Ahaa! Selkeä käänne Keitelin myyntivoimakkuudessa on selkeästi tapahtunut Little Nickyn (2000) ansiosta, sillä sen jälkeen Keitel on kyllä pysynyt tasoltaan hyvänä, mutta hänen elokuviensa säkenöivyys on kalpeampaa kuin ennen Little Nicky-nimistä oksetusta.
Saatan olla väärässäkin (en ole) mutta Holy Smoken (1999 [josta en pitänyt]) jälkeen Keitel ei ole tainnut enää haastaa itseään näyttelijänä ja roolit elokuvineen ovat olleet liiankin turvallisia (mitä onnekseen Holy Smoke ei ollut.)
Kuitenkin olen aina innoissani jos törmään johonkin uuteen elokuvaan josa Keitel on mukana ja kun näin kirjastossa tämän Shadows in the Sunin, niin otin sen kärppänä haltuuni.
Siitä pääsemmekin elokuvan toiseen miespääosaan, eli Joshua Jacksoniin, jota sana mies ei mielestäni kuvaa kovinkaan osuvasti.
Joshua Jackson on mielestäni täysin vailla karismaa oleva pökkelö jonka soisin esiintyvän vain jossain unohdetussa tv-sarjassa.
Näin ajattelin ennen kuin näin hänet tässä elokuvassa. Nyt hän on mielestäni lähes täysin vailla karismaa oleva pökkelö jonka vuoksi en enää jätä elokuvaa katsomatta. Hän oli siis ihan hyvä Shadows in the Sunissa.
Nuori kustannusagentti Jeremy Taylor (Joshua Jackson) saa tehtäväkseen etsiä käsiinsä 20 vuotta takaperin Italiaan muuttaneen kirjailijaneron, Weldon Parishin (Harvey Keitel) joka ei ole yhtä moneen vuoteen kirjoittanut uutta kirjaa. Jeremyn tulisi saada tehtyä sopimus Weldonin kanssa, mutta tehtävästä saattaa tulla vaikea, ottaen huomioon että Weldon tunnetusti pitää kustannusalalla työskenteleviä alhaisimpina olentoina mitä maa päällään kantaa. Koska Jeremy haaveilee itsekin kirjailijan urasta, niin hän lähtee puoli-innoissaan matkaan. Häntä ei innosta maaseudulle puskajussien seuraan lähteminen, mutta Weldonin hän haluaa tavata.
Muutaman mutkan jälkeen Weldon löytyy pienestä Italialaiskylästä, elämässä maajussin elämää tyttärensä Isabellan (Claire Forlani) kanssa. Lehmien hoidon ohella Weldon tykkää harrastaa Hemingway-henkistä kapakkatappelu-alkoholi-iloluonteista-elämää ja Weldonia katsellessa onkin helppo huomata että hahmon pohjana onkin varmasti hyödynnetty Hemingwayta.
Weldon ei ota Jeremya ilolla vastaan, sillä lipevä pukumies on kaikkea muuta kuin sellainen johon Weldon osaisi luottaa. Eli Jeremy on pintapuolisesti sellainen tyypillinen juppihahmo (vrt. Russell Crowe Mainiossa Vuodessa) joka tulee oppimaan avautumista ja itsensä löytämistä.
Weldon ei halua enää kirjoittaa ja aluksi Jeremy onkin lyömässä hanskoja tiskiin. Mutta sitten Jeremy saa huomata että kaikki Weldonin ystävät ja tytär Isabellakin uskovat Weldonin haluavan todellisuudessa kirjoittaa, hän on vain joutunut pahemmanlaatuisen kirjoituskammon pauloihin. Jeremy huomaa myös Weldonissa itsessään halun kirjoittaa, mutta jokin vain estää häntä tekemästä niin. Ja mitä enemmän vuosia ilmaantuu mittariin, sitä vaikeampi Weldonin on aloittaa kirjoittamista.
Jeremy päättää siis jäädä paikoilleen ja houkutella Weldon takaisin kirjoituskoneen ääreen. Jeremyn jääräpäisyys alkaa tehdä vaikutusta Weldoniin ja he viettävät hetki hetkeltä enemmän aikaa keskenään. Samalla Jeremy alkaa huomaamaan että tehtäväksi saatu kustannussopimuksen solmiminen ei tunnukaan enää niin kovin tärkeältä, vaan hitaasti heräävä ystävyys Weldoniin on merkittävämpää. Luonnollisesti Jeremy myös rakastuu Isabellaan.
Lopulta Jeremy saa uuvutusvoiton Weldonista ja selviää että Weldon lopetti kirjoittamisen samalla hetkellä kun hänen vaimonsa kuoli ja tämän jälkeen hän alkoi pelkäämään kirjoittamista. Osittain koska pelkäsi kohdata vaimonsa kuolemisesta syntyneitä tunteita ja myöhemmin osittain siksi ettei uskonut enää löytävän mitään sanottavaa. Ajan kuluminen vain vahvisti kirjoittamattomuutta.
