keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhulle pt.8: Hell's Ground (Zibahkhana, 2007)

Pakistanilainen elokuva ei ole minulle niin tuttua ettäkö osaisin sanoa onko sillä jotain määräävää tyylisuuntausta jonka vuoksi kyseisen maan elokuvista tulisi heti jotain mielikuvia, jotka sitten joko vahvistuvat taikka kumotaan. Tiedättehän, samalla tavalla kuin kotimainen elokuva tuo ajatuksiin mollivoittoisuuden, puukkohipat, tekokaljukomiiikan ja perkele! viinaa pöytään ja heti! Ja jos ei niitä niin sitten äiti älä itke, poikasi lähtee kotoaan osoittamaan suoraselkäisyyttä-sotaelokuvan sotaelokuvan perään. Jos jotain niin Hell's Groundin naapurimaan värikkäästi laulelevat elokuvat saattavat luoda pakistanilaisestakin elokuvasta ajatuksen, että samaa kamaa se varmaan on ja jos ei ole sitä kaikille soveliasta viihdettä niin sitten se varmaan on genrekamaa joka parhaimmillaankin on jotain turkkilaista Ramboa, tms. ja näyttää siis siten joltakin joka on vähintäänkin kuvattu perunalla perunasäkin sisällä, ollen mahdollisesti erittäinkin hauskaa, mutta ei sitä niinkään tarkoituksella. Hivenen uskonkin, että Hell's Groundin kohdalla ainakin markkinoinnin silmin on ollut tarkoituskin antaa luulla siinä olevan jotain bollywoodmaisuutta ja sitten yllättyä nähdessään Peter Jacksonin mielikuvituksellisen kulta-ajan tuotos. Eli hieman kuin joku saattaisi luulla Meet the Feeblesin olevan Muppet-elokuva ja vasta venäläisen ruletin aikana ymmärtää, että hei, tämähän onkin Evil Dead. Eipä jokin kannessa lukeva "the bloodiest film to come out of Pakistan ever!" kerro mitään jos ei sikäläistä elokuvaa tunne, mutta tuolla tavoin hieman saatetaan vahvistaa harhaa, että koska luulet paikallisen elokuvan olevan iloista musikaalia niin siksi verisin elokuva koskaan onkin yllättävää. Hitostako sitä tietää vaikka 99% pakistanilaisesta elokuvasta olisikin Bad Tastea ja vasta loput Mamma Miaa. Hell's Groundin mukana kun tulee toinenkin elokuva: Dracula in Pakistan ja c'mon hei, se jos mikä kuulostaa koomiselta samaan tapaan kuin jokin Blacula tai Duckula. Jotenkin sitä on tottunut, että Dracula in New York saattaisi kuulostaa hölmöltä joskaan ei kuitenkaan vitsiltä, mutta heti kun paikaksi vaihtuu jokin muu kuin brittein saaret taikka murica (Pariisi kelpaa myös) aletaan liikkumaan humoristisemmalla viivalla. Dracula Vaajakoskella voi olla vaikka kuinka Lars von Trieria tahansa kuulostaa se silti enemmän Adam Sandlerilta ja uskon, että sen tietävät myös niin sekä Dracula in Pakistanin kuin Hell's Groundin tekijätkin. PR-puoli saattaa sitä korostaa, mutta on se siellä mukana tahtomattakin. Luonnollisestikaan en usko, että pakistanilainen elokuva on jotain viereistä bollywoodia taikka turkkilaista Ramboa, aivan kuten en näe kotimaisenkaan elokuvan olevan ainoastaan Maa on syntinen laulu ja Tuntematon sotilas, mutta tämänkaltaiset rajoittuneet mielikuvat ovat luonnollisia silloin kuin saatavilla on vain se elokuva jossa lukee "Pakistanin ensimmäinen slasher-filmi..."
Kyllä minä silti hieman halukkaasti odotan näkeväni valoisan, värikkään elokuvan jossa kuvankauniit naiset ja futispaitaiset miehet miehet laulavat rakkaudesta ja sitten pää lentää kovasti paineistetun verisuihkun työntämänä.

Joukko pilveä polttavia nuoria lähtee pakettiautolla konserttiin kun periferiassa he kohtaavat maailmanlopun hörhön joka ennustaa nuorille veristä loppua ja kas kummaa, kohta saastuneet zombiet astuvat esille ja löydetään mätä metsämökki jota asuttaa murhanhimoinen naamiomörkö, joka muuten pitää huppua jossa on aukko vain yhdelle silmälle ja hän teurastajan tavoin irroittaa lihat ihmisistä, että niissäkin on jotain kovin tuttua. Hmm, voisiko olla niin, että todellinen pahis onkin äiti?

