tiistai 31. tammikuuta 2017

Hämärää peliä Palm Springsissa (Fugitive Nights: Danger in the Desert, 1993)

Ex-kyttä ja nykyinen huonosti töitä saava yksityisetsivä Brita Burrows (Teri Garr) saa toimeksiannon seurata kireältä seurapiirirouva Rhonda Devonilta (Barbara Babcock), että otapa selvää miksi mieheni käy salaa luovuttamassa nesteitään spermapankissa. Brita pyytää avukseen eläkkeelle haikailevaa lakonista alkkispoliisi Lyn Cutteria (Sam Elliott) ja tylsän mustasukkaisuustutkimuksen ohessa he sattumalta huomaavat henkilön joka ei liity asiaan millään tavalla, mutta jota sattuu etsimään nuori virkaíntoinen poliisi Nelson Hareem (Thomas Haden Church), koska tätä nimenomaista ohikulkijaa kaivataan epäiltynä laittomasta maahantulosta ja poliisin pahoinpitelystä. Kuka tuo etsitty mies on ja miksi hän on tänne tullut? Kenties hän liittyy jollakin tavoin siihen spermapankkiaviomieheen. Ehkä, ehkä ei, mutta ainakin nyt Brita, Lyn ja Nelson ovat trio joilla on mahdollisesti yhteinen päämäärä, tai ainakin osittain sama matka.

Sam Elliott on cool tyyppi, mutta kaikki tietävät hänen olevan coolimpi kun hänellä on muhkeat viikset. Tässä elokuvassa hänellä on muhkeat viikset.
...ja siinä taisi ollakin elokuvan tärkein asia.
No okei, uurrekasvoisena mieleen helposti jäävä Thomas Haden Church oli kyllä vuonna 1993 vielä aika siloposkinen nuorimies.

Kyseessä on pinnallisesti ja ei pelkästään vain siten perusjännäri jossa Elliottin (kyyninen veteraani), Garrin (asiallinen ammattilainen) ja Churchin (keltuainen) trio pelaa mainiosti yhteen, jolloin heidän välillä on sopivaa naljailua ja välittämistä ("Se kaveri saattaa olla tavallinen turisti. Ei tapeta häntä vielä", "Kun minusta tuli poliisi, ei kukaan tarvinnut kahta kättä pienen aseen pitämiseen."), mutta itse elokuva kuitenkin jättää vain ja ainoastaan maun ihan ok jännäristä. Sellainen kolmastoista tusinassa. Hieman kuin katsoisi jonkin Etsivä B. L. Strykeria. Ihan mukavaa, mutta jos jakso jäisi välistä ei se haittaisi.
Parasta tässä elokuvassa onkin trio jota seuraa mielellään ja hyvin rento tunnelma, mutta itse jännityksen lähde on kuin pelkäisi suklaalevyä syödessään saavansa allergisen reaktion mahdollisista pähkinäjäämistä, vaikka ei olisi allerginen pähkinöille. Etenkin kun ilmeisesti syy siihen miksei etsitylle pahoinpitelijälle ole edes annettu nimeä johtuu siitä, että hän on lopulta vain jokin keino pitää muut hahmot liikkeessä. Mikä on sääli sillä vaikka motiivi paljastuuksin kostoksi huumekauppiaalle, niin se kuinka tuo nimetön hahmo onkin kaikesta selvästä painotetusta roistomaisuudestaan poliisi, mutta ei edes tästä kostonhalusta huolimatta mikään korruptoitunut, tms. vaan surumielinen ja hyväsydäminen mies joka haluaa vain oikeutta huumekauppiaan tappamalle parilleen, tekee se hänestä vähintään nimen arvoisen. Mainiota on myös se ettei syy tekoihin missään vaiheessa selviä elokuvan sankareilla, vaan ainoastaan katsoja saa tietää millä asialla hän oli. Samalla on pakko myöntää, että osa tarinasta on varsin hauskaa kun se petollinen aviomies josta elokuva alkoi veikin vain hedelmällisyysklikalle koiraansa jotta tämä voisi siittää uuden hauvan ja miehen yhteys siihen pahoinpitelijään on se, että hän oli antanut kyydin liftarille joka sattui olemaan se etsitty mies. Joten kyllä tällä olisi ollut annettavanaan jotain kunnolla mieleen jäävääkin, mutta kaipa se ihan okei riittää, se kun kuitenkin on ihan okei.

Ilmeisesti tätä ei ollut tarkoitettu tv-sarjan pilotiksi vaan kyseessä oli ainoastaan yksittäinen tv-elokuva, mutta Elliottin, Garrin ja Churchin trio olisi kyllä ollut omiaan juuri jonkinlaisen Magnum P.I.:n kaltaisen sarjan päähahmoiksi ja itse elokuvan tunnelma olisi ollut omiaan useamman jakson kepeäksi viihteeksi.

Tähdet: **

maanantai 30. tammikuuta 2017

Salsa, se polttaa (1988)

Latinomekaanikot kuten Puerto Ricolainen Rico (Bobby Rosa) kuluttavat työpäivänsä öljynvaihtojen sijaan... potkimalla... autonrenkaita ja rummuttamalla pölykapseleita? Ai, he siis tanssivat, minkä vuoksi pitää näköjään heittää kassalippaan rahatkin tuulettimeen. Ymmärrettävää. Rico haaveilee päivät pitkät salsakuninkaan tittelistä, eikä mikään tyhmä pomo voisi sellaista unelmaa tyrehdyttää. Siispä Rico tanssii töissä, kotona ja illat salsaklubilla. Tai no, tanssii sen ajan mitä ei kuluta tuijottamalla peiliin, poseeraten lihaksiaan pullistellen ja antaen lentosuukkoja itselleen. Tottakai hän on kaikkien naisten suosikki ja ihan oikeasti, välillä putosin kärryiltä kuka kukin on, sillä Rico ja paras ystävänsä kuka lienee on niin saman näköinen ja oloinen että toinen on aivan tarpeeton. Samoin Ricoon ihastunut ns. viaton tyttö ja Ricon kaverin kuka lieneen tyttöystävä ovat ihan samanlaisia keskenään (saattoivat muuten olllakin sama hahmo, mutta oli siellä silti toinenkin eri nainen joka oli ihan samanlainen), että toinen on aivan tarpeeton. He tarpeettomat ovat Ricon kuka lienee-kaveri (joka tosin on paljon parempi näyttelijä) ja hänen tyttöystävänsä, vaikka heidän tarinansa onkin olla se pariskunta jossa toinen haaveilee avioliitosta ja toinen ei tajua sitä (vaikka sekin idea unohtuu jossain vaiheessa elokuvaa), ja se kuka lienee riitaantuu icon kanssa kun huomaa, että tämä pistää omat haaveensa ystävyyssuhteiden edelle. Mutta niin, Rico siis unelmoi salsamestaruudesta eikä sitä tavoitellessaan tajua ollenkaan mikä on elämässä tärkeintä: se tyttö vai oliko se tyttöystävä jota hän ei huomioi ja ystävät. En tosin oikein tajua miten jonkin salsakisan voi voittaa bilettämällä ja jossain mainostelineiden edessä tanssimalla. Tokihan sellaista voi pitää harjoitteluna, mutta eikö itse kisaan osallistuminen ja siihen harjoitteleminen auttaisi enemmän. Ai niin, mutta tärkeintähän on täyttää sisältö jatkuvilla tanssikohtauksilla kuin esimerkiksi viedä tarinaa eteenpäin. Hei ihan oikeasti, elokuva just lopussa, missä se tanssikisa ja opetukset ovat? Oho, ei se ihastunut tyttö ollutkaan sillä tavalla rakastunut kuin oletin, vaan neiti onkin Ricon ihaileva sisko jota isoveli koettaa suojella maailman pahuudelta, eli siltä mitä itse harrastaa: tanssimiselta. No, on siellä sentään se hyveelllinen tyttöystävä (joo, hän on eri hahmo kuin sisko) jota Rico ei huomioi tanssikisojen vuoksi. Niin ja ne tanssikisat, tulivathan nekin lopulta eteen ja siellä Rico suuttuttaa päätymään siskonsa auto-onnettomuudeen, joka viimein saa pienen vetkuttelun jälkeen miehen tajuamaan asioiden tärkeysjärjestyksen ja silti hän osallistuu tanssikisoihin ja vähät välittää asioista jotka kärsivät juuri sen vuoksi. JA JOSTAIN HITON SYYSTÄ JOKAINEN JONKA HÄN SUUTTI MATKAN VARRELLA ON SIELLÄ KANNUSTAMASSA HÄNTÄ! Hei, taas ihan oikeasti vaikka olen tätä kirjoittaessani kirjaimellisesti kipulääkkeissä  (terveysongelmia, mutta ei mitään kuolemanvakavaa. Puukon alle silti joudun. Tämän blogin suhteen hyvä puoli on siinä, että nyt tulee ahkerammin päivityksiä kun olen pitkälti pakotettu pysymään paikoillani. Huono puoli, että ne kaikki ovat Salsan tasoa) niin ei se selitä elokuvan tolkuttomuutta. Se on vain kasa irrallisia tanssikohtauksia joiden väliin on ängetty jotain mitä vain, kunhan siellä tanssitaan eikä muusta välitetä.

