keskiviikko 16. elokuuta 2017

Catacombs (2007)

Lyhyesti: Aprillipäivä hautatunneleissa.

Edelleen aika lyhyesti, mutta hieman pidemmin:
Jonkinlaisessa turvallisen kotipaikan kuplassa koko ikänsä elänyt amerikkalaisnuori Victoria (Shannyn Sossamon) matkaa ensi kertaa ulkomaille, Pariisiin vapaasieluisen maailmankansalaissisarensa Carolynin (Pink) luokse. Maailmankansalainen ja vapaa sielu tarkoittaa siis jee, bileet, sokka irti! koska sehän kuinka vedetään keittoa ja käydään teknobileissä on ainoa rehellinen osoitus siitä, että nyt oikeasti eletään elämää eikä piilouduta siltä. Siispä tietenkin heti ensimmäisenä iltana Carolyn patistaa aikaerotuksesta kärsivästi väsyneen Victorian mukaansa bilettämään (hei, niin kävi myös Eric Stoltzille Killing Zoessa) ja niinpä tie vie Pariisin maan alle, kuuluisiin hautakatakombeihin joita viranomaiset eivät näemmä valvo laisinkaan koska paikka on täynnä kuin Zion Matrixissa ja sitten Scooter lähtee soimaan, että how much is the fish? No okei, ei se Scooteria ole koska ei kuulosta siltä kuin yrjöäisi pahaa oloa pois, mutta sillä ei ole merkitystä, kunhan vain jytisee, valot välkkyvät ja kädet nousevat. Niin ja Ranskassa kun ollaan, absinttia. Sitten eksytään tunneleihin, juostaan (okei, kävellään reippahasti) pakoon enimmäkseen näkymätöntä tyyppiä jolla on naamari ja katsojaa koetetaan ravistella hereille laiskoilla äkkisäikäytyksillä.

Pariisin alla oikeastikin sijaitseva hautakatakombi on kiehtova ja sopivan kylmäävä miljöö kauhuelokuvalle, jonka vuoksi olenkin hivenen ihmeissäni miksi sitä ei ole juurikaan käytetty. Äkkiseltään en saa mieleen kuin vielä jonkun vuoden takaisen tekeleen As Above, So Below. Catacombs saattaa olla syy miksi sitä ei ole enempää päätetty hyödyntää, sillä tämä on aika huono esimerkki paikan potentiaalista kauhugenressä. Se on vain jokin pimeä paikka jossa suoritetaan innoton slasher featuring kuluneita rasittavia who cares-uhrihahmoja ja mörökölli josta kenties kaavailtiin uutta kauhuikonia tyyliin Jason Voorhees, Freddy Krueger, Pinhead, Kate Hudson, Chucky tai vaikkapa edes Leprechaun, mutta hyvä jos se edes on kalastaja Tiedän mitä teit viime kesänä-sarjan kolmannesta osasta. Pitkästyttävän tavanomainen toteutus ja Pinkin surkea, surkea, surkea näyttelijäsuoritus joka sai kaipaamaan Paris Hiltonia ovat omiaan tappamaan katsojan television eteen.
Jonkinlaista plussaa siitä, että aika iso osa tunneliharhailusta on kokonaan yhden ihmisen varassa, ettei tyypillisestä slasherirakenteesta huolimatta elokuvaa ole aikataulutettu pelkästään metronomimaisella murhataan/juostaan/murhataan-metodilla joka tosin johtuu lopun yllätyskäänteestä. Ja minä tykkään Shannyn Sossamonista, vaikkakin tällaisten elokuvien perusteella mietin miksi. No, ainakin hän pistää Pinkin hengiltä mitä minäkin katsojana halusin tehdä, joten taidan edelleen pitää Sossamonista.

Tähdet: *

tiistai 15. elokuuta 2017

Kuoleman koukussa (Playing God, 1997)

Narkkarilääkäri Eugene (David Duchovny) tulee kamaostostensa yhteydessä pelastaneeksi ammuskelun uhrin joka sattuu olemaan huumekauppias Raymondin (Timothy Hutton) alainen ja teko tekeekin häneen sen verran suuren vaikutuksen, että vaihtoehtoapteekkari pakottaa Eugenen omaksi yksityiseksi lääkärikseen pelastamaan muitakin työn ohessa loukkaantuneita kavereitaan. Henkilöitä jotka hän yleensä ampuu hengiltä kunhan Eugene on heidät paikannut. Tottakai tohtori huomaa pian, että vaikka rahaa ja narkoottisia aineita virtaa niin tästä jengistä ei poistuta elävänä ja tietenkin FBI pakottaa miehen vasikakseen, jollaiseksi on väkisin värvätty myös Raymondin tyttöystävä Claire (Angelina Jolie), joka ilmeisesti oli haluton siihenkin kunniaan. Kuten arvata saattaa niin Eugene selvittää päänsä, ihastuu Claireen, Raymond saadaan pois kuvioista ja FBI:kin on varmaan tyytyväinen.

Muistatteko kuinka X-Filesin ollessaan kuumimmillaan pyrittiin David Duchovnysta tehdä elokuvatähteä vaikka väkisin, Kuoleman koukussa muistaa.
"David Duchovny tuli tunnetuksi koko maailmalle X-Filesin agentti Fox Mulderina. Nyt näemme hänet ensimmäisessä elokuvaroolissaan huumeriippuvaisena kirurgina." Näin kertoo tämän elokuvan takakansi ja vaikka joku voisi huomauttaakin, että esimerkiksi Duchovnyn tähdittämä elokuva Kalifornia ilmestyi jo 1993 niin tuossa mainostekstissä on ainakin osittain pari hyvinkin aiheellista huomiota. Toisin kuin tuo esimerkkinä käyttämäni Kalifornia on Kuoleman koukussa ensimmäinen vähemmänkin isomman profiilin elokuva jossa Duchovny oli pääosassa, kun Kaliforniakin oli enemmänkin silloin kovassa nousussa olleen Brat Pittin varaan rakennettu teos ja Duckman sai toimia pikemminkin statistina. Kuten teki myös se hänen tyttöystäväänsä esittänyt kuka olikaan verrattaessa Pittin heilaa esittäneeseen Juliette Lewisiin. Eihän se Kaliforniakaan ollut Duchovnyn ensimmäinen elokuva eikä myöskään edes ensimmäinen iso elokuva, koska olihan hän myös sitä ennen ollut pienessä roolissa Robert Downey Jr.:n Chaplinissa, mutta tosiaan, Kuoleman koukussa hän oli Fox Mulderin ansiosta se elokuvan iso nimi. Jopa huomioiden sen, että toisessa miespääosassa oli jopa Oscarin voittanut Timothy Hutton ja naispääosassa Angelina Jolie. Tuolloin ikävä kyllä ja oikeastaan vieläkin Hutton oli kaikkea muuta kuin A-luokan tähtinimiin laskettava näyttelijä (paljon lahjakkaampi kuin elokuvallinen huomiarvonsa antaa ymmärtää) ja Jolie oli tunnetuin koska oli Cyborg kakkosessa (jonka myöhemmissä painoksissa ollaankin kovasti painotettu Jolien läsnäoloa).
Mutta vuoden 1997 Duchovny oli kaikkien puheissa ja vaikka moni muistaakin sitä ennen hänet jopa hyvällä Twin Peaksin ristiinpukeutujana niin Fox Mulder oli aikoinaan kuin Bart Simpson tai Fonzie, kaikki tiesivät kuka oli kyseessä ja pitivät hänestä. Joten tietenkin niin sekä tuottajat kuin näyttelijä itsekin halusivat Duchovnyn elokuviin, mutta kohtalo oli pitkälti sama kuin samaa yrittäneellä David Carusolla: harva elokuva osoitti mitään menestymisen merkkejä ja sitä vielä vähemmän juuri elokuvaläpimurtoaan yrittävän näyttelijän vuoksi. Joskin toisin kuin Caruso Duchovny ei ilmeisesti itse omalla käytöksellään tuhonnut elokuvatähteyttään vaan olemalla pikemmin aika näkymätön, koska mainitkaapa yksikin elokuva joka olisi muistettava nimenomaan Duchovnyn vuoksi. Ei niin ettäkö hän ainakaan yleensä olisi huonokaan elokuvissa, mutta jotenkin se mitä hän sai itsestään esille televisioruudussa ei välittynyt valkokankaalle saakka ja sen huomaa varsinkin kun vertaa hänen tähdentekijäsarjaansa siitä tehtyihin elokuviin. Uskaltaisikohan väittää, että osasyy on hänen puhetavassaan joka on väsyneen monotoninen ja joka sen vuoksi antaa hänestä vähän liian slackermaisen kuvan joka puolestaan sopii aika rajattuihin roolihin. Eli hän olisi enemmän kotonaan Coen-veljesten komedioissa (vrt. The Big Lebowski) kuin naamaa vääntelemässä Evoluutiossa ja jonkinlaisissa luuserirooleissa taikka ainakin heissä jotka ovat pudonneet jalustaltaan. Mistä todisteena Californication jossa hän on varsin hyvä ja joka kas kas, on televisiorooli. Siispä elokuvatähteys ei Duchovnylle koittanut vaan paluu televisioon oli ainakin mediahuomion/suosion osalta pelastus, aivan kuten se oli David Carusollakin, joka tosin on CSI-pestinsä jälkeen jälleen enemmän tai vähemmän kadonnut tähtikartalta.
Caruso näytti Hill Street Bluesin aikoina Alex DeLargelta:
Lieko aika kuunnella vanhaa kunnon Ludwig Vania?

CSI:stä puheen ollen Kuoleman koukussa sisältää toisenkin tuohon sarjakokonaisuuteen kuuluneen henkilön, joka hänkin muuten aika pitkälle omaa tyhmyyttään pilasi maineensa juuri sen ollessa saavuttamassa korkeimman pisteeensä, mutta hän ei näemmä ole pystynyt maahansyöksyään oikaisemaan. OG-CSI:ssä mukana ollut Gary Dourdan sporttaa tässä Alien nelosestakin tuttuja rastojaan ja vaikuttaa esittävänkin samaa hahmoa kuin tuossa xenomorphsaagan surkeimmassa osassa.

