maanantai 25. tammikuuta 2021

Sharknado (2013)

Näin hieman jälkikäteen ajatellen olisin ehkä voinut nimetä tämän Beverly Hills 90210-näyttelijöiden putken jollain yhteneväisellä otsikolla ja tarkistaa onko minulla ylipäätään elokuvia kultakin sarjan päänäyttelijältä. Näin en tehnyt koska koko juttu oli muutoinkin hieman tajunnanvirran mukanaan tuoma. Otsikoinniksi tuumin kyllä hetken jotain sellaista kuten Elämää Beverly Hillsin jälkeen, mutta sitten ajattelin että jos siellä lukee jotain Elämää Beverly Hillsin jälkeen: Trapped: Buried Alive (2002) niin edes minä en jaksa lukea otsikkoa loppuun.
Valtaosa sarjan päänäyttelijöistä on kyllä päätynyt kokoelmiini jonkin elokuvan taikka useamman myötä ja esimerkiksi Luke Perrylta, Ian Zieringilta sekä Brian Austin Greenilta on tullut jostain mielenhäiriöisellisestä syystä hankittua muutamakin teos, mutta arvatenkin jotkut ovat jääneet tyystin paitsioon, jolloin kaikki eivät tule ainakaan tässä yhteydessä nyt saamaan valokeilaansa.

Se siitä sivuhuomautuksesta ja nyt seuraavan 90210-tähden eli Ian Zieringin seuraan.

Surffari/rantabaarinpitäjä Fin (Ian Ziering) saa eteensä auringonottoa suuremman haasteen kun merellä riehuva myrsky suuntaa tiensä kaupunkiin ja tuo tulvien ohella muassaan suuren määrän verenhimoisia haita. Kohta niitä uiskentelee kartanoissa ja hyppii esille viemäreitä, joten Fin koettaa saada perheensä sekä ystävänsä elävinä turvaan. Osan kohdalla se onnistuukin, mutta miten pysäyttää haihurrikaani lopullisesti? Siten miten pyörremyrskyt nyt aina pysäytetään eli räjäytetään se.

Sharknado on oikeastaan vain yksi hassu hai-aiheinen elokuva muiden lukuisten vastaavien seassa ja mitä tulee Asylum-tuotantoihin niin siitä näkökulmasta katsottunakaan kyseessä ei todellakaan ole mitään uutta tai erikoista. Näitä oli jo vuonna 2013 enemmän kun 13 tusinassa ja vaikka pyörretuulen mukanaan tuomat hait onkin hauska idea, silti se ei ainakaan omasta mielestäni ole edes huvittavin idea mitä näissä tarkoituksellisen huonoissa hai-elokuvissa on käytetty. Kyllä esimerkiksi hiekassa taikka lumessa uivat hait on edelleen mainiompi ajatus. Jokin Sharknadossa kuitenkin osui napakymppiin ja ilmeisesti se oli ajoitus, sillä esimerkiksi tähtivoimansa, budjettinsa, näyttävyytensä taikka sen edellä mainitun ideansa puolesta ei poiketa Asylumin normaalista liukuhihnalinjasta, mutta eivätpä ne muut ole saaneet samanlaista huomiota kuten jo pelkästään suomessakin useita televisioesityksiä osakseen, lukuisia jatko-osia peräänsä ja josta puhuvat jopa ihmiset jotka eivät koskaan, ikinä, milloinkaan katso niin huono että hyvä-elokuvia. Se ajoitus ei ollut aivan alunperin kohdannut yleisöä vaan mitä ilmeisemmin Sharknado oli ensiesityksellään kerännyt jopa normaalia Asylum-televisioelokuvaa huonommat katsojaluvut, mutta oli nähtävästi osunut tarpeeksi monen julkkiksen silmiin, jotka sitten näkemästään huvittuneina olivat samantien twiitanneet elokuvasta ja heidän seuraajiensa myötä oli Sharknado noussut viraaliksi hitiksi.

Sharknadon budjetti oli vaivaiset kaksi miljoonaa dollaria ja siten se todennäköisesti oli halvempi kuin yksikään tässä 90210-putkessani läpi käymäni elokuva, mutta se taatusti on myös suhteessa parhaiten tuottanut sekä tosiaan eniten näkyvyyttä kerännyt elokuva. Vai oletteko ikinä kuulleet kenenkään muun kuin nyt tässä tapauksessa minun maininneen jostain Trapped: Buried Alivesta?
Ansaitsiko Sharknado sukseensa? Se on halpa roskaelokuva joka on täysin laskelmoitu tuottamaan jonkinlaista voittoa, joten nyt ei ole paljoa väliä pidetäänkö siitä oikeasti. Sharknado on tietoisesti "huono" jotta voi piilottaa silmäniskujen alle todellisetkin mokat ja ei täten ole laisinkaan aidolla tavalla niin huono että hyvä-elokuva. Se sai huomionsa muutaman julkkisen tekemän silmää iskevän suosituksen vuoksi, minkä takia on syytä uskoa ettei se esimerkiksi olisi saanut jalansijaa aina jatko-osia myöten ilman niitä, koska sen katsoneet eivät kenties olisi huomioineet koko elokuvaa ilman että joku meni tyrkkimään oikeaan suuntaan. Porukka olisi taatusti pysytellyt perinteisissä TOP10-leffoissa (esim. Marvelit ja megatähdet kuten Sandra Bullock, tms.) koska ilman jotain Glee-tyyppejä olisi Sharknado kiertänyt heidän tutkansa. Ja tosiaan, olen sitä mieltä jotta lajityypissä on parempiakin huonoja leffoja tarjolla ja jos ylipäätään ajatellaan roskaleffoja ei Sharknado ole lähimaillakaan suosikkejani. Onko se siis ansainnut menestyksensä? Joo, on oikeastaan. Sharknado kuitenkin on mainiota roskaviihdettä jonka seurassa ei pitkästy ja jolle voi sekä nauraa että nauraa sen mukana. Tällaiset kun ansaitsisivat enemmänkin hyllytilaa. Ei se oikein tuntunut aiheuttavan mitään yleisöryntäystä katsomaan muita vastaavia elokuvia, mutta kyllä minä olin tyytyväinen että tätä kautta saatiin hieman vaihtelua ihmisille jotka eivät normaalista katso roskaelokuvia ja hyvällä säkällä joku Sharknadon ansiosta joku Jane Campion-fani osti hyllyynsä myös Piranhacondan tai Mega Shark vs Mecha Sharkin.