Vuonna 1989 ilmestyi Sotatanssi (jota btw. vieläkin kaipaan takaisin valikoimiini) ja vuotta myöhemmin ilmoille pukkasi kaksikin Lambada-elokuvaa (joista itse olen törmännyt vain tuossa kuvassa oikealla olevaan, vaikka ilmeisesti molemmat on Suomessa julkaistu)
ja jotakin vuosia aikaisemmin ilmestyivät Flashdance (1983), Footloose (1984), Breakin' ja Breakin' 2: Electric Boogaloo (molemmat 1984) ja kukapa voisi unohtaa Dirty Dancingia (1987), joten tanssidraamat eivät ole olleet koskaan kovinkaan harvinaisia, vaikka ehkäpä trendi ei ollut aivan yhtäjaksoisesti pinnalla kuin uudestaan 2000-luvun alusta, jota se on ollut ainakin melkein tähän päivään kun isompia massayleisön tavoittaneita elokuvia ilmestyi kuin sieniä sateella. Oli Save the Last Dance (2001), Honey (2003), jotain miljoona Step Upia (2006 ja eteenpäin), Turn it Up (2008), jatko-osia noille ja muille mainitsemattomille, remakeja joilekin aiemmin mainituille ja tietenkin joissain vaiheessa jopa 2000-luvun buumille osoitettu parodia Wayans-klaanin tekemän Dance Flickin (2009) avustamana (jep, kuin avustaisi jalkansa katkaissutta murtamalla toisenkin jalan). Vuonna 2000 ilmestyi toinen tanssipainotteinen elokuva nimeltä Salsa, jolla on kuitenkin ehkä enemmän yhteistä Antonio Banderaksen globaalin läpimurtoelokuvan The Mambo Kingsin (1992) kanssa (joka puolestaan on Tom Cruisen Cocktailin [1988] tanssiversio) eikä siten ole ainakaan suoranaisesti nyt vuorossa olevan Salsan uusintaversiointi. Tämä tanssielokuvaluettelointi tuli mieleeni koska vaikka voimmekin uskoa niin sekä Footloosen kuin vielä Dirty Dancingin olleen Flashdancen vanavedessä kulkevia lieviä kopioita niin jonkinlaisina sesonkielokuvina ne ovat aika irrallisia, kun varsinkin Dirty Dancingin ilmestyessä oli aikaa Flashdancesta kulunut jo useampikin vuosi, jolloin kyseessä ei ollut kovinkaan suuri kertarysäys ja 2000-luvun buumi joka vaikkakin on selvästi ollut sittemmin laantumaan päin oli se kuitenkin ajallisesti aika kauaskantava suksee. Kun taas Salsa, Sotatanssi ja molemmat Lambadat ilmestyivät kolmen vuoden sisällä ja kukin niistä oli aika latinopainotteinen, tehden nelikosta eräänlaisen yhteneväisen paketin jotka itse Lambada-hitin tavoin olivat hetken ilmiö (tässä paras Lambada-versio sitten koskaan). Samaan pakettiin voisi pistää myös sen The Mambo Kingsin, joka myöskin oli latinotanssielokuva ja vaikka se osuikin hieman myöhäisemmälle ajalle, oli se edelleen kaukana edeltämässä seuraavaa varsinaista tanssidraamaelokuvakautta. 2000-luvun trendinä oli vastaavasti urbaani katurunollisuus (jep, jos jotain kylven vain shampanjassa-Puff Daddya [nyt Kanye West] pitää sen uskottavimpana esimerkkinä), kun taas se Flashdance-ilmiö taas oli... en tiedä, Kenny Logginsia? Jostain syystä pidän tätä Salsan aikakauden tanssiputkea kiinnostavampana kuin Flashdancen tai Step Upin kautta. Se ei tosin ainakaan johdu siitä, että musiikki olisi minusta parempaa, sillä enemmän kuuntelen edeltävien elokuvien kasaripoppia ja hip hopissa taas en oikein kestä mitään Sean Paulia, Pitbullia tai vastaavia ilman itsemurha-aatoksia. Vaikkakaan en tietenkään väitä etteikö noidenkin elokuvien soundtrackeilla olisi hyviä virsiä, mutta yleisesti ottaen 2000-luvun hip hop niin musiikkina kuin muoti-ilmiönäkään ei maita minulle. Tämä kama on sitä joka minuun puree:
Vaikka ei sillä väliä, kunhan vain halusin laittaa kuvan noista.
Siispä 2000-luvun tanssidraamaelokuvissa minua ei houkuttele niiden atmosfääri, mutta ei se tee myöskään tuossa 80-luvun lopun latinotanssidraamaelokuvissakaan. Flashdancessa ja seuralaisissaan sentään uppoaa musiikki ja ne ovat muutoinkin ehkäpä jotenkin laimeita valkoisia ihmisiä kuvatessaan helpommin samaistettavia, vaikkakaan en ikinä tule olemaan yhtä hekumallinen kuin Jennifer Beals, mutta vastaavasti ne elokuvat eivät viihdyttävydestään huolimatta ole kovinkaan erikoinen ilmiö ollessaan nimenomaan aika keskiluokkaisen oloisia (riippumatta siitä pakollisesta alemman keskiluokan hahmo-valikoimasta). Ja bingo! siinähän se onkin miksi Salsa kavereineen on kiinnostava. Se on yhden hitin ihme (vrt. Lambada) joka koetetaan kaluta lihasta puhtaaksi niin nopeasti kuin mahdollista ja siinä missä Flashdancen kaltaiset elokuvat saattavat ajan myötä vanhentua ja Step Upit samaten, niin aikakin edelliset jäävät elämään positiivisina muistoissa ja jälkimmäiset toimivat varsinkin pitempikestoisena ilmiönä hyvänä ajankuvana, mutta Salsa on vain outo kuriositeetti jota pyörittelee käsissään ja ihmettelee miksi sellainen tehtiin. Kuka tätä ostaa kysyi Las Ketchup. No, se tehtiin tietenkin koska oli sen hetken kuuminta shittiä ja elää koska tuntuu nyt niin oudolta shitiltä. Hauskalta shitiltä, eikä ainakaan oikeasti pelkältä kakalta koska vaikka kyseessä on aika heikkoa näyttelemistä ja samanlaista dialogia sisältävä Saturday Night Fever-kopio joka luottaa hyvin yksinkertaisin temppuihin varsinkin juuri hahmojen suhteen, jonka vuoksi latinot ovat kaikki ovat olevinaan niin kuumaveristä kansaa, että hikoilevat ihan sikana ja ovat valmiita nonstoppina repimään paitansa pois, ilmeisesti tuulettaakseen itseään. Kaikkea tätä korostaa sykkivät punavalot ja muu sellainen muka syntisyyteen viittaava, joka tuntuu kuin Simpsoneiden parodialta.
Niin se vaikka... vaikka noin onkin, on Salsa juuri kaikessa kliseisyydessään ja ihan hillittömässä energisyydessään hauskaa todellisuuspakoa joka saa ajattelemaan, että joo, tuollaisessa maailmassa olisi ihan kiva elää, tai ainakin vierailla. Hahmoilla kenties on joitakin perusstressin aiheuttajia kuten suhdeongelmia, työongelmia, rahaongelmia, tms., niin kokonaisuus antaa kuitenkin sellaisen kuvan, että riittää kun pistää levyn soimaan ja aloittaa hiostavan tanssin koska se on ratkaisu kaikkeen ja hei, niin se tässä tapauksessa onkin. Vaivaako syöpä? Vaivaako parkinson? Vaivaako Sipilä? Tanssi, tanssi hullu tanssi. Eikä sekään tietenkään haittaa, että tässä maailmassa kaikki ovat niin hotteja, että on suoranainen ihme ettei koko maailma syty liekkeihin. Toisin sanoen kyseessä on Harlekiini-kirja.
Tyhmä kuin saapas, mutta sellaiseksi varmasti tarkoitettukin. En siis oikeastaan tiedä pitäisi elokuvaa jopa arvostaa sen vuoksi, mutta kun toisaalta on niin helppo löytää vastaavia elokuvia jotka vaikuttavat tolkullisemmilta kuin Paradison Bailando, niin ehkäpä tämäkin ansaitsee korkeintaan samat kehut kuin ummetuksen jälkeinen helpotus. Tuntuuhan se hyvältä, mutta tie sinne on aika rankka.

Ja Bobby Rosan (nykyään näköjään Draco Rosa) Razzie-ehdokkuus oli varsin ansaittu.

Tähdet: **

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Bloodstone - rubiinin kirous (Bloodstone, 1988)

Bloodstone ansaitsee tulla katsotuksi vähintään siitä syystä, että sen kannessa on kobra joka ampuu lasereita silmistään.

Vastanaineet Stephanie (Anna Nicholas) ja Sandy (Brett Stimely) ovat häämatkalla Intiassa ja edessä on enemmän kuin petiseikkailuja kun samassa junassa matkannut salakuljettaja sujauttaa kiinnijäämisen pelossa kaikkien kaipaaman legendaarisen kirotun Verirubiinin nuorenparin laukkuun. Sieltä se sattumalta putoaa veijarimaisen taksikuski Sabun (Rajinikanth) takakonttiin ja kohta kun Stephanie kaapataan tulee Sandysta ja Sabusta duo jonka perässä ovat paikalliset gangsterit, viranomaiset ja ilkeä hollantilaisbritti Van Hoeven (Christopher Neame) jolle helyä oltiin tuomassa. Kukaan heistä ei tietenkään omista Verirubiinia, mutta kunkin kohdalla ahneus vaatii sitä omakseen. On siis kuljettava viidakossa kohtaamassa käärmeitä, laskettava pitkin kuohuvaa koskea, pudottava rikotulta köysisillalta, miekkailtava, hevosteltava, pottuiltava ja kaikkea muutakin mitä kunnon seikkailutarinalta vaaditaan.

Enemmän Chuck Norrisin Firewalker ja Richard Chamberlainin Allan Quatermain kuin Kathleen Turnerin Vihreän timantin metsästys tai Harrison Fordin Indiana Jones, mutta selvästi tarkoitettu heidän kaikkien yhteiseen eksoottisseikkailulliseen pataan ja vaikka uskottavuus onkin ensimmäisten esimerkkien luokkaa niin samalla tavalla viihdyttävästä elokuvasta on kyse kuin mitä ne kaikki oikeastaan ovat. Muistettavuus ja yleinen taso vain jää kauaksi kahdesta jälkimmäisestä esimerkistä. No oikeastaan muistettavuus jää kyllä kahden ensimmäisenkin perään.
Erityisen hauskalta tässä Bloodstonen tapauksessa on se, että vaikka Firewalkerin Norris onkin tunnettu lähitaistelumestari niin siinä elokuvassa eivät saksipotkut taikka kaulinlyönnit lennelleet, mutta tällä kertaa sellaistakin on mukana kun tuo elokuvan miessankari Sandy on jonkinlainen kungfuilija, jolloin jäykkiä kierrepotkuja sun muuta on tarjolla. Vieläkin hauskemmaksi sen tekee ajatus, että Sandya esittävä Brett Stimely on näytellyt neljästi eri produktioissa presidentti John F. Kennedya (ja yhden kerran jotain tohtori Kennedya) ja sen tietäen näen nyt mielessäni kuinka John F. Kennedy kulkee Intian viidakoissa vetämässä saksipotkuja pahisten naamoihin. Ilman sitäkin kyseessä on aika kiva seikkailuelokuva jossa ei sinänsä ole mitään uutta ja pitkälti tämä tuntuukin lainaavan Vihreän timantin metsästyksestä, sillä vaikka elokuvan pariskunta ei olekaan riitainen niin heissä on silti jotain samaa ja tunne vahvistuu kun näkee Sabun olevan sama hahmo kuin mitä Danny DeVito esitti varsinkin Niilin jalokiven kohdalla (vrt. Joe Pesci Tappavissa aseissa [ts. koominen sidekick]). No, väliäkö sillä, koska Kadonneen aarteen metsästäjäthän sen tällaisten seikkailuelokuvien buumin aloitti ja siinä missä sekin lainasi muilta lainasivat nämä muutkin toisiltaan. Tässä tapauksessa se rakastava riitely on jätetty Sandyn ja Sabun kontolle, pakostikin koska Stephanie on ison osan tarinasta Van Hoevenin kaappaamana ja siten edellisten täytyy tehdä yhteistyötä joka on kaikista buddy cop-elokuvista tuttua naljailua ja turpaanvetoa.
Siispä kevyttä pottuilevaa viidakkoseikkailua jossa poliisit ovat clouseaumaisia hölmöläisiä ja pahikset tosi ilkeitä tuhmureita, joista tosin vain pääpahis Van Hoeven on olevinaan fiksu (hän on kopio Belloqista ja mukana onkin Belloqin ja Marionin telttaruokailua vahvasi kopioiva kohtaus) ja muut ovat poliisien tapaan clouseaumaisia hölmöläisiä. Varsinkin kyttien kohdalla sitä koomisuutta korostetaan sillä, että toisin kuin muut elokuvan hahmot vain he puhuvat sellaisella ylikorostetulla koomisella intialaisaksentilla.

Erityisen mielenkiintoista (no, ainakin minusta) on se, että tässä elokuvassa kun pahis siteeraa Shakespearea vastaa sankari lakonisesti vastasitaatilla "fuck you... David Mamet", mikä on ihan sama vitsi kuin vuotta myöhemmin julkaistussa Toxic Avenger kakkosessa.
Se on mielestäni hauska kohtaus molemmissa elokuvissa, mutta sai miettimään että kun olin aina tähän saakka luullut sen olleen vain Toxic Avenger kakkosen ajatus, niin onkohan kyseessä yleisempikin vitsi (aikansa meemi?) vai otettiinko se vain Bloodstonesta uusiokäyttöön. En kuitenkaan huomannut samoja tekijöitä näiden kahden elokuvan välillä (esim. tuottajia, kirjoittajia) ja kummankaan kohdalla ei myöskään mainita toista yhteyksien kohdalla, ja hyvin vaikea on kuitenkaan uskoa sattumaan tuollaisen kohdalla, ellei kyseessä ole sitten yleisemminkin käytetty idea. Joskaan en toisaalta ole törmännyt siihen missään muussa yhteydessä.

En ole mikään Intialaisen elokuvan ekspertti joten Rajinikanth ei ollut itselleni tuttu nimi ennen tätä elokuvaa, mutta ilmeisesti kotimaassaan hän ollut jo 70-luvulta saakka megastara ja filmografiassa onkin jo huimat 206 näyttelijäsuoritusta.
Hah! Mikä amatööri. Michael Madsen aloitti uransa seitsemän vuotta myöhemmin ja hänellä on jo 270 roolisuoritusta esiteltävänään. Voi, pelkästään vuonna 2016 Madsenilla oli 21 elokuvaa/tv-esiintymistä allaan. Tämä tietenkin on rakastavaa kettuilua Madsenia kohtaan joka tuntuu rahapulassa valitsevan kaikki työtarjoukset mitä joku kehtaa tarjota ja kuten hän onkin sanonut "I've made some crap but you've got to pay the bills", mikä ei taida olla syy Rajinikanthin esiintymisten määrään, eikä sen tulisi olla Madsenillekaan joka on kuitenkin parempi kuin roolinsa ovat jo kauan antaneet uskoa.
Syy miksi kuitenkin ylipäätään mainitsin Rajinikanthin on siinä, että on hauska nähdä miten elokuvia markkinoidaan eri puolilla maailmaa ja samoin kuten miten meillä jaksetaan aina nostaa esille jonkun Pamela Andersonin suomensukulaisuus niin kun googlailee tietoja Bloodstonesta, löytää siitä vähästä mitä löytää enemmän painostusta juuri kuinka kotimaassaan tätä on hehkutettu Rajinikanthin Hollywood-superelokuvana.  Ja mikä parasta Intiassa elokuvan mainosjulisteet tuntuivat tekevät Bloodstonesta Rajinikanthin sooloelokuvan.
Ei siinä  mitään sillä onhan hän hyvin näkyvässä osassa ja voisi ilman vastalauseita sanoa hänen olevan Brett Stimelyn kanssa pääosaesittäjä, mutta onhan tuo markkinointitapa silti hieman kuin jos annettaisiin ymmärtää jonkun Bruce Campbellin olevan isokin osa Hämärästä aamunkoittoon kakkosta. Ai niin joo...
"I had a 'teaser' role in this sequel to From Dusk 'Til Dawn."
-Bruce Campbell

Seuraavaksi Wikipedia:

Tähdet: **

perjantai 27. tammikuuta 2017

976-Evil: puhelu helvetistä (976-Evil, 1988)

Hoax (Stephen Geoffreys) on nykivä, hermostunut nynnerö jonka koulupäivät kuluvat pitkälti saniteettitiloissa... pää upotettuna pönttöön. Onneksi hänellä on kannustavana esikuvana cool kapinallinen moottoripyöräserkku Spike (Patrick O'Bryan) jonka tulevaisuus on kirjoitettu ennenaikaiseen hautaan, mutta hei, onhan hänellä sentään nahkatakki ja sliipatut hiukset. Spikella on tuntunut olevan hieman onneakin viime aikoina ja luonnollisesti kaikkien kiusaama Hoax haluaisi osansa siitä, ja kenties siten maksaa kalavelat kaikille niille jotka hänelle ilkeilevät. Ilmeisesti Spiken onnen takana on puhelinpalvelu 976-EVIL jonne soittamalla saa eräänlaisen ennustuksen, horrorskooppinsa jota voi hyödyntää vaikkapa rahapeleissä. Hoax päättää myös soittaa samaiseen numeroon, mutta kuten ilmeisesti kaikki muutkin jotka ovat sinne soittavat ei hänkään tule huomioineeksi sitä, että kaikestahan on maksettava eikös juu ja kuten Ringin videokasetin kohdalla, Hoax huomaa ettei halulle ja uteliaisuudelle tulisi aina antaa valtaa. Vaikkakin tässä tapauksessa kyseessä on jonkinlainen seksilinjamodernisointi, on se lopulta aika klassinen apinankäsi-tarina jossa oman edun tavoittelu aiheuttaa aina murhetta. No, ihmishenkien menetykset tulevat kuitenkin edelleen edullisemmaksi kuin Soneran puhelinjonotus. Ba dum tss!

Jos ollaan hivenen kylmiä ja kyynisiä niin mitä oikeasti merkittävää tai muistettavaa Robert Englund on urallaan tehnyt jos poistetaan yhtälöstä Elm Street-elokuvat ja siten myös Freddy Krueger? Älkää ymmärätkö väärin, ei tuo ollut mitään pään aukomista, tms., vaan rupesin sitä oikeasti miettimään tämän 976-Evilin kohdalla. Minä pidän Englundista ja esimerkiksi aikoinaan Nightmare Cafe-sarjaakin tuli seurattuva vain hänen ansiostaan, joten kyllä varsin mielelläni valitsen ja olen usein valinnutkin elokuvat sun muut katsottaksi hänen ansiostaan, Mutta kun miettii hänen elokuviaan Elm Streetien ulkopuolella niin aika harmittomia ja jopa mitäänsanomattomia ne suurelta osin ovat. Ja jos unohdetaan vielä ne hänen nykyiset elokuvansa joissa hän on mukana pitkälti kauhuikonistatuksensa vuoksi (ts. nimenä, ei niinkään esiintyjänä) kuten vaikkapa 2001 Maniacs tai Zombie Strippers ja mietitään elokuvia/tv-sarjoja joissa hän on ollut mukana koska pääsi esittelemään näyttelijäkykyjään eikä vain tuomaan yksinomaan vain sitä mitä imago vaatii, niin eipä siellä ole juuri mitään ihmeellistä. Monet noista muista rooleista kun ovat juurikin Kruegerin jälkeläisiä siinä mielessä, että niiden kohdalla tuntuu kuin Englundia olisi pyydetty uudestaan ja uudestaan esittämään jotain ilkeän humoristista friikkiä ja vaikka hän tekeekin sen varsin hyvin niin missä ovat hänen vakava narkkarialkoholistiroolinsa, sademiehensä, romanttisen komedian herkkiksensä ja kaikki muu. Tiedän että hän on kyllä tehnyt muunlaisiakin rooleja kuin sen Kruegerin ja esimerkiksi minusta hän oli mainio V-sarjassa ollessaan sellainen lapsekas hissukka hiirulainen, mutta en millään saa mieleeni niitä friikin ulkopuolisia esiintymisiä joissa hän olisi ollut samalla tarmolla mukana kuin juuri niissä ja siten osoittaisi olevansa monipuolinen ja siten mieleenporautuva esiintyjä. Silti en äkkiseltään saa myöskään mieleeni haastattelua jossa hän ei muistaisi huomauttaa olevansa klassisesti koulutettu näyttelijä, joka ainakin luo jonkinlaisen käsityksen monipuolisuudesta.
Kuitenkin jos sieltä otetaan pois Elm Streetit ja kaikki Freddyn jälkeiset roolit joissa hän tuntuu vain jollakin tavalla toisintavan koomista tappavaa friikkiä niin Englund taitaa olla muutoin vain persoonallisen näköinen kaveri, mutta ei laisinkaan sellainen näyttelijä. Minkä ei pitäisi olla totta sillä nimenomaan yhdessä Elm Street-elokuvassa hän osoittaa, että voisi jäädä mieleen myös muustakin kuin vain yhdestä roolista ja pysyä ajatuksissa nimenomaan monipuolisena näyttelijänä jonka kohdalla odottaa pikemmin sitä, että miten hän nyt yllättää kuin sitä, että katson tämän koska siinä on Englund esittämässä luomaansa populaarikulttuuri-imagoa. New Nightmaressa Englund on kaikkein lihallistetuin ja monipuolisin esittäessään uskottavasti Robert Englundia ihmisenä, Robert Englundia esittämässä kaikkien tuntemaa ja rakastamaa Freddya, kuten myös uutta helvetillisen ilkeää Freddya. Kaikki nämä selvästi erilaisina toisistaan, mutta tunnistettavissa yhden henkilön useampana puolena ja kun se onnistui niin hyvin, miksei hän tee sitä muulloin? Ei niin, ettäkö hänen olisi syytä aina yhden elokuvan aikana vaihdeltava tyyliään, vaan osoittamalla valinnoillaan pystyvänsä olemaan se monipuolinen, muistettava ja vaikuttava näyttelijä joka oli ainakin yhden elokuvan ajan. Joka sekin oli jo sarjansa seitsemäs ja viimeistään siinä vaiheessa urautumisen tiettyyn esiintymistapaan olisi luullut olevan mahdoton ravistaa niskoilta. Siihen urautumiseen hän palasikin seuraavassa osassa.
Tämä kaikki tuli siis mieleeni katsoessani 976-Evilia joka oli Englundin esikoisohjaus ja vaikka kyseessä onkin ihan ok-tason elokuva, on se nimenomaan samalla myös juuri sellainen elokuva minkä voisi olettaakin Freddyn ulkopuolisen Englundin tehneen: se olisi voinut olla joku muukin. Englund kun 976-Evililla korkeintaan todistaa olevansa ohjaajana aivan yhtä huomaamaton kuin joku Mick Garris, jolloin itse elokuva voikin olla ja onkin ihan kelvollista viihdettä, mutta mitään todellista persoonaa ei se tuo ohjauksellaan esille. Se on vain kuin jotain pikaruokaa. Ihan syömäkelpoista, mutta tyhjää sisältä. Siis vähän niin kuin sieluni. Ei ehkä olekaan ihme ettei Englund ole suuremmin ohjaajanpallilla istunut jos kerran ainoa myyntivaltti on laittaa kanteen maininta miehen esittäneen Freddya.
Lopulta kiehtovinta 976-Evilin kohdalla onkin se, että pääosan Stephen Geoffreys joka aloitti uransa eräänlaisena Jon Cryerin kaltaisena hassuna teininörttinä ja jäi genrefanien mieleen etenkin Fright Nightista, meni sitten tunnetusti 90-luvussa alussa osoittamaan kykyjään homopornonäyttelijänä. Enpä pahemmin miehen uraa seurannut muutoinkaan joten en osaa sanoa oliko siirto hyvä, mutta ainakin filmografiansa perusteella töitä riitti sillä saralla vielä viime vuosiin saakka, jolloin hän näköjään alkoi tekemään paluuta muunlaisiin elokuviin (näköjään pääosin B-kauhuun).

