keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Ensi-isku (Ging chaat goo si 4: Ji gaan daan yam mo, 1996)

Hong Kong-kyttä Jackie (Jackie Chan) on matkannut eurooppaan saakka tutkiessaan laitonta asekauppaa ja päätyy lopulta Ukrainan kautta Australian chinatowniin(?) seuratessaan CIA:n petturia Tsuita (Jackson Lou), joka on sattunut ostamaan ydinaseita vielä tuntemattomana pysyvän isomman pahiksen laskuun. Tarkoitus on tietenkin vetää klassiset "this is Scorpio, I have the doomsday-device"-jutut peliin. Modernin venäläisen agenttijärjestön niljakas pomopersoona Gregor (Yuriy Petrov) toimii tässä vaiheessa yhteistyössä Jackien kanssa kun alkaa ilmenemään, että kenties Tsui ei olekaan se tarinan ilkimys vaan on kiristetty toimimaan tuon vielä salassa pysyvät pahiksen alaisena... no hitot! se on Gregor.

Jos Armour of Godin saattoi nähdä olevan Jackie Chan-versio Indiana Jonesista niin Ensi-isku voisi sitten olla Jackie Chanin näkemys James Bondista ja se tuleekin jo heti alkutekstien aikana mieleen, ei niinkään samalla tavalla tyylitellyistä visioista vaan musiikista joka imitoi parhaimpansa mukaan 007-tyylistä kamaa. Mutta hetkinen, kyseessähän on Police Story-sarjan neljäs osa ja tämä muuten oli uusi tieto minulle. Ei siis se, että sarjassa on neljäs osa koska tottakai on sillä niitähän on ainakin kuusi, joten on vain loogista jotta joukossa on myös osa neljä. Uutta minulle oli se, että tuo neljäs on nimenomaan Ensi-isku, sillä vaikka olen katsonut elokuvan useampaankin otteeseen niin muistan sitä aina tituleeratun ainoastaan Jackie Chanin Ensi-iskuna sekä First Strikena, en kertaakaan Police Storyna ja siten en ole koskaan yhdistänyt niitä mielessäni toisiinsa. Tämä kertoo ehkä vain markkinoinnista jossa mielummin myydään elokuva jonain ensimmäisenä kuin jonkin neljäntenä osana. Joskaan jatkuvuuden kannalta sillä ei ole juurikaan taikka laisinkaan väliä pitääkö Ensi-iskua neljäntenä osana vaiko ensimmäisenä laatuaan koska ei tässä mitään juonta jatketa mistään aiemmasta.

Mainitsemani 007-hakuisuus ei ole ainoastaan kuvitelmissa sillä elokuvan aikana Jackie itse pariinkin otteeseen mainitsee Bondin ja kuinka tilanne muistuttaa 007:sta, mutta sitäkään alleviivausta ei olisi tarvittu huomatakseen kuinka esimerkiksi Jackien laskettelu lumivuorta alas paetakseen ammuskelevia laskettelijoita on kuin yksi yhteen A View to a Killin taikka Spy Who Loved Me:n kanssa. Ehkä kuitenkin enemmän sen ensimmäisen kanssa jossa pahiksilla oli samanlaiset vaatetukset että väritykset.
Siihen perään vielä jättikokoisia Frankensteinin hirviöstä muistuttavia pahiksia (vrt. Rautahammas), globaalia seikkailua, vedenalaisia tappeluita ja hai!, kaksoisagenttisekoilua ja muuta kivaa kuten se ydinaseuhka, jolloin jos Roger Moore olisi huumorin ohella taitanut vieläpä kungfun salat ei Ensi-iskulla ehkä olisi ollut sijaa.
Tämä ei millään muotoa ole negatiivinen kommentti koska Ensi-isku on omia suosikkejani Chanin tuotannosta johon lightbondismi istuu varsin mainiosti ja yhtä ikävää seikkaa lukuunottamatta väittäisin sen olevan myös miehen parhaimmistoa, ja väitän siitäkin huolimatta. Rytmitys on hyvin kiivas jolloin tylsiä hetkiä ei ehdi syntymään, huumoria on runsaasti ja stuntit sekä taistelukoreografiat ovat upeita, joista erityisesti hyvin mieleen jäävä on Chanin ns. tikaskamppailu joka saattaa olla tuttu elokuvaa näkemättömillekin:

Ensi-isku on siis erittäin viihdyttävä teos joka ei koeta venyttää itseään liian pitkäksi vaan pysyttelee armeliaan lyhytkestoisena, eikä tässä tapauksessa stuntit tule tielle viemään huomiota joltain muulta taikka riko jotenkin tarinankuljetusta, johtuen varmasti osittain siitä kuinka kyseessä on eräänlainen 007-parodia jossa rehvakas näyttävyys on aina ollut merkittävässä osassa. Se lyhyt pituus muuten on samalla se joka on aika ikäväkin asia, ei niinkään siksi että katsoessa olisi varsinaisesti kaivannut lisäminuutteja vaan se kuinka elokuva vain yht'äkkiä loppuu. Juostaan pää kolmantena jalkana ja seinä! Siinä oikeasti tuli fiilis, että hetkinen, skippasiko levy kun miten se nyt vain loppui. Elokuvassa on kyllä loppuratkaisunsa, mutta jopa kaikesta edeltävästä vauhdista huolimatta siihen mennään sellaisella kiireellä joka saa olettamaan, että nyt joku huomasi akun taikka nauhan olevan lopussa ja hätisti kiirehtimään entisestään. Se ei jätä esimerkiksi janoa tai nälkää saada lisää, vaan tuntuu hieman enemmänkin samalta kuin ei ihan ehtisi vetämään housuja alas ja istumaan pöntölle kun kilpikonna varpusparvineen ehti vapauteen. Siltikin, hiton hyvää ajantappoa.

Tähdet: ****

torstai 16. toukokuuta 2019

Thunderbolt (Pik lik foh, 1995)

Mitsubishin (ilmeinen elokuvan sponsori) tehtailla mekaanikkona toimiva Foh To Chan (Jackie Chan) työskentelee myös omalla autoromuttamollaan ja vieläpä keikkailee poliisien apulaisena, että kiirettä pitää. Toki Foh Tonin yhteistyö kyttien kanssa on sekin jollakin tavoin autoihin liittyvää sillä tarkoituksena on estää laittomat katuajot, mikä tarkoittaa sekä autojen poishinaamista että kungfua. Joskin ottaen huomioon kyseessä olevan Jackie Chanin elokuva on sitä kungfua kyllä aika minimaalisesti. Foh Ton nukkuu pitkäthousut ja collegepaita päällään. Aluspaitakin siellä taisi näkyä, mutta sukat ovat sentään poissa. Kuka tekee niin? No kuitenkin, varsinainen tarina on se, että globaalisti toimiva auto-urheileva rikollispomo Cougar (Thorsten Nickel) on saapunut Hong Kongin japanimalesiaan ja huomaa asioihinsa puuttuvan Foh Tonin olevan aika mainio autoilija, joten hän kaappaa Foh Tonin veljentyttäret ja pakottaa miehen ajamaan kilpaa kanssaan. Siinäpä se.

Thunderboltissa on kyllä sitä mitä Jackie Chan-tuotannolta odottaakin, jolloin toki siellä on mainiosti koreografioituja stuntteja, huumorinkukkasia ja... no, siinä ne pääseikat kai nyt sitten olivatkin. Toisaalta niitä on aika vähäisesti ja toiminta on sanoisinko enemmänkin maanläheistä keskittyessään pitkälti perusammuskeluun (joskaan ei Chanin puolelta), mikä esitetäänkin sen verran verisenä meininkinä, että melkein tuleekin mieleen josko nyt oltaisiinkin haettu chanversiota John Woo-elokuvasta. Kallistuisin olettamaan syyn tähän Chanin kehollisen liikunnan minimismiin johtuvan syystä, että tiettävästi hän kärsi kuvausten aikana murtuneesta nilkasta ja sen voi ehkä nähdäkin siten kuinka osassa koko vartaloa vaativissa stunttisarjoissa ei miehen kasvot ole tutulla tavalla näkyvissä koska temput oli jaettu sijaisnäyttelijän kanssa. Chanin elokuvissa kun on ollut aina varsin merkityksellistä osoittaa kuvatun näyttelijän oikeasti tekevän myös jalkaliikkeensä. Mutta ei, en silti usko että vaikka Chan olisi ollut kuinka elämänsä kunnossa ja kiiltävän kromattu olisi Thunderboltissa ollut yhtään sen enempää taikka vaikuttavampia ihmisstuntteja, tämä kun ei ole sen kaltainen teos johon niitä saisi enempää sovitettua ainakaan ilman, että mentäisiin täysin rikkinäiseen rakenteeseen. Thunderbolt kun on ainakin ajatuksen tasolla enemmänkin Fast & Furiousien tapaista autopornoa, joskin huomattavasti vähemmän pintakiiltoinen ja halvemman näköinen, jonka vuoksi sen luulee olevan ns. vakavampi (ts. muka rosoisuutta mukana), mutta ihan yhtä ontosta eräänlaisesta laite-esittelystä on kyse Tietenkin koska tämä kuitenkin on Jackie Chan-elokuva on siellä myös kungfua, mutta vaikuttaisi siltä että tässä on silti haluttu tehdä mielummin kuin jokin actionversio Sylvester Stallonen Drivenistä, jolloin lähitaistelukohtaukset ovat pikemminkin ajantappotäytettä joka on pääosaesittäjän vuoksi pakollista, mutta muutoin niillä taikka muullakaan tutulla chanismilla ei ole merkitystä. Juoneltaanhan Thunderbolt on äärimmäisen yksinkertainen jopa naurettavuuteen saakka ja sen kohdalla voi olettaa käsikirjoituksen olleenkin vain pelkkä idea elokuvasta: "Jackie Chan pakotetaan autokisaan. Keksi jotain täyttämään loppuaika." Joten tyyli on aikalailla haussa. Ollaanko nyt dramaattinen, pelkkää pintaa, mutta kunhan vain päästään lopussa huristelemaan autolla on edeltävä aika yhdentekevää.

