perjantai 21. toukokuuta 2010

Dracula (1992)

Tai Bram Stokerin Dracula.
Sillä Francis Ford Coppolan näkemys tutusta puikkohampaasta vakuutteli suureen ääneen olevansa vihdoinkin, kerrankin uskollinen näkemys Stokerin kirjasta.
Siitä on niin julmetun kauan kun olen kirjan lukenut, joten en ole luonnollisestikaan täysin varma onko tämä Dracula joka käänteessään täydellisin ja uskollisinen versio Draculasta, mutta en mene täysin vastaankaan väittämään sillä vähintäänkin kaikki tärkein on filmille saatu. Vaikka kyllä minä kaipaankin niitä vyötiäisiä.

Oli Coppolan Dracula sitten vaikka kuinka uskollinen Stokerille, niin muistan elokuvan tuntuneen minusta aikamoiselta pettymykseltä silloin kun se alunperin materialisoitui silmieni eteen.
Se ei vain tuntunut oikealta.
Aina kun kirjasta, sarjakuvasta, tms. tehdään elokuva, niin minä toivon etteivät elokuvan tekijät koeta siirtää alkuperäistarinaa aivan sellaisenaan filmille. Mitä tarkemmin elokuvantekijät koettavat toisintaa kirjan tapahtumia niin sitä helpommin huomaa pienetkin virheet ja kun muutoin elokuva saattaa olla onnistunut, niin ne pienet virheet tuntuvat suurilta. Ja jos kirjaa lukiessaan kuvittelee hahmon tietyn näköiseksi, niin elokuvassa rooliin valittu näyttelijä saattaa muistuttaa samaa olematta kuitenkaan oikea (ajatellen siis lukijan näkemystä.) Tarkoitan siis sitä että jos kirjassa hahmo kuvaillaan Jake Gyllenhaalin näköiseksi ja uskollista aitoutta tavoitteleva ohjaaja palkkaa rooliin Maggien.
Siksipä minä oikeasti toivon että ohjaaja päättää tehdä elokuvastaan oman näkemyksensä, ei kirjailijan. Tiedän että tämä tapa johtaa usein itsenikin kohdalla mäkätykseen siitä, että "toi ja toi juttu on pilattu", mutta tällä tavoin tehdyt ratkaisut eivät riitele oman mielikuvan kanssa kirjan sisällöstä. Otetaan esimerkiksi Veren Vangit. Tein sen virheen että luin kirjan vasta nähtyäni elokuvan ja näin koko ajan mielessäni Tom Cruisen, vaikka kirjan näkemys Lestatista oli aika erilainen. Olin kuitenkin lopulta tyytyväinen, Anne Ricenkin puolelta negatiivisiä kommentteja keränneeseen päätökseen valita Cruise Lestatiksi, sillä ainakin se osoitti että Neil Jordan pyrki johonkin muuhunkin kuin pelkästään kirjan toisintaan.


Miksi minä haluaisin nähdä elokuvana täsmälleen saman vision jonka koin lukiessani kirjaa? Jos siinä onnistuttaisiin niin tällöinhän jo ensimmäinen kirjan filmatisointi olisi uudelleenfilmatisointi. Edellinen versio sattui vain sijaitsemaan oman pään sisällä.

Ja en usko yhdenkään elokuvan pystyvän olemaan täysin suora käännös kirjasta, vaan jotain tulee aina katoamaan jo pelkästään sen takia että eri ihmiset saattavat kokea lukemansa eri tavoin. Joten vaikka lopputuloksena saattaa olla G.I. Joe: The Rise of the Cobran kaltaista umpisurkeaa kuonaa, niin vastentahtoisesti on arvostettava sen elokuvan rohkeutta omaan näkemykseen. Josta päästäänkin sitten siihen ajatukseen, että joskus elokuvantekijöiden keinot päästä siihen omaan näkemykseensä osoittavat sen etteivät he olekaan tekemässä omaa versiotaan vaikkapa G.I. Joesta, vaan he tekevät jotain ihan muuta ja nimeävät sen vain G.I. Joeksi. Kunhan myydään jotain väärällä nimellä.
Esimerkiksi Constantine oli minusta ihan siedettävä actionleffa, mutta ei se Hellblazer ollut.

