torstai 25. toukokuuta 2017

Death Valley: the Revenge of Bloody Bill (2004)

Olin taannoin leikkauksessa joka ei sujunut aivan ongelmitta, mutta se on nyt kuitenkin ohitse ja olen hiljalleen toipumassa. Oikean käden nostaminen sattuu, yskiminen sattuu, seisominen sattuu, istuminen sattuu, hengittäminen sattuu ja vaikka olenkin ihan kivassa pöhnässä saaamieni kipulääkkeiden ansiosta olen viettänyt paljon aikaa kivusta itkien. Sitten kun kun pystyin viimein keskittymään johonkin kahvitaukoa kauemmin ajattelin, että katselenpa elokuvan taikka usemman, koska johonkin sellaiseen toimintaan sairauslomani todennäköisesti tulee kulumaan kun vaikka pystyisi niin ei silti saa rasittaa kehoa millään tavoin. Jotain kevyttä, jotain hölmöä, jotain minkä kohdalla ei oikeastaan haittaisikaan jos sattuisi simahtamaan kesken kaiken. Death Valley: the Revenge of Bloody Bill ja nyt toivon olevani takaisin siellä leikkauspöydällä, sillä tämä se vasta kivulias kokemus olikin ja se pitäisi saada pois mielestä vaikka sitten lusikalla kaivaen.

Joukko opiskelijoita kohtaa aavikolla kamakauppiaan joka pakottaa porukan mukaansa syrjäiseen autiokaupunkiin löytääkseen kamakauppiaskaverinsa, mutta tyhjä villin lännen kaupunki onkin asutettu, sillä siellä elää... sori, siellä kuolee zombieasukkaat jotka Bloody Bill-nimeä (Jeremy Bouvet) kantavan kirotun zombiejohtajansa avustuksella aikovat kasvattaa asukkaiden lukumäärää.

On huvittavaa, että kun hakee IMDb:stä Death Valleyta niin tämän Bloody Billin kohdalla on väärän, toisen samana vuonna ilmestyneen Death Valley-elokuvan juliste. Eikä se taatusti ole yhtään sen parempi elokuva!
Toisin kuin tuo toinen tämä Death Valley on Asylum-tuotantoa, mutta ei ymmärtääkseni mikään mockbuster vaan ns. originaalituotantoa, joka vain osoittaa ettei sen firman kannattaisi sellaisia tehdä. Olen toki nähnyt surkeampiakin elokuvia, mutta kyllä tämä on sellaista mutaa että sitä mielummin noudattaisi vanhaa kunnon viisautta, että jos ei ole hyvää sanottavaa...

Ruma, kömpelö, tyhmä ja vaikka osan voikin Asylumin luonteen huomioiden nähdä niin huono että hyvä-tason viihdyttävyytenä vaatii se kuitenkin aikamoista itselleen valehtelua sekä alkoholimyrkytystä. Death Valley kun ei ole tarpeeksi hauska jotta sen surkeudesta voisi hyvällä omallatunnolla nauttia. Se on vain yksinkertaisesti huono. Mikä on sääli sillä kyllähän nyt siitä kuinka paikkana on keskellä aavikkoa sijaitseva villin lännen zombiekylä pitäisi irrota jotain viihdyttävää, eikä ainoastaan suoranainen vale kuten takakannen lähteetön maininta siitä kuinka kyseessä on "one of the best zombie pictures in the last 10 years." No okei, eihän siinä eritellä mistä vuodesta se 10 vuoden takautuma lasketaan, että kenties tarkoitetutulla ajanjaksolla ei ilmestynyt muita zombieleffoja kuin Death Valley ja silloin tämä näkökulmasta riippuen saattoi juuri ja juuri mahtua niiden parhaimpien joukkoon. Ehkä, juuri ja juuri.

Okei, olihan se kieltämättä aika mainiota, että kyseisessä kylässä olevat zombiet oikeasti asuivat siellä kuten missä tahansa kaupungissa ja taloissa, eivätkä täten vain hortoilleet kaduilla vaan esimerkiksi menivät sisätiloihin kun oli vaikkapa aterian aika. Kiva pikkujippo oli myös se kuinka kaupungin asukaslukukyltin esittämää lukumäärää muutettiin sen mukaan kun tuli lisää ruumiita (ts. asukkaita).

Seuraava ei nyt ole ainoastaan Death Valleyn ongelma vaan näkyy lukuisissa muissakin ilman rahaa tehdyissä elokuvissa ja se on se, että nykyisenä digikameroiden aikana elokuvan teosta on tehty liian helppoa (katsokaa vaikkapa sitä found footage-sonnan määrää) ja se on sitten johtanut siihen, että kaikki mikä kuvataan pääsee myös turhan helposti jonkinlaiseen levitykseen. Näin ei pitäisi tapahtua koska sellainen selvästikin johtaa tuotantoyhtiöiden/levittäjien arviointikyvyn putoamiseen ja niinpä sitä näkee kasan yhtä kehnosti toteutettuja elokuvia joissa jokaisessa on samat ongelmat aina niistä yhden oton tuntuisesta ohjauksesta kameran omien tehosteiden (naarmufiltteri päälle sadannen kerran) puhkikulumiseen sen sijaan, että nähtäisiin mitään muuta vaivaa kuin ehkä jonkinlainen panostus elokuvan julisteen tekemiseen. Huvittavasti tällaisten Death Valley-tason elokuvien kansikuvat ovatkin usein suhteessa vakuuttavammin toteutettuja kuin hemmetin isolla rahalla tehtyjen Hollywood-tuotosten. Eivät niinkään teknisesti, mutta eivät esimerkiksi yhtä tylsän rutiininomaisesti kuin vaikkapa Marvel-leffoissa joissa sama juliste voisi olla jokaisessa elokuva ja se vain koska näissä halpisteoksissa elokuva edelleen myydään kannella ei siihen kirjoitetuilla nimillä.

Vaikka joo, onhan tuo Death Valleyn kansi aika samperin ruma.

Tähdet: ~

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

lauantai 20. toukokuuta 2017

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Leo the Lion (Leo the Lion: King of the Jungle, 1994)

Kuningasleijona Leosta kertova introlaulu kuulostaa joltain jamaikalaisversiolta Don Huonojen Seireenin kertosäkeestä. Se on,,, tuota,,, aika hiton hyvä juttu.
Kuningaskautensa aikana Leo on laiskistunut ja muuttunut itsekkääksi törkimykseksi joka vähät välittää muista navoista kuin omastaan ja jos joku sattuukin kritisoimaan hänen hallintatapojaan toimii Leo kuten oikeastaan jokainen pomoasemassa olevassa pikkusieluinen henkilö, eli suuttuu kuin lapsi ja vetää itkupotkuraivarit.
Nyt viidakkoon ovat saapuneet salametsästäjät jotka vangitsevat paikallistaa eläimistöä myydäkseen ne sirkukseen taikka ravintolaan, mutta onneksi jellonapentu pääsee pakoon joutuakseen eksyksissä harhailtuaan uudelleen salametsästäjien ansaan. Pieneläimen uudeksi onneksi Leo sattuu paikalle opettamaan elämän tosiasioita kuten sen, että "elämä viidakossa on kovaa, jokainen huolehtii itsestään." Viisaita sanoja kuninkaalta joka pitää huolen valtakunnastaan ja alamaisistaan. Jostain kumman syystä leijonanpentu kuitenkin rupeaa kaveeraamaan Leon kanssa ja pikkuhiljaa hän saa kuninkaan ilman sydäntä ymmärtämään millaiseksi on muuttunut, jolloin Leo ryhdistäytyy nousemaan jälleen arvostetuksi kansanjohtajaksi muun muassa haukkumalla alamaisensa.
Ottaen huomioon sen kuinka Leo on koko ajan kärttyisä ja miten hänet on piirretty epäilen kuninkaan olevan krapulassa.

Ei ole Dingo Pictures taikka Burbank Animation Studios, eikä edes Golden Films vaan nyt asialla on Goodtimes Entertainment joka ainakin osittain tuotantojensa perusteella vaikuttaisi liikkuvan samalla jos Disney tekee jotain, me hyppäämme mukaan-linjalla. Vaikka kuinka perusteltaisiin studion valintoja sillä, että nämä ovat kaikille vapaita klassisia tarinoita niin ei se kuitenkaan pelkältä sattumalta tunnu kun Disneyn ja Goodtimesin Pocahontasit kuten myös leijonakuninkaansa ja Notre Damen kellonsoittajat ilmestyivät hyvin liki toisiaan, ja muutoinkin siellä hyödynnetään aika rutosti niitä samoja ns. klassisia satuja, tms. Ehkä se osaltaan kertoo Disneysta sen etteivät he itse uskaltautuneet kovinkaan kauaksi tuntemattomille vesille, mutta Dingon, Burbankin, Goldenin ja Goodtimesin omien tuotantojen motiivit ovat aika selvästi samat kuin Asylumin. Ei se mitään sillä juuri se ajoittain hyvinkin pahasti kompuroiva imitointi on juuri näiden suurimpia mielenkiinnon herättäjiä, vaikka se samalla onkin suuri miinus harhauttaessaan sinisilmät väärään suuntaan. Tietoisesti sinne kulkeminen on paljon hauskempaa. "It's the end of the world as we know it and I feel fine" tai jotain.