Hei, se aiemmin tekemä Evil Dead-viittaukseni ei nyt hirveän väärässä ollut sillä samanlaista fiilistä Hell's Groundissakin on (luonnollisesti kun yhden hahmon nimi on Ayesha niin häntä kutsutaan Ashiksi), joskaan ei niinkään huumorin osalta koska tämä on korkeintaan hauska vain satunnaisesti ja sitäkin enemmän vahingossa, mutta etenkin kotikutoiset ja ehdottomasti mielikuvitusta käyttäen tehdyt tehosteet ovat samasta puusta. Enkä tarkoita tehosteilla vain verisuihkuja, tms. vaan myös kuvaustemppuja ja muuta vastaavaa jossa ei ole annettu rahan vähyyden vaikuttaa vaikutuksen tekemiseen tai ainakin sen yrittämiseen. Sääli vain, että valaistus on ilmeisesti tehty taskulampulla, joten edes valoja varten olisi kannattanut hieman kaivaa taskuja. Niin ja käyttää muitakin kuvaustapoja kuin lelukamera ja kalansilmä. Kuitenkin, kyseessä on selvästi kauhufanin innolla tekemä elokuva joka ymmärrettävästi siksi lainaa genren perusteista, iskee välillä silmää popkulttuuriviittausten kautta (yhdellä päähenkilöistä on seinällään mm. Maniacin juliste ja käsissään Dracula in Pakistan-dvd) ja sillä on tietenkin plussansa sekä miinuksensa, joista ensimmäinen tulee esille siten kuinka lajityypin ystävän on helppo hypätä mukaan, mutta jälkimmäisen vuoksi se omanlaisuus ideoiden suhteen tuntuu jääneen kuvausten ulkopuolelle. Se ei ainakaan auta, että kyseessä on periaatteessa ihan tavanomainen Texas Chainsaw-apinointi nuorista keskellä ei mitään ja sitten joku friikki tappaa, mutta päähenkilöiden ollessa kuvassa ei elokuvassa ole mitään aiemmasta poikkeavaa muualla kuin aksentissa ja sitäkin vähemmän kuin haluaisi sillä suurimmalta osin engelskaahan tässäkin molskataan. Ehkä tässä on tavoiteltu kansainvälistä yleisöä ja uskottu, että siksi kielen pitää olla englanti, mutta se ratkaisu vie kyllä hieman omaleimaisuutta elokuvalta joka on juonellisesti vanha tuttu oletettavasti siksi, että sellainen on jonkinlainen kunnianosoitus esikuville. Reipas paremman sanan puutteessa intialainen musiikki on kyllä mainiota vaihtelua perinteiseen kamaan ja kunhan alun Love Guru-fiiliksestä pääsee irti niin eipä se oikeastaan kovin koomiselta valinnalta slasherille kuulostakaan ja siten Hell's Ground osoittaakin, että se olisi voinut olla vahvemminkin omaan kuin amerikkalaiseen kulttuuriin painottuva. Siltikin tämä on suurella innolla tehty, 70-luvun ruosteista imagoa noudattava kelvollinen perustarina roadtrippaavista nuorista jotka sivistyksen ulkopuolella kohtaavat murhahimoisen naamiotappajan ja samalla kasan vakavissaan tehtyjä lajityypin sisäpiirivitsejä. Lopputulos on kuin Texas Chainsaw Massacre yhdistettynä johonkin Hell of the Living Deadiin ja varsinkin ne italozompparit tulevat mieleen Hell's Groundin ruttonaamamaskeerauksista.
Huvittavaa tosin on se, että tällä metsän huppupäätappajalla ja zombeilla ei näytä olevan mitään tekemistä keskenään, ensimmäinen kun lahtaa teinejä koska he sattuvat olemaan lähettyvillä ja zomppariepidemia johtuu jostain tehtaan veteen ajamista saasteista, että kyseessä on periaatteessa kaksi elokuvaa tungettuna yhteen. Mukana ei siis ole juuri mitään omaa ja vaikka hienoa on se ettei kyseessä ole väärien ennakko-odotusten mukainen iloinen valoisa musikaali splatterilla taikka turkkilaista rip-offia niin pelkkä tavanomainen kauhuleffa joka vaikuttaa enimmäkseen lainalta ei vakuuta kunnolla vaikka kuinka kivoja viittauksia esikuviinsa se sisältääkin. Niin hölmöltä ja kulttuuria ajatellen kliseiseltä se tuntuukin niin kyllä Hell's Groundin olisi kannattanut vetää bollywoodismia mukaan ja tehdä siten siitä geneerisestä tarinasta tyylillisesti jotain muista erottuvaa. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että miksi niin usein ei-englanninkielisissä maissa halutaan tehdä englanninkielisestä maasta tulevalle elokuvalle/lajityypille kunniaa koettamalla tehdä sama kopioiden sitä puhekieltä myöten kuin koettamalla mahduttaa se omaan kulttuuriin ja tehdä jotain jossa on sekä esikuva näkyvissä että myöskin halu olla muuta kuin kopiokone. Rendel.

Jotain makeeta on siinä, että ohjaaja Omar Khan on arkiammatiltaan jäätelökauppias (jonka liikkeet ovat making of-dokkarin perusteella täynnä kauhuleffakrääsää) ja rahoitti Hell's Groundin pääosin omasta pussistaan ihan vain koska halusi tehdä elokuvan fanittamastaan lajityypistä eikä valtion tukema elokuvateollisuus taikka yksityiset elokuvamogulit sitä ainakaan tekisi. Oli lopputulos millainen tahansa niin sellainen omistuneisuus jota hänkin osoitti on aina arvostettavaa. Seuraavalla kerralla sitten jotain omaa.

Tähdet: ***

maanantai 16. lokakuuta 2017

Roope-setä 1978-2017

Lokakuun ja koko vuoden pelottavin uutinen saapui tänään postitse kun Sanoma ilmoitti lopettavansa Roope-sedän nimikkolehden julkaisemisen joulukuun numeroon ja korvaavansa sen uudella Ducktales-aviisilla. Mehän muistamme kuinka pitkän ajan edellinen Ankronikka-albumisarja jatkoi kulkuaan ja tässäkin tapauksessa todennäköistä on, että uusi lehti on Ducktales vain koska se koki äskettäin uuden tulemisen aika kehutun animaation muodossa ja on suht' trendikäs ilmiö, mutta kaikesta muusta viis, tämä on aikakauden loppu. Lepää rauhassa, sinä rahamaailman selkärankaisin kaakattaja.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhulle pt.7: The Evil Beneath Loch Ness (Beneath Loch Ness, 2001)

Amerikkalaiset oletan että mineraalitutkijat ovat skotlantilaisen Loch Ness-järven pohjassa kaivamassa kivenmöhkäleitä kun mittarit ja todellisuus ilmoittavat maanjäristyksestä joka nielee yhden tutkijoista. Tehtävää jatkamaan kutsutaan eräänlainen Indiana Jones-kopio, Case (Brian Wimmer) ja samalla huomataan, että järistys avasi väylän esihistorialliselle merimonsterille joka aikoo syödä kaiken... kaiken! Sopivasti jotain tällaista järistyksen tappama tutkija uumoilikin, sääli vain ettei ehtinyt sitä itse näkemään ja kenties jopa päätymään vesihirviön ruokalistalle. No kuitenkin, jonkin aikaa tuumitaan miten jättipedosta voisi hyötyä kaupallisesti ja sitten lähdetään mörisevän viinalle person merikarhun (Patrick Bergin) kanssa saalistamaan sitä ihan vain jotta se ei saalistaisi heitä.

Mukavan tunnelmallinen musiikki, joka kenties on liian usein sopimattoman romanttisen kuuloista elokuvalle joka on käytännössä jälleen yksi Tappajahai-kopio. Vesipeto pysyttelee piilossa ja popsii pahaa-aavistamattomia uimarantalaisia ja vaikka joku koettaakin varoitella asiasta niin määräävät tahot eivät usko, joten sitä lähdetään sitten ilman tukea omin ja kokemusten karaiseman veteraanimetsästäjän voimin saalistamaan lihaa syövää vedeneläjää. Mukana on jopa kohtaus jossa viranomaiset vakuuttelevat, että kaikki on nyt ok kun he kerran saivat saalistettua jonkin pikkukalan, vaikka tietävät syvyyksissä piileskelevän sen todellinen tappokoneen.
Rahanpuutetta ei ole korvattu mielikuvituksella taikka lahjakkuudella, eikä myöskäään menty tarkoituksellisen koomiseen suuntaan vaan lopputulos on itsensä turhan vakavasti ottavaa liukuhihnailua, mutta ainakin niin kauan kun vesihirviö pidetään järven varjoissa on se aika sopivasti kauhistuttava otus ja sitten kun se tuodaan paremmin esille sitä toivoo, että se palaisi sinne pimeyteen. Otuksen design ihan hyvä, tehoste ei.
Tämä on siten ainoastaan siedettävä lisä siihen ylitäytettyyn peto saalistaa-veneeseen joka on kovaa vauhtia matkalla uppeluksiin.

Hivenen pitkästyttävä, olisi ehdottomasti kaivannut tiivistämistä.

Tähdet: **

Ps. I'LL SWALLOW YOUR SOUL!

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhulle pt.6: Black Death (2010)

Vuosi on 1348 ja rutto tappaa porukkaa oikealta sekä vasemmalta, mutta onneksi hurskas kansa ei usko kyseessä olevan Jumalan tekosia koska kyllähän nyt järjelliset olennot ymmärtävät ettei vitsauksessa ole mitään yliluonnollista mukana. Saatana on syypää mustaan surmaan. Siispä kun kirkon korkein johto kuulee, että on olemassa yksi pieni kylä joka on täysin säästynyt vitsaukselta on se ilmiselvä merkki kyläläisten liitosta demonin kanssa. Asiaa selvittämään eli tappamaan kaikki ja polttamaan koko p*ska maan tasalle lähetetään taisteluissa kyynistyneet ritarit johtajanaan tunteensa täysin sulkenut Ulrich (Sean Bean), mutta matkaan tarvitaan myös opas joka sitten on uskonkriisiä kokeva munkkinoviisi Osmund (Eddie Redmayne), jolla on toiveena tämän olevan se merkki joka siten vahvistaa hänen kutsumustaan. Koettelemusten jälkeen Ulrich tiimeineen löytääkin etsittyyn kylään jossa tuntuukin olevan jotain kovin pahasti vialla. Kaikki ovat hyvinvoivia, onnellisen oloisia ja ylen ystävällisiä vieraille, mutta niitä kaikkea aivan liiankin paljon ottaen huomioon ympäröivän maailman saastaisuuden. Vai voisiko olla niin, että kaiken sonnan seassa jo vuosia rämpineet soturit eivät vain enää erota tavallisen ihmisen hyvyyttä kaikesta jo kokemastaan negatiivisuudesta. Ei, kyllä tässä kylässä vallitsee pahuus ja se kiteytyy mahdolliseen noitaan, Langivaan (Carise van Houten) joka kovasti viehättää hämmentynyttä Osmundia.

Kuten monesti muulloinkin on myös Black Death julkaistu useammalla kansikuvavaihtoehdolla, joista mielestäni mielenkiintoisimmat eroavaisuuksiensa takia liittyvät kaikki Sean Bean-vaihtoehtoihin. Bean oli taatusti vielä vuonna 2010 Black Deathin näyttelijöistä nimekkäin vaikka joku muu kuin minä voisi nykyään sanoa sen olevan Eddie Redmayne, mutta juuri kasvo- ja nimitunnettavuutensa vuoksi mr. Bean oli looginen valinta kanteen, joskin itse elokuvan sisällön perusteella Redmayne olisi puolestaan ollut perustellumpi, hänen kuitenkin ollessa tarinan pääosassa. Bean esittää voisi sanoa eräänlaista henkivartijaa, tms. ja siten hänen naamansa kannessa on kuin jos se olisi koristanut Taru sormusten herrasta-julistetta Frodon sijaan. Tai ehkä kokonaisnäkyvyyden perusteella ehkä enemmänkin jos Mustan noidan kannessa olisi ollut Nicolas Cagen edessä Ron Perlman. Toki Bean on sisältöäkin ajatellen merkittävästi näkyvissä ettei tarkoitukseni ole vähätellä häntä, mutta siitä päästäänkin juuri niihin Bean-kansivaihtoehtoinen. Oma dvd-versioni pitää Beanin täysin etualalla jättäen kaiken muun pelkkään statistin osaan, mutta seuraavista vaihtoehdoista näemme miten esimerkiksi Carise van Houten on päässyt mukaan ja millä painoituksilla. Jokainen vaihtoehto antaa aika erilaisen käsityksen siitä kuka mahdollisesti olisi elokuvan tähti taikka ainakin kuka olisi tarinan tärkein seurattava roolihahmo. Erityisen hauskaa on se, että yksikään niistä ei tuo Redmaynea esille kuin jonkinlaisena ai niin ja sitten meillä on vielä tämä.
Samalla voidaan todeta, että käytännössä kaikki ritariryhmän jäsenet ovat yhtälailla esillä.

Uskonkriisiä, uskonpropagandaa, vainoharhaa, pakanameininkiä, poltetun maan sekä ennakoivan iskun taktiikkaa, verta ja väkivaltaa, synkkää niin kovin synkkää eikä valosta ole tietoakaan. Tämä on aika hyvä, ylettömän kyyninen kuvaus ajasta jolloin pelko tuntemattomasta johti kuolemaan ihan vain varmuuden vuoksi, vaikka samalla tiedettiin kuinka hetki miettimällä voitaisiin kenties asiat ratkaista toisellakin tavoin. Kuulostaa muuten valitettavan paljon nykyhetkeltä. Menee samaan sarjaan Valhalla Risingin ja jo mainitun Mustan noidan kanssa, ollen kuitenkin vähemmän pohdiskeleva kuin edellinen ja hieman vähemmän toiminnallinen kuin jälkimmäinen, eli toimien melkein kuin siltana niiden välillä kaikkien kuitenkin kertoessa matkasta vieraisiin josta ei tiedä mikä siellä oikeasti odottaa. Enemmän Black Deathilla on kuitenkin yhteneväisyyttä Mustan noidan kanssa ja ajoittain tuntuukin, että pohjalla olisi ollut sama kertomus. Siinä vaiheessa kun päästään sinne kylään tulee mieleen myös The Wicker Man ilman valoa. Etenkin kyläläisten tapa välttyä rutolta on Wicker Manista tuttua.