Koska kyseessä on roskaelokuva joka tarkoituksella tekee typeryyksiä on Sharknado tietenkin täynnä naurettavia hetkiä ja muistettavin näistä lienee tuo juoniselostuksen yhteydessäkin näkyvä tilanne jossa Fin hyppää moottorisahoineen hain sisään. Joskin oma suosikkini lienee ihan silkasta vahingosta, välinpitämättömyydestä ja jopa käytännön syistä johtuva eli emme vaan nyt voineet asialle mitään-naamapalmuilu: kun Fin pelastaa lapsia heidät nostetaan vinssillä yläilmoihin ja ensimmäinen lapsi on tietenkin kohtauksen alkaessa ihan vain lapsi, mutta muuttuu ainakin 15v vanhemmaksi aikuiseksi naiseksi kun köysi nostaa häntä ylös. Ei siis löytynyt esimerkiksi lyhyempää stunttia?
Lisäksi pidän kovasti siitä miten elokuvan myrsky vaikuttaa vain näyttelijöihin, jolloin esimerkiksi sade, tulviminen ja cg-hait vaivaavat vain heitä ja kaduilla kulkevat elokuvaan liittymättömät ihmiset ajavat rennosti autoillaan tietämättömänä, että nyt muka kadut ovat täynnänsä ihmissyöjähaita. Näissä on sitä aitoa tahatonta koomisuutta jota lajityypiltä eniten kaipaa.
Toki noista tarkoituksellisistakin heikotuksista löytyy ihan vekkuleita temppuja.

Sharknado on tavanomainen Asylum-elokuva, joka nyt vain sai muita enemmän huomiota. Surkeita tehosteita, suosionsa ohittaneita B-tähtiä, ei-hirveän-kehuttavaa-näyttelemistä, vinkeä idea ja tahallista kömpelyyttä joka tarjoaa viihdettä juuri sen verran kuin on tarkoituskin. Se on hyvä.

Ian Ziering ei alunperin edes halunnut tehdä Sharknadoa ja hän käytännössä suostui elokuvaan syystä joka kuulostaa siltä klassiselta vitsiltä kuinka oli pakko saada vuokrarahat kokoon, mutta sellaiseen liittyvää näkyvää vastenmielisyyden osoitusta taikka paperista lukemista ei Sharknadossa näy. Ziering varmasti ymmärsi heti alkujaan ettei tätä voi ottaa tosissaan, joten pidetään hauskaa ja se mielestäni näkyy roolisuorituksessa.
Sharknado taikka sen jatko-osat eivät nostanut Zieringia miksikään A-tähdeksi, mutta haastatteluiden ja jatko-osien perusteella hän pitää tekemästään sekä nykytilanteestaan ja verrattaessa muihin 90210-kollegoihinsa on hän selvästi saanut eniten huomiota nimenomaan työnsä kautta kuin muista syistä. Mikä on mukavaa sillä Beverly Hillsissa hän oli mielestäni aina jotenkin aliarvostettu, kuin jonkinlainen sarjan aisankannattaja muiden ollessa suositumpia, komeampia ja varmaan lihaksikkampiakin. No, missä Tori Spelling ja kaverinsa nyt ovat? Eivät ainakaan taistelemassa haiden kanssa.
Joskus päätyminen hittisarjasta/-elokuvasta halpoihin roskaelokuviin ei ole huono juttu.

Tähdet: ***

lauantai 23. tammikuuta 2021

Trapped: Buried Alive (2002)

Kirjoitan tätä sunnuntaina 17.1 kun ulkona on vielä kuluneen viikon lumimyräkän seuraukset nähtävissä, joten on vain aiheellista katsoa elokuva lumivyörystä.

Michael (Jack Wagner) on arkkitehtinä suunnitellut laskettelukeskuksen uuden hotellin ja vienyt tyttärensä Paigen (Aubrey Dollar) sekä uuden vaimonsa Emilyn (Gabrielle Carteris) katsomaan kättensä jälkiä. Samaan aikaan eräs laskettelukeskuksen työntekijöistä varoittelee hotellinomistajaa potentiaalisesta lumivyörystä ja paikka tulisi siten sulkea jotta säästyttäisiin ihmisuhreilta, johon vastaus on tietenkin että raha puhuu, ole sinä hiljaa. Samaan aikaan kun Michael vierailee kaupungissa ja Paige angstailee kiltille äitipuolelleen, päättää se lumi vyöryä peittämään koko hotellin. Siispä lumen alla on jumissa perinteisiä katastrofielokuvan hahmoja kuten edellä mainitut uusioperheen jäsenet joiden tulee oppia sietämään toisiaan, raskaana oleva nainen jonka persoonallisuus on olla raskaana (siksi repliikkejä kuten "olen raskaana"), ahne paskiainen, sankarillinen teini, etc. Riidellään, joku tarjoutuu marttyyriksi, siellä täällä välikatot romahtelevat, sähkö koettaa antaa iskuja ja edessä on muutakin sellaista mitä olettaakin näkevänsä. Jep, uusi vyöry on luvassa ja aika tietenkin lopussa.