Toivottava lopputulos kirjan, tms. filmatisoinnille olisi siis se, että se tavoittaa kirjan tarkoituksen, mutta jaksaa kulkea omilla jaloillaan.
(Poikkeuksia sääntöihin löytyy puolelta toiselle.)
Luulenkin siis, että Coppolan Dracula ei vakuuttanut minua alunperin sen vuoksi, että sen tekijät kilpaa kehuivat saaneensa aikaiseksi viimeinkin sen aidon ja oikean version Stokerin kirjasta. Mutta kun se ei lopulta ollutkaan aivan sitä, niin se tuntui suuremmalta pettymykseltä kuin mitä se oikeasti on.
Nyt aiemmasta katselukerrasta on jo niin pitkä aika, että nyt pystyin katsomaan elokuvan yhdistämättä sitä suoraan kirjaan. Kunhan vain ajattelin sen hyödyntävän samaa lähdeteosta kuin muutkin Dracula-elokuvat ja nyt tällä kertaa elokuva levittäytyi eteeni aiempaa nautinnollisempana, joskaan ei täydellisenä kokemuksena ja antamani tähtimäärä voisi ehkä olla yhden pienempikin.


Vuonna 1462 Dracula (Gary Oldman) on kirkon puolesta teurastava ritari jonka morsian kuolee valheellisen informaation vuoksi. Dracula kiroaa kirkon ja tuomitsee itsensä ikuisesti eläväksi vampyyriksi.
Tästä siirrymme varmasti tutumpaan osuuteen tarinassa kun teemme aikahypyn siihen viktoriaaninen aikakauteen jolloin Jonathan Harker (Keanu Reeves) saapuu Transylvaniaan tapaamaan Draculaa joka haluaa ostaa maata Lontoosta. Dracula huomaa että Jonathanin morsian, Mina (Winona Ryder) näyttää aivan samalta kuin hänen menetetty rakkaansa ja Dracula päättää saada elämänsä rakkauden takaisin. Siispä Dracula kiusaa Jonathania ja matkaa Lontooseen vikittelemään Minaa. Siinä sivussa sitten pureskellaan Minan himokasta ystävää, Lucya (Sadie Frost) ja huomataan että tohtori Van Helsing (Anthony Hopkins) tuntee vampyyrit ja vampyyrien tavat, joten Van Helsing aikoo tehdä lopun Draculan maallisesta vaelluksesta.

Te tiedätte jo tämän kaiken, joten tarkempiin yksityiskohtiin lienee turha uppoutua, koska Draculan tarina pysyy samana kuin aiemmin. Elokuvassa kyllä keskityään muita enemmän kuvaamaan Minan ja Draculan romanssia siten että sen aikana näytetään oikeaa suhteen kasvua, kuin vain pelkästään sitä että Dracula katsoisi Minaa silmiin ja sanoisi ”pim! Olet hypnotisoitu.”
Kuljemme visuaalisen leikittelyn ohessa kohti hetkeä jolloin Dracula kohtaa lopulta vastustajansa viimeisessä taistelussaan ja lopulta Mina iskee Draculan pään irti vapauttaen tämän kirouksestaan.


Se mikä tässä Draculassa on erittäin hienoa on sen yksityiskohtaisuus ja tällä en tarkoita kirjasta elokuvaan-yhteyttä, vaan lavastusta, musiikkia, puvustusta, maskeerausta ja oikeastaan kaikkea muuta elokuvassa esiintyvää, paitsi näyttelijöitä.

Kuten The Cell-elokuvassa, Dracula on niin täynnä täydellisiä postikorttikuvia että välillä tulee tunne kuin seuraisi stillejä, tai stop motion-animaatiota ja tämä sopii elokuvan tunnelmaan täydellisesti. On todella miellyttävää katsoa tälläistä jättibudjetin Hollywood-elokuvaa jonka visuaalinen ilme on toteutettu yksinkertaisilla valaistuskikoilla, pienoismalleilla, päällekäiskuvauksella, filmin takaperin pyörittämisellä, paperinukeilla ja muilla sellaisilla tavoilla joita ei enää oikein haluttu tehdä vuonna 1992 jolloin etenkin Terminator 2 oli jo raivannut tietä nykyhetkeämme riivaaville tietokoneoksennuksille.
Draculan vanhakantaiset efektitemput tuovat elokuvaan sellaista, sanotaanko ajattomuutta, että tämän elokuvan kohdalla valmistumisajankohdasta kertovat enemmän elokuvassa esiintyvät näyttelijät kuin muutoin elokuvan sisältö (samaan tapaan kuin alkuperäiset Tähtien Sodat joissa kampaukset ovat ainoat tekoajastaan kertovat seikat.)
Draculan visuaalinen ilottelu tekee tavallaan myös elokuvasta hieman onton. Välillä kaikki elokuvan kuvatemput tuovat mieleen vuoden 1994 elokuvan Syntyneet Tappajiksi niiden käyttötapojen ja suuren lukumääränsä vuoksi, mutta toisin kuin Stonen elokuvassa, niin Draculassa sama tapa ei pelkästään palvele tarinaa, vaan toimii silmänkääntötemppuna hämätäkseen että itse juonessa ei tehdä oikeastaan muutoksia jo niin kovin tuttuun tarinaan, vaan aivojen ei haluta ymmärtävän sitä mitä silmien näkemän takana on. Ei tätä nyt voi kovinkaan suureksi miinukseksi laskea, sillä pitäähän nyt Draculallakin olla silmäkarkkielokuvia, mutta samalla saamme huomata kuinka Coppolan ja kumppaneiden kovasti toitottama uskollisuus Stokerin tarinalle tuli oikeastaan esille jo Murnaun Nosferatussa kauan kauan ennen Coppolaa.