Sopivan melankolinen visuaalinen ilme ja aiheeseen kuuluvan kyynisesti näytelty Black Death kärsii yhdestä rasittavasta seikasta: sen vahvasti käsivaraan nojautuva kuvaus on kuin seuraisi merisairaan humalaisen toikkarointia, eikä se oikein istu elokuvan vähäeleisyyteen pyrkivään masennukseen.
Lisäplussaa Black Death saa seikasta jossa painaa henkilökohtaisuus sillä itse tykkään lenkkeillä/harhailla/kompuroida metikössä ja tämän elokuvan saksalaiset metsämaisemat ovat mielestäni samalla tavalla upeita kuin ne paikat joissa itse samoilen.

Olen syvästi pahoillani tästä vitsistä:

Ja olen aika varma jotta Black Deathia on inspiroinut myös Werner Herzogin Aguirre:

Tähdet: ***

Ps. vielä yksi metsäkuva.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Lokakauhun ääniraita #2

Jo aiemmin mainittuun halloweenkokoelmaan sisällytin myös tämän. Siispä silmät kiinni ja korvat auki.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhulle pt.5: Hidden (2015)

Siitä on jo lähes vuosi kun kolmihenkinen perhe, isä Ray (Alexander Skarsgård), äiti Claire (Andrea Riseborough) ja tytär Zoe (Emily Alyn Lind) piiloutuivat maanalaiseen pommisuojaan. Jonkinlainen virusepidemia pyyhkäisi maan ylitse ja.. okei, zombeja taikka raivotautisia, valitse itse. No kuitenkin, jos ylhäällä on rappeutunutta ja pimeää on sitä myös maan alla, eivätkä Ray perheineen voi tehdä mitään muuta kuin odottaa ja pelätä pahinta. Joskus heidätkin vielä löydetään ja joskus loppu tulee. Asiaa jouduttanee inhimillinen erehdys joka saattaa heidän olinpaikkansa paljastaa.

Riippumatta millaisena versiona on Richard Mathesonin I Am Legendin kokenut on niissä kaikissa yhteistä ainakin se, että päähenkilö pysyttelee öisin lukkojen takana ulkona olevaa vihamielisyyttä piilossa ja peloissaan odottaa aamun valkenemista jolloin uhka väistyy. Hidden on kuin se osuus I Am Legendista, ilman mitään päivittäistä monsterijahtia, ainoastaan peloissaan piilottelemista ja toivomista, että lukot kestävät tämänkin yön. Tokihan tässäkin tapauksessa ulkona (tai sisällä, hmm...?) on hirviöitä, mutta kyse on painotuksesta ja koska se ei ole toiminnassa on se tunnelmassa ja se puolestaan on lähempänä The Roadin nihilismiä kuin mitään joka voisi edes vihjailla valon olemassaolosta. Suljetun paikan paranoiaa, todellista fyysistä uhkaa ja täysin näyttelijöiden omistuneisuuden harteilla kulkeva elokuva joka toimii erinomaisesti ja on onnistuneen ankea kokemus. Erityisen yllättynyt olin Alexander Skarsgårdin kyvystä olla uskottava perheenisä joka koettaa pitää itseään kasassa vaikka on aivan yhtä rikki kuin muu perheensä, sillä vaikka en olekaan ajatellut Skarsgårdin olevan huono näyttelijä niin en myöskään erityisen hyvä, mutta ainakin tällaisessa tunnelmapalassa hän osoittaa olevansa varsin sovelias valinta muuhunkin kuin vain Tarzanin rintalihasten esittelyyn. Tilanteen raadollisuuden vuoksi liian nopeasti aikuistuvaa tytärtä esittävä Emily Alyn Lind on hänkin hyvä osassaan ja kun nyt jo mainitsin sen The Roadin niin Hiddenissä isän ja tyttären välilä on jotain samaa kuin edellisen isän ja pojan, mitä yhtäläisyyttä tietenkin korostaa Skarsgårdin riutunut rähjäinen ulkoasu joka noudattelee samaa tyyliä Viggo Mortensenin kanssa.
Hivenen tunnelmaa rikkoo äitiä esittävä Andrea Riseborough koska vaikka hänen masentuneisuutensa onkin tilanteen huomioiden perusteltu niin hänen mutrunaamaisuutensa tuo liiaksi mieleen kiukuttelun kuin todellisen epätoivon. Joskin hänenkin raskassoutuinen juoksunsa paranee loppua kohden.
Aivan yhtä musertavan synkkä kuin The Road ei Hidden ole, mutta ehdottomasti samaan sarjaan lukeutuva teos, joten varsinaiseksi välipalaksi ei tästä ole vaan se on täysimittainen ateria jonka jälkeen on odotetusti hivenen huono olo.
Ja mitä tulee kaikenmaailman virus- kautta zombie-epidemiaelokuviin johon tämänkin voi lukea on Hidden parasta mitä silla saralla on annettavanaan.

Twilight Zone-sarjoissa ja vastaavissa (esim. Äärirajoilla) oli käytössä toistuva teema jossa luullaan jotain ja lopussa tehdään päätös sen luulon perusteella, mutta oikeastaan poikkeuksetta se johtaa väärään, negatiiviseen lopputuleman. Jos Hiddenista olisi poistettu ne ns. pakolliset yllätyssäikäytykset sun muut vastaavat satunnaiset kovan äänen esiinastumiset ja pysytty täysin siellä piilossa pelkäämässä jotain jota ei ehkä olisikaan, olisi tämä voinut olla Twilight Zone-elokuva. Aika hyvin tämä pitääkin kaiken piilossa ja vaikka kärsivällisyys ei aivan riitä jättämään kaikkea pimentoon niin lopussa on sentään silkkaa nannaa erehdys on inhimillistä-karman naamapotkua. Tosin elokuva olisi pitänyt sitä ajatellen lopettaa 10 minuuttia ennen todellista päätöstään.

Mukana on tietokoneistettu kaurisefekti joka on yhtä surkea kuin Ring kakkosessa.

