Autolla kovaa ajava urheilija Jesse Wilder (Nicolas Surovy) on aika ikävä tapaus, sillä sen lisäksi että hän käyttäytyy ylimielisesti, päättää hän myös vaimonsa Jeaninen (Marilyn Jones) pettämisen ohella tappaa hänet.
Kuvaan astuu nahkatakkinen vakuutusyhtiön etsivä C.D. Coopersmith (Grant Show), jonka rento imago ei istu työpaikkansa kynäniskojen joukkoon ja paikan kireä pomo (joku näyttelijä) tuskin malttaa odottaa, että Coopersmith mokaa ja hänelle voi asettaa kengän kuvan takalistoon. Mutta kun Coopersmith on kuin Parker Kane, niin kaikki sujuu hyvin muiden harmiksi. Siksipä C.D. tarkoittaakin cool dudea. Ei kun ihan oikeasti. No kuitenkin, Coopersmith lähetetään viemään onnettomuudeksi luokitellun kuoleman vakuutuspapereita, mutta huomatessaan Jessen olevan yllättävän iloinen surevaksi aviomieheksi, päättää Coopersmith ruveta tutkimaan juttua hieman syvemmälti. Siispä ollaan muka nokkelia ja käydään muiden hermoille, kunnes ollaan selvitetty juttu ja saatu pahis kiinni.
On aina mielenkiintoista, tai sitten ei koskaan, kuinka joku näyttelijä voi olla aivan supersuosittu esimerkiksi jonkin tv-sarjan myötä ja tällöin he tietenkin pyrkivät siirtymään elokuviin, olettaen tuon suosion siirtyvän mukana. Eikä se sitten onnistu.
Mahdollisesti tv-sarjassa luotu hahmo on niin vahva, että muut roolit eivät ota onnistuakseen joko kyvyttömydestä esiintyä toisella tavoin, taikka sitten katsojien mielikuvien vuoksi. Toki joskus tietenkin pystytään irtautumaan aiemmasta imagosta, taikka hyödyntämään sitä, mutta David Carusot, Matthew Perryt, Henry Winklerit, Luke Perryt, Jason Priestleyt, Kelsey Grammerit, James van der Beekit, Joshua Jacksonit, Katie Holmesit, Keri Russellit ja muut voittavat määrässään Bruce Willisit.
Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö he olisi joissakin rooleissa täydellisiä ja pystyisi irrottautumaan ainakin edes hetkiseksi tunnetuimmasta hahmostaan. Esimerkiksi Kelsey Grammer on mielestäni erinomainen näyttelijä ja toivoisin miestä nähtävän enemmänkin elokuvien pääosissa, mutta jopa hänellä jokin Frasierin varjo on hyvin pitkä.
David Caruso taas on hyvä esimerkki siitä kuinka usko omiin kykyihin ja suosioon on suurempi kuin mitä ne todellisuudessa ovat. Taistelijan ja Hill Street Bluesin sivurooleista tie vei NYPD Bluen menestykseen ja miehen omaan väitteeseen ettei sarja pärjäisi ilman häntä ja tulisi siis uppoamaan kun hän siirtyisi täysipäiväisesti elokuviin. No, mehän tiedämme kuinka siinä kävi, vai kuinka Jimmy Smits? Siispä takaisin televisioon ja CSI: Miamin kautta suosioon ja samalla luoden itselleen viimein sen hahmon jota voi olla tulevaisuudessa täysin mahdoton paeta.
Väliäkö tuolla, sillä kunhan se oikea rooli ja näyttelijä kohtaavat, on mikä tahansa mahdollista.
Mistä pääsemmekin näyttelijään joka edellisen ajatelman toi päähäni:
Grant Show.