Yllättävän pitkästyttävä, juonellisesti mitäänsanomaton ja chanismi liian vähäistä aiheuttaakseen riemunkiljahduksia. Ei-chanelokuva vain vannoutuneimmille faneille.

Parasta Thunderboltissa on se kuinka pääpahis eli Cougar muistuttaa jonkin verran blondipainosta Karate Kid kolmosen hysteerisestä Terry Silverista. Sukulaisuutta on nähtävissä muuallakin kuin ponihännässä.
Tämä vertailu ei kuitenkaan ole vain hyvästä, koska tuolloin rupeaakin kaipaamaan Cougarille enemmän riehakasta asennetta kuin mitä lopputuloksessa on.

Tähdet: **

lauantai 11. toukokuuta 2019

Skiptrace (2016)

Hong Kong-kyttä Bennie Chan (Jackie Chan) on vakuuttunut jotta arvostettu bisnesherra Victor Wong (Winston Chao) on alamaailmaa johtava nimimerkki Matador ja vastuussa muun muassa Bennien parin kuolemasta, mutta hän ei saa kunnollisia todisteita tuekseen ja pomokin on työntämässä eläkkeelle. Kun Wong kaappaa haltuunsa Bennien kummitytön Samanthan (Fan Bingbing) on kyttämme entistä vakuuttuneempi Matadorin henkilöllisyydestä, mutta ennen pahiksen kiinniottoa on saatava Samantha vapaaksi ja siinä onnistuakseen on Bennien löydettävä kasino- ja yleishuijari Connor Watts (Johnny Knoxville) joka oli näpistänyt Matadorin henkilökohtaisia tietoja sisältävän puhelimen. Seuraa siis rakastavan kinastelevaa kaveruussuhteen synnyttämistä kun Bennie tuo Connoria Kiinaan aina Venäjältä saakka, jossa Connor on tietenkin suututtanut mafiapomon joka tuo omaa lisäväriä takaa-ajoihin.

Nyt kun Dome Karukoski on da shit mitä tulee Hollywoodin valloittaviin suomalaisiin elokuvaohjaajiin lienee hyvä aika palata Renny Harlinin pariin, joka taitanee olla ensimmäinen tuon luokan kultapoju jonka meriittilistalla tosin on paljon shittiä joille on annettava suomilisä jos haluaa jotain hyvää sanoa. Harlin ei kenties koskaan ole siten ollut arvostettu ohjaajaja kuin mitä esimerkiksi Karukoski on, mutta flopeista sun muista huolimattakin Harlin saa edelleen suht' nimekkäitä tekijöitä avukseen ja ura jatkuu vieläkin sellaisella globaalilla tasolla johon harva kuitenkaan yltää ja vielä harvempi pystyy edes näin onnistuneesti pitämään yllä. Hyvä on, kyllähän Uwe Bollkin sai elokuviinsa kirkkaita taikka vähän himmenneitä tähtiä, että ei se pelkästään ole tae ohjaajan olevan vielä jotenkin "pinnalla" taikka merkittävä ja kyllähän Harlinin ura on jo tovin osoittanut aikamoisia taantumuksen merkkejä jolloin tulevaisuus näytti olevan nimetön televisiojaksojen ohjaaja. Silti jostain näyttää aina tulevan jokin tai joku joka edelleen uskoo Harliniin, antaa hänelle sopivan tilaisuuden paluuseen ja sitten sieltä tulee Cliffhanger taikka nyt tämä Skiptrace joka ei kenties tuo vastaisuudessakaan pöydälle tarjouksia seuraavan Avengersin, Star Warsin taikka Jurassic Parkin ohjaamiseen, mutta ainakin jotain jolla on huomioarvoa ja jolla katsotaan olevan kaupallista potentiaalia.

Skiptrace ei ole se elokuva joka toisi Harlinille arvostusta esimerkiksi draaman taitajana ja muutoinkin kyseessä on sellainen viihde-elokuva jonka ohjaajana kuten myös pääosissa voisi nähdä muitakin tekijöitä, mutta kyseessä on kuitenkin varsin onnistunut toimintakomedia jonka kaupallinen menestys oli oikeastaan varsin ymmärrettävää. Kaikki kun on sopivasti kohdillaan: huumori, toiminta, tehosteet, yleinen näyttävyys ovat kaikki ehkä yllätyksettömiä, mutta ehdottomasti perushyviä. Chan ja Knoxville ovat hyvin yhteenpelaava duo ja heidän suhteensa on perinteisellä tavalla onnistunut muka erilainen parivaljakko joista tulee erimielisyyksistään huolimatta bestiksiä. Skiptrace onkin varsin suorassa linjassa varsinkin Chanin 2000-lukua määritelleen länsimaisen tuotannon kansas, joka koostuukin näyttävästi nimenomaan ns. toimintakomediallista buddy-elokuvista kuten Chris Tuckerin kanssa tehdyistä Rush Houreista (1998, 2001 ja 2007), Owen Wilsonin kanssa tehdyistä Shanghai Noonista (2000) sekä Shanghai Knightsista (2003) ja jopa Jet Lin kanssa tehdystä The Forbidden Kingdomista (2008). Samaan syssyyn voidaan kyllä heittää Chanin saman ajan jenkkisoolotkin kuten Smokkimies, Accidental Spy, etc., mutta nimenomaan nuo mainitut buddy-elokuvat ovat se mihin tätä Skiptracea tulee verrata ja siinä on silloin täysin yhden ja saman elokuvan parissa. Jopa niin paljon, että Knoxvillen tilalla voisi vaivatta kuvitella olevan Owen Wilsonin (alunperin Knoxvillen rooli oli menossa Seann William Scottille ja sekin on loogista) ja elokuva olisi tismalleen samanlainen. Samoin Harlinin tilalla voisi nähdä olleen Rush Hourit ohjannut Brett Ratner koska en muista kuka ne Shanghai-leffat ohjasi ja taas elokuva olisi ihan entisellään.

Siispä Skiptracen pahin ongelma onkin, että vaikka Chan ja Knoxville ovat hyvä duo ja elokuva on varsin miellyttävä, on se hyvin persoonaton tekele joka ei oikeastaan edes tunnu yrittävän ollakaan enempää kuin perushyvää viihdettä joka myisi juuri sen verran kuin oletetaankin. Sen kaupallinen menestys johtunee tähdistään joilla on myyntiarvoa ja Chanin puolelta jonkinlaista laadullista luotettavuuttakin, sekä idässä olettaisin sen myyneen eräänlaisella eksotiikalla ollessaan ns. jenkkielokuva eurooppalaisella ohjaajalla, mutta silti kotikentällään pelaava. Tiedä häntä, mutta tuli rahaa sitten mistä syystä tahansa niin ei ainakaan persoonallisuudesta. Eipä se tällaisen elokuvan kohdalla varmasti haittaakaan ja Harlinin näkökulmasta tärkeintä lieneekin se, että vaikka Skiptrace ei ollutkaan hänelle mitä Tolkien on Karukoskelle oli se kuitenkin elokuva joka esti päätymästä unohduksiin ja vaikka ura ehkä jatkuu jenkkilän sijaan enemmänkin aasian markkinoilla on se silti edelleen huomioarvoinen. Kunhan ei vain tule uutta Devil's Passia.

Skiptrace on kiva leffa. Siinäpä se ja hyvä niin.