Kuoleman koukussa on ihan ok jännityselokuva, mutta jos jaksatte odottaa hetken niin on siinä jotain erikseen mainittavan hyvääkin.
.
..
...
Timothy Hutton esittää stereotyyppisen sekopääcoolgangsteriroolinsa asiaankuuluvalla tarmokkuudella ja...
.
..
...
no siinä se oikeastaan olikin.

Kuoleman koukussa on ihan ok, että ei siinä ole yhtä seikkaa lukuunottamatta mitään joka saisi varsinaisesti suuttumaan, tms., mutta eipä siinä ole myöskään mitään erityistä mikä saisi sanomaan sen olevan erityisen hyvä tai mieleenpainuva elokuva. Ollakseen pahassa kamakoukussa oleva lääkäri on Eugene aivan liian kätevä käsistään ja tarkka ajatuksiltaan (vähän kuin House ilman v*ttuilua) jolloin hänen huono asemansa ei kerää laisinkaan sympatiaa koska sitä tietää heti alkumetreiltä saakka, että hänen käy hyvin ja kaikki joista hän välittää tulevat olemaan a-okey. Ja koska se välittämisen kohde on vain joku ihan sama kuka johon Eugene voi ihastua, ei täten Jolielle ole kirjoitettu muuta tekemistä kuin olla nätti ja paikalla. Seiso siinä, ole hyvä. Muut hahmot koostuvat tekoajan (tai esikuvallisten) ns. cooleuteen pyrkineiden trendikkäiden rikoselokuvien äkkivääristä sekopäistä ja täten he saavat välillä jonkin kohtauksen jossa esitellä tatuointejaan, kirosanojen sävyttämän napakan virkkeen sanottavakseen, raivoisan ammuskeluhetken tai jotain muuta iskusävelmäksi luokiteltavaa, mutta olivat he sitten True Romancessa, Léonissa tai jossain muualla niin ihan sama se oikeastaan on koska sellaisessa vaaditaan jotain vaikuttavampaa kuin punalinssiset aurinkolasit, tms.
Kaikki eivät voi olla Drexl ja siten Kuoleman koukussa näillä samaan sen aikaiseen cooleuteen pyrkivillä tempuillaan enemmänkin vain jumittaa sen osoittamaan ikänsä. Joskaan kuluneet hahmot, etukäteen nähtävät käänteet taikka aikaansa sitova muoti eivät ole ne jotka aiheuttavat pahinta närästystä vaan ne ainoastaan kiinnittävät elokuvan tukevasti siihen ok-jalustaan. Se on David Duchovnyn monotonisuus joka enemmän vaivaa, mutta hänen ollessaan ruudussa ei sekään ole se on se yksi kiukkua aiheuttava asia, joskin se liittyy häneen ja hän ei tosiaankaan tee mitään korjatakseen asiaa. Duchovny toimii myös elokuvan kertojaäänenä ja jos se ei vielä riitä että kirjoitettu puhe on selittelevämpi kuin Blade Runnerin pahamainen kertojaosuus niin Duchovny tuntuu äänensävynsä tylsyydellä vielä alleviivaavan sitä kuinka typerää on kertoa katsojalle tapahtumista jotka hän omin silmin näkee. Ehkä tämä olikin audiokirjaksi tarkoitettu? Varmaa on kuitenkin se, että se heikentää elokuvaa.

Tähdet: **

maanantai 14. elokuuta 2017

Ticking Clock (2011)

Perheensä, toimittajan työnsä sekä elämänhalunsa viinahuuruillaan ja pettämisellään menettänyt Lewis (Cuba Gooding Jr.) aikoo olla vieläkin sterotyyppisempi koska uusi suhdekin kariutuu kun masentunut mies tietenkin haikailee entisen perään ja sitten sopivasti nykyisen tulevan ex-tyttöystävän elämän päättää sarjamurhaaja Keech (Neal McDonough) jotta saadaan siitä Lewisille keino ryhdistäytyä elämässään. Keechilta kun jää perään päiväkirja jossa lukee menneiden ja tulevien uhrien kuolinhetket sun muut tarpeelliset tiedot, joten Lewis pyrkii näiden tietojen avustuksella estämään ainakin tulevat murhat, mutta tulee tietenkin itse epäillyksi koska tuntuu tietävän liian paljon murhien yksityiskohdista ja koeta siinä nyt selittää, että hei dude, se murhaaja on aikamatkaaja joka toteuttaa lapsena kirjaamiaan angstifantasioita.