Tähdet: ****

Ps. ostin eilen halloweenkarkkeja ihan vain jotta sain itselleni sen pakkauksen, joka sitten oikeassa valaistuksessa näyttää aika makeelta.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Lokakauhun ääniraita

Kauan sitten minua pyydettiin koostamaan entisen opiskelupaikkani käyttöön soundtrack halloweenbileitä varten ja mietin tuolloin, että halutaanko nyt ääniraita joka olisi tunnelmallisen pelottava vaiko kokoelma tunnettuja kauhuleffatunnareita tyyliin Halloween, tms. Päätin kallistua kokoelmaan ääniefektejä ja musiikkiin joka ei olisi valtaosalle tuttuja ja josta ei tietäisi mitä odottaa. Palautteen perusteella porukka tykkäsi, joten hyvä niin.
Mukaan pääsi esimerkiksi tämä, joten silmät kiinni ja korvat auki.

perjantai 6. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhulle pt.4: Headhunter (1988)

Afrikkalaisen savannin voodoomenoista miamilaisiin voodoomenoihin ja näin on päitä irroittava mörökölli manattu esiin, joka tietenkin ensimmäiseksi osoittaa kiitoksensa poistamalla noitapastorin pään muusta ruumiista. Tapausta tutkimaan päätyvät avioeron kourissa riutuva kyyninen Pete (Wayne Crawford) ja duon järkipuhetta edustava Kate (Kay Lenz). Jälkimmäistä tarvitaankin pitämään edellinen aisoissa sillä Peten vaimo päätti jossain vaiheessa ruveta lesboksi ja sehän se vasta miehisyyden päälle käy, varsinkin kun Petella on ihan viikset ja kaikkee. Ai niin, koska sieltä ruumiin löytöpaikalta löytyi kaikenlaisia voodookamoja kuten kananluita, alttaria, banaaneja ja sen sellaista niin tokihan uhrin epäillään olleen meksikolainen. Mihin viittaa myös suklaanruskea iho ja tieto hänen olevan nigerialainen. No mutta kuitenkin, pian pari muutakin santerialaista menettää päänsä ja mörkö lyö niin kovaa, että oikein kipänät lentävät. Tiedättehän, kun pää irtoaa on se aika salamoivaa touhua.
Okei, ensimmäinen tyyppi ei asiayhteyden antamasta mielikuvasta huolimatta tuolloin kutsunutkaan päänirroittajademonia esiin vaan oli ilmeisesti tehnyt sen joskus kauan sitten kotiseudullaan ja tämä ökkömönkiäinen oli sitten seurannut suuren meren ylitse etsimään ja tappamaan kaikki jotka silloineen noitapiiriin osallistuivat. Ilmeisesti muutkin kelpaavat ja Petestä tuleekin varteenotettava vastustaja jonka kanssa mitellä, vaikka eipä Pete juuri muuta tee kuin dokaa ja valittaa, mutta sehän se vasta vahvan ihmisen merkki onkin. Sitten alkaa moottorisahataisto, ou jea!

Tykkään siitä kuinka suomentaja oli päätynyt ns. vaikeiden sanojen kanssa käyttämään alkuperäistä siten kuin se suomalaisittain saatettaisiin lausua, jolloin esimerkiksi manaaja on eksorsisti ja kun edessä on täydellinen päivä on se tietenkin perfekti päivä. Mieleen nousee aikoinaan omistamani Star Wars ep. 1:n bootleg jossa Darth Maul oli Lordi Muul ja Jar Jar Binks vaikutti savolaiselta.
Erityisen mainio oli myös kohtaus jossa baptistikirkon seurakuntalaiset pitävät joen törmällä kastetilaisuutta ja ilmeisen huonosti repliikkejään muistavan pastorin pitäessä puhetta yksi opetuslapsimummeleista ei pysty pitämään pokkaansa vaan joutuu selvästi puremaan huultaan. Eli joo, kyseessä on aika kömpelösti tehty kauhuelokuva jossa tahaton koomisuus tuo muassaan viihdearvoa jossa kotoisat lisät ovat vain hyväksi. Ei niin etteikö Headhunter olisi viihdyttävää katseltavaa ilman sen lukuisia hölmöilyyn päätyviä hetkiäkin, pelkästään jo päiden lentelyn määrän vuoksi ei juuri tylsiä hetkiä pääse syntymään. Joskin jos on yhtäkään Wayne Crawfordin elokuvaa nähnyt niin tietänee ettei hän tunnu kovinkaan vakavissaan roolejaan ottavan, ei edes vaikka kuinka kärsivää ihmisrauniota esittäisi. Tai ehkäpä se pikemminkin on niin, että hän saattanee uskoa esiintyvänsä vakavissaan, mutta kun eleet ovat aina jatkuvassa hytkynnässä ja puhe nousee ärhäkkyyttä esittäessään Castafioren lauluun niin ei sellaista voi ottaa kovinkaan tosissaan.
Mutta kuitenkin, kyseessä on itse asiassa hieman kuin Predator kakkonen ennen Predator kakkosta ja vaikka en uskokaan tämän toimineen tuon esimerkin esikuvana niin voisin silti uskoa ensimmäisen Predatorin olleen Headhunterille jonkinasteinen sapluuna. Onhan molemmissa kuitenkin enimmäkseen näkymättömissä pysyttelevä yli-inhimillinen päitä repivä metsästäjä jolle kenestäkään ei tunnu olevan vastustusta, mutta onneksi yksi ihminen voi tiimityöskentelyn sijaan näyttää mistä kana pissii. Hyvä on, onhan niitä lukuisia muitakin elokuvia joiden voisi uskoa olleen Headhunterin tekijöiden mielessä ja kun lähellä ilmestyivät tunnetummat voodooelokuvat kuten Angel Heart (1987) sekä Käärme ja sateenkaari (1988) niin varmasti niiden teema on ollut ajatuksissa. Se Predator tuli nyt eniten mieleen osittain juuri kakkosen vuoksi joka kuitenkin ilmestyi vasta kaksi vuotta myöhemmin, mutta kun ensimmäiseen osaan yhdistyen mukana on myös kohtauksia joissa veriset ruumiit putoavat roikkumaan sankareiden eteen ja musiikissa on sellaista tribaalia rumpumeininkiä niin vaikea se on olla tekemättä janoja pisteiden väliin. Varsinkin kun siihen vasta tulevaan kakkos-Predatoriin löytyy sellaisiakin yhteneväisyyksiä kuin sankarin muuttuminen homo superiorista taviskytäksi, miljöön oleminen urbaani ja ollaanpa siellä yhdessä kohdin eräänlaisessa huonosti valaistussa junavaunussakin jahtaamassa hirviötä. Joten hei, ehkä Predator kakkonen saikin ideoita Headhunterilta. Joten vaikka Headhunter onkin täynnä hupsuja hetkiä niin sanoisin kuitenkin, että jos kaipaa nähtäväkseen Predatorin "halpakopiota" on tämä ihan kelvollisen kehno, mutta ehdottomasti kiva sellaiseksi. Tietenkin täytyy huomioida, että jos tämä olisi Predator (kakkonen) niin se olisi siten, että pääosassa olisi Dax Shepard.

