lauantai 8. joulukuuta 2018

The Devil Bat (1940)

Pidetty tohtori Paul Carruthers (Bela Lugosi) työskentelee suurelle kosmetiikkayritykselle ja kehittelee heille uudenlaista, markkinat mullistavaa partavettä. Carruthers harrastaa myös mielipuolisia kokeita ja verenhimoisten jättilepakoiden kasvattamista jotka tulevatkin tarpeeseen sillä hän ei ole muistanut kertoa pomoilleen, että partavetensä paitsi tuoksuu hyvältä toimii myös houkuttimena edellä mainituille lepakoille, joten näin merkitty kaula tulee repiä riekaleiksi. Motiivina Carruthersilla on se, että vaikka kauneusyrittäjäpäällikkönsä ovatkin valmiita antamaan rahallisen bonuksen hyvästä työstä, ovat ne tohtorin mielestä aivan liian vähäisiä hiluja siitä kaikesta mammonasta jota firma on hänen kehittämiensä litkujen ansiosta taskuihinsa sullonut. Siispä Carruthers houkuttelee pomojaan testaamaan partavettä ja lähettää sitten lepakkonsa silpomaan heidät hengiltä. Kuten lähes aina näissä vanhoissa kauhu-/jännityselokuvissa se on reportteri ei poliisi joka päivän pelastaa.

Vast'ikään perustetun aikansa halpatuotantoyhtiö PCR:n ensimmäinen kaupallinen hitti joka sai vielä 40-luvun puolella maineella ratsastavan, mutta lunnollisestikin itse The Devil Batiin liittymättömän jatko-osan sekä jonkinasteisen uudelleenversioinnin ja silti niin vain kävi, että public domainiin se tämäkin teos putosi. Tavallaan sääli, sillä The Devil Bat on sen verran onnistunut tapaus ettei se ansaitse sitä mainetta joka public domain-elokuvilla yleisesti ottaen on, mutta pääasia kuitenkin on että se on edelleen saatavilla ja onpa jossain vaiheessa näemmä saanut ihan bluray-julkaisunkin osakseen. Voimme siis nähdä tämän ajautuneen unohduksiin, mutta olevan helmi kakassa.
Mukana on joitakin aikansa kökköyksiä joista osan voi pistää silloinen näyttelemistavan tai teknisten rajoitusten piikkiin, joten esimerkiksi jälkimmäisen kohdalla löysä kumilepakko narun päässä saa jotain anteeksi koska vaikka kyseessä olikin halpatuotantoa niin eivätpä ne paremmalta näyttäneet niin sanotuissa isoissakaan elokuvissa, joten parhaimpansa tekivät. Lisäksi poislukien esimerkiksi turhankin alleviivaava musiikki on The Devil Batin jännitys hyvinkin kohdillaan, ollen ajoittain varsin ahdistavaakin joka on vain hyvästä sille.

Bela Lugosi esittää hyvin paikalleen jumiutuneeseen asemaansa katkeroitunutta henkilöä joka kantaa julkisesti kuuliaisen alaisen imagoa ja tässä pidetään enimmäkseen varsin onnistuneesti poissa se perinteinen hullulla tohtorilla on hullut puheet ja hullu kiilto hulluissa silmissään-tyylikeino, jonka sijaan tohtori Carruthers on pikemminkin hiljainen ressukka joka muuten olisi voinut aikoinaan ottaa osansa firman nykyisistä rahoista jos olisi suostunut osaomistukseen yksittäisen rahapalkkion sijaan, että sitä olisi kieltämättä ollut kiva seurata enemmänkin kuin vain ohimaininnan verran. Toki siellä ovat ne Jaakobin tikapuut ja muut hullun tohtorin laboratoriojekut, mutta kliseistä huolimatta tämä Lugosi on hieman enemmän traaginen hahmo kuin villiintynyt käkikello. Ilmeet ja puheenpainotukset ovat tietenkin tuttua Lugosia, joskin nyt ne pysyvät aisoissa ja ainoa hieman häiritsevä seikka on se että jostain syystä hän koettaa puhua paksummalla jenkkiaksentilla jonka seurauksena hänen oma luontainen vahva eurooppalainen ääntämistapansa korostuu entisestään, tehden hänestä yhtä syntyperäisen amerikkalaisen kuin Sean Connery on espanjalainen.
Lugosi ei kenties tee yhtään sen parempaa roolisuoritusta kuin kukaan muukaan elokuvassa oleva, mutta yleisesti hänen elokuviaan ajatellen hän onnistui yllättämään muistuttamalla siitä, että oli tosiaankin parhaimmillaan uhkaavan vaikuttava persoona eikä ainoastaan jokin houraileva morfiininarkkari. Näin ollen minun silmissäni hän on The Devil Batin parhain esiintyjä vaikka ei ehkä sitä oikeasti olekaan, mutta edellä osoitetun mielikuvan rikkomisen vuoksi jätti muut varjoonsa. Tekee hyvää välillä muistuttaa itselleen, että hän joka myöhemmin on päätynyt jonkinasteiseksi vitsiksi ei aina ole ollut lähelläkään sitä. Joskin se vertailu ei kenties saisi tulla esille yksittäisen elokuvan kohdalla, mutta hitot siitä sillä siitäkin huolimatta The Devil Bat on tehokas jännityselokuva joka onnistuu välttelemään suurimmat hullu tohtori-kompastuskivet kuten myös pysyttelemään murhaavista jättilepakoistaan huolimatta ihmiskeskeisenä.

Tähdet: ***

keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Creature from the Haunted Sea (1961)

Nyttemmin B- ja varsinkin niin huono että hyvä-elokuvat ovat saaneet keskittymän Asylumista, mutta aikoinaan jos halusi kiteyttää ilmiön yhteen ainokaiseen nimeen olisi ollut vaikeaa sivuuttaa Roger Cormania, joka kaikki kunnia muillekin ihastuttavia B-tuotoksia tuottaneille oli kuitenkin nimi joka noteerattiin kuin Stan Lee Marvelin suhteen.

Kuuban vallankumouksen seurauksena rajat ovat tiukasti ummessa, mutta ahneet siat haluavat edelleen itse nauttia rötöstensä antimista ja kuubbiskenraalit aikovat salakuljettaa kansalta varastamansa kullan toisiin maisemiin. Salainen agentti Sparks (myöhemmin Oscarin Chinatownen käsikirjoituksesta voittanut Robert Towne) soluttautuu mukaan salakuljettaeksperttinä ja niinpä vene lähtee matkaan mukanaan joukko normaalia rikollista sakkia kuten myös kuubalaisia sotilaita, mutta edellisten pomo Renzo (Antony Carbone) saa päähänsä tuuman, että tapetaan kuubalaiset ja otetaan kulta itsellemme. Syytetään sitten tarvittaessa karibian meren legendaa, merihirviötä joka sitten olisi syönyt muut kuin perusrikolliset. Mitä Renzo kuin muutkaan suunnitelmaan osallistuvat eivät tiedä on, että merihirviö ei olekaan vain legendaa vaan kuolettavan todellinen. Siksipä on aika keskeyttää vesistöillä sattuva kuolemisen sarja siihen, että elokuvan kiintiönainen (on mukana pari muutakin neitoa, mutta hän on se oikeasti tarinan mukana kulkeva henkilö) Mary-Belle (Betsy Jones-Moreland) voi pitää herkän lauluhetken. Niin ja Sparksin tehtävä lienee oikeasti vain toimia eräänlaisena film noir-henkisenä kertojana koska ei oikeastaan fyysisesti tee mitään muuta kuin hengittää. No, ainakin kuubalaisilla sotilailla on vauhti päällä:

Creature from the Haunted Sea on Roger Cormanin tuottama viidessä päivässä kyhätty verovähennyselokuva joka tottavie vaikuttaakin sellaisesta, joten odotettavissa on aiemmista tuotannoista ylijäänyttä kuvamateriaalia, toiseen elokuvaan sävelletty musiikkiraita, tarina joka ei oikein vie minnekään mutta kulkee jokaiseen mahdolliseen suuntaan ja tilkkutäkkisyyttä paikataan kertojaäänellä joka vaikuttaa enemmän kuin usein paniikkiratkaisulta saada jotain järkeä aikaiseksi, eikä se nimenomaan siksi sitä ole. Juonikuvauksen perusteella elokuva on tarkoitettu vakavasti otettavaksi ja kuten usein Cormanin tuotosten kanssa oletus onkin, että mahdollinen humoristisuus syntyy pikemminkin tahattomuudesta kuin silkasta tarkoituksellisuudesta. Se pitääkin osaltaan paikkaansa, mutta vaikka alkuperäinen käsikirjoitus olikin tarkoitettu asiallisen merihirviöjännityksen lähteeksi oli Corman suuressa viisaudessaan päättänyt, että agenttijutut ovat nyt hot, in ja cool, ja komedia on aina pelastava enkeli joten tehdään näin. Lopputulos on siis hieman kuin myöhässä tullut perinteinen atomiajan monsterielokuva sekoitettuna I Spy-televisosarjaan ja slapstickmäiseen huumoriin jossa muun muassa hassuttelu ylisuurten tekoviiksien kera on buenoista buenoin. Olisin varmasti ollut tyytyväisempi jos sen komediallisuuden olisi annettu toteutua vahingossa kuin tahallisuudessa, joka nyt alleviivaa yliyrittämistä ja siksi varsinainen hauskuus kiertää elokuvan tapahtumat liian kaukaa. Paras osoitus siitä miksi vahinkohuumori on oivallisempaa tämänkaltaisille teoksille löytyy siitä, että Creature from the Haunted Sean merihirviö - joka onkin taatusti asiayhteydestä irroitettuna tutumpi kuin elokuva mistä on lähtöisin - on aivan naurettavan näköinen ja ilmeisesti niitä harvoja seikkoja sisällössä jonka ei pitänyt olla millään muotoa huvittava.