976-Evil on aika kehnosti näyteltyä B-kauhua jossa hauskasti kyllä mennään välillä sen verran parin white trash-hahmon kanssa yli, että mieleen tulee positiivisessa mielessä jopa John Watersin elokuvat ja kun mukana on joitakin suht' veikeitä koomisia hetkiä niin sitä oikeastaan toivoo, että Englund olisi täysillä vienyt teoksensa ylilyödyn kauhukomedian suuntaan eikä vain jättänyt sitä niiden parin hahmon/hetken varaan. Itse kauhutemppujen suhteen ollaan ollaan aika turvallisilla vesillä jolloin tarvittavat kuminaamaritehosteet, valon välkkymiset, vinot kuvat ja verenvuodatukset (onneksi sensuuri on vienyt osan niistä omaan kokoelmaansa) ovat mukana, joten ei niistä mitään todellista valittamista löydä, mutta vastaavasti ne eivät myöskään herätä halua kehuihin. Joita ei todellakaan voi antaa Englundin rytmitykselle jonka vuoksi kestää yli tunnin ennen kuin mitään oikeaa kauhuun liittyvää tapahtuu ja sanokaa mitä sanotte, se on aika huono juttu kun on kuitenkin kauhuelokuvasta kyse. Sittenkin on aika vaikea innostua mistään kun hahmoista ei välitä tai ole edes kaikesta tästä hitaudesta huolimatta ehtinyt tutustumaan heihin. Heillä kun ei ole todellisuudessa mitään muuta kuin läsnäolonsa jos sitäkään annettavanaan.
No, Robert Picardoa katselee aina mielellään ja hänen pikkuroolinsa horrorskoopin ja muiden puhelinpalveluiden hämärän limaisena ylläpitäjänä on ehdottomasti elokuvan hauskin ja kuten loppukohtaus osoittaa niin myös kiinnostavin.

Kuin jonkinlaisena todisteena en tiedä sitten oikein mistä, mutta jostain on se että kasetin aloittaa traileri Elm Street vitosesta:

Ja tietenkin itse Jim Wynorski ohjasi 976-Evilille jatkoa vuonna 1991.

Tähdet: **

torstai 26. tammikuuta 2017

Lockout (2012)

Vuosi on 2079 ja yeah, i'm supercool-agentti Snow (Guy Pearce) viruu pidätettynä kettuilemassa nonstoppina ja saa siksi ja ilman sitäkin kuulustelujen yhteydessä turpaansa enemmän kuin sarja hevosia. Sinänsä pidätyksen syyllä ei väliä sillä tottakai hänet on lavastettu, mutta tärkeintä on se kuinka sen avustuksella päästään tilanteeseen jossa Snow pakotetaan eräänlaiselle itsemurhamissiolle kun avaruudessa olevassa hypersupervankilassa tapahtuu mellakka ja Snown on pelastettava sinne ekskursiolle matkannut presidentin tytär Emilie (Maggie Grace). Täällä avaruusvankilassa Snown olisi myös mahdollista hankkia todisteet syyttömyydestään, joka on aika turha motiivi koska ilman sitäkin hänet olisi pakotettu pelastusretkelle, että unohtakaa kaikki muu kuin avaruusvankila, presidentin tytär ja hei, sä saat vielä keuhkosyövän tolla tupakointivauhdilla. Seuraa siis ahtaissa tiloissa kulkemista, Snown ja Emilien keskinäistä pottuilua ja ajoittaista pahisten tappamista.

Olin alunperin siinä ymmärryksessä, että Lockout oli tarkoitettu Escape From N.Y.:n ja L.A.:n jatkoksi ja tottakai Snake Plisskenin seikkailut tulevat tätä katsoessa mieleen niin vahvasti ettei edes Leonardo DiCaprio ryhmineen voisi sitä käsitystä muuttaa.
Ihan oikeasti, Snow on asennetta, tekoja ja puheita myöten selvä Plissken, elokuva on tupaten täynnä Escapeista lainattuja kohtauksia ja juonihan nyt on kuin toisinto niistä. Eikä tarvitse edes tietää, että John Carpenter oli pitkään kaavaillutkin kolmatta Escape-elokuvaa joka olisi sijoittunut maapallon ulkopuolelle. No, tänään opin sen, että jos Lockout oli suunniteltu kolmanneksi Plisskenin tarinaksi niin kukaan ei ilmeisesti ollut kertonut siitä Carpenterille ja saanut siten siunausta sen tekemiseen, sillä hän onnistuneesti haastoi elokuvan tuottaneen Luc Bessonin oikeuteen luvattomasta kopioinnista. Oli hiukan sääli saada tuo tietoon koska kyllä, onhan tämä ilmiselvä Escape-kopio (joskin ilman Carpenterin elokuvien satiiria ja mustaa huumoria), mutta koska kyseessä on kuitenkin varsin kelvollinen vaikkakin yllätyksetön fututoimintaelokuva niin tieto sen olevan tehty vailla Carpenterin suostumusta aiheuttaa kyllä hieman pahan maun. Sitä on vaikea pitää esimerkiksi kunnianosoituksena (mitä se mahdollisesti on) kun oltiin menty sille jenkit hakevat YK:n siunausta iskuille Irakiin, mutta hyökkäävät vaikka eivät sitä saisi (eivätkä saaneet) -linjalle. Mielummin sitä kritisoisi Lockoutia vain siitä, että se on ryppyotsainen Escape-elokuva joka ei tuo sarjaan mitään muuta uutta kuin miljöön jota ei edes erottaisi aiemmista jos ei ikkunoista näkyisi tähtiä, mutta se että se edes tehtiin Carpenterin nimi mainiten muuallakin kuin oikeudenkäyntipapereissa olisi ollut arvostettavaa.
Mutta joo, jos pystyy karistamaan Escapet mielestä - johon ei taatusti ilman kirurgisia toimenpiteitä pysty jos on kummankaan niistä nähnyt - on Lockout kuitenkin ihan kelvollista toimintaa. Hahmoista on kylläkin karsittu kaikki oksat pois ja jäljelle on jätetty pelkkiä liukuhihnamaisia rutiinityyppejä, toiminta taikka tehosteet eivät ole mitenkään erityisen näyttäviä ja muutoinkin ilman Carpenter-yhteyttä kyseessä on muutoin aika unohdettava elokuva koska kaikkinainen persoonallisuus on leikattu pois. Tilalle on jätetty normaalin perustyylikäs toimintaleffa joka ajaa kestonsa verran asiansa ihan hyvin, mutta valuu päästä kuin vesi siivilästä. Surku, koska Pearce on varsin sopiva toimintastaraksi, Peter Stormare osaa olla ihastuttava mulkero ja kyllähän tämä elokuvan tarina on omiaan toiminnan kehykseksi (vrt. Die Hardit ykkönen ja kakkanen, ja miljoona muuta ilmanvaihtokanavaelokuvaa). Vaikka huumorin ja värikkäämpien hahmojen mukaan tuonti olisi vienyt ajatuksia vieläkin enemmän Escapejen suuntaan niin kyllä Lockout olisi tarvinnut ainakin muistettavampaa pääpahista. Nyt lopputuloksena on vain ok-leffa jonka katsoo, mutta josta ei välitä.

Snown etunimi on Marion, joka on myös Stallonen Cobran nimi (Marion Cobretti) ja kas, kobra on käärme aivan kuten on Snake... Plissken.
Vau!
Tuollaiset seikat jotka eivät ole niin aivan suoraa kopiointia saavat haluamaan uskomaan, että Lockoutin on haluttu olevan aito Escape-elokuva, jolloin sitä suuremmalla syyllä olisi kaivannut Carpenterin nimeä tekijöiden joukkoon. Ei välttämättä ohjaajana, tuottajana, kirjoittajana taikka edes säveltäjänä, mutta ainakin kohtaan jossa mainitaan kenen luomiin hahmoihin elokuva perustuu.
Vastaavasti se savuke-juttu joka vedetään esille jotain 200 kertaa elokuvan aikana on taas niin kuoliaaksi hakattu laina ettei sitä herätä edes Ed Wood ja George A. Romero yhdessä.

Tähdet: **

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Manborg (2011)

Kreivi Draculon (Adam Brooks) on tuonut Helvetistä joukkonsa valtaamaan maan, eikä taivaallisista enkeleistä ole manalan sotureille vastusta siitä yksinkertaisesta syystä ettei taivasta ole. Jotenka ihmiset sotivat epätoivoisesti Draculonia vastaan ja ovat tappioasemastaan huomatta selvässä häviössä, mutta onneksi kun yksi ihmisistä kaatuu taistelussa herää hän tulevaisuudessa kyborgina ja niin on Manborg (Matthew Kennedy) syntynyt. Hän yhdessä muutaman Streets of Rage-pelistä napatun hahmon avustuksella nousee uuteen taistoon ja voittaa, paitsi että tuntuu oikeasti häviävän.

