maanantai 31. toukokuuta 2010

Space Truckers (1996)

Edesmenneen Dennis Hopperin kunniaksi pyhitän tämän kuluvan viikon kyseiselle puhtaan energian ilmentymälle. Siispä kaikki tällä viikolla tässä blogissa esiteltävät elokuvat ovat sellaisia joissa Hopper joko näyttelee, tai on ohjannut sen/ne.
Tätä kohtaa kirjoittaessani en ole vielä päättänyt mitkä Hopperin elokuvat päätyvät blogiini ja koska niitä tulee esitteille maksimissaan (ehkä) sen seitsemän, mutta koska herran elokuvia on enemmän, tulevat ne valituksi sattumanvaraisesti.

Ensimmäinen elokuva saa luvan olla Stuart Gordonin Space Truckers.


Gordonin tunnetuin ja kenties paras ohjaustyö on vuoden 1985 Re-Animator, joka onkin aivan vallan mainio kauhukomedia.
Surkeimmillaan Gordon on suoltanut maailmaan vitsauksen nimeltä Dagon ja kyseessä on niin huono elokuva että sitä katsoessa vannoo sen olevan huonoin elokuva koskaan.
Siispä mitenkään tasalaatuiseksi ei voi ohjaajan uraa kutsua.
Space Truckers onneksi kallistuu enemmän sinne Re-Animatorin suuntaan siinä suhteessa että tämäkin elokuva on hyvin hauska ja viihdyttävä. Vaikka valitettavasti Space Truckers taisikin jäädä enimmäkseen huomioitta ja valtaosa sen nähneistä ei tainnut suuremmin näuttia näkemästään. Ainakaan ns. oikeat kriitikot eivät hyppineet innosta ilmaan.
Mutta mitäpä me muiden arvioista välitämme.


Todettakoon tosin että aivot joutuu jättämään narikkaan tämän elokuvan ajaksi, sillä muutoin voi sulake tai kaksi kärähtää.


Tritonilla, Neptunuksen suurimmalla kuulla testataan tohtori Nabelin (Charles Dance) Yhtiölle suunnittelemaa uutta taisteluandroidia joka vaikuttaa pysäyttämättömältä. Siispä huippuunsa koulutetuista sotilaista jää jäljellä vain höyryävät kasat sisälmyksiä kun tämä taisteludroidi (joka näyttää ihan joltain kyberneettiseltä ninjalta) syöksee silmistään hiukkassäteitä. Onneksi Nabelilla on kaukosäädin jolla tämän droidin voi pysäyttää. Pahaksi onneksi Nabelin pomo, Saggs (Shane Rimmer) on sitä mieltä että kaikki projektista tietävät tulee eliminoida, tohtori Nabel mukaanlukien. Siispä Saggs käyttää taisteludroidia Nabelin tuhoamiseen.
Kun yksi näistä taisteludroideista pystyy pistämään hengiltä kymmenittäin huippukoulutettuja sotilaita ja läpäisemään ilmeisesti minkä tahansa esteen, niin mitenköhän hyödyllisiä loput 4999 kappaletta jo valmistuneista androideista ovat.
Siirrymme avaruuden syövereihin.
John Canyon (Dennis Hopper) on avaruuden rekkakuski. Siis ihan oikeasti. Hän lentää rekkaa muistuttavaa avaruusalusta freelancerina ja on tuomassa nelikulmaisia Marsilaisia sikoja Inter Porkille joka kuuluu Yhtiön alaisuuteen. John on niitä harvoja oman aluksensa omistavia rekkakuskeja joiden ei ole tarvinnut siirtyä kaiken omistavan Yhtiön alaisuuteen. Yksityisenä toimiminen tarkoittaa myös että Johnille ei ole suuremmin töitä tarjolla.
Saavuttuaan avaruusasemalle John saa huomata ettei Inter Pork suostu maksamaan sovittua summaa, joten John ajautuu riitaan heidän kanssaan eikä suostu luovuttamaan sikoja.
Asemalla John käy tapaamassa ihastustaan, ravintolassa työkentelevää Cindyä (Debi Mazar) joka on huolissaan äitinsä puolesta joka on Maapallolla odottamassa vuoroaan johonkin leikkaukseen. Cindy haluaisi lähteä Maahan äitiään tapaamaan, mutta hänellä ei ole varaa lippuihin. John ehdottaa Cindylle että hän voisi viedä neidin Maapallolle jos hän suostuisi menemään naimisiin Johnin kanssa. Cindy ei ota asiaa vakavasti ja vitsaillen suostuu.
Johnilla on kuitenkin kilpakumppani vikittelemässä Cindyä. Nuori rekkakuskin uraansa aloitteleva Mike (Stephen Dorff) on myös kiinnostunut Cindystä ja jotta se ei riittäisi niin Inter Pork palkkaa Miken kuljettamaan Johnin siat määränpäähänsä. John ei siis suuremmin pidä Mikesta, mutta Mike pitää Johnista.
Asemalla sattuu kapakkatappelu jonka seurauksena Inter Porkin aluepäällikkö tulee imaistuksi avaruuden tyhjiöön. Koska kaikki tietävät Johnilla olleen kiistaa Inter Porkin kanssa, päättää John poistua paikalta. Mike erehtyi auttamaan Johnia tappelussa Inter Porkin miehiä vastaan, joten siihen päättyi Miken uran Yhtiössä.
John tarvitsee rahaa, Mike tarvitsee töitä ja Cindy haluaa Maapallolle Tässä avuksi tulee avaruusaseman mustaa pörssiä pyörittävä Herra Zesty (Birdy Sweeney [Birdy Sweeney?]) joka tarjoaa Johnille tehtävän kuljettaa 5000 seksinukkea Maahan. Toimeksiantaja on valmis maksamaan viisinkertaisesti normaalin palkkion verran, kunhan asia hoidetaan ajoissa ja salaa. Hetkinen, 5000? Hmm,,, mitäköhän lastina oikeasti on?
Siispä John, Mike ja Cindy ottavat tehtävän vastaan ja lähtevät kuljettamaan salaperäisiä kontteja.
Matkalla ystävyksemme törmäävät meteroriittipilveen ja avaruusrekka vaurioituu aiheuttaen aluksen sisäisen lämmön nousua.
Johnin tutkiessa avaruuspuvussaan vaurioita, saa hän huomata konttien olevan suojattuja jonkinlaisilla laseraseilla. Samaan aikaan Cindy ja Mike hässivät, vaikka Cindy tunteekin hieman syyllisyyttä luvattuaan aiemmin naida Johnin. Lupaus on lupaus.
Koska John ei saanut korjattua alusta jatkaa aluksen lämpötila nousuaan ja lopulta se tulisi polttamaan Johnin ja kumppanit hengiltä. Ratkaisu? Otetaan kylmät oluet.
Yllättäen Johnin rekka tulee avaruuspiraattien kaappaamaksi. Kyseessä on pahamainen kapteeni Macanudo (Charles Dance) joka miehineen tuhoaa innolla erityisesti Yhtiön aluksia, mutta kaikki muutkin kelpaavat ryöstöjen, raiskausten ja murhaamisen kohteiksi.
Kapteeni Macanudo on tilanteeseen sopivasti yksikätinen, yksijalkainen ja yksisilmäinen. Onneksi tässä tulevaisuuden maailmassa vajavaisuudet voi korvata robotiikalla, joten perinteinen puujalka on metallia ja näin pois päin.
John, Mike ja Cindy välttävät varman kuoleman kun Cindy päättää tarjota seksiaktia kapteeni Macanudolle, joka ottaakin tarjouksen ilolla vastaan. Macanudon mekaaninen valoisa penis ei kuitenkaan herätä Cindyssä innostusta, etenkään kun Macanudo ei meinaa saada sitä käyntiin vaikka kun vetelee käynnistysnarusta.
Toisaalla Macanudon miehet koettavat saada avatuksi Johnin lastia, mutta konttien laserpuolustus pistää murtautujia hengiltä.
Cindy nykäisee pari Macanudon letkua irti ja naamioituu Macanudoksi aikomuksenaan pelastaa John ja Mike. Se jää vain yritykseksi sillä Macanudo ehtii korjata itsensä ennen Cindyn suunnitelman toteutumista.
Macanudon miehet saavat viimein yhden konteista avatuksi ja sisältä paljastuu niitä aiemmin tavattuja taisteludroideja. Macanudo, joka siis tietenkin on sama henkilö kuin aiemmin kuolleeksi luultu droidien suunnittelija tohtori Nabel, on hyvn iloinen saadessaan taas käsiinsä luomuksensa. Hieman uudelleenohjelmointia ja Macanudo/Nabel voisi valloittaa Maapallon ja muut planeetat, mutta ennenkaikkea kostaa Saggsille.
Ikävä vain että kontin avaaminen aiheuttaa droidien aktivoitumisen ja kohta Macanudo/Nabel saa taas kunnian olla luomuksensa uhri. Pian kaikki Macanudon miehet ovat pistetty hengiltä ja Macanudon alus tuhottu. Kaaoksen turvin John, Mike ja Cindy pääsevät karkuun Johnin rekalla. Rekan perässä vain sattuu vielä olemaan joukko kontteja, joiden sisällä on joukko geneettisesti muunneltuja superandroidininjoja, joten se voi osoittautua haitalliseksi ystävysten hengelle. Pikkuhiljaa käynnistyvät androidit aikovat pistää ihmiset hengiltä, mutta onneksi aluksella on myös Macanudon jäännökset ja Macanudo antaa ennen kuolemaansa ystävyksillemme mahdollisuuden voittaa droidit ja se mahdollisuus on kaukosäädin jonka Mike hukkaa avaruuden syvyyksin. Voittamattomat androidit eivät olekaan aivan niin voittamattomia, vaan pari niistä saadaan tuhottua jäädyttämällä ja iskemällä jonkinlainen mikroaaltouuni päähän.
Alus lähestyy Maata ja John päättää estää droidien pääsyn Maahan räjäyttämällä kontit irti ja antamalla ilmakehän polttaa lastin tuhkaksi. Siispä annetaan ensin siunaus Miken ja Cindyn suhteelle, käsketään heidän poistua pelastuskapselilla ja sitten kärvennytään matkalla Maahan.
Cindy ja Mike laskeutuvat turvassa Maahan ja näkevät kuinka Johnin alus räjähtää ilmassa.
Hetki surraan Johnin kuolemaa, kunnes huomataan että John pelastuikin hyppäämällä laskuvarjolla turvaan. Öö, okei.
Sitten vuorossa onkin uutislähetys jossa todetaan kuinka: ”Kaksi avaruuden rekkakuskia ja tarjoilijatar ovat pelastaneet maapallon ulkoavaruudesta tulevalta hyökkäykseltä.”
Cindyn äitikin selviää leikkauksesta ja John saa huomata Cindyn äidin, Carolin (Barbara Crampton) olevan tyhmä kuin saapas, mutta nuori ja kaunis. Ai niin, Carol oli viettänyt viimeiset 20 vuotta syväjäässä.
Presidentti saapuu tapaamaan sankareita ja presidentti on kukas muu kuin Saggs.
Koska John ja ystävykset tietävät mikä mies Saggs tosiasiassa on, ovat he tietenkin kiukkuisia hänelle. Saggs yrittää ostaa ystävysten hiljaisuuden lahjoittamalla Johnille uuden avaruusrekan ja antamalla salkullisen rahaa. Kukaan heistä ei kuitenkaan halua ottaa likaista rahaa vastaan, vaan salkku heitetään ikkunasta ulos. Ratkaisu oli oikea sillä salkussa on pommi jonka Saggs aikoo laukaista. Onneksi salkku lentää sopivasti Saggsin auton katolle kun pommi laukaistaan. Oho!
Lopputeksteissä soi Rednexia. Voi Luoja!


Space Truckers on rehellistä roskaa.

Mitä voikaan odottaa elokuvalta jonka ideana on että avaruuden rekkakuskit pelastavat Maan geneettisesti muunnelluilta superandroideilta?
Siispä elokuva on tehty kieli poskessa ja sen virheisiin on täten aika vaikea suhtautua ilkeästi. Mitä sitten jos jos painottomassa tilassa jokin ei leiju oikealla tavalla, kun juuri äsken näimme nelikulmaisia sikoja.


Tarina tuntuu jäävän hieman keskeneräiseksi. Aluksi painotetaan kuinka tehokkaita nämä taisteludroidit ovat ja sitten kun koko armeija niitä on heräämässä niin puh! kaikki kärventyvät ilmakehässä ja se on sillä ohi. Joten niiden uhkaavuus jää loppuratkaisun vuoksi vajavaiseksi.

Elokuvassa on joitakin aivan loistavia vitsejä, joihin roolihahot eivät reagoi aivan kuten siinä ei olisi mitään ihmeellistä. Tämä ZAZ-ryhmän tutuksi tekemä tehokeino näkyy parhaiten vitsissä joka on taatusti tarkoitettukin viittaukseksi ZAZ-porukan Hei Me Lennetään-elokuvaan. Eräässä kohtauksessa kapteeni Macanudo nimittäin ottaa aurinkolasit silmiltään ja paljastuu että aurinkolaseissa olikin vain yksi linssi, toisen ollessa Macunadon mekaaninen silmä.
Toinen mielestäni erittäin nautinnollinen vitsi oli sellainen josta en ole edes varma oliko sitä tarkoitettu vitsiksi. Johnin laittaessa avaruuskypärän päähänsä, on hänellä edelleen myös päässään koko elokuvan ajan käyttämänsä lippis.
Kaikki elokuvan vitsit eivät tietenkään ole näin hienovaraisia, vaan osa on sen verran vulgaareja, että niitä voisi kutsua sumeilematta mauttomiksi.
Aiemmin mainittu kieli poskessa-mentaliteetti kuitenkin pitää Space Truckersin kokonaisuuden sen verran kevyenä, että elokuvan mauttomatkaan vitsit eivät rupea vaivaamaan.


Näyttelijät eivät yllä yliluonnollisiin suorituksiin, mutta kukin tekee varsin hyvää työtä. Valtaosa esittää roolinsa vakavissaan, joka on itse asiassa toimiva ratkaisu, sillä se vain korostaa elokuvan huvittavia puolia mutta ei tee niistä naurettavia sen vuoksi että näyttelijät koettaisivat olla väkisin hauskoja.
Ainoa rasittava näyttelijä on Carolia esittävä Barbara Crampton, joka oli lyhyestä osuudestaan huolimatta uskomattoman ärsyttävä pissis. Tosin hänen roolinsa oli niin lyhyt että sen perusteella on vaikea sanoa onko hän aina yhtä ärsyttävä vikisijä, vai oliko tämä vain tällä kertaa tarkoituksellista. Ja koska hahmo esiintyy niin lyhyesti, niin en tiedä oliko hahmon tarkoitus olla ääliö. Carol-hahmon olisi kyllä voinut rauhassa poistaa elokuvasta ilman että se olisi vaikuttanut kokonaisuuteen.


Pidin siitä kuinka elokuvan rekkakuskit näyttivät rekkakuskeilta ja vaikka elokuva sijoittui muutoin perinteiseen scifistiseen miljööseen, niin musiikkiraidalla soi kantria, vaatetuksissa oli maanläheisyyttä ja muutoinkin kuvaan oli istutettu sellaisia seikkoja joita yhdistämme johonkin huoltoasemakulttuuriin. Sitten kuitenkin samalla siellä mukana olivat nämä futuristiset taisteludroidit, puhumattakaan Macanudon miesten Mad Max-lookista. Joten elokuva on sekoitus kaikenlaisia erilaisia elementtejä, mutta onneksi ne eivät ole mitään päälle tulevia vaan sisältöönsä nähden yllättävänkin hillittyjä.
Niin ja ne taisteludroidit ovat pirun cooleja.


Space Truckers on samanlaista B-elokuvaa, sarjakuvamaista roskaa kuin vaikkapa Cherry 2000, Buckaroo Banzai, Rocky Horror ja Barbarella. Ei siitä voi olla pitämättä.


