perjantai 16. elokuuta 2019

Operaatio Stormbringer (Frogmen: Operation Stormbringer, 2002)

Seuraava jenkkiarmeijan alalajike vauhtiin ja kyllä, tämänkin taustalta löytyy Avi Lerner ja muut samat tutut nimet kuin tuosta edeltävän postauksen Marinesista sekä niistä kaikista muistakin vastaavista Operation Delta Forceista, etc.
Ja kas! Operaatio Stormbringer on toiselta nimeltään U.S. Seals 3: Frogmen.
Niin ja tietenkin myös U.S. Seals 3: Dead or Alive sekä Commando Deep Sea.

Sammakkomiehet, joka ei siis vesillä ja maalla liikkumisesta huolimatta tarkoita jotain amfibifista ihmiseläintä vaan ihan vain navy sealseja ja he ovat tällä kertaa superpahan terroristi Casperin (Bentley Mitchum)  perässä. Kiinniotto-operaation (ei vielä Stormbringer. Joskaan sitä titteliä ei taideta käyttää myöhemmänkään mission aikana) alkaessa eräs sammakkomiehistä kertoo vaimonsa menevän seuraavana päivänä synnyttämään, joten ihan satavarmasti tämä mies menehtyy tällä reissulla. Jep.
Tehtävän siis mentyä käsille on aloitettava uusi ja nyt ryhmänjohtaja Rickillä (Tyler Christopher) on aiempaa suurempi motiivi onnistua saamaan Casper kiinni, kuolihan hänen vuokseen hyviä miehiä kuten se tuleva isä joka muutti vaimonsa leskeksi. Siispä matkataan Albaniaan estämään Casperia saamasta jotain atomivetylaserpommia tai jotain ja tottakai tämä hyvin yhteenhitsautunut sammakkomiestiimi on koostettu sotilaista joilla ei joko ole aiempaa kenttäkokemusta tai eivät vain muuten ole Rickin mieleen, kuten vaikkapa se kollega jota hän syyttää edellisen tehtävän epäonnistumisesta ja terroristiopas joka oli vielä pari päivää sitten Casperin bestis. Vai oliko? Ettei vain olisi Casper itse? Sepä vasta olisikin yllätys kun mies kuitenkin pääsi yhden edellä esiintyvän kansivaihtoehdon ainoaksi ihmisvalinnaksi.

Operaatio Stormbringer on ihan samaa tauhkaa kuin ne kaikki muutkin. Jopa niin paljon, että levyt voisi sekoittaa keskenään eikä huomaisi katsovansa väärää elokuvaa koska se ei sisältönsä perusteella olisikaan sellainen. Aivot narikkaan ja rutiinitoimintaa. Sinänsä se Casperiin liittyvä susi lammasten vaatteissa-idea oli kelvollinen, että ainakin hetken verran oli kirjoittajille annettu mahdollisuus tuoda mukaan jotain liukuhihnaa yritteliäämpää, mutta se jääkin ainoaksi hetkeksi kun kulmakarvojaan nostaa, muutoin mennään eh!-tasolla jälleen kerran.
Vein kirpparille, hintapyyntönä 0,50€.

Tähdet: *

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Marines (2003)

Jenkit haluavat saada tšetšeenisissipäällikkö Antonovin (Hristo Shopov) kiinni elävänä taikka mielummin kuolleena, mutta tottakai sotilasoperaatio menee käsille ja pian on pelastettava omia poikia. Siispä merijalkaväen tiimi yhteistyössä venäläisten sotilaiden kanssa lähetetään matkaan ja diili on, että jenkit saavat pelastaa omat vangituksi jääneet kaverinsa kun venäläiset saavat Tšetšenian. Ihan hyvä niin, sillä mitä hittoa sillä maalla tekisikään kun ei siellä kuulemma ole muuta kuin lunta ja jakkeja. Hetken jenkit ja venäläiset esittelevät toisilleen kivestensä kokoja, mutta sitten sissit iskevät ja tappavat lähes kaikki venäläiset sotilaat, että ilmeisesti amerikkalaiset voittivat tämän erän. Huomioitavaa on se, että jenkit ottavat mukaansa venäläiset aseet jotta eivät pistäisi silmään vieraalla maaperällä, mutta kukaan heistä ei sitten osaa siellä käytettävää kieltä, joka voisi olla ihan hyödyllinen taito jos ei halua paljastua vierasmaalaiseksi. No kuitenkin, kuljetaan kera henkiin jääneen venäläissotilaan, ammutaan matkalla vähän porukkaa, konttoripomot haluavat keskeyttää tehtävän, mutta ei tässä mitään ranskalaisia olla ja lopulta pelastetaan maailma.

Marines on taas yksi niistä Avi Lernerin (feat. Boaz Davidson) tuottamista murica, fuck yeah!-patriotismielokuvista joihin lukeutuvat muun muassa sellaiset mestaripökäleet kuten U.S. Seals, U.S. Seals 2, Submarines, Air Strike, Operation Delta Force 1-jotain 128, etc. ja taas etc. Siispä niitä suoraan videolle-toimintaleffoja joissa vuoron perään nosteltiin jotain jenkkisotilaiden eri lajikkeita ja erikoisyksiköitä esille, tehden heistä kaikista voittamattomia sankareita tappamassa turbaanipäitä, tms. Toimintaelokuvia amerikan persuille, jotka tosin saattavat toimia muillekin vaikkakin hieman eri syistä, nämä kun ovat elokuvia joiden tahattomasta komiikasta saa usein suurimmat ilonhetket ja guilty pleasuren ohella niin huono että hyvä-titteli on useammin kuin kerran ojennettavissa. Ongelmia niille nauramisessa tuo se, että koska ne kaikki ovat tehty tismalleen samalla tavalla ja suunnattu samalle yleisölle niin sitä syystäkin olettaa kaikkien huvittavan yhtälailla, mutta parhainta on kuitenkin pitää niiden katselujen välillä taukoja, koska muutoin yliannostus vain muistuttaa etteivät ne ole hyvin tehtyjä elokuvia.

Marines on huonosti näyteltyä jenkkiuhoa jossa toki hieman vihjaistaan, että kyllä jostain toisestakin maasta löytyy heeroksia, mutta paisuneimmat pallit ovat aina ja ikuisesti Made in America. Tästä syystä Marinesin tuotantoporukka on kotoisin Palestiinasta.
Ammuskelua, räjähdyksiä ja äijäilyä on riittämiin, joten niiden suhteen näläntunne täytetään. Joskin mainittavaa on ettei näitä toteuteta mitenkään erikoisesti, jolloin liukuhihnameiningillä mennään vaikka meteli sitä ehkä koettaakin piilotella. Rutiinipölhöilyä siis, mutta valitettavasti ei ainakaan tämän katsojan fiilistä ajatellen tarpeeksi innostavasti jotta siitä saisi todellisia riemunhetkiä koettavaksi. Aivan liian laiskalla rutiinilla toteutettu toimintaleffa jotta oikeasti piristäisi, jonka vuoksi suositellaan siis puoliväsyneenä katsottavaksi jotta se mielummin tuudittaisi uneen kuin herättäisi siitä.
Kansivaihtoehdoistakaan ei saa kunnon otetta, mitä nyt tuo vasemmalla on lähinnä huvittavaa.

Koko matkan mukana pysyttelevää venäläissotilasta esittävä Mark Ivanir on suhteessa muihin aika mainio ja hän on ainoa jonka hahmossa on edes jotain sisältöä, hänen ollessa se tyyppi joka saattaa olla petturi tai sitten ei. Ei ole.
Lisäksi hän muistuttaa olemukseltaan Ron Perlmania ja sovitaan, että se on hyvä juttu.

Marines ja kollegansa ovat täsmäohjuksia kohti farkkuhaalaria pitävää Billy-Bobia jolle Budweiser merkitsee lempijuoman ohella serkun kanssa tehdyn lapsen nimeä. Jiihaa!
Huomautettakoon, että tuottajille tyypilliseen tapaan Lernerin nimi löytyy myös muunlaisistakin teoksista kuin B-elokuvista, mutta aika harvassa ovat hänen Talo jalavan varjossa-yrityksensä.


Tähdet: *

lauantai 10. elokuuta 2019

Demons from Her Past (2007)

25 vuotta sitten Allison (Alexandra Paul) oli kahden miespuolisen kaverinsa kanssa ajamassa landeversiota torimunkista ja he sattuivat kuolettavasti törmäämään pikkupoikaan. Kaverit tietenkin pakenivat paikalta ja antoivat Allisonin kantaa syyn, minkä seurauksena hän joutui kolmeksi vuodeksi vankilaan ja päätyi kotikylässään ei-toivotuksi henkilöksi. Neiti siis muutti pois ja pysyi poissa aina tähän päivään saakka kunnes oli palattava isoäidin hautajaisiin. Tietenkään Allison ei ollut todellisuudessa pysynyt poissa, sillä vaikka hän ei ollut fyysisesti paikalla oli mieli edelleen pysynyt onnettomuudessa ja siinä kuinka kaverit valehtelivat päästäkseen itse pälkähästä. Siispä nyt Allison haluaa totuuden tulevan esiin, mutta kotikylässä on ihmisiä jotka eivät sitä halua. Se on se sama perusjuttu kuin aina, että menneisyydessä peiteltiin jotain koska osallisina oli jotain kaupungin kermaa ja nyt totuuden pelätään aiheuttavan samoja ongelmia heille kuin tuolloinkin. Luonnollisesti yksi kavereista on nyttemmin juoppo koska tuntee syyllisyyttä.

