sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Tennessee Buck (The Further Adventures of Tennessee Buck, 1988)

Ennen itse asiaan pääsyä se kaikkein oleellisin: toivoisin että jos Identtiset kaksoset uudelleenversioitaisiin sen kaavaillun kakkkososan sijaan niin pääosiin palkattaisiin David Keith ja Keith David. Ihan vain jotta saisi julisteen jossa nimi on kirjoitettu äkkiä kyhäämäni kuvan tavoin.
No mutta, siinähän se jo on. Peruuttakaa Identtiset kaksoset!

Syvällä sademetsän kätköissä nukkuu pois krapulaansa Buck Malone (David Keith), seikkailija, erämies, miestenmies, naistenmies ja paras matkaopas koskaan, joka muuten saa pian turpaansa koska vokotteli väärää naista. Kun Buck joutuu putkaan norsuntaposta maksavat lomailevat rikkaat jupit Ken (Brant von Hoffman) ja Barbara (Kathy Shower) hänen takuunsa, saadakseen siten legendaarisen seikkailijasuuruuden oppaakseen ja kun tarjolla on tarpeeksi rommia suostuu Buck vaikka mihin. Siispä pariskunta matkaa Buckin opastuksella syvemmälle viidakkoon viettämään laatuaikaa eläintentappamisen parissa ja samalla kohdataan ongelmia pääkallonmetsästäjien osalta. No, saadaanhan Ken tapettua pois jotta Buck voi osoittaa Barbaralle millainen on tosimies.

Tennessee Buck on paremmin näyttelijänä tunnetun David Keithin toinen kolmesta ohjaustyöstä ja samalla toinen jonka olen itse nähnyt, mutta ensimmäinen jonka huomioin olevan hänen ohjaamansa.
Kansi kertoo elokuvan liikkuvan Indiana Jonesin jalanjäljissä ja valmistumisvuosi viittaa siihen, että ollaan sen tiimoilta hieman jälkijunassa koska nimekkäin esikuva ehti seikkailla jo kahdesti aiemmin (1981 ja 1984) ja tässä välissä pääsivät ns. imitaattorit kuten Vihreän timantin metsästys (1984) kuin sen jatko-osakin Nillin jalokivi (1985), Tulijalka (1986), Joka vaaroja etsii... (1983) ja monet muutkin jo apajille (Richard Chamberlainin Allan Quatermainkin kahdesti vuosina '85 ja '86), joten mitä tähteitä Tennessee Buckille enää jäi? En tiedä menestyksestä niin kaupallisesti kuin maineenkaan osalta, itselleni elokuva oli sen löytäessäni uusi tuttavuus, mutta kuten monet muut myöhemmät elokuvat jotka olivat arkeologiseikkailijan inspiroimia lukeutuu myös Tennessee Buck mainion viihdeannoksen piiriin. Vihreän timantin metsästyksen tavoin komediapainotus on korkealla, mutta Tulijalan ohjeiden mukaisesti kokonaisuus on halpahintaisempaa ja enemmän B-tasoa kuin vain siihen viittavaa, joten tahattomuus on kaikelta osin vahvasti läsnä. Tai siis, satiiri on se sana millä perustellaan lopputuloksen kömpelyys, että tämä on hölmö koska sellaiseksi sen halusimmekin. Varmasti se pitääkin osittain paikkaansa, mutta ei sillä silti kaikkea kateta. Ei se mitään, Tennessee Buck kuitenkin on huvittavaa viihdettä samaan tapaan kuin vaikkapa Roger Cormanin Tähtien sota-apinoinnit, ettei se haittaa vaikka nautinnollisuus syntyykin ajoittain vahingoista eikä tarkoitushakuisuudesta.
Huumori koostuu suurelta osin siitä kuinka Buck on renttu (ts. dokaa ja ilmeisesti haiseekin) ja siitä kuinka Ken sekä Barbara ovat kaloja kuivalla maalla koska ovat kaupunkilaisia viidakossa, jolloin tietenkin pelkäävät kaikkea ja kaikkia. Eikä luonnollisestikaan unohdeta sitä, että Barbara on kaunis, uhkea valkoinen nainen viidakossa, joten siitä revitään huumorin ohella vaatteita pois. Eikä myöskään sivuuteta asiaankuuluvia äänitehosteita kuten matalasti ja venytetysti mörisevä "ouuuuboiiii!" kun nähdään hemaiseva vartalo. Ehkä siis varsin lapsellista menoa ja David Keith tuntuu ottaneen ohjaaja-pääososaesittäjän ominaisuudessa elokuvan jonkinlaisena minulla on suuri penisauto-egotrippailuna (Tennessee Buck on ainoa MIES!, muiden ollessa jotain lähes ihmisenkaltaisia nyhveröitä), mutta energiaa riittää, tunnelma on hilpeä ja kuten monissa muissakin lajityyppinsä edustajissa on mukana tarpeeksi fantastista eskapismia jonka vuoksi on valmis antamaan liikaakin anteeksi. Ei kuitenkaan sitä missä moni keskittymiskyvytön B-seikkailukomedia kompuroi, nimittäin kyvyssä yhdistää eri lajitytyyppien osasia jolloin nytkin kun ollaan komedian puolella niin se on vain pelleilyä ja kun ollaan toiminnassa niin se on edelliseen nähden aivan liian agressiivista sekä vakavissaan tehtyä sopiakseen yhteen. Joten kun väkivalta altaa niin irtopäitä riittää ja kun Barbara joutuu alkuasukkaiden seuraan niin tottakai ollaan jo jossain italokannibaalileffojen reviirillä jolloin pieteetillä esitetty raiskaus on selviö. Eivät ne tunnelmaltaan oikein istu muut hetket täyttävään iloluonteisuuteen, jolloin vaikka suupaloina Tennessee Buckin voikin nähdä ilostuttavana sokeriviihteenä niin lautasen peittävänä annoksena huomaa ettei sitä söisi sikakaan ilman vatsavaivoja.

Tästä seuraavasta julisteesta tulee enemmän mieleen Ducktales kuin Indiana Jones. Woohoo!

Tähdet: **

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Noituus (The Witching, 1972)

Aka Necromancy ja ilmeisesti merkittävin ero Necromancyn ja The Witchingin välillä on se, että jälkimmäinen on pidennetty laitos eli mukana on aiempaa enemmän paljasta pintaa.

Lilithin kylässä harrastetaan satanistisia sessioita, joissa siis kaapuveikko vaatii alastomia naisia vannomaan uskollisuutta Saatanalle ja muut nudistit kulkevat ringissä heidän ympärillään. Miljöötä koristavat vuohenpäät sekä veriset tikarit, mutta miten niin se olisi satanistista meininkiä? Tuollaisena muistan sen kristillisen iltapäiväkerhonkin jossa lapsena kävin, joten ihan arkisesta meiningistä on kyse.
Sopivasti Lilithiin muuttavat nuoripari Frank (Michael Ontkean) ja Lori (Pamela Franklin), eikä jälkimmäinen ole kovinkaan iloisella tuulella sekä menetettyään syntymättömän lapsensa että myöskin kokiessaan uhkaavia saatanallisia painajaisia joissa varoitellaan uudesta kotikaupungista. Niin ja tottakai se osoittaa että Lorilla on yliluonnollisia voimia joilla voi herättää kuolleita henkiin, mutta hän itse ei ole siitä tietoinen vaan tästä kertoo rouvan näkemä haamu joka myös varoittaa ettei kannata koskaan hengailla miehen nimeltä Cato (Orson Welles) kanssa. No, Frankin uusi työpaikka onkin olla kaiken omistavan Caton alaisuudessa ja uusi pomo kutsuukin pariskunnan luokseen illalliselle, ihan näin vain jotta tutustutaan paremmin. Ei tässä ole mitään uhkaavaa, ei vaikka Cato pukeutuu mustaan, koti on täynnä okkultismiin liittyvää krääsää, hän kyselee ensimmäiseksi Frankilta ja Lorilta että uskovatko he salatieteisiin, kertoo tutkivansa suurella innolla yliluonnollisuutta ja on itsekin aikamoinen taikuri, joka kuten tärkeää on muistuttaa, pukeutuu mustaan eli on paha ihminen. Ottakaa nuoret lampaanlihaa, olen sen itse rituaalimaisesti teurastanut. Ai niin, houkuttelin teidät tänne jotta Lori voi voimillaan herättää kuolleen poikani ja päätyä itse teuraaksi. Jälkiruuaksi on suklaamoussea.