Hivenen lannistavaa oli se, että siinä vaiheessa kun monsteri aloittaa toimensa tyrehtyy se alkutekijöihinsä kun fokus siirtyy salakuljettajien omiin vapaa-ajanviettotapoihin (pallon heittelyä, tms.) ja se on aika outo ratkaisu kun ollaan keskellä hengenvaaraa, mutta selitys lienee siinä että on ollut halvempaan olla kuvaamatta merihirviön mellastamista kuin chillailemalla paratiisisaarella. Toki lopussa palataan hirviöjahtiin, mutta vaikka sitä ei kuvattaisikaan niin olisi kenties syytä kuitenkin muistuttavaa välissäkin sellaisesta.

En laisinkaan epäile etteikö tekijäporukalla ollut hauskaa kuvausten aikana ja onhan kyseessä sekavuudestaan ja toimimattomasta komediallisuudestaan huolimatta varsin viihdyttävä teos, mutta nyt se on kuitenkin vain korkeintaan ihan ok kun todelliset kalkkuna-arvot olisi ansaittu toisella tavalla.

Tähdet: **

maanantai 3. joulukuuta 2018

Raapaisuja Miami Vicesta

Se vähä mitä on viime aikoina tullut katseltua on ollut Miami Vice-sarja ja varsin hyvin se toimii edelleenkin. Mielenkiintoisesti sen aikoinaan trendikäs ja välissä pahasti vanhentunut look on sekin jälleen sittemmin palannut suht' vakavasti otettavaksi sekä cooliksi, mistä lienee kiitos ilmiöiden kuten synthwave, GTA ja elokuvien kuten Drive tai Atomic Blonde. Joskaan en edelleenkään näe hihoista käärittyjen pikkutakkien muodostuvan katukuvan päivittäiseksi koristeeksi, mutta ainakin varrettomien sukkien ja lyhytvartisten housujen ansiosta koivet näyttävät samalta kuin Crockettilla, mikä paljastelu onkin omiaan suomalaiseen ilmastoon. Mitenkään syvemmälti sarjan sisältöön uppoamatta totean vähintään sen, että jos sarjan ulkomuoto onkin ollut jonkinlaisessa vitsin asemassa johtuen oman menneen aikansa trendikkyydestä niin on vain hyvästä, että se on siltä osin saanut nostettua päätään sillä jos Miami Vicesta karsisi pois ne pastellisävyt, muotisuunnittelijoiden villeimmmät vaateluomukset, hotpinkkimeikit,musiikkivideomaiset kuvankuljetukset ja jälkimmäiseen liittyen pieteetillä harkitut musiikkivalinnat jatkuvasti tekemässä nähdystä alleviivattua olisi se oikeastaan vain yksi tavallinen kyttäsarja muiden joukossa. Juonet kun on enimmäkseen aika basicshittiä, eivät välttämättä huonoja joskaan eivät jatkuvalla syötöllä mestariteoksiakaan vaan enimmäkseen rutiinia ja nimenomaan Miami Vicen omalaatuisuus tuli suurelta osin siitä miltä se näytti ja kuulosti. Viimeisin niistä jäikin parhaiten vaikuttamaan väliajan poliisisarjoihin kun popbiisien käytöstä tuli vakio lukuisiin lajityypin edustajiin. Tervetuloa takaisin.

Varsinainen syy kuitenkin miksi nyt Miami Vicesta jotain kirjoitan ei ole esimerkiksi sarjan tarinallinen sisältö itsessään taikka sen aiheuttama muotisuuntaus, vaan ensinnäkin sen uudelleenkatselun myötä tullut ajan kulumisen ja mielikuvien muuttumisen huomioiminen ja toiseksi aikomus kirjoittaa jotain koska pois lukien satunnaiset näsäviisaat kommentit olen ollut luisumassa välinpitämättömän sivustakatsojan rooliin. Se ei ole hyvä asia kun kyseessä on oma alusta.

Tottakai kun kyseessä on noinkin kaukaa historiasta oleva sarja kuin Miami Vice tulee siellä vastaan myöhemmin suuremman profiilin näyttelijöitä uransa alkumetreiltä, mutta nyt kahden ensimmäisen kauden jälkeen kun on bongannut lukuisia isoiksi tai vähintäänkin huomattavaksi nimiksi nousseita näyttelijöitä niin tuntuu hieman kuin katselisi jotain tv-versiota Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band-levykantta. Muistin toki sarjan olleen täynnä tuttuja naamoja, mutta en tosiaan siten että yhden ja saman jakson aikana näkee kourallisen heitä ennen kuin heistä tuli SE miksi heidät tuntee. Samalla on ollut hauskaa ravistella käsityksiään näyttelijöistä joiden profiili on tuon jaksovierailun jälkeen muuttunut kovastikin ja niinpä äkkipikainen naamaanhakkaajapornodiileri onkin kohta laiska ja kyyninen perheenisä poliittisesti epäkorrektissa komediasarjassa.
Puhumatta tietenkin jo tunnetuista vierailevista näyttelijöistä. Mutta sarjasta saisi helposti triviapelin jossa tunnistetaan naamoja. Juomapelinä taju olisi kankaalla jo parin jakson jälkeen.

Ohimainintana se kuinka ilmeisesti Nicolas Winding Refnin Miami Vice-fiilistely ei jäänyt vain Driveen, nimittäin Only God Forgivesissa on aika samanlaista limaista, väkivaltaista punavaloyökerhofiilistelyä kuin jaksossa Smuggler's Blues.

Hyvä sarja ja jossain vaiheessa varmaankin kattavampaa kirjoitusta sisällöstä.

perjantai 30. marraskuuta 2018

The Vampire Bat (1933)

Euroopaan englanninkielisimimmässä saksalaiskaupungissa tapahtuu kauheita: yön pimeydessä ihmiset päätyvät kuolettavan verenhukan uhreiksi ja ilmiön epäillään johtuvan vampyyrin läsnäolosta. Kaupunginvaltuusto on vakuuttunut syystä lukiessaan jotain mytologiakirjaa ja kun ryhmän skeptikko, Karl (Melvyn Douglas) kysyy ivallisesti voisiko kyseinen vampyyri olla vaikkapa lepakko kuin ihminen saa hän aukottoman vastauksen, että vampyyri voi muuttua lepakoksi, joten siitäs sait. Hienoa muuten on miten kaupungin johtohenkilöstö jaetaan kahtia, että on elegantti Karl ja tukka sekaisin olevat pallosilmäiset hikiset hysteerikot eli kaikki muut ja täten on aika selvää kumpi puoli on oletuksissaan oikeassa: jälkimmäiset tietenkin. Joskin erästä verenpuutoksesta kärsivää potilasta hoitava tohtori Otto (Lionel Atwill) kallistuu Karlin mielipiteen suuntaan, että ehkäpä sittenkin. Hmm...
Mainittakoon muuten, että dvd:n takakannessa oleva juonikuvaus kertoo hieman vahingossa mikä tai kuka on syypää. No, siellä on kuten arvata saattaa hullu tiedemies joka tarvitsee verta mielipuolisten kokeidensa avuksi.
Holy shit! Dwight Frye esittää nykivästi hermostunutta sekopäätä joka naureskelee epäsopivasti ja puhuu ihaillen vampyyreista/lepakoista eli on tismalleen sama tyyppi kuin Tod Browningin Draculassa jossa esitti Renfieldia.

The Vampire Batia katselessa tulee jonkinlainen déjà vu-fiilis kun jokin siinä tuntuu niin kovin tutulta. Juoni hulluine tohtoreineen sekä vampyyrimeininkeineen on yhdistelmästään huolimatta jo koetun oloinen ja ideansa vuoksi vieläpä kahdesti, lavasteissa on jotain jo nähtyä vaikka kovasti niitä piilotellaankin normaalia vähäisemmällä valaistuksella ja kun musiikissakin vierailee sävellyksiä joiden voisi vannoa kuulleessa jo jossain muuallakin niin hetken sitä puntaroi josko on jo katsonut The Vampire Batin aikaisemmin, mutta on silti varma ettei. Ei siis vaadi juurikaan aivosolujen vaivaamista ymmärtääkseen, että vaikka The Vampire Bat ei suoraan kierrätäkään aiempien elokuvien kuvamateriaalia niin se on selvästikin kiireessä tehty rahastus joka kulkee joissakin seikoissa niin matalan aidan ylitse että voisi kyllä ihan yhtä hyvin tehdäkin sen liikkuvien kuvien lainaamisen. Ei tämä yhtään sekopäätohtoristaan huolimatta hullumpi leffa ole ja vaikka siitä tosiaan tulikin hetkittäin enkös mä just katsonut tämän-fiilis niin tykkäsin esimerkiksi siitä tieteen ja taikauskon sekoituksesta joka ei nyt edes tuolloin täysin uniikki ollut, oli se kuitenkin vampyrismin selityksessään hyvä ajatus kääntää vielä suursuosiossa olleen Bela Lugosin versio toiseen näkemykseen. Kokonaisuuden toteutus ei ole laisinkaan huonompi edes vaikka The Vampire Bat kuinka onkin nopesti kokoonkursittu teos ja siten sen kohdalla ei kenties kukaan ole tavallaan ehtinyt tehdä parhaimpaansa, on esimerkiksi näytteleminen siltikin kauttaaltaan varsin hyvää (huomioiden tietenkin tuon ajan esiintymistavat), juoni toimiva ja jännitys kulkee enimmäkseen toimivasti. Jälkimmäinen tosin kompuroi loppupuolella kun aika suuri osa elokuvasta käytetään uhrimäärän sekä herkkäuskoisten ihmisten pelkojen kasvattamiseen, joten kun ironisesti skeptikoiden aika käy vähiin niin käy myös elokuvan ja loppuselitykset pitää siten käydä läpi aikamoisessa kiireessä. Joskin oikeastaan ainoa varsinainen ärsyttävä ja siten elokuvaa pilaava asia on Dwight Frye, joka kyllä puolustuksekseen esiintyy varsin hyvin, mutta hänet on pistetty aivan liian kopiokonemaisesti toistamaan Renfield-osansa ja se ei pelkästään tunnu jumiutumiselta rooliin, on myös pahin esimerkki siitä vanhan kierrätyksestä joka toisin kuin muut lainat on näkyvyytensä vuoksi ikävästi silmiinpistävin. On tämä siitä huolimatta varsin miellyttävää katseltavaa ja hullun tiedemiehen re-animatormainen motiivi (huom. nimenomaan Re-Animator, ei Frankenstein) saa pohtimaan, että kuinkahan moni myöhemmin tullut elokuva on saanut inspiraationsa The Vampire Batista ja onnistunut vaikuttamaan yksilöllisemmältä vain koska mahdollinen alkuperä on vaipunut unohduksiin. Se ainakin on varmaa, että vaikka The Vampire Bat ei kenties sitä keksinytkään niin se käyttää apunaan temppua joka on toistettu sittemmin niin monta kertaa, että niitä ei jaksa edes laskea. Tässä kun kaupungin johtajat vakuuttavat, että nyt on kaikki hyvin ja rauha maassa kun hirviö on tapettu, mutta vastaanväittäjät osoittavat että tapoitte väärän hain, se oikea on edelleen tuolla ulkona.

Tähdet: ***

perjantai 23. marraskuuta 2018

Maximum Conviction (2012)

Ex-black ops-mies Cross (Steven Seagal... ja tottakai ex-black ops. koska kyseessä on Seagal ja hän ei voi olla vain perusäijä vaan aina... AINA pitää olla jokin supersotilas, tms.) on kaverinsa Manningin (Steve Austin) kanssa jonkinlaisia turvallisuuskonsultteja ja nyt heidän vastuullaan on erään salaisen vankilan sulkeminen, jonne he ovat tästä syystä tyhjennyksen ohella sijoittaneet kaksi naisvankia lisää. Vankilassa olevat asukkaat ovat kellon ympäri-nonstopkiukkuisia ja luulisi että kaiken sen 24h-raivoamisen jälkeen uni tulisi helpomminkin kuin vain Crossin hakattua heidät tainnoksiin, mutta niin vain pitää toimia. Niin ja jotain duon ammattitaidosta kertoo se, että kaikki tulevat ongelmat olisi varmaan saatu estettyä ennen alkamistaan jos henkilöllisyyksiä tarkastava Manning olisi heittänyt pihalle sen pahikseksi osoittautuvan tyypin jonka nimikyltissä oli eri nimi kuin työmääräyksessä ja Manning itse huomauttaakin siitä, mutta tyytyy vastaukseen että se toinen tyyppi on kipeä. No mutta kuitenkin, vankilaan on siis sulkemisaikoihin tuotu kaksi uutta vankia... kaksi uutta NAISvankia MIESvankilaan ja he ovat Samantha (Steph Song) ja Charlotte (Aliyah O'Brien) joista ensimmäinen väittää olevansa CIA:n kanssa yhteistyössä ja nyt entinen työntantaja tahtoo hänet tietojensa takia hengiltä. Totta hitossa se on juuri niin ja siksipä vankilaan iskee sisäpiirin avustuksella ilkeän Blaken (Michael Paré) johtama tappajajoukko hiljentämään Samanthaa, mutta ei huolta, siellä kun ovat myös Cross sekä Manning pitämässä huolen jotta vain pahikset (niin sekä CIA-tyypit kuin vankilan omatkin saastat) kuolevat, eikä varsinkaan Crossiin koske kukaan... ei siis kukaan koska hän on Steven Seagal. Elokuvan huipennus eli lopputaisto pääpahiksen ja sankarin välillä on siten tavanomaiseen seagaltyyliin aikamoinen antikliimaksi kun pahis voisi yhtä hyvin olla kädet sidottuna ja jalat amputoituna Seagalin hakatessa häntä, sillä mitään edes unissa nähtävää mahdollisuutta ei anneta. Hauskaa onkin kuinka elokuvan lisämateriaaleissa Paré itsekin toteaa, että Seagal on aina se tyyppi jota kukaan ei pääse lyömään vaan sen kuuluu olla jokainen kerta toisinpäin ja siinäpä se sitten onkin: Seagal 101.

Michael Paré on tässä elokuvassa niin muovisen näköinen, että jos hän ei ole digitaalinen tehoste niin on tainnut botoxia kulua useampikin tuubillinen.

Perinteistä yllätyksetöntä B-toimintaa joka saa hieman hyvänmiehenlisää siitä, että isommat olivat hieman koulukiusanneet Maximum Convictionin tuotantoa ajamalle heidät pihalta pois kun Man of Steelia oli haluttu toteuttaa samassa kuvauspaikassa. Seagal on tietenkin jälleen kerran omnipotentti jumalhahmo josta kaikki puhuvat peläten ja johon kukaan ei pääse koskemaan sormellakaan, joskin tietenkin tässä vaiheessa uraansa hän varmasti kyllä pystyy nuijimaan pihvit mureaksi mutta elokuvallisena toimintatähtenä muistuttaa enemmänkin sitä lisäaineistettua nautaa josta se pippuroitava liha tulee. Onneksi strobovaloilla ja hysterialeikkauksella saadaan hänet edelleenkin näyttämään mieheltä jolla on jonkinlaista energiaa, mutta kyllä hengästynyt puuskutus höyrystää kuvaa nollanäkyvyyteen saakka. Lienee siis jälleen kerran Seagalin egon ansiota se, että lähes jokainen kerta kun elokuvassa joku puhuu hänen roolihahmostaan niin siihen liitetään mukaan titteli nero kungfumestari tai jotain muuta vastaavaa osoittaakseen, että Seagal on edelleen vähintään omasta mielestään universumin valtias. All hail king Seagal.
Ei se mitään, toimintaelokuvana tämä on kuitenkin Seagalin 2010-luvun paremmalta puolen ja osittain siitä lienee kiittäminen ratkaisua jakaa edes jonkin verran mäiskettä Austinin kannettavaksi jolloin liikoja leppotaukoja ei jätetä eikä kaikkea sentään koeteta piilottaa halpahintaisten leikkausratkaisujen taakse. Pari ketterämpää jalkatyöskentelykohtausta annetaan vieläpä muille, nuoremmille sivuosanäyttelijöille suoritettavaksi, mutta ei näitä kannattaisi tehdä edes puolitoistatuntia pitkiksi kun 70 minuuttiakin on selvästikin vaikea täyttää. Siltikin sopivasti räiskintää, tarpeeksi kädenliikkeitä ja vaikka etenkin alussa kuvaus on kuin juopuneella niin suurin osa elokuvasta ei sentään näytä pelkältä perjantaibileissä tehdyltä kotivideolta. Viihdyttää siis ihan kelvollisesti.

Tähdet: **

perjantai 16. marraskuuta 2018

The Ape Man (1943)

Katsomani The Ape Man-dvd sisältää myös kaksi muuta Bela Lugosin elokuvaa: The Corpse Vanishes ja Bride of the Monster, joista olen jo kirjoittanutkin kuten noista linkeistä saattaa huomatakin. Tämä onkin jo kolmas hyllystäni löytyvä levy joka sisältää Bride of the Monsterin, mutta hei, hyvää ei voi saada koskaan liikaa. Eihän?

Tunnettu tiedemies, tohtori Brewster (Bela Lugosi) on mystisesti kadonnut ja ainakin osa maailmasta on hyvin huolissaan mistä kertoo muun muassa se, että toimittajalauma utelee asiasta kadonneen ystäväkollegalta, tohtori Randallilta (Henry Hall). Julkisesti Randall ei katoamista edeltävistä tapahtumista kerro, mutta hän pitää huolen jotta katsoja ainakin tietää joitakin kuukausia tehdystä kokeesta jonka litkuisia tuloksia Brewster oli kokeilut ja muuttanut itsensä ihmisgorillahirviöksi jonka Randall oli sitten lukinnut oikean gorillan kera salaisen laboratoriokellarinsa tyrmään. Aikamoinen hirviö Brewster onkin, paksut pulisongit ja järki on tallella, minkä vuoksi se tyrmäkin toimii vain herran makuuhuoneena josta hän ihan omalla luvalla voi tulla ulos tekemään mitä lystää. Damn son!, eihän tässä tarvita kuin parturia ja sitten on Wolverine-lookki hoidettu.
No mutta kuitenkin, julkisesti Brewster on kuitenkin kadonnut ja sen toimittajat haluavat selvittää koko kansan tietoisuuteen. Tässä mukaan tulevat lehtisopulit Billie (Louise Currie) sekä Jeff (Wallace Ford) jotka ovat toisen uutisen perässä, mutta joka johtaa heidät gorillahirviön jäljille. Niin ja tietenkään pelkkä parturointi ei Brewsteria takaisin silkaksi ihmiseksi muuttaisi vaan kuten aina hullu tohtori-kertomuksissa on nytkin saatava jotain selkäydinnestettä ja sen vuoksi olisi sorruttava murhaan! Lopulta Brewsterin gorillahuonetoverin on päätettävä onko lähes lajityyppitoverinsa rinnalla vaiko ihmisihmisten.

Aika tuttua shittiä tiedemiehestä jonka koe muuttaa häntä itseään ja halusta muuttua takaisin, mutta kun se ei ota onnistuakseen alkaa murhailu kun sekä epätoivo että oma sisäinen mielipuolisuus pääsevät käytöksessä domonoivaan asemaan. Ei kuitenkaan hullumpi tekele jossa ainakin suht' hyvin pituuteensa (rippeet päälle tunti) nähden jaksetaan rauhallisesti kasvattaa muutoksen kokeneen tohtorin luisumista mielensä pimeämmälle puolelle. Hieman liian selittelevää digalogia ja reportteriduon puolelta tulee mukaan turhan paljon komediallisuutta ja joka saa tunnelman keventämisen sijaan pikemminkin luulemaan etteivät näyttelijät ottaneet elokuvaansa tarvittavalla vakavuudella, minkä puolen kyllä Lugosi varsin hyvin toteuttaa sortumatta sellaiseen juoppohoureteatraalisuuteen josta sittemmin tuli tunnetuksi. Joskin jonkinasteista egoismia joko hänen omalta taikka kenties pikemminkin tuottajien puolelta lienee syyttäminen siitä, että Lugosin hirviömaskeeraus on on selvästikin suunniteltu siten että nähdään esteettä ne kasvot (ts. nimi) josta ollaan maksettukin ja vaikka se ei sinänsä huono olekaan on sen tuuhea poskiparta-lookki aika kaukana mistään gorillakuvitelmasta. No, ainakin Lugosi roikuttaa käsiään tehostaakseen kuvitelmaa ihmisgorilluudesta. Se näyttää ääliömäiseltä. Mutta kuitenkin, ei siis tarpeeksi hirviömäinen ollakseen hirviö.
The Ape Man on aika yllätyksetön elokuva ja se olisi kaivannut hivenen synkeämpää otetta kaikkien esiintyjien osalta, mutta kokonaisuutena se on aika perushyvä kauhistelu ja vaikka aika onkin syönyt osan sen tehoista niin harva myöhempikään vastaavalla teemalla leikittelevä teos on suhteessa yhtään sen tehokkaampi. Kyllä tämä Lugosin parempien elokuvien joukkoon kallistuu.

Olen aika varma että Tim Burton muokkasi ensimmäisen Batmaninsa Vicki Valen ja Alexander Knoxin tämän nimenomaisen elokuvan mukaan, sillä myös tässä vastaava sanomalehtikaksikko koostuu arvostetusta blondista valokuvaajakaunottaresta ja kirjoittajapuolisko on kevythölmöläinen laukomassa jonkinlaisia koomisia kevennyksiä. Sinänsä valitut persoonallisuudet ovat aika tuttuja muillekin eri (ja samankin) sukupuolista valituille duoille, mutta tässä tapauksessa varsinkin Wallace Fordin ja Robert Wuhlin esiintyminen on enemmän kuin samanlaista keskenään jotta se tuntuisi enää pelkältä sattumalta. Louise Currie sentään eroaa Kim Basingerista siten ettei ole aivan yhtä kireän oloinen vaikka edustaakin sitä vakavampaa osapuolta, mutta tekee sen olematta pelkkä Grumpy Cat.
Ja kun puhutaan The Ape Manin yhtäläisyyksistä toisiin elokuviin olen myös vakuuttunut, että George Romero lainasi Night of the Living Deadin päähenkilön kokeman väärinkäsityksen ja ennakkoluulojen uhri-lopetuksen tästä teoksesta jossa apuaan antava ja hyvää tarkoittava gorilla kokee kuoleman vain koska työntää naamansa esille.

Tähdet: ***

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Made in America (1993)

Zora (Nia Long) saa vahingossa tietoonsa ettei edesmennyt isänsä ollutkaan isänsä vaan joku spermapankin nimetön luovuttaja ja kuten arvata saattaa niin nyt on otettava selvää kuka siemenet antoi käyttöön, koska hitot siitä anonyymiteetista joka oli luvattu sekä oikeutettu. Karmea shokki on kun ilmenee ettei isä olekaan jokin afrikkalainen kuningas, tms. vaan valkoinen moukkamainen autokauppias Hal (Ted Danson) ja toki etenkin Zoran äiti Sarah (Whoopi Goldberg) on tästä seikasta vihainen Halille, koska en minä tiedä sillä eihän Hal ollut tehnyt kenellekään mitään väärää. Sitten kinastellaan kovaäänisesti, vertaillaan ihonväriä pinnallisesti ja aika nopeasti osoitetaan kaikkien olevan samanlaisia jolloin nyt voidaan olla rakastava perhe.

Muistan tämän olleen ilmestyessään aikamoinen hitti ja sitähän se kaupallisesti ottaen olikin ollut tuodessaan 20 miljoonan dollarin kulujen katteeksi päälle 100 miljoonan edestä kahisevaa. Sitä tosin en muistanut ettäkö elokuva olisi ollut arvosteluissa haukuttu (saati erityisen kehuttukaan) mitä se ilmeisesti oli, mutta ainakin nyt katsoen ymmärrän miksi sillä tämä on kiltisti sanottuna aika pöhkö elokuva. Runsaasti helppoja stereotypiavitsejä rodusta ja seksuaalisuudesta (ts. homohahmo saa Nathan Lanen Lainahöyhenissä vaikuttamaan Jesse Venturalta Predatorissa), halpaa opettavaisuutta ihmisten hyväksymisestä ja kaikessa on sellaista pientä myötähäpeän tunnetta joka kasvaa ajan saatossa varsinkin syystä, että monet vielä vuonna 1993 arkiselta tuntuneet vitsit ovat sittemmin päätyneet poliittisen ylikorrektiuden vuoksi pannaan. Tämä itse asiassa on hyvin samankaltainen komedia kuin tuo mainitsemani Lainahöyhenissä ihan hahmotyyppejä ja tilanteita myöten, suurimpana erona rotukomiikka sukupuolisuuntautuneisuushuumorin sijaan. Siispä huudetaan, ymmärretään väärin ja juostaan hysteerisesti kädet ilmassa. Onkin siis huvittavaa, että Lainahöyhenissä keräsi runsaasti palkintoja ja osan muun muassa jonkinlaisista ihmisoikeusasioita, kun taas rahan ohella Made in America nappasi vain Stinker Awards-ehdokkuudet pääosaesittäjilleen ja niistäkin hävisi toisen. Väitän kuitenkin tämän sekä naurattavan ja opettavan ihan yhtä tehokkaasti kuin Lainahöyhenissä, joten jos jompikumpi sai liikaa tai liian vähän menestystä voidaan väitellä siitä kumpi. Se hiukan ärsytti, että huumoria luodaan suuttumuksesta Halia kohtaan joka on tyystin viaton tilanteessa jossa ei ylipäätään kenenkään tulisi olla vihainen ja koska se suuttumushuumori pohjautuu vain seikkaan, että Hal on valkoinen mies niin siinä liikutaan hieman tarpeettoman rotukomiikan puolella ja kyseessä onkin idea joka on vanhentunut aika huonosti. Joten sen voisin jo aikoinaan uskoa vaikuttaneen elokuvan saamiin kritiikkeihin, mutta samalla on todettava että nykyisessä mitään ei ihan vain varmuuden vuoksi uskalleta sanoa tai tehdä-ilmapiirissä se on oikeastaan jopa virkistävää ja kun se ei todellisuudessa ollut edes vuonna 1993 kovinkaan radikaalia huumoria niin siihen ei olisi pistää liikaa painoarvoa. Se on vain vitsi, ei sen enempää. Lisäksi voisin olettaa, että mainittu rotukomiikka on aika epätasapainossa koska Made in Americaa ei ollut alunperin kirjoitettu sellaiseksi ja sen lisääminen ei nyt mielestäni tehnyt rakenteeseen merkittävää muutosta (pointti on vain tuntemattomien perheenjäsenten tutustumisesta toisiinsa), mutta se tulee ehkä liiaksi esille jälkijättöisenä lisäyksenä jota ei jakseta kantaa koko matkaa ja se kenties on tuntunut aikoinaan hivenen vaivaannuttavalta.
Onhan Made in America lopulta kuitenkin aika kiltti komedia ja mielestäni aika miellyttäväkin sellainen vaikkakaan en suuremmin innostunutkaan kovaäänisyyteen tukeutuvasta esiintymisestä ja elokuva on kaikkea muuta kuin yllättävä taikka innovatiivinen, mutta siitä tuli fiilis että tekijöillä oli ollut ainakin kivaa sitä tehdessä, mikä varmasti pitikin paikkaansa koska Made in America paritti Dansonin ja Goldbergin kuvausten ulkopuolellakin. Se tulee siis ottaa vain pelkkänä kevyenä viattomana viihteenä ja unohtaa kaikenlainen syvällisyys taikka poliittisuus koska niissä se ei toiminut silloin eikä toimi nyt.

Kiharapäinen Danson näytti aikalailla Howard Sternilta.

Tähdet: ***

lauantai 10. marraskuuta 2018

The Code (Thick as Thieves, 2009)

Taidevarkauksiin erikoistunut Ripley (Morgan Freeman) on velkaa venäläiselle mafiosolle ja siksi hän aikookin suorittaa sopivan rahakkaan keikan, johon tarvitsee apulaisen ja hän tulee olemaan nuorempaa sekä impulsiivisempaa varassukupolvea edustava Gabriel (Antonio Banderas). Ihan välihuomautuksena ihmettelen, että miksi elokuvan takakannessa kerrotaan Banderasin hahmon nimeksi Jack Monahan? Se mainitaan jopa neljästi joka osoittaa kansitekstin kirjoittajan olleen vakuuttunut hahmon nimestä, mutta ei tässä elokuvassa ole ketään sen nimistä. No kuitenkin, tarkoituksena on varastaa kuuluisa koristemuna. Tottakai Ripleyn kiinnisaamisesta uransa päätehtävän muodostanut komisario Weber (Robert Forster) tajuaa heti mitä on tekeillä, mutta kissa ja hiiri-leikkiin liittyy vielä FBI joka haluaa pelata Ripleyn ja Gabrielin ohella myös Weberin pois pelistä saadakseen kiinni venäläismafiosoja. Luonnollisesti myös pankkiholvi jossa koristemunaa säilytetään on maailman varmin ja sinne on siten siis mahdotonta murtautua, mutta vielä vaikeampaa on päästä sieltä ulos. Toki mukana on ongelmia aiheuttava romanttinen viritelmäkin kun Gabriel ihastuu nättiin Alexiin (Radha Mitchell) joka tietenkin on Ripleyn tappaman venäläisgangsterin tytär ja samalla kummilapsi, jolloin luonnollisesti Alex inhoaa Ripleyta joka puolestaan kertoo Gabrielille, että tassut irti tai ne irtoaa lopullisesti. Ja joo joo, tottakai siellä on vielä ne tutut yllätykset motiiveista, henkilöllisyyksistä kuten myös se muka suuren suuri yllätyskäänne, että kyllä kaikki tarvittava on mukana.


Ei hullumpi, ei hassumpi, ei ihmeellisempi. The Code on sellainen isojen ja pätevien nimien perushyvä rikoselokuva samaan tapaan kuin vaikkapa Edward Nortonin, Marlon Brandon ja Robert De Niron tähdittämä vuoden 2001 Valtikka on. On siis ihan pätevää juonenkuljetusta sopivan kelvollisen turvallisilla yllätyksillä. On hyvää näyttelemistä kauttaaltaan, jännitys on kepeän viihdyttävää huumoria unohtamatta ja musiikkikin on tasaisen tasokasta ettei itse elokuvan aikana joudu kärvistelemään missään kiukunpuuskassa, mutta vastaavasti kyseessä on mainitun Valtikan tapaan sen verran turvallinen yhdistä pisteet-elokuva ettei todellisia ahaa!-elämyksiä ole luvassa. Toisin sanoen The Code viihdyttää ja siitä saattaa kaverille sanoakin että "joo, se oli ihan hyvä", mutta jolla ei kuitenkaan ole mitään todellista painoarvoa katsomisen jälkeistä tulevaisuutta ajatellen. The Codea ei siis muistele kuin ehkä muistutuksen jälkeisenä toteamuksena "ai niin joo, enpäs muistanutkaan", joskin silti kestonsa ajan se on varsin mukavaa katseltavaa.

Hivenen huvittavaa on se, että aluksi aikomuksenani oli katsoa George Clooneyn vuoden 1997 yritys elokuvatähdeksi eli Rauhantekijä, mutta jätin sen sivuun koska halusin nähdä jotain jota en ollut aiemmin nähnyt ja jonka en ainakaan varmana tietäisi olevan Hollywoodin keskitason ok-kamaa. Sitten huomaan että tämä The Code on myös Rauhantekijän ohjanneen Mimi Lederin käsialaa ja kyseessä nimenomaan on samanlaista Hollywoodin keskitason ok-kamaa, ja kun vilkaisen Lederin filmografiaa niin näkemieni teosten perusteella joudun toteamaan ettei hänestä ilmeisesti ole parempaan kuin siihen keskitason ok-kamaan, koska ainakin sitä kaikki näkemäni on tähän asti ollut.

Tähdet: *** 

tiistai 6. marraskuuta 2018

Once Fallen (2010)

Perhekriisiä läpikäyvä tavismies-Liam (Ed Harris) suivaantuu kun pojan, Chancen (Dennis Volochkov) ystävä joutui jälleen kerran isän lyömäksi ja käy siksi opettamassa hieman tapoja naapurille. Liam hakkaa miehen hengiltä ja joutuu siksi loppuiäkseen vankilaan, paikka joka tulee aikuiseksi kasvaneelle Chancellekin (Brian Presley) tutuksi. Vankilassa Liam on kovettanut itsensä arjalaisjengin johtajaksi vaikka ei sisimmässään olekaan mikään uusnatsi tai edes rutiinirasisti, mutta selviytyäkseen ja niin edespäin. Vapaalle päässyt Chance tapaa lapsuuden kaveriaan joka ei ole edennyt elämässään, ex-tyttöystävä sanoo että tässä on kersasi josta et ollut tietoinen, joten ala nyt isäksi niin minä lähden lätkimään. On korruptuneita kyttiä varastamassa huumeita, on kohtaus jossa juostaan melankolisen musiikin tahdittama tyhjässä kaupungissa, Peter Weller on rikollinen jatsimuusikko muka elämänviisauksineen, on hetkiä kun katsotaan kaihoisasti kaukaisuuteen ja hyi saatana, että osasi lupaava elokuva muuttua nopeasti kasaksi kliseitä, elokuvaksi jossa mallitytöt- ja pojat poseeraavat meikattu kyynel poskellaan ja se on sitten suurta väkevää draamaa.
No kuitenkin, Chance on siis ylilyönnin vuoksi isättömäksi jäänyt komea retku jotka koettaa oppia lapsen kasvattamisen sääntöjä ja samalla paikata välejä omaan isäänsä. Sivussa sitten hoidetaan bestiksen velkaongelmia oman nahan kustannuksella ja rakastutaan tummaihoiseen naiseen, Pearliin (Taraji P. Henson) joka sekin on luomassa dramatiikkaa kun isi ja ystävänsä ovat rasisteja. Aihe joka muuten sivuutetaan oikeastaan kokonaan.

Oli muuten ihan v*tun p*ska elokuva joka alussa ja muutamilla myöhemmillä hetkillään osoittaa kyllä suuria lupauksia erinomaisuudesta, mutta päättää painottaa oksettavan kliseistä pintakiintoa siihen malliin etteivät kasvot enää kestä sitä naamapalmuilun määrää. Once Fallen tosiaan kuitenkin alkaa lupaavasti näyttäen onnistuneesti miten hyvää tarkoittava ylireagointi muuttaa kolmen ihminen elämänsuuntaa: tavisisä päätyy loppuiäkseen vankilaan ja siten väärän ideologian airuiksi, poika kasvaa ilman isäänsä ja ajautuu siksi väärään seuraan, joka  tapahtuu myös sille pojan parhaalle ystävälle. Tässä aineksia pätevään perhedraamaan ja kasvutarinaan joka ei sen enempää kommervenkkeja tarvitse, ja kun mukana on hyviä ja/tai vähintään karismaattisen persoonallisia näyttelijöitä kuten heistä etunenässä Ed Harrris, mutta myös esimerkiksi sivuosien Peterit Weller ja Greene niin ei haittaisi vaikka muu ei aivan yltäisi samaan, taso pysyisi vahvojen tukipilareiden ansiosta varmasti hyvänä. Mutta ei, sitä pitää vetää peliin jokainen mahdollinen vankila- ja köyhälistödraaman klisee kun jokaisella ihmisellä on jokin pakotettu kärsimyksen merkki aina sokeudesta huumeriippuvuuteen, rasismista isättömyyteen, etc. Ei siis voi olla yhtä ainoaa ihmistä jolle ei olisi pitänyt keksiä jokin jippo ja sitä se nimenomaan on silloin kuin koetetaan vakuuttaa elokuvan olevan arkidraamaa, mutta kukaan ei saa olla oikeasti arkinen ja sama pätee itse tarinaan kun ei sitten millään riitä, että olisi ollut se vahva lähtökohta vaan sinne on ollut pakko saada jännitystä laittomien katutappeluiden sekä huumakauppaa käyvien kyttien kautta ja lisää muuta shittiä koska paljon ei ole tarpeeksi, vaikka sitäkin on jo liikaa. Ja mitä enemmän sitä on niin sitä tarkempi sen käytössä tulisi olla, mutta tässäkin tapauksessa esimerkiksi se katutappeluosuus on mukana vain jotta saadaan pari lihaksikasta mallityyppiä seisomaan ilman paitaa ja täten naaman murjominen jää nenäliinalla pyyhkäistäväksi tahraksi. Tässä tulee mieleen, että tekijät ovat katsoneet American History X:n sekä Training Dayn ja miettineet, että miten voisimme rahastaa samalla yleisöllä, mutta saada elokuva näyttämään ja tuntumaan joltain partavesimainokselta. Pehmeästä kuiskaava muka runollinen kertojaääni puhuu ja hiljaa vaikeroiva musiikki soi jotta tietäisimme ilmoilla olevan syvällisen draaman merkkejä.

Once Fallen väittää olevansa tämä:
Mutta on tämä:
Pahimpia elokuvallisia pettymyksiä pitkään aikaan.

Ainoat pelastuksen hetket ovat ne joissa Harris pääsee osoittamaan kuinka pelkkä läsänäolonsa on usein riittämiin, mutta Once Fallenin kohdalla korostuu siltikin ajatus hukkaan heittämisestä. Erityisesti tämä kiusaa loppupuolella kun isä ja poika puhuvat asiat selviksi ja tunteet myrskyävät, jossa näkee kuinka vahva esiintyjä Harris on, mutta senkin pilaa Chancea esittävä Presley joka on vastanäyttelijänä kuin jokin kuivunut tukki, vaikkakin ilman persoonallisuutta.
Kuka ikinä onkaan alunperin kannustanut Brian Presleytä elokuvauralle, toivottavasti ymmärtää hävetä tekoaan.

Tähdet: *

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Ticket Out (2012)

Jocelyn (Alexandra Breckenridge) koettaa saada entiseltä aviomieheltään Dennisilta (Billy Burke) lasten tapaamisoikeudet pois, syyttäen häntä perheväkivallasta, mutta ilman vaadittavia todisteita kanne hylätään ja yhteishuoltajuus pysyy. Tottakai Dennis jatkaa entisellä linjallaan ja Jocelynin on turvauduttava omankäden oikeuteen kaapaten lapsensa, mikä tietenkin tarkoittaa että lain silmin hän on se pahis. Onneksi joku oli aikaisemmin sujauttanut Jocelynille mystisen lapun jossa mainittiin, että jos hän tarvitsee apua niin soittaa ilmoitettuun puhelinnumeroon ja sitä kautta hän saakin turvakseen Jimin (Ray Liotta) jonka tehtävänä on kadottaa ihmisiä. Hengissä, ei tappaen heitä. Sitä voisi luulla, että nyt jokin multitalentti superagentti Robert McCall tulisi ja siivoaisi paikat, mutta ei, tämä on hieman erilaista koska kyseessä on ilmeisen finanssiongelmainen kristillinen turvakoti jolle Jim toimii jonkinlaisena yleismiesjantusena ja he pyrkivät suojelemaan pahoinpideltyjä ihmisiä joita virallinen oikeus ei auta. Jocelyn lapsineen eivät siis ole ainoat joita tämä taho auttaa ja siten vaarassa on muitakin. Dennis tietenkin lähettää oman tyyppinsä jahtiin, eikä Jimkään ole ollut täysin rehellinen aikeissaan.

Kansi kuvineen sekä teksteineen antaa edessä ja takana hieman sanoisimmeko coolimman käsityksen Ticket Outista kuin mitä se todellisuudessa on, ja varsinkin kun katsoo elokuvan vaihtoehtoista kansimallia joka näyttäisi olevan kuvamuokkaus Ridley Scottin Body of Liesista niin sitä ehkä luulisi saavansa jotain sellaista Equalizer-kamaa johon jo aiemmin viittasin (jollainen en sano Body of Liesin olevan, tai että se edes olisi mitenkään cool).
Ja joo, ehkä jos vertailukohtana on pikemminkin Edward Woodwardin Equalizer kuin Denzel Washingtonin, sillä kyllä Ticket Out on aika kaukana tyylikkäistä ammuskelu-/lähitaistelukoreografioista ja bad ass-musiikkivalinnoista, ja jopa siinä vaiheessa kun Liottan hahmon todellinen merkitys paljastetaan on kyseessä silti aika ns. arkisuuteen pyrkivä jännitysdraama. Sama se mihin Ticket Out pyrkii, se on silti rytmitykseltään laahaava, näyttelemiseltään löysä ja dramatiikka jää niin pintapuoliseksi ettei sitä meinaa edes muistaa mitä elokuvan pahis teki jotta Jocelynin oli paettava lapsineen. Pidän kyllä siitä juoni-ideasta, että Jim on oikeasti soluttautunut tuohon kristillisen turvakodin laittomaan ihmissuojeluorganisaatioon pysäyttääkseen sen, joten hänen motiivinsa ovat aluksi muualla kuin Jocelynin auttamisessa ja se tuo hahmoon enemmän mielenkiintoa kuin se millaiseksi se muuttuu kun mies ihastuu Jocelyniin ja onkin nyt juuri se odotettu suojelija josta kansikin kertoo. Olisi ollut kuitenkin huomattavasti kiinnostavampaa ja siinä väitetyn arkisuuden tavoittelemisessa onnistuneemman raadollisempaa jos Liotta olisi jäänytkin pelastavan enkelin sijaan pelkäksi tunteettomaksi viranomaiseksi jolle Jocelyn on yhtä kuin jokin pelkkä tilastollinen ilmentymä. Kohtaus jossa Jocelyn näkee ettei Jim ole mitä on kertonut viittaa kyllä hyvään epäluottamuksesta tulevaan jännitykseen, mutta katsojalle oli kyllä tehty jo selväksi ettei Jim lopulta pettäisi Jocelynia ja luovuttaisi lapsia Dennisille, eikä edes romuttaisi hyvää tarkoittaa vaikkakin lain silmissä rikollista ihmisten auttamista. Ei edes vaikka lopetuksessa koetetaankin olla tulkinnaltaan ympäripyöreä. Ehkä päätymisestä tavanomaiseen sankari-osaan olisi selvitty kunnialla jos teksti olisi oivaltavampaa, näytteleminen energisempää ja elokuva itsessään hereillä, sillä nyt se toimii liiaksi pelkkänä unilääkkeenä. Siksi onkin erityisen hauskaa kuinka elokuvaa on myyty myös näin raflaavalla kannella:
Ei, ei tosiaankaan tuollaista.

Tähdet: **

perjantai 26. lokakuuta 2018

Demon Wind (1990)

Syrjäisellä mökillä sattuu kummia kun valot ja varjot leikkivät, aviomies kokee kuplivaa bodyhorroria ja kohta kuolaten puree torahampaillaan vaimonsa hengiltä. Talokin räjähtää.
Vuosia ja taas vuosia myöhemmin pariskunnan aikuinen pojanpoika Cory (Eric Larson) matkaa tyttöystävänsä kera tuolle samaiselle mökille ja tokihan hän on tietämätön isoisänsä kokemasta demonisesta kehonvaltauksesta, mutta painajaisunet kuitenkin varoittavat sekä kutsuvat häntä kohtalopaikalle. Isäkin teki itsemurhan ehkäpä nimenomaan samojen uhkakuvien vuoksi, mutta sitähän Cory ei tiedä vaan uskoi hänen olleen vain tavallinen juoppo sekä paskiainen. Hei Cory, tuon taustalla soivan matalasti matelevan möö!-äänisen synahuuruilun pitäisi kertoa jo tarpeeksi, ettei sinne mökille kannata mennä. Lisäksi matkalla kohdatun huoltoaseman rähjäinen omistaja varoittelee kuolemasta ja muusta kivasta. No, mutta onneksi Cory saa tyttöystävänsä ohella seurakseen pariskuntaystävät (he ovat ne paneskellaan ja käyttäydytään moukkamaisesti-hahmot), ns. älykköystävän (ts. hänellä on silmälasit) ja joku muu nainen-ystävän (joku muu nainen-hahmo), että ei huolta mailla eikä halmeilla. Ai niin, eipä unohdeta taikureita, sillä mitäpä elokuva olisikaan ilman taikureita jotka esittävät karatetemppuja? Ei mitään, sanon minä.
Hmm... demonisia voimia, syrjäinen mökki, joukko nuoria aikuisia ja jo nyt ennen tapahtumapaikalle pääsyä outoja kuvakulmia, sumua, sekä unenomaisia painajaisvisioita. Miksi se kuulostaa niin kovin tutulta?
Kuten jo todettua, mökki räjähti joten paikalla on enää rauniot ja tietenkin satunnaisia luurankoja. Yllättäen kuitenkin ovesta pääsee mökin sisälle ja kaikki näyttäisi olevan kohdillaan vaikka raunioita kiertäen huomaa ettei näin todellakaan ole. Kyse lienee siis eri ulottuvuuden mysteereistä ja Coryn on selvitettävä asia. Näin ollen kaikki astuvat ovesta sisään, huomatakseen jääneensä nyt tuon toisen todellisuuden vangeiksi jolloin tokihan se tarkoittaa myös sitä, että demonituuli nousee ja irvokkaat ihokuplimistehosteet pääsevät valloilleen.

Jep, kyseessä on enemmän taikka vähemmän ja enemmän Evil Deadista lainaava elokuva, joka aika ymmärrettävästi häviää energiassa kuten myös tehokkuudessa esikuvalleen, mutta pakko myöntää Demon Windin ainakin yrittävän kovasti. Toki samankaltaisuudet saattavat luoda vastustusreaktion ja sille on helppo nyökytellä sillä Demon Wind lainaa ja suoranaisesti ryöstää monia Evil Deadin temppuja koettaen peitellä niitä korkeintaan sellaisilla tyypillisillä jatko-osien metodeilla, että kunhan vain ollaan äänekkäämpiä ja laitetaan kaikkea vähän enemmän niin se on jo uutta sekä innovatiivista koska on muka täysin omaa. Mutta kun Evil Dead oli niin pirun kekseliäs sekä vauhdikas että se jo yksinään käytännössä kattoi lukuisien jatko-osien sekä kopioiden mahdolliset lisäykset ja teki kaiken niin vakaumuksellisella innolla, ettei sillä ole väliä jos joku tekisi sen ns. laadukkaammin kun se ei voisi tehdä sitä enää vaikuttavammin. Viimeistään siinä vaiheessa kun päähenkilö löytää mökistä vanhan päiväkirjan jossa kerrotaan muinaisista demoneista saattaa luovuttaa odotuksistaan saada Demon Windista mitään omaa, mutta kopio tai ei, uskallanpa väittää tämän olevan katsomisen arvoinen tapaus. Demon Wind sisältää kuitenkin niin paljon mielikuvituksellisia visioita, nyttemmin old schooliksi kutsuttavia maskeerauksefektejä, visvaa, gorea ja meininkiä, että vaikka se jääkin vertailussa yllätyksettömäksi, vähemmän tehokkaaksi ja on samanlaiseksi halpatuotannoksi huomattavasti halvemman oloinen niin kauhutrashina se on varsin nautinnollista kamaa kaikessa yritteliäisyydessään. Siksi Demon Windista tulikin itselleni mieleen tarpeeksi paljon eksploitatiivisen kopioinnin sijaan pastissinomaisuus, jolloin vaikka se ei olekaan samalla tavalla kieli poskella ja itsetietoisen ironinen kuten jokin Manborg, Wolfcop, taikka Turbo Kid tuntuu se silti olevan pelkän tunnetun elokuvan rahastuksen sijaan lähempänä fanfictionia. Siispä tottakai se lainaa ja ryöstää, mutta tekee sen koska tekijät ovat diganneet sitä (tai pikemmin niitä, sillä elokuvan mörököllit ovat kuin suoraan Night of the Demonsista) mistä se lainaa ja ryöstää, eivät koska jokin markkinointipuolen tutkimus on sanonut tämän tekevän rahaa. Demon Wind ei siis ole millään muotoa "hyvä" elokuva, mutta hiton viihdyttävä se on. Täsmälleen sellainen jollaisen sen kansikuvaihtoehtojensa perusteella odottaakin olevan.

Hienoa on miten joissakin kansiversioissa Lou Diamond Phillipsin nimi on ylipäätään mukana kun mies ilmeisesti veti vain jonkinlaisen ystävänpalveluscameon, tms. yhtenä elokuvan demoneista ja kyseessä on yhtä helposti nähtävä juttu kuin Daniel Craig imperiumin sotilaana A Force Awakensissa: jos sitä ei erikseen tiedä niin sitä ei todellakaan koskaan huomioisi, eikä sitä silloinkaan näe vaan joutuu ainoastaan uskomaan näin käyneen.
Kansikuviin liittyen minusta on mainiota myös se, että ottaen huomioon Demon Windin olevan ns. unohdettu halpatuotantoelokuva joka sai ilmeisesti ainakin jenkeissä ensimmäisen dvd-julkaisunsakin vasta vuosi takaperin, on se kuitenkin ympäri ämpäri maailmaa julkaistu lukuisilla eri kansikuvavaihtoehdoilla joissa yllä vain osa niistä.

