tiistai 28. huhtikuuta 2015

Luunmurskaaja (The Mangler, 1995)

Eräänlaiselta steampunkmuppetborgilta näyttävä Robert Englund pyörittää varmaankin ihan kelvollisesti menestyvää pesulaa,
mutta iloisesta hikipajatunnelmasta huolimatta kaikki ei ole aivan kohdillaan. Tai no, pikemminkin jokin on aivan kohdillaan sillä sitä ei siirrä mikään. Pesulassa nimittäin on...
hetkinen, ehkäpä Englundin esittämä hahmo onkin Muppetin sijaan Kattolainen:
Toi on tosi pelottavaa.
Pesulassa nimittäin on demoninen Chaplinin Nykyajasta lainattu jättimankeli joka janoaa ihmisverta,
jota se ei saisi omin avuin koska on vain hemmetin iso liikkumaton eloton metallimöhkäle, mutta onneksi paikalla on runsain mitoin ihmisiä jotka työntelevät milloin mitäkin raajaansa koneen sisuksiin ja näin on ihmisuhrit varmistettu.
Koska työturvallisuudessa on puutteita kutsutaan veritekoja selvittämään Ted Levinen etukenosta päätellen pahassa krapulassa esittämä kyttä ja niin,,, no,,, hän tappelee jääkaapin kanssa ja heittää mankelia raamatulla.

Ja kun sanoin tappelee niin en tarkoita sillä sitä, että koettaa vaivalloisesti korjata epäkuntoista laitetta vaan ottaa matsia sen kanssa kuin Tyler Durden.

Stephen King (jonka käsialaa tämäkin tarina on) on kirjoittanut useamman kertomuksen jonka keskiössä on jonkinlainen eloton esine tai jokin muu vastaava asia ja onnistunut kertojanlahjoillaan saamaan sen vaikuttamaan eläväiseltä, jonka uskoisin olevan vaikeampaa pelkän kirjallisen kuvauksen avustuksella kuin visuaalisen median kautta. Tietenkään kaikki eivät voi olla Stanley Kubrickeja ja tehdä omista monoliiteistaan sen kaikessa elottomuudessaankin uhkaavan eläväisiä, että välillä täytyy tyytyä hieman heikompaan ulosantiin. Vaikka Tobe Hooper kuinka tunkee kasvoille hehkuvaa punavaloa, pistää ääniraidalle junan jyminää ja antaa lähikuvissa pyöränketjujen rullata, ja vaikka itse jättimankeli herääkin lopussa eloon ja LÄHTEE KÄVELEMÄÄN! ei hän onnistu elävöittämään taikka pitämään tarinansa demonista tappokonetta laisinkaan uhkaavana. Itse asiassa se mankeli muuttuu juuri esittelytavan vuoksi pelkästään naurettavaksi, mutta ei kieroutuneen hauskan "pelottavaksi" kuten Rubberin rengas.
Asiaa eivät auta koomiset eriteroiskautukset, eivätkä todellakaan Englundin ja Levinen roolisuoritukset, joista edellinen tuntuu olevan jonkinlainen South Parkin Jimmyn ja Simpsoneiden mr. Burnsin kupeiden hedelmä, kun taas Levine potee ilmeisesti roolisopimuksen allekirjoituksen seurauksena koettua pulloon uppoutumista. Olettaisin muutoin, että näiden kahden staran esiintymiset ovat tarkoituksellisen koomisia ja että koko elokuva olisi Hooperin tahdon mukaisesti tehtykin kieli poskessa, mutta ottaen huomioon sen kuinka heikko Hooperin osumatarkkuus oli jo The Manglerin aikana ja sen kuinka tuottaja Ananth Singh oli ilmeisesti kenkinyt Hooperin pois ohjaksista suorittaen kuvaukset itse loppuun olen taipuvainen uskomaan, että syy miksi Luunmurskaaja on (tahattoman) koominen johtuu vain siitä, että se on huonosti tehty elokuva. Ja jos tämä tosiaankin on tarkoituksella tavoittelemassa komediallisia sfäärejä niin perkele, ei se hauska ainakaan ole.
Ehkä mankelille olisi vain pitänyt laittaa ilkeät silmät.

Singhiin liittyen minusta on hienoa kuinka oikein kannessa on ollut tarpeen mainita sen olevan "Ananth Singh-tuotantoa" sillä olihan hän jo tuolloin suurensuuri tuottajanimi ja siten keino nostaa myyntiä vähintäänkin Stephen Kingin tavoin. Onhan Singhin krediiteissä sentään sellaisia mestariteoksia kuten Deadly Obsession pääosassaan Joe Paradise (kuka?) ja Death Force jota puolestaan tähdittää Neville Alpass (kuka? ja tiedän toki, että hekin ovat joillekin tuttuja kuin omat taskut) ja aikansa The Matrix, Schindlerin lista sekä Indiana Jones naitetttuna yhteen, eli American Kickboxer. Jep, elokuvan merkkiteoksia.

Silti sitä ei voi olla miettimättä, että pakkohan tätä tehdessä on ollut jonkinlainen pilke silmäkulmassa vaikka sitten edes vain joillekin tuottajille pottuileva, sillä miksi muuten Levine tappelisi jääkaapin kanssa, Englund viikattaisiin kuin kauluspaita ja miksi muuten elokuvan sankarin sidekick, jonkinlainen ituhippimaagikko epäilisi heti ilman todisteen häivääkään ensimmäisestä onnettomuudesta kuultuaan syypään olevan saatanallinen mankeli? Tai no, kyllähän minäkin aina luettuani jostain kuolintapauksesta juoksen kaduilla huutamassa, että se tapahtuu nyt, pesukoneet ovat ottaneet vallan!

Uskomatonta kyllä, Luunmurskaaja on saanut jopa kaksi jatko-osaa (The Mangler 2, 2002 ja The Mangler Reborn, 2005) joista ensimmäisessä on mukana Lance Henriksen, mistä voimme olla kollektiivisesti pettyneitä.

Tähdet: *
Luunmurskaaja

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Take Me Home Tonight (2011)

Eletään 80-luvulla ja siitä huomautuksena ensimmäisen kolmen minuutin aikana nähdyt pastellicollegepaidat, tyrkyllä olevat walkman ja boombox, esitetyt Guns 'n Roses- sekä Madonna-julisteet ja tietenkin dialogi jossa sanotaan muun muassa "eye of the tiger" viittaamatta kuitenkaan itse samannimiseen musiikkikappaleeseen. Heti perään A-HA, Alf ja Hungry Like the Wolf. Ei se mitään, onhan kyseessä kuitenkin komedia jossa kasari on korostettu tehokeino ei vain tapahtuma-ajan osoitus. Joskin jo tässä vaiheessa on huomioitavaa, että koska Take Me Home Tonight selvästikin tahtoo ylipainottaa kasarifiiliksiä ja -kliseitä jollaisesta hieman valitettavanakin esimerkkinä seuraava järkeily:
"(Topher) Grace and director Michael Dowse wanted to "do something that felt like it was literally made in the '80s" and not a parody of that generation. Grace believed it wouldn't be the 80's without heavy cocaine use," niin tämä pitäen mielessä ei kannata loppuosaltakaan odottaa mitään todellista koskettavaa aikamatkaa todelliselle 80-luvulle, vaan pikemmin televisiosarja That 80's Shown kaltaista pintakuvitelmaa siitä mitä tuo aikakausi muka oli olevinaan. Hauskasti That 80's Show todellakin oli sukua tämän elokuvan pääosassa olevan Topher Gracen läpimurtovälineelle That 70's Showlle, sillä edellisen ohjelman päähahmo, Glenn Howertonin esittämä Corey oli Gracen 70's-hahmon Ericin serkku ja nyt jätettyään seitkytluvun taakseen päätti Grace siis omia tuon kasariserkkunsa toimetkin. Ja jos se nyt tuntuu siltä, että keskityn hieman liikaa itse elokuvan ulkopuolisiin seikkoihin niin tässä tulee varsinainen juonikuvaus:
Matt (Topher Grace) on nuorimies joka ei koulun päättymisen jälkeen oikein tiedä mitä elämältään haluaisi, paitsi saada kouluihastuksensa Torin (Teresa Palmer) omakseen. Tiukka, mutta rakastava isä (Michael Biehn) ja lempeä paapova äiti (Jeanie Hackett) koettavat omilla keinoillaan työntää Mattia oikeaan suuntaan, mutta nuorukaiselle on tällä hetkellä tärkeintä osallistuminen bileisiin joissa voisi viimein pokata Torin. Seuraa tilanteita joissa koulusta tuttu ääliökomistus (Chris Pratt) toteuttaa idiotismia, jupit vetävät kokkelia ja retronuoret iskevät silmää menneelle. Ajalleen ominaisia muoti-ilmiöitä esitellään taukoamatta ja lopulta Eric Forman ymmärtää ettei tarvitse esittää itseään suurempaa saadakseen jotain itseään suurempaa.
Joten jos elokuvan aikana ajatukset hieman liikuskelevatkin sen sivuilla niin hitot siitä, tämä kun on niin vahvasti That 70's Shown jakso 80-luvulle siirrettynä ettei sille yksinkertaisesti voi mitään.