Hauskaa miten tämän elokuvan kohdalla julistemallit voivat keskenään antaa sisällöstä täysin päinvastaisen kuvan, kun esimerkiksi tämä ilmeisesti kasetissa käytetty kuva on silkkaa visvaista monsterikauhua...
ja oman dvd-versioni kuva on jotain Jean Rollinin utuista lähes romantiikan puolelle ujuttautuvaa ns. taiteeellisuutta.
Kumpikaan ei pidä oikein paikkaansa, mutta ensimmäinen on sentään lähempänä todellisuutta.
Päitä irtoilee aika sikana.
Ja lopussa on ihan tolkuton tapa pohjustaa tekemätöntä jatko-osaa: uudessa rituaalitapahtumassa uusi wiccaporukka, tms. manaa headhunterin uudelleen esille ja henkiin. Miksi? Sen monsterin ainoa tehtävähän on tappaa hänet herättäneet. Tätä se koulutusmäärärahojen leikkaus aiheuttaa.

Tähdet: **

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhulle pt.3: Demon Slayer (2004)

Ryhmä huonoille teille joutuneita nuoria tuomitaan yhdyskuntapalveluun hylättyyn pöpilään, siivoamaan se uudiskäyttöä varten. Voi, siellä on gootti ja punkkari ja bitch ja varmaan tuolla tummallakin tytöllä on jokin kliseepersoonallisuus.
Tuo yksi on sentään brotha!
Tokihan pöpilällä on menneisyytensä kuten esimerkiksi se, että siellä on ollut pöpejä. Paikan huoltajana toimii epäilyttävä tirkistelijäpappi, nuorten valvojana epämääräinen nilkuttajamies ja kohta nähdään näkyjä käärmeistä ja tunnetaan edellisten murhanhimoisten asukkaiden pahaa karmaa. Vedetään jointtia, sekstaillaan ja madafaka! madafaka!-puhetta riittää. Sitten oletan, että porukkaa rupesi kuolemaan syystä taikka toisesta. En ole aivan varma koska vaikka tiettävästi katsoin elokuvaa ja olin hereillä niin uskoakseni nukuin samalla ja unelmoin jostain paljon, paljon, paljon paremmasta, kuten vasaraniskuista kasseille. Ai joo, toi yks on joku demoni nyt. Onneksi Snakeplisskencheechmarinpappi osuu paikalle ajamaan pahuuden pois.
En kyllä muista onnistuiko hän.

Joko tämä elokuva on skaalattu väärin dvd-julkaisua varten taikka sitten kuvaaja on vasta opetellut ammattiaan koska toistuvasti rajaus tuntuu olevan pielessä, joko painottaen toista reunaa taikka ollen liian lähellä jättäen molemmat reunat leikkaamaan hahmoista osan pois. Noissa juonikuvauksen yhteydessä olevissa kuvissa sellainen on perusteltua koska tilaa oli jätetty tekstille, mutta samaa tapahtuu toistuvasti muuallakin ja hassuksihan se tekee tilanteet joissa keskustelijat ovat toistuvasti puolikkaita ihmisiä, tms.
Samapa tuo kun valon käyttökin on sitä luokkaa, että nyt se kaihi sitten peitti koko silmät.
Ei nyt sentään, mutta kyllä tämä näyttää ja kiitos esiintyjien rasittavuuden myös tuntuu tavanomaisen kömpelöltä halpaelokuvalta, vaikka erikoisesti on näemmä maksanut miljoonan verran joka on suurinpiirtein kolme kertaa tyypillisen Asylum-tuotoksen budjetti ja yksikään niistä ei sentään näytä perunalla ja ole sen kuljetussäkissä kuvatulta. Ehkä se miljoona oli sitten ruplina. Mielenkiintoisesti myös Asylum-tuotosten tavoin tämänkin pitäisi olla hauska elokuva, lukeehan genremäärityksessäkin horrorin ohella comedy, mutta jos edellinen tyylilaji on kaukana poissa niin jälkimmäinen ei koskaan paikalla vieraillutkaan. Kyseessä on vain yksi niistä nuoret pössyttelevät ja kiroilevat jossakin paikassa ja jokin mörökölli tulee pilkkomaan heidät-rutinointi, eikä edes mitenkään kiinnostava sellaiseksi. Se kuinka goottityttö on kovin dramaattinen ja näkee jotain visioita toi mieleen Blair Witch kakkosen, varsinkin kun sen lisäksi pöpilän atmosfääri yrittää luoda samanlaista kaikki me sekoamme-rakennetta, mutta jos jotain ja ainoastaan sitä niin tämän borefestin ansiosta Blair Witch kakkonen nousikin yllättäen vertailussa mestariteokseksi epäonnistuneen räpellyksen sijaan mitä se oikeasti on.

Kyllä minä oikeasti haluaisin tietää mistä se komedia-määritelmä on keksitty? Jos jokainen tahattomasti huvittava elokuva on vain sen vuoksi komedia niin silloinhan sen merkinnän voisi iskeä jokaiseen Steven Seagalin eurodonitsielokuvaan, Resident Evileihin, Twilighteihin, Avatariin, Scary Movie yksi viiva sataan, etc. ja luoja tietää ettei mikään niistä ole oikeasti hauska. Harva edes muutoinkaan viihdyttävä. Demon Slayerin kohdalla olen kyllä varma jotta se on sen komedialuokituksensa saanut nimenomaan siksi, että se on aika naurettava vaikka sen ei pitäisi olla. Se ei vain oikea tapa lajityypitellä elokuvia koska sillä tavoin voidaan puolustella itseään ja sanoa että joo, me tarkoitettiinkin se komediaksi. Jep, ja Martin Lawrence on hauska. Ei, ei ole.

Demon Slayer on... no, se on sontaa.