Tähdet: **(*)

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Cry_Wolf (2005)

Owen (Julian Morris) on aiempien toilailujensa vuoksi lähetetty uuteen kouluun, sellaiseen rikkaiden paskiaisten opinahjoon ja siellä hän kämppäkaverinsa innoittamana osallistuu salassa pidettävään leikkiin jossa... ihan oikeasti, tämä peli vaikuttaa olevan aika suolesta. Pullonpyörityksessäkin on enemmän jännitystä. Ideana on, että joku on merkitty maalatulla merkillä ns. sudeksi ja ja ringissä olevan porukan pitää päätellä kuka hän on ja sillä tavoin karsitaan porukkaa yksi kerrallaan pois. Jos "susi" jää viimeiseksi niin hän voittaa pottiin laitetut rahat. Lähtökohtana on poika joka huusi sutta-tarina jolloin valehtelu on kaiken A ja O, mutta nyt tietenkin tarkoitus on saada muut uskomaan valheeseen eikä koettaa lopulta päinvastaista kertomalla sama asia totuutena. Sitä voisi siis luulla, että tämän salassa pidetyn leikin aikana osallistujat kertoisivat satuja jolloin oikeasti koetettaisiin saada selvitetyksi mikä kertomuksista on potaskaa ja siten mahdollisesti paljastaa tämä niin sanottu susi, mutta ei, porukka vaan ilman perusteluja sanoo että toi se on ja sitten äänestetään. Boring!
Onneksi valheteema saa kiinnostavuutta leikin ulkopuolelta kun samat kakarat päättävät pilailla kyläläisten kustannuksella ja sepittää sähköpostitse tarinaa siitä, että aiemmin lähitienoolla tapetun tytön murhaaja on edelleen alueella, on paikallinen ja saalistaa naamio päässä lisää teinejä tapettavaksi. Kuinka ollakaan Owen rupeaa saamaan viestejä mahdolliselta oikealta murhaajalta ja pian lapset ovat peloissaan kun puukkokuolema saattaa odottaa jokaisen nurkan takana. Vai pilaileeko joku heidän kustannuksellaan ja onko veijari yksi omista?

Cry_Wolf oli ilmestyessään jonkinlainen hitti, joskin miljoonan dollarin tuotantona se ei varmasti ollutkaan ihan mahdoton tehtävä, mutta siltikin se tuotti moninkertaisesti rahansa takaisin ja siten uskoisi sillä olleen enemmänkin tunnettavuutta kuin lopulta olikaan, sillä ainakin oman kokemukseni mukaan tämä elokuva ei ainakaan Suomessa juuri huomiota kerännyt. Joskin tämä pohjautuu vain omiin kokemuksiini siitä, että Porvoon Filmtowniin elokuvaa tuli tasan yksi kappale eikä sekään ollut kovin tai pikemminkin laisinkaan kysytty. Ei ollessaan valikoimissa eikä poistuttuaan sieltä. Mutta ei Cry_Wolf mikään hullumpi teinikauhistelu ole ja ajoittain osoittaa hienoista nokkeluutta tarinassaan, joten sisällön kelvollisuus yhdistettynä tuohon pieneen budjettiin se oli kyllä kieltämättä voittonsa ansainnutkin.
Toteutuksensa vuoksi Cry_Wolf tuntuu ilmestyneen vähintäänkin viisi, kuusi, seitsemän vuotta myöhässä sillä se lukeutuu täydellisesti 90-luvun loppupuolen kauhutrendiin jossa kanteen iskettiin "teinilauma" ja kuuminta shittiä olivat Screamin ohella jokin Tiedän mitä teit viime kesänä ja Urban Legends. Kenties nimenomaan sen buumin kanavoiminen vuonna 2005 teki Cry_Wolfille hyvää, tuoden mukanaan miellyttävät muistot (jos sellaista kukaan saattoi Tiedän mitä teit-elokuvista saada. No, ehkä vahvan humalatilan ansiosta) ja jonkinlaisen ennenaikaisen nostalgian elokuvista joiden kanssa uudempi sukupolvi oli kasvanut.
Miksi nimenomaan Scream ja jälkeläisensä kuin mikä tahansa muu teinislasher, kun eihän tämän kannessa edes ole kolmion muotoon aseteltuja nuoria näyttelijöitä? No, oleellista on huomioda se, että annettujen esimerkkien tavoin Cry_Wolf pyrkii olemaan kauhua jännityselokuvaksi naamioituneena, se koettaa harhauttaa katsojaa ja osoittaa samankaltaista itsetietoisuutta lajityypistään kuin jo mainitut elokuvat, siinä on mukana sekä samanlaisilla persoonallisuuksilla varustettu hahmovalikoima kuin myös musiikkiraitakin noudattaa sitä tuttua ns. alternativerockpoppausta kuin esikuvissaan, ja jopa se kuinka puukkoa heiluttava henkilö on muka tavallinen ihminen koska törmäilee joka ämpäriin taikka oveen on kovin samankaltaista kuin vaikkapa Screamissa. Nyt tällainen yhteneväisyys ei tunnu enää niin rasittavalta kuin trendin ollessa kuumimmillaan ja Cry_Wolfilla tosiaan onkin etuna jonkinlainen pikanostalgia jossa avuksi tulee se, että elokuvan valhejuoni (ei se aloituksen peli vaan myöhempi murhaajaleikki) osoittaa jonkinlaista paneutumista tarinaan ja näyttelijätkin ovat ihan kelvollisia ettei katselukokemus ole ainakaan negatiivinen. En nyt mene ylistämään tätä, mutta varsinkin se miten Cry_Wolf uskottelee First Bloodin tavoin olevansa ruumismäärältä suurempi kuin onkaan ja se miten osa tapahtumista on totta ja osa lavastusta on aika hyvin nidottu yhteen jotta ei aina voi oikein olla varma miten asiat todellisuudessa, ovat ne sellaisia valopilkkuja jotka ansaitsevat peukutusta. Ilmeisesti lopputulokselle oli eduksi se kuinka se K18-luokitusta karttaakseen elokuva koki leikkauksia ja mahdollisesti siten muuttui liiallisesta puukkohipasta enemmänkin Aprillipäivä-elokuvan kaltaiseksi näet/kuulet/luulet väärin-kauhisteluksi.

Sääli että viime minuuteilla oli pitänyt koettaa olla ekstranokkela ja tehdä siksi ylimääräinen yllätyskäänne joka haluaa selittää kaiken edellisen ja tekeekin sen ikävästi rautalangasta vääntäen, kun ei sille ollut todellista tarvetta. Ei sillä ole enää siinä vaiheessa väliä. Ei se kyllä elokuvaa pilaa siten miten sitä edellinen yleiseen hahmojen tietoisuuteen jätetty paljastus Bon Jovin osallisuudesta oli tehdä. Siihen jättäminen olisi pudottanut elokuvan pisteitä.

Ei kakempaa, eikä nyt puhuta Tom of Finlandista.

Tähdet: ***

torstai 18. lokakuuta 2018

The Wicked (2013)

Pikkutyttö pelkää pimeässä vaanivaa lapsia syövää noitaa, mutta äiti lohduttaa että hölmö muksu, ei sellaisia olekaan ja sitten valoefekti syö lapsen. Tämä tietenkin synnyttää pikkukaupungin asukkaissa pelkoa lapsimurhaajakidnappaajasta, joskaan ei yliluonnollisesta sellaisesta, mutta sen seurauksena nuoret ovat normaalia tarkemman vahdinnan alla. Se tietenkin kiukuttaa koulun k*sipäätyttöä, hänen k*sipääpoikaystäväänsä ja heidän k*sipääkaveriaan joka haluaisi kutsua koulun uuden k*sipäätytön bileisiin. Onko kaupungin vesijohtovedessä jotain liian keltaista ja miksi kaikki nuoret vaikuttavat täyttäneen sillä päänsä. Katsokaas kun edellisten vastapainoksi toisen k*sipääpojan pikkuveli on hänkin aikalailla samanlainen, kuten on myös hänen kenties tyttöystäväksi laskettava neitokainenkin ja he ovat ne tämän tarinan hyvät tyypit joiden soisi jäävän eloon.
Apulaisheriffi on k*sipää, hänen kollegansa samaten, että hieman kuten Friday the 13th-leffojan kanssa on aika vaikea tuntea sympatiaa elokuvan hahmoja kohtaan kun jokainen kulkee sysytäkin tapa minut-lappu otsaansa teipattuna. Joten tässä vaiheessa kannatan metsänoidan joukkuetta.
No kuitenkin, tottakai nuoret rikkovat kotiarestejaan ja lähtevät keskelle metsää sijaitsevalle ns. noitatalolle dokaamaan ja vaikka te ette sinä tästä näekään niin ihan äsken joku metsänvartija joutui siellä minkäliekarvakaden tappamaksi, joskaan en usko sen olleen edesmennyt Robin Williams, mutta varmaa on että kohta teinit menettävät raajojaan.

Hmm, siis on noita, metsä ja opiskelijoita. The Wicked on siis aivan selvästi Blair Witch Project. Tai siis näin ainakin suomidvd:n kansiteksteistä vastaava uskoo sillä sen ohella, että takakannessa mainitaan elokuva olevan "kuin The Blair Witch Project" niin se on myös "Blair Witch Projectin hengenheimolainen" ja juonikuviossakin kerrotaan, että teinit päättävät "selvittää piileskeleekö heidän kotikaupunkiaan ympäröivässä metsässä huhuttu noita".
Sori, mutta ei. Pelkkä tietoisuus noidasta metsässä ja sinne menevistä ihmisistä ei tee elokuvasta Blair Witchin kaltaista taikka edes samaan heimoon kuuluvaa, koska sen perusteella joka ainoa leffa jossa käytetään vastaavaa teemaa on saanut innoituksensa sieltä ja nämä nuoret kyllä tuntevat paikallisen noitalegenda, mutta eivät mene metsään selvittämään onko hän oikeasti olemassa vaan ihan yksinkertaisesti vetämään kännit ja naimaan. En tiedä teistä, mutta kun elokuva vielä pitkälti on toteutettukin siten, että vedetään kuvaan metelöiden äkkisäikäytyksiä ja mörökölli näkyy vähän väliä vaanimassa teinejä niin kyllä ne lähimmät esikuvat löytyvät kultaisen kasarin slasherbuumista kuin found footagen trendikkääksi tehneestä elokuvasta. Hitto, tässä ei ole edes huojuvaa käsivarakuvausta viitttaamassa Blairiin, ellei kyseessä sitten ole Tony. Kyllä The Wicked on yksinkertaisesti perusteinikauhistelu jossa naamioitu tappaja tappaa, simple as ripuli. Joskin sen tappamisen onnistumisprosentti jää kauaksi kollegoistaan.