Hänhän tuli tunnetuksi Beverly Hills 90210:n sisarsarjana syntyneen Melrose Placen ns. kapinallisena hahmona, Jakena. Melrose Place oli kuten muistatte, muka aikuisemmille suunnattu versio edellä mainitusta Beverly Hillsista ja näin ollen hahmot olivat käytännössä samoja ja erot olivat suurinpiirtein siinä, että vanhempien luona asumisen sijaan oltiin omillaan (joskin naapurit olivat sitten se perhe), koulun sijaan tehtiin töitä, aurinkotapettien sijaan maa oli harmaa ja tietenkin kaikki oli kuitenkin ihan samaa kuka hässii ketä-juonittelua. Shown Jake-hahmo oli kuin Luke Perryn Dylan, erona vain varallisuustausta. Enivei, sarja teki Showsta suositun, mutta muistatteko juuri mitään muuta tähdellisempää jota hän olisi tehnyt sen jälkeen? Tietenkin mieleen nousee joitakin yksittäisiä sivuosavierailuja ja tv-elokuvia, mutta miksi se Melrose Placesta saatu suosio ei pitänyt miestä jonkinlaisella oman sarjansa A-listalla? En nyt väitä ettäkö Show olisi mitenkään ylitsevuotavan lahjakas näyttelijä, saati komeuden kruununprinssi, mutta onhan hän komea ja näyttelijänä ihan ok-tasoa (ainakin parempi kuin Channing Tatum). Mutta heti kaikki Melrose Placen jälkeen tehdyt elokuvat ja tv-sarjat ovat olleet kuolleina syntyneitä Joten miten se Melrose Placen ja Shown suosio ei kantanut edes ensimmäisiin yrityksiin saakka ja vasta sitten olisi huomattu mahdolliset virheet. Ei tietenkään jokaisesta näyttelijästä voi tulla menestystarinaa ja ymmärrettävästi suursuoson tasoa voi olla mahdoton pitää tasaisena, mutta se ettei tule edes yhtä suurtuotantoyritystä on hassua. Jopa Luke Perry pääsi Fifth Elementiin. No, tavallaan.
Coopersmith edeltää ajallisesti Melrose Placea ja oletettavasi sai vuoden 1992 jukaisunsa vain tuon tv-sarjan ansiosta, joten se ei toimi esimerkkinä menestyksen taakasta, tai edes anna kovin hyvää kuvaa itsestään. Se kuitenkin tavallaan selittää miksi Showsta tuli suosittu, ainakin hetkiseksi. Elokuva itsessään on kiltisti sanottuna huono, mutta Shown poikamainen hymy, surumielinen kauriinkatse, kiltillä tavalla kova imago (vähän niin kuin Grease kakkosen nahkatakkipoika ja Michelle Pfeiffer yhdessä), komea naama ja ystävällisyys ovat oi kun söpö-fiiliksen nostattavia. Samalla se sitten kenties kertoo myös sen, miksei Showsta tullut pysyvää tähtiloistoa. Hän on liian kiltti ja näin ollen aika särmätön. Muutenhan siitä voisi olla jopa hyötyä, mutta kun jos tunnetuin hahmo ja tuolloin päälle jäänyt imago oli olevinaan jonkinlainen nuorisolehtien farkkumainoksen kapinallinen, mutta liian kiltti jopa sellaiseksi, niin eipä se pahemmin luo ajatusta monipuolisuudesta ja syvästä tuskasta joka kumpuaa sielun syövereistä tehden näyttelijästään synninsyöjän. Siksi naiset rakastuvat renttuihin, aina, aina, aina. Jotenka Shown kovisimago on liian Ellos-kataloogia, eikä täten missään vaiheessa vakuuta seuraajaa katu-uskottavuudella, vaan liialla sisäsiisteydellä.
Mutta Show on mukavan oloinen Coopersmithina ja koko elokuva on samanlainen. Kuin tavallinen Koira Haudattuna-jakso, ei sen enempää, eikä sen mielenkiintoisempi. Itse asiassa melkein voisin uskaltaa väittää, että Coopersmith on pilotti tv-sarjasta jota ei koskaan tullut, koska siellä oli jo Koira Haudattuna.
Tähdet: **
Coopersmith
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti