikaa. Olisivat nyt edes jättäneet ne farkkuliivit pois tai leikanneet tukan. Joskin sana kertoo, että itse kuvauksissa hän olisi ollut itse lempeys, että ehkei se ikävyys nyt sentään ollut muualla kuin roolihahmon luonteessa.
Furlong kuitenkin tosiaan osoitti jo pari vuotta myöhemmin olevansa todellinen näyttelijä eikä pelkkä tähdenlennoksi kaavailtu kansikuvapoika ja siksi onkin erityisen surullista, että suurinpiirtein sen vuoden 1998 jälkeen suunta on ollut vain alaspäin. Uskon Furlongista olevan parempaankin kuin mihin hän on päätynyt.
Furlongin urakehitys toikin mieleeni kaksi muuta näyttelijää joista molemmat ovat olleet suht' samanlaisessa linjassa, joskaan kumpaakaan en pidä erityisen lahjakkaana enkä täten usko heillä olleenkaan tulevaisuutta muualla kuin tusinatavarassa. Kenties kalliissa tusinatavarassa, mutta 3kpl kympillä kuitenkin. Sam Worthington oli vuosien 2009 ja 2010 aikana niin kuumaa shittiä, että sitä oikein ihmetteli mitä crackia Hollywoodin porhot oikein polttelivat ja hän vieläpä sai Furlongin tavoin kiittää huomiostaan James Cameronia. Terminator Salvation (2009), Avatar (2009) ja sitten vielä Titaanien taistelu (2010), että rahaa pistettiin palamaan enemmän kuin The KLF, mutta kun noista parhain oli Cameronin Ferngully niin oksennus. Sittemmin Worthington on toki päässyt edelleen joihinkin isoihin tuotantoihin, mutta kantavan voiman kykyjään (joita en usko hänellä pahemmin olevankaan) hän ei ole todistanut ja elokuvansa ovat olleet mieleenpainuvuudeltaan enemmän taikka vähemmän kuin vesi siivilässä. Hyvällä onnella tulevat Avatarit nostavat hänen medianäkyvyyttään, mutta jos saan masennella niin en usko Worthingtonin olevan niissä enää kovinkaan merkittävä osa vaikka kuinka saisi Martin Lawrencen tavoin nimensä kanteen yhtä isolla kuin Will Smith. Lisäksi skeptikko minussa epäilee Avatareja enää pidettävän relevantteina niiden tullessa. Kenties vielä tuo vuodelle 2021 kaavailtu kakkososa, mutta muut saattanevat olla liian kaukana enää elääkseen ilman reboottauksia toisten tekeminä.
Toinen Furlong on Shia LaBeouf joka myöskin sai nimiohjaajan mentorikseen ja tässä tapauksessa Steven Spielbergin, joten etenkin vuosien 2007 ja 2010 LeBeef oli da shit! mitä tuli nimiin joiden uskottiin myyvän vaikka jäitä eskimoille. Transformers (2007), Indiana Jones kristallikalloineen (2008) ja Wall Street: Money Never Sleep (2010), joten olivat pullat hyvin uunissa. No, sittemmin LeBeef on ollut kuin Macaulay Culkin ja Jake Lloyd yhteensä: etkö ymmärrä lähestymiskieltoa? Ja niinpä da shit! saattoi olla vain...
Myönnettäköön etteivät Worthington ja LeBeef ole missään vaiheessa päätyneet tekemään mitään Arachnoquakea Furlongin tavoin, mutta heidän olisi pitänyt, koska onhan nyt kaikesta tekemästään kuonasta huolimatta heistä nimenomaan Furlong osoittanut urallaan olevansa todellinen näyttelijä, mitä kaksi muuta mainittua sankaria eivät mielestäni ole tehneet. Niin siis ellei pidetä puunaamaisuutta (tämä koskee eritoten Worthingtonia) lahjakkuuden huipentumana.

Tähdet: **

lauantai 5. lokakuuta 2019

Paholaisen silmät (Cat's Eye, 1985)

Jos Stephen King-filmatisointeihin yhdistää helposti ajatuksen television minisarjoista niin toinen mielleyhtymä on varmastikin antologiaelokuvat, sillä niitä on hänen nimeensä yhdistettäen varsin paljon. Tales From the Darkside, Creepshow 1-3 (joo, tiedän, kolmoseen hän ei todellisuudessa liity laisinkaan), Quicksilver Highway ja kaipa niitä on muitakin. Varsinkin kaksi ensimmäistä Creephowta tulevat helposti ajatuksiin kun puhutaan niin sekä yleisesti King-elokuvista kuin kauhutarinakokoelmista muutoinkin ja miksei myös tämä Paholaisen silmät, joka on taatusti vähintäänkin jäänyt mieleen James Woodsin tähdittämän tupakanpolton lopetuksesta kertovan tarinan vuoksi.
Niin joo, James Woods. Olisi muuten mainiota tietää kenen nimellä tätä elokuvaa aikoinaan myytiin, siis muun kuin Stephen Kingin. DVD-versioni mainitsee kannessaan näyttelijöistä ainoastaan Drew Barrymoren ja James Woodsin, ja tottakai tekee niin, ovathan he tämän elokuvan tunnetuimmat nimet ja varsinaiset elokuvatähdet. Mutta kasettiversioni kannessa heidät mainitaan kuin ohimennen parin muun nimen seurana ja kuvaan on päässyt kolmatta elokuvan tarinoista tähdittävä Robert Hays, joka ei ehkä nykyään (tai edes aikoinaan?) ole kovinkaan tunnettu, mutta Paholaisen silmien valmistumisvuotta ajatellen Hays on suht' huomioarvoinen nimi. En mitenkään vähättele Barrymoren taikka Woodsin vuoden 1985 nimekkyyttä sillä olihan edellisellä taustallaan jo E.T. sekä Firestarter ja Woods puolestaan oli saanut aikaiseksi muun muassa Videodromen ja television puolelta muistettavan Polttouhrit-sarjan. Haysilla kuitenkin oli tehtynä 80-luvun alussa Hei, me lennetään ja Hei, taas me lennetään, että kun huomioi niiden muistettavuuden ja varsinkin ykkösosan sukseen sekä rahassa että vaikutuksessa, saattoi Hays ehkä ollakin vuonna 1985 kaupallisesti vetävämpi nimi kuin Barrymore tai Woods. Tarkoitan tätä siis siten, että vaikka E.T. oli hitonmoinen hitti ja edelleen kaikista näistä mainituista suurin elokuva, ei sitä kenties pidetä niinkään Barrymore-elokuvana vaikka kannessa kuinka kerrottaisiin hänen olleen mukana siinä. Se on kuitenkin ensisijaisesti Steven Spielberg-elokuva ja näyttelijät tulevat toisena. Vastaavasti James Woods kenties loi filmografiansa perusteella luotettavuutta draaman osalta, mutta kuinka globaalia kaikille sopivampaa kaupallisuutta varmuutta esimerkiksi Polttouhrit huokui, jolloin parin komediahitin juuri äskettäin aikaansaanut Hays oli kenties hän joka kannatti kanteen pistää. Samaan yhteyteen täytyy kuitenkin mainita, että Hays oli noissa komediahelmissä kenties vähiten muistettava näyttelijä, kun jopa puhallettava nukke, Otto teki suuremman vaikutuksen.

Paholaisen silmät sisältää kolme tarinaa löyhällä kehyskertomuksella ja heti alussa tehdään selväksi, että täysin tosissaan tätä ei tule ottaa. Joten kissa joka toimii tarinat yhdistävänä tekijänä juoksee pakoon Cujoa ja ohittaa matkallaan Christinen, joka pitää puskuritarrallaan huolta ettei kyseinen cameo jää huomaamatta: "Watch out for me. I am pure evil. I am Christine."

QUITTERS, INC.
Kisse päätyy Quitters, Inc.-yrityksen tiloihin ja täällä Dick (James Woods) allekirjoittaa sopimuksen jolla autetaan häntä lopettamaan tupakointi. Kun kerran astuit Quittersin tiloihin olet heidän kunnes he ovat auttaneet sinua pääsemään eroon paheistasi. Siinä ehkä kidutetaan viaton sivullinen kissa hengiltä, kenties vaimosikin ja ehkäpä vieläpä lapsesi jotta varmasti pysyt lupauksessasi olla tupakoimatta. Toki jos itse kuolet prosessin aikana, sopimus raukeaa. Jotenka Dick pyrkii pitämään kireän pinnansa kondiksessa, mutta The Dead Zone-elokuvan katselukaan ei tunnu auttavan pitää savuketta poissa huulilta.
Ohessa mirri pakenee Quitterseilta ja ajautuu seuraavan tarinan pahiksen omaisuudeksi.

THE LEDGE
Rosvoparoni Cressner (Kenneth McMillan) on pottuuntunut kun tennisvalmentaja Johnny (Robert Hays) pökkii hänen vaimoaan, mutta ei hän rakkaudesta ole vihainen vaan koska joku on koskenut hänen omistukseensa. Joten Cressner lavastaa Johnnyn huumediileriksi ja uhkaa siten pilaavansa miehen maineen sekä elämän, mutta uhkapelurina Cressner on valmis antamaan mahdollisuuden uhrilleen: kävele pilvenpiirtäjän ulkoreunuksella talon ympäri ja jos selviät elossa niin huumeet katoavat, saat elää ja vielä viedä vaimonikin.
Jälleen kisu pääsee omille teilleen, etsien uudeksi huoltajakseen Pet Sematarya (tuo on muuten huono arvostelu, koska lukeutuu ajanjaksolle jolloin kerroin elokuvien tapahtumat aivan liian tarkkaan ja palaankin tuohon hieman seuraavan elokuvan kohdalla) lukevan pariskunnan tyttären.

