lauantai 28. joulukuuta 2019

Syytettynä murhasta (Deceiver, 1997)

Prostituoitu on murhattu ja pääepäiltynä on perintörahoilla loikoileva Wayland (Tim Roth). Tutkimusta johtavat kytät Phillip (Chris Penn) sekä Edward (Michael Rooker) ovatkin vakuuttuneita, että tässä meillä on syyllinen joten tehtävä suoritettu, mutta Wayland onkin sosiopaattinero ja syyllisyys voidaan helposti siirtää johonkin toiseen samassa huoneessa olevaan.

Tim Roth esittää tässä elokuvassa mestarivalehtelijaa joka pystyy huijaamaan jopa parhaista parhainta ja myöhemmin vuosina 2009-2011 oli pääosassa televisiosarjassa Paljastavat valheet (Lie to Me) jossa puolestaan oli se parhaista parhain jota itsevarminkaan valehtelija ei onnistunut naruttamaan. Ehkä heidät pitäisi saattaa yhteen.

Pitkälti yhteen huoneeseen sijoittuva tarina kolmesta ihmisestä joista yksi valehtelee ja kaksi koettaa saada hänet kiinni siitä on idealtaan mainio, ja rooleissa on vieläpä asiansa osaavat näyttelijät, että kunhan ymmärretään pitää ote tiukkana on varmastikin koettavana nautinnollinen elokuva.
No joo, ainakin melkein.
Roth, Penn ja Rooker ovat varsin hyviä ja esitettävä teksti on ihan onnistunutta kissa ja hiireilyä. Jos kyseessä olisi vain puolituntinen lyhytelokuva olisi Syytettynä murhasta varmastikin parasta koskaan, mutta koska siitä on pitänyt saada aikaiseksi täyspitkä elokuva on ollut tarve murtautua pois siitä yhden huoneen ja yhden ongelman rakenteesta. Siispä kun syytökset lentävät puolin ja toisin ja Wayland on kääntämässä asetelmia huomaakin, että väkivaltainen avio-ongelmainen kyttä, väkivaltainen peliongelmainen kyttä ja näsäviisasteleva Tim Roth ovat hyvinkin tavanomaisia nähtävyyksiä. Hahmojen luonteista esittävät muistelut taikka tosiaikaiset tapahtumat kuulusteluhuoneen ulkopuolella ainoastaan alleviivaavat roolien tavanomaisuutta lajityypissään ja rikkovat turhaan intensiteettiä jota tiivistys ahtaaseen tilaan ehti alkuminuuteillaan luoda. Hetket jotka vietetään suljetussa tilassa Roth kiinnitettynä valheenpaljastuslaitteeseen ja kyttäduo koettaa pitää cooleutensa ovat kuitenkin tämän elokuvan parasta antia, eivätkä keskustelut tarvitse muuta kuin keskittymistä (vaikkakin ymmärrän miksi jatkuvaan liikkeeseen tähtäävä kuvaus olikin palkittua), mutta sen ei ilmeisesti uskottu kantavan koko elokuvaa ja siksi ollaan liiaksi poissa itse asiasta joka ei tee tiiviille tunnelmalle hyvää.
Jos rehellisiä ollaan niin ei se aution saaren tyyli varmaan olisikaan kantanut koko pituutta koska kyseessä ei kuitenkaan ole mitään hirveän kiivastahtista sanailua, mutta tosiaan 30min ja se olisi potkinut kuin raivotautinen muuli.

Suuremmista lupauksistaan huolimatta Syytettynä murhasta on kuitenkin ihan hyvää joskin lopulta aika perinteistä psykologista jännärikamaa ja kannessa esiintuotua Renee Zellwegeria kaipaaville todettakoon, että hän esittää murhattua naista näkyen aina silloin tällöin takautumissa, mutta osuutensa on yhtä merkittävä kuin vaikkapa jokin lyhtypylväs jonka ohi kuljetaan jokaisessa muistikuvan versiossa. Toisin sanoen hän olisi voinut olla kuka vain.

Tähdet: ***

sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Painajainen laboratoriossa (Altered Species, 2001)

Tai siis niin kuin takakansi nimeksi ilmoittaa: Altered Spices.
No, mukana on kylläkin laboratorio jossa suoritetut kemikaalikokeet varmasti loivat mainioita mauste-elämyksiä.