Disneyn Leijonakuningasta Leo the Lion ei muistuta kuin parin satunnaisen hetken ja joiden kansikuvavaihtoehtojensa verran ja enemmänkin tästä tulee mieleen ne sellaiset kertomukset joissa eripurainen duo joutuu vasten tahtoaan toimimaan yhdessä (ts. Tappava ase, 48 tuntia, Keskiyön pako, tms.) ja huumoria synnytetään juuri kinastelevien kaverusten erilaisuudesta. Nyt kuningasleijona on iso egoistinen törkykasa ja pikkuleijona viaton isosilmä joka naiiviuudellaan saa edellisen muistamaan mikä on oikein ja mitä hänen asemassaan johtajana tulee tehdä. Ennen kuin tämä tapahtuu pitää ensin nähdä kuinka sikaleijona opettaa kaiken väärin kunnes itse oppii mikä on oikein. Vaikka idea ei olekaan mikään ennenkuulumaton niin silti pidän tästä tarinamuodosta koska eipä sellaista pahemmin tunnu tulevan vastaan ainakaan tämän tason lastenanimaatioissa ja Leon kohdalla tulee aika mainiosti esille se miten ääliö lapsenvahtina ei meinaa millään tajuta olevansa väärässä, jolloin humoristisia hetkiä syntyy esimerkiksi siitä kun Leo pyytää alamaisiltaan apua sekä anteeksi toteamalla heille "turpa kiinni!" Lisäksi nautin yllättävänkin paljon piirrostyylistä joka on kovin sarjakuvamaista samalla tavalla kuin ne olivat vielä 80-luvulla supersankaritarinoissa jolloin liukuvärjäystä oli aika vähäisesti ja ääriviivat tiukasti mustia. Aika yksinkertaistahan se piirros on, samaten animointi ja taustat säästeliäitä, mutta eivät missään vaiheessa ärsyttäviä vaan jälleen kerran pääosin sitä ihan ok-tasoa. Olisi kyllä mukava nähdä Leo the Lion parempana versiona kuin tämä Scanboxin julkaisema, joka toki on ihan kelvollinen, mutta selvästi halpatuotannolle leimallisen heikkolaatuinen jossa näkyy liiaksi naarmuja ja muuta roskaa, värienkin ollessa kuluneita samalla tavalla kuin kopion kopion kopion kasetissa.

Pari mainiota sivuhuomiota tuli tehdyksi musiikin kohdalla joista ensimmäinen oli tietenkin se vain omassa päässäni luoma yhteys Don Huonoihin, mutta sen ohella eräässä vaiheessa musiikissa lainataan aika vahvasti Carl Orffia, joskaan ei kuoliaaksi kulutettua O Fortunaa vaan muun muassa Badlandsista ja True Romancesta tuttua Gassenhauer-sävellystä, joka tässä tapauksessa varmasti vain tekoaikansa vuoksi vei ajatukset nimenomaan True Romanceen ja Hans Zimmerin You're so Cooliin. Leossa soiva musiikki saattaa hyvinkin olla ihan suoraan Gassenhauer-versiointi etten mitenkään syytä tässä muiden kopioinnista, sillä miksi leijonasta kertova animaatio koettaisi olla yhtenevä elokuvan kanssa jossa nuori rakastunut pari karkaa kera laukullisen huumeita?
Ääniraitaan liittyy kyllä Leon suurin ärsyttävyys, joka ei kenties yllättäen kuitenkaan ole se kehnojen dubbausten suuri synti, eli väkinäinen äänenmuuttaminen joka saa jokaisen päällepuhujan uskomaan parhaimman mahdollisen valinnan olevan aina ja vain liitutaulun viiltely, vaan nyt kaikki vedetään laiskan monotonisesti paperista lukien ja kiitos sen on ihan sama mitä ruudulla tapahtuu kun dubbaus koettaa pakottaa katsojan uneen.

Jossain päin maailmaa tätä on näemmä saanut audiokirjanakin:
Toivottavasti ei kuitenkaan suomeksi dubattuna.

Tähdet: **

perjantai 12. toukokuuta 2017

Kolme pientä porsasta (Three Little Pigs, 1999)

Kolmen pienen porsaan huonovointinen äiti lähettää jälkikasvunsa kaupungille ruokaostoksille, jossa sitten possujen rahanyssäkän näkevä huijarisusi päättää ääliömäisen näätäapulaisensa avustuksella tehdä rahasiirron sioilta itselleen myymällä heille placebovaikutteista ihmelääkettään. Jos siinä ei olisi jo tarpeeksi kuinka silavat menettävät rahansa lumelääkkeeseen niin samaan aikaan öykkäröivä vuokraisäntäkarhu passittaa äitipekonin porsaineen pihalle, jonka mamma kuitenkin näkee mahdollisuutena kasvattaa pojistaan vastuunsa kantavia aikuisia. Siispä äiti matkaa olikos se nyt sisarensa luokse majailemaan kun pojat saavat kukin tehtäväkseen hankkia itselleen uuden talon. Tekoviiksillä ketuksi naamioitunut susi päättää huiputtaa sioilta heidän viimeiset pennosensa myymällä maata jota ei omista ja näinpä tänne oink oinkit rakentavat kukin talonsa: oljista, puusta ja kivestä. Susi kuitenkin uskoo saavansa porsailta vielä jotain nyhdettyä jonka vuoksi pyrkii tuhoamaan sikalat pakottaakseen asukkaat uuden huijauksen kohteiksi ja vasta sitten lautaselle. Kahden asunnon kohdalla mielen- ja seinänmurtaminen onnistuukin, mutta kivi onkin jo toista maata.

Tämä sikakertomus on samalta tuotantoyhtiöltä kuin tuo edeltävän postauksen Abib pikku aasi ja varsinkin kirppareilla olen näköjään törmännyt usein molemmat tehneen Burbank Animation Studiosin tuotoksiin, mutta en silti ole pahemmin perehtynyt yhtiön elokuviin, mutta aika paljon niitä on näköjään kuitenkin tullut nähtyä sillä Burbank Animation Studios on näköjään yksi niistä firmoista joka tuottaa etenkin tekijänoikeuksista vapaita animaatioita jotka ratsastavat usein etenkin Disney-elokuvien huomioarvolla ja näitä tekeleitä tuntuu ryömivän esiin jokaisen kodin kirjahyllystä. Varmasti tekin olette tällaisiin törmännyt:
Harvemmmin muistan yhdenkään näkemäni Burbankin elokuvan kohdalla kärsineeni taikka toisaalta myöskään kokeneeni mitään euforiaa ja suurin joskin sekin aika harmiton huomioarvo on ollut juuri siinä, että tämä varmaan koettaa harhauttaa ostajat luulemaan kyseessä olevan Disneyn tuotos, mutta sekään ei juuri ole kiehauttanut verta kun itse elokuvat eivät tosiaankaan ole mitään Dingo Picturesin kaltaista moskaa vaan oikeastaan eh! ihan ok-kamaa. Mikä sitten myös aiheuttaa sen ikävän seikan ettei niissä ole juurikaan kiinnostavaa särmää kun esimerkiksi niin kauheita kuin Dingon räpellykset ovatkin ovat ne sentään ainakin muistettavia ja kaikessa surkeudessaan varsin huvittavia. Siltikin nyt on herännyt jonkinlainen kiinnostus tutustua Burbank Animation Studiosin teoksiin muutenkin kuin vain satunnaisena ajantappona ja voipi siis ollakin, että tästä syntyy uusi keräilykohde. Mikä saattaa olla haasteellinenkin jopa siitä huolimatta, että niitä on julkaistu Suomessa aika rutosti, mutta kun halpatuotantoina nämä julkaisut ovat tiedoiltaan valitettavan puutteellisia jolloin pelkän kannen perusteella oikean erottaminen muista kaltaisistaan voi osoittautua jonkinlaiseksi taisteluksi. Luonnollisesti jos kansista ei meinaa löytää muuta kuin suomipainoksen julkaisijan tiedot niin heidän kauttaan ei saatakaan saada parempaa informaatiota ja itse levylle painettu materiaalikaan ei aina kerro mitään oleellista ja nimenomaan juuri siksi tällaisten kerääminen onkin varsin mukavaa. Vaikka niitä on tullut nähtyä enemmänkin niin äkkiseltään tarkistetuna valikoimissani on tällä hetkellä Abibin ja Kolmen pienen porsaan ohella vain Camelot ja maaginen miekka sekä Ali Baba, joten matka on vasta alussa kun Burbankin tuotanto näyttää kattavan mukavat 33 animaatioelokuvaa (valikoima on huomattavasti laajempi jos ottaa mukaan ennen yhtiön nimivaihdosta tehdyt elokuvat). Joskin huojentavana seikkana voidaan pitää sitä, että firma lopetti toimintansa vuonna 2002 jolloin kiinnikurominen on siltä osin helpompaa.
Aikoinaan muuten julkaistiin sellaisia kokoelmabokseja kuten esimerkiksi Kauhukoira, niin yksi näistä samanlaisista oli Pentukoppi ja siinä oli jo aika mukava kasa Burbankin animaatioita.
Edellyttäen että sen tai minkä tahansa vastaavan boksin löytää kun moni näköjään heitti Kauhukoirien sekä muiden suojakuoret mäkeen koska kokoelmien sisältämät levyt olivat kuitenkin omissa koteloissaan ja koska nämä versiot olivat täsmälleen samoja kuin yksittäisinä julkaisuna kauppoihin päässeet niin eipä niitä pysty yhdistämään bokseihin kuin nimenomaan sen kaikkia ympäröivän kotelon vuoksi.