Jos nyt annoinkin hieman negatiivissävytteisen kuvan elokuvasta niin älkää huolestuko, ei tämä huono teos ole. Positiivista on erittäin laajamittainen kasariseikkojen painotus jolloin esimerkiksi musiikki ei ole vain new romanticsia vaan itsensä Trevor Hornin avustuksella luotu äänimaailma hyödyntää kaiken ajalleen tutun massailmiön sieltä Safety Dancesta comptonräppiin ja tukkaheviin. Elokuvan soundtrack onkin varsin mainio kokoelma tarttuvaa musisointia. Tämän lisäksi dialogi on pullollaan kasari-ilmiöviitteitä, kuva on ruutu ruudulta täynnänsä voimasolmioita, käärittyjä pikkutakkien hihoja, hikipantoja, etc. Joten vaikka minua hieman nolottaakin Gracen käsitys siitä mikä tekee kasarista aidon kasarin niin onhan se myönnettävä, että vaikka kosketus on pinnallinen, aikakausikliseitä on heitetty mukaan vain koska siihen on ollut mahdollisuus ja tarina tosiaankin on vain kulutettu hiilipaperikopio tyypillisestä luokkabileaihiosta niin kevyenä komediana se on sopivan huvittava ja vaikka tässä onkin aikalailla lapsekasta triviabongausfiilistä mukana niin ainakin itseni ikäiselle joka oli syntynyt tämän elokuvan todellisuutta ajatellen oikeaan aikaan on siinä tiettyä kullattua nostalgiaa koettavana. Se tosin on myönnettävä, että kun lopussa on se pakollinen päähahmon puhe jossa hän kertoo rakkautensa kohteelle ja muille lähettyvillä oleville totuuden itsestään ja kuinka hän rakastaa niin tuolloin viimeistään tulee hieman negatiivisella tavalla mieleen, että jos kerran tarkoitus oli tehdä parodian sijaan ihan aito Pretty in Pink-sarjan elokuva, mutta ei tehdä sitä olemalla omana itsensä vaan pelkästään lainaillen palasia niin kuinka tarpeellisest elokuvasta on kyse? Ja tällöin ei myöskään katso kasaria muuna kuin koristeena, ei sydämestä tulevana haluna siirtää henkeä sinne aikojen taakse.

Yksi mainio kasariviittaus on näyttelijä Dan Fogler itse. Ei siksi ettäkö hän esittäisi jotain itselleen poikkeavaa roolia, sillä ainakin kaikki mitä minä muistan häneltä nähneeni ovat olleet samanlaisia hieman hikisiä, epäsiistin oloisia ylimielisyyteen turvautuvia ääliöitä ja sellainen hän on tässäkin, mutta koska mies muistuttaa ulkonäöltään muun muassa Konnakkoukkuja kahdelle-sarjasta ja Nörttien kosto-elokuvista tuttua Curtis Armstrongia (joka muuten on tunnetuin juurikin samanlaisista rooleista joita Foglerkin esittää) niin melkeinpä uskonkin, että Fogler oli roolitettu juuri samankaltaisuuden vuoksi kuin mistään muusta syystä.

Niin ja elokuvan tunnusmusiikki on erittäin miellyttävä.


Tähdet: ***
Take Me Home Tonight

lauantai 25. huhtikuuta 2015

It looks like we don't have any Synopsis for this title yet

Parin edeltävän kirpputorikierroksen tuloksena seuraani asettautuivat piakkoin kuvinakin nähtävät materiaaliset ilot sekä surut.

Maija Mehiläinen-boksi sisältää insektuaalista iloittelua ja nyt mielessäni soikin eräs tuttu pistiäistunnuskappale. Jep, "minä lähden Pohjois-Karjalaan, vaihdan farkut verkkarihousuun."
Reeker 2: No Man's Land ei oletettavasti kerro Lesboksella lomailusta.
Sitä ei tee myöskään Frostbite. Uskokaa suosiolla, olen nähnyt sen aiemminkin ja petyin juuri siihen ettei kreikkalaista saaristoa käsitelty sanallakaan.
Cage 2: the Arena of Death saa olla ihan mitä vain ja sitä se todennäköisesti onkin, mutta,,, Lou Ferrigno.
Ihan tosi hei, kuunnelkaa nyt sentään puolustuspuheeni koskien Dance Flickia.
.....
....
...
..
.
The Boys Next Door osoittautunee pettymykseksi ovifetisisteille, eikä kannata olettaa sen kertovan Ray Manzarekin naapureistakaan.
Operation: Endgamen miinuksena on Zach Galifianakis, koska perkele sentään, mies ei kertaakaan puhu kreikan saaristosta.
Onneksi kaiken pelastukseksi saapuvat Terence Hill ja Bud Spencer, koska he ovat sentään Norsunluurannikon pummit.
Ei mutta mitä ihmettä, eiväthän he olekaan Hill taikka Spencer, vaan ns. kaksoisolennot Michael Coby (Antonio Cantafora) ja Paul Smith (Paul Smith).
Vau. Siis niin kuin vau.

Elokuvien ohella haaviini tarttuivat myös nämä:
Mike Oldfieldin äänilevy Islands on progehtavan tuotoksen sijaan new age-osaston Oldfieldia, mutta ei luojan kiitos sellaista löysää moskaa millaisella hän viimeisimmän levynsä täytti. Ihan oikeasti, Man on the Rocks on niin hapanta vauvaripulia, että siinä tarvitaan manaajaa avuksi.
Pulp Fictionin käsikirjoituskirja on tullut aiemminkin vastaani, sillä aikoinaan elokuvan vielä ollessa uutuuttaan hohtava oli kaupunkimme pääkirjastossa Pulp Fictionin vhs:n spessuversio lainattavissa ja se olikin vallan mainio boksi sisältäen elokuvan ohella tuon kirjan että myöskin soundtrackin.
Kuvassa olevasta kolmesta pelistä en ole vielä kokeillut yhtäkään, mutta Tomb Raider on sentään vähintäänkin nimenä tuttu, mutta tuo nimenomainen Tomb Raider: Underworld ei nimensä loppuosasta huolimatta kuitenkaan kertone Born Slippyn aikaansaaneista muusikoista saatikka sitten nahka-asuisista vampyyreista.
Heavenly Swordissa on joku tytteli heiluttelemassa miekkaa. Dragon Age: Originsissa se on varmaankin sitten mies.
Yhteistä näille kolmelle pelille on varmastikin se, että minä kuolen kaikissa heti ensimmäisen vihollisen kohdalla.

Lisäksi tuli ostettua jonkin verran ankkakirjallisuutta ja niiden suhteen onneni ei ole enää hyvään toviin ollut kovinkaan suotuisa johtuen siitä, että olen päätynyt keräilyssäni aikalailla siihen pisteeseen jossa mitään varsinaisesti uutta ei enää löydä vaan kaikki ovat samoja juttuja eri kansissa (kuten seuraavan kuvan kaksi ensimmäsitä tapausta) ja ne muutamat puuttuvat palaset ovat niin kiven alla, ettei sinne mahtuisi edes kitukasvuinen limbomestari. Taskareita kyllä on edelleen saatavilla vaikka kuinka paljon, mutta ne olisivat minulle vain tuplakappaleita. Disneyn satukirjoja on sentään jonkin verran tarjolla ja olin esimerkiksi nyt tyytyväinen kun vastaani sattui muutama Disneyn iloinen tietolukemisto-julkaisu:
Joskin esimerkiksi tuo Tsingis-kaanin kruunu olisi ollut soveliaampi Lasten oman kirjakerhon osana kuin edes näennäisesti tietokirjallisuuteen liitettävässä kirjasarjassa.

Tänään on ollut uskottavan uskomattoman kaunis päivä ja olen tyytyväinen.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Gangsters, Guns and Zombies (2012)

Pikkurikolliset ovat tehneet jonkin tuhmuuden jonka aikana yksi heistä vahingoittui luodista ja nyt paetaan huomaamaan, että zombievirus on vallannut alaa tehden rosvojemme keikasta vähäpätöisemmän uutisen maailmalla.
Kuten asiaan kuuluu niin kansikuvavaihtoehdot loihtivat ilmoille riehakasta, tehokkaan oloista zombiemättöä
Joskin itse elokuva on suurelta osin sitä, että erittäin huonosti kovanaamoja näyttelevät tasapäät istuvat pakettiautossa ja yksi heistä näpelöi gps-paikanninta. EXTREME! Mutta ei se softrockyhtye.
ja sen kyllä huomaa.

Amatöörikesäteatterilaiset leikkivät olevansa Guy Ritchien elokuvassa. Plus zombeja, joka tarkoittaa älämölyileviä persoonattomuuksia joilla on tomaattisosetta nassussa. Ja jos tämä on "gangsterizombiekomedia" niin sitten Funny Games on Frendien spin-off.

Silkkaa ajanhukkaa. Pistin jossain vaiheessa äänet pois ja laitoin Daft Punkin soimaan.
Voisin kirjoittaa jonkin verran muutakin, mutta kun en halua.

Tähdet: ~
Gangsters, Guns and Zombies

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Gladiaattorien valtakunta (Kingdom of Gladiators, 2011)

Kuningas Wolfkahn (Bryan Murphy) teki aikoinaan sopimuksen jonkinlaisen paholaisen kanssa päästäkseen nykyiseen asemaansa ja vaikka ajan myötä kuningas onkin unohtanut pahuuden työnsä, uskoen olevansa oikeamielinen hallitsija ei menneisyyden synnit jätä rauhaan. Nyt on aika juhlia vuosien jälkeen kadoksista palannutta tytärtä Lunaa (Suzi Lorraine) ja siksi järjestetään suuret gladiaattorikisat, joihin osallistuu ainaski viisi tai kuusi henkilöä. Kyseessä on siis suuren juhlan tuntua. Samanaikaisesti nousemassa on ilmestyskirjan peto joka saa voimansa juurikin ihmisuhreista joita gladiatorismi aiheuttaa ja siksipä juurikin kolme kyseisen lajin taitajaa (runsaspovinen neiti, L.A. Inkin asiakas ja Teal'c) lähetetään noutamaan taikamiekkaa jolla taistella vastaan. Luonnollisesti kuninkaan tytär ei olekaan kuninkaan tytär vaan joku demoni tai jotain.

Italialainen gladiaattorielokuva vuodelta 2011, mutta valitettavasti fiilikset noudetaan aivan muualta kuin vanhoista peplumeista ja niinpä esimerkiksi Ridley Scottin sekä Zack Snyderin modernimmat miekka ja sandaali-teokset ovat olleet selkeämpinä esikuvina. Gladiatorista tuntuu lainatun musiikkia (menuvalikossakin soi jotain joka viittaa Now We Are Free-kappaleeseen) ja vaikka 300 tulee mieleen myöskin musiikin kautta niin vahvemmin se esiintyy alkutekstien piirroksissa, jotka tosin ehkä tarkemmin ajateltuna tuovat Frank Millerin sijaan mieleen Mike Mignolan:
Luonnollisesti moderneista lihasseikkailuista Spartacus-sarja tuntuu olleen myös kovasti tämän gladiaattorielokuvan tekijöiden katselulistalla.
Tietenkin on tärkeää huomauttaa, että vaikka tästä elokuvasta voikin löytää viittauksia edellä mainittuihin tuotoksiin niin toteutukseltaan emme ole lähimaillakaan niiden suurellisuutta ja visuaalista harkitsevaisuutta, saati sitten tarinallista tehokkuutta taikka jopa kriittisin katsein arvioituja näyttelijäsuorituksia. Gladiaattorien valtakunta onkin tavaraa suoraan niin huono että hyvä-kategoriasta saaden sillä saralla jopa Uwe Bollin In the Name of the King-trilogian vaikuttamaan Arabian Lawrencelta. Valtaosa puvustuksesta näyttää koostetun UFFin laatikoista kaivetuilta lumpuilta (joita ei muuten niihin saisi laittaa) ja asusteiden metalliosat kuten kypärät ovat ilmeisesti vain tavallisia peltiämpäreitä joita niitäkin kyllä suomalaiset jaksaisivat odottaa jos ilmaiseksi saisivat. Näyttelijät vaikuttavat toistuvasti muistelevan paperista lukemiaan repliikkejä ja lausuvat kaiken niin monotonisesti, että ääniala lähentelee ruskeaa nuottia (erityisen riematuttava esiintyjä on kuningasta esittävä Bryan Murphy joka tuntuu koko ajan katsovan ohi kaiken ja puhuu shatneriaanisesti ollen samanaikaisesti sekä jylisevä vuolas koski että seestynyt staattinen rasvatyyni) ja tottakai ye olde english on kielivalintana paitsi heillä jotka puhuvat niin paksulla modernilla jenkkiaksentilla, että sitä luulee joutuneensa keskelle monsteriautokisoja grillaamaan viiden kilon kyljystä.
Asiaankuuluvasti kaikki vaikuttaa kuvatun arvattavasti rakennettujen lavasteiden sijaan aivan oikean linnan pienimmässä mahdollisessa nurkkauksessa (ilmeisesti jotta info- ja wc-kyltit eivät näy) ja suunnaton ihmispaljous koostuu ainakin kymmenestä toistuvasti käytetystä statistista. Nautin suuresti myös kehnoista tietokone-efekteistä joista etenkin supersoakerverisuihkut ovat hölmistystä aiheuttavia ja lopun jättihirviön näkeminen saattaa aiheuttaa sellaisen nolostumisen punan, että itse Punakallo olisi kateellinen siitä sävystä.
Luonnollisesti taistelukoreografiat saavat Stephen Hawkingin vaikuttamaan b-boylta.
Olen syvästi pahoillani tuosta.

"We can do it together, man!" sanoo yksi maagista miekkaa etsivistä gladiaattoriurhoista ja minäkin olen syöksynyt henkisesti jonnekin Julius Caesarin vierelle katsomaan kuinka kaikki tiet vievät Roomaan.
Tosin rehellisyyden nimessä lienee syytä mainita se, että jos tekijät eivät ole olleet täysin pihalla kaikesta niin he ovat pitäneet ajoittain kielen myös tarkoituksella poskessa, siitä esimerkkinä muun muassa tälläiset siirtymät:

Ehdottaman suositeltava elokuva kaikille roskan ystäville. Muut voivatkin sitten katsomattakin kutsua elokuvaa suolistokaasuksi, sillä sitähän se on, mutta hieman niin kuin märkien sukkien kohdalla pieni nuuhkaisu ei koskaan ole pahasta.

Mukana showpainija Annie Social.
ANNIE SOCIAL!
Mikä on, eikö Terence Hill ollut enää käytettävissä.

Tähdet: ~
Gladiaattorien valtakunta

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

The Contract (2002)

Minkä lie sensaatiolehden johtaja on tapettu ja etsivä Tucci (Jeff Fahey) määrätään liian isoa pikkutakkia pitävän kollegansa kanssa tutkimusten johtoon. Kaikilla firmassa työskenneillä tuntuu olleen motiivi pistää ylimielinen sovinistialistajapomonsa kylmäksi, mutta vaikka kahvipöytäkeskusteluissa alaiset olivatkin keskustelleen keinoista tappaa hänet vain Annella (Camilla Overbye Roos) tuntuu olleen oikeasti sormensa pelissä ja sitäkin aikalailla vahingossa. Eräänä iltana Anne sattui baarissa dokatessaan purkamaan tunteitaan vieraalle miehelle tietämättä, että tämä henkilö onkin tappaja joka tietenkin työnkuvansa salaten ehdottaa tekevänsä palveluksen vielä nimeämätöntä palkkiota kohtaan ja Annen tarvitsi vain kirjoittaa paperille oikea nimi jotta urakka saatiin alkuun. Tästä siis pääsemme nykyhetkeen kun Annen pomo on kuoletettu ja kun rouvan marmatuksen kohteina olleita muitakin henkilöitä ruvetaan löytämään vailla kykyä hengittää alkaa hän ymmärtämään tehneensä diilin jonkinasteisen paholaisen kanssa, jolloin nyt olisi aika luovuttaa sormen ohella se koko käsi.

Kiinnostavin asia tässä elokuvassa on se, että tapettua sontaläjäpomoa näyttelee nyttemmin edesmennyt, mutta ilmeisesti vielä tuolloin elossa ollut televisiotuottaja Stephen J. Cannell. Harvassa varmastikin ovat he jotka eivät koskaan ole nähneet jotakin hänen käsialaansa olevaa televisio-ohjelmaa, sillä vaikka ei itse tuotantoa tuntisikaan niin ohjelmien lopussa näkyvä logo hänestä heittämässä paperia ilmaan jää todennäköisesti aika helposti mieleen.
Miksi se sitten on kiinnostavaa kun joku televisiotuotantojen logosta tuttu henkilö toimii myös näyttelijänä? Hei, oli minun pakko jotain keksiä sillä ei tämä elokuva hirveästi syitä hurraamiseen anna.
Eräänlainen Strangers on a Train- / Faust-idea ja Jeff Fahey olivat ne syyt miksi tämä katseltavakseni päätyi, mutta ei niillä pitkälle pötkitä kun toteutus on energiapuuttesta kärsivää yhdistä jo yhdistetyt pisteet-jännäriä jonka kohdalla sitä jännitystä aiheuttaa eniten se, että jaksaako pysyä paikoillaan koko puolentoista tunnin ajan. Huomatettakoon tosin ettei kyseessä ole huonoin trilleri jonka olen nähnyt, mutta se on kuitenkin sen verran kehno elokuva, että sen kohdalla joutuu tosiaankin keksimään asioita joista löytää jotain oikeasti hyvää, kuten myös jotain todella huonoa. Se vain on, eikä sen enempää.
Okei, jotain todella huonoa kyllä on se, että ohjaaja on ollut aivan liian rakastunut ajatukseen pistää Dawson's Creek-tyyliin hempeitä mukavaihtoehtoballadeja soimaan ja hidastaa romantisoiden sen ajaksi kuvaa, sillä tälläisiä kohtauksia elokuva on täynnänsä eikä yksikään niistä aiheuta juuri muita ajatuksia kuin miksi?
Melkein jotain hyvää on puolestaan muotoilunsa vuoksi menun maininta kappalevalikosta:
Niin ja heille jotka edes harkitsevat The Contractin katsomista vain Jeff Faheyn vuoksi mainittakoon, että mies kyllä näkyy elokuvan aikana jos ei väärään aikaan räpäytä silmiään ja äänessäkin on lähes yhtä paljon kuin valokuva hänestä, mutta juuri sen enempää ei ole tarjolla. No, läimäisee hän kerran yhtä epäiltyä naamaan, mutta ei hänkään oikein tuntunut siitä heräävän.

Lopputwistissä ei ole sitten järjen hiventäkään.

En siis laisinkaan ihmettele miksi tämä on ainoa käsikirjoittajina toimineiden kaksosveljesten Jon ja Jason Coppolan (jep, ilmeisesti kuuluvat juuri siihen Coppola-sukuun) filmografiassa esiintyvä tuotos.

Tähdet: *
The Contract

perjantai 17. huhtikuuta 2015

The Strangers Gundown (Django il bastardo, 1969)

Tämä on yksi niistä Django-elokuvista jotka ovat sitä enemmänkin vain nimeltään kuin olisivat oikeasti jatkoa (vrt. Trinityt), mutta väliäkö sillä kun hahmo kuitenkin on edelleen sitä vanhaa Djangostakin tuttua miestä ilman nimeä.

Kaupunkiin saapuu mystinen, vähäsanainen mies joka iskee keskelle tietä hautaristin jossa on nimetty eräs vielä elossa oleva henkilö, joskin tuossa ristissä oleva päivämäärä kertoo elon tyrehtyvän tänään. Mies jonka nimeksi paljastuu ainakin dubbauksessa Django (Anthony Steffen) alkaa systemaattisesti tappamaan valikoituja ihmisiä ja kohta paljastuukin, että hän on entinen sotilas joka kollegoineen päätyi omiensa petollisuuden uhreiksi ja nyt ainakin teoriassa kuolleista palannut mies on saapunut kostamaan vastuussa oleville, nyttemmin jo arkipahispuuhiin siirtyneille entisille kanssasotilaille.

Clint Eastwoodin Ruoska on yksi suurimpia lännenelokuvasuosikkejani ja siksi aika usein teen (varsinkin italolänkkäreiden kohdalla) tahtomattanikin vertauksia siihen suuntaan, eikä tämä kerta ole mikään poikkeus. Ei todellakaan sillä pelkkä juonikuvaus kertonee teillekin kyseessä olevan kaksi keskenään hyvin samankaltaista elokuvaa ja kun molemmissa on vielä kauhugenreen liitettävä tunnelma, samankaltaiset hahmot, creepy musiikki ja jopa värien käyttö (Ruoskassa helvetillinen punainen kaupunki, tässä esimerkiksi ylikorostettu vihreä [ääriviivoiksi muodostuva väri aiheuttaa tunteen vanhasta 3D-tekniikasta ja on arvattavasti aiheutunut aikansa väritekniikasta kuin pelkästä suunnitelmallisuudesta]),
mutta kuten huomaamme on Ruoska tehty vasta The Strangers Gundownin jälkeen ja siten minun tulisi varmaankin täst'edes tehdä ne vertaukset vaihtaen whip it, whip it good tähän italotuotokseen. Luulen kylläkin, että edelleenkin se tulee olemaan The Strangers Gundownin sijaan Ruoska joka näissä asioissa mieleeni nousee jo siksikin, että samankaltaisuuksista huolimatta se on eheämpi kokonaisuus, kuin valmiiksi saatu puutyö joka on pelkän veistelyn sijaan myös lakattu sekä hiottu (mikä on sinänsä aika suhteellista ottaen huomioon kuinka rosoinen Ruoskakin on) jotta se ei aiheuta tikkuja takamukseen. The Strangers Gundown on kuitenkin sen verran onnistunut samoilla osa-alueillaan kuin Ruoska, ettei sen parissa pääse pettymään. Joten synkkä tunnelma on kohdillaan, selittämättömyys toimii ainakin hetken, päähahmo on sopivan hiljainen, jolloin kyseessä onkin aika hyvä rinnakkaisteos Ruoskalle ja tässä tapauksessa kiinnostavuutta lisää se kuinka selkeän inspiroiva tämä on ollut Eastwoodin teokselle. Siltikään näistä ei kuule oikeastaan koskaan keskusteltavan yhdessä. Minäkin näin The Strangers Gundownin nyt vasta ensimmäistä kertaa ja vaikka olinkin kuullut elokuvan nimen (Django il Bastardo) aiemmin, ollen siis tietoinen siitä niin en todellakaan ole kuullut kenenkään mainitsevan sanallakaan yhtäläisyyksistä Ruoskan kanssa.
Hauskaa on, että ei tämä The Strangers Gundown nyt kuitenkaan täysin Clint-viittauksilta jää ilman vertailuja johonkin tiettyyn elokuvaan, sillä jos vaikka Terence Hill sai Django-viitan kannettavakseen koska muistutti Franco Neroa niin näemmä Steffen puolestaan oli takakannen mukaan "Italy's answer to Clint Eastwood."
Se missä Ruoska kyllä toimii huomattavasti paremmin on arvoituksellisen jännityksen pitkittäminen kun tässä valinnassa kaikki on oikeastaan kaikille selvää 20 minuutin sisällä ja loppuosa elokuvasta jää pitkälti vain varsin tehokkaan, mutta valitettavaksi toistoksi muuntuvan yksi tappo toisensa perään-putkeksi. Lisäksi ainakin minusta Clintin esittämä vieras on kaikessa todellisessa antisankaruudessaan kiehtovampi hahmo kuin lopulta tämän elokuvan pelkäksi hyveelliseksi paljastuva Django.

Tuo värijuttu rupeasi hieman vaivaamaan ja katselin oman dvd-julkaisuni ohella pätkän Youtubessa olevaa ja totta on, että osa värin leviämisestä yli rajojen johtuu katseltavasta versiosta, mutta tuosta tubessa olevasta mikä lie-vaihtoehdostakin näkee sen kuinka aika varmasti tarkoitus olikin ollut hieman korostaa värejä harmauden keskellä.
Riippumatta siitä kuinka paljon "väriongelma" johtuu katseltavana olevasta versiosta on se kuitenkin mielestäni sopiva lisä elokuvaan joka ei ehkä ole lopulta yliluonnollisuuteen tukeutuva, mutta ainakin henkii rajamailla olemista.

Tähdet: ***
The Strangers Gundown

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Mannaja: a Man Called Blade (Mannaja, 1977)

Tyly mahdollisesti palkkiometsästäjä Mannaja/Blade (Maurizio Merli) saapuu kaivoskaupunkiin aikeenaan syöstä alueen johdossa oleva rampa rahakas McGowan (Philippe Leroy) pois valtaistuimeltaan ja siten kostaa etenkin se, että päästäkseen isorikkaaksi oli tuo rosvoparoni käytännössä ryöstänyt maat omistukseensa. Uhrina tuolloin tietenkin Mannajan perhe.
Tuttuun hiljainen mies-tyyliin Mannaja pysyttelee uhkaavan salaperäisenä ja moraaliltaan vaihtelevana, mutta McGowanin oikea käsi, hyvin luihun näköinen Voller (John Steiner) tajuaa heti ettei tästä miehestä ole kuin yhdeksi asiaksi, haitaksi heille.
Riippuen tietenkin siitä katsooko elokuvan italiaksi taikka englanniksi saattaa tarinassa olla lieviä poikkeamia, mutta mitä siitä, kestä se kuin miesnainen.
Kun raha-ahne Voller kaappaa McGowanin tyttären Deborahin (Sonja Jeannine) anelee pohatta Mannajaa avukseen ja pienen kiusoittelun jälkeen näin tapahtuukin, mutta vaikka se siltä saattaakin tällä hetkellä McGowanin silmissä näyttää ei Mannaja ole unohtanut perimmäistä aiettaan ja niinpä edessä on edelleen kosto. Liekö kuitenkin niin, että McGowanin tulisi olla eniten huolissaan omasta lihasta ja verestä kuin vieraista?

Vaikka Mannaja on tunnistettavasti tuttu spagettiwestern niin siitä huomaa myös erittäin hyvin tekoajan olleen jälkeen tuon lajityypin kultavuosien sillä kuvan sävyt, musiikin toteutus ja väkivallan kuvaus on täyttä Ruoskan 70-lukua. Tai kenties italoleffana pikemminkin täyttä Keomaa. Viimeistään hyperpunainen veri kielii siitä ettei nyt olla kaikkein tutuimman spagun äärellä. Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö Mannaja olisi nautinnollinen italowestern, mutta samaan tapaan kuten lähes kaikki uudemmat länkkärit on se hieman liian modernin oloinen (liian terävä kuva ei tässä tapauksessa ainakaan muuta tunnetta [joskin tässä versiossa kuvanlaatu vaihtelee hetkittäin]) ja siten sanoisimmeko hieman vieraannuttava, jolloin se vaikuttaa pikemminkin pastissilta kuin aidoilta oikealta tavaralta. Mutta vastaavasti jos kerran imitoiminen on se suurin kohteliaisuus ja sellaisena Mannajaa pitäisi, on se kuitenkin ansainnut hyvin terhakkaan peukun pystyyn.
Töykeä, p*skainen kuin mikä, hohtavan sinisiä silmiä, vaikeroivaa huuliharppua, pitkiä takkeja ja hetkittäin populvuhmaisen psykedeelinen (etenkin elokuvan intro on onnistunutta happotrippia), joten kyllä tätä mielikseen katsoo. Joskaan mitään uutta hahmojen taikka ideoiden suhteen Mannaja ei tarjoa, tehden kuitenkin sen tutun tavaran perustukevalla vakuuttavuudella. Ainoa todellinen ero aiempaan on kuitenkin vain tekoaikansa henki ja jos se nyt sitten on se korvien välissä oleva hyvä maku suussa niin olkoon sitten niin, pääasia että vatsa tykkää. No, onhan Mannajalla käytössä kirves, joka onkin se hänen jipponsa tässä elokuvassa, että onhan sekin nyt jo jotain... kai.
Se tosin täytyy kirveestä mainita, että kun se esitellään nimenomaan sellaisena seikkana, että tämä on nyt Mannajan raahaama ruumisarkku, tms. kiintopistehuomionkerääjä niin aika nopeasti mies siirtyy tuliaseiden pariin ja Blade muuttuu a Man Called Bulletiksi, jolloin pitääkseen kirvestä jonkinlaisena tavaramerkkinä on se loppujen lopuksi aika vähäisellä merkityksellä. Tosin onhan mukana sentään tilanne jossa "sokea" Mannaja tekee itselleen kivikirveen kuin paraskin mystinen ninjamunkki hiomassa miljoonan vesivedon katanaa.
Kyllä minä pidän tästä elokuvasta ja suosittelen sitä heille joille Django, Keoma ja vastaavat maittavat, sillä onhan tämä varsin hyvä lajityyppinsä edustaja, mutta kuten todettua niin uutta se ainakaan genren ystäville esittele.

De Angelis-veljesten laulut ovat hiukan koomisia niiden ollessa Keoman tavoin aivan liian alleviivaavia, aivan kuin ne toimisivat näkövammaisten kertojaäänenä joka vain toteaa mitä kulloinkin kuvassa tapahtuu. Tässä nyt on pöytä ja pöydällä on yksi, kaksi, kolme, neljä jalkaa joilla se pysyy tasapainossa. Zen.

Tähdet: ***
Mannaja: a Man Called Blade

maanantai 13. huhtikuuta 2015

A Bullet for the General (Quién sabe?, 1966)

Meksikon vallankumouksen kuohuihin tuo oman mausteensa amerikkalainen Bill (Lou Castel) joka on palkattu tappamaan ns. työläisten puolella oleva kenraali (Jaime Fernández) ja kapinallisohtaja El Chunchon (Gian Maria Volonté) suorittaman junaryöstön yhteydessä Bill näkeekin mahdolisuuden hivuttautua uhrinsa lähettyville esittäen vankia ja täten viholliseni vihollista.
Välissä sitten tapetaan sotilaita, ryöstellään ja nöyryytetään rikkaita, ja sen sijaan että oikeasti onnistuttaisiin esittämään olevansa oikealla asialla palauttamassa ihmisarvo se heiltä viedyiltä, lopputulos on pikemminkin sitä kuinka keskiluokkaiset kakarat rikkovat kauppojen näyteikkunoita vastustaessaan muka valtiojohtoa. Sehän se auttaakin kun aiheutetaan materiaalista tuhoa kohteille joilla ei ole mitään tekemistä hallituksen päätösten kanssa.