Tunnetaan myös nimellä Rodentz ja sen julisteen "hide the cheese" on loistava veto.

Professori Irwin (Guy Vieg) kera apulaisensa Walterin (Allen Lee Haff) koettaa kehittää nestettä joka auttaisi syöpähoidoissa ja tottakai ainetta kokeillaan rotilla, mutta sen sijaan että se parantaisi niiltä tauteja kasvattaa litku niistä superrottia. Niin ja kun puhun superrotista en tarkoita sellaisia arkisia superrottia kuten Mahtihiiri, vaan nyt kyseessä olevat rotat ovat superia kiukkuisessa ihmislihanhalussaan. Luonnollisesti rottia on sitten ihan sikana ja ne päättävät hyökätä labraan juuri kun Walter järjestää siellä bileet. Yhdestä rotasta on vieläpä kasvanut aikuisen ihmisen kokoinen ja sen kiukku on samaa kokoluokkaa.

Huonosti näytelty, esitettävä teksti on linjassa esiintymiseen ja tehosteet ovat nolostuttavia, mutta kaikkinainen hölmöys on hetkittäin aika hupaisaa ja vaikka kyseessä ei olekaan tarpeeksi huono elokuva ollakseen siksi erityisen kehuttava, on se kuitenkin tarpeeksi sympaattisen typerä jotta sille nyökkää puolitahattomasti.
Viimeistään siinä vaiheessa kun vastaan tulee rotan kasvun osoittava tehoste joka on vain zoomaus eläimeen (kuvan tarkkuuskin heikkenee suurentuessa) ja viimein näkee sen jättijyrsijän ollaan lähes edwoodismissa, joka on ehdottomasti peukutuksen arvoista. Surku vain ettei koko elokuva on yhtä hupsua vaan ajoittain jopa koetetaan olla oikean vakavahkon kauhuelokuvan teossa, mikä ei näillä eväillä olisi onnistunut edes unissa ja kun se ei ole edes sitä liian liiallisen "vakavaa" joka edesauttaisi ihastuttavaa hölmöyttä vaan pelkkää tavanomaista halvan B-kauhun rutiini-idiotismia. Jättirotassa kun olisi ollut potentiaalia, kysykää vaikkapa Bruno Matteilta.

Tähdet: **

torstai 19. joulukuuta 2019

Vamppyyrien yö (Fangs, 2002)

Kannessa lukee "Veristä Toimintaa!" lähes yhtä isolla fontilla kuin itse elokuvan nimi ja jos se ei ole merkki laadusta niin mikä sitten muka on?

Pikkukaupungissa sattuu kuolemantapauksia joita tutkimaan ryhtyy poliisi Ally (Tracy Nelson) joka on ihan suurkaupungista saakka, että kyseessä on pala kakkua. Vai onko, sillä luonnontieteellisen museon professori oli ennen kuolemaansa hieman turhankin innostunut lepakkotutkimuksestaan kun loi niistä veren- ja lihanhimoisia murhakoneita (siis, kyllä ne edelleen ovat eläimiä eivätkä mitään kyborgeja) ja kuinka ollakaan, raivoisat nahkasiipihirviöt eivät diggaileet häkeissä hengailusta vaan halusivat vapauteen syömään tuoreita ihmisiä. Apuun siis tarvitaan eläimiin erikoistunut ammattilainen joka sitten on eläinlääkäri John (Whip Hubley) ja arvaattehan että vaikka hän kinastelee kovastikin Allyn kanssa tulee heistä vääjäämättä pari.
Lepakot suorittavat lihansyöntimurhansa turhankin suunnitelmallisesti, joten selväksi käy jonkun ohjailevan niitä ultraäänimanipulaattoriaparaatillaan ja kenties se joku on heti alussa tosi rosmoksi osoitettu ahne kiinteistövälittäjä Carl (Corbin Bernsen)? Ei, ei ole.