Liittyen tuohon tuotosten erottamiseen muista vastaavista huomasin tässä samalla menneeni aiemmin juuri sen suhteen vipuun ja korjaan sen erheen tässä. Camelotin arvostelun yhteydessä linkitin elokuvan väärään Camelotiin ja mainitsin tekstissä katselemani teoksen olleen Golden Films-tuotantoa (yritys joka toimi samalla metodilla kuin Burbank) jota se ei siis ole. Lieneekö erehdys ymmärrettävä kun levyllä olevat tiedot ovat vaillinnaisia ja niin sekä Golden Films kuin Burbank molemmat julkaisivat Camelotinsa samana vuonna 1998. Poislukien tuo tuotantoyhtiövirhe muu tekstin sisältö on kohdillaan, mutta pitääkö tässä nyt ruveta keräilemään Golden Filmsin elokuviakin?
En ole näillä näkymin aikeissa mennä muuttamaan Camelotin virheellistä tietoa itse oikeassa postauksessa, koska jääköön se muistutukseksi siitä kuinka jopa kaikkitietävä minä on erehtyväinen. Pahus ja pahus uudestaan!

Kolmen pienen porsaan piirrostyyli on hieman rosoisempaa kuin esimerkiksi tuossa mainitsemassani Abibissa, mutta samoilla linjoilla ollaan siten että kuvitus kuin liikekin ovat vähintään kelvollista alempaa keskitasoa jolloin sen suhteen ei räjäytä tajuntaansa kuten Keanu Reeves:
joskaan sitä ei myöskään tunne olevansa Keanu Reeves:
Ehdottomasti parasta tässä teoksessa on se mainio klassisen tarinan muokkaus jossa porsaat ovat kuin jokin kompurointikomiikasta tuttu koomikkotrio (vrt. The Three Stooges, tai kenties täällä päin tutummin Ohukainen ja Paksukainen... ja vaikkapa uudestaan Ohukainen) ja susi jokin David Mametin kirjoittama petoksia tehtaileva huijari joka pelkän grilliaterian sijaan pyrkii saamaan uhriensa rahat ja siksi puhkuu ja puhaltaa tai tekee jotain muuta. Tämä johtaa huomattavasti vinksahtaneempaan tarinointiin kuin ensinäkemältä odottaisi ja vaikka mitään varsinaisesti aikuisille suunnattua ei elokuvassa tapahdukaan niin kyllä se hetkittäin hipoo sitä rajaa kuinka se ei ehkä tunnukaan soveliaalta lastenelokuvaksi. Kokonaisuus onkin satunnaisista animaatiovirheistään ja halvasta fiiliksestä huolimatta parempaa sarjassaan ja ajoittain onkin valmis nauramaan ääneen aiheesta eikä vahingosta.

Sinänsä minua ei kiusaa se ettei näissä julkaisuissa useinkaan ole alkuperäistä ääniraitaa koska mitään suurempaa painoarvoa ei tällaisille muutenkaan juuri anna, eikä tämänkään dubbaus ole surkeinta mahdollista vain enimmäkseen huomaamatonta, mutta kyllä minä silti ihmettelen että miksi sitä alkuperäistä ei voida jättää näihin tällaisiin mukaan? Älköön kukaan väittäkö syyn olevan levyn kapasiteetti sillä 50 minuutin animaatio eikä mitään lisämateriaaleja ja tässä tapauksessa vain ja ainoastaan yksi kielivaihtoehto (suomidubbaus) jättävät levylle tilaa vaikka mille tilpehöörille. Jos ongelmana taas on se, että muka kustannusten säästämiseksi ei alkuperäistä ääniraitaa jätetä jotta ei tarvitse lisätä tekstityksiä niin hitot niistä kirjaimista, olkoon mukana pelkät dubbaukset. Se alkuperäinen ääniraitahan on siellä jo valmiiksi, antaa sen olla rauhassa. No mutta kuitenkin, syy miksi olisin mieluusti katsellut Kolme pientä porsasta englanninkielisenä on siinä että pidän kovin huvittavana sitä kuinka possujen nimet on George, Marko ja Joe, mitkä ovat kovin hölmöjä arkisuudessaan (ei siis Piglet, Puglet ja Schweinzenegger) ja lisäplussana tässä Georgen ja Joen seuraan huonosti istuva nimi Marko.

Tähdet: ***

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Abib pikku aasi (Silent Night: The Story of the First Christmas, 2000)

Hevosille kateellinen aasi kärvistelee itsesäälissä kun kaikki diggailevat muista meetvurstivalmisteista kuin hänestä, mutta silloin luulen sen olevan muuli kertoo aasille tarinan siitä kuinka aikojen alussa se ei ollut hevonen vaan aasi joka oli valittu ihmiskunnan merkittävimmän seikan kantajaksi. Siispä siirrymme ajassa taaksepäin Nasaretiin, vaikka aika pitkälti samalta se näyttää kuin alussa esitelty nykypäivän maailmakin joka jenkkityylisestä maaseutumaisemasta päätellen ei ainakaan vaikuta samalta alueelta kuin mennyt, mutta samapa tuo sillä kaukana menneisyydessä silti olemme kun keskittymisvaikeuksinen Abib-aasi viedään myytäväksi uudestaan ja uudestaan, Abibilla kun tapana pilata jokainen kauppa arvaamattomalla käytöksellään aina sairaskohtauksien esittämisestä hyperaktiiviseen sekoiluun. Ei siis liene ihme, että nyt tällä ties kuinka monennella kerralla Abib jääkin pilttuun viimeiseksi eikä tunnu kelpaavan kenellekään, mikä tosin kelpaa aasille sillä täällä eläinkauppiaan hoivissa on ihan hyvä olla. Kuitenkin eräänä iltana puuseppä Joosef saapuu ostoksille koska tarvitsee kulkuvälineen raskaana olevan vaimonsa Marian (Joosef ei ole isä) avuksi matkalla Beetlehemiin, eikä Abib tietenkään herätä luottamusta vaikka juuri ainokaisena vaihtoehtona juuri tämä aasi tulee valituksi. Pian Abib huomaa Joosefin ja Marian olevan huomaavaisia, miellyttäviä omistajia ja elämä vaikuttaisi olevan aikamoista auvoa, mutta sitten alkaa pitkä kävely kohti Beetlehemia ja silloin Abibin hitot mä teen mitään-asenne alkaa vaivaamaan. Pienen imartelun seurauksena Abib kuitenkin suostuu kantojuhdaksi ja matkan aikana aasi alkaa ymmärtämään meneillään olevan jotain (satu)historiallisesti merkittävää eivätkä siten vihainen roomalainen hevonen taikka verenhimoinen kuningas estäisi Abibia saattamasta ihmisten vapahtajaa maailmaan. Näin myös tulevaisuuden eli nykyhetken aasi saa tietoonsa, että juuri hän on Jumalan valittu, ihoo! ihoo! ihoo!

Hivenen kieli poskessa tehty Abib pikku aasi ei ole aivan niin kristillistä propagandaa kuin aihevalinnan vuoksi voisi olettaa ja siitä lienee kiittäminen näkökulman siirtämistä Abibiin joka muistuttaa hahmona hieman Shrekeistä tuttua aasia kuin esimerkiksi sitä Disneyn samaan jouluyöhön liittyvän aasikertomuksen eläintä. Toki mukana ovat kaikki pohjatarinaan liittyvät pakollisuudet, mutta ainoa seikka joka tuntuu rautalangasta väännetyltä ja letkuruokintaan rinnastettavalta pakottamiselta on eläinhahmoissa tehty kahtiajako jossa aasi ei vain edusta altavastaajaa joka kasvaa voittajaksi, vaan Abib on selkeästi se tarinan puhdassydäminen hyvis kun taas hevonen esitetään Mel Gibsonin Passion of the Christin maalaamina roomalaisia, eli korostetun ylempiarvoisena pahiksena, joten siltä osin hienovaraisuus noudattaa kukan poimintaa leikkuupuimurilla.
Huumori on lempeää, mutta hivenen näsäviisaampaa kuin tavanomaiselta ns. opettavaiselta lastenpiirretyltä odottaisi, joskaan tietenkään mitään suurempaa rinnan rummutusta ei ole koko perhettä hajottamassa ja siten lopputulos on kuitenkin kaikille soveliasta, joka tässä tapauksessa on miellyttävää juurikin koska siten ei ainakaan käännytetä ateisteja ovelta pois, eikä myöskään muullakaan tavoin.
Piirros ja itse animointi ovat keskivertoa jolloin esimerkiksi taustat ovat staattisia eikä hahmoissa ole tuhlattu mustetta ylimääräisiin vetoihin, mutta silti kumpikaan ei vaikuta hutaistulta eikä itse liiikkeessä sorruta liiaksi looppaamiseen jolloin kuva soljuu suht' sujuvasti lievästi yksinkertaisuudestaan huolimatta. Dubbauskin on varsin kelvollista, joskin suurin miinus löytyy nimenomaan ääniraidasta johon on jossain painatuksen aikana päästetty ajoittain (kolmasti) esille nousevaa korvia särkevää sähöistä särinää. En siis suosittele katsomaa Abibia kuulokkeet päässä.
Vaikka onkin ihan mukavaa katsella ns. uskonnollista tarinaa ilman aivopesuyritystä ja lastenanimaatiota jossa on mukana edes jonkinlaista särmää huumorin suhteen ilman, että kuitenkaan tehtäisiin se esimerkiksi aiemmin mainitun Shrekin tavoin suunnitellusti hieman varttuneempia mukuloita ajatellen niin eipä Abibia silti voi mennä kehumaan muuna kuin tavanomaisena aamuväsymyksen taustoittajana, koska eipä se kuitenkaan mitään tunnekuohuja herätä niin hyvässä taikka pahassa. Siltikin olen jokseenkin tyytyväinen sen harmittomuuteen, tulinhan kuitenkin valinneeksi Abibin katseltavaksi juuri saadakseni lempeää ambienttia huoneeseen samalla tavalla kuin polttaessani tuoksukynttilää ja siltä osin aasi teki kelvollista työtä.

Tähdet: **

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Wrath of the Titans (2012)

Puolijumala Perseus (Sam Worthington) chillailee tavallisena ihmisenä kun isipappa Zeus (Liam Neeson) tulee sanomaan,  että hei dude, monsterit hyökkäävät, joten lähe vetää niitä pataan. Mukaan saadaan toinen puolijumala Andromeda (Rosamund Pike) ja sitten tapellaan. Joskaan tuo Andromeda ei tunnu tekevän oikeastaan mitään muuta kuin on paikalla, koska ilmeisesti hänen merkityksensä tälle tarinalle onkin olla vain joku jota Perseus voi elokuvan lopussa suudella.
"You shall not pass!"

Wrath of the Titans on elokuva jota en muistanut omistavani, enkä edes muistanut sen katsottavaa valitessani olleen edes tehty, mutta lieneekö se mikään ihme kun ei sen edeltävä osakaan Clash of the Titans jäänyt mieleen edes tatuoimalla ja polttomerkitsemällä. Kyseessä kun oli pelkästään arkisiksi muodostuneisiin muovisiin tietokonetehostetoimintahetkiin keskittyvä elokuva johon oli hämäyksen vuoksi palkattu luonnenäyttelijöitä tuomaan uskottavuutta, mutta koska kaikki olivat vain noutamassa vuokrarahoja ilman mitään välittämistä sisällöstä jota ei muutenkaan ollut, niin eh! kakkaa! Joten tottakai sille piti saada aikaiseksi jatko-osa.
Ymmärtääkseni Titans-sarja oli suunniteltu kolmiosaiseksi, mutta ehkäpä se vaikka kuinka Clash ihan hyvin nousi 125 miljoonan dollarin tekokustannuksista 163 miljoonan tuloihin niin tämä Wrath maksettuaan 150 miljoonaa nappasi takaisin vain hieman alle 84 miljoonaa ja se oli ihan tarpeeksi syytä haudata mahdollinen kolmas osa. Joskaan floppaaminenhan ei ennenkään ole este jatko-osille ollut, mutta se tuskin tapahtuu ainakaan enää Sam Worthingtonin johdolla jonka kantovoimaan ei näköjään tämän jälkeen enää ole yhtäkään suurelokuvaa jätetty. Tulevat Avatarit saattavat palauttaa miehen siihen asemaan johon ensimmäinen niistä hänet nosti, mutta eiköhän silloinkin tajuta ettei Worthingtonilla yksinkertaisesti ole karismaa olla tähti vaan kuten esimerkiksi Sabotage osoitti on hän paremmissa asemissa sivuosissa joissa tulee jonkinlaisena yllätyksenä esille.

Liam Neeson, Ralph Fiennes, Bill Nighy, Danny Huston, mutta silti Wrath of the Titans on tietenkin täsmälleen samaa puuduttavaa muovista tehostevyörytystä kuin edellinen osa ja huomautettakoon, että vaikka edellä mainitut näyttelijät ovat heitä jotka palkataan tuomaan uskottavuutta niin esimerkiksi Nighy esittää roolinsa kuin olisi Zed Poliisiopistoissa. Wrath on kaikin puolin niin samanlainen Clashin kanssa, että toinen niistä riittää ollen jo sekin liikaa ja silloin on nähnyt jo molemmat. Tosin ei kumpaakaan kuitenkaan tule muistamaan, mutta pää täysin nollattuna voi sentään hetkellisesti jotenkin nauttia elokuvan vauhdikkaasta putkitoiminnasta. Itse ainakin rupesin samaan aikaan katsomaan tubesta David Hasselhofffin Nick Fury-leffasta tehtyä arvostelua. Se elokuva on sentään hauskaa roskaa, eikä vain roskaa.

Tähdet: *

perjantai 5. toukokuuta 2017

Pixels (2015)

80-luvun tulevaisuuden toivoista kasvoi tylsistynyt elektroniikka-asentaja Brenner (Adam Sandler), salaliittoteoreetikko Ludlow (Josh Gad) ja idioottipresidentti Cooper (Kevin James). Varsinkin heistä ensimmäisen lapsena hankitut kyvyt videopelaamisen osalta tulevat arvoon arvaamattomaan kun avaruusolennot hyökkäävät maahan ottaen oppinsa videpeleistä kuten Galaga, Pac-Man, Duck Hunt, etc. Avaruusmuukalaiset haastavat Maan urheimmat soturit todelliseen videopelitaistoon jossa elämät ovat rajoitettu kolmeen, jatkomahdollisuutta ei ole ja voittaja saa hävinneen rodun planeetan. Maan urheimmat soturit ovat tietenkin edellä mainitut ääliöt sekä Brennerin nuoruudesta tuttu pahin pelaajavastus, öykkäröivä Eddie (Peter Dinklage). Aseiksi tietenkin eräänlaiset valopyssyt ja Brenner kumppaneineen astelee taistoon jolloin lopputulos on enemmän Evolution kuin Ghostbusters, mutta ainakin Sandler saa taas elokuvan näteimmän neidin, eli aivan liian korkeamalla tasolla niin sekä hahmona että näyttelijänä olevan Michelle Monaghanin esittämän armeijatiedepersoona Violetin.

Mitä ilmeisemmin vielä voimissaan olevalla retropelibuumilla rahastamaan tehty Pixels on juuri siksi ideana varsin osuva tälle ajanjaksolle, mutta miksi siitä piti Adam Sandler-elokuva? Ei niin ettäkö keksisin jonkun soveliaamman pääosanesittäjäksi, mutta Sandlerin mukana kun ei tule vain hän itse näyttelemään vaan samalla elokuvaan tulee sandlerkomiikka ja jotta siltä vältyttäisiin olisi ohjaajan oltava sen verran dominoiva ettei sandleriaanisuus pääsisi hukuttamaan koko teosta (vrt. Steven Seagal, jolla myös parhaimmat elokuvat ovat ne joissa hän ei saa määräillä). Sandlerin hissukka (valitettavan usein ns. kehitysvammainen stereotypia) heppu joka vetää karseat pultit ja saa kaupungin kuumimman kissan vaikka on itse selvästi elokuvan pahin douchebag on vitsi/hahmo joka kului kuoliaaksi jo viimeistään Billy Madisonin aikana. Toki Sandler on hieman vähentänyt tätä ja se onkin ollut hänelle eduksi, mutta liian usein se pääsee vielä tihkumaan läpi. Pahinta on se, että Sandler on tehnyt Sandler-idiootista niin leimaavan että silloinkin kun hän ei esitä sellaista sen luulee näkevänsä.
Ehdottomasti parasta Pixelsissa ovat vanhoihin peleihin tehdyt viittaukset, jotka kylläkin ovat suurelta osin aika laiskoja vitsejä joiden vuoksi viehätys jää yhteen katsomiskertaan, mutta oletettavasti tästä yksinkertaisuuteen sortumisesta lienee syyttäminen halua olla jokaiselle sovelias elokuva joka ei siten siis vaadi mitään tietämystä taikka kiinnostusta peleihin jotka ovat tehty ennen Angry Birdsia. Pixelsin nokkelin pelikulttuuriviittaus/-vitsi oli tehdä Sandlerin ja Dinklagen hahmoista kilpailijat joiden pohjana ovat satavarmana olleet Billy Mitchell sekä Steve Wiebe, joka tämä näkyy etenkin hahmojen menneisyyttä kuvaavassa introssa (vertailun tekemiseksi kannattaa vilkaista The King of Kong). Enimmäkseen Pixels tuntuu kuitenkin pyrkivän imitoimaan Futuraman jo toteuttamia temppuja, mutta erona näiden välillä on se ettei Futurama pyrkinyt yksinkertaistamaan ajatusta vaan luotti siihen, että jos katsoja ei heti ymmärrä kaikkea palaa hän aiheen pariin ja löytää vastaukset toisella taikka kolmannella yrityksellä, kun taas Pixels on tarkoitettu ainoastaan kertakäyttöiseksi. Kyllähän tämä tarjoilee tarpeeksi paljon videopeliviittauksia ja kivoja tuttuja pierutason vitsejä viihdyttääkseen ainakin enimmän osan pituudestaan, mutta elokuva joka käyttää Queenin We Will Rock Youta kertoo jo sillä valinnalla ettei haastavuus näe unissaankaan Ninja Gaidenia.

Olen varma, että jos Pixels olisi tehty 90-luvun puolella olisi Dinklagen rooli mennyt Steve Buscemille.

Tähdet: **

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Fair Game (1995)

Niin sanottu epäsovinnainen kyttä Max (William Baldwin) saa suojeltavakseen asianajaja Katen (Cindy Crawford) jonka tosi ilkeä KGB-agentti Kazak (Steven Berkoff) haluaa hengiltä ja sitten paetaan joka puolelle ehtiviä pahiksia, eikä ominkaan voi luottaa. Alussa kinastelevat Max ja Kate rakastuvat ajan kuluessa koska se se lukee säännöissä.

Uskokaa tai älkää, mutta vuonna '95 William Baldwin oli kuumaa kamaa elokuvarintamalla ja en minäkään oikeastaan tiedä miksi. Toki hän oli muutamaa vuotta aikaisemmin ollut hittielokuva Tulimyrskyn pääosassa, mutta myös mainiosti flopanneessa Taivaansilpojassa osoittamassa ettei elokuvan onnistuminen ollut ainakaan hänen käsissään. Ilmeisesti joku kuitenkin uskoi jälkimmäisen olevan se vahinko ja edellisen todennäköisempää jonka vuoksi Baldwin sai pääosan tässäkin aikoinaan jokseenkin hypetetyssä toimintaelokuvassa, jossa tuli viimeistään todistaneeksi ettei ole A-sarjan tähti ja parhaimmillaan jossakin suoraan videolle-kamassa, eikä hän sittemmin olekaan oikeastaan tehnyt ainakaan omalta osaltaan mitään huomioimisen arvoista ja suurelokuvat ovat kiertäneet miehen kaukaa. Mutta niin, miksi tämä Fair Game muka oli puhuttu ja mainostettu elokuva, kun mitä ihmeellistä on elokuvassa jossa kyttä suojelee nättiä naista suurpahiksen lähettämiltä pienpahiksilta ja matkan aikana alun kinastelun jälkeen kytästä ja suojeltavasta tulee rakastava pari? Muutama hidastettu räjähdys, märkä t-paita ja saksofonisävytteinen rakastelukohtaus. Niitähän oli jo ennen Fair Gamea tehty 1000 ja yksi, ja useinmiten vielä varmemmalle pohjalle kuin jollekin light-Baldwinille. Hitto, jopa isoveli Alecin vuotta aiemmin tekemä remake Pakotiestä lukeutui isolta osin samaan road trip-pakotoiminta-elokuvien sarjaan, niin se oli jopa ylivoimaisesta vertailukohdasta (ts. Steve McQueenin originaali) ja pahasti sen perään jäämisestä huolimatta kaikinpuolin onnistuneempi elokuva. Tuo kyseinen vertailukohta muuten sisältää genremäärityksen sekä Baldwinin ohella kolmannenkin yhtäläisyyden joka tosin Pakotien kohdalla oli jo menettänyt huomiarvonsa sen suhteen miten se toimi Fair Gamen kohdalla: Pakotien naispääosassa ja siten Baldwinin parina toimi aikoinaan mallista näyttelijäksi siirtynyt Kim Basinger, kuin myös Fair Gamessa pitkän elokuvan debyyttinsä teki vasta tuolloin elokuva-alalle siirtynyt huippumalli Cindy Crawford ja se hyvät naiset ja herrat oli tuolloin päivän kuumin puheenaihe. Sillä siirtymällähän Fair Gamea mainostettiin. NÄE! KOE! JOTAIN! CINDY CRAWFORD ELOKUVASSA! Olen monesti todennut pitäväni Basingeria surkeana näyttelijänä ja kaikki hyvä mitä hän on elokuvissa aikaansaanut on ollut vain ja ainoastaan ohjaajan sekä muiden tukevien elementtien ansiota, jolloin Basingerin kohdalla on riittänyt pelkästään se ettei hän kompastu omiin jalkoihinsa (vrt. Eminem 8Milessa), mutta tästäkin huolimatta hänen kunniakseen on todettava se ettei hän ainakaan olemalla itsensä myöskään upottanut laivoja joilla on seilannut, kun valitettavasti Crawford osoittaa Fair Gamessa miksi ihmiset ovat syystäkin epäluuloisia kun malli haluaa olla näyttelijä (soveltuu myös ajatuksiin muusikko näyttelijäksi, näyttelijä muusikoksi ja vastaavat tapaukset). Hän yksinkertaisesti antaa kyvyttömyydellään itsestään sekä edustamastaan ilmiöstä huonon kuvan ja vaikka en laisinkaan usko Crawfordin olevan mikään tyhjäpää niin Fair Gamen tapauksessa hän vaikuttaa olevan ainoastaan mukana vain koska hänellä oli nimeä sekä kauniit kasvot, ei koska hänellä olisi korviensä välissä muuta kuin kaiku. Kasvot eivät selkeästikään riittäneet koska elokuvaura ei tästä auennut ja ne mitä hän on sittemmin liikkuvassa kuvassa ollut ovat olleet jumppa- ja musiikkivideoita taikka suurinpiirtein jotain cameoiksi luokiteltavia muka itseironisia vierailuja tv-sarjoissa. Positiivista siinä ettei Crawfordista tullut elokuvatähteä vain ulkonäkönsä vuoksi on se, että se herättää uskon siihen kuinka näyttelijältä vaaditaan muutakin kuin pelkkää ulkoista olemusta, mutta samalla Fair Gamea esimerkkinä käytettäessä on todettava ettei tämän perusteella Crawford oikeastaan myöskään edes saanut mahdollisuutta todistaa osaavansa näytellä. Jos kerran Kim Basinger ja William Baldwin saivat toisen mahdollisuuden niin kyllä Crawfordkin sen olisi ansainnut ja se ensimmäinenkin kokemus olisi voinut olla edes hivenen muutakin kuin vain poseeraaminen kameralle.

Fair Game on ohjaajansa Andrew Sipesin ainokainen ja uskoisin sen jo riittävän jonkinlaiseksi puolustukseksi Crawfordille, että jos hän on huono tässä elokuvassa niin ehkei se johtunut ainoastaan hänestä itsestään. Varsinkin kun niin kehno kuin Crawford onkin on hänen elokuvauransa kuitenkin paljon kattavampi kuin Sipesin.

Fair Game ei ole huono samalla tavalla kuin jokin sanotaan vaikkapa Lorenzo Lamasin B-toimintaelokuva sillä sellaiset ovat usein huonoja koska mukana ei ole lahjoja, rahaa ja aikaa.
Fair Gamessa on mukana hyviä näyttelijöitä (Dan Hedaya, Salma Hayek, etc.), sen on tuottanut syvätasku Joel Silver ja tuotannon ollessa kunnossa on helppo ostaa aikaa jos se kuluisi loppuun. Tässä vain ollaan oletettu riittävän se niistä Lamasin elokuvista tuttu lompakoille kurottava laskelmoiva hyväksikäyttö, mutta sen sijaan että se olisi tehty B-elokuviin kuuluvasti räyhäkkäällä yliampuvuudella ollaan nyt aivan kuin kaikkia vauvasta vaariin miellyttääkseen kuljettu jarrut päällä hidastellen ja kypäräkin on vuorattu pumpulilla. Pokka meinaa pettää kun Baldwin ja Crawford kaahaavat autolla pahiksia pakoon ja vauhti on sitä luokkaa, että rollaattorillakin kurvaillaan vaarallisemmin.
Fair Game on aivan saatanan tylsä ansaitakseen toimintaelokuvaluokituksen, eikä se ainakaan auta kuinka löysä action saa unista tukea näyttelijlöiltä joiden energia ja omistaneisuus vaikuttavat samalta kuin uinuvan laiskiaisen keskittyminen eduskunnan täysistuntoon. Siihen päälle sitten tieto, että Fair Game pohjautuu samaan tarinaan kuin Sylvester Stallonen Cobra niin siinä kilpailussa näkee kuinka viihdyttäväksi nonstopilotulitukseksi sama juoni pystytytään halutessaan muuttamaan.
Mielestäni mielenkiintoinen triviaseikka onkin se, että juurikin Stallone oli alunperin aikeissa esiintyä Fair Gamessa Baldwinille menneessä roolissa. Harvemmin kuitenkaan kuulee näyttelijän toisintavan osansa ja tekevän remaken omalle elokuvalleen niin ettei se olekaan remake.