Niin ja tämähän on melkein kuin tuplaisku Beverly Hills 90210-sarjaa, ajatellen kun mukana on sekä emosarjasta tuttu Gabrielle Carteris että myöskin oheissarjaksi syntyneestä Melrose Placesta tuttu Jack Wagner. Tässä kuitenkin kuva L.A. Law-sarjan päähenkilöistä:
Mistä tulikin mieleeni kuinka Melrose Placea markkinoitiin jonkinlaisena aikuisempana versiona Beverly Hillsin maailmasta, että nyt ovat koululaiset kasvaneet ja muuttaneet pois kotoa jolloin eteen tulee vastuu omasta elämästä, joka tarkoittaa tietenkin töissä käyntiä ja tukkeutuneen viemärin puhdistamista. Tiedättehän, Beverly Hills oli fantasiaa kun Melrose Place arkirealismia. Siksipä kaikki Melrose Placen hahmot olivat jotain kirurgeja sekä samaan aikaan mainostoimiston trendisettereitä ja näyttivät malleilta eivätkä Randy Quadilta (sori Randy). Näin ollen "aikuisuuden" vuoksi Melrose Placessa oli olevinaan vähän vanhempia näyttelijöitä kuin Beverly Hillsissä (aikalailla samaa ikäluokkaa molemmissa oli, se oli vain sosiaalinen status joka osoitti sarjojen välillä iän) ja tästä jaksettiin ajoittain sarjojen risteytyessä mainitakin kun esimerkiksi Melrose Placen Jakella oli ongelmia aloittaa suhde Beverly Hillsin Kellyn kanssa, koska jälkimmäinen oli sellainen pikkutyttö. Jaken roolissahan oli Grant Show, mies joka tunnetaan muun muassa sellaisista klassikoista kuten Coopersmith:
No kuitenkin, vaikka molemmissa sarjoissa esiintyi todellisuudessa samanikäisiä näyttelijöitä niin esimerkiksi Beverly Hillsissä ilman luokalle jääntiäkin samalla luokka-asteella oli esiintyjiä joiden iät vaihtelivat esimerkiksi syntymävuodesta 1972 niinkin kauas kuin 1961. Sarjan vanhin teini saattoikin olla Gabrielle Carteris joka edusti tuota vuotta 1961 ja muistaakseni taisi ajoittain haastatteluissa todetakin tuntevansa ikänsä vuoksi olevan hieman irrallaan nuoremmista näyttelijöistä ja jos rehellisiä ollaan niin vaikka nätti nainen onkin, kyllä hän näyttikin vanhemmalta kuin vauvanaamaiset kanssaesiintyjänsä. Aivan sama ongelma ei vaivannut Melrose Placea sillä siinä ei porukka ollut samalla luokalla ja täten sen määrittelemässä ikähaarukassa, mutta yhtään ns. aikuisempi se ei tuntunut kuitenkaan olevan, ei vaikka väriskaala olikin vähemmän pastelli, sillä samat itkupotkuraivaridraama sen sisältöä väritti. Carteris vaikutti aina näyttelijältä joka olisi sopinut paremmin johonkin vähän "vakavampaan" sarjaan ja ei varmastikaan olisi ollut väärässä paikassa jossain Teho-osaston kastissa, mutta vaikka Melrose Place oli olevinaan aikuisempi kuin Beverly Hills niin tuskin hän ainakaan saman hahmon muodossa olisi sopinut täysin senkään todellisuuteen ja siitä olisi ollut kiittäminen Darren Staria.

Melrose Place ei sekään synnyttänyt elokuvataivaalle kiintotähtiä vaikka sielläkin oli samanlaista yritystä, mutta osaa sarjan näyttelijöistä ainakin näkee edelleen aktiivisesti joissain televisiosarjoissa ja toisin kuin Beverly Hillsin kohdalla osan oletin saavan vahvempaakin näkyvyyttä elokuvien puolella. Tämä Trapped: Buried Alive on samaa sarjaa edellisten postausten Kohtalokkaan lööpin ja Impact Pointin kanssa, että ei se ainakaan Jack Wagnerilla suurempiin teoksiin johtanut.

Kyseessä on perinteinen (halvemman puolen) katastrofielokuva jossa hahmot ja tapahtumat pidetään tutun kaavan mukaisina eikä siten katsoja oikein pääse kokemaan vaaran tunnetta arvatessaan kuka selviää tai mitä nurkan takana odottaa. Kuten usein muulloinkin saman genren edustajien kohdalla, huomio siirtyy itse katastrofin kuvaamiseen ja siten sen vaikuttavuuteen tehosteena. Televisioelokuvana Trapped: Buried Alive ei tietenkään ole mikään Roland Emmerichin megalomaaninen tuotos, mutta ihan kelvollisen näyttävä niinä vähäisinä hetkinä kun jotain ylipäätään on ollut varaa tehdä. Edellinen tosin tarkoittaa arviolta kahta minuuttia. Pienet huolimattomuusvirheet kuten se miltä maisema näyttää lumivyöryn jälkeen (ts. huomaa ettei mitään ole tapahtunutkaan koska neitsytlumelle astellaan selvästikin ensimmäistä kertaa) vievät liiaksi pois tapahtumista ja se on ikävää kun nimenomaan katastrofin aidonoloisuuteen kiinnittää huomiota enemmän kuin hahmojen tekemisiin.

Elokuva ei välty tahattomalta koomisuudelta, joista suurin liene hetki kun Michael varoittaa ettei hotellia peittävää lunta saa kaivaa teollisuuskoneella koska rakennus ei tule kestämään sen aiheuttamaa lisäpainoa. Kun näin tapahtuukin, päättävä elin tulee pyytämään mieheltä julkisesti anteeksi, kertoen hänen käsinkaivuuajatuksensa olevan oikea ja samalla kieltää ketään kaivamasta käsin koska... no, vain koska.

keskiviikko 20. tammikuuta 2021

Impact Point (2008)

Rantalentopalloilija Kelly (Melissa Keller) tapaa urheilutoimittaja Holdenin (Brian Austin Green) ja lehtijutun ohella tästä näyttäisi syntyvän romanssi, joka kestää aina siihen saakka (eli about 10min) kunnes Holden huomauttaa olevansa psykopaattifani joka haluaa Kellyn kokonaan itselleen. Tätä edesauttaakseen Holden pistää hengiltä Kellyn kilpakumppaneja sekä ystäviä ja on valmis viipaloimaan Kellynkin osoittaakseen rakkautensa. Kuten asiaan kuuluu niin yhtä poliisia lukuunottamatta kukaan muu ei usko Holdenin olevan vaarallinen, vaikka äijä tekeekin kaiken pahan varsin näkyvästi ja olisi yhtään selvempi teoissaan vain jos kävisi murhailemassa poliisiaseman tiloissa ja striimaisi kyseisen tapahtuman. Tähän ns. näkymättömyyteen annetaan kyllä myöhemmin osittain kelvollinen selitys, mutta vain osittain sillä Holden on julkisuudenkipeä ja se selitys ei oikein kata kiinnijäämättömyyttä.

Seurasin Beverly Hills 90210-sarjaa (tai siis L.A. Beatia) sen parin, kolmen ensimmäisen tuotantokauden verran ja vaikka se tuolloin muksuna olikin ihan kivaa nuorisodraamaa, ja jopa ihastuin silloin Shannen Dohertyyn, niin kiinnostus hiipui sen jälkeen enkä tosiaankaan tiennyt sarjan jatkuneen niinkin pitkään kuin aina vuoteen 2000 saakka. Muistan kyllä, että sarja rebootattiin jossain vaiheessa, mutta sen skippasin ihan suosiolla. Sarjan tähtien myöhempiä seikkailuja ei tullut yhdenkään kohdalla seurattua, mutta ainakin Luke Perry ja Tiffani Amber Thiessen pysyivät jotenkin tutkassa koska edellisen suoraan videolle-elokuvia tuli vastaan videovuokraamourallani ja jälkimmäinen esiintyi esimerkiksi Ammu vaan!-sarjassa jota tuli seurattua. Joskin on myönnettävä etten muista Thiessenia Beverly Hillsista, että hän taisi tulla siihen vasta siinä vaiheessa kun oma fokukseni oli jo muualla.

Aina silloin tällöin kukin Beverly Hills-näyttelijä tuli kyllä nähdyksi jossain televisiosarjassa tai elokuvan sivuossa, mutta medianäkyvyys alkoi olla monella heistä menneen talven lumia ja oikeastaan vasta kun Megan Fox tuli pinnalle Transformers-leffan myötä tuli jälleen noteerattua Brian Austin Greenin olemassaolo ja sekin vain koska oli naimisissa tai seurusteli Foxin kanssa joka siis hetken ajan täytti kaikki viihdepalstat. Mutta näyttelijäuran osalta se taitaakin olla Beverly Hillsin ns. altavastaaja eli Stevea esittänyt Ian Ziering joka on sittemmin noussut suurimpaan näkyvyyteen ja sekin on tällä hetkellä aikalailla menneessä aikamuodossa kun hän pääositti aikamoiseen yllätysmenestykseen noussutta Sharknado-elokuvaa, joka muodostui useamman elokuvan pituiseksi sarjaksi. Sekin menestys oli ilmeisesti suurelta osin sattuman kauppaa, koska tiettävästi Ziering ei ollut aluksi suostua Sharknadoon pitäen sitä arvoaan alentavana, mutta sitten tuli eteen vuokranmaksu ja loppu on historiaa.

Beverly Hills 90210 on näyttelijöidensä osaltaan aika perinteinen esimerkki millainen tulevaisuus menestyssarjan päättymisen jälkeen on. Hyvin harva vastaavanlaisten sarjojen tähdistä siirtyy vaivatta elokuvien puolelle ja vielä suoraan videolle-tasoa korkeammalle, vaikka kenties pääseekin kokeilemaan hetkeksi jotain isompaa tuotantoa. Lopulta vain pieni määrä heistä saa edes toista hittitelevisiosarjaa alleen ja todennäköisintä on, että jos joku nousee tähdeksi niin hän oli siinä menestyssarjassakin vain vierailevana tähtenä. Pikkuleffat joihin törmää alelaareissa, tms. on yleensä se miten Zieringiin, Greeniin ja muihin Beverly Hills-tähtiin törmää eikä tämä Greenin Impact Point ollut poikkeus. Mikä ei siis ole kommentti elokuvan tasosta, koska raha ei sitä määrittele, kunhan vain oli huomio miten nämä elokuvat saattaa nähtäväksi löytää koska teatterit ne kiertävät kaukaa (ennen tämänhetkistä maailmantilannettakin).

Jos vertailukohdaksi otetaan Tony Scottin ohjaama The Fan, jossa siinäkin fanituksen kohteena on urheilija niin Impact Point on hieman kuin sen Jessica Alba-versio, eli ns. nuorekkaampi ja seksikkäämpi näkemys. Vaikka toki olisihan se ollut mielenkiintoista jos The Fanissa De Niro olisi halunnut rakkaussuhteen Wesley Snipesin kanssa.
Toisin sanoen Impact Point tuo mukanaan bikineitä, kirkkaita valoja ja värejä, nuorempia esiintyjiä ja halussaan olla kaupallisempi ei ole niin väkevä kuin toivoisi juonensa vuoksi. Ympäristöönsä suhteutettuna Impact Point on ihan ok jännäri joka kulkee varsin sujuvasti eteenpäin eivätkä esiintyjätkään ole kehnoja ja sen suurimmiksi synneiksi voidaankin lukea yllätyksettömyys sekä liiallinen jarruttelu silloin kun pitäisi oikeasti aloittaa matka pimeyteen. Näin ollen Impact Point ei jätä pysyvää jälkeä, mutta ainakaan sen aikana ei tarvitse naamapalmuilla, ärsyyntyä taikka naureskella vahingossa muodostuvalle huumorille. Toisaalta kun sen suurin synnyttämä ahaa!-elämys on ilman huutomerkkiä koettu "no, ei se nyt niin huono ollut", ei sitä täten voi myöskään noin vain kehua muiden vastaavien elokuvien ylitse.

Tähdet: **(*)

maanantai 18. tammikuuta 2021

Kohtalokas lööppi (Cover Story, 2002)

Aina kun kirjoitan jostain elokuvasta, oli se sitten kuinka pitkä tai lyhyt kirjoitus tahansa, tykkään etsiä niistä jotain lisäinformaatiota itse katselun lisäksi. Ja mitä mitäänsanomattomampi elokuva on kyseessä, sitä suuremmalla syyllä haluan saada siitä jotain muutakin kuin vain sen näkemisen. Yleensä riittää pelkkä IMDb:n ja Wikipedian vilkaisu kertomaan onko elokuvilla jotain annettavaan itsensä ulkopuolella, mutta harmillisesti juuri se mahdollinen elokuvan mitäänsanomattomuus kertoo jo itsessään ettei niistä kenties saa irti muuta kuin ehkäpä 90 minuuttia valkoista kohinaa. Kohtalokkaan lööpin wikisivu on aika hyvä kuvaus itse elokuvasta ja siitä onko sillä elämää kotelonsa ulkopuolella:
Eipä suuremmin.

Vahva itsenäinen toimittajanainen Samantha (Elizabeth Berkley) on uralleen elävä ammattilainen henkeen ja vereen, joten kun hän saa selville tulossa olevan ison ja mahdollisesti hämäräperäisen maakaupan, päättää hän päästä asian ytimeen. Se tarkoittaa siis ammattilaisen tavoin hässimistä lopullisen kohteen eli rikkaan JC Peckin (Jason Priestley) limaisen veljen (joku näyttelijä) kanssa ja tämän mukiloimista tylpällä esineellä. Reiluna ihmisenä Samantha jättää tajuttoman, verta vuotavan velipojan yksinään hotellihuoneensa lattialle ja lähtee kuntosalille vahvistamaan lihaksiaan. Kun poliisi, joka tottakai on Samanthan ex-poikaystävä (Costas Mandylor) tulee ja pidättää neidon murhasta, on Samantha ihan että WAT? Onneksi JC piti veljeään sikana ja sanoo, että päästäkää Samantha vapaaksi, sillä ei hän varmaan ketään tappanut ja poliisi on vaan, että okei. Tässä vaiheessa viimeistään on katsoja Samanthan tavoin ihmettelemässä WAT?, koska mitä hittoa tässä on meneillään. Vielä olisi tunti jäljellä.

Kun elokuvaa on kulunut noin 25 minuuttia niin jokainen vahingossakin ruutua vilkaissut ymmärtää, että tottakai Samantha on syytön, tottakai hänen ja JC:n välillä syntyy romanssi, tottakai mukaan heitetään jokin ns. yllätys ja tottakai todellinen pahis on joku lähipiirin lukeutuva henkilö, että sen suhteen elokuva kulkee liiankin tuttuja askelmerkkejä. Hämmentäväksi Kohtalokkaan lööpin tekee se tolkuttomuus jolla tarinaa kuljetetaan, sillä juoni ei vain ainoastaan vaikuta aukkoiselta vaan enemmänkin sellaiselta kuin sen olisi kirjoittanut Mementon Leonard ja täten jokainen hetki mitä koettiin pari minuuttia sitten on jo unohtunut elokuvantekijöiden mielestä. Tämä vaikuttaa huolimattomalta elokuvanteolta, mutta on kenties sitä tietoisesti, koska tarina sekä hahmot ovat sen verran kuluneita, että se edellyttäisi onnistumisessa huomattavasti parempia tekijöitä kuin mitä nyt on mukana. Siispä jos ei rahkeet riitä, ei viitsiä oikein edes yrittää. Kaiken lisäksi joku oli saanut päähänsä pistää elokuvaa pitkin kulkevan kertojaäänen tuomaan ilmeisesti jonkinlaista filmnoirmaista tunnelmaa, mutta Berkleyn monotonisuus tekee jo valmiiksi ontoista lauseista entistäkin tyhjänpäiväisempiä. Tähän kun yhdistetään Priestleyn jäykkä esiintyminen ja etenkin Berkleyn ryppyotsainen vakavuus niin se vain lisää tahatonta koomisuutta, joka kieltämättä sitten onkin paras syy Kohtalokkaan lööpin katsomiseen. Valitettavasti tuolloinkin on viihdyttävyys sen verran harvassa, että lopputeksteihin saakka pääseminen on aikamoista suossa tarpomista.

Suosikkikohtaukseni on se kun Samantha on pakosalla ja eräs poliisi huomaa hänet, mutta pidättämisen sijaan kävelee neidon ohitse ostaakseen viereiseltä kojulta donitsin. Tällä välin Samantha poistuu paikalta, kyttä katsoo epäilevästi kohtaa jossa epäilty oli ja koska kohta kertoo kollegoilleen nähneensä karkulaisen niin selvästikin tunnisti kuka Samantha on, mutta donitsiaddiktio vei voiton.

Tuntuu pikkiriikkinen ikävältä todeta Kohtalokkaan lööpin olevan tismalleen niin hyvä elokuva kuin sen kahdelta pääosan esittäjältä odotinkin, mutta toisaalta niin sekä Priestleyn kuin Berkleyn filmografiat puhuvat muutoinkin aika karua kieltä onnistumisista. Priestley tulee varmaan aina kantamaan Beverly Hills 90210-taakkaansa eikä Berkley todennäköisesti koskaan tule ylittämään Showgirls-pökälettä, mutta jos jotain potentiaalisesti hyvää tästä syntyi niin taidanpa pitää Kohtalokkaan lööpin innoittamana jonkinlaisen elämää Beverly Hillsin jälkeen-putken. Joten odotettavissa on muutama elokuva joiden pääosassa on ex-Beverly Hillsläinen.

perjantai 15. tammikuuta 2021

The Rite (2011)

Niin joo, jos tuo edellisen postauksen Anthony Hopkins-elokuva, Henkimaailman kahleissa sai osakseen Manaaja-vertailuja niin miten käy Anthony Hopkins-elokuvan jossa hän esittää pappia suorittamassa manausta?

Michael (Colin O'Donoghue) kuuluu pappissukuun ja nyt olisi nuorukaisen valittava kulkeako samalla tiellä vai ei. Hän onkin jo sopivasti opiskelemassa alaa ja siinä vaiheessa kun hän on mielestään päätöksensä ei-vastauksesta tehnyt, tulee reilupappi Matthew (Toby Jones) kiristämään Michaelia jatkamaan koulussa ja tekemään lisäopintonsa aina Roomassa asti. Täällä hän saa mentorikseen isä Lucasin (Anthony Hopkins) joka koulii nuoresta herrasta manaajaa, joka siten olisi paras keino todistaa Michaelille Saatanan olemassaolo ja vakuuttaa että usko on todellakin oikea uravalinta hänelle. Tietenkään Michael ei heti käännä päätään, mutta sekin vielä kierähtää ympäri kun isä Lucas tulee riivatuksi.

Tämä oli neljäs Mikael Håfströmin ohjaama jenkkielokuva ja jos unohdetaan Pahuus sekä muut kotiruotsissa tekemänsä teokset, niin The Rite oli neljäs osoitus ettei se mahdollinen lahjakkuuden siirtyminen kulkeutunut uudelle mantereelle saakka sillä sen verran keskinkertaisia teoksia on Håfström siirtymänsä myötä jenkeissä tehnyt. Tämä saa tuumimaan josko Pahuus sekään nyt sitten niin kummoinen teos oli ja oli sitä enemmänkin suhteutettuna vaikkapa silloisiin pohjoismaisiin elokuviin tai kehitellen jonkin muun rajaavan määritelmän kuin verrattaen sitä globaalimmin. En tiedä, kunhan horisen jotain sillä The Rite sai jälleen kerran miettimään niitä monia ohjaajia jotka tekivät kotimaassaan mestariteoksiksi luokiteltavia tai ainakin jonkinlaisia vaikuttavia ns. edelläkävijäelokuvia, mutta sitten siirryttyään isompiin piireihin tavoittelemaan suurempia yleisöjä päätyivät persoonattomiksi liukuhihnaohjaajiksi. Håfström valitettavasti tuntuu jenkkiteostensa perusteella ajautuneen sellaiseksi ja vaikka esimerkiksi tämä The Rite onkin ihan kelvollista ajantappoa, niin juuri sen yläpuolelle hän ei ole vielä tuntunut dollarielokuvillaan päässeen. 1408, Escape Plan, Shanghai, Derailed ja nyt tämä vuorossa oleva The Rite voivat kukin olla ihan viihdyttäviä ja parista näistä olen pitänyt ihan tarpeeksi uusintakatselua varten, mutta jos ajateltaisiin näiden olevan Håfströmin ainoat elokuvat niin yksikään niistä ei ole vertailussa olisi se Pahuus jolla murtauduttiin ulos kotimaan markkinoiden rajoituksista. Sori jos sain nyt kuulostamaan esimerkiksi tämän The Riten olevan ajanhukkaa, koska ei se sitä ole, mutta ei tästä silti huomaa mitään elokuvan ihmelapsi-kosketusta ja vaikka kyseessä on hyvin näytelty ja aika varmaotteinen kauhuelokuva niin se on myös yllätyksetön ja riskitön eli aika tasapaksu kokemus.

The Rite on niitä kauhuelokuvia joka ottaa jonkin lajityypistä tutuksi tulleen ilmiön ja koettaa tehdä saman tarinan realistisesti muka osoittaen missä muut olivat väärässä, että me olemme tällä kertaa kertomassa mikä on totuus ja miten asiat oikeasti sujuvat. Siksipä siellä on ne pilkalliset viittaukset Manaajaan osoittamassa sellaisen olevan fiktiota, mutta vaikka The Riten visuaalinen anti onkin hillitympi niin käytännössä ihan samat asiat se tekee vain väittäen, että colour onkin color ja siksi tyystin eri juttu. Ihan perustoimivaa säikyttelyä, mutta ei sen kummempaa ja kyllä siellä kaikki your mother sucks roosters in hell-tyyppiset murinat ja oksentelut ovat mukana. Ehdottomasti parasta on Anthony Hopkinsin eloisa roolisuoritus paholaisen riivaamaksi päätyvänä pappina ja siinä demonin vallassa olemisessa hän on ihan hyvä Linda Blair.

Niin ja tottakai tämäkin pohjautuu tositapahtumiin.

Tähdet: ***

sunnuntai 10. tammikuuta 2021

Henkimaailman kahleissa (Audrey Rose, 1977)

Janice (Marsha Mason) sekä Bill (John Beck) alkavat huolestumaan kun vieras partamies tuntuu turhankin vahvasti olevan kiinnostunut heistä ja etenkin parin tyttärestä, Ivysta (Susan Swift). Tietenkin on, sillä tämä mies eli Elliot (Anthony Hopkins) on vakuuttunut jotta Ivy on hänen oma kuollut ja siten nyt reinkarnoitunut Audrey Rose-lapsensa, joten haluaa vakuuttaa pariskunnan siitä, että hei c'mon, antakaa minun hengailla lapsen kanssa. No mutta, tässä vaiheessa Elliot on ajanut partansa pois, että ainakin näyttää luotettavalta eli annetaan lapsi mahdolliselle namusedälle. Ivy rupeaa käyttäytymään hysteerisen pelokkaasti, mutta rauhoittuu aina kun Elliot saapuu tyynnyttelemään, että ehkä tässä uudelleensyntynyt tytär-tarinassa on jotain pohjaakin. Nyt kun mahdolliset sielut rupeavat repimään Ivyn mieltä kahtia on hän ilmeisesti kuolemanvaarassa, joten jokin toimenpide tulee tehdä jotta vieras elementti hänen sisältään saadaan poistettua.

Henkimaailman kahleissa oli näemmä saanut ilmestyessään kritiikkiä olemista jonkinlainen Manaaja-kopio, mutta katsoessa sitä hieman puntaroi että mistä tämä vertailu muka on syntynyt. Siitäkö, että kyseessä yliluonnollisella teemalla toimiva kauhuelokuva jossa pikkutyttö viettää aika paljon aikaa sängyssä ja on jonkinlaisen sekavaa käytöstä synnyttävän vieraan voiman vallassa? Tuntuu aika kaukaa haetulta, 
wink wink, nudge nudge. Onneksi sentään elokuvassa ei päädytä siihen, että siirrettäisiin lapsen isä sivummalle jotta voitaisiin panostaa enemmän äidin ja tyttären keskinäiseen osuuteen, aivan kuin äiti olisikin yksinhuoltaja samaan tapaan kuin Manaajassa ja luojan kiitos, se sielujen riitaisuus ei johda eräänlaiseen rituaaliin vapauttaa lapsi toisen vallasta. Ei kun hetkinen, niinhän tässä juuri käy.

Ei Henkimaailman kahleissa hullumpi ns. psykologinen kauhistelu ole, mutta pakko myöntää että mitä pidemmälle elokuvaa pääsee sitä harmillisemmin ne vertailut painavat päälle ja vaikka erojakin on ihan kelvollisesti niin ei siitä ajatuksesta oikein pääse irti. Vaikkakaan kyseessä ei ole suoranainen kopio, on kyseessä selvästi vähintäänkin Manaajan vaikutuksen alainen teos ja tämä vertailuun päätyminen on hieman sääli koska tarinassa on potentiaalia seisoa omillakin jaloillaan, jolloin pelkästään se miten joku uskoo sielunvaellukseen ja toinen ei on tarpeeksi tälle elokuvalle, ja uskon että Manaaja-vertaukset olisivat kaikonneet jos Henkimaailman kahleissa olisi keskittynyt enemmän näiden kahden näkemyksen kohtaamiseen, mutta tehnyt sen pelkästään draaman puitteissa unohtaen kauhuelementit. Onko Elliot vain surunsa sekoittama vai onko Ivy oikeasti uudelleen syntynyt Audrey Rose, mutta sitä olisi käsitelty ilman säikyttely-yrityksiä.

Jos antaa Manaaja-vertailujen vallata pään niin siinä kamppailussa Henkimaailman kahleissa on valitettavan laimea tapaus ja häviää jokaisella osa-alueellaan, jolloin esimerkiksi näyttelemisen suhteen on ikävä katsella kuinka kuiva Hopkins on ja varsinkin kuinka erityisen hiekka-aavikkomaisen kuiva Beck on. Mikä saa tuumimaan, että he olivat uskossa jotta tekevät draamaa eivätkä kauhua jossa halutaan suurempia eleitä. Suorimmat aikeet tehdä kauhuelokuvan hetkiä ovatkin varsin kömpelöitä ja tuntuvat jonkin väärän tahon (ts. tuottajat?) vaatimuksilta ollen ehkä alkuperäisiltä aikeiltaan hyviä, mutta toteuksiltaan kehnoja. Siksipä esimerkiksi kohtaus jossa mieleltään/sielultaan sekaisin oleva Ivy kävelee transsissa kohti roihuavaa kokkoa vaikuttaa hyvältä keinolta osoittaa tytön olevan poissa tästä olevaisuudesta, mutta kokon ympärillä on ihmisketju juhlimassa eikä kukaan muka reagoi kun näkösällä oleva lapsi aikoo tietämättään kävellä tuleen kuolemaan? Ne muut ihmiset kun eivät tiettävästi olleet vieraan sielun pauloissa ja tämänkaltaiset lapsukset logiikassa saavat arvelemaan muutoksia toteutukseen tapahtuneen pitkin matkaa.
Ja palatakseni hieman näyttelijöihin niin siinä missä muut ovat vähintäänkin hieman kuivahkoja, ei samaa ongelmaa ole Masonin esittäessään huolestunutta äitiä ja jotain kertookin jo hänen oma kommenttinsa siitä, että oli pettynyt osaansa jossa joutui olemaan jatkuvassa itkuisessa hysterian tilassa ja hän käykin hivenen rasittavaksi aikamoisessa yksipuolisessa vonkunassaan (hieman kuin Veronica Cartwright Alienissa, mutta ei sentään yhtä ärsyttävä).

Henkimaailman kahleissa on aika kiinnostava tarina mahdollisesta uudelleensyntymästä ja yrityksestä uskoa sellaiseen, mutta olisi toiminut varmasti paremmin ilman aikomuksia olla ajoittainen kauhuelokuva.
Mutta se mikä lopulta estää minua antamasta kolmatta tähteä on lopetus joka on aikamoisen pelkurimainen tapa olla antamatta mitään vastausta itsensä esittämiin kysymyksiin. Aivan kuin kuuntelisi poliitikkoa joka väistelee kysymystä halutessaan olla kaikkien kaveri.

Tähdet: **

torstai 7. tammikuuta 2021

Down (2001)

New Yorkilaisen pilvenpiirtäjän sähkölaitteet ja sitä kautta etenkin hissit alkavat temppuilemaan, mikä tarkoittaa päänkatkomista ja muuta kuolemaan johtavia tapahtumia. Ei ihmekään, sillä hullu tohtori Steinberg (Michael Ironside) on varustanut talon tietokoneet elävää kudosta sisältävillä mikrosiruilla ja nyt Skynet ottaa vallan.