Demons from Her Pastin ohjannut Douglas Jackson on tehnyt mittavan uran tv-elokuvien parissa, millainen myös tämä nyt vuorossa oleva teos on ja jos pelkkien nimien perusteella voi päätellä millaisia Jacksonin elokuvat ovat, niin katsokaapa näitä: Sisäkön salaisuus, Tappava lavastus, Äidin pikku enkeli, Justinen synkkä salaisuus, The Perfect Husband, The Perfect Marriage, The Perfect Neighbor... jatkanko vielä? Tämä nimisarja kertoo pikkutrillereistä joissa on saippuasarjamaista esiintymistä ja samanlaisia käänteitä, elokuvien vaikuttaessa kerta toisensa jälkeen mistä toi on tuttu?-naamojen kaatikselta ja sisällön syvyys on kuin Maybelline-mainos kiiltopintaisella paperilla. Itse asiassa olen nähnytkin muutaman Jacksonin elokuvista ja ne tosiaan ovatkin olleet sellaisia nyyhkyjännäreitä kotirouville, että tottakai niiden nimet ovat juuri tuollaisia koska ne ovat rakennettu kertomaan katsojalle mistä on kyse, aivan samalla tavalla kuin mikä tahansa joka koettaa jo kannellaan, tms. vetämään oikean yleisön puoleensa. Tämä vielä ei ole kriittinen osoitus elokuvien kuten Demons from Her Pastin tasosta, vaikka myönnettäköön etten ole tällaisen varsinaista kohdeyleisöä ja siten altis näkemään enemmänkin vikoja kuin mitä niitä jonkun toisen silmissä on, mutta se kuitenkin on huomio siitä kuinka tällaisten elokuvien tekijät nimenomaan tuntevat yleisönsä ja kohdistavat ne suoraan heille.

Demons from Her Past on ihan tavanomainen televisiojännäri joka edustaa sitä vanhaa klisettä, että tv-leffat ovat jotenkin B-sarjaa eivätkä yhtä hyviä taikka laadukkaita kuin ns. oikeat elokuvat. Ja onhan tämä. Tämä on juuri sellainen kuin aikaisemmin kuvailin eli saippuasarjamainen, mikä tulee esille esimerkiksi valaistuksessa jossa peitetään kasvojen juonteita, äänimaailmassa jossa dramaattisen dialogin päättyessä tulee se rautalankavääntöääniefekti (vrt. salamanisku otollisella hetkellä) ja kuvaus pysyttelee lähes yksinomaan lähikuvissa jotta likinäköisimmätkin pysyvät kärryillä. Lisäksi asioita toistellaan niin usein, että vaikka poikkeaisi vessassa useammankin kerran niin ei taatusti putoa kärryiltä.
On aika vaikea sanoa ovatko näyttelijät hyviä vaiko eivät, sillä esiintyminen on varsin pinnallista ja siten hyvin linjassa elokuvan sävyn kanssa, että se on ainakin asiayhteys huomioiden toimivaa, mutta samalla kaikki on niin mitäänsanomatonta ettei silläkään olisi mitään merkitystä jos koko elokuvaa ei olisi olemassakaan. Tällaisella elokuvalla ei juuri arvosteta katsojaa ja se nähdään siinä kuinka joidenkin seikkojan kanssa ei edes yritetä koska ei uskota kenenkään välittävän siitä. Mitä tuosta asiavirheestä, ei kukaan huomaa sitä kuitenkaan. Demons from Her Past onkin parhaimmillaan silloin kun se pyörii olohuoneen televisiossa ja olet itse keittiössä tiskaamassa, kuullen aina silloin tällöin repliikin taikka laukauksen. Tämä on vain yksinkertaista ja laiskaa elokuvaa.

Tähdet: **

torstai 8. elokuuta 2019

Stark Raving Mad (2002)

Ben (Seann William Scott) pyörittää yöklubia ja on järjestämässä kovaääniset ravet jolla  on tarkoitus peittää kellarista tulevat äänet, siellä kun porataan seinään aukkoa koska Ben junailee samanaikaisesti varkautta naapuriin. Tarkoitus olisi nyysiä eräs patsas velanmaksuksi rikollispomo Gregorylle (Lou Diamond Phillips), mutta todellisuudessa Benin suunnitelmiin lukeutuu jotain aivan muuta. Lisää keitokseen sekalainen joukko häiriöitekijöitä kuten innokas pikaruokalähetti, aasialaisgangsterit, tottelematon dj, reivaajiksi soluttautuneet viranomaiset ja tanssimusiikkia niin eiköhän siitä ihan hyvä ilta sukeudu. Paitsi jos se tanssimusiikki on E-Typea. Silloin ei kenelläkään ole kivaa.

Takakannessa on maininta Seann William Scottin kohdalla, että hän on "yksi Hollywoodin uusista, nousevista kyvyistä..." ja olen tainnut mainita tästä jo jonkun aikaisemmankin Scottin elokuvan kohdalla (jep, Bulletproof Monkin), että hänestä koetettiin kovasti leipoa uutta suurta tähteä juuri suunnilleen tässä vaiheessa uraansa, mutta ettei muutamasta hittihausta huolimatta kipinä iskenyt tulta ja Chris Evansin sijaan hänestä tuli Hayden Christensen. Tätä kuluvaa päivää ajatellen en itse asiassa edes muista missä olisin Scottin viimeksi nähnyt, mutta äkkivilkaisu filmografiaan kertoo että jos sieltä karsitaan pois ääninäyttelyt ja paluu Stifleriksi (joka kuitenkin oli hänen alkuperäinen läpimurtonsa), ei siellä nyt aikamoiseen toviin ole hirveän huomattavia teoksia ollut. Goon-jääkiekkokomediat lienevät ne suurimmat hänet itsensä huomioiden ja ainakin mies näyttää tehneen varsin säännöllisesti töitä, että se on enemmänkin vain profiili joka on himmennyt. Ei niin ettäkö oikeasti odottaisin näkeväni Scottin isoissa tuotannoissa koska mikään fani en todellakaan ole, mutta koska pidän häntä aivan samanlaisena kuin vaikkapa edellä mainitut Evans ja Christensen, on mielenkiintoista pohtia miksi joku heistä mutta ei joku toinen.

Tämä Stark Raving Mad ei mikään ison budjetin leffa ollut ja Scottin ohella tunnetuin nimi on Lou Diamond Phillips, joten tämän elokuvan suurin huomioarvo lienee ollut siinä, että se on A Band Apartin tuottama ja se taas tuo peliin nimen Quentin Tarantino. Ja vaikka Tarantino onkin ollut vain nimi firman papereissa, on hänen henkeään selvästi haettu varsinkin hahmojen tavassa esittää dialogia ja siinä mitä siinä tekstissä on luettavana. Jo elokuvan aloittava Scottin liikkeessä kameralle pitämä monologi Buffalo Billista ja hänen kohtalostaan on juuri sitä popkulttuuribullshittausta joka Tarantinoon ehkä edelleenkin yhdistetään ja kenties asiaan vaikuttaa nahkatakki sekä saniteettitilat, mutta tilanne tuo mieleen Tim Rothin kertomassa hetkestä kun meni kamalastin kanssa vessaan ja paikalla oli tullihenkilökuntaa. Elokuvassa on muitakin vastaavia ns. tarantinomaisia hetkiä (juonesta irrallista puhetta grungemusiikista, kissoista ja muusta sellaisesta joka ei äkkiseltään tunnu vievän mihinkään, mutta kuitenkin elävöittää tilanteita), että mielleyhtymiltä ei voi täysin välttyä. Joskin huomioarvoista on se kuinka kyseessä on pikemminkin jonkinlainen post Tarantino eli epileptinen leikkaus, kuvaleikittely ja modernimman musiikin käyttö tuokin mieleen Guy Ritchien, jonka ensimmäiset ohjaustyöt Puutaheinää ja Snatch saivat aikaiseksi vertailuja Tarantinosta speedia nauttineena. Näin ollen voinkin suht' suopein mielin suositella tätä Ritchien elokuvista pitäville, joskin ehkä hieman vähemmillä lahjoilla tehtynä.

Vaikka Stark Raving Madin kohdalla kenties olikin laskelmoidusti haettu jonkin Snatchin herättämää yleisöä ja se maksoi vaivaiset viisi miljoonaa dollaria, ei siitä kuitenkaan menestysilmiötä tullut kun se toi takaisin vain 50 tuhatta ja ajautui unohduksiin, saaden huomiota vain tämän blogin kaltaisissa jälkijättöisissä postauksissa. En minä oikein uskokaan, että tästä mitään kaupallista hittiä olisi tullutkaan eikä edes kulttiklassikkoa, riippumatta esimerkiksi julkaisuajankohdasta, mutta kyllä se olisi ihan hyvin saattanut kuolettaa kulunsa koska varsin kelvollinen elokuva on kyseessä. Siispä ihan mainiota bullshittausta, perushyvä kilpailu kelloa vastaan-tarina ja näyttelijät tekevät vähintään ok-tason työtä, että vaikk'ei erityisen muistettavasta elokuvasta olekaan kyse niin onnistuneesta ajantaposta kuitenkin.

Vai että täältä Michael Mann nappasi Tom Cruisen lookin Collateraliin:

Tähdet: ***

tiistai 6. elokuuta 2019

Steal (2002)

Slim (Stephen Dorff) johtaa extremevarkaiden ryhmää, joten rullaluistimet, urheiluautot, seinäkiipeily ja muotoiluvaahtokampaukset tulevat varsin tutuksi ja siinä ohessa tehdään sitten niitä ryöstöjäkin sekä kiusataan viranomaisia. Tottakai eräällä keikalla he saavat haltuunsa jotain jotka tuhma, korruptoitunut poliisipomo MacGruder (Bruce Payne) halusi itselleen ja nyt hän kiristää Slimia joukkoineen tekemään keikkoja omaan laskuunsa taikka vaihtoehtona on hauta. Tosin en oikein ymmärrä tätä kiristysjuttua kun MacGruder ei edes tiedä keitä ryöstäjät ovat, joten hänellä ei ole mitään vaikutusvaltaa heihin. Tai ei ole ennen kuin Slim kavereineen pitää huolen sellaisesta. Samaan aikaan Slim rupeaa tietenkin deittailemaan extremeurheilusta innostunutta poliisia, Karenia (Natasha Henstridge) ja luonnollisesti hänen tehtävänään on saada juurikin Slim ryhmineen kiinni. Voi ei!

Steal tai kuten takakansi kertoo eli Heist on sittenkin Riders ja on 2000-luvun alun ns. parkourbuumin tavanomainen edustaja, että sitä oikein ihmettelee missä Luc Bessonin nimi piileskelee. Onneksi ainakin mukana on jotain Taxi-elokuvasarjan tekijöitä jotta edes sitä kautta saadaan Besson-yhteys aikaiseksi. Siispä piikkihiuksia nuorukaisia, räikeitä värejä niin niissä hiuksissa kuin kameran filttereissäkin, sykkivää teknoa, kamera on siististi vinossa, kieli poskessa-fiilistä ja dialogia joka koostuu cowabungasta, radicalista ja EXTREMESTA!, joista jälkimmäinen näkyy tietenkin myös siinä kuinka jokainen mahdollinen Xgamesrullaluistelu sun muu vastaava muka supercoolurheilulajike on mukana menossa. Ja liikuttiin sitten maastopyörällä, urheiluautolla taikka jalan, tien tulee kulkea paikoissa joissa niillä ei normaalisti kuljeta ja vauhdin tulee olla luokkaa Barry Allen.
Kyseessä on kelvollinen välipala, mutta huolimatta kaikista yrityksistä päästä vauhtiin on Steal varsin väsähtänyt yritys surffata trendiaallolla kun se tuntui jo olevan laantumassa rasvatyyneksi. Harvassa ovat ne elokuvat jotka yltävät esimerkiksi alkuperäisen Myrskyn ratsastajien (1991) adrenaliinivyöryyn ja vielä harvemmassa ovat ne vastaavat tekeleet jotka onnistuvat tuomaan vauhtiin mukaan yhtä paljon järkeä, tasapainoa ja karismaa. Niin ja filosofista huttua, koska sellaisesta jokainen vastaava elokuva haluaa tulla huomatuksi. Sitä Steal ei tee, vaikka sekin muutamaan otteeseen nyökkää Kathryn Bigelowin elokuvan suuntaan.

Elokuvan ehdoton helmi on kyttäpomoa esittävän Bruce Paynen jenkkiaksentti, joka on niin naurettavan paksu ja teennäinen, että aivan kuin hän olisikin oikeasti joku Giovanni Panini jonka 70-lukurooli on huonolla äänisynkalla dubattu amerikaksi.
Lisähupia tuo toinen britti eli Steven Berkoff, joka hänkin vetää vastaavanlaisen absurdismiin yltävän texaksentin. Berkoff tosin esittää ammattitappavaa evankelistaelvisimitaattoria, että hän ainakin tarkoituksessa on niin sanottu hupsu hahmo, kun Paynen puolestaan pitäisi olla vakavissaan. Mutta ei ole, varmastikaan koska tajusi ettei Stealissa muutoin olisi tarpeeksi ilostuttavaa eloa.

Ei kuitenkaan ihan silkkaa yrjöä vaikka valittu viherfiltteri sellaiseen viittaakin.

Tähdet: **

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Hard Cash (2002)

Ennen kuin kerron yhtään enempää elokuvan juonesta, niin heti alussa on kohtaus missä rikollisporukan raskaana olemista teeskelevän naisen vatsakumpu paljastuukin piiloutuneeksi kanssarikolliseksi, joka täten on vaatteiden alla roikkunut kääpiö (Verne Troyer). Hei, sen jälkeen kyseinen kääpiö menee piiloon vessanpönttöön. Antakaa tämän upota tajuntaanne ja koettakaa sen jälkeen ottaa elokuvan loppuosa vakavissanne. Tässä vaiheessa aikaa on kulunut juuri ja juuri puolitoista minuuttia.
Tämä edellinen osuus liittyy mestarivaras Taylorin (Christian Slater) ryöstösuunnitelmaan, joka muuten menee heti käsille ja hän päätyy vankilaan, että ehkäpä se mestarivaras on vain kunniatitteli.
Vapauduttuaan Taylor pyrkii seesteisempään, kunnialliseen elämään, onhan sitä huolehdittava tyttöystävä Paigesta (Sara Downing) ja tyttärestä Meganista (Holliston Coleman) jotka jäivät hetkeksi vaille isän ja miehen mallia. Työpaikka ambulanssikuskinakin oli jo odottamassa, joten tarjolla on ihan hyvä uuden elämän alku. Tottakai kaikki tietävät, että tällaisessa tarinassa on selvää se kuinka ex-rikollinen ei ihan noin vain siirry laillisille poluille. Siispä Taylor sattuu chillailemaan vedenlyöntitoimistolla juuri kun se keikataan ja yhden rikollisen loukkaannuttua hän hoitotyöntekijänä päätyy auttamaan tuota henkilöä ja kohta ajetaankin ambulanssilla toisaalle osoittamaan, että tämä kaikki olikin Taylorin junailema ryöstö. Se mikä ei tullut otetuksi suunnitelmassa huomioon on se, että he ryöstivät FBI:n valvoman paikan ja rahat ovat siten merkittyjä. Nyt on siis mietittävä miten tästä eteenpäin kun rahanpesuongelman ohella on välteltävä eksentristä ja tietenkin korruptoitunutta FBI:n Cornellia (Val Kilmer), selviteltävä juoneen oleellisesti mukaan kuuluvia ryhmän keskinäisiä epäluuloja ja tottakai mukaan astuvat kaikenlaiset petokset, venäläisgangsterit ja appelsiineja myyvä meksikolaissiirtolainen. Ay, dios mío.

Kuten elokuvan aloitus osoittaa on tässä tietoista huumoria mukana, mutta aivan niin koominen se ei kuitenkaan ole kuin alkuminuuttien perusteella voisi luulla vaan kyllä yritystä on ollut tehdä rikoselokuvaa jossa huumori on tekemässä henkilöistä samaistettavia, ei naurunalaisia. Hahmot ovat tietenkin enemmän taikka vähemmän ns. erikoisia ja olen esimerkiksi varma, että Val Kilmer on esittänyt jo liiankin usein FBI-agenttia joka vaikuttaa olevan hieman tärähtänyt, uppoutuen oopperan suloihin kuin tavarankantajat juoksuhiekkaan Johnny Weissmullerin Tarzaneissa.
Elokuva kallistuu loppua kohden vakavampaan suuntaan, mikä on mielestäni hyvästä sille koska ajoittain tuntui siltä kuin oltaisiin turhan väkisin yritetty olla hauskempia ja erikoisempia kuin on ollut ensinnäkään tarvetta ja toisekseen jollaiseen olisi ylipäätään kykyäkään. Tähän sitten yhdistetään väkivaltaista toimintaa ja letkeitä musiikkikappaleita, joten hetkittäin tulee myös mieleen halun olla tarantinoesque, mutta esimerkiksi oikeaoppinen bullshittausdialogi uupuu. Esikuvat eivät ole huonoja ja mukana on esiintyjiä joilla on joko jo kokemusta sopivista elokuvista taikka jotka voisivat sellaisiin istua, jolloin esimerkiksi kohtaukset joissa Slater ja Kilmer keskustelevat antavat viitteitä siitä mitä olisi saattanut olla. Yritystä ja ideoita tuntuu siis olleen, mutta keskittymiskyky hyödyntää niitä on jäänyt hieman puolitiehen ja siten esimerkiksi kaikenmaailman luulitko tosiaan, että luotan sinuun-käänteet muuntuvat rasittaviksi umpikujiksi. Olen kuitenkin kakampiakin lajityypin esiintymiä nähnyt, että kyllä tämän paremman puutteessa katsoo, mutta kyllä sitä kuitenkin toivoo että jos halutaan toisintaa taikka lainata vaikka pelkän hengen suhteessa jotain mistä on digannut, niin ei otettaisi vain jotain punch linea, tms. joka on ollut hauska ja kuviteltu koko elokuvan koostuvan vain siitä.

Tähdet: **

perjantai 2. elokuuta 2019

Hard Time: The Premonition (1999)

Hard Time on näemmä kolmen mitä ilmeisemmin itsenäisen televisioelokuvan sarja, joista ensimmäisen kansikuva kyllä näyttää tutulta, joskaan en uskalla väittää nähneeni sitä. Mutta tosiaan kun nämä kaikki kolme ovat ymmärtääkseni aivan omia yksittäisiä tarinoitaan joissa vain on luonnollisestikin samoja hahmoja ja oletettavasti viitteitä aiempaan, ei siltikään taida olla mitenkään vaadittua katsoa kahta muuta pysyäkseen tolkuissaan tämän keskimmäisen kohdalla. Joskin ottaen huomioon, että tuota edellisen postauksen hardleffaa eli Hard Groundia (ei sukua) tähdittivät tosi kyllästyneen oloiset Reynolds ja Bruce Dern, jotka ovat myös tässä mukana, alan jo etukäteen uskomaan jotta tolkuissaan ei kannattaisi ollakaan.

Logan McQueen (Burt Reynolds) on kovaotteinen kyttä joka noudattaa vain omia sääntöjään jopa siihen saakka, että on päätynyt vankilaan murhasta jota ei ole tehnyt, mutta ottanut syyn niskoilleen koska suojelee pahoille teille ajautunutta pariaan (Charles Durning) joka ei hänkään ilmeisesti ole syyllinen murhaan, eikä McQueen kuitenkaan ole omasta tahdostaan ottanut syyllisyyttä kantaakseen ja onkin vankilassa vain koska haluaa saada syyllisen sinne. Siis häh? Okei, olen nyt katsonut seitsemän minuuttia ja olen jo pihalla. Tämä alkuosuus koostuu osittain takautumista ja on ilmeisesti edellisestä osasta kierrätettyä kuvamateriaalia jossa tottakai myöskin esiintyi Durning ja jonka juonena näyttäisi olevan se, että McQueen joutuu murhaajaksi lavastettuna vankilaan vain paetakseen sieltä ja ottaakseen oikean syyllisen kiinni. Näin ollen sitä näkemättä (nyt siis varmistui etten ollut nähnyt sitä) vaikuttaisi siltä, että mitä siinä nyt sitten tapahtuikaan oli lopetus sellainen jossa McQueen ei tainnutkaan saada todistettua syyttömyyttään. Ainakin siitä päätellen, että pitää näyttää takautumia edellisestä elokuvasta ja osoittaa sen ohessa, että McQueen ei vain ole edelleenkin vankilassa, mutta myös odottamassa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa. Joten tämä seuraava ainakin on meneillään olevan elokuvan juoni:
Logan McQueen on kova ex-kyttä joka viruu kuolemansellissä murhaajaksi lavastettuna ja vierustovereinaan hänellä on se tuttu elämää kokenut kirjaviisas, henkinen vanha mies eli Professori (Roscoe Lee Browne) ja toisen seinän takana sekavatukkainen sekopää sekoilemassa eli Winston (Bruce Dern). Samaan aikaan kaupunkia terrorisoi hullu pommittaja joka takakannen kuvauksen perusteella valitsee tuhotöidensä kohteiksi paikkoja joissa on mahdollisimman paljon ihmisiä jotta tragedia olisi mahdollisimman suuri ja siksipä hän räjäytteleekin yksittäisiä henkilöitä autoihinsa, varoen sivullisia uhreja. Koska McQueen on kuolemansellissä on varsin ymmärrettävää, että hänet vapautetaan pian ihan elossa olevana koska on istunut tuomionsa loppuun. Luonnollisesti kytät ovat vielä enemmän pihalla kuin minä niiden seitsemän ensimmäisen minuutin aikana, joten McQueenia pyydetään avuksi pommittajajahdissa ja kohta jompikumpaa niistä kuolemansellikollegoista tarvitaan myöskin. Se ei ole Professori koska hän ehti jo saada piikistä. Siispä Winston, sinähän näet näkyjä etsittävänä olevasta murhaajasta. Haluaisitko sekoilla poliisien apuna? Jaa mann, jos vain tyttäreni Janice (Gigi Rice) joka vihaa minua tulee messiin ja voit McQueen vaikkapa deittailla häntä. En ole jamaikalainen.

On siis se piilossa pidettävä ja siten muka yllätyksenä paljastettava naisongelmainen murhaaja. On kovaotteinen sankarikyttä joka joutuu työskentelemään saastan seassa ja on siksipä myös nuori noviisikyttä joka ei vielä ymmärrä elämän raadollisuutta. On se apuna toimiva murhaajasta näkyjä näkevä, myöskin naisia tappanut sekopää ja siten myös hänestä erkaantunut tytär jonka kyseinen sekopää haluaa tavata jotta suostuu avuksi. On paljon tuimia katseita, osoituksia siitä kuka on uros ja pimeys on valaistus, koska se on mutrunaamojen ohella paras tapa osoittaa kuinka synkkää meno on. Esimerkiksi aika vastaavanlainen tv-elokuvasarja on Tom Selleckin tähdittämä Jesse Stone.
Pidän nyt mainitusta Selleckin sarjasta enemmän kuin tästä Hard Timesta, mutta varsin samanlaisia niin tyylillisesti, tarinallisesti, näyttelijänimiltään kuin myös suht' harmittoman toteutuksensa osalta nämä molemmat ovat, että Hard Time menee hyvin taustalla ruokailun taikka jonkun muun aktiviteetin ohessa. Sen enempään ei tästä kuitenkaan ole eikä sitä mainion tahattoman koomista tarinallista sekoilua ole oikeastaan kuin sen intron verran, joka sekin kärsii oikeastaan vain huonosti rytmittävästä leikkauksesta.

Reynolds ei ole yhtä virkeä kuin B.L. Strykerina (joka aina tuntui Selleckin Magnum P.I.:n kopiolta), mutta hän ei sentään vaikuta aivan koko aikaa miettivän koska päivä on ohitse ja hahmonsa on varsin sopiva hänen esittäväkseen, jolloin ehkäpä 10-15 vuotta aikaisemmin hän olisi tehnyt Hard Timea suuremmalla vakaumuksella.

Tähdet: **

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Hard Ground (2003)

Palkkiometsästäjä McKay (Burt Reynolds) on muutaman muun vangin kanssa kuljetettavana vankilaan kun Vin Diesel-imitaattori Billy (David Figlioli) junailee... HOLY SHIT! MARTIN KOVE ON MUKANA TÄSSÄ ELOKUVASSA! No mutta kuitenkin, Billy on järjestänyt kaverinsa Floydin (Martin Kove) avustuksella pakomatkan ja muille vangeille tarjotaan mahdollisuutta liittyä mukaan taikka kuolla. McKay valitsee jälkimmäisen, mutta eihän häntä voida tappaa koska takakannen perusteella nimenomaan McKayn tehtävänä on saada Billy joukkioineen kiinni. Niinpä samalla kun Billy ryöstelee ja tekee muita tuhmuuksia on McKay passitettu takaisin vankilaan josta hänet sitten avukseen noutaa sheriffi Hutchinson (Bruce Dern), joka tottakai aikoinaan pidätti McKayn ja on sittemmin toiminut eräänlaisena isähahmona McKayn pojalle Joshualle (Seth Peterson). Hutchinson saakin houkuteltua McKayn avukseen vihjaisemalla, että apulaissheriffin titteliä kantava Joshua on halukas pysäyttämään Billyn, mutta McKay pelkää ettei hän ole siihen tarpeeksi kylmäverisen pätevä. Siispä Joshua ei kelpaisi kokemattomuuttaan avuksi, mutta onneksi on random nainen Elizabeth (Amy Jo Johnson) joka ei osaa ampua, ratsastaa taikka näytellä, joten hän saa toki lähteä ihmisjahtiin mukaan. Ilmeisesti tarkoitus on ollut parittaa hänet Joshuan kanssa, jotta siten saadaan hieman romantiikan virettä mukaan. Ei saada.
Ja voi hyvä luoja, oliko elokuvan kirjoittaja humalassa vaiko vain ääliö kun - SPOILER - McKay lopulta saa palveluksistaan armahduksen, hän polttaa sen ja haluaa silti haaveidensa mukaisesti olla vapaa mies koska nyt sitä on vaikka ei oman tekonsa vuoksi voikaan sitä kenellekään todistaa. Ei jäänyt siihen aikaan koneen välimuistiin tietoa armahduksesta. Joshuakin menee sanomaan, että isäni on muita fiksumpi. SAATANA! Kyllä näkee kenen poika Joshua on.

No, olipa sontaa koko elokuva. Kömpelö, ruma ja tyhmä.
Olen aika varma, että Burt Reynolds kuoli Hard Groundin ansiosta. Ei häpeään taikka koska olisi perna revennyt tai jotain, vaan ihan silkkaan v*tutukseen kun suostui tällaiseen kuonaan. Se vain kesti hetken ennen kuin ketutus oli kohtalokas. Ei niin ettäkö vuoden 2003 Reynoldsilla olisi ollut hirveästi valinnanvaraa, mutta täytyi niitä olla edes vähän parempia mahdollisuuksia kuin tämä. Olisi mennyt vaikka putsaamaan septitankkeja, paljain käsin ja kielellä. Reynoldsin ilme ja asenne ovatkin koko leffan ajan sellaiset, että v*tut tästä, olisipa päivä jo ohitse. Ei mitään yritystä, vain murjotusta. Peruukkikin on aivan kauhea. Tulee mieheen Whamin aikainen George Michael. Mutta don't wake me up, before you go go.

Koko elokuvaa vaivaa sellainen laiskuus ja halpuus, että vaikea uskoa kenenkään mukana olleen välittäneen siitä mitä lopputuloksesta tulee. Mikä on sääli, sillä vaikka tarina ei nyt mikään erityinen olekaan ja hahmot varsin karikatyyrimaisia niin pistämällä kaksi varsin karismaattista konkarinäyttelijää eli Reynolds ja Dern viettämään valtaosa ajasta yhdessä ja tekemällä heistä parhaimmat vihamiehet kautta ystävät, olisi jo siinä luullut olevan tarpeeksi kipinöintiä pitämää liekkiä yllä. Kumpikaan ei vain välitä.
Vastaavasti Billyn pahisjoukon keskinäinen kinastelu syystä, että he ovat luusereita jotka onnistuvat olemaan vain öykkäreitä ilman tuloksia tarjosi mainiota vaihtelua sille ratkaisulle jossa pahikset kylvävät onnistuneesti kauhua kunnes tulee seinä vastaan. Joten siitä olisi voinut helposti tehdä jotain lama-ajan kärsimysnäytelmää kun tavalliset duunarit joutuvat henkensä pitimiksi sortumaan pahojen jalanjäljille ja ovat siksi niin kömpelöitä toimissaan. Mutta ei, nämä ovat vain idiootteja.

Siispä näytteleminen on huonoa, välinpitämätöntä ja ajoittain esimerkiksi Amy Jo Johnsonin esiintyminen vetää vertoja Tommy Wiseaulle, että koeta siinä nyt sitten olla läimimättä kämmentä otsaan.
Mutta jos nämä asiat eivät vielä riitä, miten olisi visuaalinen ilme joka on niin halvan näköistä, että Roger Corman on soittelemassa säästövinkkien perään. Sanoisin muuten, että visuaalisuus on syrjäkylän kesäteatterin oloista, mutta se olisi loukkaus jopa sitä koukkukätistä, lasisilmäistä pontikankeittäjälavastajaa kohtaan.
Jos tuon edellisen postauksen True Gunin kohdalla oletin, että motiivi sen tekoon oli vain saada jokin vajaaksi jäänyt ohjelmapaikka täytettyä niin Hard Groundin kohdalla en keksi mitään syytä miksi se piti tehdä. Tämä oli rehellisesti sanottuna yhtä tuskaa päästä loppuun saakka eikä kyseessä kuitenkaan ollut kuin se perinteiset 90 minuuttia, mutta se oli 90 minuuttia suossa tarpomista ilman syytä elää.

Tähdet: ~

perjantai 26. heinäkuuta 2019

True Gun (The Gundown, 2011)

Dead River on kuin mikä tahansa villin lännen kaupunki, joten vaikka pintapuolisesti ilmapiiri onkin rauhaisa niin tottakai paikallisille asukkaille suojelua tarjoava Travis (William Shockley) pitää huolen, että kohta ei enää kenelläkään ole kivaa. Siispä kun kaupungin epävirallinen ja oikeamielinen päämies Thomas (Peter Coyote) pistetään top billingistaan huolimatta pikaisesti hengiltä, ollaan vast'edes turmion tiellä. Paitsi että tietenkin kohta esiin astuu mystinen, emotionaalisesti kärsivä Cole (Andrew W. Walker), joka jäljittäessään toisessa kaupungissa pahoja tehneitä miehiä päätyy Dead Riveriin ja kuten asiaan kuuluu, ei hän aluksi halua puuttua alueen ongelmiin, mutta oikeamielisenä sankari tekee juuri niin ja kohta kaikki on taas tosi jees.

True Gun on... 
no, sanotaan heti alkuun etten laisinkaan ihmettele miksi sillä on IMDb:ssä tämänhetkisenä pisteytyksenä 4,5. Se on nimittäin täsmälleen sopiva numeromerkintä elokuvalle joka ei ole niin sontaa, että sillä olisi unissaankaan mahdollisuuksia millekään bottom-listalle taikka olemaan niin huono että hyvä, mutta vastaavasti se on niin laiskan liukuhihnatuotannon oloinen ja kuin tehty ainoastaan paikkaamaan päivälähetykseen jäänyttä puolentoistatunnin aukkoa ettei se voi uneksia myöskään hyvän tittelistä. Tits and blood tietenkin tarkoittaa, että jonkin HBO:n ohjelmistoon jäänyt aukko, ei Alfa TV:n. Toisaalta kesäteatterimainen ulkoasu viittaa muualle kuin HBO:n puolelle, että sanotaan sen olevan jupunut Alfa TV:n tuotanto.
Kyseessä on peruskliseitä täynnä olevaa harmitonta ajantappoa jossa ei todellakaan liikoja yritetä ja se, että Peter Coyotekin oli kuulemma suostunut pikkurooliinsa vain tehdäkseen palveluksen frendilleen (ts. William Shockleylle) on hyvä osoitus siitä kuinka vakaumuksellisesti ja väkevästi esiintymiset kauttaaltaan suoritetaan: kunhan käväisen tässä, että nähdään taas.
Särmä puuttuu ja lopulta kiinnostus suuntautuukin katselemaan elokuvan erilaisia kansikuvavaihtoehtoja ja huomioimaan kuinka näkyvästi tuota pelkän kaverivierailun tehnyttä Coyotea hyödynnetään.

Elokuvan aloitus on kyllä suht' lupaavasti munuaiseen kenkivä, että se sentään rohkaisi odottamaan edes jotain, mutta sen jotain pitäisi olla muutakin kuin eh!
Oli toki mainiota nähdä Sheree J. Wilsonia, jota en muistakaan pitkään toviin nähneeni missään ja päällimmäiseksi mieleen nouseekin hänen osansa jossain Chuck Norrisin tähdittämässä Walker teksasista-sarjassa, josta siitäkin on jo aika pitkä aika kulunut.

Tähdet: **

sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

The Human Shield (1991)

Merijalkaväen Douglas (Michael Dudikoff) kouluttaa 80-luvun puolivälissä irakilaisjoukkoja, mutta tulee katumapäälle kun huomaa sotilaiden tappavan viattomia kyläläisiä erittäin vietnamin sota-vertauskuvallisesti, mutta nyt tietenkin vailla kotimaakrittiikiä ettei tässä nyt sentään omat miehet paikallisia raiskaa tai räjäyttele. Sori, Oliver.
Douglas saa turpaan ja lähetetään matkaansa, mutta muutamaa vuotta myöhemmin on tehtävä paluu öljyn, viiksien ja hiekkadyynien luvattuun maahan. Sattuu nimittäin käymään niin, että Douglasin opettajaveli Ben (Tommy Hinkley) perheineen matkaa Irakiin ja siellä Dougiin kyrpiintynyt tuhma kenraali Dallal (Steve Inwood) vangitsee Benin houkutellen siten aiemman kiistakumppaninsa takaisin. Mikä pistää mietityttämään, että miksi Dallal ei sitten jo heti ensiminuuteilla pistänyt Douglasista ilmoja pihalla, kun kerran kuitenkin osoitti miesylivoimallaan ettei yhdestä amerikkalaisesta ole mitään uhkaa kenellekään ja ennenkaikkea halusi jo tuolloin kuolettaa jenkkisian. Valtio ei tietenkään suostu tukemaan Douglasia pelastusoperaatiossaan, mutta kuten asiaan kuuluu ovat virkamiehet kuitenkin valmiita katsomaan toiseen suuntaan niin kauan kunnes ongelma ei tule heidän hoidettavakseen. Mutta ennen kuin Douglas ehtii tappamaan ilkimyksiä oikealta taikka vasemmalta, saa hän huomata entisen tyttöystävänsä, humanitaari-Lilan (Hanna Azoulay Hasfari) menneen naimisiin kaikkien vihaaman diktaattorin eli Dallalin kanssa. Tottakai! Mitä siitä nyt tulisikaan jos tällaisessa leffassa ei sankarin mielitietty olisi pakotettu naimisiin Hitlerin kanssa? No mutta ei huolta, kyllä Douglas jossain vaiheessa Dallalin tappaa ja saa naisensa takaisin.

The Human Shield on varsin tyypillinen Cannon-elokuva, että minkäänlaista syvällisyyttä siltä ei kannata odottaa, kuten ei myöskään aukotonta tolkkua taikka ns. Oscar-tason näyttelemistä. Tuttuun tapaan vierasmaalaiset pahikset ovat suurelta osin varsin amerikkalaisen oloisia  ja esimerkiksi irakilainen pääpahis on aito kuin Kevin Costnerin brittiaksentti, mutta tuuheat mustat viikset riittävät tekemään kenestä tahansa murican vihollisen. Erityisen huvittavan kiehtovaa tässä Cannonin tavassa esittää amerikkalaiset sankarit ja vieraan vallan viholliset ei ole niinkään se kuinka jälkimmäisten epäinhimillisyyttä korostetaan, vaan se kuinka enemmän kuin usein näiden elokuvien vihulaiset ovat neukkujen ja vietnamilaisten ohella erityisesti lähi-idästä, joka on jotenkin kieroa ottaen huomioon Cannonin primus motoreiden Menahem Golanin ja Yoram Globusin olleen Palestiinasta. Eihän se nyt elokuvaa ajatellen maantieteellisesti aivan sama asia ole ja kuten tuon alueen konfliktit ovat jo kauan osoittaneet, ei maiden lähellä oleminen tarkoita hevonkukkuakaan yhteisestä elosta ja ymmärryksestä. Ehkä Golan-Globusilla olikin syvällistä, tärkeää sanottavaa tehden sen viihteellisyyteen verhoutuen ja suurin poliittinen anti olikin täysin tietoinen maiden välien kritisointi...

heittelemällä kranaatteja joka suuntaan.

Joskin yhteiskuntakritiikki sun muu katoaa sen siliän tien kun kaupallisuuden vuoksi amerikkalainen patriotismi on aina saanut suurimman jalansijan, jolloin Golan että Globus piirtyivätkin enemmän liberaalisti ajattelevien sijaan ahtaan nurkkakuntalaisuuden ihannerepublikaaneina. Hail, Trump ennen Trumpia!
Ei se mitään, kyseessä oli hassua kyllä viattomammat ajat. Asiat eivät kenties olleet poliittisesti kovinkaan korrekteja, mutta eskapismi ei myöskään edellyttänyt turvasanoja, suuria sekä pieniä kirjaimia, erikoismerkkejä ja avainnumerolistaa. Eikä joka ainoasta asiasta pahoitettu mieltä ihan vain varmuuden vuoksi ja usein muiden puolesta jos he eivät ymmärrä muuten suuttua jostain täysin triviaalista jonka ei pitäisi nostattaa kulmakarvan karvaakaan edes kulmista. Ei sen hyväksyminen tee The Human Shieldista parempaa elokuvaa, mutta aikansa maailman ymmärtää helpommin.

The Human Shield on vanhentunutta B-toimintaa jossa keskitytään perusasioihin: pahat ovat pahoja, hyvät hyviä ja moottoripyörällä ajaminen on kivempaa jos samanaikaisesti ammuskelee ympäriinsä. Dudikoff on edelleen yhtä mitäänsanomaton kuin ennenkin, mutta silti me videokasettien kulta-aikana kasvaneet taukit pidämme häntä suuressa arvossa ja siinä se syy minullakin oli miksi tämäkin elokuva on jo pariin otteeseen päätynyt katsottavaksi. Hän sentään oli Amerikan ninja.

Tähdet: **

keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Day of the Dead: Bloodline (2018)

Kannessa julistetaan tämän remaken olevan "a bold new reimagining...", että varmasti nyt ollaan paremman seurassa kuin mitä oli vuoden 2008 Day of the Dead-remake. Jep, muistattehan kuinka tämä oli jo uusintaversioitu vegaanizombin kera? Sehän oli sitä aikaa kun joka toinen viikko ilmestyi uusi zombieleffa ja tähän nimenomaiseen Dayhin liittyen tulipa vuonna 2005 Day of the Dead: Contagium, jonka piti muka olla jonkinlainen jatko Romeron alkuperäiselle Day of the Deadille. Contagium oli sontaa. Mutta ei hätää, Day of the Dead 2008 katsoikin ettei Contagium lukeutunut jatkumoon ja pyrki itse asiassa kulkemaan vuoden 2005 Zack Snyderin ohjaaman Dawn of the Dead-remaken vanavedessä ei nyt kenties virallisena jatkona, mutta selvästi siihen viitaten. Snyderin versio kun oli Danny Boylen ei-zombie-zombieleffan 28 Days Laterin (2002) ohella suurimpia tekijöitä elävien kuolleiden 2k-renesanssissa. Jopa Romero teki paluun aiheeseen vuoden 2005 Land of the Deadilla ja päätti sitten ihan vaikka väkisin pilata mestarinmainettaan sen jälkeisillä zomppareillaan. Zombiet olivat kuitenkin da shit!, joten viehätys rupesi katoamaan arkipäiväistymisen myötä eikä Romeron luiden kaluaminen tuntunut enää vuonna 2018 laisinkaan ihmeelliseltä, että yllätyksellisintä tässä Bloodlinessa onkin ainoastaan se kuinka joku vielä jaksoi zombieleffan tehdä. Niin ja kenties se, että oliko se nyt jo tarve tehdä toinen remake Day of the Deadista. 2008 kun ei ole niin kaukana takanapäin. Toisaalta tuon vuoden versio oli kyllä tarinallisesti aika erilainen ja lähinnä yhteistä Romeron leffan kanssa oli armeijan läsnäolo, joten ehkäpä tämä uudempi "a bold new reimagining..." onkin sopivasti erilainen puolustaakseen paikkaansa. Katsotaanpa...

Lääketieteen opiskelija Zoe (Sophie Skelton) tuntee olonsa ahdistuneeksi kun joutuu viikoittain ottamaan verinäytteen Maxilta (Johnathon Schaech) joka himoitsee hoitajaa siihen malliin, että jopa viiltelee ihoonsa neidin nimen ja esittelee sitä pokausyrityksenä. Eli joo, Zoe ihan syystäkin pyrkii pysymään erossa Maxista. Mutta kun miehen veressä on lääketieteellisen tutkimuksen kannalta vasta-aineita enemmän kuin tarpeeksi on siis ainakin kerran viikossa koettava kohtaaminen. Raiskausyritys ruumishuoneella sen ei kuitenkaan tulisi olla vaikka Max niin ajatteleekin. Onneksi influessaan kuollut potilas päättääkin herätä pureskelemaan Maxia, jolloin Zoe on turvassa ainakin hetken sillä nyt kulovalkean tavoin leviää zombievirus jonka vuoksi kohta kaikki ovat pulassa ja viisi vuotta myöhemmin vieläkin enemmän.
Siispä nyt kun tänään zombiet ovat valloittaneet jo käytännössä joka notkelman, ovat vähäiset ihmiset vetäytyneet aidattuihin pakolaisleireihin ja eräässä tällaisessa bunkkerissa Zoe pyrkii löytämään pelastuskeinoa. Toki paikalla on muutamia siviilejä sekä armeijan henkilökuntaa pitämässä turvallisuutta yllä, että aivan yksi ei tarvitse neidin olla.
Aidan takana zombiet odottavat tilaisuuttaan ja bunkkerissa alkavat tunteet kuumenemaan kun Max tekee comebackin halutessaan edelleen raiskata Zoen, joka puolestaan pyrkii Maxin avulla keksimään keinon zombie-epidemian taltuttamiseksi. Sama se, elokuva keskittyy kuitenkin enimmäkseen esittelemään Zoeta hölkkäämässä.

Niin että missä se "a bold new reimagining..." sitten oli? Jossain toisessa elokuvassako? Sori, mutta se kuinka mukaan oli lisätty intro kertomaan viruksen räjähdysmäisestä leviämisestä, kuinka tehosteet olivat päivitetty nykyaikaan sopiviksi tietokonetuotoksiksi ja kuinka näyttelijäkaartissa oli tyypilliseen tapaan keskitytty enemmän nuoriin kauniskasvoihin kuin esiintymiskykyihin eivät vielä ole "a bold new reimagining..." vaan nimenomaan päinvastoin, koska juuri tätähän ne liiankin usein ovat kun pyrkivät persoonattomaan turvallisuudentunteeseen. Sitä kuinka elokuva alkaa osoituksella viruksen leviämisestä ei ole mikään varsinainen muutos tai uusi asia verrattaessa Romeron originaaliin, jossa sellaista ei ymmärrettävästi ollut sen ollessa nimenomaan kolmas osa eikä tämän uuden tavoin kaikista muista irrallisena oleva "ensimmäinen" elokuva. Tottakai ilman edeltäviä osia sen on jotenkin muistutettava tapahtumien synnystä, joskin näköjään jättäen sen täysin sivuseikaksi koska mitä uutta sen suhteen voisikaan enää kertoa, kunhan vain mennään nopeasti asiaan. Merkittävin tarinallinen ero aiempaan on se, että siinä koekaniinina yhteiskuntaan sopeutettavana ollut Bub-zombie on nyt Max jota ei nyt suoranaisesti pyritä opettamaan eloon ihmisten kanssa, mutta joka toimii tutkimuskohteena kuolinongelmaa ratkottaessa.
Sen suhteen olin pettynyt siihen, että tyypilliseen tapaan Maxista etsitään parannuskeinoa kun Bubin kohdalla sellaisesta ei haaveiltukaan vaan hänen avustuksellaan koetettiin tavallaan uudelleenkouluttaa zombiet rinnakkaiseloon elävien kanssa. Erityistä naamapalmuilua aiheutti se, että Max on täysin tietoinen tekemisistään kun esimerkiksi toimii elävänä kuolleena taskuvarkaana ja liikkuu kuin jokin parkourtyyppi etsiessään edelleen Zoeta pökittäväkseen, ja tuottajat kuitenkin olivat kommentoineet elokuvastaan seuraavaa: "We want to keep it as close to the Romero version as possible. To make sure that his fans are happy." Jep, siksi Bloodline onkin kuin himokkaan Luc Bessonin märkä uni. Hitto!, eräässä vaiheessa joustavasti loikkiva zombie-Max jopa nuuhkii pikkupöksyjä koska näinhän verenhimoiset elävät kuolleet aina tekevät. Tästä perverssizombien lisäyksestä tulee mieleen se surkuhupaisa Night of the Living Deadin uudelleenjulkaisu jota varten oli kuvattu visuaalisesti aivan erinäköisiä uusia kohtauksia selittämään, että hautausmaazombie olikin sitten pedofiili.
Ja koska haluttiin pysyä alkuperäiselle uskollisena päätettiin myös minimoida bunkkerissa olevien ihmisten suhteiden kiristyminen, eikä täten enää ole syytä välittää seuraamistaan roolihahmoista.

Pääosin Day of the Dead: Bloodline on kuitenkin sama kuin Romeron alkuperäinen näkemys, jolloin siellä on tuttu runko eristyksissä olevista ihmisistä joiden pinna alkaa kiristymään ja kun tieteen edustajien näkemys riitaantuu liiaksi armeijan tilannekäsityksen kanssa menevät asiat lopullisesti käsille. Tästä vain puuttuu karisma, keskittymiskyky ja tilalle on pistetty pintakiiltoisuus.

Tässä remakessa on monien muiden ohella yksi ratkaisu joka hämmentää minua. Ymmärrän että koska alkuperäisessä elokuvassa Joseph Pilaton esittämä kapteeni Rhodes oli hyvin muistettava persoona, ei tässä tapauksessa edes yritetä toistaa edeltäjän maanisuutta saati tärkeyttä ja siksipä vastaavan hahmon nimikin on eri. Toki hän on edelleen se tyyppi jonka hermot pettävät ja joka asemaansa korostaakseen tuhoaa jääräpäisyyttään muitakin kuin itsensä, mutta sitä ei esitetä yhtä psykoottisesti ja täten on vain hyvä erottaa hahmot jopa nimiltään. Mutta miksi uuden leffan Rhodes on sitten Miguel Salazar, joka oli originaalissa hermoheikko sotilas jonka epätoivoisuus sysäsi liikkeelle kaiken tuhoavan tapahtumasarjan? Onhan se kiva, että nimillä muistutetaan alkuperäisestä, mutta miksi päähenkilöjen kohdalla katsottiin olevan tarpeen tehdä vaihtokauppoja ja miksi se tehtiin nimenomaan niinkin tärkeän kuin Rhodesin kohdalla? Olisivat suoraan antaneet uuden nimen, kuten vaikkapa Frank McRealman.

Olen toki nähnyt huonompiakin zombietuotantoja ja voi pojat kuinka paljon niitä huonompia onkaan, mutta tämä Bloodline on kyllä niin keskinkertaista yllätöksentäntä tuubaa, että se vuoden 2008 on verrattaessa se todellinen "a bold new reimagining..." eikä se ole hyvä merkki mistään.

Tähdet: *

sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

The Meg (Megalodon, 2018)

Hyvin vahvasti Myytinmurtajien Adam Savagelta niin ulkoisesti kuin luonteeltaankin vaikuttava rento miljonääri Jack Morris (Rainn Wilson) saapuu rahoittamalleen syvänmerentutkimuslaitokselle ja toki juuri silloin sukellustiimi sukellusveneineen uppoutuu syvän meren syvimpään ja vieraimpaan kohtaan, että tämähän on oikein ilon ja onnen päivä. Oho! jokin suuri ja sitäkin isompi otus menee ja pukkaa sukellusveneen jumiin merenpohjaan, joten nyt tarvitaan meripelastajista parhainta joka tietenkin on kuusi vuotta sitten hommat tragedian vuoksi taakseen jättänyt Jonas (Jason Statham). Tuolloin Jonas johti vastaavaa pelastusoperaatiota joka osittain epäonnistui koska jokin jättimäinen otus, tuhosi uponneen sukellusveneen, mutta tietenkään häntä ei uskottu ja hänen epäiltiin vain joutuneen jonkin merihulluuden kouriin, aiheuttaen siten epäpätevyyttään joitakin kuolemia. Sittemmin Jonas onkin elänyt eräänlaisena rantapummina kaljaa kitaten, mutta nyt häntä jälleen tarvitaan eikä hän ole tällaisille tarinoille perinteiseen tapaan halukas astumaan remmiin, peläten olevansa jälleen vastuussa ihmisten henkien menetyksestä. MUTTA! kuten aina, motiivi saada sankari tekemään paluu löytyy siitä, että yksi merenpohjalle päätyneistä sattuu olemaan Jonasin entinen vaimo, Lori (Jessica McNamee). Happi loppuu, Lorilla on hoitoa vaativa haava ja aluksen ulkopuolella on ihan suunnattoman kokoinen petoeläin vaanimassa, että hyvin perusshittiä on meneillään. Tässä tapauksessa elokuvan täky on tietenkin Jason Stathamin nimitunnettavuuden/imagon ohella Megalodon, eli esihistoriallinen jättihai jonka rinnalla Tappajahain Bruce on silakkaan rinnastettavissa oleva kääpiö. Pyh! olen nähnyt isompiakin.
No kuitenkin, tästä tehtävästä suoriudutaan suht' onnistuneesti (vain yksi kuolema) ja Morris intoilee, että Megalodon on saatava kiinni ja esitteille. Ei siis yllätyksiä silläkään saralla, että kyllä tässä kuljetaan niin tuttuja askeleita ettei sisällöstä tarvitse sen enempää kertoa.

The Meg on visuaalisesti varsin toimiva, meininki on sopivasti popcornviihteellistä ja Harry Gregson-Williamsin säveltämä musiikki kuulostaa siltä kuin se olisi tarkoitettu old school-Star Trekiin. Sisällöltään elokuva on kuitenkin niin tavanomainen, että esimerkiksi hain suuri koko on kuin vain jonkin jatko-osan tapa tehdä kaikki edellistä isompana ja siten tämä voisikin olla vain pelkkä Tappajahai 5: Megalodon. Ei siis oikeastaan mitään muuta eroa aiempaan kuin isommin, nopeammin, äänekkäämmin.
Kyllä The Meg on ihan miellyttävää ajantappoa ja sisältää joitakin varsin veikeitä hetkiä, mutta kauhun tiimoilta se ei ole kertaakaan yhtä vaikuttava kuin esimerkiksi alkuperäinen Tappajahai, vaikkakin tuo juonikuvauksen perään laittamani kuva onkin kohtauksena varsin lähellä sellaista. Toisaalta elokuvan halu tuoda huumoria mukaan ei tee siitä kertaakaan niin hauskaa kuin mihin luulisi sen pystyvän jo ideoillaan kuten Jason Statham ui Megalodonia pakoon ja pääseekin. Siispä The Meg ei ole tarpeeksi pelottava taikka hauska etteikö molempia tarpeita tyydyttämään löytyisi paljan parempia vaihtoehtoja ja siksipä tämä elokuva ajautuu sarjaan ihan kiva.
Ja onhan se ihan kiva, mutta toistuvasti sitä huomasi katselun aikana toteavansa itselleen, että "tässä olisi ollut potentiaalia niin paljon parempaankin, oli se sitten pelottavuudessa taikka naurettavuudessa". Siis c'mon, Jason Statham esittämässä tyypillistä bad ass-Jason Stathamia tappelemassa talonkokoisen hain kanssa ja sitten lopputulos on vain ihan kiva? Näin käy kun rohkeus puuttuu ja kaikki tehdään varoen loukkaamasta ketään. Muun muassa Youtubesta löytyvä video Stathamista sukeltamassa vuoden 1990 olympialaisissa on enemmän Megalodon kuin Megalodon.
Se kyllä pitää antaa plussana, että Stathamin loppumatsi Megalodonin kanssa on juuri sitä mitä koko elokuvan olisi pitänyt olla jos kerran haluttiin kallistua sinne koomisen viihteen puolelle. Jos ei kokonaan yhden tähden arvoinen, on se ainakin puolikkaan ansaitseva osuus.

Tähdet: **

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Stealth Fighter (1999)

Hmm... elokuva alkaa dramaattisella musiikilla kun kaksi hikistä miestä ottavat kilpailuhenkisesti yhteen, toisen heistä ollessa eräänlainen mentori (ts. muka kokeneempi) ja toisen oppilas, jolloin näin ollen edellinen opettaa jälkimmäistä kertomalle ettei hänessä olisi ns. munaa viemään tehtäviä loppuun saakka. He ovat sotilaita ja hävittäjälentäjiä. Toinen heistä eli mentori vieläpä ampuu apukuskinsa ja ilmoittaa, että nyt ei ole kaikki kunnossa, mutta ettei se ole hänen vikansa.
Miksi tämä kuulostaa niin kovin tutulta? Koska se on John Woon Broken Arrow.
Ei siis tule yllätyksenä, että kohtapuoliin edellä mainittu mentori eli Ice T:n esittämä Turner nyysii sotavoimilta jotain millä uhata maailmaa, jotenkin sanokaa bye bye häivehävittäjälle sekä ydinaseille ja niinpä oppilaan eli Mitchellin (Costas Mandylor) on pysäytettävä hänet sekä todistettava samalla, että kyllä hän pystyy viemään tehtävät loppuunsa saakka.

Stealth Fighterin on ohjannut Jay Andrews joka tunnetaan vielä paremmin nimellä Jim Wynorski, joten ideavarkaudet taikka suorat kohtauskopioinnit eivät tule laisinkaan yllätyksenä. Näin ollen kukaan Wynorskin tietävä ei tule myöskään hämmästymään nähdessään suoraan toisista elokuvista leikattuja filmipätkiä, joten jos esimerkiksi jotkut lentotaistelukohtaukset ovat tutunoloisia niin se johtuu siitä koska olet nähnyt ne jo jossain muualla. Tästä syystä onkin erityisen hämmentävää, että kun esimerkiksi IMDb luettelee aikamoisen liudan elokuvia joihin Stealth Fighterilla on "yhteys" niin nimenomaan Broken Arrow uupuu siltä listalta.
Tottakai koska kyseessä on halpaexploitaation liukuhihnatuottaja-Wynorski, tarkoittaa se myös sitä kuinka jokaisessa mahdollisessa tilanteessa mennään alimman aidan ylitse ja kaiken trashin laskeminen ylikuumentaa kalkulaattorit luovuttamaan hyvän sään aikana. Hyvä, niin sitä pitääkin!
Tosin lienee syytä huomauttaa, että tämä on Wynorskin toiminta- ei pehmoerotiikkatrashia, joten idiotismi pysyttelee tiukasti bikinien päälle.