Noituus on ilmeisen inspiroitunut Rosemaryn painajaisesta (1968), mistä kielii vahvat painotukset hermostuneeseen naispäähahmoon, synnyttämisen merkitykseen, kaikkialle lonkeronsa ulottavaan satanistiseen liittoon ja vaikkapa aviomieheen jolle vaimo on enemmän tai vähemmän työkalu uralla etenemiseen. Yhtälailla hidastempoinen, vähäeleinen, ahdistava ja samalla hauraan oloinen ei Noituus kuitenkaan ole vaan edustaa selvemmin alkamaisillaan olevaa paholaiselokuvien kulta-aikaa kun perässä tulivat muun muassa Manaaja (1973) ja Ennustus (1976), jolloin liike on eläväisempää, äänimailmassa keskitytään iskevyyteen (muun muassa musiikki soveltuisi jollekin Parhaat syntikkaulinat-kokoelmalle) ja visuaalisuudessa ainakin pyritään näyttävyyteen. Jälkimmäinen on pääosin aika hupsunnäköistä päällekäiskuvausta, zoomausta pysäytyskuvaan taikka halpahallitason naamiaisasuja, mutta halu kuvalliseen rehvasteluun paistaa läpi.
Kyseessä on ihan kelvollisen hauskaa hölmöilyä, joka tosin ottaa itsensä hieman turhankin vakavissaan kun toteuttaa ideansa kuin mikäkin propagandavideo jolla koetetaan synnyttää pelkoa ymmärryksen tuolla puolen olevissa ihmisissä ja jos kyseessä olisi päivänpoliittinen elokuva niin maahanmuutto olisi sen nykyinen vertailukohta. Eli käytössä on aika eksploitatiivinen tapa esittää asiansa ja siten normaalinkin kriittinen katsoja huomaa uskottavuuden olevan kaukana poissa, mutta kunhan ehditään pelotella herkkäuskoisia suurella Saatanalla niin se riittää, rahat on jo saatu. Ja ei, Orson Welles ei tätä pelasta vaikka olevaisuutensa onkin varsin sopiva satanistiseksi kulttijohtajaksi, on hän ilmeisesti itsekin ymmärtänyt ettei tätä voi ottaa vakavissaan ja vetääkin siksi liukuhihnasuorituksen. Äänensä on kyllä tälläkin kertaa vakuuttava, joten välinpitämättömyys ei ole täysin ylivoimaista.

Parasta on se miten Lilithin satanistinen kommuuni kuvataan, eikä siinä hyödynnetä mitään suuren mysteerin säilyttämistä vaan kaikki on täysin avointa. Yleensä kun vastaava tarina tulee eteen niin siinä on juuri se salaisuus pinnan alla joka sitten avautuu muka suurena paljastuksena siitäkin huolimatta, että joku (ts. päähenkilö) onkin koko ajan epäilemässä ja toitottamassa ettei kaikki ole miltä näyttää, mutta Lilith on avointa bakkanaalia heti alusta alkaen eikä kukaan siellä asuva pidä sitä mitenkään outona. Olisikin siis ollut kiinnostavaa jos Noituus olisikin tehty ilman perinteisiä paholaiskauhutemppuja ja keskitytty arkisempaan ihmissuhdedraamaan jossa pienyhteisön kristilliset arvot vain sattuvat korvautumaan satanistisilla. Armi, missä on pyhäpukuni, en voi lähteä temppeliin virttyneissä verkkareissani, se ei olisi Luciferia kunnioittavaa. Niin ja muista, että vuodatamme kolehtiin enemmän verta kuin naapurit. "La Diablo estas vivanta ene de mia korpo!"

Katson asiakseni mainita se, että vaikka ilmeisesti tässä The Witching-versiossa on enemmän paljasta pintaa kuin Necromancy-painoksessa niin seksiä tai sen sellaista on turha odottaa sillä alastomuus liittyy vahvasti seremoniamenoihin jolloin kyllä, tissejä ja kasseja kyllä näkyy, mutta ei pystysuuntaisessa toiminnassa.

Tähdet: **

tiistai 12. maaliskuuta 2019

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Split Decisions - vain yksi voittaa (Split Decisions, 1988)

Työväenluokkaan kuuluva kyttäisä Dan (Gene Hackman) on onnesta soikeana kun pojistaan nuorempi, Eddie (Craig Sheffer) tulee valituksi yliopistoon ja on valmentautumassa olympialaisiin nyrkkeilyn merkeissä. Danin silmissä Eddie on se hyvä poika jolla on valoisa tulevaisuus edessään. Eddie pääsisi huipulle ja pois täältä luusereiden joukosta. Toisin kuin pojista vanhempi, Ray (Jeff Fahey) joka aikoinaan jätti koulut kesken aloittaakseen ammattilaisnyrkkeilijänä, mutta vaikka jonkinlaista mainetta onkin kertynyt ja hän saa tehdä elääkseen työtä josta haaveili, on Ray kuitenkin isän silmissä häviäjä koska ei pyrkinyt korkeammalle kuin hakkaamaan naamoja pienillä tunkkaisilla saleilla. Vaikka Dan dissaakin Rayta tilanteessa kuin tilanteessa niin tottakai hän oikeasti rakastaa molempia poikiaan, mutta duunari-imagoon nyt vain kuuluu todellisten tunteiden piilottaminen ja koska tilanteessa painaa niin kovasti isän toiveet pojilleen ei liene yllätys kenellekään, että Eddie tuntee olonsa ahdistuneeksi koska ihailee kovastikin isoaveljeään. Yllätys ei ole myöskään se, että esiin astuu juonikuvio jossa jotakuta vaaditaan häviämään ottelunsa, ei sovi joten hän kuolee ja joku toinen suivaantuu tästä siten että haluaa otella voittajaa vastaan todistaakseen jotain.

Keskitason toiminnallinen draama joka jakaantuu keskeltä lajityyppien välillä jolloin ensimmäisen puolen voi nähdä silkkana keskustelevana perhedraamana ja jälkimmäisen kostotoimintana. Siitä vain leikkaamaan leffa kahtia ja roolittamaan ensimmäiseen osaan Christian Bale sekä Mark Wahlberg ja toiseen Jean-Claude Van Damme sekä... hmm... Jean-Claude Van Damme niin meillä olisi The Fighter ja Bloodboxersport.
No, kyllä se kuitenkin lopulta pysyttelee enemmän siellä draaman puolella, että spagaattipotkuja ei kannata odotella. Joskin ainoa vähänkin erikoisuutena pidettävä asia koko elokuvassa on nimenomaan se tunnelman muutos ja siten se olisikin ollut parempi jos oltaisiin täysin hypätty väkevästä draamasta väkeviin jalkoihin, vaikka se ei ehkä elokuvan onnistuneisuutta olisi auttanutkaan. Duunariluokan perhedraamainen nyrkkeilyelokuva kun voisi olla kliseisemmän oloinen vain jos sattuisivat vielä olemaan irlantilaisia ja kas! niin he ovatkin. Ei huolta, on Split Decisions ihan hyvin näytelty ja näin pois päin, että kyllä sen ihan suosiolla katsoo alusta loppuun, mutta kyllä se kuitenkin dramatiikan osalta pysyttelee sen verran heppoisena ja näyttelemiseltään ainoastaan perushyvänä ettei siitä saa oikein muuta kuin välityön maun suuhunsa. Hyvä näytteleminenkin tosin muuntuu helposti myötähäpeälliseksi kun elokuvan ns. draamamestari Hackman vetää hyvin pinnallisen katsokaa kuinka kärsin ja itken kameralle-Oscar-soidinkutsun. Ei sitä nyt tietenkään ole noloksi tarkoitettu, mutta on aivan liian kasvoille tuleva että tuntuisi järin luonnolliselta.
Ja kun suosikkikohtaukseni Split Decisionissa on se kun Sheffer menee vihaisena uhkaamaan aseella elokuvan pahista, mutta ei pysty ampumaan häntä joten paukuttelee siinä vierellä olevaan seinään, niin ei elokuva kovin tehokkaasti saanut nyrkkiään läpi. Etenkin kun kohtaus on tahattoman koominen sillä ammuskelu seinään tapahtuu lähietäisyydeltä joko näkymättömillä ja olemattomilla luodeilla taikka sitten tiiliseinä on jotain adamantiumia kun pienintäkään jälkeä ei osumista näy. Pienin vahingoin Split Decisions vaihtaa raidetta sydänverisestä draamasta pelleilyyn ja no sir, i don't like it.

Hieman vaivaa se kuinka tässä dvd-painokseni kansikuvassa Hackmanilta puuttuvat viikset jotka ovat varsin näyttävästi elokuvassa esillä, mutta onneksi elokuvan lukuisista muista kansivaihtoehdoista löytyy versioita joissa roolit ovat jaettu tasaisemmin. Mutta kansikuvista puheen ollen, tässä seuraavaksi hyvä esimerkki siitä miten sama kuva luo täysin eri tunnelman riippuen siitä miten sen valaisua on käytetty:
Oikealla oleva kun tuntuu pimennetyillä kasvoilla oikein korostavan sanoja murder ja revenge.

Tähdet: **

lauantai 9. maaliskuuta 2019

Darkness Falls (2003)

Muinoin Darkness Fallsin pikkukaupungissa lapsille mieluusti tikkunekkuja jakanut Matilda-niminen täti (Antony Burrows) meni ja paloi lähes hengiltä, minkä seurauksena kaikkien rakastama nainen käytännössä hylättiin syrjään muusta yhteisöstä, koska tiedättehän... siksi. Tottakai kun kaupungista katoaa pari lasta niin siitä syytetään Matildaa, siispä lynkataan hänet ja viime henkäyksellään täti kiroaa Darkness Fallsin. Mutta hei ihan oikeasti, jos joku nimeää kaupungin Darkness Fallsiksi niin ei siellä nyt varmaan odotakaan järin paljon hymyjä ja onnellisuutta näkevänsä, joten pah! sanon kun päälle isketään vielä kirouskin.
Tässä vaiheessa elokuvaa ollaan luotu sen uhka ja siihen liittyvät säännöt:
1. koska Matilda jakoi lapsille makeisia on hän nyt ns. Hammaskeiju joka saapuu edeltävien seikkojen vuoksi. Kirous kun on tietenkin se, että koska Matilda tuomittiin lapsiin liittyvistä pahoista teoista tulee hän viemään nimenomaan heitä mukanaan, eikä esimerkiksi vanhempia jotka tädin tappoivat.
2. koska Matilda paloi piilotti hän kasvonsa naamion taakse ja liikkui häpeän vuoksi pimeään aikaan. Siispä Hammaskeijuun liittyen hän ilmaantuu öisin ja jos näkee hänen oikeat kasvonsa on se tosi o-ou! eli huono juttu.
3. pimeän voi tietenkin karkoittaa valolla, joten se on Matildan heikkous ja jos hän kerran tulee yöllä kun nukutaan, ei siis kannata nukkua.
Tähän siis enää tarvitaan se lapsena mörökölliltä selviytynyt Kyle (Chaney Kley) jota pidetään pöpinä ja äitinsä tappajana aikaisemman traumaattisen kokemuksensa vuoksi, eikä hän tietenkään ole sittemmin juuri nukkunut ja Hammaskeiju kummittelee edelleen mielessä. Nyt vuosien muuallaolon jälkeen Kyle palaa takaisin Darkness Fallsiin kun pentuvuosien ihastus Caitlin (Emma Caulfield) on huolissaan kun neidin pikkuveli Michael Greene (Lee Cormie) pelkää nukkumista juurikin Hammaskeijun pelossa ja kenties Kyle voisi auttaa asiassa.
Mörökölli iskee!

Tämä seuraava IMDb-laina on jotenkin koomista, mutta samalla minun käy hieman sääli elokuvan ohjannutta Jonathan Liebasmania jos hän tosiaankin haluaisi tulla tunnetuksi draamaelokuvien tekijänä.
Tämän debyyttipitkän jälkeen Liebesman kun on saanut vain viisi elokuvaa tuotantoon ja nekin ovat The Texas Chainsaw Massacre: The Beginning, The Killing Room, World Invasion: Battle Los Angeles, Wrath of the Titans ja Teenage Mutant Ninja Turttelit, että vaikka kuinka siristäisi silmiään ei niitä voi juurikaan draamoina nähdä. Kun filmografiaan ei näiden ohella sisälly kuin pari tv-sarjan jaksoa sekä lyhäriä, joista niistäkin vain uran aloittanut Genesis and Catastrophe on ainoa draamatuotanto ei kaikki ole tainnut mennyt kuin niin sanotussa strömsössä. Liekö halujen ja suunnitelmien kariutuminen syynä siihen ettei Liebesmanista ole pahemmin kuultu Turtlesin (2014) jälkeen, sillä sen ei ainakaan uskoisi nostavan mielialaa jos haluaa olla vakavasti otettava draamaohjaaja ja ura vie elokuvaan jolla ansaitaan huonoimman ohjaajan Razzie-ehdokkuus. Sinänsä en ihmettele asiaa koska eipä Liebesman ole missään vaiheessa vaikuttanut muulta kuin persoonattomalta tilausohjaajalta, johon toki voi olla syynä haluttomuus tehdä sellaisia elokuvia joita on päätynyt tekemään, mutta toisaalta miksi niiden perusteella antaa mahdollisuuksia muuhunkaan jos ei halua, pysty tai osaa tuoda omaa mahdollista silmäänsä esille. Ehkä siellä jossain sisällä on kuitenkin odottamassa jokin Kuin raivo härkä ulospääsyään ja Liebesman näyttää kaikille mistä on todellisuudessa tehty.

Jos Darkness Falls kuitenkin on osoitus mistä ohjaaja on tehty, niin sen perusteella ei oikein mistään.
Kyseessä on ihan ok kauhistelu ja se on jo aika rohkeasti todettu, koska  by the numbers on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Otetaan jokin suurella todennäköisyydellä tuttu hahmo/olento/eläin/tms. ja jos nunna, poliisi, nukke ja muut ovat jo käytetty niin sitten kelpaa se ihan sama mikä ei vielä ole. Sinänsä elokuva voitaisiin tehdä ihan samanlaisena vaikka siinä olisikin Hammaskeijun sijaan vaikkapa Pääsiäispupu. Pientä viilausta niihin sääntöihin ja kohta siellä olisi Pupu dippaamassa lapsia suklaaseen ja tunkemassa pieniä leluja heidän sisuksiinsa, mutta itse elokuva olisi edelleen käytännössä sama. Ei tarvitsisi vaihtaa edes elokuvan soundtrackin teiniangstisia ranteidenviiltelybiisejä. Sitä vain kokeillaan kepillä jäätä, että josko tämä Hammaskeiju, jääkiekkoilija, Elvis-imitaattori taikka kirjanpitäjä löisi niin hyvin läpi, että saataisiin uusi franchise aikaiseksi. Etsitään uutta Freddy Kruegeria.
Ei Hammaskeiju nyt yhtään sen hölmömpi idea ole kuin mikään muukaan monsteri ja ymmärrän miksi tämäkin elokuva teki voittoa, sillä onhan se kuten totesin ihan ok ja samoin kuin muidenkin kohdalla minuakin alunperin Darkness Falls kiinnosti juuri sen hirviön takia... niin ja tietenkin koska se on kauhuleffa, joka ei nyt tietenkään ole mikään laadun tae, mutta lajityyppinä se on sopivasti itseäni houkutteleva. En kyllä pitänyt tätä hyvänä silloin kun se oli tuore eikä tämä uusintakatselu muuttanut käsitystä, koska varsinaisena ongelmana tässä ei ole niinkään sen monsteri tai idea ylipäätään vaan innoton toteutus. Siihen tosiaan olisi voinut vaihtaa vaikka minkä nunnan tilalle ja silti se olisi pysynyt samana, joten Darkness Falls ei tosiaankaan häikäise omaleimaisuudellaan vaan on pelkkä kopio jossa riittää se, että mustetta on vielä sen verran että siitä saa jotenkin selvää ja joku sen ostaa kuitenkin, että ei ole enää meidän huolemme.

Tähdet: **

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Hyvää Naistenpäivää tänne eksyneille

"They gave her looks. Brains. Nuclear capabilities. Everything but an "off" switch."
....ja hyvä niin.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Partaista asiaa John Carpenterista

Jos joku on hyvinkin tylsistynyt niin tässä yhteydessä sitä lisäämään video jossa keskustelen toisen elokuvaharrastajan, Simon kanssa John Carpenterista, urastaan ja elokuvistaan, usein myös harhautuen aivan muualle.

Varoitus! saattaa vanhentaa ennenaikaisesti.
Ja kyseessä on vasta ensimmäinen osa.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

The Amazing Mr. X (1948)

Pari vuotta aikaisemmin leskeksi jäänyt Christine (Lynn Bari) kaipaa edelleen edesmennyttä miestään eikä menneisyyteen tarrautumista vähennä ainakaan se, että hän kuulee meren myrskyissä entisen miehensä kutsun. Yökävelyllä rannalla Christine törmää Alexisiin (Turhan Bey) joka tekee herrasmiehen elkeillään vaikutukseen leskirouvaan, vaikka hieman ihmetyttääkin miksi mies siellä ylipäätään on. Christine alkaa saamaan enemmän ja enemmän viitteitä siitä kuinka aviomies koettaisi ottaa häneen yhteyttä haudan takaa ja kun Alexis vieläpä tuntuu tietävän mitä kuolleelle kuuluu, lienee jotain yliluonnollista olevan tapahtumassa. Varsinkin kun aaveitakin on nähtävissä, joihin myös elokuvan suomenkielinen nimi Aaveitten talo viittaa. Christinen hakeutuukin Alexisin seuraan koska uskoo hänen pystyvän ottamaan yhteyttä kuolleisiin, onhan uusi tuttavuus kuitenkin erikoistunut alaan. Christinen joutuminen Alexisin pauloihin luonnollisestikin huolestuttaa edellisen läheisiä koska he ovat varmoja jotta mies on vain omaa etuaan ajatteleva huijari, mutta sokea näkee vain mitä hänelle kerrotaan.

