sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Possessed by the spirit of a freak dwarf

Tähän väliin pieni katsaus kuluneen kuun aikana tehtyihin blogin teeman mukaisiin kirppis- ynnä muu-hankintoihin. Elokuvia on tullut ostettua aika vähänlaisesti (ainakin huomioiden minun ostotahtini), mutta ainakin ne ovat edelleen aika mitäänsanomattomia. Musiikkia hieman enemmän ja rehellisesti sanoen osa niistä olisi pitänyt jättää hankkimatta, sillä pari levyistä osoittautui sellaiseksi moskaksi ettei niitä olisi pitänyt alunperinkään julkaista. Kaikkia en ole ehtinyt kuuntelemaan, että tiedä sitten mitä kauhistuttavuuksia joukossa vielä onkaan, mutta hei, ainakin syyni ostoihin olivat hyvät. Kuten se kuinka erään yhtyeen nimi on sama kuin erään Yul Brynnerin elokuvan.

Edeltävistä etenkin Kyttäyskeikka-leffoihin törmääminen oli miellyttävä yllätys, kun ne olikin tehnyt mieli katsoa uudestaan jo pidemmän aikaa. Ja nyt kun ne on, niin enää ei tee mieli.
Elokuvista eniten uteloittaa kuitenkin tuo Joan Collinsin tähdittämä The  Monster, joka tuskin kuitenkaan on hänen omaelämäkertansa. Huono The Monster ei taatusti ole, sillä miten voisikaan kun kerran juonikuvaus on tälläinen: "the child is seemingly possessed by the spirit of a freak dwarf ." FREAK DWARF!

Hieman ankkakirjallisuutta, Lemmen ilot-kirja, muutama peli, saksalainen Maija Mehiläinen-vinyyli, Cultin levy ja Behemothia. Jei!
Saukki ja Oravat tuli ostettua toisaalle, joten sitä minulla ei ole.

Sitten tuli löydettyä aika runsaasti vinyylilevyjä kahdestakin eri paikasta ja hinnat kun olivat maksimissaan yhdessä eurossa, niin sitä tuli osteltua joitakin joista minulla ei ollut hajuakaan, mutta jotka syystä tai toisesta rupeasivat kiinnostamaan.

Hieman elokuvamusiikkia:

Muuta:
DAFin Gold und Liebe sekä Blackin Wonderful Life minulla jo olivatkin cd-formaatissa, mutta siltikin. Blackin kohdalla masentavalla sattumalla oli jälleen sormensa pelissä, sillä heti ostosta seuraavana päivänä saimme lukea miehen kuolleen.

Jotain todella muuta:
Näistä minä en entuudestaan tiennyt mitään, mitä nyt tuolla Media Mega Mix vol.2:lla olevan Stakker Humanoidin Humanoid minulla on eräällä toisellakin kokoelmalla.
Finzy Kontini, Westworld ja Age of Change olivat kaikki ihan uusia tuttavuuksia, vaikka heistä jälkimmäisen nimen tunnistinkin. Joskin todennäköisesti vain jostain wikipedialistauksesta jossa on mainittu Pop Will Eat Itselfin kaltaisia yhtyeitä. Kyseessä on itse asiassa niin samanlaista kamaa, että piti oikein toistamiseen vilkaista ettei vaan sama porukka ollut tässäkin mukana. Syy levyhankintaan löytyi kuitenkin takakannessa olevasta bändilogosta, joka oli tehty Judge Dreddin virkamerkin näköiseksi. Hei, ei se yhtään sen huonompi perustelu ostokselle ollut kuin Westwordin levyn hankinta vain koska pidän samannimisestä elokuvasta, johon tuo bändi ei liity sitten edes villeimmissä unissaankaan. Uneen Westworld-yhtye kyllä vaivuttaa, sillä niin vahvaa hevoskuuria se tarjoilee että olen vieläkin unessa ja siksi kirjoitankin zzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzz.
Finzy Kontinin kansi on mielestäni hieno. Valitettavasti musiikki ei sellaiseksi osoittautunut.
Tuo New Italian Disco tuli hankittua syystä, että siinä on ilmeisesti italodiscoa, mutta olisihan perusteluksi riittänyt jo pelkästään yhtye nimeltä Pepe Goes to Cuba.
Ja miksi pirussa ihmisten pitää kirjoittaa levyjen kanteen paksulla tussilla nimiä joita mainitaan siinä samaisessa kannessa muutenkin, kuten on joku valopää tehnyt Film Parade-levyn kanssa.

Niin ja olihan kirpparilla tämäkin:
En ostanut.

Ajattelin voivani ottaa osaa tuohon Corumin lanseeraamaan leffahaasteeseen. Joten seuraavat 50 elokuvaa tulevat liittymään siihen ja ketju katkeaa viime aikojen perusteella todennäköisesti vain kunnianosoituksiin kuolleita sankareita kohtaan, jollaisia on esiintynyt viime aikoina liiaksikin.
Joskin saa nähdä miten sen numeron 50 kohdalla toimin, kun en ole käynyt vuokraamassa elokuvaa sitten vuoden 2009 (saatanan G.I. Joe: the Rise of Cobra), jolloin suositus pitää saada sitä varten muualta. Toki itse entisenä videovuokraamon työntekijänä voisin suositella elokuvaa itselleni, mutta niinhän teen sitä aina ja se ei ole tarpeeksi haastavaa. Vaikka joskus suositukseni itselleni saavat pettymään suosittelijaan.

Tätä kirjoittaessa levylautasella vieraili:
Braveheart original motion picture soundtrack (James Horner)

torstai 28. tammikuuta 2016

Elektra (2005)

Salaperäiseen ninjasalamurhaajaklaaniin, Käteen kuuluva Elektra (Jennifer Garner) tappaa käskystä ja maksusta porukkaa ja sitten ei enää haluakaan, koska rakkaus. Tästä syystä Käsi lähettää hassut hurjat hupiveikkonsa tappamaan Elektran. Ei onnistu.

Sarjakuvaleffat eivät sitä keksineet, mutta niiden viimevuotisten lukumäärän vuoksi niissä tuntuu korostuvan se kuinka ei uskalleta tehdä lopullisia päätöksiä laisinkaan. Siispä kun Elektra kuoli Daredevilissa, niin tottakai aivan samaisen elokuvan loppuun piti jättää vihjaisu siitä, että eipäs hän kuollutkaan. Jopa Friday the 13th-elokuvissa - joissa Jason ei sitten millään kuole, oli päässä sitten talikko taikka kirves - uskallettiin valehdella katsojalle hahmon tulleen tiensä päähän ja sitä se olikin aina kulloisenkin elokuvan lopputeksteihin saakka. Kaikki nämä supersankarileffat (tai kenties enemmänkin Marvel-tuotokset, jotka ovat keskimäärin kilpailijoitaan kesympiä) kyllä toteuttavat jokaisessa elokuvassa jonkinlainen kliimaksin jossa pahis tai disneyn oppien mukaisesti rakas kuolee, mutta viimeistään ennen laskurin päätymistä loppuunsa tuo taatusti ikuisiksi ajoiksi kuolut ja kuopattu sitten räpäyttää silmiään tai on jättänyt jonkinlaisen muun merkin, että hei, en minä olekaan kuollut. Kukaan ei kuole. Ikinä. Elämä on yhtä auvoa ja kannattaa juosta junan eteen kun ei siitä tule pipiä eikä tuli poppaa. Ei niin ettäkö minä edes odottaisin jonkun heittävän veivinsä ja silloinkin ymmärrän, että siinä vääjäämättömässä nurkan takana odottavassa rebootissa kaikki ovat palautettu tehdasasetuksiin kuitenkin, mutta jos kerran on pakko tappaa joku vaikka sitten vain muka yllätyksen tekemiseksi, olisi suotavaa jos sen päätöksen takana uskallettaisiin seistä edes niihin lopputeksteihin saakka. Se että Daredevil toteutti juuri tuollaisen selkärangattoman takinkääntötempun ei nyt ehkä sen kohdalla juuri haittaa, koska edes oikeana snuffina tehtynä Elektran kuolema ei olisi sitä elokuvaa herättänyt horroksestaan ja tällöin sortumiset kaikenlaisiin vippaskonsteihin ovat jopa ymmärrettäviä epätoivon keinoja ja koska tämä nyt vuorossa oleva Elektra-elokuva ei ilmeisesti ole olevinaankaan jatko-osa (vaikka mukana on suora maininta aiemmasta), vaan ihan oma sivuraiteella kulkeva tarinansa, ei sillä siis ole jatkuvuuden kannalta väliä kuka kuoli ja milloin. Tosin eipä se juuri lohduta, sillä sen verran samalla tavalla mitäänsanomaton elokuva tämä on kuin Daredevil, että kun tämän kohdalla ei löydä edes sellaista varsin osuvaa roolitusta kuin Michael Clarke Duncan Kingpinina, ei Elektralla ole juuri mitään sen enempää annettavaa kuin jollakin Shrekin kylkiäisiksi tehdyllä jouluspesiaalilla. Jolloin ihan oman julkaisunsa sijaan Elektra olisi ollut parhaimmillaan Daredevilin bonusmateriaaleissa ja silloinkin sen katsomisella taikka katsomattomuudella ei olisi suurempaa merkitystä ihmiskunnan historiassa. Jennifer Garner kun ei rehellisesti sanottuna ole niin valovoiminen tähti, että hän jaksaisi kannatella sooloelokuvaa.
Vaikka toki erona tähän Daredevilissa hänen hahmonsa jäikin pitkälti koristeelliseksi raakileeksi, ei hän silti tällä tällä omalla elokuvallaan osoita kykenevänsä juuri muuhun kuin sivuosiin ja silloinkin sitä melkeinpä kannattaa vähätellä. Pidin hänestä Alias-sarjassa, ainakin sen kahden jakson verran mitkä jaksoin lähes kokonaan katsoa, mutta vaikka tästä Elektrasta onkin näemmä pyritty tekemään Alias-elokuva (Elektra-hahmo kun hänestä ei tule mieleen vaikka mihin suuntaan pyörittelisi), niin puolentoista tunnin aikaa ei sellainen kanna. Garner toki osaa olla toimintakohtauksissa kelvollisesti liikehtivä sellaisella ns. amerikkalaisella feikkikungfutyylillä, jollaisella saadaan kuka tahansa oikealla leikkauksella vaikuttamaan taidokkaalta, jolloin ensin lähikuva kädestä ja sitten lähikuva kun heppu on jo roikkumassa jossain hirvenpäässä, tms., mutta päällimmäiseksi Garnerista jää mieleen vain mutrusuu ja mutrusilmät. Mutta hei, ainakin se, kun muista ei jää mieleen sitten senkään vertaa. Ei edes Terence Stampista taikka Cary-Hiroyuki Tagawasta, jotka sinänsä kyllä ovat hyvin roolitettu, mutta jäävät vain huomautuksiksi siitä kuinka jokaiseen leffaan palkataan ns. karismakiintiöesiintyjä tuomaan uskottavuutta.
No okei, kun suunnilleen puolet Elektran kohtauksista ovat joitakin kaukaisuuteen katsomisia ja menneiden menetysten murehtimista, niin kaipa ne mutruilut ovat siinä mielessä perusteltuja. Aineksia muuhunkin kuin nyyhkyttämiseen olisi kuitenkin ollut.