Tuo alussa mainitsemani toteamus Vamppyyrien yön olevan "Veristä Toimintaa!" saa vastaavanlaista jatkoa takakannen juonikuvauksessa ja pyöritteli kantta mihin suuntaan tahansa ja luki tekstejä etu- taikka takaperin niin kaikkinainen kuvaus on, että vaikka nyt kyseessä saattaakin olla B-kauhistelua niin kyseessä olisi ns. vakavaa sellaista. Tai no, vakavaa ja vakavaa, mutta siis ainakin sellaista jossa annetaan ymmärtää mahdollisen koomisuuden olevan tahatonta. Sitä se ei ole, sillä kyseessä on aivan tarkoituksella kauhukomedia ja sitä samaan tapaan kuin vaikkapa Araknofobia, Gremlins taikka esimerkiksi Väristyksiä ovat, eli pyritään pitää pelottelut tasapainossa hauskuuden kanssa eikä kummankaan asemaa tarkoituksella aliarvioida. En kyllä nostaisi Vamppyyrien yötä lähellekään edellä mainittujen tasoa, mutta vaikka dialogi, hahmot, tarina, ohjaus, etc. eivät ole yhtä muistettavaa ja onnistunutta niin on tälläkin hetkensä joista huomaa, että vähän terävöittämistä ja kenties asema olisi ollut korkeammalla. Ei kyllä edelleenkään Gremlinsissä, mutta lähempänä. Esimerkiksi Nelsonin ja Hubleyn naljaileva dialogi on ajoittain varsin mainiota joten kyllä tämän parissa viihtyy hyvin ja harmitteleekin kenties eniten sitä kuinka ehkäpä ajanpuutteen, budjettirajoitusten taikka kykyjen vajavaisuuksien vuoksi kaikki tuntuu jäävän liiaksi puolitiehen, sillä katsomisen aikana olisi halunnut sen olevan parempi koska se olisi voinut ollakin sitä. Siispä ihan hyvä demo, ei lopullinen viimeistelty julkaisu.

Tähdet: ***

maanantai 16. joulukuuta 2019

Locusts: Day of Destruction (Locusts, 2005)

Maanviljelystutkimuslaitoksessa kasvatetaan heinäsirkkoja ja nekin tarvitsevat ateriansa, mutta "pliis hei, ne ovat heinäsirkkoja eivätkä jotain tarantelloja" on väärä toteamus kun sirkat eivät itse halua olla vaihtoehto perinteiselle lihansyönnille vaan haluavat ihmisten olevan sitä niille. Nämä kaikenlaisille tuholaismyrkyille immuunit sirkkahirviöt ovat tohtori Axelrodin (John Heard) aikaansaannos ja maanviljelysagentti tai jotain Maddy (Lucy Lawless) syystäkin ihmettelee, että miksi teit niin? Kuka hitto menee luomaan tuhoutumattoman tuholaisen paikassa jossa kehitellään keinoja kasvattaa isompia ja maukkaampia tomaatteja? Siispä sirkat määrätään tuhottavaksi, mutta koska elokuva kestää pidempään kuin 11 minuuttia on selvää että ne pääsevät leviämään ja se tapahtuu Jurassic Parkistakin tutulla teollisuusvakoilutavalla.
Samaan aikaan kun Maddy koettaa estää murhasirkkoja tappamasta amerikkalaista elämäntapaa murehtii hän hajoavaa avioliittoaan kun miehensä Dan (Dylan Neal) haluaisi pistää molempien urat hetkeksi taustalle ja perustaa oikean perheen vaimonsa kanssa, mutta Maddypa näkee lapset tulevat aviomiehen kera jossain siellä kaukana takana kun prioriteettina on ura. Niin ja Maddy on sopivasti raskaana, mutta Dan ei sitä vielä tiedä.
VOI EI, SITRUSFESTIVAALI!

Mielenkiintoisesti samana vuonna 2005 kun tämä Locusts ilmaantui julkaistiin myös elokuva Locusts: The 8th Plague jossa siinäkin ihmislihalle persot geneettisesti muunnellut heinäsirkat matsasivat B-luokan tähtien kanssa (Dan Cortese, Jeff Fahey, Julie Benz, etc.).
Miksi?
No kuitenkin, Locusts: Day of Destruction on ihan ok perinteinen eläinkauhistelu jossa näyttelijät huitovat enimmäkseen tyhjää ja päälle on sitten animoitu kasa mustia tahroja esittämään heinäsirkkaparvia (osa tehosteista on selvästi tehty siten, että on kuvattu lasin päällä olevia sirkkoja ja sitten nostettu se etualalle). Väliin huolestuneita tilastoja tuholaisten levinnäisyydestä ja arkistomateriaalia oikeista ötököistä napostelemassa heiniä, mutta hetkittäin tilanteet joissa suljetaan ikkunat ja vakuutellaan turhaan kuinka eivät ne sisälle pääse kun ne kuitenkin pääsevät ovat lajityypissään aika onnistunutta kauhistelua. Siispä Locusts ei missään vaiheessa sorru silkkaan typeryyteen, mutta ei vastaavasti myöskään nouse rutiinijännitystä korkeammalle, että varsin tavanomainen tv-elokuva on kyseessä ollen juuri sillä rajalla antaako ruhtinaalliset 3/5 vaiko pysytellä kahdessa tähdessä.