Vaikka tiesin etukäteen The Amazing Mr. X:n perusjuonen ja siten sen ettei kyseessä ole mikään hullu tohtori gorillakokeineen-tarina niin silti jotenkin nimen perusteella kallistuin olettamaan jotain sen suuntaista, mutta ei, ei sinnepäinkään. Toki elokuvassa on sen tyyppiseen elokuvaan sopivia muutamia tahattoman koomisia hetkiä ja ideoita, kuten siellä täällä äänekkäästi raakkuva Alexisin lemmikkikorppi jonka vain odotti kohtapuoliin sanovan "ei koskaan", mutta sitä ei kuitenkaan tapahtunut koskaan. Mikä ei siis kerro niinkään Poen kertomuksen olevan jotenkin koominen vaan pikemminkin miten tuollainen tilanne saattaisi elokuvassa tuntua, varsinkin vuoden 1948 elokuvassa jossa lintu saattaa olla oikea mutta vaikuttaisi silti aikansa tehostetekniikan vuoksi narussa roikkuvalta elottomalta kumilelulta ja se tulee tälläkin kertaa mieleen, jolloin sen elementin olisi voinut suosiolla poistaa. Siltikin niitä muutamia koomiseksi muuttuvia hetkiä lukuunottamatta kyseessä on erinomainen psykologinen jännäri, sanoisin jopa hitchcockmainen ja jos jokin tietty leffa tulee mieleen niin seitsemän vuotta myöhemmin valmistunut Clouzotin Les Diaboliques, jossa punotaan hieman samanhenkistä mielen sorruttavaa petosjuonta. Ja sanon mielummin Pirulliset kuin vaikkapa House on Haunted Hill vuodelta 1959, jossa siinäkin on pohjimmiltaan samanlaista ajatusmaailmaa, joskin huomattavasti popcornkauhuviihteellisemmin ja The Amazing Mr. X:n kohdalla silmänkääntö tukeutuu kuitenkin niin suuresti jännitykseen, että vertailukohdat kannattaakin hakea muualta kuin kauhusta. Olenkin sitä mieltä, että alkuperäisnimi The Spiritualist olisi pitänyt jättää voimaan, sen antaessa sopivamman mielikuvan sisällöstä kuin saada olettamaan hullua tohtoria gorillakokeineen.
Muutamista teknisistä kömmähdyksistä ja kuten se lemmikkikorppi osoitti, niin myös hassuista ideoista huolimatta The Amazing Mr. X on erittäin toimiva jännäri, joka parhaiden silmänkääntökertomusten mukaisesti onnistuu harhauttamaan katsetta tarpeeksi kauan jotta ei liian aikaisin näe missä kädessä se kolikko oikein onkaan.

Jos kuitenkin kehuni keskittyvät pitkälti tarinankuljetukseen niin suurempi positiivinen yllätys oli kuitenkin se miltä elokuva näyttää ja jopa tällaisesta tyypillisen heikkolaatuisesta public domain-julkaisusta huomaa, että The Amazing Mr. X:ssä uskomatonta on myös sen visuaalinen anti. Tämä näyttää upealta.
Ajalleen hyvin kekseliäitä kuvakulmia, vahvasti tyyliteltyä valaistusta jolloin valot ja varjot synnyttävät omat harhansa sekä todellisuutensa. Savu ja perspektiivi luovat tunnelmaa, tuulettimet ovat kovassa käytössä ja mieleen tuleekin, että jos tämä olisi tehty 80-luvulla niin sen olisi ohjannut Michael Mann, jonka The Keepissa ja Manhunterissa on sillä saralla hieman samaa henkeä.
Aivan yhtä caligarimaiseksi ei X:n anti yllä, mutta uskoisin silti sen innoittajana olleen kotimaataan enemmän saksalaisen elokuvan ekspressionismi. Mitenkään siis vähättelemättä jenkkiläisiä film noireja ja niiden kontrastivaikutteita, mutta nyt käytetty mielenterveyteen liittyvä kosketus suuntautuu enemmän rakkauden kielen maahan kuin muricaan.

Lopuksi tarpeeton toteamus siitä, että pääosaa esittävästä Turhan Beysta tulee ensimmäisenä mieleen vuoden 1932 Muumio koska siinä "muumion" peitenimenä on Ardath Bey ja kun näistä Beysta se Turhan esiintyi myöhemmin The Mummy's Tombissa (1942) niinikään Bey-nimisenä, niin lieneekö se toteamani mielikuva mikään ihme.

Turhan Bey tunnettiin myös nimellä "Turkish Delight", koska tottakai.

Tähdet: ****

perjantai 1. maaliskuuta 2019

The Monster Maker (1944)

Tohtori Igor Markoff (J. Carrol Naish) huomaa pianokonsertin yleisössä kauniin Patrician (Wanda McKay) ja on lumoutunut hänestä koska kyseessä on kuin kaksoisolento tohtorin edesmenneestä vaimosta. Markoffin huomio tuntuu Patriciasta ahdistavalta ja siihen on syynsä, tohtorilla kun niin sanotusti eivät ole kaikki Muumit laaksossa. Kun Patrician isä Lawrence (Ralph Morgan) käy Markoffin luona kertomassa tyttären olevan jo varattu eikä Teidän ihailun elkeenne ole kovinkaan toivottua saa hän huomata, että olisi ehkä kannattanut mielummin vältellä miestä joka pitää gorillaa kotonaan. Vaikka ei siitä gorillasta niin huolta vaan tohtori Markoffista itsestään, sillä kohta Lawrenceen pumpataan seerumia joka muuttaa hänet... no, elefanttimieheksi:
Joskin tämä toimii hienoisella viiveellä ja Lawrencen ulkoinen degeneroituminen saa hänet hakemaan apua juurikin Markoffilta, joka nyt sattuu olemaan ainoa tunnettu monsterimuutosten asiantuntija. Markoffin apu kuitenkin on sama kuin pelastaisi hukkuvan ampumalla hänet ja varastaisi sitten lompakon, joten katse sekä halu kohdistuvat edelleen Patriciaan.

Varsin tavanomainen hullu tohtori-kauhistelu jossa ei niin yllättäen hullu tohtori tekee epäinhimillisiä kokeita, ihastuu naiseen jota ei saa joten hän tekee enemmän epäinhimillisiä kokeita ja sitten mörökölli kuten vaikkapa gorilla tappaa hullun tohtorin. Vaikka jälkimmäinen kuulostaa vitsiltä ja tuntuukin siltä, ei se sitä oikeastaan ole sillä näinhän näissä aina käy. Heti kun näkee hullun tohtorin laboratoriossa olevan gorillan ymmärtää, että kyllä kyllä, joko tuo taikka se tohtorin luoma ns. hirviö tulee ja loppukahinassa pistää vihulaisen hengiltä. Nyt kun tarjolla on molemmat niin suurin haaste onkin päättää kumpi niistä, mutta varmaa on että toinen kuitenkin.
Sinänsä elokuva kyllä on viihdyttävä eikä ainakaan sorru olemaan sellaista B-tuubaa joka päätyisi olemaan liiaksi tahattoman koominen, vaan kyllä kyseessä on ihan kelvollista aikansa hullu tohtori-kauhuilua, joskin nimenomaan aivan liian tuttu ja turvallinen jotta se säväyttäisi missään vaiheessa. Asiaa ei auta se, että noin puolisen tuntia elokuva askeltaa kelvollista tahtia, mutta sitten jää hengailemaan paikoilleen kuin teinit ostarin ovella. Joten jonkinlaiseksi noviisin sisäänheittäjäksi The Monster Maker soveltuu, mutta veteraaneille siitä on iloa kuin sukulaisesta joka ei tajua vihjettä siitä kuinka nyt ollaan oltu jo liian kauan kylässä ja minulla on jo pyjama päällä ja talo poltettu.

Tähdet: **

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Sivumaininta Gremlinsistä

Vaikka vuoden 2016 Ghostbusters lievästi sanottuna jakoi mielipiteet niin moni varmastikin oli kuitenkin jo pitkään toivonut kolmatta Haamujengiä, sillä piti vuoden 1989 kakkososaa heikompana kuin ensimmäistä tai ei oli se silti edelleen hyvin viihdyttävä menestyselokuva ja oletus oli, että kolmas osa olisi taatusti heti nurkan takana. Toki Haamujengi sai jo aiemman tulemisensa aikana osakseen animaatiosarjan, sarjakuvia, pelejä ja leluja, mutta varsinkin ns. aito selvästi samaan maailmaan kuuluva elokuva jäi tulematta, kunnes sitten tietenkin tuo 2016 viimein ilmestyi ja sen aitoudesta taikka pikemminkin rehellisyydestä voidaankin kiistellä.
Vuoden 2016 Ghostbusters herätti kuitenkin ajatuksia, että jos se viimein sai uutta jalansijaa niin kenties, ehkä, mahdollisesti sama tapahtuisi myös toiselle varsin samanhenkiselle rakastetulle kahden elokuvan pituiseksi jäänelle elokuvasarjalle joka jätti jälkeen nälän joka talttuisi vain keskiyön jälkeen syödessä. Toki siitä siitäkin on ajan saatossa kuultu huhuja, joskaan ei lähellekään yhtä vakuuttavia ja paljon kuin Ghostbustersista, mutta ehkäpä se kolmas elokuva saattaisi nyt viimein muuttua realiteetiksi kun Warner tuottaa siitä uuden animaatiosarjan.

Tule tule Gremlins kolmonen.

Älä kuitenkaan ole cg-elokuva vaikka haluatkin olla.