En kyllä laisinkaan ihmettele sitä, että Garner on dissannut elokuvan ja ohjaaja Rob Bowman väittää että haluamansa director's cut olisi se oikeasti hyvä versio. Jep, niin kuin Daredevilissakin?
Elektra onkin ihan sama kuin Daredevil, vain nuudeleilla hampurilaisen sijaan. Tosin niin paksulla majoneesilla peitettynä, ettei niitä nuudeleita huomaa siellä seassa.
Kyllähän tämä melkein ihan hyvin toimii, jos ei suuntaa kaikkea keskittymistään ruutuun.

Tähdet: *

tiistai 26. tammikuuta 2016

Daredevil (2003)

Matt Murdock (Ben Affleck) sokeutui nuorena ja on nyt aikuisena päivätyönään asianajaja ja iltaisin epäkäytännölliseen nahkapukuun sonnustautuva oman käden oikeuden harrastaja. Edessä on tyypillisiä mukiloijia pahempi vastus kun rosvoparoni Kingpin (Michael Clarke Duncan) haluaa johtaa kaupunkia yksinvaltiaana ja apunaan hänellä on hytisevältä hyytelöltä vaikuttava myötähäpeää aiheuttava ammattitappaja Napakymppi (Colin Farrell). Daredevil-sarjakuvissa hyvinkin merkittävä Elektra (Jennifer Garner) käy tekemässä jonkinlainen kädenojennuksen sarjakuvan faneille, mutta hahmon merkitys tässä elokuvassa on yhtä kuin Annie Potts Haamujengissä.

Vaikka pelielokuvista ei löydykään samanlaisia nappiosumia kuin sarjakuvaleffoista, niin molemmilla sentään on oma Uwe Bollinsa, ohjaaja joka pystyy laskemaan tasoa alemmaksi kuin olisi mahdollista arvatakaan. Sarjakuvaleffoilla se on Mark Steven Johnson, jonka ohjaustyöt eivät nyt ehkä päällisin puolin näytä yhtä surkeilta, onhan niissä sentään isommat rahat ja huomioarvoisemmat nimet mukana, mutta suhteessa Johnsonin elokuvat ovat samanlaisia ja koska hän on vastuussa kolmesta lajityyppinsä haukutuimpiin kuuluvasta teoksesta (Daredevil, Ghost Rider ja Elektra) ei miehen peukaloa voi pitää muulla kuin keskellä kämmentä olevana. Toki Johnson kreditoidaan Elektrassa ohjaamisen sijaan kirjoittajapuolelle, mutta kun vertailee sitä elokuvaa kahteen muuhun mainittuun, on se täsmälleen samanlainen muiltakin osin kuin vain tekstinsä puolelta.
Isot nimet ja niin edelleen saattavat huijata luulemaan yhdenkin Daredevilin olevan parempi elokuva kuin minkään Bollin Bloodraynen, mutta niin radioktiivista moskaa kuin Bollin elokuvat ovatkin, väitän niiden silti olevan tavallaan parempia kuin Johnsonin sarjakuvaleffojen: ainakin ne ovat kaikessa huonoudessaan usein huvittavia. Johnsonin eivät. Tämä Daredevilkin on enimmäkseen puuduttavan tylsän nolostuttavaa itkuvirttä, eikä mikään director's cut sitä pelasta. Tämä on itse asiassa aivan samanlainen kuin siitä julkaistu soundtrack, jonka Evanescencet, Hoobastankit ja P.O.D.:t ovat parhaimmillaan yhden täsmähitin mestareita, mutta jotka liian tarkoitushakuisesti pyrkivät miellyttämään eksyksissä olevia angstaajia ja kunhan huomaa, että hei, elämä voi olla sontaa, mutta sillä tunteella rahastaminen se vasta onkin ikävää ja ymmärtäessaan juuri sen olevan tarkkaan ohjelmoitu liukuhihnatuote, ei siinä olekaan oikeasti mitään erilaista jollaiseksi itsensä siinä tietyssä hetkessä luokitteli.
Daredevil sai ilmestyessään uskomattoman määrän kuraa niskaansa ja tämän director's cutin piti olla osoitus siitä, että kyllä sen kaiken puisevuuden takana on oikeasti hyvä elokuva ja osa uudemman version nähneistä sitä itselleen vakuuttelikin, mutta ei... ei tämä muuta mitään. EIhän siitä edes huomaa muutoksia. Se korkeintaan vain osoittaa, että nimenomaan se director tässä oli ongelma, ei Ben Affleck taikka esimerkiksi aivan uskomattoman nolon, americanchoppermaisen näköiseksi tehty Colin Farrellin Napakymppi.
Tekorankka musiikki, jatkuvat dramaattiset hidastukset hämmentyneistä kasvoista, pääosin adamantiumin jäykät esiintymiset ja samanlainen elokuvallinen notkeuden puute tekevät Daredevilista aivan liian raskasta katseltavaa. Ilmeisesti juuri jälkimmäistä karistaakseen ollaan vinoilla kuvakulmilla ja lentävillä kamera-ajoilla pyritty saamaan elävyyttä mukaan, mutta niiden laskelmoitu tasainen ajoitus ja kuin valmiin aina samalla tavalla toimivan ohjelman päälle laittaminen vain saavat selän tuntumaan kipeältä, kuin olisi nukkunut huonolla patjalla.

Ben Affleck sai Daredevilin ilmestyessä kantaakseen ne enimmät haukut ja kun tieto miehen päässeen tulevan Teräsmies vastaan Lepakkomies-elokuvan lentäväksi jyrsijäksi, netti ns. räjähti sontamyrskyyn ja tätä suurelta osin juuri uuden Daredevilin pelossa. Onhan Affleck aika surkea tässä ja soveltunee Matt Murdockiksi enimmäkseen vain kampauksensa ansiosta, sillä luonnetta hän ei ainakaan tavoita. Ei Murdockin, ei Daredevilin. Pelko onkin siis aiheellinen, ovathan Daredevil ja Batman aikalailla samanlaisia hahmoja ja jos Affleck ei sellaista osannut aiemmin näytellä, niin miksi myöhemminkään. No, se jää nähtäväksi, mutta vaikka Zack Snyder ei yleisesti ottaen ole sarjakuvafaneilta (okei, ehkä enemmänkin Marvelin puolustajilta) suuremmin kehuja kerännyt, niin Watchmenilla hän osoitti osaava työnsä. Johnson ei sitä omilla sarjakuvateoksillaan ole tehnyt ja siten todella hyvällä säkällä Affleck saattaakin osoittaa osaavansa olla juuri tälläisen hahmon oikea valinta, kunhan muut tekijät ovat eri. Daredevilissa Affleck ei ole ainoa jäykkä esiintyjä, mutta toki se kulminoituu juuri häneen kun esimerkiksi sokeaa Mattia esittäessään hän vetää juuri ne ilmeisimmät sokeuskliseet aina siitä jokakerta väärään suuntaan katseen suuntaamisesta muihin perinteisiin temppuihin ja Daredevilinia hän liikkuu yhtä tukkimaisen joustavasti kuin nahkapukunsa, eikä edes satatuhatta tietokonestunttia saa häntä luontevammaksi. Onneksi sentään väliin ollaan pistetty huumoridialogia joka koostuu toteamuksista kuten "nice to SEE you." Hahaha! Kyljethän tässä repeävät.
Valitettavan pakotetun oloinen elokuva ja se on kyllä Johnsonin syytä, ei ainoastaan esiintyjien. Toki Colin Farrell koettaa muuta väittää ja vaikka hän taatusti onkin lähtenyt mukaan ajatuksella pitää hauskaa, sillä hän vetää jo pelkän istumisen ja hengittämisen yli äyräiden, mutta vaikka pääsee yli sitä naurettavasta lookista niin pelkkä epäkelpo rytmitys pilaa kaiken sen ilon mitä American Chopper-tärisevä-psyko-esiintyminen voisi mukaan tuoda.

Onneksi ei ainoastaan huonoa ja pahaa, ja jos Johnsonin elokuva esiintyjiensä sekä heidän esittämiensä hahmojen muutosten puolesta kompuroi, ja koko elokuva kulkee tekorankkuudessaan kuin nynny täi tervassa, on sentään Michael Clarke Duncan Kingpinina täysin sopiva rooliinsa. Ei ehkä täydellinen, mutta ehdottomasti istuva sekä ulkoisesti että luonteeltaan.