Suosikkikohtaukseni on se jossa puhelinmyyntifirmassa vietettävät synttäribileet keskeytyvät kun siellä huomataan lähestyvä sirkka-armada ja yksi duunareista sanoo "that is one funky cloud".

Yksi aika mielenkiintoinen seikka on se, että Lucy Lawlessin hahmo Maddy Rierdon ja Dylan Nealin Dan Dryer (joka tosin on IMDb:ssä kirjoitettu väärin muotoon Dyrer) olivat samana vuonna myös elokuvassa Vampire Bats, että liekö tässä ollut ajatus tehdä oikeastikin jokin Lawless Television Cinematic Universe?
Vampire Bats oli kyllä huomattavasti koomisempi tapaus ja sitä ilmeisesti tarkoituksella, että ainakin se erottaa nämä kaksi vaikka muutoin ne voikin nähdä samanlaisina ja samantasoisina teoksina. Näistä totean Locustsin olevan parempi eläinkauhussa, mutta Vampire Bats saattaa toimia joillekin hölmöytensä ansiosta viihdyttävämpänä.

Tähdet: **

lauantai 14. joulukuuta 2019

Äänetön saalistaja (Silent Predators, 1999)

Pikkukaupungin uusi palopäällikkö Vic (Harry Hamlin) saa heti päänvaivaa kun ilmenee, että parikymmentä vuotta sitten karkuun päässyt tosi ilkeä kalkkarokäärme on lisääntynyt kuin viagraa nauttinut kani ja jälkikasvunsa aikovat nyt purra kaikki kaupunkilaiset hengiltä. Käärmejahdin ohessa ehditään tietenkin hurmata vahvaa itsenäistä naista, Mandya (Shannon Sturges) jonka ahne kiinteistökeinottelijapomo Max (Jack Scalia) on talonrakennuspuuhillaan ajanut käärmeet liikekannalle, mutta pyrkii tietenkin vähättelemään ongelman laajuutta. Hei, niitä on varmaan jotain 12 miljoonaa (oikeasti 35 000), että ei tässä tietenkään ole mitään hätää.

Ihan ensimmäiseksi: nimessä mainitaan sekä suomeksi että englanniksi elokuvan käärmeiden olevan hiljaista sorttia, mutta miksi on näin kun luikertelijat ovat kalkkarokäärmeitä jotka tunnetusti elokuvaoppien mukaisesti huomauttavat läsnäolostaan marakassirumballa. Tämän pitäisi olla Äänekkäät saalistajat... Loud Predators!

Toiseksi kiintoisin seikka lienee se, että Äänetön saalistaja pohjautuu itsensä John Carpenterin aikoinaan aikaansaamaan käsikirjoitukseen, mutta tässä tapauksessa sanoisin sen olevan enemmänkin namedroppausta sillä mitään sellaista mistä olettaisi Carpenterin kädenjäljen huomaavan ei elokuva tarjoa.
Tai no, ehkä huomaakin sillä tavoin ettei tämä ole ainakaan niin kehno kuin kenties kuuluisi olla. Hyvin nopeasti mennään itse asiaan ja jännittävää tunnelmaa korostetaan tuomalla tasaisen vilkkaaseen tahtiin agressiivisia käärmehyökkäyksiä esille ja väliajoilla ääniraidalla hyödynnetään käärmeiden sihinää, että jos kammoaa muitakin selkärangattomia luikertelijoita kuin poliitikkoja on Äänetön saalistaja varsin toimiva ihokarvojen nostattaja. Minuun se puree varsin hyvin koska käärmeet jos mitkä saavat eläinrakkauteni katoamaan kuin tuhkan tuuleen ja siinä nosta jalat lattialta koska ihan varmasti ne kiemurtelevat täälläkin-fiiliksessä eivät Harry Hamlinin tai muiden näyttelijöiden jäykkyydet suuremmin haittaa, eikä edes se kuinka laskelmoidusti elokuva suorittaa niitä yllätyssäikytyksiään koska sen suurempaa tarinaa ei ole kerrottavana. Mutta tosiaan, käärmeiden osalta peli toimii hyvin koska ne eivät vain onnistuta esittämään todella raivoisina, mutta ovat suurelta osin myös oikeita sneikkejä jolloin uhka tuntuu realistisemmalta jolloin kaikki ne kohtaukset joissa ihminen ei huomaa käärmettä kun kurottelee avaimia lattialta, tms. SNEIK!