Kuten olen jo aikaisemminkin todennut niin mitä tulee ns. hyvän elokuvan lupaukseen en juurikaan välitä Oscareista sun muista elokuva-alan palkinnoista sellaisen kertojana, mutta tokihan niistä saa ajoittain hyvää triviatietoa mainittavaksi ja samoin kuin horoskoopit voi niitä pitää ainakin suuntaa antavina, mutta ei absoluuttisena totuutena. Joten jos joku näyttelijä tai elokuva on pystinsä saanut uskon sen yleensä tarkoittavan sitä, että se on ansaittu ainakin siltä kannalta että vaikka oma halu olisikin ollut antaa se jollekulle muulle niin varmasti tämäkin vaihtoehto on oikea mitä tulee myöntävän tahon näkökantaan. Se että pystyy asettumaan toisen näkökulman nahkoihin ja ymmärtämään miksi sieltä suunnalta palkinto ojennettiin juuri hänelle tai hänelle on helpointa kun palkitseva taho on jollakin tavalla erikoistunut eikä lähtökohtaisesti koeta olla väkisin kaikkien kaveri. Siksipä Saturn-, Razzie- ja vastaavat palkinnot ovat ainakin tarpeeksi paremman sanan puutteessa uskottavia koska niissä ollaan erikoistuttu ja aivan kuten en odotakaan löytäväni karkkikaupasta lehmänlihaa niin en myöskään odota Fangorian lähtevän täyttämään kategorioitaan romanttisilla komedioilla, ihmissuhdedraamoilla ja kaikella mitä vain mieleen juolahtaa. Täten vaikka pidänkin jotain MTV:n paras suutelija-palkintoa naurettavana niin ottaen huomioon kuka sitä palkintoa on antamassa ja mikä kohdeyleisö on, on se aikalailla looginen. Oscarit puolestaan ovat palkinnoista epäluotettavimpia ja vaikka suurelta osin niidenkin kohdalla ymmärrän miksi joku saa pystinsä, on tässä pari suurta syytä miksi en luota niihin sen enempää kuin pölynimurikauppiaaseen joka ensimmäiseksi kertoo kuinka jokainen samassa rapussa asuva on jo ostanut hänen myllynsä kun olet talon ainoa asukas. Oscarit ovat kaikkea muuta kuin tiettyyn ns. marginaaliseen kohderyhmään erikoistunut ja siten sieltä ei löydä mitään paras suutelija-kategoriaa vaan pelkästään yleismaallisia ja koska se pyrkii olemaan kaikkea kaikille, eräänlainen elokuva-alan palkintojen supermarketti sortuu se myös auttamattomasti siihen, että kaikki kulmat ovat pyöristetty ja kaikille ollaan siirappisen kilttejä (juontajien kohdalla sen näkee helposti, sillä jos joku vahingossakin koettaa muuttaa valmiiksi kirjoitettujen kaskujen sävyä ei häntä enää vastaisuudessa juontajana nähdä) jolloin myöskään ketään isoa ohjaajaa, elokuvaa, muuta vastaavaa tekijää ei jätetä huomioimatta, mutta tietenkin sillä rajoituksella ettei amerikkalaisina juuri nähdä oman maan rajojen ulkopuolelle ellei sinne ole mennyt omaa rahoitusta. Tämä mieliskely tai suoranainen perseen nuoleminen on myös johtanut siihen, että esimerkiksi kauhuelokuvat ovat lähes poissuljettu asia koska eiväthän sellaiset sovellu Helen Mirrenin Hitlerin salaisten kansioiden transgendersiivooja-elokuvien rinnalle, joten Oscarit ovat kaikkien kaveri kunhan nämä kaverit ovat mielikuvallisesti salonkikelpoisia. Ei se mitään koska onhan aina juuri niitä eri lajityyppeihin erikoistuneita palkintogaaloja ja Oscarit saavat olla se vähemmän keskittyvälle massayleisölle suunnattu turvallinen valinta. Suurempi ongelma Oscarien luotettavuudessa on se, että koska he koettavat liikaa olla kaikkien, eli tässä tapauksessa ainoastaan kaupallisesti riskittömien ja suurimman huomion saavien elokuvien katsojien ystävä, ovat akatemian jäsenet selvästi myös muita helpommin ohjailtavissa kulkemaan tien keskiviivaa pitkin kuin katsomaan näkyykö reunoilta mitään mielenkiintoisempaa. Toisin sanoen kun Oscar-gaala rajaa jotain pois tehdään se liiaksi muita kuin omaa näkemystä kuunnellen, jolloin eriävän mielipiteen sanovat tunnutaan hiljennettävän ja siksi moni tyytyy olemaan samaa mieltä vain koska haluavat tulla hyväksytyksi joukkoon jota pitäisi pikemminkin vältellä kuin lähestyä. Kuten jo aikaisemmin sanoin en kuitenkaan yleensä vastusta edes Oscar-valintoja koska vaikka ne saattavatkin olla ehdollistamisen tai vain yksinkertaisesti jonkinlaisen laiskuuden tuloksia, niin enimmäkseen ne ovat tapahtumaa ajatellen ymmärrettäviä. Olin sitä mieltä, että Heath Ledger sai postuumin palkintonsa yleisen mielipideilmaston painostamana ja jonkinlaisena Oscareiden markkinatemppuna, mutta olihan hän hyvä. Hans Zimmerin Inception-score oli mielestäni onnistuneempi kuin Trent Reznorin Social Network ja tässäkin tapauksessa uskoin joitakin päitä painaneen imagollinen juttu kun palkitako taas kerran mielikuvaltaan rintaa röyhistelevän mahtipontinen myllytys vaiko supertrendikkään sosiaalisen media-ilmiön ns. kokeellinen elektronisambienttinen äänimaisema, mutta onhan se Reznorin score varsin onnistunutta. Et cetera ja niin edespäin. Molempien esimerkkien kohdalla uskon vielä niiden palkitsemisen olleen jonkinlainen keino tavoitella nuorempaa yleisöä Oscareille jotta he kaikki eivät siirtyisi katsomaan kuka sen paras suutelija-pystin tällä kertaa saa. Tietenkin saatan olla väärässä, oikeassa taikka osittain molempia, mutta kun tällaisia tapahtuu edelleen toistuvasti niin se johti jo aiemmin siihen, että sellaisen vuoksi Oscarit ovat mielestäni epäluotettava laadun tae. Varsinkin kun neljästi Oscarit ovat menneet siten, että en mitenkään saata uskoa niitä annettaneen oikeasti syistä ja vaikka osa (kaksi) tapauksista on osoittanut urallaan montakin kertaa ansaitsevan palkintonsa niin silloin kun se viimein tuli oli se ansioitta. Noina kertoina kyse ei ole ollut vain siitä, että ajattelisin jonkun muun ehdokkaista olleen parempi vaan tulloin jokainen muista ehdokkaista on ollut parempi ja silloin palkinto annettiin syystä joka on yhtä rehellinen kuin se miksi työpaikan saa johtajan ilman koulutusta ja kokemusta oleva sukulainen eikä henkilö joka on opiskellut alaa ja on viimeisen vuoden ollut paikalla vaikkapa harjoittelijanimikkeen alla.
- Martin Scorsese on tehnyt urallaan aivan käsittämättömän hyviä elokuva ja ollut ainakin ehdokkaana käytännössä jokaisesta niistä ja sitten hän sai paras ohjaaja-palkintonsa yhdestä uransa liukuhihnamaisimmasta elokuvastaan, teoksesta jollaisen hän voisi vääntää vaikka unissaan ja siltä The Departed aika pitkälti vaikuttikin. Hän sai Oscarin koska sitä ei enää kehdattu olla antamattakaan ja saatiinhan sillä iso mediahuomio kun pitkän odotuksen jälkeen mestari oli päässyt arvoiselleen paikalle ja siitä kirjoittivat jokainen ja useampikin. Se oli säälipalkinto joka on yhtä nolo kuin tulla viimeiseksi hippohiihdoissa ja saada silti pokaali koska kenenkään mieltä ei haluta pahoittaa. Scorsese varmasti itsekin ymmärtää tämän eikä varmastikaan pahemmin ylpeile saavutuksellaan.
- Al Pacino on ollut urallaan näyttelijöiden näyttelijä, mies jonka jokainen ele sekä sana naulitsee katsojan kuin katsojan. Mestari jonka eteen tulee kumartua ja pyytää anteeksi ettei ole hänen arvoisensa. Sitten hän sai paras miespääosa-Oscarin samalla tavalla kuin Scorsese ohjauspystinsä, tekemällä itselleen by the numbers-suorituksen joka sattui hänen kohdallaan myös olemaan se ns. sairausrooli, joten ka-ching! ja Sademies taas kerran. Tässäkin tapauksessa uskon sademiehisyyden ohella asiaan vaikuttaneen liikaa ajatus, ettei me voida taas jättää Pacinoa huomioimatta. Joten jos se palkinto ei olisi tullut Naisen tuoksusta olisi se tullut seuraavan vuoden Carlito's Waysta.
- Kim Basingerilla ei kenties ole samanlaista historiaa kuin Scorsesella ja Pacinolla, eikä Oscarin saatuaan myöskään sellaista tulevaisuutta joka osoittaisi hänen olevan niin hyvä näyttelijä jonka roolisuoritukset ansaitsevat palkintoja (edes Razzieta), mutta hän toki oli varsin kelvollinen L.A. Confidentialissa. Jep, kelvollinen onkin aina se paras vaihtoehto. Vaikka Basingerin rooli edellyttikin tiettyä visuaalista ilmestystä johon hänet saatiin vaivattomasti sopimaan oli hänen varsinainen esiintymisensä niin vaisu ja harmiton, että tässä kohdin tulee mieleen klassinen väite siitä kuinka lapsenikin olisi voinut maalata tuollaisen taulun. Elokuva ympärillä oli kuitenkin silkkaa A-luokkaa ja kun kaikki muut osat ovat kohdallaan on sen myötä helppo saada raon välistä työnnettyä myös se pieni roska silmässäkin ja tosiaan koska Basinger oli kelvollinen ei hän pilannut elokuvaa, mutta palkintoaan ajatellen hänet pitää pystyä erottamaan sooloksi ja silloin huomaa ettei hän ole niin hyvä että olisi jotain parantanutkaan. Tästä syystä ei olekaan outoa ettei L.A. Confidentialin jälkeen jatkunut ura ole tarjonnut enää vastaavia häiriöitä matrixissa. En tahtoisi sanoa tätä koska se kuulostaa hieman alentuvalta, mutta Basinger on elokuvissaan koriste, ei näyttelijä yhtään sen enempää kuin Paris Hilton on näyttelijä... tai laulaja.
- Olihan tämä nyt aika pitkä matka päästä Cuba Gooding junioriin, joka sitten on se neljäs jonka saamaa Oscaria en ymmärrä vaikka kuinka hakkaisin päätäni seinään. Scorsese, Pacino ja Basinger eivät ehkä mielestäni ansainneet Oscariaan, mutta heistä kaksi ensimmäistä teki ainakin vielä palkitsemisensa aikana jälkeä joka keskitasollakin oli parempaa kuin monien parhain kun taas viimeisen kohdalla elokuva oli niin hyvä, että hän meni siellä joukossa pää kumarassa ja hupun alle piiloutuneena. Jerry Maguire puolestaan on jo elokuvana niin keskitason pehmustettu yleisönmiellyttäjä, että on toki helppo ymmärtää miksi sellaista on kiva katsoa, mutta siinä ei silti ole mitään sen ihmeellisempää kuin aamuisessa hampaiden pesussa: ei sitä edes ajattele, se on pelkkää rutiinia. Mitään ihmeellistä ei ollut myöskään Cuubbiksen roolisuorituksessa joka toki erottui muista silloisista ehdokkaista olemalla ainoa äänekäs kuin nälkäänsä huutava vauva ja ehkä se sitten sekoitti akatemian jäsenten ajatukset, mutta itse esiintyminen oli ihan samaa säilykelihaa mitä näkee jokaisessa kevätjuhlateinikomediassa ja vaikka sitä voisikin väkisin hakea kehua sieltä suunnalta että nyt Oscareissa huomioitiin jotain mitä ei normaalisti haluta edes ajatella, eli juurikin teinikomediaa, niin sitähän Jerry Maguire ei kuitenkaan pyrkinyt olemaan vaan taas kerran yksi Sademies (sairaus oli nyt itseluottamuksen puute, mutta samaa altavastaajakamaa kuitenkin). Se että siellä oli Gooding Jr. nussimassa piirakkaa ja huutamassa kuinka kaikilla on bileet jee! ei ole yhtään sen enempää kehuttavampaa kuin se torimunkkia ajava aikuinen lapsi joka huudattaa Scooteria koska se sanoo jump jump jump! Se että Gooding sai Oscarin on akatemian jäsenten silloisesta aika varmasta humalatilasta huolimatta koko gaalahistorian suurin virhe ja ottaen huomioon miehen uran ennen ja jälkeen voiton on selvää ettei hän sovellu muuhun kuin suoraan videolle-kamaan ja sekin on yleensä jo liikaa. On useita näyttelijöitä jotka eivät onnistu hyödyntämään Oscar-mainettaan muutoin kuin pr-ihmisten laittaessa sen milloin minkäkin Catwoman-kakkapökäleen kanteen, mutta ainakin he edes ajoittain osoittavat siellä jossain syvällä piilevän sen valon joka aikoinaan kirkkaana paloi. Gooding on Oscareiden Steven Seagal ja tämä Ticking Clock on taas yksi niistä elokuvista joka todistaa, että jos Gooding on koskaan ollutkaan hyvä niin ei tässä elämässä.
Ticking Clockissa hänen hahmonsa on naurettavan kliseinen mistä en kuitenkaan syytä Goodingia vaan kirjoittajia, mutta esittäjää voi kyllä syyttää siitä että jos esitetään sitä tavanomaista kärsivää reportteria joka syöksyy epätoivoiseen kissa ja hiiri-leikkiin jossa aika on hupenemassa kuin vesi siivilästä niin ehkä, kenties, mahdollisesti sitä voisi edes yrittää tuoda rooliin muutakin kuin mä oon niin väsynyt, saan mä mennä himaan-asennetta. Sitä olisi varsinkin tarvittu siinä vaiheessa kun Cuubbis ymmärtää ettei hänen johtolankojensa päässä oleva pikkupoika olekaan murhaajan sukulainen vaan murhaaja itse ja nyt pitäisi pohtia voisiko tulevat hirmuteot estää tappamalla murhaaja ennen kuin hänestä tulee sellainen, ja tuolloin Cuba on edelleenkin kuin ei jaksaisi välittää muusta kuin lähestyvästä kahvitauosta. Huvittavaa koska nimenomaan energisestä (en sanonut hyvästä) esiintymisestä Gooding tuli alunperin tunnetuksi ja nykyään hän vaikuttaa ainoastaan masentuneelta. Liekö se seurausta A-listalta putoamisesta?