Fair Game on innoton toimintaelokuva jonka katsottuaan ihmettelee, että oliko siinä toimintaakin mukana?
Rahalla ei osteta persoonallisuutta.

Tähdet: *

maanantai 1. toukokuuta 2017

A mad scientist changes his simple-minded handyman into a werewolf

Yhteenvetoa arviolta kuukauden aikana tehdyistä kirppis- ja muuhankinnoista.

ELOKUVAT
Nuo Timon ja Pumba-julkaisut minulla on jo entuudestaan kasetteina ja niitä on ilmeisesti julkaistu yhteensä kolme kasettia/dvd:tä, mutta vaikka olen törmännyt aika useinkin noiden kahden kasettiversioon niin sitä kolmatta en ole nähnyt kertaakaan missään muodossa. Nuo kaksi tuli tilattua verkkokaupasta eikä sieltäkään löytynyt mitään kolmatta ja kuitenkin takakansi kertoo sellaisen olemassaolosta.

PELIT
Kuten näette, panostin bad ass-genreen ja siksi Barbieta ja prinsessoja

MUSIIKKI
En tiedä miksi ostin tuon Billy Talentin, joka on nyt siis nyt jo toinen heidän levyistään joka minulla on ja molempia riivaa sama ongelma: jokainen biisi kuulostaa keskenään ihan samalta. Onhan se sinänsä varsin maittavan menevä ralli, mutta kun levyn loppuessa ei tajua kuulleensa kymmenkunta biisiä olisi jonkinlainen vaihtelu kaivattavaa.

KIRJALLISUUS
Bourdainin kirja oli muuten varsin mainiota luettavaa.

And now for something completely different.

torstai 27. huhtikuuta 2017

The Baytown Outlaws (2012)

Celeste (Eva Longoria) palkkaa innokkaat, mutta valitettavan epäonnekkaat ja typerät wannabe-ammattitappajat Oodien veljekset (Clayne Crawford, Travis Fimmel ja Daniel Cudmore) hakemaan pyörätuolliin sidotun kehitysvammaisen kummipoikansa turvaan ex-mieheltään, psykopaattiselta pikkurikollispomo Carlosilta (Billy Bob Thornton) joka pitää poikaa luonaan vain jotta saa napattua tämän täysi-ikäistyessa haltuunsa saaman rahaston. Samaan aikaan paikallinen sheriffi Millard (Andre Braugher) tekee parhaimpansa olla välittämättä siitä mitä alueella tapahtuu, sillä kun syvällä etelän punaniska-alueella ollaan, syrjässä suuren maailman melskeistä on vain hyvä jos roskasakki tappaa roskasakkia, helpottaahan sellainen kalastusharrastukseen keskittymistä. Sitten tietenkin sieltä suurkaupungista saapuu nuori ja idealistinen erikoisagentti Reese (Paul Wesley) joka ottaa asiakseen saattaa kaikki pahikset oikeuden eteen ja sellainenhan on vain häiriöksi rentoutumiselle. 
Oodie-trion suorittama pelastuoperaatio ei tietenkään suju ongelmitta ja kohta perässä ovat muun mussa prostituoitutappajat, nykyajan merirosvot sekä intiaanit.

The Baytown Outlaws on aikoinaan lukeutunut sille toteutumattomien elokuvien listalle joista jokainen kuten tämä oli silti ollut kaikkien suosikkikamaa ja vaikka se tuntuukin hassulta, että jos kerran kaikki diggasivat The Baytown Outlawsin käsikirjoituksesta ja halusivat tehdä sen, niin miksi näin ei tapahtunut heti 2009 kun teksti oli kiertänyt studioita? No, ehkei se ole oikeastaan kovin vaikea ymmärtää miettien tyypillistä studiologiikkaa kaupallisesta elokuvasta, koska vaikka tämä vahvasti kieli poskessa tehty toimintaelokuva on kyllä kirjoitettu tarantinomaisella tavalla täyteen paljon sujuvaa puhetta joka sarjatulimaisella tavalla viljelee kaikkea veikeää popkulttuuriviittauksista yleiseen sarkastiseen piikittelyyn on se sarjakumaisten hahmojen ja absurdeihin mittoihin vietyjen väkivaltaisten tilanteiden vuoksi varmasti studiopomojenkin silmissä hiton hauskaa luettavaa, mutta pelkona oli todennäköisesti elokuvan olevan enemmän Määränpäänä Graceland kuin mikään uusi Pulp Fiction. Näin onkin, sillä The Baytown Outlaws on elokuva joka on viihdyttävän hauskaa katseltavaa, mutta ei missään nimessä mikään kulttirajat rikkova Oscar-voittaja joka siis nimenomaan tavoittaisi nekin ihmiset jotka yleensä sivuuttavat elokuvat kuten Viimeinen partiopoika, Harley Davidson ja Marlboro mies, 48 tuntia, Shoot 'em Up ja jo mainittu Määränpäänä Graceland. Elokuvia joissa hahmot pottuilevat paljon, huumori vaikuttaa ilkeämieliseltä koska hahmotkin ovat suurelta osin sellaisia ja väkivalta ei ole piiloteltua. Elokuvia jotka saattavat tuntuvat jopa hieman loukkaavilta niitä katsoessa. Elokuvia jotka siten ovat vaarassa ohittaa suuret yleisöt vain koska eivät ole turvallisen ja varman tuntuisia tapauksia, vaan jotka saavat massat puolelleen vain jos voittavat jonkin palkinnon tai niissä on mukana jokin suuri nimi (ts. näyttelijä) joka tavoitti nirsoimmatkin katsojat toisenlaisen elokuvan kautta. Tämä tietenkin on yleistystä, mutta hei, elokuva jossa hölmöt punaniskatappajat tekevät roskapuheviittauksia Van Dammeen ja Game of Thronesiin kaappaavat sekopäisen rikollispomon luota pyörätuolipotilaan ja kohtaavat pakomatkalla muun muassa moderneja merirosvoja jotka luulevat elävänsä Mad Maxissa sekä ilotyttötappajia voi olla vaikka kuinka täyteen kirjoitettu nasevaa dialogia, on se silti elokuva joka varmasti on rahoittajien lukiessa hiton hauskaa shittiä, mutta liian riskialtis rahankerääjä ja vaikuttaa tyypillisen Fast and Furious-fanin silmissä pelkästä halpahintaiselta roskalta joka ei eroa mistään Sharknadosta, puhumattakaan jostain elokuvansa Oscar-palkintomäärän vuoksi valitselevalta lappusilmältä. Sääli, kun vaikka The Baytown Outlaws ei olekaan mikään tekstin, kuvan ja esiintymisen kirkkain riemuvoitto on se kuitenkin aika pirun viihdyttävä elokuva jossa dialogi, hahmot ja tilanteet ovat peukuttamisen arvoisesti onnistunutta kamaa, jolloin sitä vain voi ihmetellä miksi nimenomaan juuri jokin salamana mielestä valuva pikaruomainen Fast and the Furious osa 122 voi olla paremmin yleisön ja heidän rahansa tavoittava kuin elokuva joka kyllä asettuu samaan lajityyppiin, mutta on ehdottomasti suuremmalla innolla sekä ajatuksella tehty.

Lyhyesti: kuin Smokin' Acesin Tremor-veljesten oma elokuva Shane Blackin kirjoittamana.

Tähdet: ***

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Gamer (2009)

Lähitulevaisuuden kuuminta shittiä konsolipelaamisen osa-alueella ovat The Simsin ja Halon/Call of Dutyn/1000 muun ampumispelin todellisuusversiot Society sekä Slayers jossa pelaajat pääset simulaatiohahmojen sijaan ohjastamaan ihan oikeita ihmisiä. Siispä jos Societyssa haluat vain asunnon sisustamisen sijaan vaikkapa raiskata ovat uhreina oikeat ihmiset ja tässä nimenomaisessa tapauksessa niin sekä tekijä että uhri ovat molemmat jälkimmäisiä, sillä pelattavalta ihmiseltähän ei lupia kysellä vaan hän tekee täsmälleen sen minkä pelaaja haluaa, kiitos aivoihin istutetun minälienanohärvelin. Koska ihmiset janoavat koneella istuen vapautta tehdä mitä lystäävät ilman tunnontuskia - ovathan pelihahmot heidän silmissään edelleen vain kuvitteellisia hahmoja vaikka paremmin tietävätkin - oli vain luonnollista jotta tappaminen nousee esportsiksi ja siihen saumaan iski Slayers, jossa täten first person shooterina ohjastetaan oikeita ihmisiä putkijuoksussa tappamassa muita ns. lihallisia virtuaalihahmoja. Tottakai Slayerin Master Chief, eli Kable (Gerard Butler) on valheellisin syin vangittu ja haluaa vain vapauteen Societyyn pakotetun vaimonsa Angien (Amber Valletta) luokse, mutta koska on kuuluisin pelihahmo ei sellaista mahdollisuutta suoda, varsinkaan kun hän pystyisi vapauteen päätyessään osoittamaan pelin luoneen ylimielisen Castlen (Michael C. Hall) pahat teot ja kramppaamaan siten menestyvää bisnestä. Kablea pelaava Simon (Logan Lerman) on tietenkin alansa menestynein, mutta parempien pisteiden toivossa kokeilee uusimman dlc:n avustuksella hahmonsa vapauttamista ja niin on matopurkki avattu.