Tähdet: ***

keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Dinoshark (2010)

Jäävuoresta lohkeaa ilmastonmuutoksen vuoksi palanen ja heti on muinainen dinosaurushai vapaana ja matkalla paratiisisaarille lämmittelemään. Tänne on myös maitojunalla palannut Trace (Eric Balfour) joka oli aikoinaan suurin puhein lähtenyt valloittamaan maailmaa, mutta koettaa nyt keksiä edes jotain pitääkseen itsensä leivässä. Trace toimii siis kalastajana ja näkee eräänä kauniina päivänä kuinka dinosaurushai popsii pari hengenpelastajaa, mutta vaikka kaikki uskovat kyseessä olleen haihyökkäys kukaan ei usko miehen puheita jostain mörököllihaista, joten ilmeisesti koko jutulla ei ole mitään väliä jos se on vain pelkkä tavallinen hai. No, sittenhän voidaan varoituksista huolimatta pitää ne suunnitellut rantabileet kun se on vain hai.

Jos jossain on Dinosharkissa nähty erityistä vaivaa ja mielikuvia herättävää näkemyksellisyyttä niin sen musiikissa. Alkutekstien musiikki kuulostaa osuvalta johonkin suuremmankin luokan Zorro-seikkailuun ja heti perään hypätään John Williamsin Jaws-teemaa kopioimaan. Ei se mitään, onpa siellä myös pätkä joka muistuttaa erehdyttävästi Led Zeppelinin Kashmiria. Salsaa, synapoppia, kitarasankarointia, surffia, eeppistä sinfoniaa, hiphoppia ja kaikki tietenkin sellaisella halvahkon kuuloisena Star Inc.-kopiointina. Sillä tarkoitan tietenkin vain sitä, että näillä budjeteilla ei palkata mitään Prahan sinfonia-orkesteria, mutta Casioon on sentään varaa. Pisteet siis säveltäjä Cynthia Brownille, joka jos ei muuta oli ainakin saanut vapaat kädet ja omasi mielikuvitusta niitä liikuttamaan.
Muutoin ei Dinosharkissa mielikuvitusta oikein olekaan ja ihme, että Roger Corman on kehdannutkin ottaa kunnian elokuvan ideasta kun se on käytännössä ainoastaan yksi lukuisista Tappajahain liukuhihnakopioista. Finaalikin on varsin suoraan esikuvastaan aina niitä haist it!-onelinerin tokaisua kun kohtalokas laukaus suoritetaan ja hitaasti vaikeroiden uppoavaa haita myöten. Edes itse dinosaurushaista ei ole saatu juuri muuta irti kuin, että se on hai ja syö ihmisiä. Ei ole edes mikään poikkeuksellisen iso taikka ruma, kunhan on vain hai.

Se "vain" on aika kuvaava ajatus koko Dinosharkista koska kaikki on vain ihan ok-tasoa, että ei ole oikeastaan mitään joka nostaisi mielialan kattoon taikka laskisi sen lattiaan. Se on vain ihan ok. Traileri antaakin elokuvasta paljon reipashenkisemmän kuvan kuin mitä se todellisuudessa on ja siinäkin varsin näkyvästi esitetty dinosaurushain sekä vesiskootteroivan Tracen kaksintaistelu on kyllä varsin riemastuttava hetki elokuvassa, mutta se ei ole lähellekään koko kuva. Tämä kaikki saa olettamaan Cormanin tuottaneen Dinosharkin ainoastaan tekosyynä hyödyntää lomamatka Puerto Vallartaan muutoinkin kuin aurinkotuolissa loikoillen. Oletettavasti siksi hän olikin ominut yhden näkyvistä sivuosista itselleen. Kun nyt kerran sattui olemaan paikalla eikä pyytäisi itseltään palkkaa.