Sinänsä kyseessä ei ole yhtään sen surkeampi ilmestys kuin mikä tahansa muukaan rutiini B-pöllöily ja mietenkin, että vaikka elokuvan saama negatiivinen kritiikki onkin varsin ymmärrettävää koska ei se kovin kummoinen ole, niin onkohan tätä markkinoitu kotimaassaankin Blair Witch-konnotaatioilla sillä se ei varmastikaan auttanut arvostuksen suhteen. Tosin sen voisi ottaa jopa plussana sillä paljastuminen muunlaiseksi elokuvaksi on käytännössä sen vähäisiä vähänkin yllättäviä tekijöitä, että ainakin minä olin hyvilläni sen suhteen ettei kyseessä ollutkaan apinointi. Tai no, ei ainakaan sen suhteen mitä annettiin ymmärtää.
Joskin samalla tavalla ongelmallinen "yllätys" elokuvasta pitämiselle saattoi olla myös se, että alkupuolella varsin ahkerasti osoitetaan ettei käytännössä kukaan elokuvan teineistä (tai aikuisista) ole ihminen josta olisi syytä pitää ja jolla olisi muuta merkitystä kuin olla seuraava uhri joka saa talikon tai vastaavan päähänsä, mutta sitten kuitenkin jossain 50 minuutin kohdalla kun he huomaavat kauhutarinoiden (muidenkin kuin Hymy-lehden) olevan totta niin kaikki ovatkin yks kaks ihan kivoja tyyppejä tästä eteenpäin. Pitävät toisistaan huolta ja muuta sellaista. Yksikään teinik*sipäistä ei enää olekaan sellainen. Tämä muutos ehkä ärsyttää siten, että The Wicked liian ponnekkaasti johdatti harhaan olematta kuitenkaan minkään todellisen yllätyskäänteen reitillä vaan pikemminkin tehden sen vahingossa koska se nyt vaan kuuluu lajityypin perusteisiin tehdä bilettävistä teineistä ärsyttäviä, mutta jokainen tuntuu esiintyvän luontevammin vasta sen pohjustuksen jälkeen ettei siihen edeltävään kliseeseen olisi pitänyt laisinkaan turvautua. Tämä aloitustapa luo odotukset perusslasherista ruumismäärineen ja niiden tapahtuminen on yleensä se lajityypin suola samaan tapaan kuin Michael Bayn elokuvissa suuret tehostemyllytykset ja Friedberg/Seltzer-tuotannoissa p*skalla istuminen ja sitten kas kummaa, The Wickedissa ei lopulta olekaan ikäviä ihmisiä joiden toivoisi kokevan ruman kohtalon ja ruumiiden yhteissummakin jää minimaaliseksi. Varmasti osa syynsä on ollut budjetin pienuudella joka ei sallinut enempää määrää veritehosteita, tms. ja siksi niitä ei pahemmin ole (poislukien jatkuvasti toistettu puff! katoan savuna ilmaan-efekti), mutta varmasti on haluttu olevan koska meteli on kuitenkin aika kova ja rakenne suurimmaksi osaksi kuluneen käytetty. Kyseessä on siis elokuva joka lupailee jotain, mutta ei pidä sanoistaan kiinni. Edes se alussa nähty pikkutyttö ei kuole.

Näytteleminen on keskinkertaista, joskin miellyttävämmin aitoa siinä vaiheessa kun esiintyjät saavat olla enemmän ns. omia itsejään. Pelottelut rutiininomaisia, tehosteet ja visuaalisuus tyypillistä halpatuotannolle ja tarinallinen pohja lienee haettu väitettyjen vertailukohtien sijaan klassisesta Hannu ja Kerttu-sadusta, sillä samaan tapaan noita nappaa kotiinsa lapsia lihottaakseen heidät ja sitten syödäkseen (siksi se alun pikkutyttökin oli vielä elossa, hän kun oli slow cookingin uhri).

Liian pitkä omaksi hyväkseen, mutta ei täyttä sontaa, vain aika lähellä sitä.

Kun takakannessa vieläpä lukee, että ihan "kuin Tiedän mitä teit viime kesänä" niin tietää, että näitä nimiä heiteltiin esille ainoastaan koska voitiin ei siksi että niillä olisi oikeasti yhtään mitään tekemistä sisällön kanssa.

Tähdet: **

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Ghostquake (Haunted High, 2012)

Pienen kaupungin lukion historianopettaja Myers (Ricky Wayne) on hieman liiankin kiinnostunut okkultismista, satanismista ja aika varmasti myös raakasuklaasta, joten häntä kiinnostaa myös noitien sukua oleva opiskelijapoika Quentin (Jonathan Baron) jolla on vaarinperintönä pentagrammein koristeltuja kultahelyjä. Tämä Myersin pakkomielle tietenkin johtaa siihen, että hän junailee yhden kultakoruista itselleen ja tulee herättäneeksi koulun entisen rehtorin, Quentinin isoisän eli yliluonnollisen satanistikulttijohtajanoita Algerin (MC. Gainey). Demonirehtori ottaa valtaansa joitakin koulun henkilökunnasta ja lukitsee portit jättäen sisään joitakin opiskelijoita jotka edustavat peruskauraa sieltä bitchistä bullyyn ja lihavasta tisseihin. Niin ja onhan siellä vielä muutama opettaja tai muu taloon kuuluva henkilö ja heistä merkittävin on demonisotaan vuosia valmistautunut huoltomies Ortiz (Danny Trejo), joka muuten ei sitten yhtään ole demonisotaan valmistautunut.

Ghostquaken yhtä sivuosista tähdittää youtubesta tuttu Coolduder ja aikoinaan katsoin runsaastikin hänen vlogmaisia videoitaan joissa puhui perusroskaa maailman masentuneimman oloisan kaverinsa kanssa, mutta hänen näyteltyjä sketsivideoitaan välttelin kuin ruttoa sillä niiden perusteella hän oli surkeimmista surkein esiintyjä. Tämä elokuva ei ainakaan muuta sitä käsitystä. Samalla mainitsen, että hänen ns. elokuva-arvostelunsa olivat varsin samanlaisia, mutta siltikin oli jotain kiehtovaa katsella niitä kaupunki- ja leffateatterikierrosvideoita jonkinlaisen lapsenomaisen sinisilmäisyyden ja yksinkertaisuuden vuoksi, ja itsekin lähetin hänelle pari elokuvaa valikoimaansa kasvattamaan (Rölli ja Klassikko).  Pääsipä mies yhden ns. sarjakuvanikin tähdeksi.
Ei Coolduder ole mitenkään merkittävässä osassa Ghostquakea ja tosiaan on varsin huono näyttelijä, mutta kyseessä on elokuva nimeltä Ghostquake joten eipä se muutenkaan lahjakkuudella taikka laadukkuudella häikäise, siispä otetaan irti se vähän mitä saadaan. Ghostquakella nimittäin on hyvin vähäisesti annettavanaan ja se alkaa jo nimestä joka kuvaa varsin huonosti sisältöä. Toki elokuvassa on pari pienimuotoista järistystä, mutta hei, eikö tuo nimi annakin mielikuvan jostain haihurrikaanin kaltaisesta ilmiöstä jossa tässä tapauksessa aaveita pukkaa esiin mielinmäärin ja nimenomaan maanjäristyksen myötä. Ei, tässä on vain se seinästä ennen mitään järistystä esiin tullut eläväkuollut demonirehtori ja sitten ovat ne pari hänen kiroamaansa neitosta, mutta ei mitään sellaista fantsua shittiä jota todellisuudessa kaipasi. Haunted High on siis osuvampi nimi, vaikka vielä tarkemmin maaliinsa se osuisi jos olisi Haunted Low.
Kyseessä on perinteinen kauhistelu jossa joukko ihmisiä on loukossa jossain ja yksi kerrallaan heidät tapetaan. Nämä tietenkin kummitteluteeman mukaisesti, joten esineet liikkuvat, kuvajainen ilmestyy ja sen sellaista. Mielenkiintoisinta on se ettei ennakkomerkeistä huolimatta kyseessä ole Asylumin tuotantoa (joskin kylläkin SYFY:n elokuva) ja Ghostquake lienee tehty nuorempaa yleisöä ajatellen. Ei siis niinkään leikatan esimerkiksi gorea pois vaan ihan tarkoituksella toteutetun siten ettei mitään pahaa oikeasti näytetä ja puhekin pidetään sopivasti kiroilusta vapaana, joten your mother sucks cocks in hellit ovat kaukana poissa, paljas pinta/seksi on vain mielessä ja kun pää räjähtää on se vain varjokuva josta siitäkin kamera siirtyy pois kun kriittisin hetki koittaa. Ghostquake on siis enemmänkin jakso Pelottaako-sarjasta kuin jokin Kolmetoista aavetta.
Uskon aidosti tekijöiden aikeena ollut tehdä tästä varhaisiltapäivään sopivan nuorisokauhuelokuvan, mutta en laisinkaan usko heidän tietäneen miten sellainen tulisi tehdä. Mukana on pari liian groteskia veristä maskeerausta, muutama vahingolta kuulostava kirosana esitettynä sellaisella sävyllä, että kohta tulee tulta ja tulikiveä enemmänkin, ja muutenkin pinnan alta pääsee pilkistämään sellaisia hetkiä jotka kuuluvat huonoon, mutta selvästi vanhemmille tarkoitettuun kauhuelokuvaan joka pistää kaiken toivonsa verilettuihin. Joten lopputulos on kuin trendikäs nykyhetkeen sijoittuva teinikomedia tositv-tähdestä, jonka kirjoittajana on 80v-pappa lankkaamassa valkoista miestä mustaksi koska alkamaisillaan on Souvareiden show.
Joskin sama se mitä kukakin on halunnut Ghostquaken olevan, se on kömpelö, ruma ja pitkästyttävä teinikauhuelokuva jossa on Danny Trejo sekä MC Gainey vetämässä kaltaiseni katsojat seuraansa.

Tähdet: *