Tähdet: ***
Space Truckers

...NOIR

sunnuntai 30. toukokuuta 2010

Dennis Hopper

Eilen saimme kuulla Dennis Hopperin siirtyneen täältä iäisyyteen ja vaikka Hopperin syöpäuutisoinnin vuoksi hänen kuolemansa saattoi olla odotettavissa eikä siten yllätyksellinen, niin en liene ainoa joka oikeasti yllättyi ja järkyttyi eilisestä uutisesta. Jopa siinä määrin ettei yöllä tullut nukkumisesta mitään kun vain muistelin elokuvia ja rooleja joissa Hopper pääsi loistamaan.

Dennis Hopper vaikutti olevan puhdasta energiaa. Vaikka viime vuoden puolella paljastui Hopperin sairastaneen eturauhassyöpää joka nopeasti kuihdutti hänen fyysisen kuntonsa, niin vielä kuluvan vuoden maaliskuussa hänen saadessaan tähtensä Hollywood Walk of Famelle, tuntui hän olevan niin täynnä elämää että aivan kuin mikään este ei olisi liian korkea hänen ylitettäväkseen. Mies vaikutti siltä kuin hän voisi ohuesta varrestaan huolimatta edelleen murskata tiiliskiviä paljain käsin, valloittaa kansakuntia ja syödä planeettoja. Ja sellaiselta Dennis Hopper on vaikuttanut aina.

Hopperin energisyys tuntui vuotavan hänestä läpi silloinkin kun hän esitti elokuvissa rauhallista ja hiljaista roolia. Aivan kuin mies olisi ollut täynnä tulenarkaa materiaalia jonka vain odotti roihahtavan liekkeihin minä hetkenä hyvänsä. Se voima teki Hopperista merkittävän ja muistettavan näyttelijän.
Toki Hopper teki urallaan huonoja elokuvia, joskus jopa umpisurkeita, mutta kuinka usein hän itse oli huono niissä? Ehkä hänen pitkän uransa aikana eteen sattui huonoja päiviä jotka heijastuivat huonoina roolisuorituksina, mutta tätä tapahtui äärimmäisen harvoin. Hopper kuului niihin näyttelijöihin jotka tekivät suoranaisesti paskoistakin elokuvista katselun kestäviä. Hän nosti elokuvan tasoa, laatua, arvokkuutta.
Elokuva saattoi olla huono, Hopper ei.

Parhaiten Dennis Hopper on jäänyt mieliin kenties eräänlaisten arvaamattomien ihmistornadorooliensa kautta. Blue Velvet, Ilmestyskirja Nyt, Texas Chain Saw Massacre 2, Speed.

Mutta samanlaista voimaa hän sai tuotua esille myös elokuvissa kuten True Romance, Basquiat ja Taistelukala jossa kussakin hän oli ns. tavallinen ihminen. Rauhallinen, tunteellinen, elävä.
Hänen uraltaan voisi listata vaikka kuinka monta loistavaa elokuvaa ja roolia, joten valinnanvaraa riittää.
Eikä tietenkään saa sivuuttaa hänen ansioitaan ohjaajana. Vaikka en nyt aivan samaa mieltä olekaan Easy Riderin erinomaisuuden suhteen kuten miten se yleisesti nähdään, niin sen kulttiarvoa on minunkin vaikea sivuuttaa.
Itselleni tärkeämpänä Hopper ohjasi jengikuvauksen nimeltä Colors ja se oli niin onnistunut ettei muuta tarvittaisikaan, mutta sitten hän vielä todisti elokuvallaan The Hot Spot että Don Johnsonissa olisi ainesta muuhunkin kuin vain Miami Vicen keulakuvaksi.

Hopperin ura oli pitkä, mutta silti valitettavan lyhyt.

Olisin mieluusti nähnyt hänet vielä monessa uudessa elokuvassa, mutta onneksi hänen elokuvahistoriansa on niin pitkä että niilläkin pärjää hetken.

En usko että kukaan voisi korvata Dennis Hopperia, enkä näe syytä siihen miksi kenenkään tulisi edes yrittää sitä.

Minulle Dennis Hopper on jäänyt mieleen luonnonvoimana joka kerran päästyään ajatuksiin, pysyy siellä.

"I am just a middle-class farm boy from Dodge City and my grandparents were wheat farmers. I thought painting, acting, directing and photography was all part of being an artist. I have made my money that way. And I have had some fun. It's not been a bad life."

-Dennis Hopper

Dennis Hopper 1936 - 2010.

perjantai 28. toukokuuta 2010

Metropia (2009)

Vuonna 2024 eurooppa on yhdistetty yhteisellä metrojärjestelmällä. Tämä on johtanut Orwellmaiseen dystopiaan jossa kopioidaan ahkerasti Brazilia, Charlie Kaufmanina ja kuvitellaan Chris Cunninghamin olevan ohjaksissa.
Seuraamme uskomattoman ärsyttävää pallopäätä, Mobyn näköistä Rogeria kun hän kuuntelee ärsyttävää ääntä päässään ja käyttää mielenhallintashampoota.
Kaikki on koko ajan harmaata ja sumuista, aivan kuin tekijät koettaisivat Sky Captainin tapaan piilotella animaation kömpelyyttä.
Moby puuduttaa katsojaa jatkuvalla vinkumisella ja korvaa loppuajan olemalla niin uskomattoman löysä että siinä ei edes purkillinen viagraa koveta.
Sitten koetetaan laukaista jokin elektromagneettinen pulssi ja sillä vapauttaa kansa mielenhallintashampoosta.

Lopulta Moby saa huomata että häntä käytetään muutoinkin hyväksi kuin vain shampoon avulla.

South Park kohtaa Itsevaltiaat aivan helvetin tylsässä antiutopiakuvauksessa jossa ei oikeasti jaksa välittää päähenkilöstä ja oikein toivoo että valtion tyrannit tekisivät hänelle saman kuin Nicholsonille hahmolle Käenpesässä.

Ihailen yritystä tehdä eräänlaista hyperrealistista animaatiota joka on samalla uskottava että epäuskottava, mutta miksi siitä animaatiosta piti tehdä näin ilmeetöntä ja nykivää.
Hahmojen design on helvetin rumaa ja vaikka värittömyys sopii tämänkaltaisiin tarinoihin, niin kuvan päällä oleva eräänalainen kalvo on v***n huono ratkaisu.

Tarina on todella pinnallista kopiointia kaikista 1984-tapaisista tarinoista, mutta yhtikäs mitään uutta ei ole vaivauduttu keksimään ja se vanhakin saadaan uskomatonta kyllä, vaikuttamaan tylsältä.

Ääninäyttelykään ei toimi.
Äänet esitetään kaikki niin monotonisesti että Aki Kaurismäelle tulee kiire jos hän aikoo tavoittaa tämän elokuvan apatian.

Elokuvan tarina ei ole kiinnosta, animaatio on hölmön näköistä, hahmot vieraannuttavia ja kokonaisuus saa minut arvostamaan Avataria.
Kaikkein ikävintä on että Metropia tuntui kantta tarkkailemalta täydelliseltä lajityyppinsä edustajalta, eikä täydelliseltä kuralta jollaiseksi se lähes osoittautuu.

Tarkistin ainakin viidesti koneen laskurista kuinka paljon elokuvaa on jäljellä. 82 minuuttisen elokuvan kohdalla se ei ole hyväksi.

Musiikki on todella onnistunutta.

Tähdet: *
Metropia

...NOIR

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Small Soldiers (1998)

Joskus kun katselen Gremlinsiä, niin mietin että miksiköhän sille ei ole vieläkään ilmestynyt kolmatta osaa.
Ehkä se on parempikin, sillä nykymeiningillä saisimme Aliens Vs. Predator kolmosen.

Mutta eihän kolmatta Gremlinsiä tarvitakaan, kun sellainenhan löytyy jo Small Soldiersin muodossa. Ohjaajakin on sama tuttu Joe Dante.


Alunperin elokuvien samanlaisuus sai minut hieman hyljeksimään Small Soldiersia, koska tämä tuntui liikaakin kopioivan Gremlinsiä ja vesittävän sitä. Nyt vuosien tauon jälkeen Small Soldiers tuntuu jokseekin onnistuneemmalta ja vaikka elokuva tuntuu edelleen hieman liikaakin Gremlinsin toistolta, niin nyt se ei aiheuta yhtä paljon negatiivisuutta.


Asevalmistaja Globotech ostaa Heartland-leluvalmistajan ja edellisen kärsimätön johtaja Gil Mars (Denis Leary) vaatii että Heartlandin lelujen pitää olla yhtä eläväntuntuisia kuin niiden mainonnassa käytetyt animaatiot antavat ymmärtää. Lelujen pitää pystyä leikkimään takaisin.
Heartlandin lelusuunnittelijat Irwin (David Cross) ja Larry (Jay Mohr) saavat kireän deadlinen täydellisten lelujen suunnitteluun ja toteutukseen, mutta myös vapaan pääsyn kaikkeen mitä Globotech on kehittänyt. Niinpä Larryn Eliittikommandot ja Irwinin Gorgonit saavat päihinsä älyaseisiin suunnitellut huippuluokan mikrosirut. Näin sankareiksi tarkoitetut Eliittikommandot ja heidän vihollisikseen suunnitellut Gorgon-hirviöt muuntuvat leluista androideiksi. Oppimiseen sekä kykyjen maksimoimiseen suunnitellut mikrosirut tekevät Eliittikommandoista verenhimoisia Gorgonien tappajia, kun taas häviämään tarkoitetut Gorgonit ovat tahtomattaan pelkureita.
Isänsä lelukauppaa vahtiva Alan (Gregory Smith) saa käsiinsä erän näitä uusia sotaleluja ja koettaa myydä ne salaa pian ennen isänsä saapumista, sillä isä, Stuart (Kevin Dunn) ei halua kauppaansa mitään sota-aiheista. Lelukaupassa Alan tapaa myös naapurissaan asuvan tytön, Christyn (Kirsten Dunst) johon Alan tietenkin ihastuu. Toisaalla Stuart ei siedä naapuriaan, eli Christyn isää Philia (Phil Hartman), koska Phil teknologiainnostuksensa (tv:t, stereot, yms.) ansiosta edustaa Stuartille juuri sellaista porvarisikaa johon Stuart ei pysty samaistumaan.
Lelukaupassa ollessaan Alan aktivoi Eliittikommandojen johtajan, Chip Hazardin (äänenä Tommy Lee Jones) ja Gorgonien johtajan Archerin (äänenä Frank Langella) ja tulee tietämättään aloittaneeksi lelujen välisen sodan.

Archer päätyy Alanin kotiin jossa Alan saa huomata Archerin olevan elävä. Kun taas lelukaupassa oleva Hazard herättää muut kommandonsa ja johtaa heidät taisteluun samanaikaisesti heräävien Gorgonien kanssa.
Alan palaa lelukaupalle huomatakseen kaupan olevan tuhottu ja sekä Eliittikommando- että Gorgon-lelujen kadonneen.
Piiloutuneet Gorgonit löytyvät ja Archerin tavoin ovat nyt Alanin luona. Kun taas Gorgonien tuhoa kaavailevat kommandojoukot kehittelevät ja toteuttavat hyökkäyksiä Gorgonia ja niiden yhteistyökumppaneita vastaan. Seuraa joukko hyvinkin arvelluttavia ja väkivaltaisia kohtauksia joissa kommandot ovat lähes tappamassa kaikkia vastaantulevia ihmisiä päästäkseen Gorgonien kimppuun.
Gorgonit ovat siis ohjelmoituja häviämään ja niiden päähän asennetut mikrosirut vain vahvistavat tätä ohjelmointia. Gorgonit haluaisivat vain elää rauhassa, mutta Eliittikommandot eivät anna tähän mahdollisuutta. Ja jos joku erehtyy auttamaan Gorgoneja, ovat hekin kommandojen silmissä vihollisia.
Alan, jolla on maine jonkinlaisena häirikkönä koettaa saada isäänsä ja muita uskomaan että nyt tapahtuvat vandalisoinnit ja muut häiriötekijät ovat elävien lelujen aikaansaamia, mutta kukapa häntä uskoisi. Alanin puheet muuttuvat uskottavammiksi kun Hazard joukkoineen herättää Frankensteinmaisesti Christyn Wendy-nuket (vrt. Barbiet) ja lähettää nämä Christyn kimppuun.

Seuraa Gulliverin matkoja.
Alan ja Christy luulevat saaneensa poltettua kaikki Eliittikommandot hengiltä, mutta tietenkin Chip Hazard selviytyi tuhosta. Hazard käy lelukaupassa ja herättää kaikki varastossa olevat Eliittikommandot avukseen.
Christy perheineen päätyy Alanin perheen yhteyteen samaan tilaan kinastelemaan. Phil syyttää tietenkin kaikista ongelmista Alania. Sopivasti paikalle saapuvat Irwin ja Larry tapaamaan Alania, kertoakseen leluissa olevan mahdollisesti jotain vikaa.

Nyt viimein kaikille selviää lelujen elävien kirjoissa oleminen, sekä Eliittikommandojen sotahalukkuus kun Hazardin kasvaneet joukot hyökkäävät kohti ihmis- ja Gorgonjoukkoamme.
Seuraa naulapyssyllä ammuskelua, räjähdyksiä, tuhopolttoa ja psykologista sodankäyntiä Spice Girlsien tahtiin.

Irwin toteaa että elektromagneettinen pulssi saattaisi käräyttää lelujen mikropiirit ja sitä suunnitelmaa tulisi yrittää. Philin luota löyty elektroniikkaa vaikka kuinka, joten niiden avulla Irwinin suunnitelma olisi mahdollista toteuttaa.
Archer huomaa että hänen kykynsä oppia uutta kumoaa häviämiseen suunnitellun ohjelmoinnin ja Archer johtaa Gorgonit viimeinkin vastaiskuun, jatkuvan pakenemisen sijaan. Archer kohtaa Hazardin, mutta jää yritteliäisyydestään huolimatta häviölle. Onneksi Irwinin emp-isku toteutuu ajoissa ja näin ovat Eliittikommandot tuhottu.
Gil Mars saapuu lakimiehineen paikalle katsastamaan tuhoja ja korvaa kaiken syytämällä rahaa joka puolelle.
Alan huomaa Gorgonien selvinneen emp-iskusta näiden oltua ison satelliittilautasen suojissa. Joten se siitä.

Pahat ovat poissa, Alan ja ihmiset ovat turvassa ja Gorgonit voivat lähteä matkaan etsimään itselleen omaa paratiisiaan.

Small Soldiersin lopetus on aika valju. Ensin pitkin elokuvaa osoitetaan kuinka nämä lelut, koska ne ovat nimenomaan leluja, ovat korjattavissa helposti ja kuinka tämä mikrosiru tekee heistä tehokkaita sotilaita, niin sitten loppuun pistetään suureksi kasvava taistelu joka loppuu johonkin sekunnin kestävään sähköpulssiin jonka vuoksi lelut räjähtelevät ja se on sillä selvä. Sitten vielä selitetään että Gorgonit selviävät samaisesta sähköpulssista menemällä lautasantennin taakse suojaan. Ihan kuin tekijät olisivat unohtaneet kirjoittaa elokuvaan lopun innostuttuaan kaikista aiemmista mahdollisuuksista mitä lelut antoivat ja sitten kiiressä kuittaavat koko jutun yhdellä sanalla. Eli kyseessä on hieman samanlainen ratkaisu kuin jos elokuva lopetetaan toteamalla kaiken aiemmin tapahtuneen olleen vain unta.


Elokuvan juoni noudattaa aika suoraan samaa kaavaa kuin mitä näimme Gremlinsissä. Molemmissa elokuvissa päähenkilö on poika joka saa mukavan lelun/eläimen ja mukana on joukko vihamielisiä leluja/eläimiä jotka aiheuttavat kaaosta pikkukaupungissa. Sitten poika ja mukava lelu/lemmikki kiukuttelevat takaisin.