Ticking Clockin idea aikamatkaavasta sarjamurhaajasta joka noudattaa omassa päiväkirjassa olevia tapposuunnitelmia/-fantasioita on samalla tavalla mainio kuin Casper Van Dienin Thrillseekersin tarina aikamatkaajista jotka vierailevat menneiden aikojen katastrofeja katsomassa, joskin tässä tapauksessa se tieteiselementti on osan aikaa aika tarpeeton. Se että tyypillä on kirja jossa kuvataan tulevia murhia ja ne ovat aikataulutettu ei edellytä aikamatkustamista koska missä sarjamurhaajatarinassa tappaja ei olisi jo etukäteen kirjannut ylös suunnitelmansa? No kuitenkin, plussaa sen aikamatkaajan murhamotiivien kohdalla siitä, että nyt ei tarkoituksena ole mennä tappamaan Hitleriä taikka Titanicia vaan ihan vain itsekkäästi niitä henkilöitä joihin oli aikoinaan suuttunut. Ei edes suurta suunnitelmaa tappaa syntisiä, mormoneja tai jotain erikoistumiseen soveltuvia kohteita, vain heidät jotka sattuivat jostain syystä ärsyttämään. Mikä onkin elokuvan parhaimpia ajatuksia sillä nyt tieteiselementeistä huolimatta tässä ei ole jotain kaukaista ja elämää suurempaa punaisena lankana, vaan kesiössä on ihan tavallinen päiväkirja johon on lapsena kirjoittanut ihastumisensa, toiveensa ja kaiken muunkin jotka nyt vain pääsee aikamatkaamisella toteuttamaan eikä muista kuinka lapsena ajatteli lapsen tavoin, mutta ei enää ole lapsi. Siksipä se keskittyy murhaamiseen eikä suuhun tulleiden sammakoiden estämiseen joka olisi vielä läheisempää meille kaikille. Mutta juuri se arkinen päiväkirjaan kirjattujen tuntemusten toteuttaminen on se mikä tekee tästä kiinnostavan. Tekisivätpä näyttelijät saman.
Tykkäsin myös siitä, että Keech sai alkuperäisen ideansa aikamatkaamisesta juurikin Lewisilta joka rohkaisi häntä keksijän uralle tietämättä mihin se johtaisi. Olin myös hyvilläni siitä etteivät ne aikamatkojen aikana tehdyt tempaukset tee radikaaleja muutoksia ympäröivään maailmaan, jolloin yksi väärä askel ei saa liskohirviöitä valtaamaan maailmaa eikä kättelyn unohtaminen syökse ihmisiä alkoholismiin ja itsemurhiin, vaan jos joku kuolee niin se on kakka juttu se, mutta maailma jatkaa käytännössä tutulla radallaan. Joten elokuvan juoni ei ole mielestäni huono vain oikeastaan sen kantaja, koska Ticking Clock olisi ansainnut päähenkilön joka ei olisi niin naurettavan kliseiseksi kirjoitettu ja jota ei esitettäisi niin pahuksen löysästi.

Olisi jotenkin toivottavaa, että vaikka nimien kohdalla kääntäjä saattaakin tehdä virheen epäselvän ääntämisen vuoksi niin ehkä varsinkin sellaista epäillessään voisi vilkaista lopputeksteistä ne nimet. Nyt siis Lewis onkin muka Louis ja Shelly on Sally. Onneksi Shellysally käy vain vierailemassa, mutta Lewislouis on mukana koko matkan.

Aika hyvä musiikki.

Tähdet: **

lauantai 12. elokuuta 2017

Into the Storm (2014)

Myrskynmetsästäjädokumentaristit etsivät tornadoja ja muita kovia puhureita.

Twisterin found footage-versio. Pienempi budjetti, vähemmät tunnetut tekijät, huojukamera ja tietenkin kosiskellaan nuorempaa yleisöä keskittymällä enemmän teineihin sekä Duudsoneihin jotka kuvaavat goprolla temppujaan youtubeen, joten ollaan selkeästi ajassa kiinni. Hetkessä joka vanheni jo ennen elokuvan valmistumisvuotta. Awesome!
Ihan kelvollista ajantappoa aivan kuten mainitsemani Twisterkin oli, mutta se kelvollinen ajantappo tehtiin vuonna 1996 ja vaikka en uskonutkaan tämän olevan hahmoiltaan taikka tarinaltaan sitä syvällisempi niin ehkä se olisi voinut ainakin katastrofikuvaukseltaan olla vaikuttavampi kuin lähes 20 vuotta aikaisemmin tehty esikuvansa. Ei Se Into the Stormin 50 miljoonan dollarin budjetti kuitenkaan niin pieni ollut, eikä sitä ainakaan käsikirjoitukseen taikka sitä lukeviin näyttelijöihin kulunut. Mikä ei siis tarkoita ettäkö Into the Storm olisi tehosteiltaan mikään Sharknado, mutta se on lajityyppinsä edustajaksi valitettavan arkinen.
Plussaa siitä, että vaikka found footagea onkin niin kyseessä ei ole elokuva joka tukeutuisi vain siihen tai edes käyttäisi sitä siten, että heilutellaan hysteerisesti vain koska voidaan ja luullaan sen olevan lajityypin tärkein osanen.

Lykkäsin tämän julkaisua muutamalla tunnilla odottaakseni luvatun Luciferin hännän (ts. nyt vielä euroopassa voimissaan olevan lämpöaallon) aiheuttaa myrskyä ja tulihan se viimein sieltä.

Tähdet: **

perjantai 11. elokuuta 2017

Tappolistalla (The Heavy, 2010)

Naurettavan alleviivatusti muka cool Boots (Gary Stretch) on rikollispomo Anawaltin (Stephen Rea) oikea käsi, mutta Boots on tietenkin niitä tyyppejä joita kukaan ei käske joten se tarkoittaa, että hän tekee kuuliaisesti kaiken mitä pomonsa käskee, Bootsilla on myös moraalikäsityksensä jonka vuoksi hän ei voi esimerkiksi tappaa kissaa, mutta voi hakata sen itseään puolta pienemmän (siis Bootsia ei kissaa pienemmän) naispuolisen omistajan ja valehdella hänelle tappaneensa kissan. Lisäksi Boots ei tapa koska ei ole tappaja ja siksi tappaa käskystä joukon kamakauppiaita ollen nyt valmis maksusta salamurhaamaan poliitikkoveljensä (ts. se ns. hyvä poika) Christianin (Adrian Paul), joka aikaisemmin kertoi olevansa kuolemansairas koska hänella on paksu sydän tai jotain ja vain Bootsin luovuttama luuydin voisi hänen pelastaa. No, mutta onhan Bootsilla sentään hyvä syy suostua murhaamaan kuolemassa oleva veljensä, hän kun on Christianille vihainen siitä että joutui juuri poliitikkoveljensä vuoksi vankilaan...murhasta. Tiedettehän, olen vihainen jollekulle muulle koska olen itse tehnyt väärin. Se on aina ne muut en minä. Elokuvan sankari, olkaa hyvä.
No, onhan se Christian tietenkin täysi mulkero, mutta hei, hän  onkin poliitikko.

Tämän elokuvan wikipediasivusta puolet on pelkästään elokuvan soundtrackin kappaleiden listausta ja loppupuoli kattaa sekä juonen että tekijäesittelyt. Onko se sitten hyvä asia vai ei antaa se kuitenkin mielikuvan siitä kuinka itse sisällöstä ei ole juurikaan kerrottavaa ja suurelta osin tämä pitääkin paikkaansa. Muistatteko kuinka Guy Richie sai uransa alkupuolella kritiikkiä siitä, että olisi käytännössä ainoastaan brittiversio Quentin Tarantinosta ja Lock, Stock et cetera kuten myös Snatch vaikuttivatkin suuresti siltä kuin ne olisivat vain modernimmalla soundtrackilla ja hektisemmällä leikkauksella tehtyjä cockneydubbauksella olevia Pulp Fictioneita, mutta ainakin nyt katsoen ne ovat edelleenkin sitä ja samalla silti enemmänkin vain vaikutteita ottaneita kuin suoranaisesti härskejä kopioita, millaisia käänteentekeviksi, tms. kehutut elokuvat usein saavat osakseen. Tappolistalla pyrkii aikalailla samaan ja niinpä jokainen hahmo on olevinaan niin kova että heillä voisi rikkoa vaikka kiviseinän jollaisia he elonmerkeiltään tuntuvat esittävänkin, väkivalta on äkillistä, rajua ja tehty muka sikasiistin värisekoilun ja leikkauksen tukemana, ääniraita on täynnä jotain tosi makeeta kamaa (score on Paul Oakenfoldin ja muualla soi muun muassa Placeboa) ja muutenkin kaikki vaaditaankin on pistetty sisältöön, mutta minkään kohdalla ei ole edes yritetty ylittää esikuvia saati edes päästä niiden tasolle. Gary Stretchin Bootsista koetetaan väkisin vääntää supercoolia tyyppiä jollainen katsoja voisi vain toivoa märissä unissaan olevansa, joten hän on John Wick, Léon ja koko Smokin' Aces yhdessä lihakassissa, mutta kun esittäjänsä on vähemmän eloisa kuin pysäytyskuva kuolleesta ja roolihahmonsa nimi on Boots ei hänestä saa irti kuin tahatonta koomisuutta. Boots on liiallisella yrittämisellä cooliksi kirjoitettu hahmo ja siten siinä on päädytty pelkäksi väsyneeksi kliseeksi, kun taas vastaavasti sitä kaikkea esittämään on päästetty tyyppi joka ei koeta edes hengittää pysyäkseen elossa. Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin on elokuvan mielenkiintoisin esiintyjä Vinnie Jones ja hän näyttelee taas sitä itselleen tavanomaista jäykkänaamaa joka hakkaa muita naamoja, mutta tällä kertaa hänelle on luotettu sanottavakseen aika paljonkin äijäilydialogia eikä pelkkää murahtelua. Ei hän hyvä ole edelleenkään, mutta oli mielenkiintoista kuinka hän pääsi tässä tutussa roolissaan viimeinkin myös puhumaan niitä muka kiinnostaviksi tarkoitettuja sanoyhdistelmiä. Stephen Rea ja veljesten isää esittävä Christopher Lee ovat tietenkin tuomassa uskottavuutta ja ovatkin varsin hyviä, mutta ei heitä tuotu kantamaan koko elokuvaa vaan pelkästään vierailemaan ja Leen osa onkin niin pieni, että jos erehtyy aivastamaan väärällä hetkellä saattaa missata koko kaverin.
Se ainakin olisi auttanut jos tempoa olisi lisätty, koska silloinkin jos Richieta piti Tarantino-imitaattoria niin ainakin hän omilla rikoselokuvillaan nosti volyymia erottuakseen edes sillä tavoin, kun taas Tappolistalla kulkee bensamittarin ollessa jo punaisella. Tästä syystä wikipediassakin puolet Tappolistalla-sivun sisällöstä luovutettiin soundtrackille, koska mitä muuta siellä olisi voinut olla?
Kuvaavaa lienee se, että minusta ehdottomasti mielenkiintoisinta oli se kuinka Stephen Rea muistutti Geoffrey Rushia vaikkapa House on Haunted Hillissa (jossa hän puolestaan oli Vincent Price), Vinnie Jones Liam Neesonia Batman Beginsissa ja Adrian Paul Javier Bardemia Menetetyssä maassa:

Joskin myönnettäköön, että Bootsin loppuratkaisu oli aika veikeä siitäs sait-tempaus, vaikka ei sinänsä mikään yllätyskäänne yrityksestä huolimatta ollut. Tällä elokuvalla on paha tapa paljastaa kortit liian aikaisin ja olettaa ettei niitä huomattu.

Tähdet: **

torstai 10. elokuuta 2017

Stolen (2012)

Rosvo Willin (Nicolas Cage) suorittama keikka menee mönkään ja hänet passitetaan vankilaan. Ennen kiinnijäämistään muusta porukastaan erkaantunut Will poltti rahasaaliin pienemmän tuomion saadakseen, mutta nyt vapauduttuaan saa huomata etteivät vuosia kaunaa kantaneet pidätyksen tehnyt FBI-viranomainen Tim (Danny Huston) ja vapaaksi jäänyt rosvokollega Vincent (Josh Lucas) edelleenkään usko rahojen tuhoutumiseen ja ovat siksi Willin perässä heti vankilan oven jäätyä taakse. Vincent on sittemmin vahvasti pöpiytynyt lavastaen jopa kuolemansa, minkä vuoksi kun hän kaappaa Willin murjottavan tyttären Alisonin (Sami Gayle) saadakseen osuutensa aiemmasta ryöstöstä ei Will saa Timia uskomaan tytön olevan kaapattu, kun miten muka kuollut tekee enää mitään muuta kuin maatuu. Sano se, mitä häh? Alkaa siis niin sanottu epätoivoinen taistelu aikaa vastaan kun Will koettaa löytää tyttärensä ja en tajua miksi kun kaikki muut ovat heti Willin nähdessään, että dude, minne sä piilotit rahat ja älä väitä polttaneesi niitä kun ei kukaan kuitenkaan usko, on samaan ryöstokoplaan kuulunut Riley (Malin Åkerman) vaan, että hei kiva nähdä, mennään kahville ja friendship is magic.

Nicolas Cage on aika mainio näyttelijä ja sitä varsinkin silloin jos todella yrittää. Koska on olemassa vakavasti otettava-Cage ja on kreisi-Cage ja molemmat voivat olla yhtälailla loistavia kun edellinen tekee ne palkintoehdokkuusroolit jotka saavat yksinäinen kyyneleen vierähtämään poskelle ja sitten toisaalla on se Cage joka syö ötököitä ja kiljaisee "wouh!" kun hyppää pöydälle pitäen päässään peruukkia joka näyttää joltain tienvarsiraadolta. Hienoa on se kuinka usein Cage tuntuu arvostavan molempia puoliaan. panostaen niihin koko sielullaan. Sitten valitettavasti on se kolmas Cage joka ei ehkä oikein osaa päättää kumpi olisi ja tällöin hänen roolisuorituksensa jää sillä tavoin puolitiehen, että se vaikuttaa kuin hän tyytyisi vain toistamaan niitä maneereja joita häneltä juuri odotetaankin. Haluatte kreisi-Cagen, no tässä woohoo ja saanko jo mennä kotiin. Ai, vielä vakava-Cage? No, eipä tässä hymyilytä kun olen tekemässä taas yhtä elokuvaa vain maksaakseni verovelkani.  Sitä Cagea ei kukaan kaipaa, joten painu mäkeen siitä. Vero-ongelmat ovat varmasti saaneet Cagen valitsemaan elokuvia puhtaasti rahan vuoksi ja niissä hänen osuudekseen riittää pelkkä oman nimen kuin kykyjen käyttö. Jotta Cage voisi olla lahjojensa arvoinen vakava-Cage taikka kreisi-Cage pitäisi hänellä olla vapaus valita elokuvansa ilman tuollaisia ulkoisia vaikutteita ja niiden tulisi olla jotain jo idealtaan hieman kiinnostavampia kuin pelkkä liukuhihnamainen valmiiksi täytettyjen pisteiden yhdistely, tai niissä vähintään pitäisi olla tekijöitä joiden joukossa Cage voi rauhassa päästää itsensä irti ilman ajatusta, että hän joutuisi yksin kantamaan koko elokuvaa. Stolen on kuin Con Air, ihan silkkaa löysää guanoa tarinaltaan ja siten jotain jossa ei välitä hevonkukkuakaan kuka esittää ketäkin tai kuka sen ohjaksissa on, koska ihan yhtä hyvin tämä voi olla 170 miljoonan dollarin Tom Cruise-myllytys kuin 50 euron Steven Seagalin ukrainakamaa ja silti se olisi sama leffa. Joten tämä elokuva vaikuttaisi ensisilmäykseltä taas yhdeltä niistä jotka Cage teki jotta sai verorästejä lyhennettyä, mutta onneksi tämän ohjaajana on myös sen tuikitavalliselta kuulostavan Con Airin luotsannut Simon West joka tietää kuinka tehdä aivotonta, mutta ehdottoman tehokasta toimintaa ja aivan kuten siinäkin elokuvassa on tässä mukana mainioita sivuosanäyttelijöitä jotta Cage voi tarvittaessa vetää henkeä kun vakavammassa actionmoodissa alkavat jalat menemään maitohapoille. No, sääli vain ettei tämä ole lähelläkään Con Airia vaan nimenomaan juuri sellainen keskitason keikkatyö jonka toki katsoo läpi sujuvasti ja kaikki on ihan ok-tasoa esiintymisistä toimintaan et cetera, mutta joka lopputekstien aikana alkaa jo varisemaan pois muistista koska siinä ei ole mitään erityistä. Ongelmana pidän erityisesti sitä, että vaikka Stolen pyrkii olemaan enemmän vakavahenkinen trilleri kuin fantsua toimintamättöä niin se ei ole tarpeeksi kumpaakaan, eikä siis Cagekaan vaivaudu toteuttamaan parhaintaan vaan on vain koska on vain ja on sitä selvästi vain koska Simon West sattui pyytämään mukaan ja nyt tehtiin ystävänpalvelus (tämä ilmenee Stolenin behind the scenes-dokumentaarista). Oikeastaan hieman häiritsikin ne pari kertaa kun Cage koetti vetää esille kreisikorttiaan koska hän on se tämän elokuvan vakava hahmo (hän on nyt Liam Neeson Takenissa) ja on Josh Lucasin vuoro olla se outo tyyppi jolla on oudot vaatteet, oudot eleet ja todella pelottava peruukki. Mutta Lucas ei ole Cage vaikka kuinka kammottava kampaus päätä koristaisikin, eikä siten myöskään osaa olla yhtä vakuuttavasti ylitse vetävä ja täten olisikin toivonut, että oltaisiin sitten karsittu kokonaan pois ne kevytviihteellisemmät elementit päätyen siihen isätoimintaelokuvaan joka tämä ilmeisesti on Cagen mielestä ollut. Vaikka isätoiminnat usein päätyvätkin hienoiseen ryppyotsaisuuteen uskoisin synkemmän kokonaiskuvan olleen tällä kertaa paremmin Cagelle sopiva. Oli miten oli, nyt Stolen on vain se kolmastoista elokuva tusinassa ja siksi vaikka se ei olekaan surkea niin en laisinkaan ihmettele sitä miksi se floppasi.
Tässä samalla totean, että jos Stolenista olisi tosiaan poistettu ne mukavitsikkyydet, tms. niin parhaimmillaan se olisi parantanut Lucasin roolisuoritusta ja heittänyt vesilintua Danny Hustonin Gene Hackman Kovaotteisissa miehissä-lainalla (ulkoinen imago oli silkkaa Popeye Doylea), mutta se olisi tarkoittanut myös sitä että Mark Isham olisi varmastikin säveltänyt elokuvaan erilaisen musiikin joka nyt ollessaan kuin jostain 70-luvun brittijännäristä starring Michael Caine Stolenin maukkain osa.

Never forget.

Tähdet: **

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Battle of the Damned (2013)

Ilmeisesti lähitulevaisuudessa raivotautizombievirus päsee valloilleen ja tartuttaa sen verran paljon ihmisiä, että koko kaupunki pistetään karanteeniin josta ei ole mahdollisuutta poistua ja jonne ei ole lupa mennä. Siksipä supersotilas Max (Dolph Lundgren) lähetetään saartoalueelle aikeenaan pelastaa sisäpuolelle jäänyt viruksen luoneen rosvoparonin tytär Jude (Melanie Zanetti). Jääkiekkosuojukset päälle ja vetämään zombeja pataan.
Kunhan Maxin tiimi on syöty tai jotain tavoittaa hän viimein Juden, mutta ongelmaksi ei jääkään enää vain alueelta kahdestaan pääseminen ja mielellään vielä elossa, vaan nyt pitäisi vielä kestää neidin seurassa olevaa pientä selviytyjien ryhmää joista ei kukaan eikä etenkään diktaattorina joukkoa johtava Duke (David Field) luota Maxiin. Kiire alkaa olla kova koska valtio aikoo napalmoida koko kaupungin tuhotakseen viruksen ja peittääkseen jälkensä (Umbrella taas kerran), mutta onneksi alueella partioi myös tappajarobottien legioona jotka ajoittain jopa tottelevat Maxin käskyjä.

Dolphin renesanssin hauskimmilta kuulostaviin elokuviin lukeutuva Battle of the Damned ei ole Asylum-elokuva, mutta sellaiselta se tottavie kuulostaa. Ihan oikeasti, zombeja, robotteja ja post apokalyptista Mad Max-porukkaa esittämässä koomisuuteen sortuvaa äijäilyä ja kokemassa tamagotchilla ohjelmoituja tietokonetehosteita. Eikä tietenkään saa unohtaa kuvausta jonka mitä ilmeisemmin on suorittanut aika pahassa humalassa oleva porukka ja siksipä kehotankin varaamaan katselua varten jotain joka hillitsisi merisairauden oireita. Eipä se mitään sillä varsin viihdyttävää toimintaviihdettä Battle of the Damned on eikä vertauksestani huolimatta aivan samanlaista komediatrashia kuin vertailuna olevat Asylumin elokuvat yleisesti ottaen ovat, vaan mitä ilmeisemmin Battlesta on haluttu tehdä jokseenkin vakavasti otettava tieteistoimintaelokuva joka tosin tässä tapauksessa tietenkin tarkoittaa Albert Pyunin Nemesiksen ja Sam Firstenbergin Cyborg Copin kaltaisia B-mestariteoksia,
jolloin ero esimerkiksi johonkin Robotic Copin kaltaiseen pökäleeseen on siinä, että huumori on enemmänkin tahatonta kuin sekä tahatonta että tahallista, joka siis on Asylumin modus operandi (Battlen traileri antaa enemmän sen suuntaisen kuvan sisällöstä).
Lundgren on varsin hyvässä terässä osoittaen ettei kaikilla reliikkiactionstaroilla ikä paina niin paljoa, että roolisuoritukset tulee tehdä istuen sekä antaen jonkun muun dubata vuorosanat (vrt. Steven Seagal) ja vaikka Battle kenties juonellisesti onkin kuin Resident Evililla maustettu Doomsdayn jatko-osa ja sen tavoin erittäin vahvasti John Carpenterin Escape From New Yorkin tribuuttiteos niin zombeista huolimatta uskaltaisin väittää, että myös Crysis-pelit ovat vahvasti toimineet esikuvina. Tai ainakin sen ainoan Crysis-kokemukseni (kakkososa PS3:lla) perusteella väitän näin ja se tuli mieleen etenkin alussa kun näki Dolphin vetävän futuhaarniskassaan jalkapatikkarallia tuhoutuneessa kaupungissa joka oli kuin Crysis kakkosesta, mikä ei aivan ilmene valitsemastani kuvasta, mutta ei myöskään budjetista ja silti sen huomaa liikkuvan kuvan kohdalla.
Battle of the Damned ei kuitenkaan siis ole niin fantsua hubaa kuin miltä se lähtökohtaisesti kuulostaa, mutta hieman odotettua vakavampanakin se on mukavan tehokasta B-toimintaa. Joskin onhan se myönnettävä, että kun Dolph ottaa johtaakseen joukon Robby the Roboteja niin sitä olisi ehkä halunnut sen vievän elokuvaa vitsikkäämpään suuntaan kuin minne lopulta mentiinkään, mutta suoraviivainen mättökin on ihan ok.

Tähdet: ***

maanantai 7. elokuuta 2017

Pawn Shop Chronicles (2013)

Joukko narkkareita aikoo ryöstää kollegansa, ihmissika etsii kadonnutta vaimoaan törmäten itseään pahempaan sadistiin ja surkea Elvis-imitaattori ei saa ihmisiä ymmärtämään ettei ole sirkuksen taikuri. Kaikkia yhdistää syrjäkylän panttilainaamossa vierailu, joka on aika surkea tekosyy yhdistää tarinoita koska varmaan he kaikki kävivät samassa ruokakaupassakin tai ajoivat samaa tietä pitkin tai hengittivät samaa ilmaa ja yhtä huonosti nekin tekevät tästä löysästä tarinakasasta kokonaisuuden.
Kuva Slipknotin keikalta:

Minulla oli jostain syystä sellainen muistikuva, että Pawn Shop Chronicles pohjautuisi kirjaan taikka johonkin kovasti kehuttuun käsikirjoitukseen jolla oli pieni, mutta sitäkin innokkaampi fanijoukko joka oli kovin huolissaan kuullessaan tekeillä olevasta elokuvasta. Tuleeko siitä mitään ja hän ja hän nyt ainakin ovat vääriä valintoja siihen ja siihen rooliin, tai ohjaajaksi tai jotain muuta, mutta kuitenkin kyseessä olisi kuin Chuck Palahniukin käytännössä mikä tahansa kirja ja heti syntyy ankaraa vastustusta ihan vain varmuuden vuoksi. Elokuvan tehtävä on sitten todistaa ennakkoluulojen olleen vääriä ja hyvällä säkällä valinnat olivat juuri oikeita kun taas suurimmassa osassa tapauksista se samainen pieni mutta äänekäs fanijoukko käyttäytyy edelleen varmuuden vuoksi kuin kaikki olisi suolesta. No, ilmeisesti muistin alun väärin sillä en ainakaan löytänyt mitään todisteita tukemaan sitä seikkaa, että kyseessä olisi ollut jokin kirja taikka sillä olisi ollut ainakaan mitään muunlaista fanijoukkoa kuin he jotka pitivät Wayne Kramerin aiempaa ohjaustyötä Running Scaredia aliarvostettuna ja heillä oli siksi jonkinlaisia odotuksia Pawn Shop Chroniclesia kohtaan. On hyvin mahdollista, että sekoitin tämän elokuvan The Baytown Outlawsiin joka muuten oli syntyhistorialtaan juurikin kovin arvostettu käsikirjoitus jonka kaikki halusivat nähdä elokuvana, mutta jota ei pidetty kaupallisesti kannattavana ja eikä siinä vielä kaikki, nämä kaksi elokuvaa näyttävät aivan identtisiltä ja satunnaisten irtokuvien perusteella niitä ei edes erottaisi:
Yhteistä Pawnille ja Baytownille on se, että molemmat kuuluvat samaan joukkoon Määränpäänä Gracelandin kaltaisten elokuvien kanssa, eli toiminta on tarkoituksellisen ylivedettyä, pelkistä ns. friikeistä koostuvat hahmot samaten, huumoria on paljon ja pelkästään mustaa ja kokonaisuus on kuin spiidiä napannut tarantinopastissi (ts. useita risteytyviä tarinoita ja sarjatulismalltalkia), mutta etenkin Pawnia ja Baytownia yhdistää tietynlainen punaniskastaili joka molemmissa onkin niin vahvasti lurauttamassa dixietä että sen vuoksi ne kaksi on helppo sekoittaa toisiinsa (huom. Kramer oli ilmeisesti kuitenkin koettanut hakea tarinoille toisistaan poikkeavia toteutustapoja. Yritti, ei niinkään onnistunut). Erotti ne toisistaan tai ei niin turvallista lienee väittää, että jos piti toisesta niin silloin myös toisesta koska pieniä eroavaisuuksia lukuunottamatta liikutaan samassa karsinassa ja tosiaan kuten jo mainitut esimerkit ovat ne aika selvästi tarkoitettu tietylle, kenties aika pienellekin porukalle, joten turha odottaa Pawninkaan olevan kaikkien makuun.
Kuten aina näissä tällaisissa elokuvissa on tässäkin mukana paljon seikkoja jotka kuulostavat aika varmoilta tai ainakin turvallisilta koukuilta, sillä huumoria on runsaasti, puhe/esiintyminen on enimmäkseen varsin vapautunutta ja dialogiin on selvästi panostettu perustoimintaelokuvaa enemmän, mikä varmasti osaltaan vaikutti siihen miten elokuvaan on saatu suuri ja varsin tunnettukin tähtikaarti (mikä ei ole harvinaista tämän lajityypin elokuville) ja sen ansiosta näyttelijöistä myös huokuu ajoittain tietynlainen vapauden tunne, että nyt on ollut kiva tehdä töitä. Mutta kun se huumori on pääosin sysimustaa, hahmot kaikki vastenmielisiä saastakasoja ja kun toiminta alkaa niin se ei ole räiskintää jossa liikutaan ketterästi kuin ballerinagasellit ja kaikki kiiltää ihan sikana vaan naama ruhjotaan muistuttamaan oksennusta ja se iskut aina vyön alle silloinkin kun vasara osuu naamaan Siinä lieneekin se syy miksi niin harvoin tällaiset elokuvat osuvat kultasuoneen vaikka kaikki haluavat olla mukana sen teossa (tässä tapauksessa muun muassa Elijah Wood, Matt Dillon, Paul Walker, Norman Reedus, Brendan Fraser, Thomas Jane, etc.) ja miksi se kuulostaa katsojankin mielestä taatulta viihteeltä, mutta sitten kun katsoo jonkun kusevan housuihinsa kun häntä hakataan tiiliskivellä päähän taustalla soiden jokin reipas 50-luvun popklassikko ja pahoinpitelijä kertoo lukemastaan kirjasta, niin ehkei se enää olekaan niin miellyttävää vaikka kohtauksessa onkin huumoria, toimintaa, mietittyä dialogia ja Marion Cotillard sekä sir Ian McKellen. Sitten pudotaankin kulttielokuvan puolelle ja siellä Pawnin kaltaiset elokuvat ovatkin enemmän kotonaan. Tämä kaikki ei kuitenkaan todista, että Pawn Shop Chronicles olisi erityisen hyvä elokuva edes omassa lajityypissään, sillä vaikka se ei ole missään nimessä huonoin ei se myöskään tuo peliin mitään muuta kuin dlc:n jossa saa Linkille ainoastaan uuden hatun tai jotain. Hieman tulee mieleen elokuva Neljä huonetta, koska samalla tavalla Pawn on rasittavan epätasainen tarinoiltaan, yhdistää ne erityisen huonosti, mikä tulee esille etenkin siinä miten osa on huumoripainotteisempia kuin toiset ja silloin kun se komiikka on vähäisemmässä asemassa muuttuu elokuva pelkästi väkivaltamätöksi (Matt Dillonin tarina olisi hyvin voinut olla jossain VHS:n kaltaisessa kauhuantologissa) jonka kanssa ei ole tiedetty mihin väliin se pitäisi laittaa. Elokuvan tarinoita yhdistävä paikka eli panttilainaamo on ihan merkityksetön kokonaisuudelle ja yhtä hyvin sen olisi voinut jättää kokonaan pois. Jos Pawn Shop Chronicles olisi ollut fanien etukäteen pelkäämä kirjan, tms. raiskaus niin sen saama nuiva vastaanotto olisi ollut heidän puolestaan perusteltu ja kun se sitä olikin ilman oli se edelleen aivan oikea. Kyseessä kun on masentavan epätasainen ja kaikista muka raflaavista hetkistä/hahmoista/kuvakikkailuista huolimatta hämmentävän laiska sekoilu jossa lähtöideat ovat ehdottomasti parempia kuin lopullinen toteutus.
Lievää plussaa kuitenkin lopussa olevasta Elviksen kyläjuhlaesiintymisestä joka muuttuu juuri oikealla tavalla oudoksi hurmoshetkeksi yhdistämään Saatanan ja Jumalan sielukamppailua jenkkilippuihin pukeutuneisiin seksiorjiin ja silti se ei ole yhtään sen oudompi kuin joltain jeesuskanavalta nähty kaupallinen saarnakaatuminen.
Kuitenkin olen sitä mieltä, että antoisin asia jonka sain tästä irti oli se väärä muistikuva.

Arvatkaa mitä olisin halunnut Pawn Shop Chroniclesilta? Enemmän jotain sellaista Smoken tai Clerksin kaltaista fiilistä missä sekalainen porukka saapuu samaan paikkaan ja tarinat tulevat esille siellä käytyinä keskusteluina jotka syntyvät halusta viettää aikaa juuri siellä ei muualla. Ei sen tarvitse olla pelkkää puhetta vaan tapahtumien kuvaus voi ihan hyvin siirtyä pois panttilainaamosta vaikkapa takautumina tai jotain muuna keinona, mutta ei kuitenkaan niin kuin nyt missä yhdistävällä paikalla ei ole mitään muuta merkitystä kuin että siellä joku sattui käymään ja poistui heti siirtymään omaan tarinaansa joka ei siten enää ollutkaan oikeasti yhteydessä muihin.

Tähdet: **

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Siege of the Dead (Rammbock, 2010)

Tai Rammbock: Berlin Underground.

Nynnerö-Michael (Michael Fuith) ei ole hyväksynyt tai edes ymmärtänyt eroa ex-tyttöystävästään ja epätoivoisena lussuna matkaakin neidin luokse käytännössä itkemään ja vinkumaan, että hänet otettaisiin takaisin. Perillä odottaa paria remonttimiestä lukuunottamatta tyhjä tila eikä muistakaan asunnoista suuremmin ihmisiä löydä, mutta kohta kerrostalo saa enemmän kuin tarpeeksi kuokkavieraita kun puhjennut zombievirus leviää kulovalkean tavoin ja lihansyöjät haluavat pureskella heitä jotka eivät vielä eläviä kuolleita ole. Rio Bravo jälleen kerran.

Pakko myöntää etten Siege of the Deadin kantta katsomalla muistanut olinko jo nähnyt sen ja kirjoittanut siitä joten piti tehdä postaushaku olisiko ainakin jälkimmäinen jo toteutunut. Toki olisin heti muistanut etten ollut Siegea nähnyt jos kantta katsomalla olisi ilmennut sen alkuperäisnimi Rammbock, koska tuolloin olisin muistanut sen seikan jonka hetken päästä muistin, eli aikoinaan erään zombieleffaputken kohdalla tekemäni päätös lykätä sen katselua koska ajattelin Siegen jostain syystä olevan muita hivenen kiintoisampi sen ollessa krautzombeilua, aivan kuin se olisi tae mistään. Jos sellainen yleensä mitenkään pitäisi paikkaansa niin sitä mielikuvaa ei kyllä saa tästä Siege of the Deadin kannesta joka on niin geneeeristä liukuhihnailua kuin olla ja voi. No, onhan Siege tarinansa puolesta aika rutiinikamaa jossa siis jälleen kerran pieni joukko ihmisiä joutuu jumittamaan jossain rajatussa tilassa ja hölmöjen päätösten vuoksi he jatkuvasti vain pienentävät elintilaansa, eikä esimerkiksi näyttelemisen taikka maskeerausten puolella tehdä mitään mikä eroaisi lukuisia kertoja koetuista, mutta ei tämä yhtään hullumpi elokuva ole, voittaen ainakin ne kaikki tyypilliset viiden euron budjetin found footage-metodilla tehdyt sontiaiset joiden vuoksi ei sitten edes muista mitkä kaikki on tullut jo katsoneeksi. Found footagen tavoin Siege on kuvattu käsivaralla, mutta ei edes pikajuoksijazombeista ja niiden aiheuttamasta hysteriasta huolimatta sorru epilepsiakuvaukseen vaan tyyli sekä tunnelma pysyttelevät harkitsevan asiallisina. Se missä Siege toimii kuitenkin parhaiten ja nousee hivenen muiden perushyvien lajityyppisisarustensa yläpuolelle on miljöön taidokas käyttö, sillä samoin kuin esimerkiksi Romeron Dawn of the Dead hyödynsi ostoskeskusta oleellisena osana tarinankerrontaa ja samoin teki The Dead savannilla on Siegen kerrostalo oikeasti luonnollisen oloinen paikka niin hyvässä kuin pahassa. Oletettavasti syynä siihen lienee aidolla kuvauspaikalla oleminen kuin studiossa luotu kolmen seinän tila joka aina etenkin televisio-ohjelmissa vie avaruudellaan ajatukset oikeasta asunnosta pois tehden siten todellisuudesta feikkiä ja Siegessä neliömetrinen ahtaus on vain hyvästä. Tämä toimii paremmin kuin REC:ssä, jossa siinäkin samanlainen paikka on varsin hyvin hyödynnetty.
Erinomainen tunnelman lisääjä on myös elokuvan musiikki (Marco Dreckkötter ja Stefan Will) jossa on samanlaista elektronista unenomaisuutta kuin Cliff Martinezin Solariksessa. Mitään mullistavaa tässä ei kuitenkaan ole ja jos ei esimerkiksi ole samaa mieltä siitä miljöön hyödyntämisestä niin sekin on sen jälkeen vain jo muuallakin samassa lajityypissä käytetty elementti, jolloin joillekin Siege of the Dead on ehkä muista poikkeava pääosin vain olemalla saksalainen elokuva jolla voi olla jopa yksi pahasti luotaan työntävä elementti jonka vuoksi sitä jopa inhoaa. Pääosaa esittävä Michael Fuith toki suorittaa roolinsa kunnialla niin on hahmonsa kuitenkin sen verran rasittava, että en mitenkään käsitä ettei kukaan missään vaiheessa läimäissyt häntä kasvoille ja käskenyt ryhdistäytymään. Michael on kuin Night of the Living Deadin Barbara sillä erotuksella, että pois on jätetty se jumitus ja tilalla on pelkkää vinkumista. Toki hän matkan varrella rupeaa esittämään selkärankaa, mutta liian vähän ja liian myöntään. The Tingler ei olisi hänessä viihtynyt.
Siltikin Siege on hyvä lisä liiankin pulskaksi syötettyyn lajityypppiin ja jos sieltä on jotain syytä unohtaa niin se ei ole tämä vaan esimerkiksi nämä:
Joskin oletan suurimman osan jo unohtuneenkin.

Pidin Siegen lopetuksesta joka nykytyylistä poiketen ei ollut nihilismin huipentuma, mutta ei myöskään pelastavan onnellinen eikä edes tuntunut petaavan jatko-osaa vaikka jäikin osin kesken.

Tähdet: ***

Yleensä haluan kirjoitukseni yhteyteen katsomani version kansikuvan ja siten varsinkin kasettien kohdalla päädyn skannaamaan kannen koneelle koska se on usein varmin tapa saada juurikin oikea kansikuva esitteille. Uudempien joka tässä tapauksessa tarkoittaa vaikkapa jostain vuodesta 2010 eteenpäin olevien elokuvien kohdalla on aika todennäköistä löytää sama kansi googlaamalla ja jos näin on niin luonnollisestikaan en näe vaivaa lisäämällä yhtä samaa muiden joukkoon, ja juuri tämän Siege of the Deadin kohdalla olinkin aika varma jotta se sama kansikuva löytyisi ilman skannerointiakin. Siispä hakusanoiksi "siege of the dead dvd" ja heti löytyi sopiva kuva jossa ainoat erot olivat mitättömät (ts. ikärajamerkintä), mutta jokin siinä vaivasi. Pikainen vilkaisu omaan dvd-versioon osoitti mikä se jokin oli. Miten hitossa samalla lainauksella varustettu kehu saattoi kansien välillä muuttua tähtimäärältään? Toki oli se neljä tai viisi on se edelleen varsin hyvä, mutta c'mon hei, siinä meni sekin vähäinen uskottavuus eatmybrains.comilta.

perjantai 4. elokuuta 2017

Train (2008)

Amerikkalainen painijoukkue matkaa junassa Bulgariassa ja sitten alkaa kidutusporno.

Trainin piti kuulemma olla alunperin Jamie Lee Curtisin tähdittämän Terror Trainin remake, mutta sitten ilmeisesti joku ajatteli, että hei, nythän kauhugenressä on Hostelin kaltainen sonta tosi in, joten tehdään se junassa. Amerikkalaiset ovat kauniita himokkaita bileidiootteja, itäeurooppalaiset kaikki sadistisia hikisiä eläimiä, verta, suolia ja likaa riittää useamman elokuvan edestä, ja pääpointti on vain tehdä mahdollisimmaan vastenmielisiä kidutuskohtauksia välittämättä muusta sisällöstä. Lopputulos on hieman kuin... no, p*skaa, mutta myös kuin katsoisi Midnight Meat Trainista vain kohtaukset joissa Vinnie Jones hakkaa lihanuijalla ihmisiä metrossa. Samaa roskaa on tehty paremminkin ja se tarkoittaa tässä tapauksessa näyttävämmin ja vastenmielisemmin, joten siinä meni se Trainin yritys olla naapuruston kovin kolli/narttu.

Thora Birch, American Beautysta ja Ghost Worldista Trainiin. Asylum-tuotannot odottavat.