Elokuvan näyttelijät osoittautuvat Draculan kannalta sekä siunaukseksi että kiroukseksi.
Kun Gary Oldman ja Anthony Hopkins eläytyvät rooleisinsa sellaisella vimmalla että siinä jäävät pyörremyrskyt toiseksi, niin vastaavasti toisella laidalla olevat Winona Ryder ja Keanu Reeves ovat kuin Beavis ja Butthead onttoine katseineen ja William Shatner-puheineen.

Dracula on tähditetty samaan tapaan kuin Coppolan edellinen elokuva, Kummisetä 3 ja kun sen kohdalla kritisoitiin Sofia Coppolan (rooli jonka Winona Ryderin piti alunperin tehdä, mutta Draculan perusteella Kummisetä 3 tuskin olisi hyötynyt alkuperäisestä näyttelijävalinnasta) rooliinsa sopimattomuutta, niin Draculassa olevat Ryder ja Reeves tuntuvat aivan samanlaiselta virheeltä. Eikä kyse ole pelkästään siitä ettäkö Hopkinsin ja Oldmanin energisyyden rinnalla muut vaikuttaisivat eleettömiltä, vaan Ryder ja Reeves ovat muihinkin verrattuna enemmänkin esiintymässä Romeron zombieleffassa. He vain katsovat eteensä silmät pyöreinä ja osoittavat tunteitaan yhtä uskottavasti kuin kuolleet kalat.
Siispä Draculaa katsellessa silmät nauliintuvat seuraamaan Hopkinsia ja Oldmania, joista tietenkin jälkimmäinen herättää varmastikin eniten muistikuvia elokuvan nähneille, sillä hän esiintyy elokuvassa niin monessa eri muodossa ja on ajallisesti mitattuna eniten kuvassa.

Dracula on tähditetty samaan tapaan kuin miten sen visuaalinen ilmekin on tehty, eli se on ylitsevuotavan täynnä. Siispä näemme lähes joka roolissa jonkun tutun naaman, joista osa olisi toiminut ehkä paremmin jos näyttelijän nimi tai kasvot eivät olisi tuttuja katsojille. Etenkin näkymättömämmät roolit, sellaiset joilla ei ole lopulta suurempaa merkitystä kokonaisuuden kannalta tuntuvat saaneet esittäjäkseen liian "ison" nimen jotta niitä voisi olla huomioimatta liikaa ja liian tarkempi seuraaminen johtaa vain väärälle tielle.
Richard E. (Warlock) Grant, Bill (Rocketeer) Campbell ja Cary (Saw) Elwes etenkin tuntuvat turhilta elokuvan kannalta, varsinkin kun tästä kolmikosta on luotu elokuvan koominen elementti ja heidän tehtävänsä elokuvassa on suurin piirtein kulkea tökkimässä toisiaan silmiin hassujen ilmeiden kera.
Sadie Frost oli aivan raivostuttava vinkuja ja elokuvaa katsoessa tuleekin mieleen, että tämä Frostin roolisuoritus on varmaan toiminut Paris Hiltonin esikuvana. Tosin Frost näytti tosi hyvältä valkonaamaisena vampyyrina.
Sivuosanäyttelijöistä hauskinta seurattavaa onkin ötököitä syövää pöpiä, Renfieldiä esittävä Tom Waits, joka tosielämän imagoaan ajatellen ei tunnu niinkään näyttelevän Renfieldiä vaan elävän hänenä.

Joten näyttelijöitä ajatellen osa soveltui rooleihinsa täydellisesti, osa taas heitti lahjojaan hukkaan ja osa sai miettimään että onko heillä lahjoa ensinkään.

Draculan musiikki on todella hienoa ja uhkaavaa, ja oikeastaan Wojciech Kilarin luomat sävelet ovat elokuvan pelottavinta antia.


Pelottavuudesta puheenollen. Jotenkin tuntuu että kun kauhuelokuva on isolla budjetilla, isoilla tähdillä ja muutoinkin massiivisena Hollywood-tuotoksena tehty, niin siinä ei ole enää mitään pelottavaa.