"One of the greatest spaghetti westerns ever made" hehkuttaa A Bullet for the Generalin kansi, mutta sallinette minun olla eri mieltä. Kyseessä toki on pastalänkkäri jossa miehet ovat karvaisia, hikisiä ja huonohampaisia, hahmot nauravat räkäisesti, katsoi minne tahansa on siellä pölyä sekä muuta likaa ja joukossa on heitä ns. nimettömiä hiljaisia antisankareita, moraalivaurioisia vapauttajia ja pahiksia joilla on oma hellyyden osoitus-hetkensä, mutta vaikka mukana onkin roppakaupalla asiaankuuluvia tunnusmerkkejä ei aihetta käsitellä järin kiinnostavasti, hahmot ovat liiankin stereotyyppiä, eikä siinä pölyssäkään tunnu olevan tarpeeksi keuhkoahtauman merkkejä. Tarinallisesti oli odotettavissakin, että tietenkin Bill tarpeeksi roikuttuaan El Chunchon seurassa alkaa kokemaan pistoja sydämessään eikä voi toimia ainoastaan pelkän rahan kannustamana ja täten siirtyy vapaustaistelijoiden puolelle joten ei siinä mitään, mutta kun El Chuncho vaikuttaa enimmäkseen jopa kansanmieheksi liian pienoikestopuolueen sanavammaiselta rääpäleeltä jonka ei pitäisi edes harkita ulkoilmoilla olemista eikä täten onnistu olemaan vakuuttavan karismaattinen henkilö jonka kelkkaan haluaisi hypätä. Tämä ei ole kritiikki Volontén näyttelijälahjoja kohtaan sillä hän oli urallaan esittänyt useammankin kerran samanlaista hahmoa ja vieläpä erinomaisesti, ollen tälläkin kerralla edelleen ihan hyvä, mutta ei nyt ainakaan dialogiansa taikka keskittymiskykynsä ansiosta mikään oikea johtaja. Tottakai El Chuncho on ajoittain ns. paha ja sekä enimmäkseen välillä ns. hyvä, jolloin noudatetaan sitä lajityyppiin kuuluvia harmaan sävyjä pelkän mustavalkoisuuden sijaan, mutta etenkin kohtauksissa joissa hän teloituttaa hävinneitä valtiota edustavia teemme vain työtämme-sotilaita yhtä armotta kuin hekin varmasti olisivat toisenlaisessa tilanteessa tehneet hänelle on El Chuncho esitetty liian kylmänä sadistina ettei sen perusteella ole uskottavaa kuinka minullekin tämä on pelkkää duunia-Bill muka kääntyisi hänen puolelleen. Ei etenkään kun näemme miten El Chuncho joukkoineen nöyryyttää alueen hyväosaisia kun heidän ainoaksi synnikseen tunnutaan esitettävän rahakkuus, eikä mahdollinen tapa millä heistä tuli rikkaita. Joten se tietty merkityksellisyys ajettavasta asiasta ja siihen kohdistettava sympatia jää liiaksi puolitiehen jotta tässä onnistutttaisiin perustelemaan miksi El Chunchon ajama agenda olisi muka parempi vaihtoehto ja kun se ei sitä sitten ole niin miksi Billkään jättäisi sen vuoksi tehtäväänsä kesken. Näin ollen onkin suuri plussa ettei todellisuudessa Bill jätä tehtävänsä siltikään kesken, mutta niin olisi taatusti kirjoitettu jos lopullinen kohde olisi ollut El Chucho. Vaikka vastaavasti sillä tehtävän keskeyttämisellä nyt ei suuremmin olisi ollut mitään merkitystä koska kohteena oleva kenraalikin on itse salamurhaa lukuunottamatta kaukana poissa ollen siten tuossakin tilanteessa täysin mitättömän oloinen henkilö ja huomattavasti parempi idea olisikin ollut jos kohde olisi El Chuncho ja silti vietäisiin elokuva samaan tehtävän suorittamiseen. Se olisi ollut parempi jo hahmojen mahdollisten  luonnemuutosten suhteen kun voisiko Bill tosiaankin tappaa El Chunchon jonka tulisi olla niin vaikuttava johtaja, että jopa sydämettöminkin kääntyy hurskauden puolelle. Mutta kun ei niin ei. Onneksi sentään lopussa se on El Chuncho jonka tulee valita tie oikealta taikka väärältä suunnalta, vaikka Bill nyt jopa tehtävän suoritettuaan päättää olla tosi kiva, reilu ja arvostava ihminen.
Siltikin onhan tässä kuitenkin riehakasta musiikkia myöten mukana kaikki mitä mehikoon sijoittuvalta spagettilänkkäriltä odottaakin ja kun katselee elokuvaa vain viihteenä ilman syvempää poliittista merkitystä voi näkemästään nauttia varsin onnistuneesti. Se kuinka jokainen tuntuu koko ajan kiljuvan henkensä edestä kaikki repliikkinsä käy voimille aika nopeasti ja tässä tapauksessa en oikein uskoa ongelman olevan ainakaan täysin dubbauksessa sillä esiintymisen perusteella kaikki aukovat suutaan pelkän huutamisen vuoksi.
Erityisen suurelta menetykseltä tuntuu El Chunchon ja hänen veljensä (Klaus Kinski) suhteen jääminen vain pariin mainintaan siitä, että he ovat veljeksiä kun kerran lopussa se kuitenkin nousee hetkiseksi aivan John Hillcoatin Propositionin korkeuksiin.

"Pepito, you're dead" totesi hän kysyvästi löytäessään Pepiton kuolleena.

Tähdet: **
A Bullet for the General

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Suck (2009)

Löysärockbändi The Winners ei ainakaan vielä osoita nimensä mukaista toimintaa, mutta onneksi eräänä iltana yhtyeeseen kuuluva Jennifer (Jessica Paré) tulee vampyyrin puraisemaksi ja muuntuu siten nätistä tytöstä nätiksi vampyyritytöksi, mutta bändin musiikki on edelleen samanlaista löysää himmailua kuin aiemminkin. Poets of the Fall on kuin Darkthrone tämän Paramore unessa promootiokuvaimagobändin rinnalla.
Poislukien yhtyeen keulakuvaa Joeyta (Rob Stefaniuk) ei Jenniferin nykytila muita soittoniekkoja haittaa ja Joeytakin hermostuttaa verenhukan sijaan eniten se, että Jennifer olisi syrjäyttämässä hänet mikrofonin varresta. Hiljalleen muitakin bändin jäseniä muutetaan vampyyreiksi ja umpitylsästä musiikistaan huolimatta yhtye rupeaa menestymään listoilla, ja en ihan oikeasti tajua sitä edes ajatellen elokuvan fiktiivistä todellisuutta saati todellakaan tätä oikeampaa maailmaa jossa kaikenlaiset samanlaiset laimeat 3 Doors Downit menestyvät liiankin hyvin, sillä kun Suckin tapauksessakaan tämä The Winners ei menesty siksi, että ostava yleisö innostuisi vampyyri-imagosta koska he eivät tiedä sitä vaan ihan oikeasti siitä unilääkemusiikista. Persoonattomuuden ei pitäisi olla myyntivaltti, mutta niin se vain tuntuu liian usein olevan. No kuitenkin, bändi siis menestyy, mutta kuinka kauan ura jatkuu kun perässä on vampyyrinmetsästäjä Eddie Van Helsing (Malcolm McDowell)? Aivan liian kauan.
Aivan liian kauan.

Sinänsä ihan mielenkiintoinen sekoitus hieman kaikkea mahdollista kauhusta komediaan, musikaalista stop motion-animaatioon ja aiheensa sekä cameorooliensa vuoksi elokuva on täynnä kaikenlaista rockmusiikkin liittyviä silmäniskuja joiden ainakin tulisi kutkuttaa viihdeteollisuuden kasvattien mielihyvänystyröitä. Surku vain ettei oikein mikään tunnu kantavan syntyajatustaan pidemmälle, sillä kun huumori on sitä, että rajavartija vetää kumihanskan käteensä, popkulttuuriviittaukset ovat Born in the USA-, The Kids Are Alright tai Abbey Road-kansista lainattuja pinnallisia poseerauksia
ja elokuvan suurin täky eli lukuisten muusikoiden tekemät vierailut jäävät vain tylsiksi katsokaa keitä kaikkia saimme mukaan-jipoiksi, niin vaikka mukana onkin hauskoja ideoita eivät ne kuitenkaan tarjoa juuri minkäänlaista todellista sisältöä. Sääli sinänsä koska ne leluautolla tehdyt animaatiokohtaukset ovat sympaattisen tarkoituksellisen kömpelöitä ja tottakai niistä musiikkiaiheista vitseistä saa irti paljonkin triviatyylistä bongattavaa, mutta aikalailla elokuva jää sen vangiksi, että on haluttu täyttää se nimenomaan kaikenlaisella ylimääräisellä sälällä ilman muuta yhteistä tekijää kuin musiikkiaihe. Toki myönnän, että pidän joistakin näistä tempuista ja esimerkiksi vaikka Mobyn johtama hevibändi kuulostaakin joltain Disturbedilta (jonka laulajan melkein ainakin uskon tekevän nimettömän häivetekniikkaa hyödyntävän cameon) niin visuaalisesti hänellä viitataan selvästi Rob Halfordiin. Samoin kaikesta typeryydestään huolimatta vampyyrimetsästäjä Eddie Van Helsingin nimi sai nanosekunniksi hymyn huulille, kuten teki myös Alex Lifesonin esittämän rajavartijan ohimennen tekemä maininta bändihistoriastaan ja onhan siellä lukumääräisesti niin paljon niitä viittauksia sinne sun tänne, että jokunen niistä saa väsytettya ja siten osuu ainakin maalitaulun ilmansuuntaan. Hauska taikka pelottava tämä ei ole laisinkaan sillä koko elokuvaa vaivaa sama ongelma kuin itse keskiössä olevan bändin musiikkiakin ja niinpä jos energia jää sellaisen Alter Bridgen/Creedin/Nickelbackin tasolle niin on aivan sama kuinka kovaa sitä huutaa rock 'n roll kun sellaisella kävelytahdilla vain ruostuu ja sammaloituu vaikka väitetysti pitäisikin räjähtää adrenaliinin voimasta. Siksi onkin erityisen naurettavaa, että kun elokuvan The Winners-yhtye päättää Purple Rainin oppien mukaisesti käyttää murjotuksen jälkeen muitakin lauluja kuin vain päävokalistin, niin se on silti ihan samaa laiskanpulskeaa väsynyttä halailua alusta loppuun. Näin ollen jos suosittelen tätä jollekin niin se johtuu pitkälti vain siitä, että  musiikkitrivian suurkuluttajat saanevat eniten irti aihepiiristä ja vaikka muuten elokuva onkin enemmän tai vähemmän harrastelijapohjaisen oloinen niin hitto vie se Malcolm McDowellin esittämän hahmon nuoruutta kuvaavan filmimateriaalin (O Lucky Man) hyödyntäminen istuu ympäröivään materiaaliin täydellisesti ja on aivan eri maata muun toteutuksen kanssa. Sekin tosin jää vain muutamaan sekuntiin, mutta on vähintään yhtä uskottavaa kuin Forrest Gumpin ulostamishätä JFK:n edessä.

Tämä elokuva kaipaisi mukaansa kommenttiraitaa sillä olisi oikeasti hauska tietää kuinka monta popkulttuuriviittausta menee ohitse ja kuinka monen kohdalla saattoi lukea mukaan enemmän kuin siinä onkaan (on tässä sentään päälle 40 minuuttinen making of-dokkari, mutta ei kovinkaan syvääluotaava). No, ainakin Henry Rollinsin lookissa on varmasti haluttu simuloida David Johansenia.

Tässäpä jotain kiintoisaa: muun muassa Cuben, Cypherin ja Splicen ohjannut Vincenzo Natali kuuluu Suckin tekijätiimiin (additional story consultant). Ei tainnut kuitenkaan suuremmin konsultoida.

Tähdet: **
Suck

perjantai 10. huhtikuuta 2015

War for the invrder form space

Tuossa olin jo hyvän tovin ruokaostoksien yhteydessä naureskellut elintarvikeliikkeen pienen leluvalikoiman joukossa olleelle robottitoimintafiguurille ja kaipasin sitä itselleni hyllykoristeeksi, mutta koska kyseessä on ihan silkkaa häpeäisit vähän-rojua niin mainitsin etten olisi valmis maksamaan sellaisesta pyydettyä hintaa. Eilen kuitenkin minulle suostuttiin myymään tuo lelujen Daavid-patsas ja Vitriviuksen robotti puoleen hintaan ja tottahan toki minä tartuin tilaisuuteen, jolloin kyseinen mestariteos päätyi Megatronin viereen hyllyn päälle.

Kyseessä on mikä lie Earth Tutelaryyn kuuluva jotenkin pornografisen kuuloinen Black Hunter-hahmo joka mainostaa, että se on nyt sitten "war for the invrder form space."

Siis "war for the invrder form space."

"... invrder form space."

Jep jep, taitanette siis ymmärtää mikä minua kiehtoo tässä ilmestyksessä.

Koska en ole aikeissa avata pakkausta (sehän pilaisi jälleenmyyntiarvon, joka voi vain laskea ostohinnasta) niin en voi kouriintuntuvasti kuvailla lelua, mutta näin läheltä katsottuna se kertoo varmasti kaiken mitä valokuvakin, että kyseessä on selkeästi halpakopiolelu jollaisia ostavat esimerkiksi lapsen isovanhemmat kun tuo kyseinen ikääntynyt sikiö pyytää lahjaksi Bionicle-hahmoa ja mummi sekä ukki harhautuvat pihiydessään toteamaan, että eikös tuo ole ihan sama asia.

Vaikka tutelary antaakin haulla tälläistä tulosta: "protector, guardian, or patron."
"The tutelary spirits of these regions."
Olen silti taipuvainen uskomaan, että näin hienohko merkitys ei ole ollut lelutehtailijoiden kansantasavaltaisissa valuuttasilmissä vaan ovat kuulleet vaikkapa artilleryn tutelaryna.
On tuo kuitenkin niin pahatakapuolista kamaa, että se sitä katsoessa pitäisi kuulla teemamusiikkina jotain tuomiopäivän tuntemuksia.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Oblivion (2013)

Aikoinaan Carrols-purilaisketjun mainoksessa soi Terrorvisionin kappale Oblivion.
Se ei soi Oblivionissa.

Vuosi 2077 ja taas kerran maailma on tuhoutunut kun avaruuden mörököllit menivät ja pistivät Kuun pirstaleiksi. Jäljellä olevat vähäiset ihmiset asuttavat väitetysti joko Maata kiertävää kolmiota taikka Saturnuksen kuuta joiden energia synnytetään entisen kotiplaneetan vesivoimaloilla, joita valvomaan on sitten jätetty huoltoteknikko Jack (Tom Cruise) sekä jonkinlainen moderaattorioperaattiadmin Victoria (Andrea Riseborough). Robottiluotaimien avustuksella tehtävä on pala kakkua. Mitä nyt silloin tällöin pitää luotaimien pamautella hengiltä avaruusmölliäinen siellä tai täällä, mutta Jackille itselleen työ on enimmäkseen rennosti ottamista ja karun planeetan ainoalla ruohotilkulla kellimistä. Elämä on siis kaikesta maanpintaisesta kurjuudesta huolimatta yhtä auvoa kun kotina ympärillä on sairaalakliininen futumiljöö, apuna kaiken taitava teknologia, mielessä viheriöivät muistot ajasta ennen nykyistä ajanlaskua ja kiertoradalla asustavat hymynaamat tsemppaavat selvän petollisina. Hetkinen, voisiko siis ollakin niin ettei kaikki olekaan kuten on Jackille uskoteltu? Ei siis varmastikaan tule kenellekään yllätyksenä, että tuttuun tapaan paljastuu jotain joka rupeaa avaamaan orjuuttavaa totuutta päähenkilöllemme ja tällä kertaa se jotain on 60 vuotta staasissa uinunut Julia (Olga Kurylenko) jota kuljettava avaruusalus palaa nyt kotiin ja luotaimet rupeavat ammuskelemaan kaikkia hengiltä. Pian ilmeneekin, että täällähän asustaa runsaastikin piilottelevia ihmisiä joita johtaa ei-niin yllättäen morganfreemanmaisessa roolissa oleva Morgan Freeman ja he ovat ne isoveljen pelotuksena käyttämät muka avaruusolennot. Nyt kuten arvattua Jackia tarvitaan kansakunnan vapahtajaksi.

Visuaalisesti (odotetun) kaunis elokuva, tarinallisesti kelvon onnistunut (odotettu) hienoinen moraalisaarna, näyttelijät suoriutuvat (odotetun) rutiininomaisen mainiosti ja kokonaisuutena Oblivion onkin viihdekokemuksena varsin (odotetun) maittavaa toimintascifistelyä. Teemoiltaan ja tuhotun maan estetiikaltaan mieleen tulee toinen vuoden 2013 iso toimintatieteilyopetus eli Elysium ja jos Oblivionin ohjanneen Joseph Kosinskin edellinen aikaansaannos Tron: Legacy maittaa niin tässä on mukana samanlaista elektrosinfoniamusiikin käyttöä (Tronissa Daft Punk, tässä M83) ja tulevaisuusteknologisesti Oblivion on samanlaista internetvirtuaalisen visioista lakattuja lasipintoja kuin vaikkapa jossain Futuramassa.
Samanlaista persoonallisuuden ja ultracooleuden tunnetta ei Oblivion tarjoile kuin tuo Tron: Legacy, mutta on varsin kelvollinen Elysiumin seuralaiseksi. Joskin tällöin mieleen nousevat helposti samanlaiset ajatukset tarpeellisuudesta kuten jollaisia herättivät aikoinaan vuoden 1997 elokuvat Dante's Peak ja Volcano sekä vuoden 1998 elokuvat Deep Impact ja Armageddon kun niitä rupesi ajattelemaan yhdessä. Eipä niistä kenties todellista haittaa toisilleen ole, mutta kuten innovatiivisuuksista kärsivien uusintaversioidenkin kohdalla ongelmaksi muodostuu se, että samanhenkisyyden vuoksi ei tunne katsovansa kahta eri elokuvaa kuin yhtä kahdesti. Joskin minun on todettava ettei täma aivan Elysiumin tavoin kuitenkaan koeta olla niinkään yhteiskunnallisesti tiedostava, vaan koulutusmateriaalin sijaan liikuskellaan ehkä enemmänkin Twilight Zonessa jossa oli enemmänkin esillä kertomuksia siitä kuinka päähenkilö onkin elänyt koko ajan juuri Oblivionin esittämän kaltaisessa harhassa. Mutta ei se juuri poista sitä ajatusta, että oli kyseessä sitten ihmisten taikka superhumanoidien muodostama suuri valtiomahti niin viherpirerrys sekä minuuden pois pyyhkiminen on aina läsnä ns. tiedostavuutta tarjoilevissa tieteisepookeissa.
Sinänsä minulla ei ole itse elokuvan suhteen mitään pysäyttävän merkittävää valittamista, sillä tämä näyttää ja kuulostaa hienolta ja tosiaan tarjoilee kaiken sen mitä siltä odotinkin. Siinä se suurin ongelma onkin, kaikki on presiis niin kuin odottaa ja täten yllätykset ovat luokkaa vesi kastelee ja tuli poppaa.

Erehtyminen lukemaan takakannen teksti-informaatiota rupeaa kylläkin aiheuttamaan jonkinasteista kiukkua:
"Tässä elokuvamaailman uraauurtavassa merkkitapauksessa..."
Uraauurtava merkkitapaus kestää "vain" kaksi tuntia, mutta rupeaa aika pahasti nykimään polttoaineen vähyyden vuoksi jo jossain 80 minuutin kohdalla (heti sen ns. twistin jälkeen). Lisäksi minun on todettava miinukseksi se, että lopussa yritetään ehkä liikaakin viitata 2001: Avaruusseikkailuun ja etenkin tähtivauvaa muistuttava Cruise (se ei ehkä tuosta kuvasta niin piirry, mutta kun sen näkee itse elokuvassa niin ymmärtänette mitä tarkoitan) menee jo liiaksi koomisuuden puolelle.

Lyhyesti: Wall-E ihmisillä.

Tähdet: ***
Oblivion

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Luojan tähden älä ole yksin (Are You in the House Alone?!, 1978)

Vaikka suomenkielinen nimi ja kansikuva viittaavatkin kauhun suuntaan niin Amityvillea ei ole luvassa, sillä kyseessä on kummitustaloa arkisempaa, joskin tematiikaltaan kauhistuttavaa draamaa.

Gail (Kathleen Beller) on kiltti opiskelijatyttö jolla on uusi kiva poikaystävä, paljon ihania kavereita, rakastavat vanhemmat, mukava valokuvausharrastus ja koulussakin on niin veikeää että West Side Storyn tyypit harrastavat kuorulaulua pihalla. Kun Gail rupeaa saamaan huohottavia puheluita ja nimettömiä uhkaavia viestejä toteavat kaikki ympäröivät ihmiset yhteen ääneen, että älä stressaa vaan nauti elämästä kun aurinko paistaa ja vettä sataa. Ei siis kannata pahemmin noteerata lappusia joissa lukee sellaisia vihjailevia seikkoja kuten "i'm watching you" ja  "rape", sillä on aika keskittyä leveiden housunlahkeiden esittelyyn. Sitten jostain kumman syystä käykin niin, että kun aluksi Gail oli saanut raiskausuhkauksia niin hänet raiskataan ja asialla on parhaimman ystävän sydämen valittu Phil (Dennis Quaid). Kuinka ollakaan Phil on kaupungin kermaan kuuluvaa sukua ja näin ollen kukaan ei ole halukas aluksi uskomaan syyllisen henkilöllisyyttä ja kun he viimeinkin uskovat niin jokainen tuntuu kehoittavan Gailia unohtamaan koko asian. Jopa se saatanan ihana poikaystävä sanoo, että mitä siitä, let's move on.
That's the spirit!
Onhan se ymmärrettävää ettei Philia ole mahdollista pidättää sillä näkihän hän suuren vaivan pyykiessään puhelimesta sormenjäljet,,, mutta jätti niitä kaikkia muualla kuin luuriin, kuten lattiaan, seiniin, pöytiin, koruun jonka repäisi irti Gailin kaulalta, viesteihin joita kirjoitti, etc. Puhumattakaan siitä, että murjoi Gailin pulveriksi jättäen rystysjälkiä sekä tietenkin unohti siemennesteensä ohella kaikenlaista muutakin nesteistä materiaalia jälkeensä. Entäpä se, että koska Phil on sarjaraiskaaja niin hän harrastaa samaa viestimeininkiä toistenkin uhrien kanssa, kuten hänen jota alkaa heti Gail-mission jälkeen vainoamaan. Eikö niistä lapuista olisi edes jotain apua? Jep, ei siis ihmekään ettei Gail ole valmis viemään asiaa eteenpäin ja siinä vaiheessa kun sinä lukija mietit, että johtuukohan se joukkopainostuksesta taikka Gailin järkkyneestä mielentilasta niin mainittakoon ettei hän tunnu välittävän koko asiasta tuon taivaallista ja siksipä ei esimerkiksi tainnut tulla mieleenkään vihjaista kytille asiasta jo raiskauksen ollessa uhkausasteella. Ei se nyt niin outoa ole kun kerran hakkausjäljetkin saa pois kasvoilta pelkästään pyyhkäisemällä rätillä, joten ollaan vaan kuin ei oltaisikaan.
No kuitenkin, nyt kun Gail näkee kuinka Phil alkaa keskittymään uuteen tyttöön päättää hän virittää ansan ja kuvata salaa tuon tytön lokeroa jotta saa siten todisteen siitä kuka niitä viestejä kirjoittaa. Tämä nyt tuntuu vievän liikaa aikaa, joten miten olisi Phil jos menisit ja uhkaisit hakata Gailin, mutta kolistelet samalla niin kovasti, että muut ehtivät keskeyttämään tapahtuman ja saat rangaistuksen sitä kautta. Näin tapahtuukin ja tuo rangaistus on suunnaton: Phil siirretään rahakkaiden ihmisten yksityiskouluun.
The end.

Aika hemmetin tylsä raiskausdraama joka koettaa alussa olla kuka teki sen-trilleri ja pitää siksi aluksi raiskaajan Tappajahain kaltaisena first person shooterina, jolloin potentiaalisiksi tekijöiksi tarjoillaan neljääkin eri ihmistä (sovinistinen ystävän poikakaveri [eli Phil], hieman limaisen oloinen valokuvausopettaja, härski koulun pelle/ex-poikaystävä ja tietenkin se unelmapoikakaveri), mutta jokainen elokuvan hahmo uhrista mahdollisiin vaaratekijöihin on niin samperin persoonattoman tylsä henkilö, että sitä ei yksinkertaisesti vain välitä mitä tapahtuu ja kuka sen tekee. Itse vaaniminenkin jää iloisesti pimputtelevan musiikin ja laiskan matelun syjäyttämäksi, joten siinä meni pönttöön se jännitys ja koska mikään ei muutu missään vaiheessa mielenkiintoiseksi niin se hyökkäyksen jälkeinen draamaosuuskin jää alle puolitien. Joskin on myönnettävä, että vaikka elokuvan lopetus jää laimeaksi mennään tekemään jotain muuta-kyllästymiseksi niin ottaen huomioon varsinkin alkupuoli jossa kuitenkin askelletaan niissä stalkkerikengissä on löysän arkinen ratkaisu vain siirtää pahis toiseen kouluun on hieman yllättävää (ei hyvällä, ei huonolla, vaan pelkästään tylsällä tavalla), etenkin siksi ettei loppuun tullut mitään kohtausta jossa Gailin kimppuun iskevä Phil lentää vaikkapa ikkunan läpi ja päätyy rauta-aidan lävistämäksi.

Kansikuvasta vielä sen verran, että vaikka mainitsinkin sen muistuttavan Amityville Horroria niin sama talohan se ei ole, mutta ajaa asiansa viittauksen tekijänä. Olen kuitenkin aivan varma, että olen nähnyt samaa talokuvaa käytettävän jonkin toisenkin elokuvan yhteydessä, mutta tähän hätään en millään saa mieleen minkä.

Tähdet: *
Luojan tähden älä ole yksin