Kuitenkin Wynorskin parhaimpia ja siten myös pahimpia roskatuotoksia ajatellen tuntuu Stealth Fighter hivenen löysältä, vaikka toki kaikki odotettavissa olevat huonon hyvät-elementit ovat kyllä suurinpiirtein kohdillaan, jolloin ilman vertailuja kyseessä on kyllä sellaisista pitäville vallan mainio valinta. Näin ollen se myös tarkoittaa, että jos ei ole roskaelokuvien ystävä on Stealth Fighter todennäköisesti vain ja ainoastaan huono elokuva ilman mitään meriittejä. Huonohan se onkin, mutta oikeanlaisella asenteella katsottuna juuri siten miten pitäisikin. Varsinkin Ice T:n mä oon niin saatanan kova ettei kukaan oo yhtä kova-näytteleminen tuottaa naurettavuudessaan paljonkin hupia.
Siltikään en näe tässä aivan sitä viime askelta jo veisi sinne maagiselle niin huono että hyvä-palkintokorokkeelle ja se johtunee varmaan vahingossakin tapahtuvaan vertailuun niin Wynorskin kuin monien muiden mukana olevien roskamestariteoksiin. Sitä tiedostaa heidän pystyvän huonompaakin kuin Stealth Fighter. C'mon Jim, pystyt pahempaankin!

Hyvä alkupala huonompaa odotellessa.

Tähdet: *

keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Macbeth (2006)

Kotikonnuille palannut Macbeth (Sam Worthington) päättää ottaa alueen rikolliskuninkuuden itselleen ja synnyttää väkivaltaisen jengisodan sen saadakseen. Tämän ansiosta Macbeth nousee oman joukkonsa hierarkiassa ja pääsee puukottamaan hengiltä pomonsa, päästäkseen siten lopullisesti kuninkaaksi kuninkaan paikalle. Asema on kuitenkin horjuva kuin miehen mielikin ja vaara uhkaa lähes jokaisella nurkalla. Sen siitä saa kun ottaa jotain joka ei itselle kuulu. Tuhma Macbeth.

Vahvat värit ja ajoittain jopa päällekäyvä nykymusiikkisoundtrack tuovat mieleen toisen shakespearemodernisoinnin eli kaikkien tai ainakin aika monen tunteman Baz Luhrmannin Romeo+Julietin, ja kyllähän tämän voisi nähdäkin jakavan levykotelon sen kanssa, varsinkin kun vaikka kuinka nykyhetkessä ollaan niin dialogissa hyödynnetään Shakespearen alkuperäistä tekstiä sellaisenaan. Joskin kuten kansikin lupailee niin Luhrmannin kohtalokasta romantiikkaa ei ole luvassa, mutta kohtalokasta väkivaltaa sitäkin enemmän, joten Romeo+Julietin ystävien ei kannata elokuvien yhtäläisyyksistä huolimatta odottaa samaa uudemman kerran.

Sinänsä Macbeth taipuu hyvin jengiaiheisen toimintaleffan juoneksi ja vanhahtava teksti yhdistettynä räikeisiin väreihin, keskittymisvaikeuksiseen leikkaukseen, vinoihin kuvakulmiin, sykkivään musiikkiraitaan, ärhäkkään tappomeininkiin ja muuhun katsokaa kuinka cooleja ollaan-temppuihin tekee siitä veikeän kuriositeetin, mutta valitettavan jäykkä esiintyminen osoittaa ettei lopullista loikkaa uskallettu ottaa. Siispä Macbeth jää kaikesta ns. erikoisuudestaan huolimatta varsin pinnalliseksi temppuiluksi, eivätkä pitkät nahkatakit taikka trendikampaukset vaikuta todelliselta halulta olla uudismielisiä vaan pelkästään markkinointikoneiston laskelmoinnilta. Hieman kuten tämä vasemmalla oleva Macbethin juliste joka en tiedä miksi, mutta jotenkin muistuttaa jotain toista:
Toki nimenomaan aiemmin mainittu yhdistelmä on se joka myös tekee Macbethista katsomisen arvoisen koska eipä näitä tällaisia yritelmiä liian usein tule vastaan, mutta kuten Worthingtonin puunaamaisuus osoittaa niin koko pituutta ei elokuva jaksa pysyä kiinnostavana. Vaikuttaakin siltä kuinka nyt keksittiin vekkuli idea, mutta lopputuloksen olisi pitänyt olla jokin feikkitraileri toisen leffan yhteydessä.

Tähdet: **

lauantai 22. kesäkuuta 2019

Operation Takedown (2000)

Tai pelkkä Takedown, ellei sitten Track Down kuulosta paremmalta.

Kevin Mitnick (Skeet Ulrich) on hakkeri joka suorittaa tietomurtoja ihan vain koska voi ja se on kivaa, mutta pian hän käyttäytyy kuin itkupotkuraivareiden spesialisti syystä, että ryhtyy kilpasille tietokonenero Tsutomun (Russell Wong) kanssa ja jälkimmäinen ei häviäkään suosiolla.

Muistan kyllä Kevin Mitnickin tapauksen koska se oli ilmeisesti aikansa isoimpia tietomurtorikospidätyksiä ja mediahuomioon varmasti osaltaan vaikutti aiheen trendikkyys, joten eipä se kai yllätys ollut kuinka Hollywoodkin päätti tarttua aiheeseen tämän Operation Takedownin myötä. Toki se synnytti myös kirjoja sekä dokumentin ja kun kaikkea tällaista tulee monelta eri osapuolelta niin tottakai siellä on paljon sellaista joka tuntuu ristiriitaiselta sekä herättää kriittistä epäilystä. Koska kyseessä on hakkerikulttuuri, tai sanotaan ylipäätään jotain jota pidetään jotenkin sekä nuorekkaana että kapinallisena niin siellä toisessa päässä ovat luonnollisestikin mitään ymmärtämättömät tylsät takakireät pukumieskalkkikset ja näinpä jo pelkät mielikuvat aiheuttavat puolueellista vastakkainasettelua. Siispä ei liene ihme, että kun jokin elokuva tulee niin se ei voi mitenkään olla täysin realistinen kuvaus aiheestaan eikä siksi välty virheinformaatiolta. Näin ollen tämäkin vuorossa oleva elokuva on saanut erinäisiltä tahoilta kritiikkiä osakseen juuri siitä, että se käytännössä teki sen mitä Hollywood-elokuvat yleensäkin tekevät: pisti viihteellisyyden toden tielle.
Mikään vuoden 1995 Hakkerit ei Operation Takedown ole, että ainakin nyt pyritään olemaan hieman enemmän uskottava, että ollaan lähempänä Sneakersia (1992), joskin juuri se jonkinlaiseen "todellisuuden" kuvaamiseen kallistuminen aiheuttaakin tarkemman keskittymisen aitouteen ja tuolloin jopa ilman yksityiskohtaisia tietoja todellisista käänteistä voi nähdä, että nyt cooleus, etc. kuorruttavat sisältöä. Ajoittain se tuntuukin siltä kuinka ohjaajalla ja tuottajajilla olisi ollut eri halut, jotka sitten aiheuttivat epätasapainoa. Siispä kuitenkin Mitnick esitetään coolina Anonymous-tyyppinä ja teknorokki raikaa kun strobovalot välkkyvät, kun taas harmaat valtion lammasagentit haluavat vain tyrannisoida koska nuoret liikkuvat taas nurmikolla. Toisaalta Mitnick esitetään aktivisti-idealistin sijaan tyyppinä joka on herkkänahkainen kiukkuperse joka sen vuoksi käyttää kykyjään väärin, mikä on hieman sääli koska aluksi annetaan ymmärtää hänen murtautuvan tietojärjestelmiin silkkaa uteliaisuuttaan tiedonjanonsa tyydyttääkseen ja myös koska se on haaste joka pitää ylittää, joka kuulostaakin varsin sopivan neutraalilta elokuvalle joka haluaa pyrkiä totuuteen. Joskaan sillä ei saada aikaiseksi cooleutta, joten kiukutellaan sitten koska se se tuo mukanaan dramatiikkaa.

Operation Takedown on tositapahtumiin pohjautuva hakkeriaiheinen jännäri jonka mahdollisista asiavirheistä ei oikeasti välitä, sillä huomaa aika nopeasti kyseessä olevan elokuva joka koettaa olla sekä uskottava draama, mutta myös selvästi silkkaan viihdetarkoitukseen suunnattu teos jolla on lupa muuttaa todellisuutta siisteyden vuoksi. Näistä jälkimmäinen vaikuttaakin tärkeämmältä.
Jännärinä se on ihan ok. Ei sen enempää eikä sen vähempää, joten kiinnostavimmat asiat löytää elokuvan ympäriltä kuin sen sisältä.
Plussaa kylläkin siitä, että kaikki ohjelmointi näytetään tekstinä eikä jotain 3D-animaationa jollaiseen yleensä sorrutaan.

Vuonna 1999 ilmestyi Noah Wylen Apple-/Microsoft-draama Pirates of Silicon Valley ja 2001 Ryan Phillippen tähdittämä tietokonetrilleri Antitrust, joten kenties tuolloin käytiin elokuvissa läpi jonkinlaista tietotekniikkatrendiä. Sillä tulipahan myös vuonna 1999 sellainenkin pieni tapaus kuin The Matrix, mutta kukapa sitä enää muistaa. Taikka vuoden 2001 Swordfishia joka sekin kyllä kertoi isolla budjetilla hakkerista, mutta aivan muut asiat siinä olivat tärkeämpiä.

Tähdet: **