Small Soldiersin tapauksessa itse riiviöt on jaettu kahteen erilliseen ryhmään, jotka muistuttavat kovasti Gremlinsien kahta eri muotoa.
Eli Gorgonit ovat vinksahtaneita hysteerisiä sekopäitä kuten Gremlinsit (poislukien Gizmo [Jippu]) karvaisessa muodossaan, eli tuolloin aika harmittomia kömpelyksiä. Sitten kun tullaan siihen Gremlinsien hirviömalliin, niin ne ovat näitä täysin ilkeitä Eliittikommandoja.


Small Soldiersissa onkin viittauksia Gremlinsiin ja ne ovat varmastikin tarkoituksellisia. Mm. Yksi kommandoista tuhotaan tunkemalla se lavuaarin silppuriin ja Irwinin salasana tietokoneella on mikäs muu kuin Gizmo.


Ja jos Gorgonit sekä Eliittikommandot muistuttavat itse riiviöistä, niin elokuvan ihmishahmot ovat myöskin hyvin hyvin samanlaisia Gremlinsin vastaavien kanssa. Joten Gremlinsvertauksilta voi välttyä vain jos ei ole nähnyt tuota elokuvaa. Siihen liittyen on sanottava että Small Soldiersin leluhahmot eivät ole yhtä sympaattisia tai persoonallisia riiviöihin verrattuna.

Lelut myös muistuttavat kovasti Toy Storyn leluja ja Chip Hazard on kuin agressiivisempi ja huumorintajuttomampi Buzz Lightyear. Hazard on kuin se millaiseksi leluvalmistajat olivat Buzzin luoneet.

Siispä Small Soldiers kärsii paristakin samankaltaisesta, huomattavasti paremmin onnistuneen elokuvan olemassaolosta.


Jos kuitenkin pystyy unohtamaan Gremlinsin ja Toy Storyn, niin on todettava että Small Soldiers on kuitenkin miellyttävää katseltavaa. Lelujen kautta kuvatut kohtaukset ovat hauskoja ja niiden animointi on uskomattoman hienoa.

Animointiin liittyen Small Soldiersissa on lähes mahdotonta huomata milloin nuket vaihtuvat tietokone-efekteiksi samaan tapaan kuin Jurassic Parkissa. Efektitapojen yhteensulautuminen on pääosin saumatonta ja esimerkiksi moni tuoreemmista leffoista saa itsensä näyttämään huomattavasti muovisemmalta kuin Small Soldiersin muovilelut.

Näyttelijät ovat pääosin ihan kelpoja rooleihinsa. Kukaan ei oikein tehnyt vaikutusta, mutta eipä kukaan huonokaan ollut. Hahmot eivät olleet aivan yhtä, sanotaanko lihallisia kuin Gremlinsissä, jossa oli tämän kanssa identtiset henkilöhahmot.
Näyttelijöiden suhteen minulle suurin houkutin Small Soldiersissa on edesmennyt Phil Hartman, joka kuuluu omiin suosikkeihini koomikoiden sarjassa.


Ääninäyttelijät olivat huomattavasti mielenkiintoisempia kuin ihmisiä esittävät näyttelijät ja varsinkin Tommy Lee Jones ja Frank Langella olivat täydellisiä valintoja Chip Hazardiksi ja Archeriksi.
Hahmot kuten Scratch-it joille oli tehty väkinäinen oloinen huvittavaksi tarkoitettu korkea ääni, eivät olleet kovinkaan onnistuneita. Mutta hieman rauhallisemmat äänet, kuten myös edellämainittua Scratch-itiä näytelleen Christopher Guestin Slamfist olivat sekä hauskan että miellyttävän kuuloisia.
Pääosin ääninäyttelystä ei kuitenkaan löydy valittamista, sillä ärsyttäviksikin lueteltavat äänet ovat sen verran vähän esillä ettei niitä joudu paljoa kuulemaan. Langella ja Jones ovat selkeässä pääosassa.

Yhdessä asiassa Small Soldiers kompuroi valitettavan pahasti.
Idea on että lelusarjan pahiksina markkinoidut hirviöhahmot, eli Gorgonit ovatkin oikeasti hyväsydämisiä ja elokuvan sankareita. Kun taas sankareina markkinoidut Eliittisotilaat ovatkin niitä ilkeitä pahiksia. Tokihan hahmojen todelliset luonteet ovat katsojalla selviä heti alusta alkaen, joten niistä ei koeteta synnytellä yllätyksiä. Mutta jos ajattelee että meidän pitäisi muka luulla Gorgonien olevan pahiksia koska he ovat hirviöitä, niin miksi kaikki Gorgonit ovat Monsterit Oy:n tapaan tosi kiltin näköisiä. Joten jos Gorgon-lelun ostaisi, niin ei sitä osaisi ajatella hetkeäkään pahikseksi. Ja Eliittikommandot ovat kaikki puolestaan jotain Duke Nukem-kopioita joista taas ei löydy hellyyttä ja ystävällisyyttä sen enempää kuin veren tahrimasta kivenlohkareesta.
Joten leluhahmot kärsivät jonkilaisesta uskottavuusongelmasta.


Elokuvassa oli yksi aivan loistava kohtaus.
Kun Chip Hazard herättää Wendy-nuket henkiin, niin tilanne muistuttaa kovasti Frankenteinista ja musiikissa soikin pätkä Frankensteinin Morsiamesta. Tämä oli aivan mainio kohtaus.


Small Soldiers on ihan kelpo Gremlins-kopio jossa on erinomaisesti animoituja eläviä leluja ja kiva fiilis, mutta se on myös kovin nähdyn oloinen jo ensikatselulla.
Elokuva herättää jonkinlaista pohdintaa sen kohdeyleisöstä. Kuten Gremlinsin kohdalla tämä näyttää osittain lastenelokuvalta, mutta ei ole sitä. Mutta siinä missä Gremlins osoitti olevansa sen verran vahvasti kallellaan kauhun puolelle, että sitä ei automaattisesti pidä lastenelokuvana, niin Small Soldiersin Toy Storymaisuus saa helposti päättelemään tämän soveltuvan nimenomaan lapsille. Elokuva kuitenkin sen verran paljon väkivaltaa, että Suomessa annettu ikäraja, eli K11 on siinä ja siinä sopiiko se ihan niin nuorille. K13 kuulostaisi sopivammalta, mutta elokuva on kuitenkin sen verran lapsellinen suuren osan aikaa että 13-vuotias saattaisi olla jo liian vanha jos ajatellaan massayleisöä. Siispä kyseessä on lapsille sopimaton lastenelokuva.


Tähdet: ***
Small Soldiers

...NOIR

tiistai 25. toukokuuta 2010

Puerto Vallarta Squeeze (2004)

Rahapulassa oleva ääliön oloinen kirjailija Danny Pastor (Craig Wasson) ja koko ajan kiukutteleva tyttöystävänsä Luz Santos (Giovanna Zacarías) riitelevät jälleen kerran, kun he sattuvat todistamaan Clayton Pricen (Scott Glenn) suorittamaa salamurhaa. Tai siis he huomaavat että yht'äkkiä pari ihmistä kuolee, mutta eivät kuka heidät ampui.
Clayton pyrkii tehtävänsä jälkeen takaisin Yhdysvaltoihin, mutta haluaa tehdä sen huomaamattomasti. Hän palkkaa Dannyn kuskiksi ajamaan pitkin pikkuteitä kohti Meksikon ja Yhdysvaltojen välistä rajaa. Luz kiukuttelee Dannylle, mutta antaa luvan vain jos pääsee itse mukaan.
Tässä vaiheessa on selvää että Danny ja Luz eivät siis huomanneet että Clayton suoritti ne aiemmat murhat, mutta uskooko Clayton tämän parikunnan nähneen jotain on vielä epäselvää. Vai onko kyseessä vain suuri sattuma. Väliäkö sillä, koska tottakai tämän kolmikon pitää päätyä yhteen.
Siispä Danny, Luz ja Clayton aloittavat matkan pitkin syrjäteitä ja kaikki vaikuttaa mukavalta. Kolmikko alkaa ystävystyä.
Toisaalla Yhdysvallat lähettää kaksi agenttiaan Walter McGranen (Harvey Keitel) ja Neil Weatherford (Jonathan Brandis) etsimään Claytonia Meksikosta. Selviää että Clayton on valtion palveluksessa oleva agentti joka oli ruvennut kyseenalaistamaan annettuja käskyjä. Walter jankkaa koko ajan kuinka vaarallinen Clayton on ja Neil on se räkänokka joka kuuntelee oppi-isäänsä kuin Jumalan sanaa. Paljastuu että toinen Claytonin ampumista ihmisistä oli oikea valtion määräämä uhri, kun taas toinen oli mies joka oli joskus pettänyt Claytonin. Joten vain toinen murhista oli sallittu.
Luz juttelee Claytonin kanssa ja Danny rupeaa tuntemaan mustasukkaisuutta. Tilanne kuitenkin kokee dramaattisen käänteen kun kolmikko törmää jonkinlaiseen Meksikolaiseen militanttiryhmään jonka aikomus on ryöstää matkalaisemme, saattaa heidät hengiltä ja mikä ettei vaikkapa raiskata heidät. Tässä vaiheessa Dannylle ja Luzille paljastuu Claytonin tappajaluonne kun Clayton näppärästi pistää militantit hengiltä.
Clayton pakottaa Dannyn ja Luzin auttamaan itseään ruumiiden hävityksessä koska matka kohti rajaa ei saa keskeytyä. (Ruumiit hävitetään ajamalla auto metsän reunaan, aivan tien viereen siten että ne nähdään ilman silmien siristämistä.) Ilmenee myös että Clayton palkkasi Dannyn juuri siksi ettei ollut varma mitä Danny oli nähnyt kun Clayton suoritti ne elokuvan alun salamurhat. Ei Danny ollut huomannut muuta kuin että Clayton oli paikalla, mutta ei mitään sellaista jonka olisi yhdistänyt murhiin.
Matka jatkuu ja sen aikana keskustellaan tappamisen moraalista, siitä onko oikein salamurhata porukkaa oman valtion eduksi. Jostain syystä, ilman mitään logiikkaa Luz rakastuu Claytoniin ja päinvastoin. Miksi helvetissä Luz rakastuu Claytoniin. Koko leffan ajan Luz on vain murjottanut ja kiukutellut, ja heti siinä vaiheessa kun hän alunperin alkoi hieman sietää Claytonia, paljastui Clayton salamurhaajaksi joka pakotti sitten Luzin ja Dannyn auttamaan itseään. No mutta tietenkin!
Välillä näemme aivan naurettavan näköisiä Claytonin unikohtauksia joissa hän on trapetsitaiteilija heilumassa piikkilangoissa kohti liekkejä ja on sitten Vietnamissa keskellä sotaa.
Clayton ottaa yhteyttä Walteriin ja he sopivat että Clayton voi palata turvassa Yhdysvaltoihin.
Danny jää yksin kun Clayton ja Luz lähtevät viettämään aikaa jonnekin raunioituneeseen kirkkoon. Danny rikkoo hotellihuoneen lavastaakseen siellä olleen tappelun, jotta kukaan ei luulisi häntä Claytonin apulaiseksi. Dannya ei hirveästi tunnu haittaavan että Clayton vei häneltä naisen.
Walter ja Neil saapuvat raunioituneelle kirkolle ja Neil lähtee tapaamaan Claytonia, Walterin jäädessä nojaamaan autoa vasten. Clayton sanoo että chillaa poika ja kamera siirtyy pois kirkon sisältä vihjaisemaan että Neil ampuu Claytonin ja Luzin. Sitten Walter ja Neil voivatkin palata kotiinsa.
Tietenkään Clayton ja Luz eivät ole kuolleet ja näemmekin kuinka he määrittelemättömän ajan kuluttua asuttavat jotain arvokiinteistöä ja ovat niin kovin onnellisia yhdessä.


Okei.


Miksi Luz rakastuu Claytoniin kun vielä juuri sekunti ennen tätä rakastumista hän sylki Claytonin naamalle ja halveksui tämän tappaja-ammattia.


Miksi Neil jätti Claytonin henkiin, kun koko ajan oli jankattu kuinka vaarallinen Clayton on ja että Neil tulisi itse kuolemaan jos Claytonille antaisi edes pikkusormen. Sitten kun vielä Claytonin perustelut sille miksi Neilin ei tulisi vetää liipaisimesta oli suurinpiirtein hey man.


Miksi Danny, joka oli koko elokuvan ajan vakuutellut rakkauttaan Luzia kohtaan, menee vain ja hyväksyy mukisematta eron joka tapahtui kuin salama kirkkaalta taivaalta.


Miksi Dannya esittävälle Craig Wassonille ei voitu hankkia stuntmiestä joka olisi edes hieman muistuttanut häntä.


Puerto Vallarta Squeeze oli aika heikko elokuva.


Pidin elokuvan lähtökohdasta jossa riitelevä pariskunta sattuu olemaan samassa paikassa jossa pari ihmistä tapetaan ja päätyvät sitten yhteiselle matkalle tappajan kanssa joka ei tahdo pahaa pariskunnalle jos nämä eivät pysty tunnistamaan tappajaa tappajaksi. Joten tappaja vain hengailee pariskunnan seurassa selvittämässä tietävätkö pariskunnan osapuolet enemmän kuin luulevat.


Sitten elokuva kuitenkin päättää juosta toistuvasti päin seinää ilman että vaivautuisi edes laittamaan kypärää päähänsä. Elokuvan käänteissä ei ole mitään logiikkaa sellaisenaan ja mietityttääkin että kuinkahan paljon selventävää kuvamateriaalia on jäänyt leikkaushuoneen lattialle. Elokuva ei anna esimerkiksi mitään syytä siihen miksi Luz rakastuisi Claytoniin. Itseasiasiassa Luz-hahmo on jotenkin häiritsevä kaikissa tilanteissa. Danny on pirun ärsyttävä vikisijä, mutta Luz on ihan täysi nalkuttava ämmä alusta loppuun asti, joten jo se että Danny ja Luz päätyisivät yhdessä Claytonin seuraan on epäloogista, etenkin kun juuri tätä ennen Danny ja Luz riitelivät. He eivät olisi olleet pari enää edes alkutekstien loputtua. Sitten Luz jatkaa mäkättämistä koko elokuvan ajan, joten se on ymmärrettävää että hän ja Danny eroavat, mutta miksi Clayton ihastuisi tähän naiseen on täysi mysteeri. Olisi luullut Claytonin ennemmin ampuvan itsensä.


Ja jos se ei riitä, niin voi Luoja kuinka huono näyttelijä Luzia esittävä Giovanna Zacarías onkaan. Kurtzin sanoin ”the horror, the horror.”


Eikä Dannya esittävä Craig Wasson ole yhtään sen paremp
i.

Elokuvan näyttelijät olivat joko todella huonoja, kuten Zacarías ja Wasson, tai sitten eivät vaivautuneet tekemään mitään kuten Brandis, Glenn ja Keitel.

Brandis ei nyt koskaan ole ollut mielestäni järin hyvä näyttelijä, mutta Glenn ja Keitel ovat, joten oli sääli nähdä kuinka molemmat esittivät roolinsa siten että paikalla olisi voinut yhtä hyvin olla pahvikuvat heistä ja nauhuri. Glenn sentään sai pari kohtausta joissa muistutti siitä että hän on tehnyt hyviäkin roolisuorituksia, mutta Keitel oli vaivaannuttavan puuduttava.

Hahmojen väliset suhteet olivat kuumia kuin ikijää ja yhtä luontevia kuin kolmisilmäinen kyklooppi.
Meidän tulisi siis uskoa että Danny ja Luz ovat pari, mutta heidän välillään ei ole laisinkaan kemiaa. Dannyn, Luzin ja Claytonin tulisi tuntua jossain vaiheessa ystävystyvän, mutta he ovat yhtä kaukana toisistaan kun DS9:n Alfa ja Delta kvadrantti.

Sama toisistaan kaukana olemisen tunne jatkuu siinä vaiheessa kun Claytonista ja Luzista tulee pari.