Vaikka kuinka Gary Oldman pureskelee, niin tietoisuus elokuvan tekijöistä ja suuruudesta vähentää sen kauhutasoa, eikä täten Coppolan Dracula ole poikkeus Hollywoodkauhun yleisiin less calories/light-versioihin.
Vaikka elokuva yrittääkin kovin, niin jopa Patch Adams pelottaa enemmän.

Dracula on hieman liian täyteen tungettu elokuva, joka ei puheistaan huolimatta tunnu yhtään sen aidommalta ja uskollisemmalta kuin niin monet muut Dracula-elokuvat ennen sitä, mutta visuaalisesti elokuva on todella miellyttävää katseltavaa, vaikkakaan sokerihumala ei ole kaukana.
Koska tarina pysyy samana, ja minun mielestäni hyvänä, niin sen suhteen en löydä valittamista. Mielestäni suurimmat miinukset elokuvassa ovatkin siis sen toisistaan pahasti tasoiltaan eroavat näyttelijäsuoritukset, joista osa herättää iloa ja osa saa puolestaan itkun partaalle.


Kun nyt elokuvan visuaalisuus on tullut useampaan otteeseen mainittua, voisinkin kertoa oman suosikkini.

Elokuvan alkupuolella kun Jonathan Harker saapuu Transylvaniaan, niin häntä noutamaan saapuvat Draculan lähettämät vaunut. Kohtaus jossa kuljettaja käsi lähestyy Jonathania ja vetää hänet vaunuun on mielestäni aivan pirun hieno ja kyseessä on aivan älyttömän yksinkertainen efekti, ja silti elokuvan vaikuttavin.

Loppuun haemme vielä pätkän vanhasta Gary Oldmanin haastattelusta, jossa hän kertoo
syistään tehdä Dracula.
”I chose to do this because i wanted the opportunity to say those words:
'i've crossed oceans of time to find you.'”

-Fangoria # 120 (1993.)


Tähdet: ****
Dracula

...NOIR

5 kommenttia:

Helinä Laajalahti kirjoitti...

Olipa hieno kirjoitus! Minulla on Draculan näkemisestä niin monta vuotta, että muistikuvat ovat jo melkoisen haalistuneet. Muistan vain, että pidin elokuvasta silloin kovasti.

Tuo kirjojen elokuvallistaminen on kieltämättä todella hankala asia. Toisaalta sitä toivoo näkevänsä valkokankaalla sen oman näkemyksensä, mutta toisaalta elokuva ei saa olla liian uskollinen kirjalle. Pidin paljon LOTRista sekä kirjana että elokuvana, samoin olen pitänyt Harry Pottereista ja vaikkapa Neil Gaimanin Stardustista sekä sen elokuvaversiosta.

Joskus kunnolliset irtiotot toimivat, kuten vaikkapa uuden Sherlock Holmesin kohdalla.

Minulla on Draculan kokoinen aukko kirjasivistyksessäni... pitäisi varmaan joskus paikata se. Ja lisäksi katsoa tuo elokuva uuusiksi.

...noir kirjoitti...

Tulipa tuosta mieleen eräs kirjafilmatisointi joka onnistui mielestäni mainiosti.
Philip K. Dickin Hämärän Vartija oli sellainen kirja josta en olisi koskaan uskonut tulevan uskottavaa elokuvaversiota ja olin hyvin yllättänyt kuinka onnistunut elokuvasta tulikaan. Sen kohdalla auttoi kovasti kun lajityypiksi oli valittu animaatio, sillä jotenkin kirjan henki tuntui tulevan sitä kautta paremmin esille kuin ns. liveactionina.

Helinä Laajalahti kirjoitti...

Tuokin kirja on lukematta, mutta elokuva on kieltämättä mainio. Tyylilajina animaatio oli jotenkin niin hieno. Pitäisi tuokin leffa katsoa uusiksi (hyllyssä odottaa), koska en ole sitä kuin kerran nähnyt ja silloinkin R&A:ssa ilman tekstityksiä ja RDJr:n puheesta oli välillä hankaluuksia saada selvää...

Seppo Lukkarinen kirjoitti...

Hmm... Tuli tuosta Gary Oldmanin kommentista mieleen Terminator. Että siinäkin leffassa moinen kommentti olisi voitu sanoa. :)

...noir kirjoitti...

Joo, Kyle Reese sanoo lähes samalla tavalla:
"I came across time for you"
Ja todistaa siten miksi Terminator on kaikkien aikojen paras rakkauselokuva.

Reesellä on muutoinkin ihan älytön määrä hyvää dialogia.