Todennäköistä on nimenomaan se, että Gremlins kolmonen toteuttaisi riiviönsä kompuutteritehosteina ja pidän myös liiankin mahdollisena sitä, että jos se elokuva tehdään niin se ei tule olemaan kolmasosa vaan nykytavan mukaisesti jonkinasteinen uudelleenversiointi jotta voidaan myydä vanhaa uudella rusetilla. Joten voi olla etten todellisuudessa haluaisikaan kokea sitä, mutta kyllä Gremlinsin puute on vaivannut jo pitkään ja kolmannen elokuvan näkymättömyys on kakkosan lievästä floppaamisesta huolimatta ollut mielestäni aina yksi suurimpia mysteerejä Hollywoodin elokuvatuotantoja ajatellen. Jos ne muut niin miksi ei se?
IMDb esimerkiksi listaa kolmannen osan olevan tuotannossa, mutta viimeinen päivitys näyttää sekin olevan kahden vuoden takaa eikä siltikään siitä ole käytännössä mitään paria oletusta enempää kerrottavana.

maanantai 25. helmikuuta 2019

Black Dragons (1942)

Arvostetun tohtori Saundersin (George Pembroke) illalliskutsut keskeytyvät kun ovelle saapuu mystinen mies (Bela Lugosi) vaatimuksenaan tavata arvon tohtori, sillä kuten hän itse asian ilmaisee: kaikki kuolevat joskus.
Saunders ei tunnista vierasta, mutta heillä on yhteinen menneisyys ja pian se valkenee tohtorillekin. Kohta Japanin suurlähetystön portailta löydetään kuollut amerikkalainen merkkihenkilö ja lisää on odotettavissa.
Saundersin sukulaistyttö Alice (Joan Barclay) saapuu kyläilemään ja samaan aikaan paikalle osuu poliisi Dick (Clayton Moore) koska murhauhrin tiedetään olleen Saundersin illallisten kutsuvieraana. Jompikumpi, Alice taikka Dick on liikaa sillä yhdessä he ovat vain jotta heistä saadaan jonkinlainen pari aikaiseksi ja salaperäisyyden vyyhdin purkamiseen tarvitaan vain joku eikä sen tarvitse olla ainakaan molemmat, jos sitten kumpikaan. Itse asiassa ei kumpikaan, kuten elokuva tulee myöhemmin osoittamaan.
SEURAAVA VÄRILLINEN OSA JATKAAKIN JUONTA SPOILEREILLA, JOTEN HYPÄTKÄÄ YLI JOS EI VATSA KESTÄ.
Pienin vihjein ilmenee, että mystinen vieras on todellisuudessa natsiplastiikkakirurgi Melcher joka lähetettiin Japaniin muokkaamaan muutaman kaksoisagentin (ts. mustat lohikäärmeet) kasvot amerikkalaiseen muottiin, jotta he voisivat sitten korvata nuo todelliset ihmiset jotka tottakai ovat kukin jonkinlaisia merkkihenkilöitä ja näissä rooleissa he toimisivat muricasta käsin nousevan auringon maan hyväksi. Tohtori Melcher sai kuitenkin huomata ettei tällaisesta palkita kuin yrityksellä kadottaa todistajat ja niinpä mies tuomittiin loppuiäkseen vankilan pimeimpään nurkkaan. Nyt hän kuitenkin on vapaa ja jäljittää selkäänpuukottajia jotta voisi puolestaan puukottaa heitä ihan mihin paikkaan vain joka on elämisen kannalta kohtalokas. Saundersille puolestaan tarjolla on karumpi kohtalo kuin pikainen kuolema.

Black Dragons kiirehdettiin heti Pearl Harbor-iskun jälkeen tuotantoon nimellä The Yellow Menace, joten ei liene ihme kuinka lopputuloksessa tuoksuu sotapropaganda. Joskin vaikka aiheena on vieraan vallan agenttien soluttautuminen niin varsin rohkealla tavalla tätä aihetta käsitellään, kun sitä ehkä odottaisi tuon ajan elokuvalta enemmänkin sellaista missä puhdassydäminen purutupakkasankari menee ja yksinkertaisesti pistää viholliset lihoiksi jotta voisi sanoa MURICA, FUK JEA! sekä heiluttaa nyrkkiä ilmassa. Sen sijaan sankari onkin pahis joka oli suunnitelmassa mukana ja vaikka hahmolla onkin petoksen vuoksi aika perusteltu syy olla vihamielinen niin hän vaikuttaa erityisen sadistiselta varsinkin kun huomioi, että katsoja kuten myös elokuvan kaksoisagenttijuonesta tietämättömät henkilöt näkevät amerikkalaiset japanilaiset vain edellisinä ja siinä suhteessa ns. hyviksinä koska ovat lääkäreitä, poliitikkoja, etc. Joo, tiedän, en minäkään pidä poliitikkoja hyviksinä, mutta tämän elokuvan tarinan puitteissa hekin edustavat jonkinlaisia arvostettavia luottamuksen kohteita. Näitä vihollisagentteja taikka Lugosia kun ei ennen ihan lopussa olevaa takaumaa lukuunottamatta näytetä ns. oikeilla kasvoillaan, ovat he siis siltäkin osin muka tavallisia amerikkalaisia joita joku paha mies tulee murhailemaan. Joten asiayhteydestä irroitettuna sitä pitäisi elokuvaa kaikkena muuna kuin sotapropagandana ja jopa sen tietäen se ei silti täysin kallistu osoittamaan, että japsit taikka sakut olisivat pahiksia: siinä nyt vain on joku tyyppi joka tappaa joitakin toisia tyyppejä. Siispä peukut siitä kuinka rohkean erilaisesti uskallettiin tehdä ns. sotapropagandaa lähes suorastaan sellaista tematiikkaa kritisoivana teoksena ja siksipä oli vain hyvä, että elokuvan nimi vaihtui siitä The Yellow Menacesta vähemmän johonkin tiettyyn suuntaan painottuvaan.

Lisää kehuja Black Dragons saa myös näyttelijätyöstään jossa kaksoisagentteja esittävät toimivat kuin olisivat vain tavallisia jenkkejä ilman sotapoliittisia pyrkimyksiä ja siinäkin vaiheessa kun heidän todellinen merkityksensä alkaa paljastumaan eivät he vaihda esiintymistapaa alleviivaamaan sitä, jolloin ainoa joka toimii alusta loppuun erityisen vihuliaisesti on Bela Lugosi joka siten onnistuu harhauttamaan katsojan puoltamaan vihollisen agentteja koska näkee heidät uhreina. Lugosi muuten onkin aivan loistavassa vedossa ja kyseessä saattaakin olla hänen roolisuorituksistaan se kaikkein "pelottavin" hänen ollessaan kuin jonkinlainen V niin kuin verikoston V:n ja Menetetyn maan Anton Chigurhin natsisiitos. Itse asiasssa osa näistä ihmismuokkauksista ja idea petetystä miehestä joka saapuu kostamaan yhteiskunnan "arvostetuille" poliittisille toimijoille saakin pohtimaan josko Alan Moore olisi ainakin nähnyt Black Dragonsin. Etenkin kun Lugosin puheissakin on hienoista runollisuutta, joskaan ei aivan yhtä paatoksellista, mutta ainakin poliittista.
No kuitenkin, varsin onnistuneesta jännäristä on kyse, joka päätyisi täysiin tähtiin jos ei loppupuolella koettaisi liian tarmokkaasti kertoa koko juonta, sortuisi siinä vaiheessa nolon stereotyyppiseen jenkit esittävä japanilaisia-esityksiin ja jos mukana ei olisi sitä mies ja nainen-duoa jollainen tuntui olevan kaikissa tämän aikakauden jännäreissä ja jostain syystä heidän pitää olla hieman liian komediallisella tuulella koska hei, mies ja nainen toimimassa yhdessä on yhtä kuin muka nasevaa sanailua.

Lopetus on kaikessa tylyydessään sen verran hyvä, että pitää nostaa isovarvasta kun peukut loppuivat kesken.
Väitänkin, että esimerkiksi IMDb:n arvosana (tällä hetkellä 4,3) juontuu osittain Lugosin kökköelokuvien tahraamasta maineesta ja itse Black Dragonsin propagandaviitteellisyydestä. On tämä ainakin 6,2 arvoinen.

Tähdet: ****

lauantai 23. helmikuuta 2019

White Zombie (1932)

Madeline (Madge Bellamy) ja Neil (John Harron) saapuvat Haitille huomatakseen, että täällähän on zombeja eli eläviä kuolleita jotka ovat nostettu haudoistaan ilmaiseksi työvoimaksi sokeriviljelmille. Haitilla pariskunta on koska ovat tulleet viettämään aikaa risteilyllä tapaamansa äverikön Charlesin (Robert Frazer) luona ja vaikka jälkimmäinen vaikuttikin mukavalta hepulta niin paremmin hänet tuntevat varoittelevat, että pysytelkää kaukana miehestä, hänellä on pahat mielessään. Charlesin motiivina onkin hankkiutua eroon Neilista jotta saisi Madelinen itselleen ja täällä zombien kansoittamassa maassa sen ei luulisi olevan ongelma eikä mikään, varsinkaan kun Charlesin apuna on työnjohtajanoitatohtori Legendre (Bela Lugosi). Mutta Legendrella on oma elävä kuollut lehmänsä ojassa sillä luottaisitko sinä mieheen jonka koko nimi on Murder Legendre?