Tähdet: **

lauantai 7. joulukuuta 2019

Piranhaconda (2012)

Paratiisisaarella kuvataan slasheria, joka siis tarkoittaa kiljuvia isorintaisia bimboja ja heitä jahtaavaa naamioitunutta puukkomurhaajaa, mutta huonot näyttelijät eivät sentään ole kuolemaksi jota puolestaan viidakossa lymyilevä sairaan iso piraijan ja anakondan fuusioituminen on. Jep, huolestu nyt siinä budjettiongelmista, temperamenttisista näyttelijädiivoista taikka alueen rahanahneista ihmiskaappareista kun muriseva terävähampainen jättikäärme aikoo syödä kaikki säädystä riippumatta.
Ei huolta, piraijakonda on muninut lukuisia jälkeläisiä jatkamaan työtään.

Kiukkuinen jättikäärme jolla on iso suu täynnä partaveitsenteräviä hampaita piirtyy mielessäni varsin mainiona ideana vakavastikin  otettavaa kauhutarinaa varten, mutta Roger Corman, Jim Wynorski, SYFY ja jättiläisanakondapiraija joka näyttää karanneen Nörttien kostosta pitävät huolen, että ainakin kaikkinainen asiallisuus ja se vakavasti otettava kauhistelu pysyvät kaukana poissa.

Kyseessä on siis tarkoituksellista trashia jossa mennään hyvin nopeasti itse asiaan, jolloin neljä minuuttia ja elokuvan hirviö tulee jo esille aloittamaan syömingit. Kaksi minuuttia myöhemmin ensimmäinen bikinityttö ja kohta syödään jo uhkeapovinen neitokainen, eikä meininki enää tästä tyynny. Piranhaconda onkin siis aika ideaali roskaelokuva, että se on tarinaltaan hölmö, näyttää kömpelöltä, on kehnosti näytelty ja piripintaan täynnä hetkiä joissa hyväksikäytetään sumeilematta alimpia alkukantaisia vaistoja, ollen vieläpä niin nopeatempoinen ettei missään sen armeliaan pituuden vaiheessa pääse kyllästymään.

Miinuksensa Piranhaconda saakin siis siitä, että aidosti niin huono että hyvä-elokuva on sitä vahingossa koska elokuvaa tehdessä ei olla ymmärretty matkan johtavan suoraan ojaan, kun tässä tapauksessa ollaan Sharknadoistakin tutussa toteutustavassa jossa tehdään itsetietoista huonoa elokuvaa ja siten kyseessä on pikemminkin suunnitellusti koominen teos eli parodia roskaelokuvasta. Ohjaajan ja mukana olevien (öhöm!) näyttelijöiden kyvyt huomioiden ei Piranhacondasta olisi varmastikaan saatu millään tavoin vakavasti otettavaa sekä sillä saralla hyvää kauhuelokuvaa aikaiseksi, että toki itseironinen näkemys on ollut oikea linja ja tekee siitä muka paremman elokuvan kuin mitä sen pitäisi olla.

Erittäin selvä merkki itsetietoisesta silmää iskevästä suuntauksesta tulee siinä kuinka elokuvassa kuvattava elokuva on kehnojen tehosteiden B-slasher ja mukana on leffafani joka valistaa tyttöystäväänsä siitä, että kyseessä on eksploitaatioelokuva ja se on tärkeä seikka erottamaan sen pelkästä rutiininomaisesta B-sarjasta. Tai se kun yksi hahmoista kutsuu monsteria piraijakondaksi niin toinen toteaa siihen, että "I can't believe you just said that" osoittaen ettei tällä idealla olevaa elokuvaa voida (ainakaan näillä lahjakkuuksilla) tehdä ilman kieltä poskessa.

Tämä ei siis vaikuta rehelliseltä edes eksploitaatioksi, mutta samapa tuo sillä onhan Piranhaconda kuitenkin varsin hauska sekä viihdyttävä teos, että vaikka se ei olekaan "aito" roskaelokuva niin on se sentään roskaa ja vieläpä elokuvakin. Varmasti vieläpä sen parodisen näkökulman vuoksi Wynorskin parhaimpiin kuuluvia elokuvia koska hänellä on filmografiassaan paljon josta ottaa mallia ja sinne mies tuntuukin vilkuilleen aina tarpeen vaatiessa.