Niin ja sitten on Sara Forsberg. En tahdo vähätellä hänen osuuttaan Skiptracessa, mutta pakko myöntää että en aluksi edes tunnistanut häntä ja ne pari pientä osuutta jotka hänellä elokuvassa ovat eivät vielä oikeuta nimeä kanteen kun mukana on runsaasti esiintyjiä joilla on huomattavasti enemmän ruutuaikaa sekä merkitystä elokuvankulkua ajatellen. Onhan se rooli toki isompi kuin Kata Kärkkäisen vierailu Ford Fairlanessa ja ihan oikea sivuosa, mutta kyllä tuo nimi kannessa on puhtaasti suomalaisia ja heille myymistä ajatellen.

Tähdet: ***

keskiviikko 1. toukokuuta 2019

Jumalten aseet (Lung hing foo dai, 1986)

Eli The Armour of God, jonka kuvauksissa Jackie Chan oli menettää henkensä. Aivan kuten jokatoisessa elokuvassa jonka on tehnyt.

Asian Hawk (Jackie Chan) on hiton coolin nimen ohella ex-popstara ja nykyinen Indiana Jones joka kiertää seikkailusta toiseen varastamassa arkeologisia aarteita. Nyt Asian on mennyt nyysimään afrikkalaiselta heimolta miekan jonka myy hyvällä hinnalla huutokaupassa. Ongelmia seuraa kun mikälie maailmanlopun uskonnollinen kultti haluaa kaikki niin kutsutut Jumalten aseet itselleen, koska... no, miksi tällaiset tyypit nyt ylipäätään mitään haluavat, jotain tuomiopäiväjuttujahan ne aina ovat. Yksi Jumalten aseista on tietenkin edellä mainittu miekka ja nyt pahuuden kultti on kidnapannut Asianin popbändikollegan tyttöystävän, jonka avulla sitten kiristetään sankari hankkimaan kaikki artefaktit jotta pahuus voisi voittaa. Luonnollisesti Asian pelastaa varmaan koko maailman, mikä on ihan ymmärrettävää koska eräässä vaiheessa hän mainitsee lapsuuden haaveestaan olla isona Jeesus.

Jumalten aseet lukeutuu siihen Indiana Jones-buumiin joka siinä suunnilleen 80-luvun puolivälissä tuotti elokuvia kuten Tulijalka (1986), Kuningas Salomonin kaivokset (1985) ja monia, monia muita. Joten hieman kieltä poskeen, klassisen oloista seikkailumeininkiä, vanhahtavaa aikakautta ja sankari joka voidaan tulkita rentuksi. Oli kyseessä sitten nykyaika tai mennyt ja oltiin sitten komedian taikka vakavamman tunnelman puolella niin esikuva on aina nähtävissä, eikä Jumalten aseet ole siinä poikkeus. Varsinkin jo pelkästään sen intro osoittaa kunniaa Kadonneen aarteen metsästäjiä kohtaan: molemmissa sankari on muinaisen aarteen perässä, pakenee alkuasukasheimoa ja karkaa heiltä lentokoneen avustuksella.

Aika harvoin pidän Jackie Chanin elokuvia minään mestariteoksina, mutta vielä harvemmassa ovat ne joista en ole nauttinut ja lähes jokainen tuotoksistaan kestää uusintakatseluja. Yleensä se mikä estää minua antamasta täysiä pisteitä on elokuvien eräänlainen fokuksen puute ja on tullut jo monesti todetuksikin, että Chan pistää usein stunttikohtaukset menemään tarinan sekä sen kuljetuksen tielle. Sinänsä näitä voisi verrata mihin tahansa ns. tehoste-elokuvaan jossa käsikirjoitus saa jäädä taka-alalle kun fyffet pitää pistää mahdollisimman näyttäviin räjähdyksiin, jotka Chanin tapauksessa siis ovat tappelukohtaukset käyttäen apuna vaikkapa tikapuita. Superkalliita tikapuita. Tehty kullasta ja timanteista. Eikä siinä mitään, tällaiset jutut ovat Chanin sokeri, suola ja rasva, ne jotka sen maun tekevät ja olisinkin varmasti pettynyt jos niitä ei olisi mukana. Samalla kuitenkin tiedostan sen, että aina välillä ne ovat mukana vain koska imago tai jokin muu vastaava vaatii sellaista, eivät koska edistäisivät taikka tukisivat tarinallista sisältöä ja niin kivoja kuin yleensä ovatkin ovat ne samalla se pieni este suuremman pistesaaliin toivossa. Tottakai Jumalten aseet on täynnä tuttua Chania ja samat asiat joita pidän miinuksina ovat siten läsnä, mutta tässä tapauksessa ne eivät vaivaa samalla tavalla. Uskoisin sen johtuvat siitä kuinka yleensä Jackie Chan on elokuvissaan "Jackie Chan" ja huvittavasti monesti vielä dubbauksen ansiosta sitä ihan nimeltään eikä vain tyylillisesti, mutta vaikka hän on tässäkin tapauksessa samanlainen poikamainen veijari joka puolivahingossa osuu pulmien tielle, on hän sekä tekonsa jotenkin indiananjonesmaisuudessaan paremmin sidottu tarinankuljetukseen, jolloin tapahtumat ovat loogisemman oloisia sattumuksia. En tiedä, ei se täysin aukottomalta perustelulta kuulosta omissakaan korvissa, mutta lievästä apinoinnista huolimatta tällainen seikkailuhahmo jota Chan Jumalten aseissa esittää on jotenkin lihallistetumpi kuin mitä ne usein ovat ja kun elokuva muutoinkin on jonkinlaisen innoittajansa ansiosta tarkoitettu silkaksi seikkailuksi eivät ne silloin tällöin irrallisen oloiset stunttisarjat olekaan samalla tavalla sisältöä rikkovia. Joskin tottakai ne ovat silti edelleen hieman sitä, vain lievemmin. Ehkä se kuitenkin kertoo jotain, että minulla on vaikeuksia keksiä mitään "hassua" sanottavaa tästä elokuvasta ja kuten yleensä hyvinä pitämistään teoksista niistä kirjoittaminen tuntuu hivenen tylsältä kun mieleen tulee vain peukuttamista. No, ainakin ranskassa elokuva sai mainion käännöksen ollessaan Mister Dynamite:
Jolla toki on jonkinlainen perustelu erään elokuvan tilanteen ansiosta, mutta yhtä hyvin se nimi voisi olla yhden hetken perusteella vaikkapa Mister First I Had Short Hair, Now It's Long.

Niin ja jos jokin tuossa Mister Dynamiten kannessa vaikuttaa häiritsevän tutulta, löytyy vastaus Terence Hillin ja Bud Spencerin tuotannosta:

Jumalten aseet on mainio Jackie Chan-versiointi Indiana Jones-tyyppisistä seikkailuista ja täynnä sitä mitä Chanin elokuvilta odottaakin eli huumoria, vauhtia, taiten tehtyjä stuntteja ja egobuustausta kun Chan on nähnyt tarpeelliseksi tyrkyttää laulutaitojaan vaikka parhaimmillaan ne olisivat suihkussa.

Tähdet: ****

lauantai 27. huhtikuuta 2019

Police story (Ging chaat goo si, 1985)

Poliisi pyrkii saamaan rikollispomo Tom Koo (Chor Yuen) joukkoineen kiinni ja vaikka eteen tuleekin ongelmia niin lopputulos vaikuttaa onnistuneelta kun kerran samalla saadaan pidätetyksi Koon lähin apulainen, Selina Fong (Brigitte Lin), joka sitten pakotetaan todistajaksi tulevaan oikeudenkäyntiin. Selina vakuuttaa pomolleen ettei aio paljastaa mitään, mutta hänen sanansa ei paljoa paina ja neidin perään pistetään tappajia. On siis Koon pidätyksestä vastanneen sankarikytän Jackien (Jackie Chan) tehtävänä pitää Selina elossa. Nokkela asianajaja junailee Koon vapaaksi ja Selinakin katoaa, uskoen olevansa nyt turvassa ja pomonsa auttavan häntä. Tottakai Koo haluaa edelleen sekä Selinan että Jackien hengiltä ja pitääpä jälkimmäisen tässä ohessa puhdistaa murhaajaksi lavastettua mainettakin, että eipä tässä muuta, tavallinen tiistai.