Jennifer Garnerista Elektrana minulla ei ole oikeastaan mitään sanottavaa, ainakaan tämän elokuvan suhteen, sillä vaikka hän saakin pari toiminnallista kohtausta osakseen, on hän hahmonsa lopullisesta merkityksesta Daredevilille huolimatta pelkkä romanttinen sivujuonne ja se selittää pitkälti sen kohtalon jonka hän tässä elokuvassa kokee.

Olen sitä mieltä, että Daredevil on haukkunsa ansainnut. Se ei näytä hyvältä, ei edes kuulosta hyvältä (mikä juttu se on, että kaikkien hahmojen lempimusiikki on angsti-listahitti-rock?), se liikkuu kömpelön hitaasti, näytteleminen on suurelta osin väkinäistä silloinkin kun koetetaan olla rehvakkaita ja kaiken kaikkiaan jopa muka paranneltu director's cut vaikuttaa elokuvalta jonka pohjalta se paranneltu director's cut vasta pitäisi tehdä. Olen kyllä samaan aikaan sitä mieltä, että osa haukuista painottuu vääriin seikkoihin, sillä vaikka Ben Affleck on todella puuduttava roolissaan, on suurempi syy elokuvan tylsyyteen Mark Steven Johnsonissa.

Niin ja jotkut käänteet ovat vain hämmentävän tyhmiä: esimerkiksi Kingpin on lähettänyt Napakympin tappamaan Elektran isän, jonka Daredevil koettaa epäonnistuen estää. Elektra näkee paikan päällä kuinka Daredevil pyrkii pysäyttämään Napakympin ja kuinka Napakymppi tappaa tuon edellä mainitun isän, ja tästä syystä Elektra suuttuu Daredevilille, kanten tästä eteenpäin murhanhimoista kaunaa häntä kohtaan. Ei kiukuttele silmiensä edessä murhanneelle Napakympille, vaan sen estämistä yrittäneelle Daredevilille. Olisiko se nyt ollut liian vaikeaa vaikkapa pistää Elektra katsomaan väärään suuntaan, tms. jotta hän voisi edes luulla sen olleen Daredevil. Vielä hölmömmäksi asia muuttuu kun Elektra saa Daredevilin pinteeseen ja on juuri nirhaamassa hänet, mutta poistettuaan naamion ja nähdessään kyseessä olevan Matt, ei hän enää pidäkään Daredevilia murhaajana. Siis c'mon, se on sama mies, naamiolla tai ilman!

Mikäköhän se director's cutin kannessa oleva "a daring new vision" on olevinaan, kun eroa aiempaan saa etsiä suurennuslasilla. Making of:n perusteella vaikka aiempi versio olikin "well shot, well acted, well directed" (jep jep) oli se liian hidastempoinen ja uusintaleikkauksen tuli korjata se. No joo, jos vertaa kahden hevosannoksen tainnuttavia yhteen, on se silloin varmastikin totta, mutta ei sitä oikein unelta huomaa.

Tähdet: *

lauantai 23. tammikuuta 2016

Sin City (2005)

Mustan kaupungin kaduilla kulkee pakkasenkylmiä tarinoita jotka risteävät toistensa kanssa, mutta eivät välitä kenenkään etuajo-oikeudesta hevonkukkuakaan.
Sydänvikainen ex-kyttä (Bruce Willis) koettaa estää pedofiilisadistia (Nick Stahl) saamasta käsiinsä aikoinaan pakoon päässyttä ja nyt nuoreksi aikuiseksi kasvanutta tyttöä (Jessica Alba). Tiiliskivikasvoinen karju (Mickey Rourke) on lavastettu murhaajaksi, mutta viattomuutensa todistamista tärkeämpää hänelle on kostaa murhaajalle ja sinne päästäkseen on niitettävä ihmisiä kuten tosi vihainen maanviljelijä kaataisi heinää. Paha kyttä (Benicio Del Toro) menettää päänsä ja estääkseen sodan on Clive Owenin (Clive Owen) saatava se takaisin.
Kytät pettävät toisiaan, kirkonmiehet pettävät hurskaat ja poliitikot pettävät kaikki loput. Vain kaiken lopullisuus on luotettavaa.
Niin ja Elijah Wood on Harry Potter, joka sattuu olemaan kannibaalimurhaaja. Eli siis ihan normaali Harry Potter.

300:n tavoin Sin City on tunnelmaltaan ns. miehekkään tyly, agressiivinen ja visuaalisesti erittäin vahvasti tyylitelty. Jälkimmäistä vieläpä tuota toista Frank Millerin teosta enemmänkin, sillä Sin Cityn mustan ja valkoiset vahvat kontrastit saavat elokuvan näyttämään pitkälti animaatiolta ja eipä olisikaan enää paljoa vaadittu jotta oltaisiin tehty askel täyteen piirroselokuvaan. Etenkin kun Sin Cityn toteutuksessa jopa naurettavan pienet asiat kuvattiin green screenin edessä ja näin ollen jopa autossa olemista vaativa kohtaus piti tehdä siten, että näyttelijä istui laatikon päällä ja kaikki itse autosta taustoihin lisättiin tietokoneella jälkikäteen. Joten jos jopa tuollaiset selvästi muutenkin vaivattomasti toteutettavat kohtaukset pitää luoda vaikeamman ja tarpeettoman kautta, niin mitä sitä edes oikeita näyttelijöitä näyttämäänkään. Osa yhteisiä kohtauksia jakavista esiintyjistä kun ei edes tavannut kuvausten aikana toisiaan, joten siinä se kanssakäyminenkin jää ääninäyttelemisen tasolle, jolloin dubbauksen voi hoitaa vaikka puhelimitse. Oikeastaan vuoden 2001 Spy Kidsista alkaen on Robert Rodriguez ollut niin georgelucasmaisen ihastunut tietokone-efekteihin, että täyttää niillä kehon kaikki aukot ja ylensyönti aiheuttaa joissakin tapauksissa sen että niille muuttuu turraksi, eivätkä ne enää ihastuta juuri laisinkaan (vrt. Planet Terror, jonka kotikutoisuutta tavoitteleva henki katoaa tyystin hiirikäden alle). Liika on liikaa ja silloin mukaan tarvittaisiin ulkopuoliset kädet sanomaan välillä ei, jotta ei ajauduttaisi James Cameronin Avatariin. Tämä siis yleisesti Rodriguezista, eikä niinkään väittääkseni Sin Cityn kärsivän liiallisesta tietokoneistuksen käytön puuduttavuudesta, sillä vaikka tämä tyyli toimiikin kuin jonkinlaisena negatiivisena ennakkotapauksena joka johtaa Spiritin kaltaisiin elottomiin tylsimyksiin, niin Sin Cityn kohdalla uudelta ja erikoiselta tuntunut on sitä suurelta osin edelleenkin, koska tämän kohdalla se tehtiin sellaisella energialla ja keskittyneisyydellä ettei juuri valittamista lopputuloksen suhteen ole. Sin City kun on edelleen nyt katsoenkin aivan riivatun hieno, sen tunnelma on kokonaisvaltaisen vahva ja niin sen oma jatko-osansa kuin se Frank Millerin omaa tyyliä kehnosti imitoiva Spirit-elokuvakin osoittavat kuinka vaivaa ja ajatuksia säästämättä ensimmäinen Sin City tehtiin, koska kopiot jäävät väkisinkin enemmän kuin vähemmän vesitetyiksi. Matrixin (kenties elokuvaa enemmän bullettime-tehoste), Reservoir Dogsin ja muutaman muun mainitsematta jäävän esimerkin tavoin Sin City on elokuva jonka olisi luullut synnyttävän lukuisia jäljittelijöitä, mutta näinhän ei ole käynyt ja varmasti sitä koska sellainen tuntuisi nimenomaan kopiolta, eikä niiden vähäisten esimerkkien perusteella ainakaan paremmalta. Täten vaikka pidän Sin Citya samanlaisena huolestuttavana esimerkkinä kuin pankkien tapaa työntää ihmiset hoitamaan asiansa netissä ja sitten itketään perään kun paikalla käyvien määrä vähenee ja joudutaan omaan jalkaan ampuen rankaisemaan niitä vähäisiä korkeammilla palvelumaksuilla, huonommalla asiakaspalvelulla, etc., niin oikein käytettynä kyseessä on loistokeksintö ja vaikka Sin City saattaakin vetää perässään silkkaa p*skaa, on se itse parhaimmistoa ja edelleen oikeasti vaikuttava elokuvakokemus. Vain ne imitaattorit sortuvat nordeaismiin.