White Zombie on zombeilua ajalta jolloin voodoo oli da shit eikä mikään Sputnik herättänyt lihanhimoa elävissä kuolleissa, joten tänäpäivänä katsoessa sen näkemys saattaa tuntua hyvinkin vieraalta, enemmän kuin vertailu juoksevan ja kävelevän zombien välillä. Mutta kunhan ohittaa märkärupi-iho-ongelmat ja ihmisyönnin ovat zombiet sukupolvieroista huolimatta edelleen kakka pöksyssä käveleviä ilmeettömiä ihmispelättejä, jolloin jokin taikatempulla zombiutuminen ei tee tehosta sen heikompaa kuin naamaan pureminen. Ja poislukien Lugosin noitatohtorin esilletuonti (joka tapahtunee suurelta osin roolin sijaan näyttelijänimen suuruudesta) on White Zombiessa hyvin paljon samaa kuin myöhemmässä Hammerin Plague of the Zombies-näkemyksessä käyttää zombeja eräänlaisina hikipajatyöläisinä ja sanoisinko jopa siten kommenttina tuotto ennen kaikkea-tehdastyöläisyyden epäinhimillistävästä vaikutuksesta. Hammerin elokuva on zombie-evoluutiossa vieläpä hyvä välivaihe sen ollessa nimenomaan sekä perinteistä voodoozombeilua että jo Hammerille tyypillisen visuaalisen annin vuoksi vahva askel niin sanottuun moderniin zombeiluun joka syntyi pari vuotta myöhemmin George Romeron Night of the Living Deadissa. Näillä kolmella elokuvalla saakin siis hyvin triplanäytöksen suht' suorasta linjasta zombie-elokuvan kehityksessä.
Plaguessa myös hyödynnetään tämänkin elokuvan ideaa miehestä jonka rakas joutuu zombiekirouksen uhriksi ja siten siis on taas kerran pelastettava neito suurelta pahalta, joten samoin kuin Hammerin versiot Draculasta tai Frankenteinista nojautuvat osittain Universalin aiempiin elokuviin, mutta ovat selvästi omanlaisiaan "uudelleenversiointeja" pätee sama myös aika pitkälle Plague of the Zombiesiin verrattaessa sitä White Zombiehen.

Ja jos puhutaan White Zombiesta nimenomaan sen vaikutuksen kautta niin vaikka kyseessä onkin elokuva joka päätyi public domainiksi (tai ainakin niputetaan kuten tässä tapauksessa muiden sellaisten joukkoon) ja oli ilmestymisaikansa kaupallisesta menestyksestä huolimatta ns. halpiselokuva jonka kohdalla ihmeteltiin miksi juuri suureen suosioon noussut Bela Lugosi slummaili, niin tosiaan vaikutusta tulevaan sillä ainakin oli. Ajatellaan Plague of the Zombiesia jonkinlaisena White Zombien remakena tai ei niin täysin huomioimatta sitä ei voi ainakaan jättää, joskin mitenkään elokuvaa vähättelemättä White Zombien suurempi perintö lienee kuitenkin muualla kuin itse tarinallisessa sisällössä tai muutoinkaan elokuvassa itsessään. Dracula-lookin ohella Lugosin kulmakarvaimago White Zombiesta lienee yksi parhaiten muistettavia, herran voodooitsekättely on sekin nähty myöhemmin muiden ilmentymien käsittelyssä, mutta varmasti tunnetuin White Zombiesta irronnut ilmiö oli samaa nimeä käyttänyt laulu- ja soitinyhtye:
Joskin jos elokuva muistetaan jostain yksittäisestä kuvasta taikka siksi, että nimi mainitaan jossain musiikillisessa yhteydessä niin muistetaanko silloin elokuvaa laisinkaan? Monelle White Zombie varmastikin on ensisijaisesti popyhtyeen nimi ja vasta jossain kaukana, kaukana häämöttää tietoisuus sen olevan myös elokuva ja vielä kauempana millainen elokuva.

En nyt väitä White Zombien olevan mikään niin poikkeuksellisen hyvä elokuva jotta se tulisi muistaa ylitse muiden, mutta varsin onnistunut se kuitenkin on. Onhan siellä osittain esimerkiksi aika juustoista näyttelemistä, mutta elokuvassa on varsin onnistunut goottilaisromanttinen visuaalinen anti, ääniraidalla käytetään aika onnistuneesti klassista musiikkia ja Lugosi on hyvin ahdistava, tehden roolistaan Draculan tavoin sellaisen jonka uskoo voivan manipuloida ihmismieltä, mutta poistaen itsestään kaiken siinä nähdyn hurmurimaisuuden ja ollen vain yksinkertaisesti pelottava.

Zombiutuneessa Madelinessa on jotain kovin aavemaista eteerisyyttä ja se tuntuu mainiolta kunnianosoitukselta 20-luvun saksalaisia mykkäelokuvia kohtaan:
Zombiet ovat muutoin tavanomaisempia ja vain Madeline eli tittelin valkoinen zombie on romantisoitu ilmestys. Miinusta tuleekin osittain nimenomaan zombeista, koska vaikka tosiaan otsikkokin osoittaa tärkeimpänä olevan vain yhden heistä niin zombeja käytetään valitettavan harvakseltaan ja vaikka pari kertaa niin tehdäänkin jää silti heidän uhkansa aika minimaaliseksi jolloin zombeista ei niinkään välitä. Madelinekin olisi voinut olla vaikkapa jossain kokaiinikoukussa ja elokuva oltaisiin voitu pitää lähes ennallaan.

Hieman lisää miinusmerkkejä kirjataan syystä, että mukana on pari koomisen teatraalista roolisuoritusta jotka rikkovat valitettavan tehokkaasti muutoin hyvin luotua synkkää tunnelmaa.

Jos ei muuta syytä löydä niin White Zombie kannattaa katsoa jo nähdäkseen miten ja mistä zombie-elokuva on kehittynyt sekä tietenkin jos diggaa samannimisestä yhtyeestä ja haluaa huomata mistä se nimi sitten sai alkunsa.

Tähdet: ***

tiistai 19. helmikuuta 2019

Scared to Death (1947)

IMDb:ssä Scared to Deathin juonikuvaus kertoo mukana olevan "...a hypnotist, a midget and a mysterious figure in a green mask", mutta dvd:n takannessa kyseessä ovatkin "...a hypnotist, a midget and a mysterious figure in a blue mask." Mihin tässä voi enää luottaa? Ei ilmeisesti ainakaan julkaisuvuoteen joka dvd:n perusteella onkin 1941.
Ristiriitaisuuksista puheen ollen, WIkipedia kertoo Scared to Deathin olevan "...historically important as the only color film in which Bela Lugosi has a starring role", mutta takakannessa kyseessä onkin toinen kahdesta Lugosin tekemästä värielokuvasta.

Laura (Molly Lamont) makaa kuolleena ruumishuoneella, mutta mitään selviä merkkejä kuolinsyystä ei ole havaittavissa. Siirrymme siis Lauran lähihistoriaan ja huomaamme rouvan kokevan aviokriisiä miehensä Billin (Nat Pendleton) kanssa, mutta kiusallakaan hän ei ole halukas suostumaan avioeroon mikä turhauttaa Billia suuresti. Kuten myös perheen tohtoria Josephia (George Zucco) ja vaikuttaisikin siltä, että yhdessä Billin kanssa he suunnittelevat Lauran erottamista suvusta mahdollisesti kuoleman kautta. Tohtorissa on muutoinkin jotain epäilyttävää kun eräs hienostorouva harrastaa hänen kiristämistään ja kun pian paikalle saapuu tohtorin salaperäinen mentaaliprofessoriystävä joka on sekä vihollinen että vieläpä serkkukin Leonide (Bela Lugosi) kera kääpiöapulaisensa voi juoni todenteolla ruveta sotkeutumaan. Siispä mukaan vielä puupäinen komediakyttä joka on ihastunut Josephin vihamieliseen sisäkköön niin varsinainen pääjoukko on kasassa ja sitten voidaankin puhua jostain kuoleman tanssissa jota varjosta tarkkailee vihreäkasvoinen mies joka on puheista riippumatta tästä eteenpäin sininen, joten molemmat aiemmat maininnat väristä pitävät paikkaansa vaikka se nyt selvästi onkin maalia eikä naamio. No, välillä tuo mystinen hahmo vilkuilee elokuvan hahmoja verhojen välistä, että kaipa hänellä jokin merkitys on. Varsinainen punainen lanka kun kuitenkin on elokuvan nimi, joten irtonaamoja ja päähänkolautuksia riittää.

Hmm,,,rikas pariskunta on liittonsa lopun partaalla, mutta mustasukkainen vaimo ei suostu antamaan eroa, nynnerö mies joka on suostumassa manipuloivan perhelääkärin murhasuunnitelmaan. Juonitteleva sisäkkö, tyhmä poliisi, mahdollisesti ajatuksia lukeva hypnotisoijaprofessori, mykkä kääpiö ja eikö tämä kaikki saakin Scared to Deathin vaikuttamaan saippusarjan jaksolta? No, siltä se pitkälti tuntuukin, varsinkin kun jos jo hahmovalikoiman vuoksi elokuva vaikuttaa tarpeettoman sekavalta niin tahatonta koomisuutta tuo lisää muassaan hyviltäkin vaikuttavien ideoiden valitettavan kömpelö toteutus. Erityisen surku tässä tapauksessa on se, että on varmasti ollut varsinkin tekoaikanaan varsin nokkela sekä erikoinen idea kertoa elokuvan tapahtumat takautumina ja juurikin tuon ruumishuoneella makaavan rouvan toimiessa postuumina kertojana. Joskaan kuolleen Lauran näkökulma ei toimi ensinnäkään siksi, että hän kertoo suurelta osin tapahtumista joista ei ollut tietoinen eikä täten laisinkaan osallisena niihin, mutta vaikka sen kuittaisi olankohautuksella sillä tokihan kuolleet tietävät kaiken jonkin astraaliprojektiotietämyken kautta, tms., mutta kömpelömmäksi tämän ajatuksen hyödyntämisen tekee se, että ruumishuoneosuudet ovat kuin jälkijättöinen ratkaisu. Toisin sanoen elokuva kulkee normaalisti ilman niitä ja sitten sekaan on heitetty kasa nopeita leikkauksia ruumishuoneelle jossa Laura toteaa vain jotain yhtä merkityksellistä kuten "seuraavana päivänä" ja sitten siirrytään näyttämään mitä silloin tapahtui. Joten ei Lauralla ole ole oikeasti mitään sanottavaa ja kun sanoin nopea leikkaus niin sitä se todellakin on, sillä kuva vain yllättäen siirtyy häneen, hän sanoo pari sanan virkkeen ja poistutaan samantien. Tähän kun vielä lisätään sellainen thereminääniefekti viemään sisään ja ulos on se erityisen naurettavaa. Se on hieman kuin vanhan Batman-televisiosarjan lepakkologopyyhkäisy.
Eivätkä ne nopeat koomiset siirtymät jää ainoastaan Lauran harteille vaan mukana on muun muassa niinkin loppuun harkittuja kohtauksia kuten se missä kuolleeksi luultu tohtori yht'äkkiä nousee pystyyn ja kysyy eräältä paikalla olevalta "tapoitko sinä minut?" ja sitten ollaankin taas normaalissa arjessa.

Mutta palatakseni vielä hetkiseksi siihen, että elokuva on takauma jossa kertojana toimii henkilö joka ei ollut suurelta osin mukana tapahtumissa, niin kun ideana on suorittaa murha tappamalla joku säikäyttämällä hänet hengiltä - johon siis liittyvät muun muassa se sininaama - on elokuvassa toki hetkiä joilla pelotellaan mukana olevia hahmoja, ei niistäkään suurin osa edes kohdistu Lauraan eikä hän edes näe kuin kerran koko sininaamaisen tyypin. Pistääkin siis mietityttämään, että miksi esimerkiksi sitä sininaamaa piti ylipäätään ajoittain näyttää jos ainoa hänet huomaava on elokuvan katsoja.
Niin ja se väri. Ei sillä ole muuta merkitystä kuin osoittamaan, että sillä verhojen välistä kyttäävällä tyypillä on sininen naama.
Tosin eipä sillä kääpiölläkään ollut mitään muuta oleellista annettavaa kuin, että kävi näyttäytymässä. Mikä oli myös Lugosin roolin merkitys.
Hitto, se kiristystä harrastava hienostorouvakin katosi kuvioista heti esittelynsä jälkeen.

Tähdet: *

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Varastetut sydämet (Two if by Sea, 1996)

Varaspariskunta Frank (Denis Leary) ja Roz (Sandra Bullock) päättävät vetäytyä eläkkeelle ja siinä avuksi tulee arvokkaan maalauksen nyysiminen josta tilaaja on valmis maksamaan jopa 10 000 dollaria! Ei millään pahalla, mutta ei tuolla summalla vielä jäädä eläkkeelle, mutta Frank ja Roz eivät nyt niitä ns. penaalin terävimpiä kyniä olekaan. Siksipä suurin yllätys onkin, että he ylipäätään pysyvät kyttien edellä kun tuntuvat tekevän kaikkensa jotta jäävät kiinni.
FBI-agentti O'Malleylle (Yaphet Kotto) maalauksen ja sen varkaan kiinni saaaminen on kunniakysymys sillä hän jo 12 vuotta jäljittänyt Jallittajana tunnettua taidevarasta, vaikka väitetysti hän on kuollut jo ajat sitten, mutta O'Malley on vakuuttunut nimenomaan Frankin olevan Jallittaja.
Pariskunnan olisi kulutettava pari päivää ennen kuin pääsevät tapaamaan taulun ostajan, joten murtaudutaan tyhjillään olevaan loistoasuntoon ja huomataan, että nyt pitää teeskennellä naapureille olevansa kultturelleja hienostoihmisiä ja sehän se vasta etenkin täysääliö-Frankilta sujuu kuin pyöräily jalattomalta norsulta. Mukana on Rozille flittaileva naapurin epäilyttävä britti (tottakai britti, koska aksentilla osoitetaan hänen olevan korkeampaa luokkaa kuin Frank) joten siitä saadaan aikaiseksi hieman pinnallisia suhdeongelmia ja on naapurustossa oleva kauhukara joka heittelee Frankia kananmunilla jolloin tottakai Frankista tulee isähahmo kyseiselle muksulle, olemmehan kuitenkin Learysta huolimatta perinteisen koko perheelle sopivan romanttisen komedian seurassa.

Denis Leary on pääosittamisen ohella myös kirjoittanut Varastettuja sydämiä ja tietämättä kuinka suuri osa siitä on nimenomaan hänen käsialaansa voi äänen kuitenkin kuulla osasta elokuvan dialogia, sillä varsinkin Learylla itsellään on esitettävään muutama ns. rant-puhe. Ei järin pitkiä ja ajoittain pilkottuna monologin sijaan keskusteluun Bullockin kanssa, mutta varsin tutunkuuloista paasausta se silti on. Mikä on hyvä asia, koska Leary ja Bullock pelaavat siedettävästi yhteen ja juurikin heidän jutustelunsa on elokuvan harvoja eläväisiä asioita. Suurelta osin tämä romanttinen rikoskomedia kun on valitettavan laiska ja siihen kun pistää mukaan pulssittoman yllätyksettömyyden niin sitä rupeaa ihmeellisesti miettimään muita asioita kuin itse elokuvaa ja esimerkiksi itse huomasin keskittyväni liiankin usein katselemaan pöydälläni olevan tuoksukynttilän liekin huojuntaa. Leary ja Bullock eivät ole niin kipinöivä pari, että jaksaisivat suuremmin innostaa ja mitä tulee näyttelijöihin niin kyllä se on liian vähäisellä käytöllä olevan Yaphet Kotton kireä FBI-agentti joka suurimmat vienot hymyt aiheutti, mutta nekin aikalailla koska hän tuntui olevan toistamassa rooliaan paljon paremmasta komediasta, Keskiyön paosta.
Se ei ole hyvä asia, sillä sekin saa miettimään muuta kuin tätä nimenomaista katselussa olevaa elokuvaa.

Löysä romanttinen komedia joka saa Brad Pittin ja Julia Robertsin The Mexicanin vaikuttamaan Casablanca-tason mestariteokselta.

Tähdet: **

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Panssaritiikerit (Death Race, 1973)

Tunnetaan kotimaassamme myös tittelillä Kamppailu aavikolla, mutta itselleni nimeä tärkeämpi on se että muistan penskana pyytäneeni vanhempiani vuokraamaan tämän ihan vain koska sen kansikuvapiirros oli mielestäni tosi cool.
On se sitä vieläkin. Tulee vähän mieleen Action Force eli jenkkiläisittäin G.I. Joe. Sitä tosin en laisinkaan muista tykkäsinkö muustakin kuin kannesta, mutta jos siinä ammuttiin ja jotain räjähti niin oli se varmaan sillä hetkellä parasta koskaan.
Niin ja tottakai niitä nimivaihtoehtoja löytyy enemmänkin, joista melkein voisi arvella vaihtoehtoisen enkkunimen State of Divisionin syntyneen halusta erottaa teos parin vuotta myöhemmin ilmestyneestä Roger Cormanin Death Race 2000-epookista. Tai sitten ei.
Vielä siihen kanteen palatakseni, hiukan ärsyttää kuinka tässä minun versiossani ovat aikansa mad photoshop skillsit leikanneet pahastikin tuota piirrosta.
Mutta mutta, keitäköhän kannen henkilöt ovat. Elokuvassa he eivät ainakaan esiinny.

Pohjois-Afrikka vuonna 1942 ja natsit ovat pahasti alakynnessä, mistä kaikki muut paitsi natsit ovat varsin tyytyväisiä. Kaksi liittoutuneiden jenkkilentäjää Culpepper (Doug McClure) ja McMillan (Roy Thinnes) lähtevät katsomaan ettei kukaan vaan satu astelemaan miinakentälle kun he törmäävät natsikenraali Beimlerin (Lloyd Bridges) joukkojen rippeisiin ja luonnollisesti alkaa kaksintaistelu jonka seurauksena molemmat lentokoneet tekevät hätälaskun. Beimler päättää ottaa tankkinsa ja todistaa itselleen, että sota kenties on hävitty mutta nämä kaksi nulikkaa saavat tuta ettei se silti tarkoita kotiinpääsyä muutoin kuin puupalttoossa.

Lähes mainio aavikolle sijoittuva takaa-ajoelokuva jossa epäonnistumisen ja häviön kieltävä natsikenraali antaa maanisuutensa peittää järkensä toiminnon. Pidän kovasti ideasta sijoittaa suuri osa elokuvasta aavikolle jossa piilopaikkoja on kitsaasti, se kun voisi luoda varsin toimivaa painostavuutta juurikin syystä ettei pakoon pääse kuin eteenpäin ja horisontin perusteella ei sielläkään ole mitään. Huomatkaa että "voisi", mikä ei tarkoita sen olevan tunnelmaltaan jännittävän painostava vaan pikemminkin koominen ja sitä usein arvatenkin tahattomasti, mutta siltikin edelleen huvittava.