Tähdet: *

Ps. Jotta tästä kauhukuukaudesta joku saisi jotain iloakin päätin, että jokaista katsomaani kauhuelokuvaa kohden ostan kissanruokapakkauksen (monipakkaus) jotka lahjoitan paikalliselle eläinsuojeluyhdistykselle. Joten niitä tulisi vähintään se yhdeksän, joskin päätin myös motivoida itseäni vielä enempään ja ostaisin sanotaan vaikkapa 12 kissanruokapakkausta. Joten jos en kuukauden päätteeksi ole saanut katsottua ja kirjoitettua kahdestatoista kauhuelokuvasta hukka minut periköön, ja kehitellään sitten vaikka yhdessä jonkinlainen rangaistus epäonnistumisesta.
Hyväksytyt tekosyyt epäonnistumiselle ovat kaikkien raajojen menetys taikka eksyminen Haminassa.
Kissatalo kuitenkin sai jo omahaasteellisen osuuteni hedelmät koska tänä samaisena päivänä ne mainitut ruuat ostin ja epäonnistuin tai en niin en ainakaan siltä osin kaatunut.

tiistai 3. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhulle pt.2: The Dawn (2006)

IMDb rating 2.2/10. Sehän on jo aika suuri harppaus edellisestä elokuvasta.
Ei muuten tasan tarkkaan ole.

Professori (jonka roolihahmon nimi on professori) opettaa oppilailleen... öö... ihmisuhrauksesta tai jotain ja siksipä on aika ekskursion jonka vuoksi siis niinku laimeeta-asenteen opetuslapset lähtevät opettajansa seuraksi hänen loma-asunnolleen ns. sivistyksen ulkopuolelle. Chilli hiphopbiitti kulkee koko elokuvan halki, vedetään jointtia ja nuoret puhuvat nuorisokieltä kuten oh no you didn't ja my nigga, sitten professori lietsoo itsensä johonkin tribaalimeininkiin ja se ei varmaankaan lupaa hyvää oppilaille jotka ovat tulleet katsomaan miten ennen kristinuskoa ihmisiä uhrattiin ties mille tulivuorelle tai jotain. No kuitenkin, joku rupeaa pilkkomaan nuorisoa metsässä.

En löytänyt oikeastaan mitään tietoja tästä elokuvasta, mutta sisällön perusteella kyseessä saattaisi olla onnekkaasti levitykseen päässyt harrastelijatuotanto, varsinkin kun koko elokuvan tekijätiimi on laskettavissa suunnilleen kahden käden sormilla ja monille tämä on ollut uran ensimmäinen elokuvatuotanto sekä ainoa tuotanto niin kaveriporukan oma huba (ilman iloa) tulee hyvin vahvasti vahvasti esille. Joskin kenties yllättäen idea ja valmistumisvuosi huomioiden kyseessä ei ole found footagea, mitä kyllä koetetaan takoa tajuntaan jo juonitiivistelmällä ja eritoten tämän nimenomaisen dvd-painoksen kannella. Ei, en tarkoita tuota demonineitoa jota ei tietenkään itse elokuvassa ole vaan mitä hittoa siellä oikeassa yläkulmassa oikein on?
Näyttää kovinkin tutulta.
Jep, tätä on ihan taatusti koetettu myydä Blair Witch-tyylisenä elokuvana ellei jopa suoranaisena kopiona, mutta yhteistä tässä on vain opiskelijat keskellä ei mitään. Samapa tuo mitä yrittivät, The Dawn on osoitus elokuvasta jonka olisi pitänyt jäädä koulutyöksi josta opettaja antaisi ei aivan hylättyä, mutta ei kovin mairittelevaakaan arvosanaa. Amatöörimäisyyden voi vielä antaa joiltakin osin anteeksi koska kyseessä ei selvästikään ole parkkiintuneiden ammatti-ihmisten (tai ammattieläinten. Hei, en minä tiedä vaikka siellä jokin lynx lynx olisikin ollut messissä) aikaansaannos, mutta vaikka ei välittäisi surkeista näyttelijöistä, surkeasta valaistuksesta (ilmeisesti suurelta osin rahanpuutteen vuoksi luonnonvaloa), surkeasta äänityksestä (ulkotiloissa luontoambienssi puurouttaa ikävästi dialogia) tai muusta sellaista, ei sitä kuitenkaan voi hyvällä omatunnolla antaa anteeksi pitkäpiimäisyyttä jota elokuva tarjoilee auliisti koko pituudensa ajan. Voi luoja kuinka tylsä tämä elokuva onkaan. Miten 80 minuuttinen elokuva on voitukin saada tuntumaan 180 minuuttiselta. Taito se on sekin. Lisäksi on todettava, että koska kyseessä on käytännössä jälleen yksi miljoonasta tappaja vaanii pusikossa-slasher niin kenties, ehkä, mahdollisesti hiphopahtava chill out-beatitude ei ole kaikkein onnistunein tapa nostaa pulssia. Se sopii paremmin niiden ruohonpolttelukohtausten taustalle.

Tähdet *

Ps. tänään piirtelin töissä kurpitsaan joten tähän loppuun luonnos ja tulos.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhulle pt.1: Ancient Evil - Scream of the Mummy (1999)

IMDb rating 1.9/10.
Hyvin alkaa.
No mutta, kyseessä on sentään David DeCoteaun elokuva joten arvosana kuulostaa tehdasasetukselta.

Amerikkalainen yliopisto on saanut arkeologisen näyttelynsä avajaisia varten lainaksi hyvin säilyneen meksikaanimuumion ja kai se nyt on hyvin säilynyt kun hengityksestä päätellen on vain unessa eikä kuollut kuten professori taikka ääliöoppilaansa olettavat. Yksi persoonattomista miesihmisnuorista haluaa tehdä vaikutuksen vastakkaisen sukupuolen edustajaan ja kähveltää muumion rannekorun joka luonnollisesti johtaa toruihin sekä kielitoimintaan, mutta suututtaa myös Normanin (Trent Latta), koulun hikipinkonörtin joka ei oikeasti edes välitä kummastakaan äskeisen tapahtuman osapuolesta, mutta aikoo silti kostaa kaikille herättämällä muumion jonkinlaisilla auranpuhdistusliikeillään. Ai mutta tietenkin, Norman on viimeinen asteekkipapeista ja hänen tehtävänsä onkin herättää muumio koska... no kun vaan pitää niin pitää. Pääasia on, että muumio tappaa talossa ja puutarhassa, ja varsinkin silloin tappaakin jos joku erehtyy harrastamaan haureutta tai jotenkin muutoin iloitsemaan elämästä. Sitten tuleekin tosi kiire ja kaikki lopetetaan kuin seinään, koska mitä hittoa sitä muutakaan keksisi.