THE GENERAL
Amanda (Drew Barrymore) on kuin kuka tahansa pikkumukelo ja siten hän pelkää komeromörköjä vaikka kuinka vanhemmat vakuuttavat ettei sellaisia ole. Tottakai hirviöitä on, älkää uskoko muuta ja katso! sinunkin sänkysi alla on juuri tällä hetkellä ökkömönkiäinen joka haluaa syödä sielusi. Sitä haluaa tehdä myös Amandan talossa ähkivä tonttupeikkonen, mutta onneksi paikalla on niiden pahin vihollinen: kissa.
No niin, kissat ovat taas parhaita. Cujo olisi koettanut tappaa Drew Barrymoren, mutta kissapa ei.

Paholaisen silmät ei ole aivan yhtä sarjakuvamainen kuin Creepshow, mutta pilkettä silläkin on silmäkulmissaan ja ajoittain voikin olla varma, että jokin koominen ele, ääniefekti tai jokin muu jännitystä rikkova seikka on siellä suunnitellusti eikä vääränä ratkaisuna. Joskaan se ei tietenkään tarkoita ettäkö se ei silti olisi ns. väärä ratkaisu, sillä esimerkiksi varsin onnistuneen ahdistavaan tunnelmaan hetkittäin päätyvä Quitters, Inc. olisi ollut ehdottomasti toimivampi ilman niitä koomisia hetkiä. Toki Woodsin kokemat painajaisfantasiat tupakoinnin iloista ovat parhaimmillaan kuin Hessu Hopo kokemassa samaa, mutta tämä osuus on kuitenkin kuin David Fincherin The Game, joten sen pitäisi ajaa ihminen äärirajoille muulla tavoin.
Kakkostarina The Ledge toimii hieman samalla tavalla ja samoista syistä, sillä siinäkin ideana on ajaa joku täysin loppuun niin henkisesti kuin fyysisestikin. Vastaavasti sen mitä se kompuroi se tekee sen myös samasta syystä kuin Quitters, Inc. eli ajoittaa sekaan liiaksi tunnelmaa rikkovaa koomisuutta. Sinänsä se ei ehkä haittaisi jos sitä olisi enemmän jotta tarinat vaikuttaisivat enemmänkin kauhukomedioilta ja olisivat sitä tasapainoisemmin. Nyt ne kauhistuttavat osuudet ovat enemmistössä ja pääosin paremmin tehtyjä kuin humoristiset elementit, jolloin ainakin itse jään kaipaamaan versiota jossa oltaisiin täydellä panostettu jännitykseen ja mielestäni syystäkin, sillä Quitters, Inc. sekä The Ledge antavat vahvasti osviittaa halustaan olla erityisen ahdistavia. The Ledge olisi ainakin kaivannut osakseen kaukokuvia osoittamaan kunnolla kapealla talonreunuksella kulkevan ahdingon, jota kiukkuinen pulu ei tuo tarpeeksi mukanaan.
Kolmas kertomus, The General (titteli tulee siitä, että kissa on nimetty siten) on perinteistä mörököllikauhua ja sinänsä ihan ok, joskin sen verran harmiton ja moneen kertaan nähdyn oloinen tapaus ettei se suuremmin jää mieleen kuin siten, että on tarinoista ainoana aiemmin julkaisematon. Kertomukset yhdistävä kissa saa pääosan viimeissä osiossa, joskaan se ei olisi edellyttänyt hänen kulkemistaan aiemmissa tarinoissa ja yhteen naittaminen onkin ontuvaa kuin muinaisten Aku Ankan-taskukirjojen välitarinat. Ei kisu haitaksikaan ole, mutta ei ole laisinkaan tarpeen muissa kuin The Generalissa johon on oikeasti kirjoitettu muuksikin kuin pelkäksi ohikulkijaksi.

Paholaisen silmät on varsin veikeä kauhutarinakokoelma ja sillä olisi ollut edellytyksiä olla enemmänkin, mutta tällaisenaankin se on hyvää ajankulua. Alan Silvestrin musiikki on kyllä hämmentävän rasittavan kuuloista, aivan kuin hän olisi säveltänyt Xenaan, mutta saanut jonkinlaisen dissonoivan sairauskohtauksen. Parasta lienee se, että Paholaisen silmien kaksi ensimmäistä kertomusta toimisivat erinomaisesti The Twilight Zonen jaksoina, jos siis pystytään unohtamaan sarjan tieteistarinapainotteinen maine ja melkein voisin uskoakin, että siinä missä Creepshow kanavoi vanhoja Tales From the Crypt-sarjakuvia, tms. niin Paholaisen silmät oli Kingin näkemys The Twilight Zonesta.

Tähdet: ***