Gamer on ollut päätyä jo muutaman kerran katseltavaksi, mutta aina se oli lykkääntynyt eteenpäin koska ihan oikeasti, se vaikutti uskomattoman huonolta elokuvalta ja siten tälläkin kertaa se meinasi jäädä sivuun samaisesta syystä. Totesin kuitenkin, että joko katson sen nyt tai en varmaan koskaan ja oikeastaan hyvä että se tuli katseltua edes nyt, koska hei, tässähän on aika paljonkin hyvää. Oletin trailerin, juonikuvauksen ja parin lukemani arvion perusteella kyseessä olevan vain jokin Juokse tai kuole sovitettuna nykyään vielä trendikkäiden fps-pelien muottiin ja jep, kyllähän tämä aika suurelta osin sitä samaa on ja siten ei oikeastaan kovinkaan sykähdyttävä taikka laisinkaan uutta tarjoava. On lähitulevaisuus jossa köyhien ja rikkaiden kuilu on entisestään laajentunut ja nautintoa haetaan entistä rajummista ilmiöistä, jonka vuoksi tällainen oikeita ihmisiä kuolemaan saattava peli on arkista kansaviihdettä. Ja koska jonkinlaista oikeututusta haetaan niin tottakai pelattavat tykinruuat ovat vankeja joille muka annetaan mahdollisuus vapauteen jos selviävät pelin loppuun, mutta se tietenkin on silkkaa kakkapuhetta koska pelihahmot ovat kaupallisesti liian tärkeitä. Sitten tulee se pakollinen juttu, että kaikki vangit eivät olekaan oikeasti rikollisia vaan tiedättehän, lavastus, ihmisoikeus, aktivistit koettavat saada totuutta kansan tietoisuuteen, ymmärrys väärinteosta ja rosvoparonit saavat rangaistuksensa. Peruskamaa joka on aiemmin toteutettu täydellisen viihteellisesti jo mainitussa Juokse tai kuolessa ja tolkullisia ajatuksia herättävästi esimerkiksi Battle Royalessa. Siispä Slayers ei ole mitään uutta vaikka koettaakin olla satiirinen kuvaus sekä elektronista kilpapelaamisesta että ylipäätään pelaaajakulttuurista, kunhan on vain vauhdikasta räiskintätoimintaa tutulla kaavalla. Itse asiassa sen vauhdikkuuden osalta minua hieman vaivaa se miten strobovalomaisesti toiminta on leikattu, koska vaikka sillä luodaankin tarkoitettua hektisyyttä tuntuu se vääränlaiselta kuvatakseen niitä pelaamissatiirin kohteita,  kun kyseessä ei kuitenkaan ole mikään bullet hell-genre vaan nimenomaan Battlefieldit, Homefrontit, Doomit ja muut joissa idea on nähdä peli pelaajan silmin, eikä näissä peleissä koetusta vauhdista huolimatta kuva ole ylikorostetun epileptista sekoilua. Vaikuttaakin kuin Crank-elokuvista tuttu ohjaajaduo Neveldine/Taylor olisivat koettaneet maineensa vuoksi luoda hieman väkisinkin energiaa siten kuin uskoivat heiltä haluttavat ja siten koko elokuva onkin lähes yhtäjaksoista värisotkutärinää, joka tuntuu sitten hieman väkinäisen teennäiseltä eikä siten oikeastaan sovi kantavaksi tekijäksi. Crankin tasapainoittavaa huumoria ei niinkään Slayersista löydy, jota onneksi sentään on Societyssa, mutta sehän ei olekaan toimintaelokuvaa. Tässä tapauksessa olisi saattanutkin olla parempi tehdä se Doomin ja House of the Deadin epäonnistunut yritys vaihtaa välillä näkökulmaa kolmannesta persoonasta ensimmäiseen riippuen ketä kuvataan ja pysytellä vaihtojen välillä vähäisemmässä kuvasekoilussa. Koetan tässä sanoa, että idea pelaajakulttuurisatiirina on aika mainio, mutta se olisi pitänyt pitää talkshowmaisen viihteellisenä, mutta edelleen ihmismäisenä kun taas itse peliosuus ärhäkkäänä fantasiana eikä koettaa tehdä molemmista puolista joka suuntaan poukkoilevaa adhd-hysteriaa. Todisteena tästä ne Society-peliä kuvaavat osuudet joissa nähdään paljon paremmin se miten pelifantasia eroaa oikeasta maailmasta ja on oikeastaan aika hauskakin kun tietää miten valheellisesti niiden takana toimitaan ja miten masentavaa se siksi on. Toki siellä siis on se klisee, että läskin hikisen miehen avatar on seksikäs beibi, mutta tässä tapauksessa sekin klisee on ihan kelvollinen luodakseen Societylle sitä pinnallisuutta. Olisinkin oikeastaan mielummin katsonut Gamerin elokuvana joka parodioi peli- ja pelaajakulttuuria The Simsia hyödyntävän tekoelämän kautta koska Society näyttää siltä miten moni The Simsia pelaa ja miten sitä kautta haetaan vaihtoehtoa omalle todellisuudelle, mutta ei selkeän rajan fantasian kautta mitä Slayers-kuvaus edustaa. The Sims kun on tarkoitettu oikeaksi elämäksi kuvitelmassa, mutta taas jokin Call of Duty yhtälailla minkä tahansa Darks Soulsin kera pelkäksi kuvitelmaksi. Societyssa/The Simsissa voi elää kun Slayersissa/Quakessa mennään paikkaan jota ei itse koskaan kokisi. Society on todellisuutta, Slayers ei ja siksi edellisen kuvaus on satiirin osalta onnistuneempaa kuin jälkimmäisen ammuskelu. Joskin varmasti oletuksena juuri se räiskintä on aina kaupallisesti kannattavampi idea elokuvalle kuin jokin Truman Shown Lady Gaga-versio. Kuitenkin se miten pelaajat pukevat hahmonsa Societyessa ja mitä he siellä tekevät on kiinnostavampi osuus elokuvasta olleen juuri Truman Shown kaltainen pseudoelämä somepäivityksenä.
Niin ja vielä siitä mikä kuulostaa kaupallisesti vakaammalta vaihtoehdolta, eipä sitä Gamer toimintapainotteisena näköjään ollutkaan.

Pidin tosi paljon ja en pahemmin.

Tähdet:
Society ****/Slayers **

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Leeches (Leeches!, 2003)

Pidän siitä, että Leechesin vaihtoehtoinen nimi on muuten sama mutta vain huutomerkillä varustettuna. Vielä parempi olisi jos se olisi kirjoitettu kokonaan isolla ja kolmella huutomerkillä LEECHES!!!

Yläosattomat nuoret miehet juoksevat taikka kävelevät koko ajan hidastetusti ja esittelevät virtaviivaisia vartaloitaan, ja koska he sopivasti ovat uimajoukkueen kavereita niin mukana on runsaasti tilanteita joissa patsastellaan märkinä tiukoissa uimahousuissa. Sitten uimajoukkueen salainen ase, eli steroidit ajautuvat iilimatojen ruokavalioon ja kohta luikertelijat päättävät hyökätä noiden urheilijanuorten kimppuun.

Leechesista vastuussa oleva David DeCoteau on Jim Wynorskin ja Fred Olen Rayn tavoin roskaelokuvaohjaaja ja onkin kollegoidensa mukaisesti tehtaillut niitä oikein olan takaa, mutta ei hän ole ainakaan minuun tehnyt sellaista vaikutusta ettäkö herättäisi nimellään ja kyvyttömyydellään todellista innostusta, jolloin paria hassua poikkeusta (esim. Creepozoids) lukuunottamatta eivät hänen elokuvansa ole pureutuneet juurikaan mieleeni. Käärmeöljykauppiaan elkeet hänellä kuitenkin ovat hallussa, sillä 2000-luvun alussa hän alkoi tehtailemaan ns. homoeroottisia kauhuelokuvia sitä tahtia, että rupesi keräämään mainetta jonkinlaisena seksuaalivähemmistöjen edustajana kauhugenressä ja onkin sitä asemaa myös hyödyntänyt, mutta vastaavasti on sittemmin myös kertonut kuinka koko queerkauhuelokuvien tekeminen alkoi vain koska se oli kiitos muun muassa tv-sarjojen Sinkkuelämää ja Älä kerro äidille ansiosta trendikästä ja sillä pystyi rahastamaan nopeasti. Sen näkeekin kun katsoo DeCoteaun filmografiaa joka vuosien 2000 ja 2010 välillä kostuu hyvin isolta osin itseään kopioivista homoviittauksellisista teoksista (huom. varmuuden vuoksi ei homoseksuaaleja hahmoja, vain pinnallisia huomautuksia jotta ei ajeta pois heterokatsojia), ja sittemmin Sillä silmällä-buumin hiivuttua ollaan palattu enemmän tavanomaisimpiin tissi ja puukko-henkisempiin elokuviin. On ihan ymmärrettävää, että jos jokin on suosittua niin sitä taotaan kunnes se kohtaa saturaatiopisteensä eikä kukaan enää jaksa nähdä sitä silmissään, mutta ikävää on aina se kuinka hypeä hyödynnetään poliitikkomaisen valheellisesti siten, että ollaan voittajan puolella kun menee hyvin, mutta heti kun eteen tulee jokin karikko dumpataan se kuin missivoittaja poikaystävänsä. Moni kuitenkin varmasti ajatteli DeCoteaun puhuvan heidän puolestaan, mutta ei, hän puhui vain saadakseen fyffeä. Joten mitään kantaaottavuutta ei hänen teoksissaan ole yhtään sen enempää kuin Twilight-elokuvissakaan, joten kunhan vain näytetään nuoria lihaksikkaita miehiä ilman paitaa ja saadaan sillä myytyä vaikka mitä p*skaa, joka ei ole yhtään sen rehellisempää taikka aidompaa kuin mikä tahansa perinteisempi teinikauhistelu jossa nuori neito juoksee tissit hölskyen.
Joten älkää yhtään hurskastelko siellä, koska Twilight on ihan samalla tavalla masturbaatioavustaja kuin esimerkiksi jokin Andy Sidariksen elokuva.
Noita pitäisi saada enemmänkin hyllyyn, ovat ihastuttavaa roskaa.