Ensimmäinen Sin City-kirja oli ilmestyessään erittäin vahva kokemus allekirjoittaneelle ja vaikka en pitänyt piirrostyyliä taikka raymondchandleriaanista tarinointia erillään mitenkään poikkeuksellisen erikoisina, niin tyylin ja asenteen yhteenliittoutuma oli sen verran väkevä, että Sin City tuntui oikeasti ensimmäiseltä ja parhaimmalta lajissaan. Sen siirtymä elokuvaksi osoittautui kutakuinkin täydelliseksi adaptaatioksi, vaikka tosiaan pidinkin näkemääni osittain kikkailuna kikkailun vuoksi
ja tällä tarkoitan siis sitä, että vaikka koko Sin City on valitun visuaalisen tyylinsä vuoksi eräänlaista temppuilua, niin ajoittain se on esimerkiksi liiankin rakastunut värittömyyden joukossa olevaan värilliseen yksityiskohtaan, tms. ja vaikka samaa jippoa käytettiin sarjakuvissakin niin se menettää hieman merkitystään kun samanlaisia temppuja näkee useamman peräjälkeen. Samaan kyllä sortuivat myöhemmät Sin City-sarjakuvat ja niissäkin yksi erilainen yksityiskohta ei enää ollutkaan Schindlerin listan pieni punatakkinen tyttö, vaan armeija punaväriä. Joten paloina Sin City toimii mielestäni paremmin kun ei tule vedettyä mahaa täyteen.
Rodriguezin ohjaustyö oli ja on samanlainen tyylin ja asenteen täydellinen yhteensulautuma kuin sarjakuva josta elokuva tehtiin ja 300:n tavoin Sin City osoittaa kuinka sarjakuva voidaan siirtää oikeastaan juuri sellaisenaan elokuvaksi ja onnistua lopputuloksessa. Jos koskaan niin nyt sarjakuvamaisuus puolustaa paikkaansa elokuvassa.
Joskin samoin kuten myöhemmät Sin City-tarinat, ensi-iskun jälkeen loput monotukset kasseille eivät tunnu juuri miltään, sillä paikat ovat jo puutuneet ja siksipä näen sen täydellisyyden vain Marvin tarinan ajan ja mikä ihme se onkaan, sillä kuten Ron Perlman Hellboyna on Mickey Rourke Marv lihassa ja hengessä, ja täten viimeinenkin pala putosi juuri oikeaan koloon.
No okei, Robert Z'Dar ei olisi tarvinnut maskeerausta, mutta siltikin.
Ja vaikka esimerkiksi Bruce Willis on erinomainen omassa osuudessaan, samaten Jessica Alba ja muutama muu (ei Alexis Bledel. Hirveä vinkuja), on vain Rourke nostamassa oman pätkänsä sellaiseen ilmakehään, ettei edes Philippe Petit uskalla kävellä siellä.
Siinä vaiheessa kun Miller vetää peliin ne iänikuiset ninjailunsa alkaa väsymys iskemään päälle ja vaikka tarinat kietoutuvat hyvin yhteen (tai pikemminkin kulkevat rinnakkain) niin itselleni paras on se, että tuplalevyversion kakkoskiekolta löytyy elokuvan tarinat erillään ja tällöin Marv riittää. Toki kun tämä elokuva pohjautuu pääosin juuri ensimmäiseen Sin Cityyn ja siten nimenomaan Marvin tarinaan, on vain ymmärrettävää että sitä painotetaan eniten, mutta samalla juuri siksi muut kertomukset jäävät väistämättä heikommiksi. Siten myös useat nimekkäät näyttelijät ovat aivan tarpeettomia hapensyöjiä, mitä muutoinkin laimea Josh Hartnett nyt on yleensäkin.

Niin ja onhan tässä Quark keltaisena paskiaisena:

Tähdet: ****

torstai 21. tammikuuta 2016

300 (2006)

Spartalainen Leonidas (Gerard Butler) koulittiin nyrkin ja toisenkin avulla kantamaan asemansa soturikuninkaana, ja nyt kun blingblingia rakastavat persialaiset haluavat vallata maan, voi Leonidas kunnolla näyttää mistä aineksista hänet ja 300 alamaistaan on tehty: testosteronista enimmäkseen.

Frank Millerin sarjakuvaan pohjautuva 300 onnistuu tavoittamaan alkuperäisteoksen ainakin väkivallan ja visuaalisuuden osalta, ja kyseessä onkin vahvasti tyylitelty elokuva josta pelkkä kansikuvan lihaksikas uhoaminen kertoo kaiken oleellisen: superfeikkiä, mutta hyperrealistista?
Vähät jostain tosipohjaisesta tarinasta, sillä se on vain jokin haaleanpunainen lanka jonka ympärille voidaan kasata tosimiehiä grillaamaan ja kreikkalaisroomalaiseen painiin. Jos on ruudunkaan verran lukenut Millerin sarjakuvaa niin onhan tämä 300-elokuva sitä samaa,
mutta jotain merkittävää on muuttunut siirron yhteydessä. Sarjakuvaa lukiessa liike ja äänet on pitänyt luoda itse omien korvien välissä ja nyt kun sen kokee ns. todellisuudessa, niin vaikka Millerin sarjakuva on ihan samalla tavalla täynnä kumpuilevia rintalihaksia, hurmekarkelointia, otsasuonet pullistelevaa kiihkoa ja "jos mulla silmät vuotaa, se vain hikeä on"-miestunteilua, niin sama se kuinka samaa toteutetaan ruutu ruudulta imitoiden, ei se enää elokuvassa ole laisinkaan vakavasti otettava, mitä kaikesta edellisestä huolimatta Millerin sarjakuva sentään suurelta osin oli. Heti kun oman mielikuvituksen sijaan kuulee ja näkee Gerard Butlerin huutamassa "THIS! IS! SPARTA!" huomaa, että syystäkin se synnytti internetmeemejä, sillä kyseessähän on vitsi, eikä siten enää ainakaan siitä hetkestä eteenpäin voi pitää kolmesatasta muuna kuin Monty Pythonin ritarina joka raajat irroitettunakin vielä väittää kyseessä olevan vain lihashaava.
Eikä siinä mitään, sillä onhan 300 edelleen kuviensa suhteen hieno, uhotunnelmaa erinomaisesti tukeva Tyler Batesin lihaksikas musiikki vaikuttavaa ja Butler eläytyy agressiivista homoerotiikkaa tihkuvaan Tom of Finland-soturirooliinsa täysillä, joten kyseessä on hyvin viihdyttävää toimintafantasiaa. Jatkuva tarkoituksellisen ylivedetty kukkulan kuningas-pullistelu ja hikiäijäily kyllä aiheuttaa sen, että sitä hieman nolottaa katsella ja pitää tälläisestä elokuvasta, sillä kyseessähän on Manowar:
Silloin ollaan jo hieman siinä rajalla, että kehtaako sitä kutsua edes guilty pleasureksi.

300 kuitenkin kulkee kuin hulluruohoa syönyt villihevonen, joten ei silloin ainakaan edessä kannata seistä, ellei sitten halua tulla poljetuksi. Klip klop, hevonen on pop!

Tähdet: ***

tiistai 19. tammikuuta 2016

Hellboy II: The Golden Army (2008)

Hellboy (Ron Perlman) saa toteutettavakseen vaivaannuttavan pyynnön mielitietyltään, pyrokineettiseltä Lizilta (Selma Blair): "virtsaa päälleni, rakas."
Ei kun sori, minun virheeni. Väärä kultajuttu.
Ökkömönkiäisviraston agentit Hellboy, Liz, Abe Sapien (Doug Jones) ja onneksi tylsän ihmis-Johnin korvaava kaasu-ss-tiedemies Johann Krauss (John Alexander/James Dodd/Seth McFarlane) saavat jälleen veikeän jutun tutkittavakseen, kun kirjaimellisen alamaailman keijukaisprinssi Nuada (Luke Goss) haluaa koota kasaan mystisen kruunun jolla herättää eloon voittamattoman kultaisen armeijan, jonka avulla friikit, hirviöt ja frisbeegolffarit voisivat nousta ja työntää ylimieliseksi muuttuneen ihmiskunnan omalle vuorolleen varjoihin. Tuhon estämiseksi Hellboy ystävineen suojelee kruunun viimeisen palan omistajaa, Nuadan sisarta prinsessa Nualaa (Anna Walton), johon Abe Sapien rakastuu palavasti. Samalla tottakai Liz peittelee tietoa siitä, että odottaa lasta Hellboylle. Sisarussuhteita, perheen perustamista ja viattomien rakkautta. Jep, tosi demonista menoa. Onneksi siellä sentään on mukana paljon kevyttä huumoria ja J.K. Rowlingilta lainattuja lastensatuja.