Yhtään parempaan eivät pysty Keitelin ja Brandisin hahmot. Meidän tulisi uskoa että Walter on se veteraani joka opettaa Neilille kuinka agenttina tulee toimia, mutta he ovat kuin jossain Agentti 86:n hiljaisuuskuvussa. Fyysisesti lähellä, mutta in a galaxy far, far away.


Kun hahmoihin ja heidän suhteisiinsa ei jaksa uskoa tai edes välittää niistä, niin kyseessä ei ole millään muotoa kovinkaan hyvä juttu.

Elokuvassa on kohtaus jossa Glennin hahmo sytyttää erään baarihäirikön tuleen ja tietenkin tätä varten stuntilla on päällään suojanaamio joka on tehty ihmisen kasvojen näköiseksi. Mutta olisivat voineet tehdä siitä suojanaamiosta edes ihmisen päätä muistuttavan. Nyt se näyttää siltä kuin että sytytyksen kohteena on ihminen, mutta liekeissä on Tyyris Tyllerö.

Vaikka en nyt Jonathan Brandisia suurestikaan arvosta näyttelijänä, niin olin silti hieman alakuloinen saadessani tämän elokuvan yhteydessä tietää että kyseinen herra oli tehnyt itsemurhan vuonna 2003. Brandis oli kuitenkin niitä näyttelijöitä joita tuntui näkevän etenkin 90-luvun alussa joka toisessa elokuvassa, joten miehen (tai pojan) kasvot jäivät hyvin mieleen.

Puerto Vallarta Squeeze on huono elokuva, jossa oli suht' lupaava lähtötilanne.
Suurimman masennuksen aiheuttavat täysin hukkaan heitetyt loistonäyttelijät Scott Glenn ja Harvey Keitel. No, onneksi he itsekin näyttävät elokuvassa siltä että eivät nauttineet elokuvan teosta, joten siitäs saitte

Tähdet: *
Puerto Vallarta Squeeze

...NOIR

maanantai 24. toukokuuta 2010

Parker Lewis Ei Mene Halpaan (Parker Lewis Can't Lose, 1990)

Onnen Päivien 50-luku.
That 70's Shown 70-luku.
Hyvin nopeasti kuolleen 80's Shown 80-luku.


Oliko olemassa jotain edellämainittujen kaltaista komediasarjaa joka tietoisesti tahtoi pysytellä 60-luvulla?

Onnen Päivien 50-luku koostui tietenkin nahkatakista ja rasvarikampauksesta. 70's Shown 70-luku oli pulisonkeja ja 80's Shown 80-luku oli pastellipikkutakkeja käärittyinä hihoista. Ja tokihan kussakin sarjassa musiikkivalinnoilla kerrottiin kuluvasta aikakaudesta.
Onnen Päivät oli mielestäni hyvin miellyttävä sarja etenkin siihen asti kunnes Ralph Malph ja Richie poistuivat siitä.
70's Show oli ihan siedettävää perushuttua joka harvemmin nauratti, mutta jota katsoi ihan sujuvasti etenkin Kurtwood Smithin vuoksi.
80's Show ei taas tainnut naurattaa kertaakaan ja oli useinmiten aika vaivaannuttavaa katseltavaa. Nostalgiamielessäkään se ei oikein toiminut, koska sarjan kuvaamat kliseet ja aikakausi ovat liian lähellä. No, eipä sitä ollut kovin terävästi kirjoitettukaan. Positiivisinta sarjassa oli minulle tuore näyttelijätuttavuus, Tinsley Grimes joka oli kovin söötti.


No, mutta kuitenkin.
Näistä kolmesta sarjasta tuli mieleen että koskakohan saamme nähdä 90's Shown jossa meitä kidutetaan jollain Coco Jamboolla ja ei oikein millään muulla. Mitä 90-luvulta voisi nostaa niin hyvin esille että sen pohjalle voisi rakentaa edes 80's Shown elinkaaren kestävää sarjaa. No, senkun tukeutuvat grungeen.
Mutta unohdetaan mahdollinen 90's Show, sillä kunhan muistaa Parker Lewis-sarjan, niin siinä on jo täydellinen 90-lukua kuvaava sarja, sillä aina kun... no melkein aina... joskus... nyt ajattelen 90-lukua, niin mieleeni tulee päällimmäisenä Parker Lewis.


Parker Lewis on hahmona ja ideana hyvin samanlainen kuin Ferris Bueller ja itseasiassa Parker Lewis taitaakin olla lähinnä Ferrisiä kaikista samankaltaisista hahmoista, elokuvista ja tv-sarjoista. Edes Ferris Buellerin nimikkosarja ei ollut niin Ferris kuin Parker.

Nyt vuorossa olevalla kasetilla on neljä yhteenleikattua jaksoa ja en edes tiedä oliko näitä kasettijulkaisuja enempää tarjolla kotomaassamme, mutta jos on niin itse en niihin ainakaan ole törmännyt. Vaikka varmasti Parker Lewisiakin löytyy kausijulkaisuina jostakin päin maailmaa.

Sarjan päähahmot ovat:
Parker Lewis (Corin Nemec) joka on koulun suosituimpia henkilöitä ja tulee toimeen lähes kaikkien kanssa. Parker ei suuremmin itse koulunkäynnistä välitä, vaan väistelee kouluvelvollisuuksia parhaimpansa mukaan nauttiakseen muusta elämästä.

Mikey (Billy Jayne) on se Parkerin hieman yksinkertainen kaveri (vrt. Rider Strong Isojen Poikien Leikeissä [Isojen Poikien Leikit kuulostaa pehmopornolta]) joka on samalla se ns. sarjan komistus.

Jerry (Troy Slaten) on se Parkerin nörttikaveri jonka takki on kuin Eka Vekaran housut, täynnä tilanteeseen sopivaa kamaa.

Rehtori Musso (Melanie Chartoff) on superhot rehtori joka inhoaa kaikesta selviävää Parkeria ja pyrkii tekemään kaikkensa jotta Parkerin tulevaisuus menisi viemäristä alas.

Frank (Taj Johnson) on Musson apulainen jonka imago ja harrastukset ovat gestapon pääsyvaatimuksia.

Larry Kubiak (Abraham Benrubi) on koulun jättiläismäinen ääliöjalkapallotähti ja edustaa siis koulun kiusaajaa.

Näiden lisäksi näemme usein myös Parkerin isoveljeään inhoavaa pikkusiskoa Shellya (Maia Brewton.)
Parkerin aina ymmärtäväiset vanhemmat ovat mukana aina tilanteen vaatiessa, mutta he ovat pääosin aika näkymättömiä. Ja esimerkiksi alkuteksteissä Parkerin isänä on eri näyttelijä kuin varsinaisissa jaksoissa, joten siinäpä se.

PILOT
Sarjan aloitusjakso alkaa hyvin samaan tapaan kuin sarjojen aloitusjaksot yleensäkin, eli suurin osa jakson alkuosuudesta keskittyy hahmojen esittämiseen.

Parker on jälleen kerran myöhässä koulusta ja joutuukin heti ensimmäiseksi rehtori Musson puheille. On aika synkronoida kellot ja keksiä Mikeyn sekä Jerryn avustuksella keino välttyä Musson nuhteilta. Sillä ”jos Blade Runnerissa olisi ollut koulu, Musso olisi ollut itseoikeutettu rehtori.” Parker selviää ongelmista lavastetulla auto-onnettomuusuutisella jonka mukaan Parker olisi myöhästynyt autettuaan ihmisiä ulos palavista autoista.
Parker näkee tytön, Robinin (Milla Jovovich) johon rakastuu palavasti. Pienoiseksi ongelmaksi saattanee ilmaantua se seikka että hetkeä aiemmin Parker oli lupautunut auttamaan Mikeyta tekemään vaikutuksen tyttöön johon Mikey oli rakastunut ja se tyttö nyt sattuu olemaan Robin. Koska ystävää tulee auttaa, salaa Parker ihastumisensa Robiniin ja ryhtyy auttamaan Mikeyta. Seuraa siis Cyrano De Bergerac-osuus kun Mikey iskee Robinia Parkerin sanoin.
Suunnitelma menee pieleen ja Parker koettaa selittää Robinille asiat parhain päin ja saada Robin antamaan mahdollisuus Mikeylle. Robin suutelee Parkeria ja sopivasti paikalla oleva Parkerin ilkeä pikkusisko, Shelly kuvaa tapahtuman ja lavertelee asiasta Mikeylle, rikkoen näin ystävysten välit.
Parkerin yritykset paikata välejään Mikeyn kanssa johtavat suurempiin ongelmiin kun Mikey istuu huomaamattaan Larryn eväiden päälle. Koska Larryn eväisiin koskeminen on yhtä kuin itsemurha, reagoi Parker Mikeyn vaaratilanteeseen lavastamalla itsensä Larryn eväiden tuhoajaksi. Nyt Larryn aikomus on tappaa Parker, joten siinä on yksi pulma lisää selvitettäväksi. Tällä välin Mikey on huomannut istuneensa Larryn eväiden päälle ja saapuu estämään Larryn Parkerintappoaikeita ja päätyy itsekin potentiaaliseksi kuoleman vastaanottajaksi. Onneksi Jerry toteuttaa pelastustuksen tuomalla paikalle Larryn pikkuveljen joka haluaa leikkiä G.I.Joe-ukoilla.
Pelastuneet Parker ja Mikey lupaavat etteivät anna enää tytön tulla väliinsä ja ystävyys on pelastettu.

OPERATION KUBIAK
Parker ystävineen on lupautunut auttamaan Larrya pyrkimyksissään päästä yliopistoon ja järjestävät lehdistötilaisuuden tälle koulun jalkapallotähdelle. Frank kuitenkin sabotoi Parkerin yritykset osoittamalla julkisesti että Larry ei osaa laskea ja täten Larryn mahdollisuudet päästä mihinkään yliopistoon kariutuvat. Koska Frankin tekoset nolasivat Larryn lisäksi myös rehtori Musson, erottaa Musso Frankin avustajansa paikalta ja palkkaa tilalle Shellyn.
Parker joutuu nyt valmentamaan Larry läpäisemään muutaman päivän päästä koittava matematiikan koe, tai vaihtoehtoina ovat erottaminen koulusta ja Larryn suorittama miestappo jonka kohteena olisi Parker.
Koska Larry on tyhmä kuin saapas, tulee tehtävästä vaikea, eikä asiaa helpota Shellyn halu tuhota Parkerin tulevaisuus. Siispä Larryn keskittymistä opiskeluun vaikeuttaa muun muassa Super Mario Bros. Shellystä olisi päästävä eroon ja siinä voisi Frank olla avuksi, sillä tokihan nyt Frank haluaisi takaisin Musson apulaiseksi. Shellyongelman ratkaisee arvelluttavat valokuvat Mussosta.
Toisaalla Parker saa autettua Larrya läpäisemään kokeensa. Larryn tuli vain yhdistää numerot kiusattuihin oppilaisiin ja tällöin opiskelusta tuli hauskaa.

PARKER LEWIS MUST LOSE
Parkerin halukkuus päästä oppilaskunnan johtajaksi suututtaa suuresti Mussoa, mutta vaikuttaa siltä että mikään ei estäisi Parkeria voittamasta.
Parker kuitenkin ihastuu kilpakumppaniinsa Beckyyn (Kim Valentine) joka on oikeasti idealisti, eikä ole Parkerin tapaan mukana vain huvin vuoksi. Kun Parker päättelee että Beckyn häviäminen oppilaskunnan vaaleissa johtaisi Beckyn tulevaisuuteen pankkiryöstäjänä, päättää hän hävitä vaalit tahallaan. Joten Parker, Mikey ja Jerry rupeavat yhdessätuumin sabotoimaan Parkerin ehdokkuutta, mutta jokainen yritys tekee Parkerista vain entistä suositumman. Kun Parker haukkuu julkisesti koulun jalkapallojoukkuetta, jalkapalloilijat hurraavat. Kun shakkikerholaisia lahjotaan Depeche Moden konserttilipuilla, tulee Mikey hakatuksi. Kun Parker tietoisesti loukkaa äänestäjiä, kasvaa hänen suosionsa. Lopulta Parker on tilanteessa jossa jopa kuoleminen vankilapaon aikana saisi hänet voittamaan vähintäänkin 17 prosentilla. Ainoaksi pelastukseksi Parker keksii keinon leikata Musson puheita sellaiseen muotoon, että vaikuttaisi kuin Musso haluaisi Parkerin olevan oppilaskunnan puheenjohtaja ja soittaa tuo nauha oppilaille. Oletettu rehtorin hyväksyntä laskeekin Parkerin suosiota niin paljon että hän jää äänestystuloksen hännille yhden saadun äänen avulla.
Parker sai mitä halusi, ehkä liikaakin. Entäpä Becky? No, tämä neito oli tietenkin se ainoa joka äänesti Parkeria ja treffit ovat varmaakin varmemmat.

POWER PLAY
Kouluun saapuu uusi oppilas, Matt Stiles (Kevin Wixted) joka ensisilmäyksellä vaikuttaa varsin mukavalta ihmiseltä. Pian Parker saa kuitenkin huomata Mattin valtaavan Parkerin paikan koulun kuninkaana, kun ensin Matt saa iskettyä tytön josta Parker on kiinnostunut ja seuraavaksi houkuteltua Jerry pettämään Parkerin luottamuksen ja siirtymään Mattin apulaiseksi. Tässä vaiheessa huomaamme häiriön Voimassa. Kohta koulussa ei muuta huomatakaan kuin Matt Stiles ja Parker tuntuu jäävän unohdetuksi. Siispä Parker taistelee vastaan, mutta kun Parker saa koulun juhliin vieraaksi Corey Feldmanin, niin Matt tuo Arnold Schwarzeneggerin. Kun Parker hankkii oppilaiden käyttöön virvoitusjuoma-automaatin, niin Matt tuo paikalle cappuccinokoneen.
Selviää että Matt tahtoo vain nöyryyttää Parkeria sillä he olivat olleet samalla luokalla ala-asteella ja tuolloin Mattia oli ruvennut kyrsimään Parkerin suosio.
Matt murtautuu Musson toimistoon väärentääkseen omia numeroitaan ja tässä vaiheessa Jerry huomaa että Matt ei olekaan kiva tyyppi. Jerry vakuuttuu siitä että Matt ei kiva tyyppi, kun Matt lavastaa Jerryn murtautujaksi jotta ei jäisi itse kiinni. Parker ei kuitenkaan anna ystävänsä joutua pulaan jostain mitä hän ei ole tehnyt, joten Jerry on pelastettava. Siispä nauhoitetaan salaa Mattin puheita joissa hän tietenkin paljastaa tekosensa ja haukkuu yleisesti koulun oppilaita ja opettajia. Parker ehdottaa Mattille mahdollisuutta tunnustaa tekosensa suosiolla, mutta koska hän ei näin tee saavat koulut oppilaat ja henkilökunta kuulla nauhoitteet. Ja jotta totuus ei jäisi keneltäkään epäselväksi, on Parker käännättänyt nauhojen sisällön useammalle kielelle.
Ystävät ovat jälleen yhdessä ja elämä on yhtä jatkuvaa nautintoa.

Parker Lewis on sarja joka toimii edelleenkin.
Mielestäni ainoa miinus on sarjan kuvauksessa käytetty toistuva kameran kallistus joka näyttää välillä hieman hölmöltä, mutta toisaalta se tavallaan sopii sarjan värikkyyteen ja huumorin vinoutuneisuuteen. Joten ehkä normaali suora kamerakulmattomuus olisi ollut liian jäykkää tälle sarjalle.