Leechesissa on ajoittain aika mainio synasoundtrack, mutta vastaavasti sen tasapainona todella kauheaa puuduttavaa hevimusiikkia ja hetkittäin sen (aivan liian vähäisessä) iilimatoilevassa kauhistelussa on sopivaa creepya meininkiä (vrt. se Lötköjen yön vessakohtaus jossa madot menevät punttiin), mutta enimmäkseen kyseessä on todella kehnosti tehtyä B-roskaa josta toki saa narulla vedettyjen jätti-iilimatojen, tms. vuoksi hienoiset naurut ja mukana oleva teini- ja homoseksuaalisuuden siekailematon ahne laskelmointi on vähintäänkin ilmiönä kiinnostava, vaikka onkin sitten hienovaraisuudeltaan sekä rehellisyydeltään yhtä naurettavaa Elm Street kakkosen vastaava, jossa puolestaan se tuntui olevan edes jotenkin merkittävä seikka päähahmoa ajatellen. Erityisen kiehtovaa on kuitenkin se, että tämäkin elokuva on tehty jo vuonna 2003 ja se on täynnä murjottavia hyväosaisia angstisia kauniita nuorukaisia jotka kulkevat joka kohtaukseen hidastetusti ja se on toteutettu niin yksi yhteen viisi vuotta myöhemmin tehdyn Twilight-elokuvan kanssa, että jos tämän elokuvan tuottajat eivät haastaneet Twilightin tekijöitä jonkinasteisesta plagioinnista oikeuteen niin hitto, silloin Transmorphersiakaan ei tehty Transformersilla rahastamaan. Eikä Atlantic Rimia Pacific Rimilla, etc.
Suurin ero Leechesin ja Twilightin välillä on otusten ohella selvästi pienempi budjetti ja varmaan ainakin tämän virojulkaisun kohdalla kuvasuhde joka leikkaa sivuista aivan liian paljon pois, tehden monesta ihmisestä yksikätisen.
Joskin palattakoon siihen Leechesin mieskuvaan vielä sen verran, että jos ei tunne Decoteaun filmografiaa, eikä ole katsellut aiemmin muita vastaavanlaisia elokuvia vaan tuntee tämänkaltaiset teinikauhistelut yksinomaan joidenkin Friday the 13th-kaltaisten teosten kautta niin joo, kyllä se kuinka pojat ovat nyt ne tissien esittelijät tuntuu varmasti virkistävän erilaiselta. Ei se sitä kuitenkaan ole kuin korkeintaan sokeasti elokuvansa Bechdelin testin mukaan valitseville.

Leechesissa on muuten todella ärsyttävä tapa esittää suurin osa iilimatojen iskuista siten, että koska ei selvästikään ole ollut käytössä mitään varsinaista animatronikkaa taikka esiintyjillä Bela Lugosin taitoja heiluttaa otuksia siten, että ne vaikuttaisivat ainoastaan eläviltä kuolleilta eikä vain kuolleilta, niinpä kohtaukset on koetettu huijata muulla tavalla. Siispä laitetaan strobovalo päälle ja käännetään hevimusiikki hemmetin kovalle, toivoen ettei kukaan näe ettei siinä oikeasti tapahdu mitään muuta kuin että näyttelijä pitää kumilelua kädessään.
No, ainakin jätti-iilimato vikisee kuin koira, että onhan se edes jotain. Melkein kuin leijonamaisesti ärjyvä hai.

Tähdet: *

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Venomous (2001)

Jos tuon edellisen kärmeselokuvan ohjasi roskaelokuvan kuningas Jim Wynorski niin tämänkin Venomousin takana on roskaelokuvan kuningas, se nyt vain sattuu tällä kertaa olemaan Fred Olen Ray, joka on ihan samanlainen kuin Wynorski niin tuotantotahdiltaan, aliaksien käytöltään kuin myös itse elokuviltaan. Joten sanon, että jos tykkää Wynorskista, tykkää myös Olen Raysta ja päinvastoin. Jos ei, on väärässä.
Hei, onhan kyseessä sentään ohjaaja jolla on tällaisia teoksia tehtynä:
Niin ja tottakai myös Wynorski löytyy Venomousin tuottajien joukosta. Jei!

Salaisessa valtion tutkimuslaitoksessa tehdään hirveyksiä käärmeillä ja niinpä tunnontuskainen tiedemies päättää antaa auttavan kätensä tietovuodossa maailmalle, mutta olettamiensa toimittajien sijaan hän johdattaakin laitokseen terorristeja jotka räjäyttävät koko mestan. Ei siis niin kuin Cheek tekee vaan ihan normaalilla pommilla, jonka vuoksi kuolema saapuu muutoin kuin oman käden kautta, mutta kuten arvata saattaa kaikki armeijan kehittelemät superpottuuntuneet mutanttikäärmeet livahtavat vapauteen. Kohtapuoliin ilmeisesti muutamaa vuotta myöhemmin  läheissä pikkukaupungissa alkaakin ilmaantumaan puremapotilaita ja näin biologisiksi aseiksi tarkoitettujen käärmeiden tappava virusmyrkky pääsee ensin siten heihin, kuten sitten myös tartunnan saaneiden myötä muidenkin vaivoiksi ihan ilman erillistä hammasjälkeäkin. Ruumiiden kasaantuessa armeija haluaa lakaista piiloon oman osuutensa ja niinpä heidän mielestään vedenkeittokehoitus on ainoa mikä on tarpeen, mutta onneksi paikalla on mukava tohtori Henning (Treat Williams) joka haluaa selvittää mistä oikein on kyse, avustivat viranomaiset taikka eivät.

Rutiinitrashia jossa Treat Williams tekee saman kuin tekee kaikissa muissakin B-elokuvissa joissa esiintyy, eli tiedostaa kyseessä olevan elokuva jonka tehtävä on olla vain pikaruokamaista mättöä ja esiintyy siten siihen kuuluvasti kieli lähellä poskea (tämä onkin seikka josta olen aina Williamsissa digannut). Venomous onnistuu kuitenkin tahattoman/tahallisen koomisuuden ohella olemaan hetkittäin myös aika kananlihaisuutta aiheuttava, sillä ne tyypilliset käärme-elokuvien kohtaukset jossa joku tietämättään työntää kättään kiukkuisen luikertelijan lähettyville herättävät peukuttamisen arvoisen halun nostaa jalat lattialta. Lisäksi onhan se aina hienoa kun näkee suuren mytyn käärmeitä ja ne ovat oikeita Saatanan äpärälapsia eivätkä muovisia onton ilmavia tietokonetehosteita. Tämä myös aiheuttaa sen, että vaikka Venomous on rehellisesti kehnoa B-elokuvaa niin se on niiden muutaman oikeasti onnistuneiden minuuttiensa vuoksi myös aivan liian hyvä ollakseen juuri sellaista riemastuttavaa roskaa jollaista tekijöiden, kannen ja ideansa vuoksi odottaisi. Etenkin kun saa tietää, että sakemannit ovat julkaisseet Venomousin niinkin funkyn valhellisella nimellä kuin Attack of the Mega Snakes.
Venomous kun todellisuudessa ainakin yrittää olla hirviökauhun taikka -toiminnan sijaan enemmänkin jokin ebolaepidemiajännäri.

Käärmeistä puheen ollen, siinä on eläinlaji joka hämähäkkien ohella kammoksuttaa minua, enkä voi mitenkään ymmärtää miksi kukaan ottaisi kumpaakaan lemmikikseen. Eräällä ystävälläni oli käärme ja sanoin hänelle etten tulisi kylään niin kauan kuin hänellä olisi tuo inhottava otus ja sen lupauksen pidin. En siis myöskään halua edes tietää onko jollakin naapurillani käärme, koska en halua ajatellakaan tilannetta jossa kuulen koputusta vessanpöntöstä ja nostaessani kannen esiin nousee painajaispolttoainetta jota en ole itse tuottanut.

Tähdet: **