Ei niin etteikö edellinenkin Hellboy olisi sisältänyt huumoria, mutta nyt sitä on lisätty entisestään ja vaikka se edelleen pysyy vähintäänkin ilkikurisena, niin nyt osa huumorista on sekä turhan kevyttä että aika nolostuttavan typerää. Jatkolta ei nimittäin lupaa hyvää se, että heti alussa Hellboy esitetään 11-vuotiaana pikkupoikatyttönä ja se tehdään mahdollisimman korostetusti siten, että hän on jäniksenhampainen hölmöhkö ymmärtämätön kakara. Tottakai se on sinänsä ymmärrettävää, että jos halutaan osoittaa kuinka Hellboy kasvatettiin ihmisenä niin sinne kuuluvat mukaan normaalit lapsuuteen kuuluvat jutut kuten iltasadut ja lastenohjelmien katselut, mutta hei, kaikesta huolimatta tässä on kyse demonista, ei tavallisesta ihmisestä, eikä silloin hampaiden harjaus ole se kaikkein oleellisin asia.
Tämä lapsuustakauma kun on vielä vain tekosyy kertoa sen iltasadun turvin elokuvan juoni ja sen olisi voinut kyllä tehdä ilman esittämällä Hellboyta nörttien kostona. Lähes heti perään kun näytetään, että paranormaalien sun muiden hassuuksien tutkimuskeskus jossa Hellboy työskentelee onkin ihan selvästi Will Smithin ja Tommy Lee Jonesin MIB-toimisto, niin huoh ja voih ovat ajatukset kun tajuaa, että nyt ainakin osittain koetetaan miellyttää suurempaa yleisöä kuin edellisellä kerralla. Eikä se tunne lopu matkallakaan kun mieleen nousevat ajatukset Harry Pottereista ja Sormusten herroista, sillä kaikki elokuvan keijut, peikot ja taikatemput tuntuvat haluavan väkisin sanoa, että kyllä mekin osaamme olla koko perheen makuun. Jopa musiikissa ollaan lähempänä Hedwigin teemaa kuin mustaa vinksahtanutta mieltä. Joskin tässä yhteydessä on myös todettava, että kyllä se aiemmasta tuttu Hellboyn tunnussävellys toi jo silloin mieleen jotain muuta, sillä siinä on jotain kovin samaa kuin Men in Blackin tunnarissa. Mikä on sinänsä hassua koska MIB:n säveltäjänä toimi Danny Elfman, joka sävelsi musiikin myös Hellboy kakkoseen, mutta tässä elokuvassa hän tuntuu imitoineen John Williamsin musiikkia Harry Potterista kuin keksineen jotain omaa tai toistaneen MIBia.
Kaiken kaikkiaan tätä elokuvaa katsoessa tuntuu siltä, että nyt joko omasta halustaan taikka tuottajien vaatimuksesta on del Toro pyrkinyt miellyttämään liiaksi suurta yleisöä ja menettänyt samalla jotain merkittävän erilaista joka erotti vuoden 2004 Hellboyn kollegoistaan, joka tässä tapauksessa kyllä viitannee enemmän noihin edellä mainittuihin lastenfantasioihin kuin sarjakuvaleffoihin. Mutta ei se oikein onnistu sillä tämä on silti edelleenkin del Toron elokuva ja hänen näkemyksellään lastenfantasia on enemmän Grimmin veljeksiä kuin Terry Gilliamin Grimmin veljekset ja siten kaiken ilmavuuden ja perheellisyyden seassa on edelleen hurmetta, kieroutuneisuutta ja vaihtoehtoisuutta joka vieraannuttaa tämän suurimmalta osalta heistä jotka odottavat merkkien perusteella näkevänsä Harry Potterin. Joten Hellboy 2 jää aikalailla puolitiehen pyrkimyksissään, enkä minä ainakaan pysty ihailemaan del Toron tahtoa jatko-osansa suhteen, vaan olen sitä mieltä että jos kerran kakkosessa pyrittiin massojen miellyttämiseen, olisi ohjaajan pitänyt vaihtua vaikkapa johon Brett Ratneriin. Joka tosin olisi takuuvarmasti täysin pilannut elokuvan, mutta silloin sen ainakin olisi ymmärtänyt, koska Brett Ratner.
Tämän sanottuani pidän Hellboy kakkosta kuitenkin varsin viihdyttävänä elokuvana ja mukana on edelleen tuttua del Toron goottihenkistä lakritsivisuaalisuutta ja steampunkismia, ja olin erittäin tyytyväinen kun edellisen elokuvan umpipuuduttava tiimin ihmishahmo John oli korvattu erinomaisella egoistisella kaasunatsitiedemiehellä, Johann Kraussilla, sillä juuri tälläisten ns. outojen hahmojen ja sanotaanko poikkevan tyylinsä vuoksi niin Hellboy kuin del Toron elokuvat yleensäkin miellyttävät, eivät pyrkimällä olemaan jotain muuta. Siispä vaikka aika suurelta osin Hellboy 2 on edelleen del Toron elokuva ja jopa parhaimpina hetkinään loistava sellainen, jatko-osa vailla vertaa, niin myöskin aivan liian paljon ajatuksiin kömpii pettymyksen tunne ja toive mahdollisesta director's cutista jossa suurin osa jkrowlingmista olisi poistettu. Harry Potter on Harry Potter ja varmasti täydellinen potteristeille, mutta Hellboy ei ole Harry Potter, eikä sen mielestäni pitäisi ollakaan muuta kuin oma itsensä. Joskin suuri peukku sille, että elokuva onnistuneen ajatuksia herättävästi saa Hellboyn pohtimaan asemaansa yhteiskunnassa, kun tietystä näkökulmasta nähtynä Nuada onkin hyvis joka osoittaa Hellboylla olevan enemmän yhteistä hänen ja kaikenlaisten peikkojen kanssa kuin häntä ymmärtämättömien ihmisten. Tämä on sellaista jollaiseen jokainen itsensä erilaiseksi tunteva voi samaistua, vaikka tottakai sitten lopulta se onkin toisinpäin ja kaikki on tosi kivaa, mitä se ei oikeasti ole. Jei!

Kuitenkin, visuaalisesti kiehtova, loistavia hahmoja (Luke Goss on erinomainen, hieman kuin puhelias Kroenen. Parempi näyttelijä kuin muusikko), kultainen itseään korjaava kellokoneistoarmeija on mainio ja kuninkaallisten sisarusten kohtalo on oikeasti koskettava, mutta kokonaisuutena elokuva on kuin hieman vesitetty lähes koko perheen versio Hellboysta.

Tämä on hieman huvittava juttu. Abe Sapien on edelleen Doug Jonesin esittämä hahmo ja nyt sitä vielä aiempaa enemmän, koska hän toimii lihallisen olomuodon ohella myös hahmon äänenä, kun edellisessä elokuvassa ääninäyttelyn hoiti David Hyde Pierce. Hienoa Jonesin kannalta, sillä hän yleensä joutuukin esittämään roolinsa pantomiimina ja on ansainnut saada fysiikkansa ohella myös äänensä kuuluviin. Tätä ymmärtääkseni oli ajatellut myös Hyde Pierce, joka oli siksi halunnut nimensä pois ensimmäisen elokuvan näyttelijälistalta, ajatellen, että kyllä se Jones oli joka hahmon sai elämään. Kyllä ja ei, sillä eipä Hyde Piercen tulisi laisinkaan vähätellä äänirooliaan, koska hänen snobistinen puheensa oli kuin luotu Abe Sapienille. No kuitenkin, se mikä on mielestäni hieman huvittava juttu on, että ilmeisesti tuottajat olivat olleet hieman pettyneitä Hyde Piercen päätökseen vetää  nimensä ja maineensa pois ensimmäisestä elokuvasta, vaikka ei nyt sitten tehnytkään sitä kritiikkinä elokuvaa kohtaan, vaan halusta antaa kunnia sen ansaitsevalle. "...producers hoped Pierce's name would make the first film a box-office smash."
Ihan tosi?
Toki Hyde Pierce on tunnettu kasvo ja ääneltäänkin tunnistettava, ja oli hyvin näkyvä osa erinomaisesti menestynyttä Frasier-sarjaa, mutta silti on jotenkin hyvin outoa ajatella, että Hyde Pierce olisi juuri se tähtinimi jolla vedettäisiin yleisöä pilvin pimein katsomoon. Verrattuna muihin Hellboyn näyttelijöihin oli Hyde Pierce taatusti isoin nimi, mutta mikään Adam Sandler hän ei ole, joka voi suoltaa ulos vaikka mitä ydinjätettä ja silti raahaa teatteriin itkevää ja kärsivää yleisöä. Hyde Pierce on enemmänkin kuin Stanley Tucci ja silloin tehdään herkkää pientä indiedraamaa, tai ollaan isomman teoksen uskottavuutta tuova sivuosa. Joten on aika optimistista uskoa Hyde Pierce olevan rahasampo, ellei sitten havittele ruplia.
Niin ja Jonesin ääni ei ole häiritsevä ja hän siis tekee varsin hyvää työtä, mutta kyllä Hyde Pierce olisi soveliaampi Abe Sapienin ääneksi. Tämä on hieman kuin Bill Murray Karvisena. Kun vaikka hänen äänensä on täydellinen animaatiohahmolle, niin hän ei silti ole Lorenzo Music.

Mutta mitäs tämä on olevinaan?
Ja puhuttaessa kahdesta samankaltaisesta marjasta, Nuadan apulaisena toimivan Wink-peikon (jonka kohdalla paremman kuvan puutteessa tyydymme leluversioon) kätenä oleva ketjupallo muistuttaa kovasti erään pelisarjan ketjupalloa:

Tähdet: ***

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Hellboy (2004)

Vuonna 1944 natsit koettavat mystikko Grigori Rasputinin (Karel Roden) avustuksella manata esille cthulhudemonin, jota sitten käskyttäisivät etulinjaan popsimaan vihollisiaan poskeen ja siten sodankulku kääntyisi arjalaisten eduksi. Esille putkahtaakin todellisen maailmojensyöjän sijaan sarvipäinen punanahkainen lapsonen, joka sitten natsien sijaan päätyykin liittoutuneiden suojelukseen ja professori Bruttenholmin (John Hurt) kasvattamaksi. Hellboyksi (Ron Perlman) nimetty demoni on opetettu hyvyyden taistelijaksi ja toimiessaan opetuksiaan noudattavan salaisen FBI:n erikoisryhmän jäsenenä, on Hellboy irroittanut sarvensa osoitukseksi siitä mitä ulkonäkönsä sijaan todellisuudessa edustaa: ei ehkä hyvää, mutta ihmisyyttä ainaski.
Professorin johtaman tiimin muita jäseniä ovat tietoviisas kalaihminen Abe Sapien (Doug Jones/David Hyde Pierce) sekä angstinen pyrokineetikko Liz (Selma Blair), joista jälkimmäiseen on Hellboy iskenyt silmänsä. Tottakai mustasukkaisuutta ja muita häiriöitä tulee aiheuttamaan juuri joukon jatkeeksi nimitetty tavallinen ihminen, John (Rupert Evans), joka on vieläpä tulossa korvaamaan hautaan eläköityvää professoria, eli Hellboyn "isää."
No, tummat sukat sun muut olisi syytä pistää sivummalle, sillä nyt nykyajassa ollessamme Rasputin tekee jälleen kerran paluun kuolleista ja haluaa toteuttaa silloin vuonna 1944 epäonnistuneen rituaalinsa kunnialla loppuun, ja matkalla sinne pistetään peliin milloin mitäkin yhteiskunnan kauhistuttavimpia friikkejä.
Mitä? Ei, ei hän. Vaan jotain ihan muuta.

Jos on kertaakaan osunut roolitus oikeaan jonkin sarjakuvahahmon kohdalla, niin Ron Perlman Hellboyna on enemmän kuin vain napakymppi. Jo pelkän ulkonäkönsä puolesta Perlman on niin Hellboy ettei hän olisi oikeastaan tarvinnut muuta maskeerausta osakseen kuin punaisen ihon ja olisi mennyt läpi kuin todella aidon näköinen väärä raha. Ja eipä uskoisi kenelläkään olevan valittamista sen suhteen etteikö muka olisi onnistuttu siirtämään Mike Mignolan piirros oikeanlaisena elokuvaan, sillä melkein voisi olettaa Mignolan pohjanneen hahmonsa juurikin Perlmaniin ja näin ollaan täysi kierros tehty, 360 ja käärme syö häntäänsä.
Eihän pelkkä ulkoisen olemuksen samankaltaisuus riitä tekemään hyvää, aitoa roolisuoritusta ja siinä Perlman osoittaa miksi juuri hän soveltuu varmastikin parhaiten Hellboyksi. Sarjakuvista tuttu sarveton paholainen on tyly, kyyninen p*skiainen, oman todellisuutensa Duke Nukem ja kas vain, vilkaiseepa ihan mitä tahansa Perlmanin roolisuoritusta kautta aikojen, niin eikös hellanduudelismaisimmassakin esityksessä ole jotain kovin tylyä, kyynistä p*skiaisuutta. Perlman ei siis vain näytä Hellboylta, hän on Hellboy. Ja onneksi hän ei ole mikään markkinatalouden vaatimusten mukainen poika, vaan ihan aikuinen mies ja näin ollen ei ole pelkoa siitä että iho olisi lotus emboa ja huumorikin on vähintään yhtä mustaa kuin Carl Weathers, eikä mitään ryanreynoldsiaanista chandlerbingismia.
Eikä se onnistunut roolitus jää vain Perlmanin harteille, sillä kyllä Hellboyssa kukin tuntuu olevaan vähintään ihan hyvä omassa osuudessaan, vaikka kyllähän se on todettava että kolme (melkein neljä) hahmoa nousee omissa silmissäni selvästi muiden yläpuolelle. Perlmanin Hellboy, Doug Jonesin ja David Hude Piercen Abe Sapien sekä Ladislav Beranin liikuttama kellokoneistoinen äänetön goottifetissikungfunatsi Kroenen. Toki myönnettäköön, että osan mieleenpainuvasta näkyvyydestä voi pistää esittäjiensä ohella myös mainittujen hahmojen muita persoonallisempaan visuaalisuuteen. Joten ei esimerkiksi pääpahis Rasputin ole ollenkaan kehno hahmo taikka laisinkaan huonosti esitetty, mutta kun supercoolin näköinen Kroenen lipuu aaltojen halki kuin elohopeainen lainelauta sormien välistä niin siinä ollaan kohtauksen varastajan seurassa.
Mielikuvitusta ruokkiva ns. hyvän maun visuaalisuus onkin aina ollut Guillermo del Toron vahvuuksia ja silloinkin kun tarina itsessään ei ehkä jaksa kantaa mahdollista hauskaa ideaansa pidemmälle (vrt. Pacific Rim) niin pelkästään silmäkarkkinakin hänen elokuvansa maittavat, eivätkä ole mitään ällömakeita lehmätoffeita. Tim Burtonin tavoin del Toron visuaalinen silmä ei onneksi näe vain pyrotekniikkaa ja suuliekkejä, lihaksia ja luoteja, joten kyseessä ei ole yksinkertaisimmillaankaan (vrt. Pacific Rim) esimerkiksi Michael Bayhin verrattavissa olevaa sokerista kuvahuttua, vaan erilaisempaa, erikoisempaa ja varmasti jotain jonka kohdalla voi epäillä ettei kaikkea nähnyt kerralla. Toki tälläisillä visualisteilla, olivat kuinka persoonallisia tahansa on vaarana jäädä oman erinomaisuunsa uhriksi ja tällöin saatetaan päätyä juuri edellä mainitun Burtonin kaltaiseen ansaan jossa tyydytään vain laiskasti kopioiden toistamaan niitä poikkeavia jippoja joita häneltä juuri odotetaankin ja silloin se erilaisuus ja erikoisuus muuttuu pelkäksi ennustettavaksi tavanomaisuudeksi. Siihen loukkuun ei del Toro ole ainakaan vielä päätään työntänyt, vaikka onkin luonut itsestään ja elokuvistaan tietyn mielikuvan joka on toteutettava, mutta liekö del Toron pelastuksena sitten se, että vaikka hän omaa samankaltaista mieltymystä ns. vaihtoehtoiseen visuaalisuuteen kuin Burton, eli fantasiagoottilaisuuteen, niin toisaalta del Toro omaa samanlainen innon vauhdikkaaseen kasarihenkiseen toimintaan kuin Robert Rodriguez ja näin ollen Hellboykaan ei jää jumittamaan pelkän kivan kuvan äärelle, vaan vetää ilmaasaastuttavan kaasun täysille.
Toisin sanoen, Hellboy on mielestäni varsin hyvä elokuva ja vaikka ymmärränkin sen olevan aikalailla eri yleisölle tarkoitettu kuin kansikuvamaisemmat sarjakuvaleffakollegansa, niin pidetään X-Meneja sun muita kuinka hyvinä sarjakuvafilmatisointeina tahansa (ja osa niistä onkin erinomaisia), harva kuitenkaan onnistuu olemaan Hellboyn kaltaisesti alkuperäisteokselleen uskollinen ja samalla persoonallisen omalaatuinen. Siispä kyseessä on ehdottomasti lajityyppinsä valioita.

Musiikkikin on mainiota.

Vertailun vuoksi voisi todeta, että enemmän Sin Cityn faneille kuin Captain Murican.

Toki tästäkin elokuvasta löytyy miinuksensa, mutta koska näen niiden olevan enemmänkin vain siitä seikasta johtuvia, että elokuva on selkeän tarkoituksella tehty Hellboyn ja kaltaistensa hieman vinoutuneiden (fantasia)tarinoiden ystäville, niin esimerkiksi mahdollisesti vieraannuttavat outoudet ja rajoittuneelle yleisölle suuntautuneisuus eivät ole ongelma ainakaan minulle. Enemmän tämä on minua kuin jo mainittu X-Men.

Okei, ajoittain se tietokone-efekteillä leikittely menee tarpeettoman tumputuksen asteelle, kun esimerkiksi tulitehosteissa ne käytännön temput ovat jo tarpeeksi näyttäviä, jolloin lisämasturbointia ei tarvita. Ja kun kerroin osuvista roolituksista, olen kyllä loppuun saakka samaa mieltä, mutta se ei tarkoita ettäkö kaikki hahmot olisivat kiinnostavia. Liz on liiaksi masentunut tylsimys ja John vain pelkästään tylsimys, jolloin heidän kohdallaan oltaisiin toki voitu rooleihin pistää kenet tahansa, sillä jos tehtävänä on enemmän kuin vähemmän vain olla paikalla, ei sellainen hirveästi jaksa herätellä.

Tähdet: ****

perjantai 15. tammikuuta 2016

The Incredible Hulk (2008)

Erityisesti kenraalia Rossia (William Hurt) paennut Bruce Banner (Edward Norton) koettaa hillitä tunteitaan jossain etelä-amerikan kätköissä, mutta tottakai hänet jäljitetään ja yhteenoton seurauksena Bannerisssa piileva vihreä vihainen jättiläinen, Hulk pääsee irti ja rikkoo paikkoja. Metsästystä johtava ammattisotilas Emil Blonsky (Tim Roth) ottaa asian henkilökohtaisesti, jonka vuoksi hän on valmis menemään vaikka kuinka pitkälle saadakseen Bannerin vangituksi. Mikä siis tarkoittaa, että Emiliin pumpataan supersoturiseerumia ja hänestä tulee lihaksia lihaksien päällä oleva lihasjättiläinen ja sitten tapellaan.
Ai joo, Liv Tyler on Betty joka on aikalailla kokenut arvonalennuksen proaktiivisesta hahmosta koristeeksi.

Jos edellinen Hulk oli ns. sarjakuvamainen enemmänkin vain koska siinä käytettiin sarjakuvamaista kuvajaottelua kuin olemalla ylilennokas toimintaelokuva, niin nyt asia väitetysti korjattiin. Koska eihän sarjakuvaleffa saa näyttää sarjakuvalta ja olla värikäs, koska jotta se otettaisiin vakavasti graafisena novellina tulee sen olla visuaalisesti ja tunnetasosoltaan tummasävyinen, ja tietenkin siinä pitää supersankareiden tapella superpahisten kanssa oman mielensä sijaan. Sitä tämä The Incredibe Hulk onkin, synkkäilmeisempi kuin Ang Leen versio ja siinä missä edellisen elokuvan isä-poika-draama gammasäteilyineen olisi voitu helposti korvata isä-poika-draamalla kemoterapialla (pois lukien jättimutanttipuudeli) on nyt menty enemmän toiminnallisempaan suuntaan ja siksipä sankarin vastustajana ei tosiaankaan voi olla vain tunnekuohu, vaan ylilihaksikas mastodontti. Elokuva on siis huomattavasti suoraviivaisempi toimintaelokuva kuin edellinen ja tämä on olevinaan realistisemman tai jotain sinne päin oloinen siten, että se ei visuaalisesti ole yhtä värikkään sarjakuvamainen kuin Leen tapaus, ja Hulkin/Bruce Bannerin roolissa oleva Edward Norton rypee sellaisen vakavuuden lammikossa, että ajoittain se ryppyotsaisuus käy aika huvittavaksikin. Kyse ei ole siitä etteikö Eric Bana olisi ollut hyvä samassa roolissa ja vakavissaan sen suhteen, mutta siinä missä Bana esitti hahmonsa ymmärrettävän hämmennyksen vallassa olevana ja hänen Brucensa erotettiin selvemmin Hulkista painottamalla enemmän sellaisia Jekyll ja Hyde-puolia joissa molemmat ovat eriäväisiä, niin Nortonin Bruce ja Hulk puolestaan ovat aikalailla samanlaisia tuimailmeisiä actionhahmoja, jolloin suurin ero tulee vaatekoossa. Jep, Nortonin esittämänä Bruce Banner ei ole mikään nörtti tiedemies joka harkitsee ensin ja toimii sitten ja silloinkin taskulaskimen avulla, vaan hän on Jason Bourne, mies jolla on erityislaatuisia kykyjä jaloissaan ja nyrkeissään. Toki on ymmärrettävää, että kun tässä vaiheessa Banner on ollut Hulk jo hyvän tovin ja on siten varmasti tasoittanut eroja, mutta on siinä silti jotain lievän koomista kun Bannerin ei tarvitse muuttua Hulkiksi vetääkseen kaikkia pataan. Ja muutoinkin tekemällä Bannerista liian fyysisesti toimintakykyinen menetetään aika paljon sitä kiehtovuutta joka tulee pedon eli Hulkin päästessä irti. Tietenkin Norton halusi esittää fyysisesti kyvykästä hahmoa muutoinkin kuin tietokoneanimoinnin avustuksella, mutta kenties hänen olisi pitänyt hieman hellittää ohjaksista ja antaa Bannerin olla kömpelömpi otteissaan, jotta se virheellisen ihmisen luonnollisuus olisi päässyt paremmin esille. Norton on hyvä näyttelijä, parhaimmillaan ammattinsa kirkkainta kärkeä, mutta tässä tapauksessa hänen olisi pitänyt katsoa hieman mallia pahista esittävältä Tim Rothilta, joka oli löytänyt sopivan balanssin vakavuuden ja kielen poskessa väliltä. Rothin esitys on huomattavasti rennompi olematta löysä, kun Norton on niin kireä että näyttää ihan just eikä kohta napsahtavan poikki. Ei Hulkista paljoa vaaraa ole jos on selkäranka kahdessa osassa. Mutta joo, pyrkiihän tämä olemaan erilainen tunnelmaltaan kuin Ang Leen elokuva ja se tulee jo heti alussa selväksi kun vaikka elokuva alkaa käytännössä siitä mihin edellinen loppui kun Banner oli vetäytynyt piiloon jonnekin etelä-amerikkaan ja täällä hän nyt on, niin koska fiilis on heti eikä kohta paljon synkempi, on se kuin vain huomautus siitä että unohtakaa se edellinen teos, sillä nyt näytetään miksi se edellinen ei toiminut ja se tehdään pyyhkimällä lyijykynäjäljet pois. Mistä syystä kaikki muu onkin unodettu ja täten Bettykään ei tiedä Brucen olevan Hulk, etc. Tämä sama unohduksen seikka tulee aika vahvasti esille myös elokuvan making of-dokkareissa, joissa jos ei nyt suoraan dissata edellistä osaa niin tehdään kuitenkin hyvin selväksi, että on olemassa Bill Bixbyn Hulk ja sitten on tämä The Incredible Hulk ja välissä oli korkeintaan jonkinlainen epäonninen luonnos. Mikä on sinänsä huvittavaa, koska vaikka pidänkin Hulk-televisosarjasta kovastikin niin hyppy sieltä tähän ei ole yhtään sen luontevampi kuin Banasta Nortoniin. Joten mitään varsinaista syytä vähätellä Leen elokuvaa ei ole.
Etenkään kun ei tämä Louis Leterrierin versio ole yhtään sen parempi taikka huonompi.
Aiempi Hulk oli ehkä hieman hassun näköinen, siinä oli naurettava jättimutanttipuudeli, sen värikkyys ja sarjakuvaruutujako eivät istuneet perhedraamalliseen tarinaan, mutta vastaavasti tämä Hulk on ajoittain mutrusuisen vakava, se tuntuu liiaksikin vain tavalliselta toimintaelokuvalta minkään jin/jang-luonnekuvauksen sijaan ja vaikka mukana ei ole jättimutanttipuudelia niin siinä on Kuvotus, joka rehellisesti sanoen on aivan yhtä naurettavan ilmestys. Katsokaa nyt, sehän on Randy Couture:
Tai oikeastaan näen tuossa Kuvotuksessa steroideissa olevan kaljun Paul Bettanyn. Joka muuten on edellisessä Hulkissa mukana olleen Jennifer Connellyn aviomies ja Iron Maneissa Jarvis-tekoälyn ääni, että ehkä näillä yhteyksillä kyseessä onkin Bettany.

Ihan ok elokuva The Incredible Hulk kuitenkin on, että ei se Batman Begins-tyylinen vakavahenkisyys tee tästä laisinkaan huonoa, mutta tosiaan, ei se kyllä tee siitä parempaakaan. Ne hupsut hölmöt asiat vain ehkä löytyvät menemällä aiemmasta päädystä toiseen, mutta siellä ne kuitenkin ovat. Samahan se on tilaatko myytäväksi liian vähän vai liian paljon tavaraa, kun sitä pitäisi olla sopivasti. Eikä Nortonkaan huono roolissaan ole, sillä hän on juuri sitä mitä tämä nimenomainen Hulk vaatii.
Varmasti tämä on monelle siinä mielessä parempi elokuva kuin Leen vastaava, että silkan toimintansa ansiosta Leterrierin Hulk on viihteellisempi.
Jos tässä on jotain oikeasti miinusmerkkistä niin se on pyöreästi kahden tunnin pituus (joka oli suuri haitta myös edellisessä elokuvassa), sillä ei tämä oikeasti jaksa kantaa pituuttaan. Ei edes Hulkin lihasvoimilla.
Ja toinen seikka joka kiusaa minua aivan suunnattomasti tässä elokuvassa on sen verran spoilaava, että laitan sen tuonne kommenttipuolelle.

Tv-versioon tätä sidotaan jo sitenkin, että musiikissa toistetaan sieltä otettuja säveliä ja kyllä tuo kansikuvakin viittaa sinne Bixbyn suuntaan.

Tähdet: ***

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Hulk (2003)

Pimahtanut (mitäpä muuta) tiedemies David Banner (Nick Nolte) on tehnyt jotain apinameduusakeittoa jolle on sitten altistanut itsensä ja poikansa Brucen (Eric Bana), koska tyhmä kenraali Ross (Sam Elliott) ei ymmärrä että tällä tavoin voitaisiin luoda voittamaton superrotu. David räjäyttää koko tukikohdan gammapommilla mäkeen.
Pommin ja suoniinsa päätyneen nesteen varjossa kasvaneesta Brucesta kehkeytyy isänsä veroinen tiedenero, mutta ei sentään pimahtanut sellainen, joka ei kuitenkaan kenraalia lohduta, varsinkaan kun Bruce heilastee Rossin tyttären Bettyn (Jennifer Connelly) kanssa. Jos isä oli vaarallinen pöpi niin tokihan sitä on poikakin? Aika lähellä ollaankin siinä arviossa, sillä vaikka Bruce on maailman kiltein mies numero yksi ja kuningas, niin nyt kun hän tietämättään jatkaa juuri saman tutkimuksen parissa jota isäkin teki, tapahtuu säteilyonnettomuus ja Bruce saa huomata kirjaimellisesti verenperinnön vaikutukset: kun Bruce stressaa tai mitä vain, muuttuu hän vihreäksi lihaksikkaaksi jättiläiseksi joka rikkoo kaiken tiellään.
Ja mitä vihaisemmaksi jätti tulee, sitä vahvemmaksi ja suuremmaksi hän kasvaa, ja tietenkin rikkoo enemmän paikkoja. Kenraali Ross vain lietsoo tätä raivoa pyrkiessään pysäyttämään uusbrucen ja tekee sen ainoalla tietämällään tavalla, eli ammuskelemalla. No okei, Bettyä vikitteleva bisnesääliö Talbot (Josh Lucas) on Rossia suurempi kiukun kasvattaja, mutta samapa tuo, kun kerran kaikki suututtaa. Samaan aikaan huonon kasvatuksen mestari, isä-David tulee jatkamaan opetuksiaan ja lähettää maailman noloimmat hirviönsä riehumaan. Niistä hieman lisää myöhemmin.

Jotkut saattavat muistaa tästä blogista sellaisen anomaliteetin kuin arvonnan, jollaisen järjestin arviolta aion sitten ja vaikka hyvin mielelläni kiittäen palkitsisin mahdollisia lukijoitani vastaavalla tavalla, syy miksen ole samantapaista toimintaa harrastanut useammin on siinä, että se tuntui kuin olisin "ostanut" lukijoita. En siis tarkoita ettäkö ajattelin (ainakaan aina) muiden toteuttavan tuollaisia tempauksia juuri mainitsemastani tunnesyystä, mutta ainakin itselleni se tuntuu siltä ja siten vieraalta, ja tästä syystä haluaisin keksiä tilalle jotain luontevampaa. Kilpailut/arvonnat tuntuvat jo siksikin vääriltä minulle, että joka ainoa kerta kun joku on ehdottanut jotain ns. kaupallisuuteen viittaavaa yhteistyötä (tiedän, että osa teistä muista bloggareista on saanut samoja ehdotuksia, sillä olen huomannut joidenkin toteuttaneen niitä), olen automaattisesti kieltäytynyt koska tämä on vain harrastus, ei Episodi-lehti. Samalla kuitenkin olen junaillut työpaikkani FB-sivujen kautta useampiakin arvontoja sekä muuta mainontaa ja se osaltaan on takonut päähäni tuon "lukijoiden ostamisen", sillä tuossa tapauksessa kyseessä on taatun kaupallinen perimmäistarkoitus ja sen tahdon pitää erillään harrasteesta (joskin tietoisesti teen duunipaikan sivuille myös selvästi ei-kaupallista shittiä). Se ainokainen blogissa järjestämäni arvonta aiheutti siis syyllisyyden tunnetta ja senkin aivan turhaan, koska tahdoin vain osoittaa kiitollisuuttani ja tämä oli mainio keino karsia valikoimastani pois elokuvia joista minulla oli tuplakappaleita tai joita en uskonut katsovani enää koskaan, milloinkaan, ikinä uudestaan. Jaa-a, mitenkäs tämä kaikki liittyy Hulkiin? No ainakin siten, että Hulk oli yksi niistä ei koskaan, milloinkaan, ikinä-elokuvista ja siitä eroaminen ei tuntunut tempulta eikä miltään, mutta tässä se nyt taas sitten on. "Just when I thought I was out... they pull me back in."