"Briefly spent time in the #1 slot on IMDb's "Bottom 250" list of worst movies."
Okei, onhan tämä ihan silkkaa roskaa, mutta sen verran hauskaa katseltavaa (tahatonta komiikkaa, tietenkin) ettei sitä mitenkään voi sanoa surkeimmaksi elokuvaksi edes IMDb:n näkökulmasta, koska oikeasti surkea teos ei edes hymyilytä. Huvittavaa on tapahtumapaikka joka yliopistoksi on hämmentävän paljon jonkin halvan motellin näköinen, kaljavatsainen tönkösti taapertava muumio, näyttelijät jotka DeCoteaulle tavanomaisesti eivät osaa näytellä edes elossa olevaa (eivätkä todellakaan kuolleita) ja heistä erityismaininnan ansaitseva Normania esittävä Trent Latta jonka voisi vannoa olevan sama kaveri kuin Troll kakkosessa:
Ei tietenkään ole, mutta ehkäpä esikuva on nähtävissä.
Mainion ihastuttava sielusta kumpuavan näyttelemisen osoitus oli kohtaus jossa muumio lahtaa poikarukan erään neidon edessä ja ensinnäkin pojan tuskanhuudot ovat tasoa Futurama ("What are you hacking off? Is it my torso? IT IS! MY PRECIOUS TORSO!"), mutta tilannetta chillisti katsova neiti jaksaa sentään kiltisti odottaa paikoillaan vuoroaan reagoida ja sanoa repliikkinsä vasta kun muu tilanne hiljenee. Ei siis yritystäkään esittää kauhistunutta tai vaikkapa koettaa paeta paikalta. Odotan rauhassa, no nyt se edellinen on pilkottu palasiksi ja äänet ovat vaienneet, on siis minun vuoroni saada puheeni kuuluviin ja kiljua keuhkoni pihalle.
Mukaan aavemainen pianonpimputus (myönnettäköön tosin, että ajoittain pidin elokuvan musiikkia oikeasti hyvänä), kliseinen nonstop-ukkonen uu! uu! ja muut kauhutunnelman luojat suoraan 30-luvun uutuuksista.

Ancient Evil on halpaa trashia ja sellaisena luonnollisestikin kömpelö, typerä ja ruma, mutta sentään ihastuttavan pölhö tapaus jonka katsoo mieluusti läpi ja naamupalmuilee siihen malliin, että kasvot puutuvat enemmän kuin juurihoidon aikana. Juuri sellaista roskaa kuin roskan tulee ollakin, eli elokuva jonka tekijät ovat uskoneet tekevänsä vakavasti otettavaa kauhua eivät jotain joka saisi Ed Woodin hyväksynnän.
Ainoa kerta kun muumio ääntelee elokuvan nimen mukaisesti kuulostaa se vanhan papan istumisähkäisyltä.

Tähdet: ~ (tai *****)

lauantai 30. syyskuuta 2017

Everyday is Halloween

Tuolla toisaalla houkuteltiin kansaa pyhittämään lokakuu kauhulle ja siksi koostamaan teemaan sopiva elokuvapaketti, joka ideana rupesi hivenen uteloittamaan minua. Ei niinkään siksi, ettäkö lokakuu olisi kauhumaratonille, tms. jotenkin erityisen poikkeuksellinen ajatus sillä kiitos Halloweenin moni harrastaa vastaavaa toimintaa nimenomaan tuossa kuussa, ja viimeistään AVGN Monster Madnesillaan takoi tajuntaan koko kuukauden kuuluvan kauhulle. Kuitenkin tuumin, että miksipä ei ja rupesin miettimään jotenkin realistista kauhupakettia jonka jaksaisi käydä kuukauden aikana läpi, mutta mikä parasta, jonka avustuksella voisin haastaa muitakin mukaan.
31 kauhuelokuvaa ei kuulosta toimivalta ellei projektia aloittaisi jo hyvissä ajoin ennen lokakuuta tai jos pystyy oikeasti varaamaan koko kuukauden ajan sellaisen läpikäyntiin, joten ajatellaan asiaa järkevämmin. Mitä jos mieli tekee katsella jotain muutakin, vaikka sitten esimerkiksi nollatakseen aivojaan? Mitä jos tuleekin tärkeämpää ajankulua eteen, kuten vaikkapa elämä taikka vessassa käynti? Mitä jos sitä ja mitä jos tätä? Mutta kaksi leffaa per viikko ei olisi mahdoton tehtävä edes Ethan Huntille. Siihen pystyvät kaikki. Joten hyvä on, vähintään kaksi elokuvaa per viikko ja keskeneräisiä viikkoja huomioimatta yhteensä ainakin kahdeksan elokuvaa, mutta kaikki sentään teemalla kauhu. Huom. ei Vin Dieseliä, se olisi jo liian pelottavaa.
Ja tässä mukaan tulette Te, juuri Te tätä lukevat ja olonsa kuin pahanteosta kiinni jääneet tuntevat. Tulkaa mukaan.
Jokainen voisi koota itselleen kahdeksan kauhuelokuvaa jotka katsoo lokakuun aikana ja jos bloggaatte niin viimeistään kuun päätteeksi kirjoitatte jonkinlaisen postauksen niistä. Jos ette bloggaa niin käykää vaikka täällä kertomassa jotain katsomistanne elokuvista. En siis edellytä mitään arvostelukirjoitusta vaan vain jotain, koska olisi veikeää, muikeaa ja nastaa lukea se jotain. Älkääkä kukaan väittäkö ettettekö muka keksi kahdeksaa kauhuelokuvaa katsottavaksi tai ette vain halua katsoa kauhua, koska osa pointista tietenkin on siinä että katsotaan jotain teeman mukaisesti ja sellainen saattaa tuoda muassaan jotain mihin ei normaalisti koskisi pitkällä tikullakaan. Itselleni kauhuelokuvat eivät luonnollisestikaan ole mikään epämiellyttävä vaihtoehto joten koostin oman pakettini elokuvista joita olen syystä taikka toisesta lykännyt ja taas lykännyt, joten nyt tämän mission ansiosta ne viimein päätyvät katseluun, halusin tai en.
Ei muita rangaistuksia epäonnistumisesta kuin henkilökohtainen tunne epätäydellisyydestä ja jos jokin palkinto on tarjolla niin se on tyytyväisyys maaliviivan ylittämisestä, joka sekin on asetettu aika lähelle lähtökuoppaa.

Lokakuu kuuluu kauhulle, kuulu sinäkin.