Kuten usein Jackie Chanin sekä ylipäätään ns. vanhempien ja dubattujen aasialaisten elokuvien kohdalla varsinkin nimet vaihtuvat ahkerasti eri julkaisuversioiden kohdalla, mutta tässä nimenomaisessa painoksessa esiintyvät ovat varsin sopivia ajatellen seuraavaa mainintaa:
Police Story on tiettävästi eräänlainen Jackie Chanin vastaus turhautumiseen James Glickenhausin The Protectorin menestymättömyyteen, liialliseen synkkyyteen ja Chanin itsensä vähäiseen käyttöön. Jälkimmäinen näistä viittaa nimenomaan Chanin imagoon ja tyyliin kuin ruutuaikaan. Samalla täytynee tehdä toteamus siitä, että vaikka Chan ja elokuvansa ovatkin usein varsin komediallisia ei hän kyllä täysin välttelekään vakavampia osuuksia, mutta esimerkiksi The Protectorin kaltaisissa elokuvissa ne ovat saaneet kenties turhankin suuren osan. Joten vaikka Police Storykin sisältää pilkettä silmäkulmassa sekä veikeää menoa ja on ehdottomasti lähempänä sitä mitä Chanilta odotetaankin eli vakavuus ei saa olla ranteidenviiltelyä, ei sitä kuitenkaan olla täysin sivuutettu vaan se on pidetty enemmänkin kytemässä kuin roihumassa. Siksipä onkin varsin ymmärrettävää, että Chan ei ollut täysin tyytyväinen The Protectorin ylitsevuotavaan vakavuuteen eli synkkyyteen, varsinkin jos hän ajatteli nimenomaan sen heikentäneen kaupallisen menestymisen mahdollisuuksia ja teki sitten tästä hyvästä heti perään toisen kyttäelokuvan jossa pidetään samoja teemoja mukana, mutta lisätään rutkasti hyvää fiilistä, sirkusmaisia stuntteja ja askel on kevyempä kun jalassa ovat converset eivätkä maiharit. Temppu toimi, sillä Police Story ei ollut vain kaupallinen menestys, mutta vieläpä osoittautui elinvoimaiseksi suosioltaan kun perään pukkasi jatko-osaa toisensa perään. Ja jos ajattelee tätä elokuvaa juurikin Chanin vastauksena The Protectorille taikka uutena versiona siitä, on vain osuvaa kuinka tässä käännöksessä pahispomon nimi on herra Koo kun se oli The Protectorissa herra Ko.

Police Story on varsin vauhdikas sekä humoristinen, mutta osaa pysytellä oikeissa paikoissa vakavanakin. Joskin vastaavasti se on ajoittain vakavana väärissäkin paikoissa ja vitsailee silloin kun sen pitäisi pitää naama peruslukemilla. Toisin sanoen Police Story on Chan-elokuva niin hyvässä kuin pahassakin, että ajoittain tulee mieleen ajatus siitä kuinka tekijät ovat pelänneet toimintakohtausten välillä kuluneen liiaksi aikaa ja vetäneen peliin jonkin puujalkavitsin muka elävöittämään tilannetta. Tämä on on johtanut siihen, että juuri kun alkaa uppoutua draamaan iskee karnevaalimusiikki ja naamanvääntely rikkomaan tunnelman. Tässä vaikuttanee jälleen kerran Chanin halu sisällyttää stunttiporukkansa kanssa koreografioimia temppusarjoja jotka toki ovat vaikuttavia, mutta eivät aina palvele tarinankulkua.

Ei aivan koomisinta Chania, ei vakavintakaan, mutta vauhtia riittää ja temput ovat hienoja, joten varsin mielellään tämän katsoi nyt ja tekee niin vastaisuudessakin. Ja kun usein jaksan Chanin elokuvien kohdalla mainita niiden olevan useinkin slapstick-komediallisia ja siten ns. kermakakkua naamaan-huumorilla ryyditettyä, tapahtuu kyseinen kakutus kirjaimellisesti kolmasti tämän elokuvan aikana. Myöskin huomioitavaa on se, että näistä muutamasta Chan-tuotoksesta jotka olen nyt suht' lyhyen ajan sisällä katsonut sisältää Police Story eniten Chanin ympäristö aseena-temppuilua, joten ei kannata jättää haravaa taikka traktoria miehen käsien ulottuville.

Sivumainintana se, että Tango & Cashin alussa oleva "Rambo is a pussy"-kohtaus jossa Stallone pysäyttää pahikset ampumalla rekan pysähdyksiin on kopioitu lähes sellaisenaan Police Storysta (vasemmat kuvat Police Storysta, oikealla olevat Tango & Cashista):

Lisäksi mainittakoon vielä se, että alue jolla Police Storyn poliisiasema sijaitsee on Sha Tau Kok ja jokainen kerta kun Jackie Chanin englannindubbaaja paikan nimen mainitsee kuulostaa se kovastikin Shadow Cockilta. Mikä puolestaan vaikuttaa pikkutuhmalta Mortal Kombat-hahmolta.

Tähdet: ***

maanantai 22. huhtikuuta 2019

Lohikäärmeet vauhdissa (Kuai can che, 1984)

Toisin sanoen Wheels on Meals. Tai sitten Spartan X, joka on nimenä huomattava siksikin, että tämä elokuva sai spin offeina sarjakuvan sekä pelejä sillä nimenomaisella tittelillä.

Englanniksi dubatut, hyvin "aasialaisilla" nimillä varustetut kiinalaiset serkukset Thomas (Jackie Chan) ja David (Yuen Biao) asuvat, työskentelevät ja harrastavat lähitaistelua espanjassa. Jälkimmäinen tulee tarpeeseen esimerkiksi silloin kun moottoripyöräjengiläiset estävät serkusten ammatinharjoittamisen, joka on ruokamyyntiä heidän pakettiautostaan. Ohessa vieraillaan pöpilässä tapaamassa Davidin selväjärkistä isää ja tuolla ihastutaan nättiin Sylviaan (Lola Forner) jonka luullaan olevan prostituoitu, mutta hän onkin vain taskuvaras.
Toisaalla kömpelö yksityisetsivän apulainen Moby (Sammo Hung) saa sattuman johdosta itselleen toimeksiannon etsiä kadonnut tyttölapsi ja ainoa johtolanka on 22 vuotta vanha valokuva, joka saa olettamaan ettei kadonnut lapsi ole ainakaan enää iältään kovinkaan lapsi, ehkei siis edes kovin kadonnutkaan. Joo, päättelette ihan oikein kuka hän on. Tottakai Sylvia on tietämättään kuolleen kreivin pääperillinen, josta samaisen kreivin tuhmuripoika Mondale (José Sancho) ei pidä ja koettaa kuolettaa neidon. Kohta Sylvian perässä ovat siis ilkeät gangsterit jolloin Thomas, David ja Moby päättävät lyöttäytyä yhteen auttaakseen neitokaista.

Valoisa, värikäs, vauhdikas, äänekäs ja selvästi ensin komedia ja vasta sitten toimintaelokuva. Stuntit ja tappelukoreografiat ovat mielikuvituksellisia sekä sopivan koomisia jotta ne näkee väkivallan sijaan kujeiluna (kenties poislukien Chanin suorittama loppumatsi jossa toki on koomisia sävyjä, mutta on samalla myös varsin agressiivinen). Osa kansivaihtoehdoistakin korostaa koomisuutta vesipäävisioillaan ja Chan, Biao sekä Hung ovatkin verrattavissa esimerkiksi Marx-veljeksien taikka Three Stoogesien kaltaisiin komediatiimeihin.

Wheels on Meal on onnistuneesti viihdyttävä, vaikka jälleen kerran voi halutessaan kaivella miinuksia siitä kuinka nimenomaan stuntit eli eräänlainen tehosteet ovat ajaneet tarinan edelle, mutta samalla sitä jälleen kerran huomioi niiden olevan pitkälti elokuvan koukuttavinta osaa. Lievää huvittuneisuutta voi saada siitä, että tämän elokuvan perusteella espanjassa oli tapahtumien aikaan varsin määrätietoinen kiinalaismaahanmuuttajien keskittymä kun aina joukkotappeluissa sekä isompia ihmismääriä vaativissa tilanteissa sattuu olemaan Chanin henkilökohtainen kotimainen tempputiimi.

Lopuksi kuva Jackie Chanista hengailemassa kondomin kanssa.

Tähdet: ***

lauantai 20. huhtikuuta 2019

Project A ('A' gai wak, 1983)

Hyvin 1900-lukuinen 1800-luvun brittihallinnon alainen Hong Kong kärsii merirosvo-ongelmasta ja jatkuvat epäonnistumiset ovat tuoneet rannikkovartiostolle maineen luusereina. Kersantti Dragon (Jackie Chan) kollegoineen pyrkii muuttamaan tuon tilan ja siten saamaan haltuunsa rikollisten ohella myös arvostusta. Yhteishenkeen vain tulee pulmia kun ryhmää johtamaan saapuu kireä kapteeni Hong (Yuen Biao), joten keskity siinä nyt mihinkään merirosvoihin kun uusi pomo synnyttää halua Poliisiopistoista tuttuun jekkuiluun kuten tilaisuuteen jossa kapteeni voi vahingossa räjäyttää itsensä hengiltä. Pientä jekkuilua vain.
Kun Dragon turhautuu johdon toimintaan päättää hän erota ja toimia yksin merirosvojen kiinnisaattamiseksi, mutta kukaan ei ole saari jolloin hän saa apua pikkurikollisystävältään Feiltä (Sammo Hung), kuten myös Hongilta joka on oppinut olemaan chillimpi. Ohessa myös paljastetaan, että merirosvot ovat saaneet apua sisäpiiriläiseltä, jonka tosin ei tarvitse kuin pyytää anteeksi ja sillä selvä. Projekti A voi siis viimein alkaa. Öö, se on ilmeisesti vain, että pysäyttäkää pahikset. Cool story, bro.

Etenkin Battle Creek Brawlin raskassoutuisuuden jälkeen Project A on kuin vastaostettu untuvatyyny: niin ihanan kevyt ja ilmava, kuin pilven varaan päänsä pistäisi. Eli kyseessä on juuri sellainen elokuva jonka näkee mielessään kun ajattelee millainen Jackie Chan-tuotos yleensä onkaan. Runsaasti huumoria, vauhtia, kekseliäitä toimintakohtauksia ja hyvää fiilistä. Joten vaikka osa elokuvan saamista julistemalleista tahtookin painottaa vakavasti otettavaa toimintaelokuvaa,
ollaan kuitenkin lähempänä erästä tämän elokuvan kohtaustakin innoittaneen Harold Lloydin sävyissä, että pikemminkin slapstick-komedia kermakakuilla kuin tiiliskivellä.

Tästä tulee hyvälle tuulelle. Joten jos miinuksia hakee niin niitä saa pitkälti siitä, että jatkuva vitsikyyteen pyrkiminen aiheuttaa juoneen rikkonaisuutta kun punainen lanka tuntuu välillä hukkuvan hauskojen temppujen alle, jotka saattavat olla mukana välillä vain koska ei raaskittu luopua niistä. Joskaan tätä ei voi nähdä juuri ongelmana koska ne kuitenkin ovat niitä seikkoja jonka vuoksi Project A pysyy niin kovin eläväisenä. Tiettävästi Chan muutoinkin omissa elokuvissaan rakentaa ne siten, että ensin mietitään paikkaa ja miten sitä hyödyntää stunteissa, ja sitten sovitetaan tarina niiden ympärille, jolloin on vain ymmärrettävää jos sirkustemppuilu vie enemmän huomiota kuin syyt niiden ympärillä.

Ilmeisesti elokuvan ohjannut Chan on pitänyt hyvänä ideana kuvauttaa teoksensa jonkinlaisella portraitfiltterillä, jonka vuoksi keskiössä olevat henkilöt ovat aina terävinä, mutta taustat toistuvasti sumeita. Mikä on mielenkiintoinen ratkaisu ja saattaa juontua ajatuksesta saada miljöö suuremmaksi sekä samalla piilottaa lavasteiden taikka pienoismallien uskottavuusongelmia, mutta toisaalta se saa katsojan luulemaan kaihin iskeneen. Se kyllä synnyttää lievää kolmiulotteista fiilistä kun osa kuvasta on tavallaan irrallaan etualalla kuin kalvoanimaatiossa, että peukut siitä ettei ainakaan tyydytty tasapaksuun visuaalisuuteen. Vaikka tämä esimerkkini onkin lähikuva jossa kyseinen efekti on ymmärrettävä, niin samaa käytetään runsaasti myös muunlaisen kuvauksen yhteydessä.

Tähdet: ***

maanantai 15. huhtikuuta 2019

The Protector (1985)

Vuoden 1985 New York on viemäri jossa saastaihmiset ovat arkipäivää, joten kyttienkin pitää olla luonteeltaan itsemurhahakuisia ja vaikka Billylla (Jackie Chan) onkin nopeat jalat sekä kädet ei hänelläkään ole suuremmin uskoa ihmiskunnan kestävään kehitykseen. Kun työpari tapetaan ja nuori nainen kaapataan, lähtee hän toisen kollegansa Dannyn (Danny Aiello) kanssa Hong Kongiin jäljittämään kyseistä neitoa. Tottakai kaiken takana on filantrooppi-ihmiskauppiashuumepomo Harold Ko (Roy Chiao) jota täällä idässä pidetään vain hyvänä tyyppinä, mutta niin Billy kuin Dannykin tietävät paremmin, varsinkin kun he ovat toistuvasti Ko:n tappajien kohteina.

The Protector oli siis toinen varsinainen yritys breikata Jackie Chan jenkeissä, mutta jos aiempi Battle Creek Brawl oli menestykseltään laimea ja jätti hieman pahan maun Chanin suuhun niin The Protector oli puolestaan sen tason floppi, että juuri kukaan ei tainnut saada hymyä kasvoilleen. Riitaisa tuotanto ja paha kaupallinen alisuoriutuminen johtivat siihen, että Chan julkaisutti oman leikkauksensa joka sekään ei tuottanut odotetusti, joten tästä suivaantuneena mies kehitteli Police Story-elokuvan (joka oli hitti ja sai useammankin jatko-osan) ja se sitten liennytti suurinta kiukkua. Sinänsä en ihmettele miksi Chan ei pitänyt James Glickenhausin aikaansaannoksesta enkä myöskään sitä miksi elokuva ei menestynyt, etenkin jos jälkimmäisen kohdalla sivuutettaisiin täysin Chanin imago sekä nimen tunnettavuus joka voisi toimia myyntitäkynä. Chanille itselleen tämä oli varmasti aivan liian erilainen ja siten vääränlainen kokemus, sillä kyseessä on elokuva jossa käytännössä ainoa Jackie Chaniin liittyvä on hän itse, kaikki muu tuttuus on kaukana poissa ja The Protector onkin elokuva jonka pääosassa voisi nähdä pikemminkin vaikkapa tuonaikaisen Chuck Norrisin. Ja mitä tulee elokuvaan itseensä niin se on kuin ohjaajansa aiempi The Exterminator, eli synkkä sekä hyvin väkivaltainen ja jos siitä huumoria taikka valoa löytää niin korkeintaan sytyttimen liekistä kun roihautetaan vauvakatras palamaan. Suurena erona The Exterminatoriin on se, että sen voi sanoa olleen vahinkohitti koska oli kaikkea muuta kuin suurelle yleisölle suunnattu, mutta The Protectorin kohdalla taatusti oli nimenomaan suunniteltuja odotuksia sen suhteen jotta se olisi menestys ja sitten Glickenhaus toistaakin itselleen tuttua nihilismiä jollainen harvemmin houkuttelee massayleisöjä. The Protector on siis enemmänkin ns. valikoidun yleisön elokuva kuin kaikkien.

Minä diggaan tästä ja toki osittain siihen vaikuttaa se, että kyseessä on ensimmäisiä kosketuksiani Jackie Chanin tuotantoon jolloin nostalgia vaikuttaa väkisinkin, mutta myös koska toisin kuin esimerkiksi Battle Creek Brawl kulkee tämä täysillä valitsemallaan linjalla. Eihän The Protector ole laisinkaan sellainen elokuva joka tulee mieleen kun ajattelee Chania, mutta siinä ei sentään kuljeta epätasaisesti eri tunnelmien välillä, pyritä tekemään jotain muiden mieliksi ja koeteta karkoittaa luppoaikaa irrallisilla, mutta fantsun koomisilla stunttisarjoilla. Chan ei hymyile tai vekkuloi, mutta on tosi vihainen ja kiroileekin,  ja siksi tätä on vaikea nähdä nimenomaan hänen elokuvanaan kun esimerkiksi hyvistä tappelukohtauksistaankin huolimatta se toimisi ihan samalla tavalla myös ilman jalannostoja. Kyseessä on synkkäilmeinen kyttätoimintaleffa joka on varsin hyvä Glickenhaus-tuotanto, mutta se pitäisi siksi nähdäkin ensisijaisesti sellaisena eikä kiinnittäen huomiota pääosaesittäjäänsä. Varsinkin kun oli näyttelijän ja ohjaajan välit millaiset tahansa niin kyllä se Chaniltakin paremmin luonnistuu pysytellä vakavana vakavassa elokuvassa kuin tietämättömänä Battle Creek Brawlin kaltaisessa keskittymisongelmassa. Siitä ei siis tavallaan pitäisi välittää, että pääosassa on Jackie Chan-Jackie Chan vaan siitä kuinka kyseessä on näyttelijä Jackie Chan.

Varsin kiehtovaa onkin se, että Chan tosiaankin teki The Protector-kokemuksen turhauttamana oman kyttäelokuvansa eli Police Storyn ja yhdisti siinä onnistuneesti itselleen ominaista komediaa toimintaan, mutta myös Glickenhaus kulki seuraavalla tuotoksellaan hieman kepeämpään suuntaan.
Vuoden 1988 Blue Jean Cop ei nyt varsinaisesti komedia tai edes toimintakomedia ollut, mutta esimerkiksi verrattuna The Protectoriin se on paljon enemmän niitä.

Sivuhuomauksena vielä se, että minusta on mielenkiintoista kuinka The Protectoria pidetään yhtenä Jackie Chanin synkimmistä elokuvista ja ihan syystäkin, ja ettäkö se olisi ollut syynä siihen miksi hän (ja Glickenhaus myös) tekikin seuraavaksi huomattavasti kevyemmän kyttäelokuvan, mutta sitten Chanin oma leikkaus The Protectorista onkin takakannen hehkutuksen perusteella vieläkin "väkivaltaisempi" näkemys. Bluraylla ovat molemmat, että siitä vain vertailemaan (huom. Chanin leikkausta ei ole remasteroitu). Eivät ne oleellisesti eroa toisistaan. Verta, väkivaltaa ja paljasta pintaa on molemmissa ihan riittämiin.

Tämä seuraava on muuten se The Protectorin kansikuva jonka lapsuudestani muistan:

Tähdet: ***

lauantai 13. huhtikuuta 2019

Lohikäärme taistelee (Battle Creek Brawl, 1980)

Tai vaihtoehtoisesti The Big Brawl.

30-luvulla gangsterit tulevat Chinatowniin keräämään suojelurahoja ja Jerry (Jackie Chan) ei oikein tykkää kun hänen isänsä on yksi kiristyksen kohteista. Jerry tosin on luvannut ettei sortuisi tappelemaan, mutta voihan sitä aina hyödyntää gorillojen omia liikesarjoja heitä itseään vastaan, että se on "stop hitting yourself" sitten. Nuorenherran kyvyt kiirivät gangsteripomo Dominicin (José Ferrer) korviin ja hän sopivasti tarvitseekin ottelijan suureen joukkotappelukisaan, jolloin pienen laittoman taivuttelun seurauksena tuo ottelija tulee olemaan Jerry. Tappeluun osallistuvat muun muassa intiaani, maanviljelijä ja muut stereotypiat (oletankin tämän olevan jonkinlainen viittaus showpainin alalle, varsinkin kun mukana on useampikin sen alan harrastaja), mutta vastustajista pahin on Billy Kiss (H.B. Haggerty) sillä hänellä on viikset.

Battle Creek Brawl on Jackie Chanin debyytti jenkkimarkkinoilla ja minun pitikin tarkistaa, että onkohan se nyt noin sillä oletin sen olleen sivuosa Kanuunankuularallissa (1981). Joka vaikutti loogiselta ottaen huomioon millainen rooli oli kyseessä (käytännössä äänetön sivuosa jossa näyttelijä oli tekemässä vain sitä mitä hänen mielikuvan perusteella odottikin tekevän [ts. tällä kertaa jackie chania]), jolloin sen osoittauduttua myöhemmäksi vaikutti se Battle Creek Brawlin pääosan jälkeen melkeinpä askeleelta takaisinpäin. Mitä se ei ole, koska Chan roolinsa koosta ja äänenvoimakkuudesta huolimatta oli Kanuunankuularallin muistettavimpia esiintyjiä. Ilmeisesti tähän jenkkijatkon pienuuteen vaikutti kovastikin se, että Battle Creek Brawl ei ollut odotetunlainen hitti vaan aikalaisvaikutus jäi parhaimmillaankin kädenlämpöiseksi. Mihin varmasti vaikutti eräänlainen väärä motiivi elokuvan tekoon, sillä ilmeisesti aiemmin Bruce Leen kanssa tehdyn Enter the Dragonin suosio johti siihen, että sama haluttiin toisintaa. Joten jälleen ohjaaja Robert Clouse tiimeineen kehiin ja Leen valitettavan ennenaikaisen menehtymisen vuoksi pääosaan tarvittiin joku toinen aasialainen lähitaistelumestari, jolloin jo idässä suuressa suosiossa ollut Chan oli varsin varmankuuloinen vaihtoehto. Joskin menestys muualla ei ole sama kuin menestys toisaalla ja kuten Chan itse on myöhemmin huomauttanut, osa Battle Creek Brawlin vaisuudesta johtui varmastikin siitä, että hänen ei annettu olla oma itsensä vaan elokuvasta koetettiin tehdä liiaksi "amerikkalainen" ja se tarkoitti muun muassa jäykempää liikettä sekä vähäisempää huumoria. Tai kuten hänen tiedetään tarkalleen sanoneen niin "no one will pay money to see Jackie Chan walk"  ja se varmasti piti paikkaansa, vaikka sitä ei ehkä jenkkimarkkinoilla silloin vielä ymmärrettykään. Ei niin ettäkö Lee olisi millään muotoa ollut hidasliikkeisempi kuin Chan, mutta ainakin huumorin sekä rentouden suhteen hän oli eleettömämpi ja siten kenties sopivampi sellaiseen elokuvaan kuin mitä Enter the Dragon oli, mutta jos sama koetettiin tehdä Battle Creek Brawlissa Chanin kohdalla, lienee selvää hänen olleen vääränlainen esiintyjä siihen.

Battle Creek Brawl ei siis tehnyt Chanista jenkkituotantojen vakiokasvoa ja siten ei myöskään markkinasääntöjen vuoksi kasvattanut suurtähdestä megastaraa. Mikä ei siis ole vähättelemässä hänen arvoaan, mutta vaikka meillekin oli jo videokasettien kulta-aikoina Chan tuttuakin tutumpi nimikasvo ei se tullut ilman dubbauksen avustamista ja kuten me kaikki tiedämme, näyttelijä ei ole vielä mitään jos ei hän ole Hollywoodin kultaista karjaa.
Mutta tämä on silti mielenkiintoista, koska Chan oli jo vuonna 1980 suurtähti, mutta kenties pikemminkin sitä näkökulmasta riippuen. Me tiesimme kuka hän oli, he tiesivät kuka hän oli, mutta tiesivätkö nuo tuolla jotka kuitenkin häntä saattoivat korkeammalle nostaa? Hieman kuin Terence Hill ja Bud Spencer jotka olivat ja ovat edelleenkin pyhiä lehmiä mitä tulee meihin ja saksalaisiin, mutta teksasin aroilla ovat vieläkin Joe- ja Billyray-Bobit jotka eivät ole kuulleetkaan heistä.
Megastara voisi siis olla megampi ja sitä ei Chan amerikasta katsoen vielä saanut olla, vaan oli yritettävä uudestaan vuonna 1985 ja James Glickenhausin Protectorilla. Joka sekin kohtasi saman kohtalon kuin Battle Creek Brawl, mutta ehkä aiempaa negativiisemmin sillä niin Glickenhaus kuin Chan kuulemma ottivat kovastikin yhteen ja aika vähän kummallakaan on ollut hyvää sanottavaa yhteistyönsä tuloksesta. Ei se huono leffa ole, mutta varsinkin sen kohdalla pystyy näkemään kuinka vääränlaiseen elokuvaan Chania koetettiin vääntää ja kääntää. Joten ei siis vieläkään megastaraa jenkkisilmin.

Vielä oli kymmenen vuoden odotus edessä ja vasta kun Chan rupesi tekemään elokuviaan selvemmin englanninkielisille markkinoille, mutta vielä pysytellen Hollywoodin ulkopuolelle (Kanada, Australia, tms.) alkoi videomarkkinoiden avustuksella jenkkituottajien huomio jälleen kääntymään hänen suuntaansa ja kolmas kerta se sitten toden sanoi. Niin amerikkalaisiksi kuin kenties Bronxin hurrikaanin, Ensi-iskun tai vaikkapa Mr. Nice Guyn (1995-1997) miellämmekin oli ensimmäinen Chanin oikeista Hollywood-elokuvista niinkin uudehko kuin vuoden 1998 Rush Hour ja siitä eteenpäin on miehen ura ollutkin sitä mitä se olisi voinut olla jo vuodesta 1980: all hail Hollywood!
Mutta kyllä me tiedämme ettei Chan todellisuudessa olisi tarvinnut amerikkalaista unelmaa ja mainetta, hän oli jo tähti ennen sitäkin, että mahdollisesti kyseessä oli vain haaste joka oli voitettava ja se hänelle suotakoon. Hän oli jo nimi, mutta Rush Hour teki hänestä lähes joka kodin tähden.
Sitä vain välillä miettii, että kun se jenkkiläpimurto tapahtui noin iäkkäässä vaiheessa niin mitä kaikkea saatoimmekaan menettää kun se ei sattunutkaan jo vuonna 1980. Toki Chan oli vuonna 1998 hyvässä fyysisessä kunnossa ja on ilmeisesti vieläkin, mutta vuoden 1998 Chan oli silti vanhempi kuin vuoden 1980 ja jos hän vain silloin olisi saanut tehdä elokuvansa omalla tavallaan niin mitä olisikaan saattanut syntyä. Toisaalta kun katsoo Rush Hourin ja myöhempien elokuviensa bloopereita ovat ne pitkälti koosteita hänen englanninkielen ääntämyksestä kuin epäonnistuneistä hypyistä rekan alle, että saiko hän sittemminkään tehdä jenkeissä sitä mitä todella halusi vai päätyikö aina tuottajien ja vakuutusalan vaatimiin kompromisseihin. Siispä totean, että hyvä vain ettei Chan tehnyt jenkkiläpimurtoa Battle Creek Brawlissa, meillä ei ehkä olisi niitä villejä liikesarjoja joita elokuvat tämän ja Rush Hourin välissä esittelivät.

Battle Creek Brawl ei ole laisinkaan niin huumorintajuton kuin miltä se edeltävän tekstin perusteella saattaa kuulostaa ja siinä on mukana varsinkin Chanin itsensä osalta tuttua leikkimielisyyttä eikä Lalo Schifrinkään ole unohtanut lisätä samaa perinteiseeen jatsimeininkiinsä, ettei missään ryppyotsaisuudessa täysin ryvetä. Ongelma onkin enemmänkin esimerkiksi liiallisen huumorinpuutteen sijaan sellaisen yhdistämisessä muunlaiseen tunnelmaan, joka sitten on valitettavan jäykkää jurnutusta. Tai pitäisi varmaankin sanoa, että ei ehkä niinkään huumori kuin "liikkuvuuden" yhdistäminen vakavuuteen on se Battle Creek Brawlin pulma, koska tarjolla on lukuisia hetkiä jotka edellyttäisivät rentoa energisyyttä kuin raskasta agressiota, mutta jälkimmäiseen kallistutaan liiankin usein. Tämä aiheuttaa esimerkiksi jo musiikin kohdalla sen, että hilpeät vihellysmelodiat jotka Schifrin on ujuttanut mukaan vaikuttavat lähes naurettavilta kompuroinneilta kun muu osa kappaleesta on Peter Lorre hyväksikäyttämässä pikkulapsia. Sama pätee koko elokuvaan. Se ei ole vain tämän elokuvan ongelma vaan varsin yleinen ilmiö kun koetetaan naittaa aasiatoimintaa jenkkiläiseen: siinä aina jälkimmäinen hidastaa edellistä. Kulttuurierot.

Kyseessä on kuitenkin ihan kelpo kevyttoimintaelokuva jolla tarinallisesti tuskin olisi lisää annettavanaan vaikka tehtäisiin mitä, mutta rytmityksen ja tunnelman kannalta sitä olisi voinut muokata eläväisempään suuntaan ja sitä varmasti varsin helpostikin. Siihen Clouse on pystynyt myöhemmälläkin urallaan, mutta samalla tämä osoittaa ettei hän todellisuudessa ollut parempi elokuvantekijä kuin mitä juuri sittemmin tulleet China O'Brienit ja Gymkatat ovat ja Enter the Dragon taisi olla enemmänkin menestys sopivan ajankohdan vuoksi kuin Clousen kykyjen.
Battle Creek Brawl käy hivenen pitkästyttäväksi ja sitä harvemmin joutuu sanomaan Chanin teoksista.

Battle Creek Brawl on yksi niistä elokuvista jotka ovat päätyneet haltuuni useammassakin formaatissa ja katselussa näistä oli nyt bluray. Se ja kasetti ainakin tulevat pysymään valikoimissa, joskin ensimmäinen pääosin syystä että se osa kokoelmaa ja jälkimmäinen koska on supercool, joka onkin syistä parhain.

Tähdet: **

torstai 11. huhtikuuta 2019

Olettekos te se taiteilija?

Kas näin, tänään ne aiemmin mainitsemani valokuvat pääsivät näytille.
Käytyäni läpi satoja ja satoja ja satoja kuvia teetätin niitä 29kpl, joista sitten 15 rakensivat haluamani kokonaisuuden.

Paikallislehtikin ehti jo pukkaamaan uutisoinnin tapahtumasta verkkosivulleen ja tässä pois lukien toimittajan ottama valokuva jota itse kuvailin lauseella juopunut mies aiheutti häiriötä-kuva (valo osui huonosti, saaden näyttämään hikiseltä), se tekstiosuus joka kohdistui allekirjoittaneeseen.

Ja loppuun vielä ystäväni ottama kuva minusta joka osoittaa, että ainakin puku on komea jos ei kantaja olekaan.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

The Target - tähtäimessä (The Piano Player, 2002)

Ammattitappaja Alex (Christopher Lambert) palkataan suojelemaan etelä-afrikkalaista rahanpesijää Robertia (Dennis Hopper), kuten myös hänen perhettään koska poppamiesrikollispomo on pidätetty ja haastettuna todistajana Robert saa päälleen tappotuomion. Sitten ollaan hetkittäin niin hirveän tuskaisen oloisia koska ilmeisesti ohjaaja on näin päättänyt ja paetaan aavikkokylään chillailemaan kunnes on aika ammuskella.

The Target tai pikemminkin The Piano Player on ilmeisesti paremmin näyttelijänä tunnetun Jean-Pierre Rouxin debyyttiohjaus ja sillä saralla toistaiseksi ainokainen. Joskin se näyttelijänä tunnettu taitaa sekin olla liioiteltua kun ura näyttää koostuneen vuosien 1998 ja 2002 välillä kuudesta sivuosasta elokuva- ja tv-tuotannoissa, joissa niissäkin osat ovat olleet tyyliin "pankkiasiakas". No, tuntematta miehen muuta kokemusta voihan olla, että hän on vaikkapa teatteripuolen tekijöitä, mutta ihan sama se on tätä yhteyttä ajatellen, sillä jos The Target on osoitus jostain niin elokuvapuolen uran vähäisyys on ehdottomasti ansaittua ja ohjaustöitäkin on näköjään tullut yksi liikaa. Tämä on kyllä niin surkea elokuva, että oikein hävettää.

The Piano Player-nimi saattoi vaihtua toimintajännäriin soveliaampaan The Targetiin osittain syystä, että samana vuonna ilmestyi Roman Polanskin palkintorohmu The Pianist, mutta oli syy mikä tahansa niin alkuperäisnimi on yksi elokuvan itsensänolaamisista, että parempi näin. Elokuva on The Piano Player koska Lambertin esittämä ammattitappaja on tietenkin sarjasta murhaan ihmisiä, mutta vapaalla olen herkkätunteinen taiteilijasielu, joten tottakai hän rauhoittaa mieltään kuuntelemalla klassista musiikkia ja soittamalla pianoa hyvinkin lahjakkaasti. Sinänsä nimi on perusteltu sillä onhan tässä hahmo joka soittaa pianoa, mutta onhan se selvästi valittu nimeksi koska kuulostaa vähemmän kliseiseltä valinnalta jännärille/toimintaelokuvalle ja on samalla ns. taiteellisemman kuuloinen. Kuitenkin samalla se on nimenomaan noista jälkimmäistä sellaisella väkinäisen keinotekoisella tavalla, että on olemassa vain jotta kuulostettaisiin hienommalta. Toki Lambertin rooliminä soittaa pariin otteeseen pianoa, että tosiaan on The Piano Player ja kohtaukset jäävän mieleen, mutta ne jäävät soittopelin merkityksen sijaan syystä, että kun hän soittaa pianoa ollaan siellä korostetussa tunnedramatiikassa jolla ainakin luullaan vaikuttavan palkintoraatien arviointikykyyn. The Target on ehkä tylsempi nimi, mutta ainakaan sillä ei koeteta luoda mielikuvaa jostain kiinnostavammasta kuin mitä elokuva todellisuudessa on. Kyllähän tämä koettaa olla artsy ja se tulee etenkin esille nimenomaan siinä mainitsemassani tunnedramaattisessa näyttelemisessä jossa tosin niin Lambert kuin Hopperkaan eivät todellisuudessa yritä, mutta puuttuu vain surumielinen voihkiminen joka repliikin perästä ja oltaisiin pahemmassa suossa kuin nyt. Siihen sitten perään hieman hauraan kuuloista musiikkia (taikka näköjään vaihtoehtoisesti jotain autotallirokkia koska hei, miksipä ei) ja saadaan painotettua että kyllä, nyt tunnetaan ja kovaa. Visuaalisesti The Target ei kuitenkaan pyri olemaan erityisen kekseliäs, että ainakaan sen suhteen ei tule mieleen pakotettua yritystä olla jotenkin erityisen taiteellinen, kunhan vain olla perusmoodissa ja toki silloinkin osa kuvista on tyylitellyn nättejä taikka ainakin kiehtovia. Joskin kaikki vaikuttaa niin käsittämättömän amatöörimäiseltä aina musiikin käytöstä näyttelijäohjaukseen, että siltä ei välty myöskään kameratyöskentely ja uskonkin, että jos kykyä saati edes mielikuvitusta olisi ollut niin siinäkin pyrittäisiin saamaan enemmän aikaiseksi.

Ei The Target tietenkään aivan toivoton tapaus ole, onhan siinä esimerkiksi hetki jolloin niin sekä Hopper kuin Lambert vaikuttavat luonnollisilta ja kalastelevat kaikessa rauhassa, mutta satunnaisia ohimeneviä hetkiä lukuunottamatta elokuva on juuri sellainen kuin olettaisi olevan jos lähtökohtana olisi: joku joka vain haluaisi ohjata elokuvan ilman todellisia perusteita siihen ja on joko itse varakas tai tuntee alalla tyyppejä joilla on rahaa sekä halua jelpata kaveria mäessä. Kyvyillä, visioilla ei niin väliksi, kunhan teki mieli tehdä elokuva esimerkiksi syystä, että on fantsua katsella niitä.

The Target on pitkästyttävä, tylsä ja puuduttava. Siinä ei ole yritystä ja se yritys mikä siinä on kallistuu vahvasti pateettiseen tekotaiteellisuuteen, miten jälkimmäisen termin nyt sitten haluakaan tulkita. Pääasia on, että on tylsää.

Niin ja ei, miljööllä ei pelata siten, että afrikkalainen maailma tuotaisiin jotenkin erityisesti esiin vaan elokuva voisi sijoittua vaikka kokonaisuudessan jonkin äänekoskelaisen omakotilaton pihalla ja lopputulos olisi sama. No okei, yhdessä vaiheessa Hopper harrastaa luolassa tribaalirummutusta, että on kai sekin jo jotain.

Joskin vielä hetkiseksi on palattava niin sekä nimeen The Piano Player että mainitsemaani jonkinlaiseen perusteluun siitä, että Lambertin hahmo todellakin soittaa pianoa ja ne ovat ainakin jotenkin muistamisen arvoisia kohtauksia. Nämä hetket jäävät kuitenkin elokuvan alkupuolelle, joten jos jostain puolestavälistä loppua kohden miettii nimen merkitystä ei sille anneta enää perusteita. Olisi vaikka sitten kantanut pianoa mukanaan, tai edes keytaria ja soitellut sillä samalla kun pistää jollekin nappia otsaan. Siispä jos kerran haettiin ns. lajityypille erilaista nimeä ja haluttiin sen olevan sisällön kannalta osuvampi eikä vain pikainen viittaus olisi elokuva voinut olla vaikkapa The Man With the Shoes.

Tähdet: *

torstai 4. huhtikuuta 2019

Jerichon uhrit (Jericho Mansions, 2003)

Muistiongelmaansa peittelevä, yksinkertaisena pidetty Leonard (James Caan) on talonmiehenä rakennuksessa jonka asukkaat ovat lievästi sanottuna monenkirjavia, mutta toisaalta samanlainen on itse talokin. Rakennuksen omistaja Lily (Geneviève Bujold) syyttää toistuvasti Leonardia varkaaksi, koettaen saada hänet ulos talosta ja työttömäksi, mutta vaikka muut asukkaat eivät erityisemmin miestä ylistäkään ei hän tule kengityksi ulos juuri heidän ansiostaan. Sitten eräänä päivänä yksi asukkaista tulee vasaroiduksi hengiltä ja vaikka Lily onkin vakuuttunut juurikin Leonardin syyllisyydestä niin kaikilla vaikuttaisi olevan jotain salattavaa, joten epäilyksiltä ei voi välttyä kukaan. Leonard tosin kokee näkyjä jotka viittaavat väkivaltaiseen menneisyyteen ja mitä ilmeisemmin hän sekoittaa fantasioitaan todellisuudeen, jonka vuoksi esimerkiksi seksuaalinen kanssakäyminen hekumallisen naapurin Donnan (Jennifer Tilly) kera vaikuttaa olevan varsin yksipuolista, että ehkäpä se vasarakin istuu herran käteen.

Hyvin, hyvin,,, hyvin tyylitelty elokuva jossa esimerkiksi värit ovat siten ylikorostettuja ja pysyttelevät pääosin päävaihtoehdoissa jotka näkyvät etenkin tapahtumapaikkana olevan rakennuksen eri huoneissa. Ihmiset ovat kukin karikatyyrimäisiä, äänekkäitä ja liikkuvaisia kuin jossain Serranon perheessä, musiikki vaihtelee oopperamaisesta paatoksesta karusellimäiseen helinään ja sieltä ultraviileään elektroniseen trippailuun eikä kamera se sitten millään osaa pysyä paikallaan taikka suorassa, vaan kuvaus kiertelee ja kaartelee ja pysähtyessään jää kallelleen. Tasainen kävelyvauhti on sekin vierasta Jerichon uhreille jolloin toistuvasti askel vaihtuu kesken kaiken hidastukseen taikka hyppää juoksunopeuteen. Hetkittäin tällainen artsy-tyylittely johtaa lievään koomisuuteen ja varsinkin kiitos hahmojen eläväisyyden sekä värien kirjon, mieleen tuleekin jokin telenovelan trilleriversio. Silti jotenkin tämä kaikki monenkirjavuus toimii enimmäkseen tukevana seikkana kuin kaatavana. Kenties syynä on, että ratkaisut vaikuttavat tietoisilta taikka se, että James Caan pysyttelee kaiken sekoilun joukossa tyynenä kuin jokin majakka keskellä raivoavaa merta ja varmasti sekin auttaa että hahmollaan on alusta asti osoitettuna jonkinlainen mielenvaiva jolloin ympäröivä hysteria voidaan ainakin osittain lukea tapahtuvan hänen näkökannastaan ja olevan mahdollisesti siksi ylikorostunutta eikä ehkä osittain edes todellisia. Varsin siinä vaiheessa kun poliisitutkimuksen paine alkaa vaikuttamaan Leonardin pään toimintaan alkaa elokuva saamaan huuruilevimpia sävyjä kun pekoni puhuu ja cowboyt tappelevat.
Näin ollen Jerichon uhrit toimii parhaiten kun sitä ei koeta pilkkoa osiin vaan näkee sen ainoastaan kokonaisuutena (niin kuin elokuvat yleensäkin tulisi ottaa), sillä irrallisina paloina se saattaaa tuntua liiaksi koomiselta sekoilulta. Joskin samalla on pakko myöntää, että vaikka yllätyinkin positiivisesti niin kyllä se nonstoppina kulkeva poukkoilu rupeaa matkan varrella väsyttämään ja sitä olisi kaivannut hieman normaaliutta tasapainottamaan taikka ainakin synnyttämään hengähdystaukoja, koska niin vahvasti ei elokuva kuitenkaan kulje jotta kiinnostavuus olisi voimallista koko aikaa. Hyviä ideoita kylläkin ja tosiaan, koska odotin arkisempaa jännäriä niin olin hyvilläni kun sainkin jotain muuta ja se jotain muuta oli selvästikin sellaiseksi suunniteltua, mutta tällä tavoin toteutettuna sopivan kuuloinen puolitoistatuntia oli sekin jo hieman liian pitkä aika koettavaksi.
Lopun Leonardin todelliseen minään liittyvät paljastukset ovat kyllä onnistuneita, että jos jostain elokuvaa olisi pitänyt karsia niin välivaiheilta.

Huomautettava on, että siinä vaiheessa kun huomasin saman ohjaajan tehneen aiemmin elokuvan Killer Tongue, ei se ns. värikäs sekoilu enää tuntunutkaan kovin yllättävältä.

Tähdet: ***

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Tulossa... joskin suunnattu ehkäpä enemmänkin paikallisille.

Siltä varalta, että jotakuta saattaisi kiinnostaa edes hyväntekeväisyys eläintensuojeluun.


KIERTO
Teemu Liljeqvistin valokuvia

11.4-3.5 Kortteliässä
Kevätkummun ostoskeskus
Sammontie 1, 06150 Porvoo

Kortteliässän yksivuotissyntymäpäivien saattelemana 11.4-3.5 näytteillä allekirjoittaneen valokuvia.

Kuvat eivät ole perinteisellä tavalla myynnissä, mutta jos joku välttämättä haluaa niin lahjoittakoon Porvoonseudun eläinsuojeluyhdistykselle (PSEY) eli kissatalolle 10€ (saa toki pistää enemmänkin, vink vink) ja osoittakoon näin tehneensä kuitilla tai muutoin, jolloin saa näyttelyn päätyttyä valitsemansa valokuvan itselleen. Ymmärrettävästi kuvia on rajattu määrä, mutta halutessaan voin esitellä myös ne jotka karsin esitteille päässeiden joukosta.

Porvoonseudun eläinsuojeluyhdistyksen lahjoitustili: FI38 4050 0010 0998 52

Ps. pistän sitten joskus myöhemmin kuvia kuvista.