Ihan selvennykseksi: en minä ensisijaisesti ajattele muiden harrastelijabloggareiden toteuttavan arvontoja lukijoiden/tykkääjien haalimiseksi, vaikka etenkin ns. lifestyleblogien ylivyöryävät tavat harrastaa sellaista toimintaa siltä vaikuttavatkin. Enkä minä ole kenenkään tyyliä kramppaamassa, sillä jokainen tehköön mikä itsestään luontevimmalta tuntuu.

Mutta niin, Hulk...

Sinänsä hassua, että Hulk vaikuttaa päätyneen samaan Marvel-elokuvien sarjaan kuin Ghost Riderit, Fantastic Fourit, Elektra ja vaikkapa Daredevil, jotka siis saavat kehujen sijaan lähes yksimielisesti dissausta osakseen. Hassua siksi, että kaikki nuo muut saivat osakseen haukut jo ilmestyessään, kun en minä rehellisesti sanoen muista Hulkin saaneen samanlaista vastaanottoa. En väitä sen saaneen osakseen suuria kehujakaan, mutta maanrakoon moukaroinnin sijaan se herätti alunperin pikemmin ihmetystä ja sitä enimmäkseen ohjaajana olevan Ang Leen vuoksi. Miksi Jäämyrskyn ohjaaja teki sarjakuvaleffan ja nimenomaan supersankarisarjakuvaleffan murahtelevasta vihreästä jättiläisestä? Kieltämättä se tuntuu edelleen vielä nyt vuonna 2016 jokseenkin oudolta ratkaisulta, vaikka tokihan Hiipivässä tiikerissäkin oli jo eräänlaista sarjakuviin yhdistettävää fantasiakevytviihdettä mukana, ettei Ang Lee Hulkina kenties niin outo juttu ollutkaan. Vaikka tottakai se oli, sillä eihän hän nyt sentään mikään Mark Steven Johnson ole edes pahimmissa painajaisissaan.
Niin ja kun kirjoitin "Ang Lee Hulkina", tarkoitan sitä kirjaimellisesti sillä mies itsekin näytteli liikkeenkaappauspuvussa viherpipertäjää.
Ei Hulk mielestäni huono elokuva ole, mutta silloin aikoinaan sen nähdessäni totesin sen olleen ihan ok ja sitä se on edelleenkin. Joten eipä se myöskään suuria kehuja tule puoleltani saamaan. Kuitenkaan kyseessä ei ole lähellekään niin huono elokuva kuin jopa Marvelin edustajat tulivat jatko-osan/rebootin ilmestyessä kilvan kertomaan. Sitähän se puhe sitten The Incredible Hulkin (2008) kohdalla oli, että nyt korjataan aiemmat virheet ja tehdään se Hulk jota Ang Leen elokuvan piti olla. Joo okei, ei Leen Hulk nyt kenties olekaan sitä mitä odotti ja mitä se sitten oli? Vaikka Hulk on eräänlainen tohtori Jekyll ja herra Hyde-tarina, niin uskoisin Hulkin jonkin sisäisen ristiriidan muodostumisen ulkoiseksi uhaksi sijaan olevan hahmo ja tarina joka on yhtä kuin Godzilla. Toki Godzillasta voidaan vetää esille kaikenlaisia ekologisia ja poliittisia juuria, mutta taatusti valtaosalle Godzillan viehätys on jättiliskossa tuhoamassa kaupunkeja ja sama se on Hulkin kohdalla. Onhan se kiva kun tohtori Banner pelkää muuttuvansa mentaalivajaaksi hirviöksi, mutta ei sitä surkuttelua jaksa kauaa seurata kun haluaa jo Hulkin murskaavan taloja. Luonnollisestikaan pelkkä möyhentävä toiminta ei kuulosta sellaiselta joka Leetä olisi kiinnostanut, tai ainakaan hän ei varmasti kehtaisi myöntää diggailevansa jostain Olivier Grunerin elokuvista, joten se Jekyll-puoli on jo ohjaajan huomioiden todennäköisempi koukku ja tällöin oletus siitä, että tämä Hulk  olisi mitenkään ollut vain toimintaelokuva oli jo syntyessään väärä. Joskaan minusta ei tunnu myöskään siltä, että tämä nimenomainen elokuva olisi varsinaisesti Jekyll-tarina, ainakaan niin suorasti. Elokuvan hirivö ei nimittäin ole Hulk, vaan tohtori Bannerin isä, jonka kasvatusmetodit ovat se peto jota on syytä pelätä. Katsokaas nyt, Hulk ei kerro niinkään Hulkista, kuin pikemminkin Bannereista isä ja poika, ja siten isä-poika-suhteesta, joka tässä tapauksessa on hieman kuin jokin epäonnistunut missikilpailija joka pakottaa tyttärensä lapsimissikisoihin voidakseen sitten elää omaa unelmaansa jälkikasvun kautta. Lapsi on vain väline jolla vanhempi saa itselleen sen mitä haluaa. Niinpä vanhempi Banner pitää nuorempaa eräänlaisena koekaniinina toteuttaakseen omia pyrkimyksiään, mutta lapsi itse ei tätä ymmärrä koska on lapsi ja vaikutuksille/ehdollistamisella altis, ja Hulk edustaa tässä sitä huonon kasvatuksen tulosta, joka on tarkkailuluokkalainen häirikkö. Jos isä-Banner olisi ollut hyvä kasvattaja ei Hulkia olisi koskaan syntynyt, mutta nyt tahtomattaankin nuorempi tohtori on isänsä poika ja kuten Monster's Ballissa Billy Bob Thornton jatkoi omalla sukupolvellaan isänsä, Peter Boylen rasismia ja on työntämssä perintöä omalle pojalleen, Heath Ledgerille, tuo Bruce Banner oman raivon ja vihan perintönsä esille Hulkin muodossa. Ang Leen esittelemä nuorempi Banner on kasvatusvirheen tulos, ei Marvelin supersankari ja kenties juuri tämä on syy siihen miksi Hulkista muodostui elokuva jota ei järin hyvällä muistella. Se kun ei ole tätä:
Jos Hulk ei olisi vihreä lihaksikas jättiläinen ja nimeltään Hulk, vaan skitsofreeninen ilmentymä ja Frank, niin ei tämä enää olekaan niin erilainen Ang Lee-elokuva. Paitsi no tietenkin ne jättimutanttipuudelit varmaan kertoisivat silloinkin muunlaista tarinaa.
Ei se että luulen ymmärtäväni mitä Lee haki tällä Hulkilla tee siitä yhtään sen parempaa elokuvaa, sillä onhan tämä täynnä joitakin niin hupsuja ideoita, että välillä oikein nolottaa. Yksi sellainen on ajatus, että mitä vihaisemmaksi Hulk tulee niin myöskin sitä suuremmaksi ja ei kestä kauaakaan kun jatkuvasti kasvava jättiläinen alkaa näyttämään aika naurettavalta, ja tuntuu olevan kaipaamassa Krangin kaveriksi kiusaamaan mutanttikilpikonnia.
Se ettei mukana ole mitään supervihollisia ei haittaa minua laisinkaan ja oikeastaan pidänkin parempana sitä, että ihan tavalliset ihmisvoimaiset sotilaat ne siellä ammuskelevat, koska tämä maanläheisempi vastustaja soveltuu paremmin olettamaani humanistisempaan runkoon. Mitä en todellakaan kaivannut tappelemaan Hulkin kanssa, ovat jättimutanttipuudelit:
Toistan tämän vielä kerran: jättimutanttipuudelit:
Siis ihan oikeasti, kenen mielestä tuollainen oli hyvä idea? Stan Lee, sinäkö siellä.
Okei okei, niitä puudeleita on vain yksi ja ne kaksi muuta (jep, kolme, vaikka kuvassa näkyykin vain yhteensä kaksi) ovat Vinz Clortho sekä Zuul.

Hulk itse on aivan liian pehmoisen näköinen ja on vaikea pitää pokkaa jokainen kerta kun Hulkiin osuu jotain (luoti, tms.) ja iho velloo kuin hyytelö. Joten monet miinukset joita elokuvasta löydän kuuluvat sinne designpuolelle, kun taas itse isä-poika-suhdetarina puolestaan ei itseäni suuremmin kiusaa. Joskin myönnän, että sinne suuntaan mentäessä on vaikea saada luontevasti toimintaa mukaan ja tästä syystä Hulk tuntuu aika nyhveröltä ollakseen elokuva hepusta jonka polttoaineena on suuttumus ja kaikki mitä olemassa on, on olemassa vain suututtaakseen Hulkia.
Kovin on siis sunnuntaisarjamaisen kevyt tämä Hulk ollakseen vakavasti otettava ja täten vaikka arvostankin Leen yritystä tehdä perhedraamaa (isä-poika-tarinan ohella on myös tytär-isä-kuvio vahvasti edustettuna) Hulkin ehdoilla, niin eipä se fuusio ainakaan tällä kertaa onnistunut. Esimerkiksi sarjakuvaruutumaisuus tehokeinona tulee pikemminkin tielle kuin tukee isä, minulla on syöpä-kerrontaa. Ruutujako on kyllä veikeä idea, mutta ehkä Leen käsissä hieman väärässä paikassa.

Danny Elfmanin musiikki on mainiota. Joskin ne lähi-itäsoundit tuntuvat olevan aika väärässä paikassa. Mikä näyttäisi toistojeni perusteella olevan jonkinlainen teema.

Tähdet: ***