Ensinnäkin se takaa-ajo toimii sinänsä loogisesti, mutta vaikka toinen laskeutuneista lentokoneista toimiikin sen verran että sillä voi ajaa kuten autoa ja tottakai kuka tahansa hyödyntäisi sitä enemmän kuin omia jalkojaan niin näyttäähän se aika naurettavalta kun takaa-ajossa lentokone ajaa tankki perässään.
Toisekseen takaa-ajettavia esittävät McClure ja Thinnes ottavat tilanteen aivan liian rennosti, aivan kuin kyseessä olisi pikemminkin Konna ja koukku kuin dramaattinen sotaelokuva.
Kolmanneksi jos jenkkisotilaissa on jotain tarpeettoman kevytmielistä niin saksalaissotilaiden esittäjistä voi ainakin todeta sen, että kukaan heistä ei näyttele kuin olisi piknikillä veistelemässä puujalkoja, mutta roolitus on silti aika epäonnistunutta. Lloyd Bridges oli hyvä näyttelijä ja vetää osansa vakaumuksen osalta mallikkaasti tässäkin, mutta hänestä ei saa natsia yhtään sen paremmin kuin Bubba Smithista.
Niin pinnallinen seikka kuin se onkin varsinkin Bridgesin äänenkäyttö vie ajatuksen pois verenhimoisesta natsista ja kohti reipasta sirkuksen tirehtööriä. Muiden saksalaisten jenkkipuhe ei ole niin häiritsevää ollessaan aika neutraaliam jolloin Bridgesin ääni korostuu entisestään.

Se että kyseessä on suurelokuvan sijaan televisiotuotanto tai kuinka budjetin rajoittuneisuus näkyy varsinkin joissakin tehosteosuuksissa ei pahemmin haittaa, koska elokuva kuitenkin pysyttelee suurelta osin minimalistisessa miljöössä ja keskittyy enemmän hahmoihin kuin räiskintään. Näin ollen raha ei näy varsinaisena rajoituksena ja elokuva näyttää täsmälleen niin hyvältä kuin sen tarvitseekin. Vaikka hahmojen uskottavuus onkin välillä koetuksella niin varsinkin siellä saksalaisten puolella on paljonkin toimivia elementtejä, suurimpana niistä Bridgesin esittämän kenraalin pakonomainen halu saada saalis kiinni ja alaisten keskuudessa kypsyvä epäilys päällikön kyvykkyydestä tehtäväänsä.
Jos elokuva vain ottaisi itsensä hieman vakavammin ja Bridgesiltä olisi kielletty heliumin imppaaminen niin ehkä sitten...

Jos tuossa joskus aiemmin blogissa esiintyneen Agent on Icen kohdalla huomautin kuinka tarpeettoman ylellistä oli käyttää puolentoistatunnin pituiseen elokuvaan 180min kasetti, mutta siinä tapauksessa se kenties olikin asiasta huomauttavan ison logon perusteella jonkinlainen myyntijippo (KATSO! SAAT ENEMMÄN SAMALLA RAHALLA! Vaikka se nyt onkin vain tyhjää tilaa johon nauhoittaa itse jotain ylimäääräistä) niin Panssaritiikerit luottaa päinvastaiseen kun seinä tuli vastaan heti lopputekstien jälkeen. Säästeliästä.

Tähdet: **

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Driving Miss Daisy (1989)

Pippurinen eläkeläisnainen Daisy (Jessica Tandy) ajaa autollaan haaverin jossa uhrina on vain viheriöivä pensas, mutta huolestunut poika Boolie (Dan Aykroyd) on sitä mieltä ettei äitiä voi enää päästää autoa ohjastamaan. Boolie palkkaa äitinsä vastustuksesta huolimatta autonkuljettajaksi kiltin Hoken (Morgan Freeman) ja kun vuodessa 1948 sekä syvällä etelässä ollaan niin köyhä musta mies ajamassa rikkaan perheen juutalaismammaa tarkoittaa tietenkin rotukeskustelua kuten myös muita yhteisön luomia ennakkoluuloja. Joskin kun samalla ollaan esimerkiksi Forrest Gumpistakin tutussa kevytdraamassa jossa opetetaan ns. erilaisuuden ymmärtämistä niin mistään Ku Klux Klan-meiningistä palavine risteineen ei kuitenkaan ole kyse, vaan kuten monissa buddy cop-elokuvissakin taikka Jack Lemmonin yhteistöissä Walter Matthaun kanssa, eripurainen pari ystävystyy ehdollistamisen sekä samaistumisen myötä vahvasti.
Ennakkoluuloinen sivistyneistön edustaja Daisy ja lukutaidoton eli siten yksinkertainen Hoke tunnustelevat jäätä kunnes ajan myötä rikkovat sen ja ovat ystäviä ikuisesti.

Pulitzer-palkittuun näytelmään pohjautuva elokuva oli sekin varsin arvostettu kun muun muassa Oscareita ja niiden ehdokkuuskia sateli muiden palkintojen ohessa ja esimerkiksi kaikki kolme näkyvintä näyttelijää (Tandy, Freeman sekä Aykroyd) huomioitiin näissä kekkereissä, joista Tandy itselleen näyttelijäoscarin nappasikin. Syystäkin, sillä etenkin näyttelijät ovat erinomaisia Driving Miss Daisyssa, etunenässä nimenomaan Tandy ja Freeman joiden yhteispeli onkin elokuvan merkittävin osa. Tarinansa ja onnellisen mutta sopivasti hetkittäin melankolisen-kevytdraamarakenteensa osalta Driving Miss Daisy on aika ymmärrettävä Oscar-täky joka miellyttää kriitikoiden ohella myös maksavaa yleisöä ja vastaavaa tyylilajia käytti varsin onnistuneesti hyväksi myös jo mainitsemani Forrest Gump, eikä siinä mitään sillä kun kirjoitus on mietittyä ja näyttelijät esittävät osansa vakaumuksella niin totta mooses elokuva toimii. Ja mikä hienointa, nyt ei tunnuta sortuvan siihen liiallisen laskelmointiin jossa koetetaan tehdä vaikka väkisin Oscar-elokuvaa puristamalla kyyneleitä kivestä ja menemällä "full retard" kuten Cuba Gooding Jr. teki Radiossa taikka Sean Penn I Am Samissa. Välillä se saattaa olla vaikea huomata milloin vaihdetaan aitoudesta eksploitaatioon ja kuten niin huono että hyvä-elokuvien tapauksessa se raja voi olla ainoastaan katsojan silmissä, mutta ajoittain se on liiankin ilmiselvää ja sen Driving Miss Daisy väistää olemalla teos jossa jokainen tekee parhaimpansa, mutta sen sellaisella rentoudella ettei luo sisällöstä mielikuvaa sen olevan mitenkään pakotettua hittihakuisuutta.

Freeman kuitenkin on se elokuvan Sademies, Gump, etc., ja varsinkin jälkimmäistä ajatellen Tandy on puolestaan vastaava kuin Gary Sinisen (joka olikin Oscar-ehdokkaana roolistaan) esittämä jääräpää luutnantti Dan, joten vaikka Driving Miss Daisy ilmestyikin vuosia aikaisemmin en menisi kutsumaan sitä sisältönsä vuoksi erityisen poikkeukselliseksi, kunhan on käyttänyt apunaan hyvää sapluunaa. Joten taas ollaan sen sairauden/rodun/sukupuolisen suuntautuneisuuden hyväksikäyttäjiä ja se saattaa iskeä eteen jonkinlaista muuria. Siispä kun katsoo punaista lankaa on kyseessä aika tuttu tarina ja tuttuja hahmoja, mutta kuten jo todettua niin se on hyvin näytelty, hyvin kirjoitettu ja tunnelmassa on juuri sopiva määrä elämäniloa jotta strategisiin kohtiin sijoitetut kyynelkanavien kutittelut eivät jätä surumieltä puseroon.
Vaatii siis vahvaa kyynisyyttä löytää jotain todella elokuvanautinnon pilaavaa Driving Miss Daisysta ja minä kovasti yritin, mutta esimerkiksi ainoa oikeasti itseäni kiusaava tekijä elokuvassa on sen musiikki. Hans Zimmer sävelsi kyllä sopivanoloista lurittelua, mutta sen toteutus syntikoilla vieraannuttaa jonkin verran elokuvan tapahtuma-ajasta jolloin ei nyt vielä pahemmin fairlightit soineet.

No joo, toinen asia joka jonkin verran vaivaa on elokuvan aikajana jonka perusteella Hoke on hyvin kauan Daisyn palveluksessa ja se on merkityksellistä koska sinä aikana nähtäisiin asioiden sekä asenteiden muuttumista, mutta poislukien se kuinka hiuksiin laitetaan harmaata taikka joku saa silmälasit ei se ajankulu näy kovinkaan hyvin, johon osasyyllisenä lienee elokuvan pituus joka toki on mukavat 95 minuuttia, mutta sen seurauksena tarinan vuodet eivät ole niin pitkiä kuin tarkoitettu. 25 vuotta muuttui viideksi. Lisäminuutit olisivat siis tulleet tarpeeseen.
Muuten, tämän elokuvan tapahtuma-aika ja sen hyödyntäminen maailman ja yksilöiden muutoksessa on sekin hyödynnetty jo liian usein mainitussa Forrest Gumpissa. Joskin siinä huomattavasti painokkaammin.

Pidän enemmän tästä julisteesta (joka muistaakseni oli käytössä ainakin kasettijulkaisussa) kuin itselläni olevan dvd:n kansikuvasta.

Tähdet: ****