Jos jo pelkkä teoksen nimi ei sitä kerro niin viimeistään heti itse elokuvan alkuun pistetty maininta lopputekstien jälkeisistä videovinkeistä (ts. trailereista) osoittaa kyseessä olevan tietoista retrokarkkia. Siispä hetki hetkeltä mieleen tulee vahvasti alleviivattuna VHS:n kulta-aika ja sieltä etenkin italialaiset kyborgielokuvat tyyliin Hands of Steel, efektit ovat tietoisen kömpelöitä ja miljöö täynnä post apokalyptista romuestetiikkaa, hahmojen nimet ja persoonat ovat kuin googlekääntäjästä ja kaikin puolin Manborg vaikuttaakin kuin tilaustyöltä ihmisille jotka saavat suurimmat sävärit siitä New Barbarians-kamasta. Ei siis tule yllätyksenä, että diggasin Manborgista niin sanotusti kybällä, sillä onhan tämä todella suurta hubaa siipikarjan ystäville. Eikä tietenkään vain varsinaisesti roskaelokuvien vaan myös niiden jotka suurelta osin loivat hedelmällisen alustan kaikille niille ihanan hassuille post apo-teoksille, jolloin siinä missä mieleen tulevat After the Fall of New York, America 3000 ja tietenkin Albert Pyunin parhaimmisto, niin samalla nähtävissä ovat Blade Runner, Terminator, Escape From N.Y. ja ne muut pakolliset esikuvat. Samoin yksi asia joka on ihan varmasti vaikuttanut Manborgin syntyyn ovat videopelit ja niistä päällimmäisinä Doom sekä kaltaisensa, kuten myös Streets of Rage kumppaneineen.
Itse asiassa Manborgista tulikin ihan aluksi mieleeni Star Trek the Next Generation-televisiosarjassa olleiden Borgien soluttautuminen Wolfenstein the New Orderiin (tämä sen futunatsismin vuoksi).
Tosin elokuvan kuvakäsittely on johtanut siihen, että visuaalisesti tämä on kuin Pit Fighter.

Pidän siis siitä miten sympaattisella tavalla halvan näköinen Manborg itse ja myös koko kaimaelokuvansa on. Päälleliimattu stop motion-animointi on kivaa, hölmöt hahmot samanlaisilla nimillä ovat mainioita, pahasti aukkoinen juoni ihan umpitollolla dialogilla on ihastuttavaa ja kaiken kaikkiaan kuten jo aikaisemmin totesin, Manborg on kuin tilaustyö juuri tällaisista elokuvista pitäville (vrt. Machete, Hobo With a Shotgun) ja se toimii etenkin siksi, että aivan kuten nykyisen synthwave-genren kohdalla, myös tässä vaikuttaisi olleen takana enemmänkin halu tehdä jotain mistä ollaan itsekin pidetty kuin vain ajatuksena rahastaa jollakin hetken trendillä.
Miinuksena jos sellaisena sen haluaa nähdä on nimenomaan juuri sama ongelma kuin synthwavella: se on nyt todella cool asia. Liiankin cool.
Siispä vaikka kyseessä on olevinaan kulttikamaa ei se oikein tunnu aidosti sellaiselta koska juuri nyt niin moni muukin tekee samaa, ja se tehdään tietoisesti jolloin näin ollen juuri muun muassa kaikki edellä mainitut ja mainitsemattomat kuten Kung Fury himmentävät kirkkaimman tähden loistoa koska se ei pääse yksin valaisemaan ja kulttimaineella on kuitenkin aina taipumusta syntyä vahingossa ei hakemalla. Ja koska kyseessä on jonkinlaista tribuuttia menneelle ajalle ja sen tietynlaisille elokuville ollaan liiankin tiedostaen valittu mukaan vain niitä huippukohtia, jolloin jokainen hetki on olevinaan se helmi joita me muistamme niistä elokuvista joista nyt lainataan. Mutta me muistamme ne juuri koska ne olivat helmiä sikojen joukossa kun taas tässäkin kunnianosoittavassa tapauksessa on suurena vaarana se, että kun kaikki ovat muka niitä helmiä niin ne kääntyvätkin päälaelleen ollen määränsä vuoksi pikemminkin sikoja eivätkä enää samalla tavalla yhteen muussaantuessaan erotu kunnolla muistettavina hetkinä. Se riski juuri tässä modernissa retrobuumissa onkin valloillaan, että kuorittaessa vain kermoja ei makea maistu enää tarpeeksi hyvältä ja enää hyvä ei olekaan tarpeeksi hyvää, vaan sen tulee olla loistavaa ollakseen hyvää.
Lisäksi Manborgissa on se tuttu ongelma mikä näissä moderneissa retroiluissa oikeastaan aina tulee esille, joten vaikka kuinka mukaan tungetaan pölykapselivaatteita, sähköjohtobotteja ja muuta käsintehtyä, ei kokonaisuus silti vaikuta elokuvalta vuodelta 1985 vaan se on liiankin selvästi todellisen tekoaikansa luomus. Tottakai vuoden 2011 elokuva on tehty vuonna 2011 ja onhan sillä lupa hyödyntää aikansa mahdollisuuksia, mutta toki se myös hivenen vähentää tehoa kun tarkoitus on olla jotain joka tehtiin noin 25 vuotta aikaisemmin.
Lopputekstien jälkeen esitettävä feikkitraileri elokuvasta Bio-Cop todistaakin sen mikä se näiden retroroskaelokuvien suurin virhe on: pituus.
Aivan kuten Macheten kohdalla joka aloitti elämänsä feikkitrailerina, oli sekin parhaimmillaan tiivistettynä muutamaan minuuttiin. Mikä ei tarkoita etteikö itse kokopitkäkin olisi viihdyttävä ja sitä se on aivan kuten Manborg, mutta jos vitsi toimii tehokkaimmillaan traileripituudessa niin ovatko ne vaikkapa 80 tai 90 lisäminuuttia enää oikesti tarpeen?

Silti vaikka Manborgista ei jääkään suuhun kovin pysyvää makua, on se kestonsa ajan aikamoista nautintoa ja jos minusta ei tuntuisi siltä kuinka tämä vitsi oli jo kerrottu olisin varmasti pistänyt lopputulokseen yhden tähden lisää, sillä sopivan hetken ajan Manborg on aika fuckin' cool!

Manborg: I don't believe you! 
Doctor Scorpius: I'll ask the questions here!

Tähdet: ***

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Poliisiopisto 7: Moskovan keikka (Police Academy 7: Mission to Moscow, 1993)

Venäläinen mafioso Konali (Ron Perlman) on teetättänyt pahasti addiktoivan pelin nimeltä Peli ja nyt se on ottanut maailman haltuunsa, joka on paha asia koska... en minä tiedä... ihmiset eivät liiku luonnossa tai jotain?
No kuitenkin, Moskovaan päätetään lähettää poliisin erikoisyksikkö jota johtaa poliisikoulun komentaja Lassard (George Gaynes) ja mukanaan hänellä ovat ne näyttelijät jotka eivät ehtineet pakoon kun tuottajat saapuivat saalistamaan verkkoineen.
Tassut irti senkin törkyinen apina!
Mukaan siis joutuvat aseintoileva Tackleberry (David Graf), rinnakas Callahan (Leslie Esterbrook), äänitaiteleva Jones (Michael Winslow), Mahoneyn ja Nickin korvaava Connors (Charlie Schlatter) ja nyt jostain syystä välttämätön osa tiimiä, eli kaikkien kaveri Harris (G.W. Bailey). Heti russlandiaan saavuttaessa kaikesta pihalla oleva Lassard eksyy vieraan perheen luokse hengailemaan ja yhtä ulkosalla olevat alaiset koettavat puolestaan jallittaa Konalia miliisikomentaja Rakovin (Christopher Lee. Jep, se Christopher Lee) avustuksella. Samaan aikaan Konali suunnittelee julkaisevansa uuden pelin joka sisältää jonkinlaisen hakkerointiviruksen ja sen avustuksella hän saisi tietokoneita haltuunsa jotta voisi... en tiedä... jotain tällaista:
Onneksi elokuva ei muutu yhtään se hauskemmaksi, vaan saa katsojansa vajoamaan sellaiseen pimeyteen ettei edes se kehtaa katsoa takaisin.
Perlmanin katse on paljonpuhuva.