Tähdet: *
Liekö tuon Trainin hollantipainoksen (ehkä muuallakin) kansidesigniin vaikuttanut erään Salli-elokuvasarjan vastaavat?

torstai 3. elokuuta 2017

Driven to Kill (2009)

Entinen venäläisgangsteri Ruslan (Steven Seagal) on siirtynyt venäläiskirjailijaksi ja ammentaa aiheet henkilökohtaisesta historiastaan. Ruslan on siis jättänyt väkivaltaisen elämän taakseen ja siksi ilmeisesti tuntuu ratkovan kaikki ongelmat hakkaamalla kiistakumppanit pulveriksi. Nyt hän saa kutsun tyttärensä häihin ihan Amerikkaan saakka ja kun Ruslan huomaa, että tyttären tuleva mies on amerikkalaisvenäläisgangsteri niin se povaa liiton tulevaisuudelle ongelmia ja tokihan käy niin, että adidasverkkarimiehet (ei kun ihan oikeasti, vain slaavikyykky puuttuu) tulevat ja pilaavat murhaleikeillään morsiamen hääaikeet jolloin Ruslanin on tehtävä mitä on Ruslanin tehtävä. Mikä siis tarkoittaa, että nyt alkaa isätoiminta ja ei-niin-yllättävästi Seagal kaikesta puuskutuksestaan huolimatta vetää kaikkia niin pataan, että jopa Paul Bocuse sanoisi "sacré bleu!"

Mietin että onkohan Seagalin ääni jos ei nyt kokonaan niin ainakin osittain dubattu Driven to Killissa, vai johtuuko se epäsynkassa olo vain miehen yrityksestä kuulostaa venäläiseltä johon mitä ilmeisemmin oleellisesti kuuluu hiljainen epäselvä mumina. Seagal kuulostaa siltä, että kohta pitää tehdä avanne kurkkuun ja jatkaa vastaisuudessa kommunikointia puhevibraattorin avustuksella.
No kuitenkin, kyseessä on tavanomaista seagalbulkkia jossa hän on taas niin omnipotentti ettei taistelukoreografiaakaan tarvita kun riittää, että näytetään strobovaloisaa lähikuvaa Seagalin naamasta ja siten tiedämme kuinka siellä vieressä kädet viuhtovat siihen tahtiin, että nyt rikkoontuu vähintään äänivalli ja kiinanmuuri. Tai, ehkä se vartalon notkea liikekuviointi loistaa poissaolollaan koska kroppa ei enää taivu entiseen tahtiin ja siksi liian usein sorrutaan isoistakin elokuvista tuttuun tapaan toteuttaa toimintakohtauksia: välkkyy ja nykii niin tarmokkaasti ettei oikeastaan mitään näe. Jonka vuoksi tuo ylempänä oleva kuvakin vaikuttaa elokuvaa katsoessa tulleen jostain muulta, varsinkin kun tuossakin muodossa se eläväisempi kuin mitä Seagal nykyään normaalisti on. Samapa se, jos on niistä muista Seagalin eurotrashtoimintaelokuvista pitänyt niin ihan yhtä nautittavan tuskaisa se Driven to Killikin on. Se tosin ei nyt hirveän hyvää kerro, että elokuvan kiinnostavin asia oli se kuinka eräässä kohtauksessa Seagal käy kanikonttorissa mukiloimassa itselleen tietoja ja oma keskittyminen kohdistui taustalla oleviin cd-hyllyihin, että onko siellä jotain hyvääkin musiikkia myytävänä.

Tähdet: **

Ps. "They took his daughter. So he's taking them down."
Tytärtä ei kaapattu, eikä tapettu. Rakastan tätä seuraavaa kuvaa:

tiistai 1. elokuuta 2017

Hämärän vartijat (Servants of Twilight, 1991)

Tai Hämärän valvojat. Potato, poteitou.

Uskonnolliset fanaatikot ovat jäljittäneet uudelleensyntyneen antikristuksen kuusivuotiaan Joeyn (Jarrett Lennon) hahmoon ja tietenkin estääkseen mitään pahaa tapahtumasta aikovat edellä mainitut Jumalan sanansaattajat murhata ja mankeloida pikkupojan sekä kaikki jotka tulevat tielle. Jostain syystä tämä suunnitelma ei sovi Joeyn äidille Christinelle (Belinda Bauer) joka palkkaakin avukseen yksityisetsivä Charlien (Bruce Greenwood) ja nyt miehen ammatti pistetäänkin koville, sillä mistä etsivä löytäisi lisää henkivartijoita kun kaikki saavat kirvestä kalloon tai jotain muuta yhtä tappavaa kuten Elastisen levyn.

Hämärän vartijat on aika löysästi ja yllätyksettömästi kulkeva Omenin ysäriversio jossa hiusmallien ohessa merkittävin muutos aikaisempaan on siirtyminen satanistifanaatikoista kristillisiin fanaatikkoihin. Vaikka Hämärän vartijat ei olekaan Ennustuksen virallinen uusintaversiointi niin se voisi ihan yhtä hyvin ollakin ja juuri tekemällä Jumalan puolella olevista, eli niin sanotuista hyviksistä elokuvan pahuutta huokuvat sekopäät olisi Hämärän vartijat sen kiepautuksen ansiosta enemmän uudelleenversiointi kuin aikalailla laiskaan kopiointiin päätynyt vuoden 2006 Omen-remake, joka käytännössä vain remasteroi efektit nykyaikaan sopiviksi. Joskin kun jokainen Hämärän vartijoiden hihhuli on kuin se Omenin hirttäytyvä it's all for you!-lastenhoitaja ja he sylkevät tauotta tulta sekä tulikiveä psykedeliavalojen säestämänä niin enemmän heistä tulee kyllä mieleen stereotyyppiset saatanakaverit kuin ideansa mielenkiintoisempi osuus: väitetyn hyvän asialla oleminen. Nämä Hämärän vartijan kristityt ovat yhtä kivoja kuin Cobran kirvesmurhaajat. Surku että heistä piti tehdä kuola pitkällä hytkyviä sekopäitä kun lähtöajatus oli aika hyvä varsinkin hetkissä kun heidän piti koettaa saada joku muu (esim. Charlie) uskomaan, että lapsen on kuoltava jotta hyvä voi voittaa, mutta koeta nyt saada ketään kuuntelemaan ns. järjen ääntä kun se kuulostaa demonikoiralta nylkyttämässä Rick Moranista. Ehkä sitä ei vain uskallettu esittää jotta uskovaiset voisivat olla murhanhimoisia ilman, että piti jotenkin korostaa etteivät ne muut, vain nämä marginaalipipiporukkaan kuuluvat. Kaiketi se hurskaiden sekopäisyys on yksinkertaisesti osoittamassa heidän olevan vaarallisia kun vastassa on pieni palleroisnöpönassupoju jolla on isot simmut ja pikkuoravaääni, eikä hän siten voisi mitenkään olla itse SAATANA! Omenin Damienin tavoin Joey on olevinaan itse viattomuus ja jos joku epäileekin hänen tekevän ikinä milloinkaan koskaan enempää pahaa kuin sanomalla "hups!" maitolasin kaatuessa niin hänen täytyy olla väärässä, vaikka samaan aikaan pojassa on ehdottomasti jotain uhkaavaa kuin värisevässä vesilasissa tyrannosauruksen lähestyessä. Tosin siinä missä old school- ja nu-Omen onnistuivat pitämään lapsen lapsena josta voi kenties oikeassa valossa epäillä olevan jotain vialla
niin niissä molemmissa sitä toteaa sen vain johtuvan hassusta kulmasta josta muksua vilkaisi, kun taas tässä Hämärän vartijoissa vaikka Joeyn ei ennen mukayllätystä osoiteta olevan pahuuden ruumiillistuma on hänet kuitenkin jostain syystä maskeerattu näyttämään krapulaiselta Marilyn Mansonilta eikä se look oikein saa näkemään kuusivuotiaassa lapsessa viattomuutta vaan sireenit vilkkuen huutavan varoituksen, että joo, hän on SAATANA!
Täten lopussa oleva yllätys ei yllätä kuin heidät jotka olivat shokissa kun Rob Halford tuli kaapista ja siten vaikka ideassa on hyvä muutos Omeniin, että Saakutti voi olla hyviksen nahoissa ja hartaat uskovaiset eivät niin nyt heidät on kuitenkin kuvattu ihan samalla tavalla kuin aiemminkin ja siten millään ei taaskaan ole mitään väliä. Olisi ollut huomattavasti kiintoisampaa jos niin sekä lapsi että häntä uhkaavat ihmiset olisi esitetty normaaleina jolloin se kuka on oikeassa olisi luonut enemmän päänvaivaa koska varsinkin Charlien kohdalla se on suurin asia joka hänen liikkeitään johtaa, mutta kun ei niin ei, tyydytään vain kakaraan jolla on pahat silmät
sekä tavanomaiseen sylkytekniikkahysteriaan ja päällekarkailuun, ja tehdään sekin sitten jostain syystä niin pitkäveteisesti että tässä hämärässä rupesi jo silmäluomet painamaan.

Valitettavasti tämä tuntuu olevan liiankin yleistä kun kyseessä Dean Koontzin kirjaan pohjautuva filmatisointi ja vaikka siellä joukossa on jotain hyvääkin (Odd Thomas olisi ansainnut suuremman huomion) niin jos Koontz on maineeltaan jonkinlainen Stephen King-light niin sellaisia tuntuvat yleisesti ajatellen olevan Koontz-elokuvatkin ja siten vaikka siellä vastassa onkin pökäleitä kuten Langoliers tai The Mangler niin vastavaasti Kingillä on myös jalokiviä kuten Piina ja Shawshank Redemption kun Koontzilla on lähes pelkästään niitä edellisiä.

Tarinalliset yhteneväisyydet Ennustuksen (1976) kanssa olivat sen verran päällekäyviä, että olin oikeasti hämmentynyt ettei niin elokuvan kuin Koontzin kirjan (julkaistu 1984) kohdalta löytynyt puhetta asiasta. Olivatko pahuuden voimat asialla?

Tähdet: *