Down eli kotimaisittain Kuoleman hissi on Dick Maasin ohjastama uusintaversion Dick Maasin elokuvasta De Lift (1983). Joten kyse on siitä ilmiöstä jossa ei-amerikkalainen elokuvaohjaaja tekee ensimmäisenä jenkkiteoksenaan tunnetuimmasta ei-amerikkalaisesta elokuvastaan uusintaversion, koska... no, kai se on tuottajien mielestä kaupallisesti turvallisin ratkaisu jos tarjolla ei ole ohjattavaksi jotain valmista brändia. Äkkiseltään tulee mieleen kaksi muuta vastaavaa tapausta eli  Maasin maanmiehen, hollantilaisen George Sluizerin omasta Spoorloosista (1988) toistettu The Vanishing (1993) ja Takashi Shimizun Ju-Onista (2002) englannistama The Grudge (2004). Niin ja siitä oletuksestani että tämä ratkaisu olisi kaupallisesti turvallinen, ei se ainakaan näiden esimerkkien valossa ei ole mikään takuu menestyksestä. The Grudge nyt oli aikamoinen hitti (vaikkakin varmasti osaltaan sitä tuolloin trendikkään aasiakauhuilun ansiosta [ts. pandanaamainen lapsi ja se siinäpä se melkein sitten olikin]), mutta ei tämä Down eikä myöskään The Vanishing mitään odotettuja menestyksiä olleet, saati tehneet ohjaajistaan mitään uusia Paul Verhoeveneita ja niin sekä Maasin kuin Sluizerin tunnetuimmiksi elokuviksi taisivat jäädä juuri samaiset teokset joista tekivät remaket.
The Vanishing sentään tuotti mainiosti rahaa ja onkin varsin vekkuli elokuva, mutta ei siinä selvästi kuitenkaan ollut mitään todellista mieleenpainuvuutta jotta Sluizerin ura olisi kunnolla kasvanut. Vastaavasti vaikka Shimizun The Grudge oli suurmenestys niin jos ajatellaan ohjaajan itsensä osalta kansainvälistä sukseeta tai tunnettavuutta, ei se kantanut juuri The Grudge kakkosta pidemmälle. Mikä ei siis ole kommentti ohjaajan kyvyistä vaan koetan nähdä tätä sen päättävän tahon silmin joka kunkin mainitun ohjaajan houkutteli jenkkeihin ja pisti ensimmäiseksi toistamaan itseään.

Tähän yhteyteen pitää varmaan mainita myös itävaltalainen Michael Haneke joka hänkin ohjasi ensimmäisenä englanninkielisenä elokuvaan uusintaversion omasta leffastaan, Funny Gamesista (1997/2007), mutta jotenkin tuntuu ettei hän istu kaavaan koska ei vaikuta oikeasti edes haaveilleen urasta amerikoissa. Tai hitostako minä tiedän, koska Haneke tuli pikemminkin mieleen ainoastaan siksi, että Funny Games-remakessa näytteli Naomi Watts joka on mukana myös Downissa ja The Ringissä joka ei nyt ole sentään The Grudge, mutta ihan tarpeeksi lähellä kuitenkin.

Alkuperäisen De Liftin eli kotimaisittain ihan vain Hissin olen nähnyt viimeksi joskus videokasettien kultakaudella ja parhaiten siitä on jäänyt mieleen sen kansikuva (jonka vuoksi varmasti valitsinkin sen katsottavaksi) ja se, että ihmisiä kuoli hissin ansiosta. Näin ollen en ole varma josko mieleeni jäänyt mielikuva siitä on luotettava, mutta en tosiaankaan muistele sen olleen yhtä kieliposkessa kulkeva kuin mitä tämä remake on. Tuntuu kuin jokainen hahmo olisi kirjoitettu muka hauskan näsäviisaaksi ja aina kun jokin tragedia sattuu niin kaikkien reaktio vaikuttaisi olevan "no voi kyynel. Lähetääks bisselle?" Kun vielä esiintymisohjaus lienee ollut "olkaa ilmeettömiä ja puhukaa monotonisesti" niin se vain korostaa joko välinpitämättömyyttä taikka kyynistä mustaa huumoria. Ei Down hauska ole, mutta jos olettaa sen pysyttelevän jossain kauhun rajoissa niin niitä pitää laajentaa kauhukomediaan. Sääli vain ettei kumpikaan osapuoli ole erityisen vahvaa ja näin ollen se aiemmin mainitsemani välinpitämättömyys alkaa olla liiankin painottuvaa.
Ollakseen elokuva jossa tappaja on päitä irroitteleva hissi ei Down ole laisinkaan niin veikeä kuin luulisi, vaan lopulta aikamoista unilääkettä. Visuaalisesti tylsä, näyttelemiseltään löysä ja liikehdinnältään mateleva. Ainoa vähänkin virkistävämpi ja näyttävämpi hetki on kun kiukkuinen hissi päättää avata koko lattian kesken matkan, pudottaa matkustajat kuiluun ja itse hypätä katon läpi. Ei kun ihan oikeasti.

Down ei saanut ilmestyessään kovinkaan suotuisaa vastaanottoa ja väittäisin sen olleen ansaittua sisällön mitäänsanomattomuuden vuoksi, mutta osa syystä on ilmeisesti myös siinä että mukana on kohtaus jossa hissi aiheuttaa suurtuhon ja itse presidentti pitää puheen pilvenpiirtäjään kohdistuneesta terrorismista. Vuosi 2001, maininnat Osama Bin Ladenista ja näsäviisasteleva kauhuelokuva jossa kuolettavat tapahtumat sijoittuvat amerikkalaiseen pilvenpiirtäjään ei tainnut olla kaikkein kaupallisin yhdistelmä.

DVD:n kansikuva on aika hieno, vaikka viekin ajatuksia vahvasti vakavahkon kauhun suuntaan, mutta näistä vaihtoehtoisista julisteista tuo oikealla oleva puolestaan tekee Downista aivan naurettavan oloisen.
Tämä on kanssa aika mainio, mutta kaipaa Richard Roundtreeta.

Tähdet: *