Ei ole mitenkään tavatonta että komediat eivät suuremmin panosta erikoistehosteiden, maskeerausten ja oikeastaan ylipäätään kuvallisuuteen samalla tavalla kuin esimerkiksi toimintaelokuvat. Kenties jonkinlaisena poikkeuksena komediat joissa on tarkoituskin tukeutua jonkinlaisiin tehosteisiin, yms., mutta siltikin harvassa ovat esimerkiksi sotakomediat jotka visuaalisesti näyttäisivät sotaelokuvilta. Esimerkiksi Tropic Thunderin yksi suurimpia etuja oli se, että asiayhteydestä irroitettuina, yksittäisinä kuvina se näyttäisi ihan samalta kuin jokin Platoon tai vastaava ns. vakava sotaelokuva. Jos taas katsoo etupäässä Tähtien sotaa parodioivaa Spaceballsia, huomaa sen heti komediaksi riippumatta siitä kuuleeko yhtäkään hassua pierutehostetta tai näkeekö tarkoituksella ylivedettyjä hahmoja kuten Pizza the Hutt. Ja vaikka unohdettaisiin komedian lajityyppi jossa tahdotaan vaikuttaa samalla tavalla vakavasti otettavalta kuin genre jota parodioidaan (vrt. Police Squad) niin siltikään komediossa ei suurelta osin tunnuta juurikaan välittävän siitä onko kumikala elävän näköinen ja vähät siitä liikkuuko sen suu kun se puhuu. Metalli ei näytä metallilta, jatkuvuusvirheet kuten paidassa olevan tahran siirtyminen ei haittaa, kuminaamarin sauman esiintyminen on ihan sama hei ja ylipäätään komedioissa tuntuu näkyvän enemmän tällaisia kuvallisia erheitä jotka eivät vaikuta läheskään aina sellaisilta etteikö olisi ollut mahdollisuuksia korjata niitä ja tehdä kokonaisuudesta aukottomampaa, vaan niistä ei vain olla välitetty. Ei niin ettäkö tämä olisi jokin absoluuttinen totuus ja tokihan komedian vertaaminen muihin lajityyppeihin joissa visuaalinen tarkkuus on tärkeämpää saattaa olla tarkastelussa kaltevalla pinnalla, tai ehkä se vain tuntuu siltä koska komediaa ehkä katsoo eri tavalla kuin toisia lajityyppejä, mutta valitettavan usein kun komediassa näkee jotain sen kaltaista kuin Meet the Spartansin muodonmuutosrobotti ei sitä kyllä mene kehumaankaan tekijöitä muusta kuin kahvitaukojen pitämisestä.
Mainittakoon, että vuoden 1987 Robocop maksoi 13 miljoonaa dollaria.
Meet the Spartans maksoi 30 miljoonaa.
Eipä se raha tainnut ainakaan tehosteisiin/maskeeraukseen upota.
Mutta niin, mitäpä tässä tuon tason tehosteista puhumaan kun valtaosa komedioista ei kuitenkaan edes pyri samaan koska sellainen ei ole edes tarkoitustakaan. Kuten nyt esimerkiksi tämä Poliisiopiston seitsemäs osa. Mitä sitten vaikka siinä ei ole kiiltäviä kromibotteja taikka avaruusölliäismaskeja, kun sehän on kuitenkin vain kyttäelokuva ja riittää että siinä on enemmän realistinen lookki johon upottaa ne riemastuttavat vitsit.
Kuitenkin vaikka Poliisiopisto seitsemän tai yksikään niistä aiemmista ei ole mitenkään tehostepainotteinen ja piereskeleminen ei nyt ruskean värin ohella tarvitse hirveästi maskeerausta niin mainitsin Meet the Spartansin ihan syystäkin, sillä juuri tämä nimenomainen seitsemäs osa on kuin katsoisi Meet the Spartansia Robocopin (tai ajallisesti sopivampana kohteena, Transformersia) jälkeen koska niin kova se pudotus on. Ei vain efektien tai muun vastaavan kuvallisen osalta, vaan myös tolkun suhteen (vrt. Terminatorista hyppy suoraan Salvationiin). Olen oikeasti hämmennyksissä siitä miten se on mahdollista. Eihän Poliisiopistojen taso aikaisemminkaan ollut mikään järin korkea, mutta ne olivat sentään aina tähän mennessä ihan kelvollisia elokuvia, mutta Moskovan keikka on hyppäsi suoraan ihan ok:sta voi jumalauta mitä sontaa!-sarjaan. Ei välimuotoa, vain ääripää. Ja vaikka antaisi anteeksi sen ettei sillä niin väliä jos jokin kuminaamari on epäaito taikka aseen suuliekki näyttää sytkäriltä niin elokuva on vastaavien kehnouksien ohella täpöten täynnä esimerkiksi kuvassa näkyviä jatkuvuuteen liittyviä huolimattomuusvirheitä joita ei uskoisi tapahtuvan edes tarkoituksella ja niinpä jokainen sellainen saa vain olettamaan, että he eivät enää välittäneet. Sama se, en mä edes haluu olla täällä.
Se, että Gameboyssa ei ole peliä sisällä on vain noloa, sillä vaikka tuottajat eivät olisikaan mitään oikeaa peliä teettäneet olisivat he voineet edes laittaa jonkin etiketttömän pelin käsikonsoliin. Tai sitten kuvata pelaamista kulmasta josta sitä ei näe.
Ja se muuten oli ihan puhdasta huolimattomuutta, koska myöhemmin he tekevät juuri neuvojeni mukaisesti.
Se, että Callahanin nimeä ei osattu kirjoittaa oikein
ja se että Connorsin roikkuessa auton päällä ikkunan aukioloaste vaihtelee ovat samanlaisia laiskuuden esimerkkejä.
Ja lisää löytyy sillä Moskovan keikka on malliesimerkki elokuvasta miten ei pidä toimia jos haluaa tehdä ihan tahansa muuta kuin reikäjuustoa.

Rumaan ulkoasuun ja yleiseen huolimattomuuteen kun lisätään vielä hyvin selvästi väsyneet näyttelijät tulee Moskovan keikkaa katsoessa esille tunnetiloista pikemmin sääli kuin ilo. Puolet tutusta porukasta puuttuu ja osa vieläpä muusta syystä kuin omasta halustaan. Marion Ramseyn Hooksille ei kirjoitettu (mahdollisesta lupauksesta huolimatta?) osaa, jonka vuoksi Hightoweria esittänyt Bubba Smith jättäytyi lojaalisuudesta pois ja vaikka mukana onkin edelleen Tackleberry, Callahan ja pari muutakin perushahmoa niin jäljellä olevien kohdalla voi naamasta nähdä maininnat "olen täällä vain koska olen rahapulassa" ja "Phil Spector osoittaa minua aseella." Mikä muu syy olisi siihen, että Christopher Lee saatiin huijattua mukaan.
Huvittavaa on se, että Steve Guttenbergin laimeuden korvannut vielä valjumpi Matt McCoy loistaa poissaolollaan ja hänen tilallaan on uskokaa tai älkää, vielä McCoytakin haaleampi Charlie Schlatter. Joo, minäkään en uskonut sen olevan mahdollista, mutta niin vain Schlatter tuli ja vesitti rasvattoman maidon.
Mikään, ei siis mikään tunnu olevan kunnossa tässä osassa ja jos edellinen elokuva jäi vain hivenen tappiolliseksi oli Moskovan keikka kaupallisesti niin suuri floppi, että se juoksu loppui tähän.
Maksava yleisö kun ei enää niellyt mitä tahansa ja vaikka aiempien kohdalla saattoi ihmetellä, että miten näitä vielä tehdään niin juuri tämän kohdalla ainakin ymmärsi miksei niitä enää tehty.
Poliisiopisto 7 sai mitä ansaitsi. Tai, ehkä hieman liikaakin.

Silti,,, tämä on kenties PARAS Poliisiopistoista. Ihan oikeasti. Koska kaikki Poliisiopisto-elokuvat ovat yksittäisistä hauskoista jutuista huolimatta enemmän tai vähemmän huonoja ja kun sivuuttaa esimerkiksi nostalgiapisteet niin ne ovat miellyttäviä enimmäkseen jonkinlaisina guilty pleasureina, mutta Moskovan keikka on niin uskomattoman huono, että se vaikuttaa juuri sen vuoksi kaikista aidoimmalta/rehellisimmältä/petollisimmalta Poliisiopistolta ja kun ne muut ovat, pyh! ainoastaan huonoja on Moskovan keikka niin huono, että se on jo hyvä. Toisin sanoen muut jäävät yrityksissään puolitiehen, mutta Moskovan keikka on täysillä roskaa.
Minä (itku)nauroin sille kuinka elokuvan alussa toimittaja on koukussa Gameboy-peliin jota ei edes pelaa. Lisäksi pidin huvittava sitä kuinka koko addiktiivinen peli-idea vedettiin väkisin mukaan kun eihän siinä ollut mitään tolkkua, että toimittaja rupeaa pelaamaan Gameboyta kesken uutislähetyksen, mutta se oli varmasti nopein tapa vääntää juoni rautalangasta. Plussaa myös siitä, että keltamustaruutuinen Gameboy sisältääkin neliväristä pelikuvaa. Ekstrabonus siitä, että tämä kovasti painotettu juonikuvio unohtuu lähes tyystin siinä vaiheessa kun poliisiopistolaiset rupeavat töihin, koska silloin pahiksesta huomioidaan vain perinteiset suojelurahojen keräämiset, tms.
Hörähdin hyväksyvästi myös sille, että kun Connors roikkuu sen auton päällä ja kaukokuvissa auton ikkuna on sopivan avonainen jotta ei olisi mitään ongelmia pitää katosta kiinni niin lähikuvissa ikkunat ovat kokonaan auki. Veivaa vain ikkuna kiinni ja Connors putoaa. Niin ja eikö sen olisi pitänyt olla toisinpäin, että lähikuvissa ikkunat olisivat rakosallaan ja kaukokuvissa kokonaan auki?

Mielenkiintoista Moskovan keikan kohdalla on se, että nyt kun porukkaa on vähemmän niin voisi luulla tekijöiden panostaneen kunnolla jäljellä oleviin. No, toki Winslowin Jones saa äänijänteilleen enemmän tilaa, mutta mitään hauskaa hän ei saa tehdä, vaan samoin kuten elokuva muutoinkin jatkuvilla bojojojoing-ääniefekteillään on Joneskin vain tekemässä irrallisia päälleliimattuja muka hassuuksia.
Se bojojojoing-juttu ei ollut vitsi, sillä Moskovan keikka on ihan täynnä sellaisia animaatiokliseeäänitehosteita. Aivan kuin joku olisi laittanut vahingossa elokuvan oikean soundtrackin tilalle jonkin äänitehostelevyn soimaan. Kuule, nyt kuuluu kriik koska ovi avautuu ja onko tuo pianokipitys kertomassa hiiviskelystä?

Ihan kauhea elokuva. Siksi aika hauska. Mutta todella kauhea.

Tähdet: ~ tai *****

torstai 19. tammikuuta 2017

Poliisiopisto 6: suuri rikosaalto (Police Academy 6: City Under Siege, 1989)

Kaupunkia vaivaa... no... suuri rikosaalto jota johtaa salaperäinen mr. Big, eikä kukaan oikein tunnu ymmärtävän miten hän voi ollakin aina askeleen edellä poliiseja. Okei, mr. Big on kaupungin pormestari (Kenneth Mars) että siten. Ennen sen paljastumista kaupunki kuitenkin on lirissä jatkuvien varkauksien vuoksi ja kyttäyskeikan mokannut ylikomisario Harris (G.W. Bailey) saa vastoin tahtoaan avukseen poliisin erikoisryhmän, jonka kohdalla Harris ajattelee että he jos ketkä eivät ainakaan onnistu rikollisuuden kuohuja pysäyttämään. Ryhmä kun koostuu, arvasitte aivan oikein, polisikoulun komentaja Lassardista (George Gaynes) sekä hänen entisistä valio-oppilaistaan kuten kill 'em all, let God sort 'em out-Tackleberrysta (David Graf), isosta Hightowerista (Bubba Smith), ei-niin-isosta Hooksista (Marion Ramsey), hyvät keuhkot-Callahanista (Leslie Easterbrook), i've lost the bleeps, i've lost the sweeps, and i've lost the creeps-Jonesista (Michael Winslow) ja jostain ihmeen syystä takaisin palkatun Bruce Mahlerin Facklerista. Onhan hänellä nyt hieman huomioarvoisempaa kompurointia esitettävänään, mutta silti hän on edelleen aika olematon hahmo. Ei hän ainakaan mikään pahuksen huono ole, mutta kyllä siihen syynsä oli miksi hänet työnnettiin aiemmin sivuun. No, voisi se olla pahemmin, saattaisihan Fackler on Mahoneyn korvannut Nick (Matt McCoy) joka myöskin liittyy Lassardin tiimiin ja on edelleen valju kuin vesitetty rasvaton maito.
Poliisiopistolaiset voittavat.

Saattaa tulla hienoisen yllätyksellinä tietona se, että vasta tämä kuudes osa oli ensimmäinen Poliisiopisto joka floppasi kaupallisesti, sillä kyllä sitä hyvin todennäköisesti uskoi sen tapahtuneen jo aikaisemmin. Joskin kuten jossain siellä aikaisemmassa postauksessa jo turisinkin, oli tästä kohtalosta nähtävissä merkkejä oikeastaan jo heti ensimmäisen elokuvan jälkeen, koska sen verran kovia pudotuksia tuotot alkoivat samantien osoittamaan. Sinänsä tämä voittojen kariseminen edellisen ja tämän kuudennen osan kohdalla on hieman ikävää, sillä vaikka Poliisiopistot ovatkin olleet koko ajan pitkälti samoilla kierrätysvitseillä ja -hahmoilla tehtyjä, niin se kuinka painuttiin miinuksen puolelle siinä vaiheessa kun elokuvasarja alkoi yrittämään muutakin kuin vain toistamaan sen ykkösestä neloseen tehdyn surkimusoppilaat osoittavat altavastaajina kykynsä pelastaessaan kaupungin-tarinan on aika masentavaa. Mitä Poliisiopisto-elokuvat aika isolta osin ovatkin. Ba dum tss! Ei mutta ihan oikeasti, Poliisiopistot ykkösestä neloseen sisälsivät käytännössä kaikki yhden ja saman juonen, ja vasta vitosessa tajuttiin, että hei, vaikka elokuvan nimi onkin Poliisiopisto niin ei sen tarvitse kertoa poliisikokelaista, vaan kyseessä on enää vain nimi jonka mukana tuomilla hahmoilla voidaan tehdä jotain muutakin. Joten mielestäni suunta oli oikea kun päätettiin hyödyntää samoja hahmoja siirtäen heidät muuhun miljööseen ja hyödyntää sitä jo monasti kierrätettyä huumoria edes jonkinlaisessa uudehkossa ilmapiirissä. Vastaavasti on kyllä sanottava, että viidennen elokuvan olisi pitänyt olla viimeistään jo kolmas kun taas tämän kuudennen neljäs ja siihen koko matka olisi sitten pitänyt pysäyttää. Liian pitkään kierrettiin kehää ja sitten kun jossain syttyi edes minimaalinen halu kokeiluun niin oli jo selvästikin liian myöhäistä. Tosin on myös myönnettävä, että koska Poliisiopistoja kuitenkin tehtiin seitsemän elokuvan verran niin ei ole mitenkään varmaa jotta minun halujani mukaillen oltaisiin ylletty samaan tulokseen. Onhan seitsemän kuitenkin jo pari enemmän kuin esimerkiksi paljon lupaavammin aloittanut Die Hard-sarja. Mutta jos neljän itseään toistavan tarinan sijaan oltaisiin tehty enemmän näitä vitosen ja kutosen kaltaisia elokuvia olisivat ne olleet ainakin kiinnostavampia. Eivät varmastikaan paljoa, mutta edes vähän.
Niinpä samoin kuten tehtävä Miami Beachin kohtalla myös suuren rikosaallon parhain asia on se, että vaikka tarina ei olekaan mikään ihmeellinen niin se on onneksi jälleen jotain muuta kuin neljän ensimmäisen elokuvan toisinto. Hahmot ja huumori ovat edelleen samoja kuin aiemmin, joten jälleen se joko siksi viihdyttää taikka kuluneisuudessaan kyllästyttää. Tässä vaiheessa on kuitenkin mielestäni tärkeää huomioida se, että juuri aikaisemmin oli ilmestynyt ensimmäinen Mies ja alaston ase-elokuvista joka teki niin laadukasta kyttäaiheista kreisihuumoria, että Poliisiopisto vaikutti sen rinnalla raihnaisen antiikkiselta ja näin ollen lähestulkoon vain sen tuttuus saattoi toimia voimavarana, koska jos jotain mitä tahansa uutta koettavaa halusi saada oli se tehtävä katsomalla jotain muuta elokuvaa.

Kyllä tämä hetkittäin hymyilyttää.
Winslowin Jimi Hendrix-esitys on varsin mainio.

Yksi elokuvan ryöstäjäliigan jäsenistä on Gerrit Graham joka ei mahdollisesti nimenä sano mitään, mutta vidiootit ainakin tunnistavat miehen suurinpiirtein miljoonasta sivusosasta tv-sarjoissa ja B-elokuvissa ja kyseessä on aina loistavan silmäkulmapilkkeinen niljakas näyttelijä (hieman kuin Kim Coatesin koominen versio).
Graham oli myös ainoa hyvä asia CHUD 2:ssa.
No okei, se tunnari oli kanssa aika veikeä.

Tähdet: **