Tähdet: ***

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Sandtrap (1998)

Tiedättehän kuinka IMDb:llä elokuvasivujen yläosassa on ensin teoksen nimi, julkaisuvuosi, pituus ja lyhyt kuvaus elokuvan sisällöstä? Tämä on Sandtrapin käsitys jälkimmäisestä:
Eikö luokin uskoa elokuvaan?

Nynnerön rikkaan miehen, Nelsonin (David John James aka David Markey) asuntoon murtaudutaan ja hän saa turpaansa minkä vuoksi miehen asianajaja/ystävä Jack (Brad Koepenick) haluaa hänen hankkivan turvakseen ampuma-aseen, mistä Nelsonin vaimo Margo (Elizabeth Morehead) ei ole kovinkaan iloinen. Siispä jätetään huolet taakse, rentoudutaan ja lähdetään kolmistaan aavikolle vilkaisemaan Jackin ostamaa tonttia jonne hän kaavailee ties mitä bisnesideoita. Huvitellaan hieman kännäämällä ja ammuskelemalla tölkkejä taikka lintuja ja fiilis on super! Sitten ilmeneekin, että koska Jack oli se murtomies on tämä koko matka vain juoni päästä tappamaan Nelson, joten hupsista keikkaa ja tönäisy jyrkänteeltä. Sitten esitetään surevaa poliisille ja täydellinen murha on suoritettu. Paitsi että ruumis ei olekaan kuollut ja etsiessään Nelsonia uudelleentappaakseen hänet saavat Jack sekä Margo huomata olevansa itse metsästettävinä. Tai no, se lienee ainakin ajatuksena sillä eipä Nelson juuri muuta tee kuin juoksee hourupäisenä ympyrää, että jos joku tässä kuolee niin todennäköisimmin naamapalmuiluun.

Varsin perinteinen B-tason jännäri jossa yllätyksiä ei ole kuin yhdessä suhteessa ja se onkin varsin riemastuttava: kun Jack ja Margo joutuvat kohtaamaan aavikolle kuolemaan jätetyn Nelsonin, ei hän vain ainoastaan ole tuttuun tapaan kovettanut luontonsa vaan hyödyntänyt ympäristöään muuttumalla jonkinlaiseksi post apokalyptisen elokuvan Mad Max-klooniksi. Fuck yeah!
Kohtaus jossa hän muodonmuutoksensa kokee on kuin jokin Commandon taikka Rambon varustautuminen taistoon, mutta tiedättehän... huono.
Juonen osalta kenties hivenen kiintoisaa on se, että lähikaupungin sheriffi on heti Jackin ja Margon pahojen aikeiden jäljillä ja työntää siten nenäänsä tielle kun he yrittävät saada Nelsonin lopullisesti hengiltä, johon sukeutuu parikin yritystä jotka he omaa kömpelyyttään mokaavat. Siitä sheriffi on jo jäljillä-ideasta olisi voitu kehittää parempikin kuvaus amatöörien murhasuunnitelmasta kuin koettaa väkisin väittää kahden puupään olevan rationaalisen juonittelevia. Muuten kyseessä on pitkälti puuduttavan tylsää liukuhihnajännäröintiä jossa näytteleminen on parhaimmillaankin vain ihan siedettävää ja enimmäkseen nolostuttavan kehnoa, ja samaa linjausta noudattelee kaikki muutkin teoksen osat. Siksi ei yllätäkään tuo alussa osoittamani IMDb-sivulle asetettu kuvaus elokuvasta, mutta mikä yllättää on noinkin hyvä pisteytys kuin 5,5. Sitä melkein voisi kallistua nauttimaan elokuvasta sen huonouden vuoksi, mutta vaikka mukana onkin lähes kaikki tarvittava surkeasta käännöksestä ("oh my god!" on sitten "huh huh!" ja "save the bullets" on "säästä voimia") ja kohtauksiin kuten koetan ajaa kaverin päälle autolla samaan aikaan kun hänen vaimonsa ottaa minulta suohin, mutta kolaroin ja auts! hampaat!, mutta valitettavan hidas tempo tyrehdyttää innon kun hölmöydessä ei siten ole todellista energiaa.
Valitan, ei tarpeeksi huono. Mutta oikealla suunnalla oltiin.

Tällä dvd:llä on muuten harvinaisen ruma kansikuva, mutta toisaalta sen tilalla olisi saattanut olla tämäkin hirvitys:
Kenen muun mielestä tuosta tulee mieleen Son of the Beachin Notch Johnson?

Tähdet: *