Sarjan huumori ei ole liian kilttiä, eikä liian ilkeää. Se on vähän kuin sekoitettaisiin Sabrina Teininoita ja Moukarimies. Ulkoasultaan ollaan enemmän Sabrinan kiltissä opiskelijaidyllissä, mutta sisällä sykkii Moukarimiehen irvaileva sydän.
Monet Parker Lewisin vitseistä ovat todellisuudesta irtaantuneita hieman jonkun Hei, Me Lennetään-elokuvan henkeen ja mukana onkin yksi vitsi joka muistutti suuresti tuosta ZAZ-ryhmän elokuvasta. Rehtori Musso pistää eräässä kohtauksessa korvakoruja peilin edessä, mutta hänen astuessaan pois peilin edestä paljastuu että peili olikin taulu jossa on kuva Mussosta laittamassa korvakoruja.
Muutoinkin sarja on täynnä vitsejä joita ei edes koeteta selittää, vaan outoudestaan huolimatta ne ovat normaalia todellisuutta Parker Lewisin maailmassa joita ei erikseen huomioida. Tälläisiä ovat esimerkiksi se että aina kun Musso avaa ovensa, rikkoutuu sen lasi. Tai kuinka esimerkiksi Larryn laittaessa kätensä nyrkkiin kuuluu aseen latauksen ääni. Etenkin noita ääniefektivitsejä viljellään usein.
Jos joku muistaa lyhytikäisen sarjan nimeltä Töissä, niin siinä oli aika samanlaista epätodellisuushuumoria.

Pidän etenkin Jerryn tarranauhatakista jonka sisältä tuntuu löytyvän kaikki mahdollinen puhelimista, tulostimiin, etc.

Sarja myös viljelee runsaasti popkulttuuriviittauksia, joten etenkin 80-luvun elokuvia, musiikkia, ja muuta sellaista tuntematon saattaa jäädä paljosta paitsi. Sarjan alkuperäisenä esitysaikana nämä viittaukset ovat tietenkin olleet suht' tuoreita.
Jostain syystä etenkin kommentti ”Milli Vanilli? Oh, she is good” sai minut repeämään.

Parker Lewisista löytyi aivan loistavia hahmoja.
Sarjan ns. pahikset, eli Musso, Frank ja Shelly ovat kukin sopivan kieroja ja jokainen on sitä toisistaan eri tavoin. Etenkin Frankin koulunatsihahmo on mainion ärsyttävä.
Mikey on hieman väritön hahmo, mutta toimii sopivana tukena Parkerille. Mutta Jerry on aivan loistavan cool supernörtti hahmo jossa yhdistyvät Eka Vekara, Pelle Peloton ja Tenavien Eppu.
Larry on varsin mainio yksinkertaisena suursyömärikoulukiusaajana, jolla on kuitenkin hyvä, joskin melkoisen tyhmä sydän.

Hahmot toimivatkin erinomaisesti koska näyttelijät ovat kukin aivan sopivia rooleihinsa ja ihmettelenkin suuresti miten suurin osa Parker Lewisin näyttelijäkaartista on lähes kokonaan kadonnut maan päältä. Corin Nemecista odotettiin suurta tähteä, mutta huomattavammaksi rooliksi Parker Lewisin jälkeen taisi jäädä muutaman kauden mittainen pesti Stargatessa. Muista toistuvista hahmoista ainoastaan Parkerin isää esittävä Timothy Stack on pysynyt näkyvillä, eniten kenties Rantojen Kunkku-sarjan ansiosta ja Larrya esittävää Abraham Benrubia näki Teho-osastossa varmaan lähes jokaisessa jaksossa.
Muut ovat enemmän tai vähemmän syvällä varjoissa.

Parker Lewisissa sarjassa näyttelijät kuitenkin sopivat loistavasti yhteen ja jokainen tuntuu luontevalta roolissaan, enkä osaa yhteenkään rooliin kuvitella ketään muuta. Ja koska näitä opiskelijakomedioita oli ja on tarjolla näyttelijöineen vaikka kuinka, niin vaihtoehtoja olisi yliannostukseen saakka, mutta Parkerin kohdalla ei sellaista tarvinnut miettiä.

Sarja tuo mukavan nostalgisen fiiliksen, mutta ennen kaikkea se onnistuu toimimaan muutoinkin kuin vain muistuttamalla jostain menneisyyden tapahtumista. Parker Lewis oli terävästi kirjoitettu, hyvin esitetty ja onnistuu edelleen saamaan jo ennen tätäkin sarjaa tutuista juonikuvioista yllättävän uuden tuntuisia.

Tätä en ole koskaan tajunnut. Miksi kannessakin Corin Nemecin yhteydessä mainitaan lempinimenä Corky, kun jo Corin on taiteilijanimi. Se on vähän kuin joku Jennifer Tilly olisi Jen, mutta häntä kutsuttaisiin Michaeliksi.

Tähdet: ****
Parker Lewis Ei Mene Halpaan
...NOIR

lauantai 22. toukokuuta 2010

Demontown 1-3 (Glory Days, 2002)

Otetaanpa vuoroon kerrankin jokin tv-sarja, josta käymme erikseen läpi ainakin lähes jokaisen jakson. Se on helppoa niinkin lyhyeksi jääneen tv-sarjan kohdalla kuin mitä Demontown/Glory Days on.

Vuosien poissaolon jälkeen Mike Dolan (Eddie Cahill) palaa kotiinsa Glory Daysin saarelle ja tietenkin siellä sijaitsevalle samannimiseen kaupunkin. Miken isä oli kuollut joskus kauan sitten selittämättömästi ja Mike oli purkanut tunteitaan kirjoittamalla tapauksesta kirjan jonka päähenkilöt muistuttivat liikaakin Glory Daysin asukkaita. Paikalliset eivät olleet suuremmin arvostaneet Miken panostusta kirjallisuuden alalla, etenkin kun kirjassa esiintyvät henkilöt kuvattiin enemmän tai vähemmän huonossa valossa. Koska Mike on asunut muualla jo useamman vuoden, ei hän ole suuremmin ajatellut olevansa ei-toivottu henkilö Glory Daysilla. Tottahan kaikki ymmärtävät että kirjan sisältö oli puhtaasti fiktiota ja sen tarkoituksena oli vain saada Mike itse käsittelemään omaa menetystään.


Ensimmäinen jakso (Grim Ferrytale) alkaa siis Miken lauttamatkasta takaisin kotiinsa. Lautalla sattuu onnettomuus jonka yhteydessä eräs mies putoaa veteen ja päätyy potkureiden silpomaksi. Lautan saavutettua saaren, ilmaantuvat poliisit tutkimaan tapausta sheriffi Rudy Dunlopin (Jay Ferguson) johdolla. Asia ollaan valmiina kuittaamaan onnettomuudeksi kun eräs lautalla olleista uskoo nähneensä jonkun työntäneen tuon kuolleen miehen veteen, tämä todistaja sattuu olemaan Mike.
Kuinka ollakaan Rudy oli ollut yksi Miken kirjan päähenkilöistä, joten jälleennäkemistä ei tule lämmin ja Rudy ei ole suostuvainen uskomaan Miken havaintoja, etenkään kun Mike ei tunnu olevan varma näkemästään.
Kaupungilla sattuu outoja. Ihmiset saavat postissa kuolleita kaloja, YKSI TYTÖISTÄ VÄRJÄÄ HIUKSENSA JA MIKEN SISKO, SAM (EMILY VANCAMP) ON OTTANUT NENÄKORUN!
Mike uskoo kuitenkin lauttaonnettomuuden olleen murha ja rupeaa työntämään nenäänsä väkisin Rudyn tielle. Tutkimusten aikana tavataan kaupunkilaisia jotka ovat kiukkuisia Mikelle ja hajamielisen oloinen, mutta kovin söpö kuolinsyyntutkija Ellie Sparks (Poppy Montgomery) joka tulee olemaan myös Miken ihastus.
Mike saa selville että kaupungin nuoret pelaavat Viikatemies-nimistä peliä jossa kukin nopanheiton ohessa nostaa kortin jossa kehoitetaan tekemään kaikenlaisia kepposia, siksi siis kuolleiden kalojen postitusta ja hiustenvärjäystä. Yhdessä kortissa oli kehoitettu tönäisemään joku lautalta. Nyt siis Mike, Rudy ja Ellie rupeavat selvittämään kuka oli pelin tehnyt ja tuon nimenomaisen kortin nostanut. Pelin tekijä löydetään ja ilmenee ettei tönäise-kortti kuulunut peliin, vaan joku oli tietoisesti laittanut sen mukaan siirtääkseen epäilyt viattomaan lastenpeliin jolloin kuolema voitaisiin laittaa vahingon piikkiin. Tässä vaiheessa ihmettelen että miksi pelin nimi on Viikatemies, jos tuo kuolleiden kalojen postitus kiusantekona on vahingollisin tehtävä mikä pelistä löytyy?
No kuitenkin, paljastuu että kuolleen miehen vaimo oli rakastajansa kanssa tappanut miehensä ja he koettivat siirtää epäilyt Viikatemies-pelin niskoille.


Mikesta tulee Glory Daysiin palattuaan paikaillislehden toimittaja, joten sitä kautta hän pääsee aina mukaan poliisitutkimuksiin ja Miken ollessa sarjan hahmoja yhdistävä tekijä, saadaan sen kautta mukaan sukulaiset ja ystävät.


Clowning Glory
Kaupungissa järjestetään karnevaalit ja sen yhteydessä kaupunki on täynnä klovneja, mikä ei ole hyvä asia Ellien kannalta joka pelkää kuollakseen klovneja. Kenties hän on lukenut (katsellut) liian usein Stephen Kingin SE:n.
Yksi klovneista ei kuitenkaan tyydy pelkästään ihmisten viihdyttämiseen, vaan laajentaa repertuaariaan hakkaamalla ihmisiltä päitä irti.
Epäilykset kohdistuvat kahteen äskettäin paikalle saapuneeseen henkilöön. Toinen on Miken toisen siskon Saran (Amy Stewart) entinen opiskelukaveri Kim (Eugenia Yuan) johon Rudy ihastuu ja toinen on klovni joka paljastuu ex-poliisiksi. Kuten me kaikki tedämme, entisistä poliiseista tulee myöhemmin murhaklovneja.
Lopputulos?
Molemmat heistä ovat samanlaiseen klovniasuun pukeutuneita murhaajia.
Ex-kyttä potee syyllisyyttä joskus muinoin tapahtuneesta parinsa kuolemasta, pukeutuu klovniksi koska ei kestä katsoa itseään peilistä ja tappaa ihmisiä jotka muistuttavat ulkonäöltään häntä.
Kim puolestaan oli tuon ex-kytän kuolleen parin tytär, joka syyttää ex-kyttää isänsä kuolemasta ja tuli päämissionaan tappamaan häntä.


No Guts, No Glory
Kaupungissa järjestetään jonkinlaiset meriaiheiset missikisat ja joku koettaa tappaa ennakkosuosikkia, Deniseä (Christene Chatelein.)
Denise voittaa kisat ja murhaajakin onnistuu aikeissaan parin harjoituskerran jälkeen.
Voiko syyllinen olla Denisen ex-poikaystävä joka ei ottanut suhteen purkautumista kovinkaan suopeasti. No ei varmaankaan, sillä hän on seuraava uhri.
Toisaalla kaupunkilaiset palkitsevat kalastaja-Arthurin (Scott Bryce) plakaatilla siitä hyvästä, että hän oli toiminut sankarillisesti eräässä myrskyn aiheuttamassa vaaratilanteessa. Arthur ei pidä itseään järin suurena sankarina, sillä tapauksen yhteydessä maailmaan realisoitui kuolonuhreja ja Arthur tuntee siitä syyllisyyttä.
Arthur päätyy vieläpä pääepäillyksi Denisen kuolemaan, sillä vaikka Denise sattui sopivasti olemaan Arthurin sisko, niin hän oli myös varakas sisko jonka testamentissa köyhälle Arthurille olisi luvassa sievoinen summa rahaksi kutsuttua hyödykettä.
Mike saa selville ettei Arthur ollutkaan mikään sankari ja siksi Arthur tunsi syyllisyyttä. Murhaajaksi puolestaan paljastuu sopivasti Miken ex-tyttöystävä Jessie (Lili Birdsell), jonka veli oli kuollut siinä onnettomuudessa josta Arthur oli saanut sankarin maineensa. Jessie aikoo tappaa porukkaa harppuunalla, mutta Arthur saa viimeinkin tehtyä itsestään sankarin hyppäämällä harppuunan tielle, tosin se johtaa Arthurin matkaan mullan alle.


The Devil Made Me Do It (levyllä nimetty muotoon The Devil Inside.)
Mike menee tapaamaan teinipoikaa nimeltä Robbie (Noel Fisher) jonka väitetään olevan paholaisen riivaama. Siksipä poika istuu nurkassa murisemassa, ukkostaa ja valot vilkkuvat. Seuraavana päivänä Robbie on kuin kuka tahansa muu teinipoika, joka nyt vain sattuu olemaan pianistinero ja jota patistetaan olemaan pianistijumala.
Yöllä Robbie rupeaa taas riehumaan ja murisemaan. Robbien sänky pomppii. Siispä Mike, Rudy ja Ellie lähtevät katsomaan voivatko auttaa ja saamme nähdä oikeastaan aika mukavan Manaaja-viittauksen kun Ellie seisoo sumuvaloissa talon edessä ja se muistuttaa meille Manaajan kannestakin tuttua kuvaa.
Avuksi kutsuttu kallonkutistaja toteaa Robbien oireiden johtuvan populaarikulttuurille altistumisesta, joten tästä herrasta ei taida olla apua.
Aina silloin tällöin Robbien pianonopettaja Helen (Samantha Ferris) ilmaantuu alistamaan ja nöyryyttämään kaikkia lähistöllä olevia, ja etenkin Robbie saa kärsiä opettajan bitchmäisyydestä. Edes Robbien äiti, Candace (Glynis Davies) ei uskalla sanoa vastaan Helenille.
Kaupungissa ollaan järjestämäisillään Ihmemaa Oz-aiheista musikaalia ja kesken esiintymiskokeiden säestäjänä toimiva Robbie päättä levitoida ja murista, joten pojassa voi olla jotain kummallista.
Illalla Helen jää pianon alle ja kuolee. Pääepäilty on Robbie jota Helen kiusasi tarmokkaimmin.
Ellie saa selville että Robbie oli lavastanut omat demonisuutensa kaikenmaailman paineilmalaitteistoilla ja ääniefektilevyillä, joten siinä meni se teoria paholaisen riivaavuudesta.
Robbie ilmaantuu poliisiasemalle ja tunnustaa tappaneensa Helenin. Tai oikeastaan hän tulee esiintymään paholaisen riivaamana, joten murhaaja ei olekaan Robbie, vaan hänessä oleva demoni. Vuorossa on kuulusteluosuus jossa Rudy ja kumppanit koettavat todistaa ettei Robbie ole riivattu ja Robbie pyrkii tekemään päinvastaista.
No, se Helenin murhaaja on Candace ja Robbie tunnusti itse murhanneensa Helenin suojellakseen äitiään ja koetti samalla ylläpitää valheellista riivausväitettään. Robbie oli teeskennellyt olevansa riivattu jotta Helen ja muut luulisivat hänen olevan pöpi eivätkä enää vaatisi niin paljoa tältä pianistinerolta. Candace puolestaan tappoi Helenin kyllästyttyään tämän tapaan kiusata Robbieta.


Miss Fortune Teller
Kaupungin uusi tuttavuus on selvänäkijä Melanie Stark (Krista Allen) josta yleinen näkemys on että hän on pöpi. Kun eräs tyttö, Jeri (Fiona Scott) katoaa, niin Melaniesta voi olla apua, tai sitten Mike ajattelee alapäällään koska Melanie on jokseekin kuumottava.
Tyttöjä on kadonnut useampikin ja koska kukin kadonneista on samaa ikäluokkaa Samin kanssa, niin Mike on huolissaan siskonsa turvallisuudesta eikä anna tälle lupaa lähteä bileisiin. Tietenkään Sam ei tottele.
Melanie vikittelee Mikea ja Ellie on mustasukkainen. Melanie ennustaa Mikelle että Sam tulee katoamaan kuten ne aiemmat tytöt ja tottahan toki, joku pimeässä viihtyvä hyypiö nappaa Samin mukaansa ja seuraavaksi Sam huomaa olevansa Jerin seurana vankina jossain kellarissa.
Rudy epäilee Melanieta tyttöjen kaappaajaksi, koska ei usko Melanien ennustajankykyihin.
Syyllinen voi olla myös Rudyn ja Miken entinen koulukaveri, Rick (Hamilton Von Watts) joka on edelleen siinä uskossa että hän on cooleutta tihkuva koulun jalkapallotähti, eikä pelkästään teinityttöjä iskevä aikuinen tyhjäpää. No, Rick voi olla porsas, mutta hän ei ole syyllinen. Itseasiassa Rick hakataan lapiolla hengiltä.
Niinpä tietenkin. Melanie on skitsofreenikko ja yksi näistä hänen persoonistaan kaappaa tyttöjä ystävikseen. Melanien näytkin ovat luonnollisesti hänen muiden persooniensa kokemuksia joita Melanie-osa näkee.
Sam ja Jeri pelastuvat.


Death, Lies and Videotape
Heti aluksi saamme kuulla uutislähetyksen siitä kuinka Seattlessa liikkuu sarjamurhaaja, josta poliisi ei voi julkaista piirrosluonnosta koska murhaaja muuttaa ulkonäköään jatkuvasti. Hmm,,, ilmeisesti tapauksilla on siis silminnäkijöitä jos poliisilla on tiedossa murhaajan muuttavan toistuvasti ulkonäköään. Huono murhaaja, huono. Samassa yhteydessä kuvataan tätä mahdollista murhaajaa siten että emme näe hänen kasvojaan, mutta tiedämme hänen leikkaavan partansa pois, sekä värjäävän hiuksensa.
Siirrymme Glory Daysin alueelle jonne pian äskeisen jälkeen onkin saapunut kolme uutta henkilöä. On sopivasti Seattlesta lomalle saapunut lääkäri Ben (Jeffrey Gorman), FBI-agentti John (Ian Robison) ja joku Ellien vanha tuttu William (Ethan Erickson.) Niin ja Ellie heti Williamin tavatessaan toteaa herran värjänneen hiuksensa.
FBI-John on tullut jäljittämään edellämainittua sarjamurhaajaa ja FBI-John on asenteeltaan täysi ureapää.
Lääkäri-Ben iskee silmänsä Saraan ja lääkäri-Ben on luonteeltaan tosi kiva heppu.
Mystinen William uskoo olevansa sarjamurhaajan seuraava uhri ja mystinen William on oikeassa, sillä hänet puukotetaan hengiltä.
Paljastuu että jokainen uhri saa ennen kuolemaansa murhaajan kuvaaman videonauhan jolla tämä tappaa edellisen uhrin ja nyt Ellie saa nauhan jolla näkyy Williamin kuolema, joten Ellie on seuraava uhri.
Sattuu räjähdys ja Ellie kuolee. No ei hän oikeasti kuole, tällä vain hämätään murhaajaa luulemaan seuraavan uhrinsa kuolleen ennen hänen toimiaan ja että näin murhaaja saataisiin tekemään jokin virhe. Paikalle onkin saapunut uusi henkilö, toimittaja Larry (David Neale.)
Mike saa videonauhan jossa on kuvattu tuota äsken mainittua räjähdystä, joten ilmeisesti seuraava uhri tuleekin olemaan Mike.
Rudy saa selville että Ben ei olekaan Ben, vaan Ben onkin Paul, toimittaja-Paul. Sara on kiukkuinen, eikä pelkästään siksi että Ben valehteli, vaan koska he ovat samalla alalla ja Saraa kiukuttaa se että Ben nappaa jutun hänen edestään. Rudy ihmettelee että miksi Seattlelainen sanomalehti on lähettänyt kaksi toimittajaa Glory Daysiin, sillä aiemmin tavattu Larry työskentelee samassa lehdessä kuin Ben. Larry ei kuitenkaan ole Benin kollega ja siispä Larry on murhaaja. Ehdittyään ensin puukottaa FBI-Johnin hengiltä, Larry paljastaa motiivinsa olla sarjamurhaaja ja sen miksi hän kuvaa murhansa. Larryn vaimo oli kuolut suorassa uutislähetyksessä ja se oli sekoittanut hänen päänsä. Samapa tuo, sillä Larry jää kiinni.


The Lost Girls
Rudy on masentunut koska hän ei tunnu löytävän tosirakkautta, seuraavaksi Rudy näkee baarissa vampyyrin.
Toisaalla Sam on kalastamassa ja saa koukkuunsa ruumiin josta on vuodatettu kaikki veret.
Kaupungilla liikuskelee joukko goottityttöjä, joten toki he ovat pääepäiltyjä. Nämä tytöt tietenkin uskovat olevansa vampyyreja, puhuvat ironisesti Anne Ricesta ja muuta sellaista mukavan tyypillistä. Eli kuvassa vilahtelee pentagrammeja, kelttiristejä, jotain Gustave Doremaisia piirroksia, kumia, nahkaa ja julmetun seksikkäitä neitoja.
Muualla Ellie tuntee olonsa imarrelluksi kun lipevä taideopettaja Leo (Eddie McClintock) haluaa maalata hänet. Kuinka ollakaan se aiemmin löydetty ruumis oli ollut eräs Leon oppilaista jonka kanssa hänellä oli ollut suhde.
Paljastuu että nämä goottivampyyritytöt ovatkin vain kilttejä opiskelijoita jotka kirjoittavat jotain tutkielmaa pelosta ja siksi esiintyvät vampyyreina. Öö, okei.
No se murhaaja on Leo joka kiertää kaupungista toiseen tappamassa niitä naisia jotka poseeraavat hänelle. Ikuistettuaan mallinsa maalaukseen, he elävät taulussa joten ihmisversion voi tappaa pois. Veret hän valuttaa uhreistaan jotta saisi käytettyä sitä maalauksiensa raaka-aineena. Nyt Ellie tulisi olemaan seuraava uhri.
Mike ja Rudy saapuvat sopivasti paikalle ja Leo ampuu itsensä.


Sarjan luojiin kuului Kevin Williamson joka oli ennen Glory Daysia kuumimpia käsikirjoittanimiä saatettuaan maailmaan erinomaisen Screamin, oksettavan huonon Tiedän Mitä Teit Viime Kesänä ja ylisokeriselta hattaralta maistuvan Dawson's Creekin ja kaikki nuo näkyvätkin Glory Daysissa. Hahmot muistuttavat edellämainituissa sarjoissa esiintyviä, dialogissa on samanlaista näsäviisastelua, Glory Daysin saarikaupunki muistuttaa Dawson's Creekin lavasteita, tyylissä ja tunnelmassa on Tiedän Screamin kauhuperinteitä. Jälkimmäiseen toteamukseen liittyen, Glory Daysissa olevat juonikuviot paljastuvat aina ns. todellisuuteen liittyviksi, eivätkä miksikään yliluonnollisiksi, vaikka lähes jokaisessa jaksossa sellaisella tunnelmalla leikitäänkin.


Glory Days jäi yhden kauden mittaiseksi, eivätkä kaikki jaksot edes päätyneet televisioon asti ja katsoessa sarjaa, ei keskeyttämispäätöstä oikein ihmettelekään.

Dawson's Creek meets Scream on sinänsä ihan onnistunut idea tv-sarjalle, jos sen elinikä jää lyhyeksi kuten Glory Daysin kohdalla tapahtui.
Sarjan jaksot ovat sinänsä varsin mukavaa katseltavaa, mutta ne ovat kovin yllätyksettömiä ja sarjan idea kulutti itsensä loppuun niin nopeasti että yhden (lyhyen) kauden mitassa se on varmasti tarpeeksi pitkä.

Kukin jakso sisältää aina samanlaisen rakenteen.
-Esitetään pari kolme kulloisenkin jakson vierasnäyttelijää.
-Tapahtuu ns. erikoinen murha tai useampi.
-Murhaaja on aina joku jakson alussa esitelty vierasnäyttelijä.

Joten Glory Days on kuin jokin peli jossa joka jaksossa katsojan tehtävänä on päätellä kuka sen nyt teki. Mutta kauaa tälläistä ei jaksaisi, oli sarjaan saatu sitten kuinka vapautunut tunnelma tahansa.
Ja onhan se välillä naurettavan tuntuista kuinka joka kerta murhaaja/uhri paljastuu sellaiseksi henkilöksi joka on jonkun päähenkilön exä, nykyinen, tai muutoin vain jollain tavalla sidoksissa Mikeen, Rudyyn, tms.


Tuossa mainitsemassani vapautuneessa tunnelmassa Glory Days onnistuu mainiosti, sillä vaikka esimerkiksi juonenkäänteet ovat yksinkertaisia ja ennustettavia, niin sarjaan on saatu aikaiseksi sellainen sopivasti komiikan, kauhun ja perinteisen jännityksen välimaastossa tasapainoileva fiilis. Tämä rento tunnelma tulee esille etenkin näytteljöiden kautta, Eddie Cahill, Jay Ferguson, Emily VanCamp ja Poppy Montgomery jotka ovat sarjan eniten esillä olevat näyttelijät, tekevät kukin varsin hyvää työtä. He toimivat hyvin yhteen ja ennen kaikkea heillä vaikuttaa olleen mukavaa sarjan kuvauksissa. Ja vaikka lopulta ei jääkään suuremmin kaipaamaan Glory Daysille jatkoa, niin on hieman sääli että sarjan näyttelijäjoukko joutui hajaantumaan, sillä heitä näkisi mieluusti yhdessä muuallakin. Vaikka tosin voi olla että toisenlaisen sarjan yhteydessä he eivät istuisikaan yhteen näin mainiosti.

Mukana on myös Frances Fisher jossa on aina mukava lepuuttaa silmiään.

Olen huomannut parissa paikassa Glory Daysia verrattavan Twin Peaksiin, mutta itse en ainakaan näe sarjojen välillä muuta yhtäläisyyttä kuin että molemmat tapahtuvat jokseekin syrjäisemmällä seudulla. Yhtä hyvin voitaisiin todeta Villin Pohjolan olevan samanlainen kuin Glory Daysin. Parempi vertailukohta onkin Scooby-Doo, jonka joku mainitsikin esimerkkinä Glory Daysin viestilankulla.

Sarjaa tehtiin siis vain yksi kausi ja IMDB:n antaman informaation mukaan sekin oli yhteensä vain 13 jaksoa, joista niistäkin vain yhdeksän päätyi televisioon asti. Jaksolistaus kuitenkin kertoo sarjasta tehdyn vain 10 jaksoa, joista yksi, alkuperäinen pilotti oli jäänyt esittämättä televisiossa ja näemmä tuossa pilotissa sarjan tyylilajina on ollut puhtaammin draama ja näyttelijävalinnat osittain erilaisia. Mukana oli ollut myös Kirstey Alley, jota ei nähdä varsinaisessa Glory Daysissa kertaakaan.
Jaksomäärän suhteen Wikipedia ei ole yhtään sen selkeämpi, kuten tästä voi päätellä:
”The number of episodes made is under debate. Some sources claim 13 were produced, while others insist that it was only 10. The European DVDs contain 7 – 9 episodes. So things are still unclear.”
Joten oletan että yhdeksän jaksoa on se lopullinen vastaus, sillä se tuntuu olevan yhdistävä tekijä jokaisen näkemäni informaation kesken. Jolloin se kymmenes olisi se esittämätön pilottijakso.
Suomessa sarja esitettiin muistaakseni MTV3:lla alkuperäisnimellään ja ainakin nämä Demondays-nimillä olevat kolme levyä ovat helposti saatavilla, kuten myös tämä itselläni oleva ne yhteen koonnut boksikin.
Jotta päänvaivaa olisi vielä lisää tarjolla, niin jaksot ovat levyillä väärässä järjestyksessä. Sinänsä sillä ei ole suurempaa merkitystä, koska kukin jakso sisältää oman tarinansa. Joissakin kohdin kyllä ihmetyttää että miksi Miken aloittama uusi kirja tuntuu olevan lähes valmis, kun seuraavassa jaksossa se on vasta alkutekijöissään. Tai miksi Mikella ja Elliellä on jo suhde, ei ole ja taas on. Oletan että levyjen jaksojärjestys on valittu sen mukaan miten yksi jakso loppuu ja toinen alkaa, jotta yhden jakson lopetus ja seuraavan aloitus vaikuttaisivat samaan jaksoon kuuluvilta. Ja välillä en huomannutkaan että edellinen tarina ehti loppua kun toinen jo alkoi, joten siinä mielessä ratkaisu on ollut toimiva. Demontownin kuitenkin tunnistaa niin helposti tv-sarjaksi, että kyllä ne jaksot olisi voitu jättää oikeaan järjestykseen kunkin jakson alku- ja lopputeksteineen, ilman että se olisi häirinnyt. Tuskin kukaan erehtyy luulemaan näitä elokuviksi vaikka ne ovat yhteen leikattukin.
Niin ja esimerkiksi CD.ON:n sivuilla myytävä Demontown 1-3 boksi listaa jaksot oikeasssa järjestyksessään, mutta oletettavasti kyseinen info on vain copy pastettu jostain IMDB:stä, sillä siinä järjestyksessä ne eivät ole levyillä.
CD.ON listaa myös boksin sisältävän kaikki yhdeksän jaksoa, mutta seitsemänhän niitä on.

Mitäköhän julkaisijat ovat kuvitelleet nimeämällä sarjan euromarkkinoita varten Demontowniksi? Ymmärrän toki että sarjan Scream-maineen vuoksi sitä markkinoitiin kauhusarjana ja esimerkiksi sarjasta tehdyt tv-spotit kukin antoivat ymmärtää kyseessä olevan jotain kauhua, mutta koska ajoittaisesta sellaiseen viittaavasta tunnelmastaan huolimatta Glory Days ei ollut kauhua ja siinä ei tosiaankaan esiintynyt mitään ökkömönkiäisiä, niin miksi juuri demon? Miksei vaikka Terror Town, tai Horror Island, tai Lost, tai minäpä keksin, Glory Days.

Demontown, tai Glory Days on ihan mukavaa kevytkauhutunnelmaista koomista jännitystä, joka ei missään vaiheessa ole mitenkään yllättävä, mutta on siltikin yhdeksän jakson mitassaan varsin toimivaa lajityypissään. Siksipä onkin hieman surku että Demontown 1-3 sisältääkin vain seitsemän jaksoa, vaikka ihan hyvin ne kaksi muuta olisi vielä jaksanut katsoa.

Tähdet: ***

Glory Days
...NOIR

perjantai 21. toukokuuta 2010

Dracula (1992)

Tai Bram Stokerin Dracula.
Sillä Francis Ford Coppolan näkemys tutusta puikkohampaasta vakuutteli suureen ääneen olevansa vihdoinkin, kerrankin uskollinen näkemys Stokerin kirjasta.
Siitä on niin julmetun kauan kun olen kirjan lukenut, joten en ole luonnollisestikaan täysin varma onko tämä Dracula joka käänteessään täydellisin ja uskollisinen versio Draculasta, mutta en mene täysin vastaankaan väittämään sillä vähintäänkin kaikki tärkein on filmille saatu. Vaikka kyllä minä kaipaankin niitä vyötiäisiä.

Oli Coppolan Dracula sitten vaikka kuinka uskollinen Stokerille, niin muistan elokuvan tuntuneen minusta aikamoiselta pettymykseltä silloin kun se alunperin materialisoitui silmieni eteen.
Se ei vain tuntunut oikealta.
Aina kun kirjasta, sarjakuvasta, tms. tehdään elokuva, niin minä toivon etteivät elokuvan tekijät koeta siirtää alkuperäistarinaa aivan sellaisenaan filmille. Mitä tarkemmin elokuvantekijät koettavat toisintaa kirjan tapahtumia niin sitä helpommin huomaa pienetkin virheet ja kun muutoin elokuva saattaa olla onnistunut, niin ne pienet virheet tuntuvat suurilta. Ja jos kirjaa lukiessaan kuvittelee hahmon tietyn näköiseksi, niin elokuvassa rooliin valittu näyttelijä saattaa muistuttaa samaa olematta kuitenkaan oikea (ajatellen siis lukijan näkemystä.) Tarkoitan siis sitä että jos kirjassa hahmo kuvaillaan Jake Gyllenhaalin näköiseksi ja uskollista aitoutta tavoitteleva ohjaaja palkkaa rooliin Maggien.
Siksipä minä oikeasti toivon että ohjaaja päättää tehdä elokuvastaan oman näkemyksensä, ei kirjailijan. Tiedän että tämä tapa johtaa usein itsenikin kohdalla mäkätykseen siitä, että "toi ja toi juttu on pilattu", mutta tällä tavoin tehdyt ratkaisut eivät riitele oman mielikuvan kanssa kirjan sisällöstä. Otetaan esimerkiksi Veren Vangit. Tein sen virheen että luin kirjan vasta nähtyäni elokuvan ja näin koko ajan mielessäni Tom Cruisen, vaikka kirjan näkemys Lestatista oli aika erilainen. Olin kuitenkin lopulta tyytyväinen, Anne Ricenkin puolelta negatiivisiä kommentteja keränneeseen päätökseen valita Cruise Lestatiksi, sillä ainakin se osoitti että Neil Jordan pyrki johonkin muuhunkin kuin pelkästään kirjan toisintaan.


Miksi minä haluaisin nähdä elokuvana täsmälleen saman vision jonka koin lukiessani kirjaa? Jos siinä onnistuttaisiin niin tällöinhän jo ensimmäinen kirjan filmatisointi olisi uudelleenfilmatisointi. Edellinen versio sattui vain sijaitsemaan oman pään sisällä.

Ja en usko yhdenkään elokuvan pystyvän olemaan täysin suora käännös kirjasta, vaan jotain tulee aina katoamaan jo pelkästään sen takia että eri ihmiset saattavat kokea lukemansa eri tavoin. Joten vaikka lopputuloksena saattaa olla G.I. Joe: The Rise of the Cobran kaltaista umpisurkeaa kuonaa, niin vastentahtoisesti on arvostettava sen elokuvan rohkeutta omaan näkemykseen. Josta päästäänkin sitten siihen ajatukseen, että joskus elokuvantekijöiden keinot päästä siihen omaan näkemykseensä osoittavat sen etteivät he olekaan tekemässä omaa versiotaan vaikkapa G.I. Joesta, vaan he tekevät jotain ihan muuta ja nimeävät sen vain G.I. Joeksi. Kunhan myydään jotain väärällä nimellä.
Esimerkiksi Constantine oli minusta ihan siedettävä actionleffa, mutta ei se Hellblazer ollut.

Toivottava lopputulos kirjan, tms. filmatisoinnille olisi siis se, että se tavoittaa kirjan tarkoituksen, mutta jaksaa kulkea omilla jaloillaan.
(Poikkeuksia sääntöihin löytyy puolelta toiselle.)
Luulenkin siis, että Coppolan Dracula ei vakuuttanut minua alunperin sen vuoksi, että sen tekijät kilpaa kehuivat saaneensa aikaiseksi viimeinkin sen aidon ja oikean version Stokerin kirjasta. Mutta kun se ei lopulta ollutkaan aivan sitä, niin se tuntui suuremmalta pettymykseltä kuin mitä se oikeasti on.
Nyt aiemmasta katselukerrasta on jo niin pitkä aika, että nyt pystyin katsomaan elokuvan yhdistämättä sitä suoraan kirjaan. Kunhan vain ajattelin sen hyödyntävän samaa lähdeteosta kuin muutkin Dracula-elokuvat ja nyt tällä kertaa elokuva levittäytyi eteeni aiempaa nautinnollisempana, joskaan ei täydellisenä kokemuksena ja antamani tähtimäärä voisi ehkä olla yhden pienempikin.


Vuonna 1462 Dracula (Gary Oldman) on kirkon puolesta teurastava ritari jonka morsian kuolee valheellisen informaation vuoksi. Dracula kiroaa kirkon ja tuomitsee itsensä ikuisesti eläväksi vampyyriksi.
Tästä siirrymme varmasti tutumpaan osuuteen tarinassa kun teemme aikahypyn siihen viktoriaaninen aikakauteen jolloin Jonathan Harker (Keanu Reeves) saapuu Transylvaniaan tapaamaan Draculaa joka haluaa ostaa maata Lontoosta. Dracula huomaa että Jonathanin morsian, Mina (Winona Ryder) näyttää aivan samalta kuin hänen menetetty rakkaansa ja Dracula päättää saada elämänsä rakkauden takaisin. Siispä Dracula kiusaa Jonathania ja matkaa Lontooseen vikittelemään Minaa. Siinä sivussa sitten pureskellaan Minan himokasta ystävää, Lucya (Sadie Frost) ja huomataan että tohtori Van Helsing (Anthony Hopkins) tuntee vampyyrit ja vampyyrien tavat, joten Van Helsing aikoo tehdä lopun Draculan maallisesta vaelluksesta.

Te tiedätte jo tämän kaiken, joten tarkempiin yksityiskohtiin lienee turha uppoutua, koska Draculan tarina pysyy samana kuin aiemmin. Elokuvassa kyllä keskityään muita enemmän kuvaamaan Minan ja Draculan romanssia siten että sen aikana näytetään oikeaa suhteen kasvua, kuin vain pelkästään sitä että Dracula katsoisi Minaa silmiin ja sanoisi ”pim! Olet hypnotisoitu.”
Kuljemme visuaalisen leikittelyn ohessa kohti hetkeä jolloin Dracula kohtaa lopulta vastustajansa viimeisessä taistelussaan ja lopulta Mina iskee Draculan pään irti vapauttaen tämän kirouksestaan.


Se mikä tässä Draculassa on erittäin hienoa on sen yksityiskohtaisuus ja tällä en tarkoita kirjasta elokuvaan-yhteyttä, vaan lavastusta, musiikkia, puvustusta, maskeerausta ja oikeastaan kaikkea muuta elokuvassa esiintyvää, paitsi näyttelijöitä.

Kuten The Cell-elokuvassa, Dracula on niin täynnä täydellisiä postikorttikuvia että välillä tulee tunne kuin seuraisi stillejä, tai stop motion-animaatiota ja tämä sopii elokuvan tunnelmaan täydellisesti. On todella miellyttävää katsoa tälläistä jättibudjetin Hollywood-elokuvaa jonka visuaalinen ilme on toteutettu yksinkertaisilla valaistuskikoilla, pienoismalleilla, päällekäiskuvauksella, filmin takaperin pyörittämisellä, paperinukeilla ja muilla sellaisilla tavoilla joita ei enää oikein haluttu tehdä vuonna 1992 jolloin etenkin Terminator 2 oli jo raivannut tietä nykyhetkeämme riivaaville tietokoneoksennuksille.
Draculan vanhakantaiset efektitemput tuovat elokuvaan sellaista, sanotaanko ajattomuutta, että tämän elokuvan kohdalla valmistumisajankohdasta kertovat enemmän elokuvassa esiintyvät näyttelijät kuin muutoin elokuvan sisältö (samaan tapaan kuin alkuperäiset Tähtien Sodat joissa kampaukset ovat ainoat tekoajastaan kertovat seikat.)
Draculan visuaalinen ilottelu tekee tavallaan myös elokuvasta hieman onton. Välillä kaikki elokuvan kuvatemput tuovat mieleen vuoden 1994 elokuvan Syntyneet Tappajiksi niiden käyttötapojen ja suuren lukumääränsä vuoksi, mutta toisin kuin Stonen elokuvassa, niin Draculassa sama tapa ei pelkästään palvele tarinaa, vaan toimii silmänkääntötemppuna hämätäkseen että itse juonessa ei tehdä oikeastaan muutoksia jo niin kovin tuttuun tarinaan, vaan aivojen ei haluta ymmärtävän sitä mitä silmien näkemän takana on. Ei tätä nyt voi kovinkaan suureksi miinukseksi laskea, sillä pitäähän nyt Draculallakin olla silmäkarkkielokuvia, mutta samalla saamme huomata kuinka Coppolan ja kumppaneiden kovasti toitottama uskollisuus Stokerin tarinalle tuli oikeastaan esille jo Murnaun Nosferatussa kauan kauan ennen Coppolaa.


Elokuvan näyttelijät osoittautuvat Draculan kannalta sekä siunaukseksi että kiroukseksi.
Kun Gary Oldman ja Anthony Hopkins eläytyvät rooleisinsa sellaisella vimmalla että siinä jäävät pyörremyrskyt toiseksi, niin vastaavasti toisella laidalla olevat Winona Ryder ja Keanu Reeves ovat kuin Beavis ja Butthead onttoine katseineen ja William Shatner-puheineen.

Dracula on tähditetty samaan tapaan kuin Coppolan edellinen elokuva, Kummisetä 3 ja kun sen kohdalla kritisoitiin Sofia Coppolan (rooli jonka Winona Ryderin piti alunperin tehdä, mutta Draculan perusteella Kummisetä 3 tuskin olisi hyötynyt alkuperäisestä näyttelijävalinnasta) rooliinsa sopimattomuutta, niin Draculassa olevat Ryder ja Reeves tuntuvat aivan samanlaiselta virheeltä. Eikä kyse ole pelkästään siitä ettäkö Hopkinsin ja Oldmanin energisyyden rinnalla muut vaikuttaisivat eleettömiltä, vaan Ryder ja Reeves ovat muihinkin verrattuna enemmänkin esiintymässä Romeron zombieleffassa. He vain katsovat eteensä silmät pyöreinä ja osoittavat tunteitaan yhtä uskottavasti kuin kuolleet kalat.
Siispä Draculaa katsellessa silmät nauliintuvat seuraamaan Hopkinsia ja Oldmania, joista tietenkin jälkimmäinen herättää varmastikin eniten muistikuvia elokuvan nähneille, sillä hän esiintyy elokuvassa niin monessa eri muodossa ja on ajallisesti mitattuna eniten kuvassa.

Dracula on tähditetty samaan tapaan kuin miten sen visuaalinen ilmekin on tehty, eli se on ylitsevuotavan täynnä. Siispä näemme lähes joka roolissa jonkun tutun naaman, joista osa olisi toiminut ehkä paremmin jos näyttelijän nimi tai kasvot eivät olisi tuttuja katsojille. Etenkin näkymättömämmät roolit, sellaiset joilla ei ole lopulta suurempaa merkitystä kokonaisuuden kannalta tuntuvat saaneet esittäjäkseen liian "ison" nimen jotta niitä voisi olla huomioimatta liikaa ja liian tarkempi seuraaminen johtaa vain väärälle tielle.
Richard E. (Warlock) Grant, Bill (Rocketeer) Campbell ja Cary (Saw) Elwes etenkin tuntuvat turhilta elokuvan kannalta, varsinkin kun tästä kolmikosta on luotu elokuvan koominen elementti ja heidän tehtävänsä elokuvassa on suurin piirtein kulkea tökkimässä toisiaan silmiin hassujen ilmeiden kera.
Sadie Frost oli aivan raivostuttava vinkuja ja elokuvaa katsoessa tuleekin mieleen, että tämä Frostin roolisuoritus on varmaan toiminut Paris Hiltonin esikuvana. Tosin Frost näytti tosi hyvältä valkonaamaisena vampyyrina.
Sivuosanäyttelijöistä hauskinta seurattavaa onkin ötököitä syövää pöpiä, Renfieldiä esittävä Tom Waits, joka tosielämän imagoaan ajatellen ei tunnu niinkään näyttelevän Renfieldiä vaan elävän hänenä.

Joten näyttelijöitä ajatellen osa soveltui rooleihinsa täydellisesti, osa taas heitti lahjojaan hukkaan ja osa sai miettimään että onko heillä lahjoa ensinkään.

Draculan musiikki on todella hienoa ja uhkaavaa, ja oikeastaan Wojciech Kilarin luomat sävelet ovat elokuvan pelottavinta antia.


Pelottavuudesta puheenollen. Jotenkin tuntuu että kun kauhuelokuva on isolla budjetilla, isoilla tähdillä ja muutoinkin massiivisena Hollywood-tuotoksena tehty, niin siinä ei ole enää mitään pelottavaa.

Vaikka kuinka Gary Oldman pureskelee, niin tietoisuus elokuvan tekijöistä ja suuruudesta vähentää sen kauhutasoa, eikä täten Coppolan Dracula ole poikkeus Hollywoodkauhun yleisiin less calories/light-versioihin.
Vaikka elokuva yrittääkin kovin, niin jopa Patch Adams pelottaa enemmän.

Dracula on hieman liian täyteen tungettu elokuva, joka ei puheistaan huolimatta tunnu yhtään sen aidommalta ja uskollisemmalta kuin niin monet muut Dracula-elokuvat ennen sitä, mutta visuaalisesti elokuva on todella miellyttävää katseltavaa, vaikkakaan sokerihumala ei ole kaukana.
Koska tarina pysyy samana, ja minun mielestäni hyvänä, niin sen suhteen en löydä valittamista. Mielestäni suurimmat miinukset elokuvassa ovatkin siis sen toisistaan pahasti tasoiltaan eroavat näyttelijäsuoritukset, joista osa herättää iloa ja osa saa puolestaan itkun partaalle.


Kun nyt elokuvan visuaalisuus on tullut useampaan otteeseen mainittua, voisinkin kertoa oman suosikkini.

Elokuvan alkupuolella kun Jonathan Harker saapuu Transylvaniaan, niin häntä noutamaan saapuvat Draculan lähettämät vaunut. Kohtaus jossa kuljettaja käsi lähestyy Jonathania ja vetää hänet vaunuun on mielestäni aivan pirun hieno ja kyseessä on aivan älyttömän yksinkertainen efekti, ja silti elokuvan vaikuttavin.

Loppuun haemme vielä pätkän vanhasta Gary Oldmanin haastattelusta, jossa hän kertoo
syistään tehdä Dracula.
”I chose to do this because i wanted the opportunity to say those words:
'i've crossed oceans of time to find you.'”

-Fangoria # 120 (1993.)


Tähdet: ****
Dracula

...NOIR

tiistai 18. toukokuuta 2010

Sakset (Scissors, 1991)

WOW!

(Huom. Ei World of Warcraft.)

Hermostuneen oloinen Angela Anderson (Sharon Stone) on ostamassa saksia, seuraavaksi hänen takapuoltaan kopeloi paikallinen antiikkiliikkeen omistaja ja jotta päivä olisi täydellinen, kotiin saavuttuaan tuntematon partanaama koettaa raiskata Angelan hississä. Onneksi Angela oli juuri ostanut sakset ja niillä sopiikin lyödä partanaamaa käteen. Raiskaus ei siis yllä penetraatioon saakka. Partanaama nousee kiukkuisena, mutta yllättävän rauhallisena seisomaan, ottaa mukaansa Angelan avaimet ja sakset. Partanaama odottaa hissin ovien avautumista ja astuu ulos todeten että hän palaa vielä.
Angelan naapuri Alex Morgan (Steve Railsback) löytää väkivaltaa neidin kokeneen ja huolehtii siitä että hän on turvassa, ja poliisi saa tiedon tapahtumista. Saamme tietää että Alex on näyttelijä ja että hänen luonaan asuu hänen alaraajahalvaantunut taiteilijaveljensä Cole (Steve Railsback.) Alex on heistä se kiltti ja hiljainen, kun taas Cole on sika. Alexilla on silmälasit, Colella ei. Cole myös sliippaa hiuksensa ja pitää yllään muutaman päivän sänkeä, joten veljeksien erot ovat huimat.
Alex saattaa Angelan kotiinsa ja saamme nähdä kuinka Angelan koti on täynnä kaikenlaisia nukkeja. Angela on jonkinlainen nukentekijä. Alex poistuu paikalta, mikä on hänen epäonnensa sillä seuraavaksi saamme katsella Angelan tissejä, kun tämä tarkkailee itseään peilistä ja säikähtää sitten tuijottavaa possunaamaista nukkea.
Seuraavana päivänä Angela vierailee kallonkutistajansa Stephan Carterin (Ronny Cox) luona ja hourailee jostain olemattomasta Billysta ja puhuu siitä kuinka hän on vielä neitsyt ja että lähin seksuaalinen kokemus joka hänellä on ollut oli se raiskausyritys. Carter puhuu kallonkutistajakieltä jonka avulla koettaa saada Angelaa rentoutumaan.
Omissa oloissaan viihtyvä Angela pyrkii olemaan omissa oloissaan, mutta häneen ihastunut Alex kutsuu neidin juhliinsa. Täällä juhlissa Cole lähentelee Angelaa ja kertoo kuinka on tarkkaillut Angelaa jo kuukausia. Cole on myös maalannut taulun jossa parrakas mies hyökkää Angelan kimppuun ja se ei jostain kumman syystä saa Angelaa rakastumaan Coleen.
Angela on näkevinään partaraiskaajan Alexin juhlissa ja Alex koettaa suudella Angelaa.
Angela purkaa tunteitaan Carterille joka haluaa saada selville kuka Angelan toistuvasti mainitsema, mutta kuvitelluksi hahmoksi mainittu Billy on.
Angela menee elokuviin. Pimeässä joku uhkaa häntä saksilla. Angela juoksee kahvilaan, ottaa lasin vettä, antaa lasin samantien takaisin.
Alex ja Angela siirtyvät tilanteeseen jossa rakastelu on seuraava askel. Cole ja Alexin ilmeisesti entinen tyttöystävä Nancy (Vicki Frederick) tirkistelevät tilannetta. Nancy kertoo Colelle että jos Alexista ja Angelasta tulee pari, niin se saattaa johtaa siihen että Alex heittää Colen pihalle. Cole nousee seisomaan ja sanoo ettei niin tule tapahtumaan.
Alexin ja Angelan mahdollinen yhdyntä keskeytyy kun Angela kuvittelee possunaamaisen nuken katsovan häntä. Alex poistuu paikalta, mutta sekä hän että Angela ovat molemmat iloisia.
Angela vilkaisee ikkunasta ulos ja huomaa ”halvaantuneen” Colen seisomassa ja juttelemassa Nancyn kanssa. Cole puolestaan huomaa Angelan nähneen hänet ja sanoo tulevansa Angelan luokse, mutta Nancy estää häntä. Angela istuu pimeässä ja saa puhelinsoiton että nyt olisi työkeikka tarjolla. Angela puhuu possunaamaiselle nukelle.
(Uskokaa tai älkää, mutta näitä ns. symbolisia ja erikoisia kohtauksia on tapahtunut huomattavasti enemmän kuin olen maininnut ja elokuvaa on kulunut vasta 40 minuuttia.)
Päivän koittaessa Angela lähtee tapaamaan miestä joka tarjosi hänelle jonkin työkeikan. Angela saapuu erikoiseen poptaiteelta näyttävään asuntoon joka osoittautuu autioksi. Huoneistossa on kaupungin pienoismalli ja yllättäen ääneen pääsee ääninauha jossa mainostetaan tulevaisuuden kaupunkia ja asuntoja joissa kaupungin äänet ovat eristettyjä säilyttämään asuntojen sisäisen rauhan.
Hetken odotettuaan Angela päättää poistua paikalta. Puhelin soi, Angela vastaa, kukaan ei puhu, ovenkahva on irtonainen stressipallo (MITÄ!?) No, idea on kuitenkin se että Angela on nyt vangittu tähän huoneistoon.

Angela löytää huoneistossa sijaitsevasta sängystä ruumiin jonka selässä on sakset. Luonnollisesti neitimme hermostuu ja koettaa päästä asunnosta ulos, mutta kuten aiempi tilanne jo vihjaili, on asunto äänieristetty joten Angelan ikkunaan hakkaaminen ei auta. Kukaan ei ole myöskään paikalla auttamassa, sillä näemme talon ulkopuolella olevasta kyltistä että talo on uudelleenrakentamisen kohteena joten tästä syystä paikalla ei ole ketään muita kuin Angela ja ruumis. Angela päättää rikkoa ikkunan, mutta kaikki irtotavara kuten tuolit ovat pultattu lattiaan kiinni. Ei ruokaa, ei vettä, kaapit tyhjiä, mutta paistinlasta löytyy.
Puhelin soi, Angela vastaa, kukaan ei puhu.
Asunnossa alkaa kuulumaan kovenevaa kissan maukunaa ja strobovalot sykkivät.
Toisaalla Alex on saapunut Angelan asunnolle, mutta koska kukaan (ei tietenkään) vastaa, alkaa Alex olla huolissaan.
Illan tullessa Angela rupeaa huomaamaan vankila-asunnossa nukkeja jotka tuntuvat liikkuvan ja puhuvan hänelle. Yksi nukeista kehoittaa Angelaa etsimään lintua. Öö, okei.
Angela löytääkin häkissään olevan korpin ja kuulee korpin raakunnan ohessa syyttävän Angelaa sängyssä olevan henkilön tappamisesta.
Alex saa sähkeen jossa Angela kertoo poistuneensa kaupungista muutamaksi päiväksi. Alex ei usko sähkeen sisältöä. Miksi Angela lähettäisi sähkeen eikä olisi kertonut matkastaan kasvokkain, tai puhelimitse. Tai miksi Angela olisi jättänyt kissansa yksin kotiin.
Angela käy vetämässä ruumiin selästä sakset saadakseen niistä itselleen apuvälineen. Ruumis kierähtää ympäri ja paljastuu parrakkaaksi mieheksi, mahdollisesti siksi elokuvan alun raiskaajaksi?
Alex ottaa yhteyttä tohtori Carteriin ja kertoo huolensa Angelasta ja arvon tohtori toteaa ettei kannata olla huolissaan sillä Angela on vain hyvin sairas tyttö. (What's up, doc?)
Cole nousee seisomaan paljastaen näin Alexille olevansa hyvinkin kykeneväinen kävelemään. Veljekset tappelevat ja Cole syyttää Alexia siitä että tämä ei huomio veljeään ja että Angela koettaa vain pilata heidän välinsä. Cole kävelee pois.
Vankila-asunnossa Angela huomaa paikalla olevan kuumaa teetä ja televisioruutuja joissa kussakin on jotenkin Angelaan liittyvää kuvamateriaalia. Yhdessä videopätkässä kehoitetaan nauttimaan kuolettava määrä unilääkkeitä, joten oletus on että kuumassa teessä olisi uniläkkeitä. Angela juttelee televisioille ja huomaa pian että sängyssä oleva ruumis on kadonnut. Ruumis on nyt ruokapöydän ääressä sylissään nukke ja lautasellaan korppi.
Siirrymme takaumaan jossa Angela on pikkutyttö ja hänen isänsä leikkii possukäsinukella. Angelan äiti lyö sakset miehensä, eli Angelan isän selkään. Niin ja Angelan isällä on parta.
Angela nukahtaa ja aamulla tähän kyseiseen asuntoon saapuu tohtori Carterin vaimo Ann (Michelle Phillips) tapaamaan rakastajaansa, joka muuten on se saksilla tapettu mies. Ann löytää asunnosta miehensä, eli tohtori Carterin naamioituneena parrakkaaksi mieheksi. Carter kertoo tappaneensa Annin rakastajan ja ajaneensa asunnossa hypnoottisessa olotilassa kulkevan Angelan hulluksi kaiken maailman äänitehosteilla ja muilla efekteillä. Angelasta saisi hyvän syntipukin, olihan hän jo tarpeeksi sekaisin entuudestaan, mutta Angelan mahdollista tappomotiivia korostaakseen oli Carter aluksi parrakkaaksi naamioituneena hyökännyt Angelan kimppuun ja koska Annin rakastaja oli parrakas, niin poliisi tulisi kuvittelemaan Angelan tappaneen tämän miehen kostoksi. Ja koska Angelalla on traumansa parrakkaan isänsä kuolemasta, niin jopas on sopivaa.
Carter selittää Annille rakastavansa tätä ja että kukaan ei tulisi koskaan saamaan selville hänen tekosiaan, joten hän ja Ann voisivat jatkaa yläluokkaista yhteiseloaan. Mutta tällä välin on Angela poistunut huomaamatta asunnosta ja sulkenut oven takanaan. Carter ja Ann ovat nyt itse vankina tuossa äänieristetyssä autiotalon asunnossa, seuranaan vain Cartenin luoma psykedeelinen harhatodellisuus ja tietenkin se Annin kuollut rakastaja. Luulemme tässä vaiheessa Angelan olevan täysin sekaisin, mutta kun Carter hakkaa äänettömästi asunnon ikkunoita näemme kuinka kadulla seisova Angela kääntyy katsomaan Carteria ja hymyilee ilkeästi. Alex on sattunut sopivasti paikalle ja saattaa Angelan auton takapenkille. Angela tuijottaa hervottomassa asennossa ylöspäin ja herra yksin tietää mitä on jatkoksi suunniteltu.


Siteeratakseni erästä G.I. Joe-hahmon nimeä, tämä elokuva on Mindbender.


Perusjuoni on tässä:
-Mustasukkainen kallonkutistaja tappaa vaimonsa rakastajan.
-Selviytyäkseen rikoksestaan kallonkutistaja lavastaa potilaansa murhaajaksi.
-Kuka nyt hullua uskoisi.

Ja uskoakseni aika moni osaakin jo elokuvan alkupuolella päätellä Ronny Coxin esittämän kallonkutistajan olevan syyllinen, mutta uskon elokuvan tuottavan myös useita yllätyksiä.


Osittain nämä yllätykset johtuvat siitä, että elokuvassa on aivan järjetön määrä kohtauksia joille ei esitetä mitään selityksiä. Angela-hahmon kokemista tapauksista monet voidaan tietenkin laskea tohtori Carterin lavastamiksi, mutta jo pelkästään Angelan kohdalla näytetään niin paljon irrallisia, jopa psykedeelisiä kohtauksia joiden olemassaololle ei tunnu olevan perusteluja. Tosin koska Angela on jo heti alusta asti selkeästi häiriintynyt hahmo, niin hänen kokemien mahdollisten harhojen, todellisuuden ja lavastettujen harhojen välille ei voi vetää suoria linjoja, sillä katsojan on välillä vaikea päätellä mikä kohtauksista kuuluu mihinkin Angelan todellisuudentajuun.

Elokuvassa monet kohtauksista tuntuvat olevan irrallisia toisistaan, mikä tuntuu harkitulta ratkaisulta. Jos ei kerran aiota antaa selitystä kaikelle, niin kaiken ei tarvitse tapahtua niin että se olisikaan sidoksissa aiempaan tai seuraavaan.
Suurimmat irralliseksi osoittautuvat juonikuviot on nämä Colen valehalvaantuminen, hänen himokkuutensa Angelaa kohtaan, Colen ja Alexin välinen suhde, Alexin ja Angelan suhde, ja minkäänlaiset motiivit Nancyn toimille.


On esimerkiksi hauskaa että Nancy tietää Colen olevan oikeasti toimintakykyinen ja on sitä mieltä että Angela tulee raivata pois Alexin elämästä.

Mutta miksi?
Se ei tule suoranaisesti selville, mutta ilmeisesti Nancylla ja Alexilla oli ollut aiemmin suhde, mutta Nancy ei selvästikään haikaile mennyttä suhdettaan, joten hänellä ei ole sitä kautta syitä erottaa Alexia ja Angelaa. Nancylla ei vaikuta olevan myöskään suhdetta Coleen, kunhan ovat vain ystäviä. Joten sitä kauttakaan on vaikea nähdä syytä sille miksi Nancy auttaisi Colea, muutoin kuin ehkä ystävämielessä.

Miksi Cole on ylipäätään valehdellut olevansa rampa?

Elokuvassa puhutaan aiemmin sattuneesta auto-onnettomuudesta jolloin Cole olisi muka rampautunut, mutta kuten saamme huomata hänelle ei ollut käynyt mitenkään. Kun Cole paljastaa Alexille olevansa kävelykuntoinen ja he tappelevat hiukan, niin sen yhteydessä Cole sanoo ettei Alex ansaitse hänen seuraansa ja sitten Coe poistuu paikalta, ilmeisesti kokonaan pois Alexin elämästä. Näin helppoa.
Colen vale-elämän syynä ei varmastikaan ollut se että siten Alex rahoittaisi Colen yltäkylläisen elämän, sillä vaikka he vaikuttavat suht' hyvin toimeentulevilta, niin Alex ei ole mikään Kroisos ja Cole itse on näemmä hyvin menestyvä taiteilija, joten ei hän olisikaan Alexin rahojen tarpeessa.

Kun elokuvassa on tämä koko Alex/Cole-juonikuvio niin sen uskoisi liittyvän jotenkin Angelan vangitsemiseen, tai edes jotenkin Angelan tilanteeseen. Mutta ei, sillä ei ole mitään tekemistä Angelan kanssa ja vaikka Angela huomaakin eräässä vaiheessa että Cole pystyy kävelemään, niin se ei vaikuta mitenkään elokuvan punaiseen lankaan.
Sitä voisi kuvitella että tämä mittava sivujuoni joka ei liity mihinkään tuntuisi turhauttavalta, etenkin kun elokuva on täynnä irtokohtauksia, mutta näin ei ole. Yleensä kun tälläisissä elokuvissa näkee vastaavia sivujuonia joiden tehtävänä on hämätä katsojaa, niin se ne tuntuvat liiankin usein sellaisilta kuin ne olivat jälkikäteen lisättyjä ja täten eivät toimi aiotulla tavalla. Saksien kohdalla vaikuttaa kuitenkin siltä kuin ensin olisi tehty sivujuoni ja vasta sen jälkeen päätarina, sillä aina kun Alex/Cole-tarina on esillä niin siihen keskitytään siten että se vaikuttaisi olevan tärkeämpi kuin Angelan oma tarina. Tämä on mainio tapa ureoittaa katsojaa seuraamaan koko ajan väärää kättä, kun kolikko onkin toisessa kädessä. Joten vaikka aina kun elokuvassa esitetään tohtori Carteria, niin sitä vain toteaa että ”joo joo, mä tiedän että se on toi, mutta se toinen juttu on mielenkiintoisempi.”


Vaikka olenkin nyt pariin otteeseen todennut elokuvan sisältävän paljon kohtauksia jotka tuntuvat irtonaisilta, niin se tyyli sopii elokuvan luonteeseen ja keinoksi osoittaa Angelan mielenjärkkymistä. Asiaa korostaa vielä se että Sharon Stone esiintyy jo alusta asti hermostuneen oloisesti ja vaikka Stone ei nyt hirveän uskottavalta aina tunnukaan, niin se sopii mainiosti esitettävään hahmoon.


Näyttelijät eivät herätä suuriakaan tuntemuksia. Kukin on ihan hyvä, mutta ei sen enempää. Hahmot ovat kuitenkin elokuvan rakenteesta huolimatta aika perinteisiä, joten ne esitetään ihan kelvollisesti, mutta ei niin mieleenpainuvasti etteikö kunkin tilalle osaisi kuvitella jotain muutakin.


Sakset sisältää ihan järjettömän määrän päätä sekoittavaa kuvastoa, ilman että mukana olisi mitään sen oudompia visuaalisia efektejä kuin joku nuken pään kääntö.
Elokuvan outoutta korostavat juonikuviot ja kohtaukset jotka vaikuttavat elokuvan tärkeimmiltä seikoilta, mutta eivät lopulta liitykään päätarinaan.


Ja musiikkina on niin pirun onnistunutta Pino Donaggio-imitointia, että piti oikein tarkistaa säveltäjä toistamiseen. (Hän ei ole Donaggio.)


Jos tämän elokuvan saa käsiinsä, niin suosittelen katsomaan sen. Sillä vaikka se tuntuu ajoittain aivan järjettömältä, niin se on hyvää järjettömyyttä.


Kuka on Billy? Sitä ei kerrota, eikä sillä ole väliäkään.


Tähdet: ****
Sakset

...NOIR