Kun Jeremy viimein saa pakotettua Weldonin avautumaan, tuo se mukanaan myös Weldonin uskon itseensä ja kohta hän istuukin jälleen kirjoituskoneen ääreen.
On aika Jeremyn palata kotiinsa suurkaupunkiin, mutta Italian maaseutu, Isabella ja Weldon ovat jo vieneet hänen sydämensä. Siispä keskeytetään junamatka ja ratsastetaan Isabellan seurassa pitkin auringon kultaamaa peltoa.
Waltz With Bashirin melankolisuuden ja suoranaisen synkkyyden jälkeen olin kovasti värikkään ns. hömpän tarpeessa ja siihen kutsuun Shadows in the Sun vastasi kuuluvasti.
Shadows ei millään muotoa ole kovinkaan ainutlaatuinen elokuva, vaan kyseessä on hyvinkin tyypillinen amerikkalainen feel good-leffa jossa ihmiset oppivat jotain, draama on kevyttä ja lopussa valoisuus valtaa maailman. Aiemmin mainitsemani Mainio Vuosi onkin täsmälleen samanlainen Shadowsin kanssa ja ainoa merkittävä ero esimerkiksi näiden kahden elokuvan välillä on Mainion Vuoden selkeästi suurempi budjetti.
Shadowsissa on esimerkiksi mukana se hyvin perinteinen tapa näyttää kuinka mittatilauspukuun pukeutuva bisnesjuppi (Jeremy) maaseudulle saapuessaan oppii vapautumaan ja siihen osoituksena bisnesjuppi pukeutuu farkkuihin ja ei enää aseta hiuksiaan vesikampaukseen.
Aluksi bisnesjuppi tapaa mielestään outoja ihmisiä ja tapoja, mutta huomaa pian että he ovatkin niitä aitoja ihmisiä luonnollisine tapoineen ja hän itse on se outo.
Joten yhtään mitään uutta ei Shadows tarjoa, mutta sen mitä se tekee, se tekee onnistuneesti.
Keitel on mainio jokseekin eksentrisena kirjailijanerona ja minun on myönnettävä että Joshua Jackson antoi hyvää taustatukea kireänä juppina. Molemmat olivat lajityypissään varsin perinteisiä ja esimerkiksi Keitelin kohdalla Michael Douglasin hahmo Wonder Boysissa ja John Travolta Bobby Longissa olivat selkeitä sukulaissieluja ja kuten nämä esimerkit, myös Keitel esittää roolinsa varsin hyvin.
Sivuosista löytyy myös erinomaisia esiintyjiä ja kylän pappia esittävä, aina loistava Giancarlo Giannini oli jälleen sitä.
Ainoastaan Claire Forlani jäi hieman harmittamaan. Ei siksi ettäkö hän olisi ollut erityisen huono roolissaan, mutta hänen hahmollaan ei ollut oikeastaan mitään tekemistä elokuvassa.
Okei, Forlani esitti Keitelin tytärtä, mutta hänen hahmollaan ei ollut mitään tekemistä Keitelin hahmon muutosten kanssa ja juonessa ei käsitelty juuri millään lailla mitään isä-tytär-suhdetta.
Okei, Forlani esitti Jacksonin rakkauden kohdetta, mutta heidän välillään ei esitetty oikeastaan laisinkaan mitään suhteen syntyä saati sen kasvua. Se vain tapahtui samantien ja jätettiin sivummalle, jotta voitaisiin keskittyä Jacksonin ja Keitelin kaveruussuhteen kuvaamiseen. Koska elokuvan selkeä pääpaino oli Jacksonissa ja Keitelissä, niin heidän välillään tuntui kipinöivän enemmän kuin Jacksonin ja Forlanin, ja melkein olisinkin toivonut että Jacksonin hahmosta ja Keitelin hahmosta olisi tullut pari.
En oikein ymmärrä miksi elokuvan nimi euromarkkinoilla on Shadows in the Sun, eikä The Shadow Dancer kuten sen oikea nimi kuuluu. Sillä The Shadow Dancerilla on oikea merkitys elokuvassa, sen ollessa Keitelin esittämän Weldon Parishin kirjoittama menestyskirja jonka Jacksonin hahmo oli nuorena lukenut.
Shadows in the Sun on ihan tyypillinen hyvän mielen kevytdraama, jossa onnellisuus, valo ja kauniit maisemat nousevat tärkeimmäksi anniksi. Siispä vaikka elokuva ei järisytä tajuntaa, niin hyvän mielen se tuo tullessaan.
Elokuvassa on myös onnellisuutta huokuva musiikki, joka toi itselleni välillä kovasti mieleen Kyllä Jeeves Hoitaa-sarjan tunnuskappaleen.
Ja heille joiden mielestä Harvey Keitel ei esiinny tarpeeksi usein alastomana on luvassa ilouutinen. Keitelin lihaa on esitteillä.
Tähdet: ***
Shadows in the Sun
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti