perjantai 31. toukokuuta 2013

Elokuvakokoelmani: videokasettien vastaisku

Aiemmin kun esittelin (sen hetkistä) elokuvakokoelmaani, jätin kasetit turhan vähälle huomiolle ja niiden jonkinlainen sivuuttaminen jäi hieman vaivaamaan. Sillä mikäs kokoelmaesittely se nyt on olevinaan, jos siinä näkyy vain valikoituja osia sieltä täältä ja vieläpä kaseteista, formaatista josta nautin edelleen suuresti. Perustelin ainakin itselleni kasettien vähäistä näkyvyyttä sillä, että toisin kuin elokuvalliset levyt, ovat kasetit pääosin kaapeissa ja pinottuna mahdollisimman epäkäytännöllisesti, ettei niitä kaikkia jaksanut millään kaivaa esille. Mutta nyt kun asuntoni kokee uudelleenorganisointia, eli toisin sanoen olen siivoamassa (ja hitto, että UFF saa vaatteita runsain mitoin), niin samalla näin tarpeelliseksi sitten korjata tuo aiempi kasettien kaltoinkohtelu ja näin ollen tässä on tämänhetkinen elokuvakasettien kokoelmani:


Valtaosa itseäänitetyistä kaseteista sisältää tv-sarjojen jaksoja, sillä ennen kuin televisio muuttui uusintaautomaatiksi jossa uusinta ehditään esittää ennen ensiesitystä, niin tapanani oli äänittää vähintään yhden kasetin verran lähes jokaista edes näennäisesti kiinnostavaa sarjaa. Tämä siksi kun ei ollut edes oletusta siitä, että kulloinenkin sarja saisi uusintakierroksen osakseen, niin ainakin minulla olisi se yksi kasetti. Se oli hyvä, joskin tilaa vievä ratkaisu siksi, että etenkin jos kyseessä oli tv-sarja joka ei ensikatselulla avautunut tarkoitetussa muodossa, niin se saattoi tehdä sen myöhemmin. Tai sitten ei.
Nyt tietenkin kun kasettiänitys on omalla kohdallani historiaa ja joka hemmetin sarja uusitaan vähintään tsiljoona kertaa, niin niillä on enää enimmäkseen nostalgia-arvoa, jos sitäkään.



Ja siltä varalta, että kiinnostaa taikka ei laisinkaan, niin tässä kokoelmaesittelyjeni aiemmat nöyryytykset:
Elokuvakokoelmani
Elokuvakokoelmani osa 2
Elokuvakokoelmani osa 3
Elokuvakokoelmani osa 4
Elokuvakokoelmani osa 5
Elokuvakokoelmani osa 6
Elokuvamusiikkikokoelmani
Musiikkikokoelmani

tiistai 28. toukokuuta 2013

Aliens vs. Avatars (2011)

Ooh, toiveeni on toteutettu, sillä vuonna 2011 Xenomorphit kohtasivat siniset kissaihmiset. Tai no ei aivan ja ei lähes laisinkaan, mutta ainakin tavallaan.

Kolmas Kivi Auringosta-sarjasta napatun alkutekstianimaation ja yllättävän samanhenkisen musiikin jälkeen siirrymme näkemään kuinka tähtisädetikkuefektinä Maapallolle saapuu avaruusolento, joka näyttää,, öö,,, aivan hiton huonon siistiltä:
Luonnollisesti alien nimeltänsä Scythe muuntuu näkymättömäksi ja katselee aaltokuvion lävitse kuinka kaksi samoilevaa tyttölasta päättää vähentää vaatetustaan. Toki alien tappaa tytsyt paikallaan pysymättömien tietekonetehosteiden avustuksella, mutta alienin perässä on avaruuden halki seurannut sininen Vulcanuslainen Ziggy Stardust,
jonka tarkoituksena on pysäyttää tuo tuhma avaruusmonsteri.
Ihmissankarimme eivät ole aiemmin kuolleet tyttöset, vaan neitsyydenmenetysmökkiretkelle lähtenyt kliseinen teiniryhmittymä. On poikatyttöä, on urheilijapoikaa, on nörttiä, on bimboa ja tosi cool synamusiikki, josta tulee enemmän kuin vähän mieleen Robert Schroeder.
Ziggy Stardustin hengaillessa avaruudessa aluksessaan, muodostaa hän maan pinnalle itselleen keinokehon joka sitten tekee sen niin sanotun likaisen työn. Ja mitenkä tämä avatar eroaa hänestä itsestään. No, rintavako on avatarilla, tai siis Avalla (öö, okei) paremmin esillä ja ihonväri ei ole sininen, että siinä se sitten onkin.
Naintihalukkaat nuoret saavatkin huomata, että metsä jossa he hengailevat toimii taistelutantereena kahdelle avaruusmuukalaiselle ja vaikka tämä tarkoittaakin kaikkien puolelta laiskanpuskeaa löysäilyä, niin kaipa siinä pitäisi tuntea jonkinlaista muutakin uhkaa kuin Nukkumatin unihiekan päätyminen silmiin. Siis ihan oikeasti, ettekö te muka peitä silmiä kun Pikku Kakkosen lopussa se moottoripyöräjengiläinen heittää enkelipölyä?
Onneksi Avalla on apunaan tekniikka, eli mekanomiehet nimeltä Robotarit, joka siis tarkoittaa tasan yhtä sellaista.
Eli onko se nyt sitten Aliens vs. Avatars and Robotars?
Ja tietenkin se Robotar saattaa kaikki Transformersit ja muut häpeään olemalla niin supercool:

Hei, se alien on yhdessä vaiheessa laskenut munia, joten ainakin se on otsikon mukaisesti monikossa, vaikka avatareja vain yksi onkin ja niitä puolustuskyvyttömiä munia vastaan taisteleekin avatarin sijaan ihminen ja keppi.

Mitäpä tästä voi muuta sanoa kuin, että kyseessä on ilmiselvä mestariteos.

Aliens  vs. Avatars sisältää kaikki SYFYn tunnusmerkit, eli efektit ovat kakkaa, näyttelijät ovat kakkaa, tarina on kakkaa ja ainoa mikä ei ole kakkaa on itse kakka. Ja siksi Aliens vs. Avatars onkin erittäin nautinnollista katseltavaa ja sen ainoa huonoutta heikentävä miinus onkin siinä, että tälläisten mockbusterien tekijät ovat tulleet liian itsetietoisiksi huumorin suhteen ja näin ollen esimerkiksi Aliens vs. Avatars ei ole pelkästään tahattomasti koominen, vaan se koettaa olla sitä tarkoituksella. Niin ja koska tässä elokuvassa on enemmän puhetta kuin luvattua toimintaa, voi sitä myös pitää negatiivisena seikkana, mutta nähdessään flegmaattisen Robotarin tositoimessa tekemässä oikeastaan ei-yhtään-mitään, antaa paljon anteeksi. Muutoin Aliens vs. Avatars onkin ehdottomasti niin huono että hyvä-sarjan elokuva ja jos lähtee katsomaan tätä halulla nähdä riemastuttavaa roskaa, on se täydellinen, mutta jos hetkenkin erehtyy luulevansa tarjolla olevan jotain muka laadukasta, niin päivä on täysin pilalla.

Tästä kaikesta tulikin mieleeni se, että joissakin K-kaupoissa on sellainen (halpis)leluhylly jossa myydään kaikenlaista leikkipyssyistä muovieläimiin ja -sotilaisiin. No, niistä hyllyistä voi bongata myös pehmeästä muovista valmistettuja, ilmeisesti koukkukätisen sokean maalaamia G.I.Joe-tyylisiä erikoissotilasleluja nimeltä J.I. Joe.
Hitto tuo on nerokasta.

Tähdet: ~ tai *****
Aliens vs. Avatars

perjantai 24. toukokuuta 2013

Full Disclosure (2001)

Ainoa paperi johon toimittaja John (Fred Ward) on viime vuodet keskittynyt kunnolla on viskipullon etiketti ja herran alkoholismi ei tietenkään ole jäänyt kollegoiltakaan huomaamatta. Kun eräs mediamoguli haluaisi vain homostella limusiinin takapenkillä, mutta tuleekin lähi-idän terrorististiaktivistien tappamaksi, saa John mahdollisuuden osoittaa olevansa edelleen se sama palkintoja ja mainetta niittänyt reportteri kuin millaisena hän tuli alunperin tunnetuksi.
John päätyy sivustaseuraajan asemasta toimijaksi, kun nuoruuden ihmisoikeusviherpipertäjäystävät tuovat hänen luokseen pakosalla olevan Armitin (Rachel Ticotin) ja pian Johnille selviää, että Armiti liittyy pakotettuna tuon jutun keskiössä olevaan murhaan. Mutta koska Johnilla on menneisyyden painolastina hippiterroristiystävien nimien nimeämisiä, tuntee hän syyllistävää velvollisuutta auttaa Armitia, joka itsekin on tahtomattaan joutunut poliittiseen peliin nappulaksi.
Ammattinsa puolesta Johnin tulee kertoa totuus, mutta omassa elämässä on raskas taakka salattuna ja kaikenlaiset poliittisia sanontoja käyttävät terrorismiin taipuvaiset ihmiset, sekä kieltämättä samaa harrastavat kotimaata puolustavat viranomaiset omalta osaltaan vain repivät Johnia joka suuntaan. Eikä pullokaan tarjoa vastauksia. Mutta Armitin suojelu on Johnin keino saada synninpäästö, ellei tapausta siivoamaan tullut ammattitappaja Michelle (Penelope Ann Miller) ehdi keskeyttää sielunparannusta.

Varsin miellyttävä jännäri tämä Full Disclosure. Se ei kaikkien öisten katujen, vaikeroivien saksofonien ja viskipaukkujensa vuoksi ja ohella ole mikään maata järisyttävä tapaus, ja rakenne hahmottuu loppuratkaisua myöten heti kun Fred Ward ensimmäisen huikkansa ottaa, mutta etenkin mainioiden karaktäärinäyttelijöiden ansiosta elokuva kulkee loppuratkaisuunsa saakka ilman haparointia. Etenkin Fred Ward tuo syyllisyyden kalvamaan alkoholistoimittajaan sen kaipaamaa rosoisuutta ja miehen kärsivät kasvot ovatkin kuin syntymässä luodut tälläisiiin rooleihin. Peukut pystyyn Fredille.

Ja jälleen kerran tässä on elokuva jonka kansi hieman hämmentää minua. Okei, Fred Ward näkyy siellä oikealla ihan sievoisen suurena, viestittämässä hänen olevan mahdollisesti jokseenkin merkittävässä osassa elokuvaa ja päähenkilönä hän sitä onkin. Ja toki vasemmalla isommalla näkyvä Penelope Ann Miller esiintyy suht' suuressa sivuosassa elokuvaa, mutta on kuitenkin nimenomaan sivuosassa ja aivan selvästi vähemmän merkityksellisessä roolissa kuin Rachel Ticotin, joka ei edes saanut kasvojaan kanteen. Rohkenenko kuitenkin väittää, ettei Miller ole yhtään tunnetumpi/myyvempi nimi kuin Ticotin (no, ei ainakaan minulle). Sen sijaan Millerin laseista heijastuu Kim Coates, joka esittää elokuvassa Milleriä pienemmässä sivuosassa olevaa FBI-agenttia ja vaikka herra laukaiseekin pistoolinsa kerran tai kahdesti, niin senkin sokkona ja kyseessä ei ole toimintakohtaus, kun taas kansikuvan perusteella voisi melkein luulla hänen olevan ehkäpä jonkinlainen elokuvan pahis. No, väliäkö tuolla.

Tähdet: ***
Full Disclosure

torstai 23. toukokuuta 2013

Nightmare - painajainen merellä (2012)

Vaikka katselenkin kaikenlaista moskaa, niin Salatut elämät on jo niin sielutonta sensaationhakuista sontaa, etten edes minä ole sortunut sen katselijaksi. Kuitenkin kun tieto Salatut elämät-elokuvasta ja vieläpä kauhusellaisesta tuli esille, niin ajattelin sen täytyvän olla jo niin uskomatonta kuraa, että se rupesi jo hieman kiinnostamaan. Tässä täytyy olla jotakin. Siis tietenkin jotakin niin huonoa, että saisin kenties nautintoa sen uskomattomasta huonoudesta ja elokuvan saamat kritiikit niin media kuin kanssaihmistenkin kautta ovat vain tukeneet tätä käsitystä. Missään nimessä en kuitenkaan ollut valmis maksamaan pennostakaan nähdäkseni Salatut elämät-elokuvan, sillä tämän sarjan tekijät eivät ansaitse tukeani millään muotoa. Joten minulla ei kuitenkaan ollut mitään polttavaa intoa saada tätä elokuvaa nähtäväkseni ja vasta kun kollegani meni erehdyksessä elokuvan ostamaan, niin sitä kautta se sitten tuli myös itselleni katsottavaksi.

Peppi (tyttö joka näyttää toistuvasti muistelevan repliikkejään) on mennyt naimisiin ja puoliso Sergei (tyyppi jolla on luomia kasvoissaan) on voittanut risteilyn kilpailusta johon ei ole osallistunut (tottakai), jonne sitten mukaan tulevat myös ilmeisesti lähimmät ystävät. Mukana on myös kasvoton murhaaja, joka rupeaa harventamaan tätä ystäväporukkaa ja Peppi "tuntee" unien ja vatsasuoliensa avustuksella pahan kuuluvan jollakin tavalla lähelle. Niinhän se aina on ja tälläkin kertaa murhaaja on joku menneisyyden haamu. Ei siis kuitenkaan kirjaimellisesti mikään yliluonnollinen henkiolento.

Miksi etenkin miesnäyttelijöillä on tässä elokuvasssa hassut vaatteet ja hiukset?

Koska en tosiaan seuraa Salattuja elämiä kuin vahingossa ja silloinkin saan yliannostuksen jo lehtilööppien vuoksi, niin minulle nämä elokuvan hahmot eivät ole tuttuja, enkä täten omaa sellaista vertailukohtaa kuin tv-sarjan ystävät, joista aika varmasti suuri määrä elokuvaversionkin katsojista koostuu. Näin ollen ennen elokuvan katselua puntaroin hetken, osaanko nähdä oikein Nightmaren mahdollisen kehnouden tietämättä miten elokuvan hahmot eroavat tv-versioistaan, koska oletettavasti ne mahdolliset eroavaisuudet ovat yksi syy mikä on saanut jotkut ihmiset kiukustumaan. Toisaalta olen kuitenkin saattanut itseni ymmärtämään, että valtaosa negatiisesta kritiikistä ei ole kohdistunut tv- ja elokuvaversioiden eroihin, sillä ilmeisesti tämä elokuva on eräänlainen sivuaskel, vaihtoehtotodellisuuden näkemys, eikä täten kuulu samaan jatkumoon tv-sarjan kanssa, eikä hahmojen eroilla ole mitään merkitystä. Joten jos Nightmare on huono, niin se olisi huono ilman Salatut elämät-yhteyttäkin.

Ja voi pojat, että Nightmare onkin huono.

Näytteleminen on kauhistuttavaa ja koostuu joko ilmeettömyydestä jossa repliikit tunnutaan luettavan lunttilapuista, taikka sitten harrastetaan niin ylivedettyä naamanvääntelyä hassuilla äänillä, että aloin jo olemaan varma, että kyseessä onkin parodia. Vaikutusta kun korostavat kaikkien slasherkliseiden hyödyntäminen, kuten kohtaukset joissa uhri huutaa äänettömästi ikkunan takana ja ympäristölle sokeat ihmiset ovat aivan edessä, mutta pelastus ei. Tai sitten hahmogalleria joka kansikuvaa myöten huutaa tietävänsä mitä joku teki viime kesänä. Mutta kun se toteutus on mitä on, niin kyseessä täytyy olla jännityksen sijaan halu tehdä Scary Movieta suomeksi. Tästä kielii myös se, että Nightmare on Scary Movien tapaan hauska kuin vauvan tappaminen kirveellä ja ainoa nightmare melkein tuntuukin olevan tämän elokuvan katselu alusta loppuun. Armeliaasti elokuva onkin vain noin 70 minuuttinen, mutta valitettavasti painajaiset siirtyvät uniin.

On tavallaan kivaa, että kotimaassamme edes koetetaan tehdä ns. slasherelokuvaa ja vieläpä massayleisölle suunnattuna, mutta kuten Dark Floorsin Lordiroskan kohdalla, jos kerran aiotaan tarkoituksella mennä alimman aidan ylitse, niin tekisivät sen sitten niin tiedostaen ja ylikorostaen, ettei edes hetkeäkään erehtyisi luulemaan tekijöiden olleen tosissaan. Nightmaren mahdollinen parodiahenkisyyskin kun vaikuttaa enemmän vahingolta, kuin tarkoitukselliselta ja luultavaa onkin, että vaikka puujalkavitsejä veistelläänkin tylsällä puukolla, niin tekijät ovat oikeasti uskoneet saaneensa aikaiseksi jotain jännittävää. Mutta jos onttouttaan kumiseva kulunut tarina ja rehellisesti sanottuna itkuun saattava näyttelijätyö eivät sitä tee, niin viimeistään "ollaanks kaverita?" "ollaan vaan" -dialogi pitää huolen siitä, että masentuneeksihan tässä tulee ja aika varmasti joulun ohella Nightmare - painajainen merellä on se eniten itsemurhia aiheuttava seikka tässä maailmassa ja sen ulkopuolella.

Lopulta kenties eniten kiukkua aiheuttava seikka tässä elokuvassa on se, että slasher-ideastaan huolimatta tässä ei uskalleta lopulta tehdä mitään. Mikä on sääli jo siksikin, että jos kyseessä on kerran repäisy irti normaalista Salatut elämät-maailmasta, niin tekijöillä olisi ollut mahdollisuuksia tehdä hahmoilleen ihan mitä vain, välittämättä siitä miten se vaikuttaisi tv-sarjaan, koska se ei vaikuttaisi. Ja sitten kuitenkin kaikki teot ja sanomiset tavallaan perutaan, ettei se nyt tapahtunutkaan.

Joten Tiedän Mitä Teit-elokuvien ystäville tämä on aivan sopivaa kamaa ja jos pitää kaikenlaiset odotukset, niin hyvät kuin pahatkin nollassa, voi Nightmaresta saada irti jotain kenties toivottavaakin B-fiilistä, mutta silloinkin vain ehkä.

Miksi muuten elokuvalle piti keksiä englanninkielinen nimi, kun pelkkä Painajainen merellä olisi ollut jo riittämiin?

"Kehen voi luottaa, kun ei voi luottaa kehenkään?"
No minä en ainakaan luota toimittajiin joiden mielestä sana jäätävä on näköjään ainoa keino kuvata jotain, mitä tahansa.

Tähdet: ~
Nightmare - painajainen merellä

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

The Ringer (2005)

Hieman aran toimistotyöntekijän Steven (Johnny Knoxville) tulee todistaa kykynsä haastavampiin tehtäviin antamalla kenkää paikan siivoojalle, mutta kilttinä miehenä Steve ei pysty siihen, vaan sen sijaan palkkaa itse tuon siivoojan kotiinsa talonmieheksi, antaen näin siis pomonsa ymmärtää tehneensä työtä käskettyä. Tottakai samainen siivooja leikkaa samantien ruohonleikkurilla sormensa irti ja suurensuuri sairaalalasku lankeaa Steven hoidettavaksi, mutta rahaa ei ole. Onneksi pikkuhuijari ja pahasti velkaantunut Steven setä Gary (Brian Cox) keksii keinon jolla molempien rahahongelmat ovat pian historiaa. Steve kun oli kouluaikoina aika lupaava juoksija, niin pistetään mies jälleen kilpailemaan. Mutta miten kauan sitten aika lupaava juoksija voisi pärjätä sitä aktiivisesti harrastaville? No, pistetään Steve teeskentelemään kehitysvammaista ja osallistumaan eritysolympialaisiin, sillä tokihan todellisuudessa ns. normaali mies sellaiset kisat voittaisi vaikka unissaan. Hieman vastentahtoisesti, mutta tahtoessaan auttaa tuota loukkaantunutta siivoojaa Steve suostuu suunnitelmaan ja näin ollen opiskellaan kehitysvammaiseksi elokuvien kuten Forrest Gump ja The Best of Chevy Chase avulla.
Ei kestä kuitenkaan kauaa kun Steven kilpakumppanit huomaavat miehen teeskentelevän, mutta kuultuaan syyt tekoihin, päättävät he koulia Stevestä kunnon erityisurheilijan. Samaan aikaan Steve ihastuu kilpailun valvojana toimivaan Lynniin (Katherine Heigl), jolla tietenkin on petollinen mulkeropoikaystävä, jota Steve ei voi paljastaa paljastumatta samalla itsekin. Ymmärrettävästi lopussa katumus tuo pelastuksen.

On tunnettua, että Farrellyn veljekset palkkaavat elokuviinsa sukulaistensa ja ystäviensä ohella kehitysvammaisia (jotka voivat toki olla myös edellisiä), ja aina silloin tällöin näkee heidän saavan sen vuoksi kiitoksia osakseen. Ilmeisesti se, että kehitysvammaisia on palkattu vain jonnekin sivuosiin ei ole aiheuttanut tuotantoyhtiöiden silmissä ongelmia, mutta kun Farrellyt tuottivat The Ringerin jonka näyttelijäkaarti koostuu valtaosaltaan kehitysvammaisista, niin sitähän pidettiin piilossa hyllyllä koska pelättiin sen aiheuttamaa reaktiota. No, se reaktio näytti olevan kaupallinen haaleus ja aika nopea unohdettavuus, joten ehkeivät tuottajat niinkään pelänneet elokuvan arkalauonteiseksi luulemaansa sisältöä, kuin sen mahdollista epäkaupallisuutta. Etenkin kun kehitysvammaisliitoilta oli pyydetty siunausta ja saatu. Ettei The Ringer nyt niin kovin silmille hyökkäävältä tunnukaan. Eikä se sitä olekaan, vaikka varmasti monia saattoi arvelluttaa edelleen parhaiten Jackassista tunnetun Johnny Knoxvillen oleminen pääosassa.
Tässä elokuvassa kehitysvammaiset ovat sellaisia kuten kaikki ovat. Jos joku on töykeä, on hän töykeä. Jos joku on mukava, on hän mukava. Eikä sellainen johdu motoristen liikeiden sulavuudesta, aivotoiminnan monimuotoisesta kasvusta, tms. Joten elokuvassa ei mitenkään korosteta ihmisten erilaisuutta. Eli vitsejä ei tehdä siitä että joku olisi muka poikkeava.
Ja Johnny Knoxvillen Jackassismikin tulee mukaan vain positiivisena seikkana, sillä sen leikkisyys on antanut Knoxville hyvän pohjan teeskennellä kehitysvammaista. Aluksi elokuvan idea saattaakin kuulosta venytetyltä Jackasss-vitsiltä, mutta kyseessä onkin lopulta vain hyväsydäminen kaikki me ollaan yhtä hyviä ja kavereita-kertomus, joka ironista kyllä on aika samanlainen kuin ne vitsin kohteeksi otetut Forrest Gumpit ja I Am Samit. Ehkäpä siis olisi kannattanut ottaa riski ja siirtyä mustemmalle alueelle, tehden The Ringeristä juuri sellainen minkä vuoksi sen hyllytys olisi ollut perusteltua. Koska silloin se olisi ollut ehkä muutakin kuin vain ihan kiva. Joka ei nyt ole pahastakaan, mutta selittää miksi lopputulos ei järin jää mieleen.

Niin helppo vitsi kuin se onkin, niin elokuvan hauskin on silti Steven salanimi kilpailuissa: Jeffy Dahmor. 

Tähdet: **
The Ringer

tiistai 21. toukokuuta 2013

The Big Score (Shooting Gallery, 2005)

Elokuvan alussa näemme biljardia pelaavien huijareiden käyttämää ammattitermistöä ja näemmä fuulaus on huijaus, ja huntti on satanen. Vau, mieltä ylentävää ja varmasti täysin uutta tietoa kaikille. Enkä olisi ikinä arvannut, että kun kyseessä ovat nimenomaan huijausta harrastavat pelaajat, niin sinisilmä tarkoittaa tolloa.
Ei siis ihmekään että tämä elokuva ohitti elokuvateatterit kaukaa ja nimettiin uudestaan. No, ihan kelvollisesti se levylle mahtuu ja se levy alekoriin.

Huijari Jericho (Freddie Prinze Jr.) saapuu kaupunkiin ja tekee vaikutuksen pelisalin omistavaan väkivaltaiseen rikolliseen Cue Balliin (Ving Rhames), joka sitten tietenkin pelihuijareiden rahoittajana ottaa Jerichon talliinsa. Luonnollisesti Jericho ihastuu Cue Ballin alistamaan peliriippuvaiseen naiseen, Jezebeliin (Roselyn Sanchez) ja mulkeropoliisi Michael (Callum Keith Rennie) koettaa pakottaa Jerichon työskentelemään hänelle. Sinänsä siinä ei olisi ongelmia koska Jericho ei järin pidä Cue Ballista, mutta takana ovat omat perimmäiset syyt työskennellä hänelle, jolloin kaikki ympärillä oleva tulee vain valjastaa koston totetuttamiseen. Vaikka loppu toteutetaankin aikamoisena sekoiluna, niin kuluneesti todettuna vain yksi voi voittaa ja tätä elokuvaa katsoessa kultamitalin saajan tajuaa heti kun hänet ensimmäistä kertaa näkee.

Hiukan huvittavaa on se, että lopussa Jericho tekee yhteenvedon tarinastaan ja se mitä hän kertoo on niin itsestäänselvää, että yhtä hyvin lopussa oltaisin voitu kierrättää samaa kuvamateriaalia kuin millä elokuva alkoi.

Ihan siedettävä pieni huijaritrilleri, josta ei kenties yllättäen mukana olevien hahmojen ja pelin ansiosta tule juurikaan mieleen Suurkaupungin Hait taikka Suuret Setelit, vaan oikeastaan mikä tahansa perusjännäri jossa sankari ajaa ilkimystä ansaan. Kaikki koettavat hyötyä toisistaan ja ajavat vain omaa etuaan, mutta vaikka kuinka koetetaan sekoittaa pakkaa ja heitellä tarpeettomiakin hahmoja juonenkäänteineen mukaan, niin sankarin tarina on se ainoa joka varmasti toteutuu tarkoitetulla tavalla ja kun siihen keskittyy, niin ne toiset tuntuvat aikalailla turhilta. Näyttelijät tekevät,,, no eivät ihmeitä, mutta tälläiseen yllätyksettömään ja rutiinilta tuntuvaan elokuvaan aivan sopivan onnistuneita suorituksia. No, Sanchez on kyllä aika kauhea, sillä hän esittää riippuvaista ihmistä juuri sillä pinnallisellessa tavalla jossa koko ajan täristään kuin olisi kylmä ja pissahätä samaan aikaan, mutta onneksi siellä on vastapäätä aina joku Rennie, joka esittää ureapäähahmonsa sopivasti suuttumusta aiheuttavana. Rhames on Rhames ja Junior tuttu teinisankari (pyrkimässä eroon imagostaan).
Parasta ovat makeat hatut jollaisia joillakin elokuvan hahmoista on päässään.

Kyseessä on siis elokuva jonka katsoo mieluusti silloin, kun ei tarvitse välittää jos katselun joutuu jättämään jostain syystä kesken, taikka tekee mieli lukea kirjaa samanaikaisesti.

Tähdet: **
The Big Score

maanantai 20. toukokuuta 2013

I'm gonna make them suffer and suffer and suffer and when I think they've suffered enough, then I start with the pain

Tämänpäiväinen kirpparikierros tuotti enimmäkseen vanhaa tuttua ja näin ollen mukaan lähti hieman ankkasarjakuvaa

muutama leffa
joista Hellboy on tietenkin se mainio Guillermo del Toron sarjakuvaleffa, jonka pääroolissa oleva Ron Perlman on se ainoa oikea herra Hellboyn roolin. Smurffit ei ole Muppetit, mutta toivon mukaan se smurffaa tosi smurffisti, tai ainakin edes smurffisti. Olen kyllä halunnut smurffata Smurffit jo pidemmän aikaa ja nyt smurffi oli sopiva.
Mulholland Falls on muistaakseni hieman sieluton noir-leffa, mutta ainakin parempi kuin The Black Dahlia. Ja TMNT:n luulin jo omistavani, mutta en.

Kaikista kovin on tietenkin Martin Kove, mutta lähelle nousee myös New Kids on the Block.
Tai ei oikeastaan, sillä aika ei todellakaan ole kohdellut jo alunperinkin hassun sinisilmäisiä kappaleita kovinkaan suotuisasti, mutta ei se mitään, ei aina voi voittaa.

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Rikas, rakas, köyhä... (For Richer or Poorer, 1997)

Haluaisin vitsailla tämän elokuvan olevan For Richer or Pooper, mutta ei se niin huono ole. Valitettavasti.

Ökyrikkaat kaupungin kermaan kuuluvat Brad (Tim Allen) ja Caroline (Kirstie Alley) nauttivat juhlahumusta, keskipisteenä loistamisesta ja tietenkin avioliitto on jo muuntunut rakkaudesta kulissiksi. Rikkaudetkin ovat todellisuudessa vain velkaa velan päällä ja koska pariskunnalle tärkeintä on tuhlaaminen ei pään vaivaaminen tilitiedoilla, niin hienoisena yllätyksenä tulee kirjanpitäjä Bobin (Wayne Knight) suorittamat veropetokset Bradin nimissä. Siispä omaisuus takavarikkoon ja muuta kivaa, kun perässä hengittää Lester (Larry Miller), tuo veroviraston versio likaisesta Harrysta. On siis aika karistaa kaupungin ja julkisuuden, kuten myös suunnitellun uskontoaiheisen Las Vegas-kopion tomut jaloista. Brad ja Caroline päätyvät maalle amissi-yhdyskuntaan, teeskennellen olevansa erään parrakkaan perheen kaukaisia serkkuja ja sitten arvaatte kyllä, huumoria luodaan siitä kuinka kuohuviiniin, merkkivaatteisiin ja sähkövaloon tottuneet jupit joutuvat herra paratkoon tekemään fyysistä työtä. Ymmärrettävästi tämä maanläheinen kokemus tuo Bradin ja Carolinen lähemmäs toisiaan ja jälleen rakkaus kukoistaa.

Toki se kala kuivalla maalla-tematiikka luo joitakin vitsejä, jotka oikeassa mielentilassa saattavat naurattaa ääneen saakka, mutta Woody Harrelsonin maitoviiksiä Kingpinissä on aika vaikea ylittää, kun amissihuumorista puhutaan:
Roy: Hey, I hope you don't mind, I got up a little early, so I took the liberty of milking your cow for you. Yeah, it took a little while to get her warmed up, she sure is a stubborn one. Then, POW, all at once.
[Takes a drink from the bucket]
Mr. Boorg: We don't have a cow. We have a bull.
Roy: I'll brush my teeth.
Joten esimerkiksi verrattaessa näiden elokuvien huumoria, Rikas, rakas ja niin edelleen on kiltimpää, sellaista Alleylle ja Allenille tutumpaa perhekomediaa. Sellaisena tämä onkin ihan kelvollinen, mutta samalla siis kovin särmätön ja tuntuu sortuvan liiaksi niihin helpoimpiin vitseihin (hienostoravintoloiden pienikokoisiin mauttomiin ruoka-annoksiin tottuneet ihmiset saavat eteensä kotiruuan hervottoman kokoiset rasvamakkarat), kun vastakkainasettelu tarjoaisi rohkeampiakin mahdollisuuksia. Joten kyllä tämän läpi katsoo vaivatta, mutta tuskin jää muistelemaan.

Tähdet: **
Rikas, rakas, köyhä...

lauantai 18. toukokuuta 2013

The Revolution will not be televised

Eilen televisiotarjonta koostui muun muassa tälläisestä
ja niin surullista kuin se onkin, oli se mielenkiintoisempaa seurattavaa kuin valtaosa normaalista televisioroskasta. Puhun erityisesti teistä Fredin ja Tommin läppäluukku.

Pandan ihmeellinen seikkailu (The Amazing Panda Adventure, 1995)

Koulupoika Ryan (Ryan Slater) kyllä tavallaan arvostaa eläintutkijaisänsä Michaelin (Stephen Lang) työtä ja rakastaa häntä, mutta samalla ajattelee ettei isä kenties puolestaan rakasta poikaansa, koska keskittyy töihinsä niin tarmokkaasti ettei aikaa tunnu riittävän ihmisperheelleen ja ne eläimetkin ovat ehkä parhaimmillaan sämpylöiden välissä. Siispä kun on tarkoitus matkustaa isän luokse Kiinaan viettämään kesälomaa, ei Ryan ole järin innokas, eikä iloa ainakaan nostata se, että perille saavuttuaan hän saa huomata ettei isä edelleenkään osaa olla luonteva lasten seurassa ja sivuuttaa leikkimielisyyden pistäessään kaiken huomionsa pandojen suojeluun, mikä byrokratian ja salametsästäjien seurassa aiheuttaa suurta kireyttä.
Kun Michael loukkaantuu pandaa suojellessaan ja pelastushelikopteriin ei painorajoituksen vuoksi mahdu enempää lastia, joutuu Tyler jämään keskelle metsää odottamaan. On siellä pojan seurana pikkuvanha tyttö ja kiukkuinen perinteiden vanhusmies (heistä jälkimmäinen vain hetken), mutta idea on selvästi siinä kuinka kaupunkilaispojan pitää tavallaan yksin oppia arvostamaan luontoa, sen eläimiä ja ymmärtää kuinka isä rakastaa häntä vaikkei sitä aina näytäkään. Siispä varotaan koomista Ohukainen ja Paksukainen-sarjan salametsästysduoa ja pelastetaan pandavauva, sillä se karvaturri toimii perheen yhdistäjänä.

Langia on aina kiva nähdä oikeasti kiltin ihmisen roolissa ja hän suoriutuukin tästä perhe-elokuvan tavanomaisesta työnarkomaani-isän roolista mainiosti. Eikä tässä oikeastaan löydä haukkumisen aiheita muistakaan elokuvan näyttelijöistä, vaikka sana tavanomainen kuvastaakin erinomaisesti niin esittäjiä kuin roolejaankin. Kyseessä kun on elokuva josta oikeastaan riittäisi sanottavaksi tämä:

Eli Free Willymaista eläinluontoperhe-elokuvaa, jossa opitaan pienen saarnan avulla jotain itsestäänselvää elämästä ja sen sellaisesta. Mutta herkän ylevä musiikki, kivat eläimet, nätit maisemat ja helpot hahmot pitävät huolen siitä, että fiilis pysyy hyvänä, vaikkei sitten ehkä elokuvan jälkeen juuri mitään ihmeellistä jäänytkään mieleen. Sopii siis kelvollisesti lastenvahtitehtäviin, mutta särmättömyydessään osoittaa miksei tämä suurempaa kolhua puhkikuluttuun lajityyppiinsä tehnyt.

Tähdet: *** (ilman tosi söpöä, iloisesti temmeltävää pandavauvaa: **)
Pandan ihmeellinen seikkailu

perjantai 17. toukokuuta 2013

Kirjoitus jonka lukeminen kaduttaa. Takaan sen.

Nyt kun meillä oli taas eräs nuori tyttö työharjoittelussa ja koska hän on omien sanojensa mukaan mielummin "viihteellä" kuin tekee jotain töitä, niin notkukoon sitten kavereineen siellä ostarin ovien edessä. Tämä kuitenkin palautti mieleeni videovuokraamoajat ja siellä olleet työharjoittelijat. Joista valtaosa oli kuitenkin enemmän positiivisia tapauksia (eivät ehkä loisteliaita, mutta ihan ok-tasoa ehkä ainakin) kuin negatiivisia, mutta etenkin yksi tapaus sieltä huonommalta puolelta jäi niin vahvasti mieleeni, että oikein kirjoitin siitä itselleni muistiinpanon, jota olen sitten käyttänyt pelottavana esimerkkinä siitä kuinka rasittavia jotkut ihmiset osaavat olla. Joten aion olla Teitäkin kohtaan rasittava ja pistää sen tänne luettavaksi. Liittyy se tavallaan elokuviin, mutta on ainakin hauska. Tai no ei oikeastaan.

31.8.2007 
SuperTet

Minulta tullaan vähän väliä kyselemään mahdollisuutta päästä meille työharjoitteluun ja kyllähän minä heitä silloin tällöin otankin töihin. Suurin osa työharjoittelijoista kysyy meiltä hommia vain koska jostain sitä on kysyttävä ja meidän kohdalla sitä kenties ajatellaan, että "tuolla mä pääsen helpolla." Tosin jos meille tulee työharjoitteluun, niin pääsee heti tekemään "normaalia" työtä ja tottavie sitä joutuukin töitä tekemään mahdollisuuksien mukaan. Minä uskon, että työharjoittelussa pitää tehdä niitä työnkuvaan kuuluvia hommia, eikä vain joutua eräänlaiseksi roskakuskiksi. Meillä et joudu vain pyyhkimään pölyjä, tai kantamaan roskia,,, tosin, nekin hommat pitää hoitaa,,, mutta teet ihan samaa asiakaspalvelutyötä kuin minäkin. No, kirjanpitohommia ei työharjoittelijan tarvitse tehdä. 
Monessa paikassa työharjoittelija otetaan tekemään ne hommat joita itse varsinainen työntekijä ei haluaisi tehdä. Kun sen pitäisi olla niin, että opettelet sitä asiaan oikeasti kuuluvaa työtä. Mutta jos kerran suurin osa koulujen työharjoitteluajoista on viikosta kahteen pitkiä, niin se saattaa tuntua turhauttavalta opastaa harjoittelijaa, jos hän oppisi hommat vasta kun harjoittelu loppuu. Ja turhauttavalta se saattaa tuntua myös oppilaasta. Siksipä monen oppilaan asenne työharjoittelupaikkaansa kohtaan on se "nokun on pakko" ja se johtaa siihen, että oppilaan mielenkiinto kohdistuu enemmän kännykkkään kuin työhön. Minulla on ollut useampi työharjoittelija töissä, ehkä parikymmentä kaikenkaikkiaan. Ja näistä kaksi on ollut oikeasti sellaisia jotka olisin harjoittelun perusteella palkannutkin. Suurin osa jäljelle jäävistä oli niitä henkilöitä, jotka tekivät kyllä työtä käskiessä, mutta muuten alkoi kännykän naputtelu. He kuitenkin saivat jotain aikaan, vaikk'eivät olleet mitenkään aloitteellisia. En siis palkkaisi heitä, enkä kirjoittaisi suosituksia, mutta ihan hyvää alempaa keskitasoa he olivat. Eli aivan peruskauraa. Mutta sitten aina välillä tulee vastaan se työharjoittelija joka saa sinut raastamaan hiuksia päästä, suunnittelemaan täydellistä murhaa ja sitten toteamaan, ettei sen tarvitse täydellinen olla, kunhan sen vain saa hengiltä. Ja tälläinen SuperTet tuli minunkin kohdalleni kerran.
En aio mainita hänen nimeään, joten hän olkoon SuperTet. 

SuperTet oli juuri niitä henkilöitä joka ei tehnyt töitä edes käskiessä, ei kuunnellut pätkääkään, tuli ja meni miten halusi ja kaikenkaikkiaan loi ohjaajaansa sellaisen ajatuksen että "toi oli kyllä viimeinen Tet jonka minä tänne otan". 
Aloitetaanpa ensivaikutelmasta: SuperTet juoksi kaverinsa kanssa tiskille ja yhtenä virkkeenä pulputti "meilläONtyöharjoitteluPÄÄSTÄÄNKSmeTÄNNE!" Johon minä totesin että "toinen teistä voi päästä. Jos mä otan teidän molemmat tänne, niin hommat ei oikein riitä ja siitä tulee vaan sitä seisoskelua. Joten päättäkää itse kumpi tulee ja tuleva tuo sitten samantien sen sopimuspaperin." Pojat juoksivat ulos ja en edes tiennyt oliko nyt jompikumpi tulossa vai ei. Vitsailin siitä vielä kollegoille, että "ihan taatusti toinen niistä tulee vasta ekana harjoittelupäivänä tänne tuomaan sopimuksen." Noin kuukautta myöhemmin tuli eräs hiljainen nyhveröpoika kysymään harjoittelupaikkaa ja myönnyin "tuo paperi, niin täytetään." Noin kuukautta tämän jälkeen, eli kahta kuukautta sen SuperTetin ensikäynnin jälkeen, kollegani soitti eräänä perjantaina ja sanoi että siellä olisi työharjoittelija jonka kanssa olen sopinut paikasta, ja hän tarvitsisi lisätietoja hommasta. Koska SuperTetistä ei ollut kuulunut sanaankaan koko tänä aikana, niin oletin että kyseessä oli tämä jälkimmäinen hiljainen, nyhveröpoika. Totesin että tulkoon maanantaina, niin käydään asiat läpi. Odotin siis tätä hiljaista poikaa. Sitten maanantaina kun avasin liikkeen oven, niin eikös siinä ovella seissyt SuperTet, joka sanoi tulevansa nyt hommiin. 
"Oonks mä piilokamerassa? Sillä täähän on vitsi? Sä kävit kysymässä tätä paikkaa pari kuukautta sitten ja sitt' susta ei kuulunut mitään ja nyt mun pitäis ottaa sut töihin? Mikset sä tuonu sitä sopimusta aiemmin, enhän mä oo nyt mitään allekirjoittanut." 
Eihän se SuperTet tietenkään enää ehtisi mistään saada muuta paikkaa, joten ajattelin että kun kyseessä on vain parin viikon rupeama, niin enköhän sen ajan kestäisi.
Ensivaikutelma ei ollut hyvä, tämä toinen vaikutelma ei ollut hyvä, mutta pahempaa olisi odotettavissa. 
Näytin SuperTetille yksinkertaisimpia työkuvioita, joista hän ei välittänyt pätkääkään, vaan kulutti keskittymiskaarensa kyselemällä "saanks mä ilmasii leffoi? Saanks mä ilmasii julkkii?" Totesin ettei siis kannattaisi tämän henkilön kohdalla antaa tehtäväksi mitään liian vaativia hommia. Tuli siis eteen tehtäviä kuten "näät sä noi kolme laatikkoo? Vie ne hei tonne yläkerran varastoon." SuperTet vei kaksi laatikkoa ja kysyi sitten "mitä mä nyt teen?" "No, viet sen kolmannenkin." Päivän päätyttyä päätin käydä yläkerrassa katsomassa minne hän ne laatikot vei. No minnepä muualle kuin pinosi ne suoraan oven eteen. Sen sijaan että olisi vienyt ne huoneeseen asti. Ja se oli tälläistä koko ajan. Sen mitä hän teki, teki huonosti ja pääosin keskeneräisesti. Edes mukana kulkeminen ja lähes käytännössä kädestäpitäminen ei ollut tarpeeksi ohjausta, kun tärkeämpää oli saada leffoja lainaksi.
Pyysin häntä keräämään kasetteja niiden koteloihin. Helppo homma, sillä kotelon numeron tuli täsmätä kasetin numeroon. Eli kasetti numero 13 menee koteloon numero 13. Ei hirveästi ajatuksia vaativaa hommaa. Tähän mennessä väärin laitettuja tapauksia oli tullut vain muutama kymmenen vastaan. Kaipa hän siis olisi voinut huonomminkin asian hoitaa. 
Työharjoitteluaika oli kuusi tuntia per päivä. Joten sovimme että hän tulisi töihin kello 11.00 ja päivä loppuisi kello 17.00. Näin hän ehtisi aina käymään koululla syömässä ennen töiden alkua, kun hän ei kerran halunnut omien sanojensa mukaan herätä liian aikaisin. Päivittäin hän tuli siinä hiukan kello 12 jälkeen. Totesinkin hänelle että "jos sä et tuu töihin ajoissa, niin se vaikuttaa pahasti sun arvosteluun." Eräänä päivänä hän tuli siinä noin kello 13 ja kysyi ensimmäisenä "saanks mä mennä syömään?" Jouduin kieltäytymään, sillä nyt saat odottaa kahvitaukoon saakka. No eipä sillä väliä, sillä kello 15.00 hän vain käveli ovesta ulos, eikä enää palannut sinä päivänä. Työt hän jätti tietenkin kesken ja kirjaimellisesti keskelle lattiaa. 
Seuraavana päivänä SuperTet ei tullut töihin ollenkaan. Sitä seuraavana päivänä hän saapui perinteiseen tapaansa myöhässä ja kysyinkin missä hän oli edellisenä päivänä? Hänellä oli hammastarkastus. "Kestiks sun hammastarkastus kuusi tuntia? Ja mikset sä ilmoittanut siitä mulle mitään? Se ei varmaan kuitenkaan mikään ex tempore-juttu ollut."
Huomautan tässä välissä, että en kertaakaan korottanut ääntäni, taikka kiristellyt hampaitani, vaan esitin kaiken rauhallisesti ja ystävällisellä äänensävyllä. Tapanani kun ei ole aukoa päätä, eikä edes huutaa.
Hänen ollessaan töissä ei voinut elokuvaa laittaa päälle tarkastusta varten, sillä SuperTet jähmettyi ruudun eteen kuin kauris ajovaloihin. Pystyit valehtelematta heilauttamaan kättä hänen kasvojensa edessä, eikä hän nähnyt sitä. Oli vain television ruudulla välkkyvä maaginen valo. "Pystyt sä keskittymään, vai pitääks toi tv sammuttaa?" 
Viimeisenä päivänä en antanut arvostelua hänen mukaansa koululle vietäväksi, vaan lähetin sen itse hänen opolleen. Arvostelu ei ollut kovinkaan positiivinen. 

Jos myöhästelyt, piittaamattomuus, etc. eivät olleet tarpeeksi, niin olisittepa kuulleet hänen juttujaan 
--------------- 
SuperTet: "Teijän pitäis otta noi Maraboun Dajm-suklaat pois myynnistä. Ku Dajm-suklaan tekijät tekee myös tupakkaa ja ajaa sademetsät nurin." 
Minä: "Mitä? Puhut sä nyt jostain Marlborosta tai jotain? Ja miks vaan Dajm-suklaa? Ei siellä tehtaassa oo mitään sademetsän kaato-yksikköä, joka tekisi just Dajm-suklaatakin." 
SuperTet: "Mut mun sisko on niin sanonu." 
--------------- 
SuperTet: "Mä oon goottari ja tiedäks, ett' mun suosikkibändi on maailman isoin goottibändi." 
Minä: "Jaa, mikäköhän se on?" 
SuperTet: "Iron Maiden. Mut vaan tosi gootit kuuntelee sitä." 
Minä: "Siis häh? Ei Iron Maiden oo mikään goottibändi. Gootti on jotain The Sisters Of Mercya ja Fields Of The Nephilimiä." 
SuperTet: "En mä oo noist kuullukkaa, mut mä ja mun kaverit tiedetään ett' Iron Maiden on goottia." 
--------------- 
SuperTet: "Tiesitsä ett' truegootit pukeutuu vaan mustaan, tai sitt' niillä on jotain verenpunaista." 
Minä: "Kyll sä voit olla gootti vaikka pukeutuisit verkkareihin." 
SuperTet: "Ei! Gootit pukeutuu mustaan, kyll mä tiedän." 
--------------- 
SuperTet: "Tiesitsä ett' toi sun merkkis on saatanallinen symboli ja se on tuhansii vuosii vanha?" 
Minä: "Tää on rauhanmerkki, kaukana saatanasta ja ei se oo tosiaankaan tuhansii vuosii vanha." 
Piirsin SuperTetille kolme symbolia. 
Minä: "Sä kun kerran oot expertti, niin sä varmaan tiedät mitä nää on?" 
SuperTet: "Joo, ne on paholaisen merkkei ja pakanajuttui." 
En hennonnut kertoa, että siinähän olivat Princen logo, Frontline Assemblyn logo ja Daavidin tähti. 

Ja tuollaista legendaa kuulin taukoamatta niinä hetkinä kun hän vaivautui olemaan paikalla. 
Hän on ainoa ihminen jonka kohdalla olen ajatellut ilman vitsiä, että tämä henkilö kaipaisi oikeasti läimäytystä kasvoilleen ja toteamuksen "herää!" 
En haluaisi nähdä tätä SuperTettiä missään töissä. Jos hän joskus eksyy kaupan kassalle töihin ja näen hänet, niin taatusti vaihdan jonoa. 
Ymmärrän kyllä että nuorten motivaatio jossain työharjoittelussa on alhainen, mutta jos kyseessä on niinkin lyhyt aika kuin kaksi viikkoa, niin edes sen ajan pitäisi pystyä olemaan tajuissaan. Etenkin kun joissain työpaikoissa oikeasti haluttaisiin opettaa oppilasta. 
Eikä meilläkään opita aivokirurgiaa. Korkeintaan lobotomia
.
..
...
Tuo edellinen oli siis kokemukseni pohjalta tekemieni muistiinpanojen avulla koostettu kertomus ja nyt kun luen sitä, niin huomaan ettei aika ole kullannut muistoja. Sillä vaikka siitä ei selvästikään tule esille kaikki hermoja riipivä tuska jota hänen kanssaan koin, niin edelleenkin saan mieleeni ajatukset siitä kuinka bensakanisteri ja tulitikut kuulostivat hyvältä ratkaisulta.
Sittemmin olen satunnaisesti nähnyt samaista poikaa kaupungilla ja en välitä hevonpätkääkään miten hänellä on mennyt. Ainoa varsinainen häneen liittyvä asia jonka vuoksi olen joutunut edes hieman rasittamaan päätäni, oli kun joitakin aikoja edellisen työharjoitteluinkvisition jälkeen hän oli päässyt paikalliseen pelikauppaan työharjoitteluun ja sen paikan pomo tuli kysymään millainen tämä poika oli ollut. Ennen kuin ehdin oikeastaan sanomaan mitään, niin hän luki kasvoiltani vastauksen ja totesi olevansa aivan samaa mieltä.

Ai niin, tältä hän näytti silloin ja nykyään Helvetin lieskat lienevät tehneet tehtävänsä.
Ja jos joku ajattelee ettei työharjoittelupaikkoja kannata hakea, niin totta mooses kannattaa. Eivät ne kaikki kokemukset kummaltakaan puolelta ole aina tälläisiä.

torstai 16. toukokuuta 2013

Uskomaton juttu (Tall Tale, 1995)

1900-luvun alun amerikkalaisella maaseudulla asuva poika Daniel (Nick Stahl) näkee hevosettomat vaunut ja haluaa tehdä muutakin kuin vain raataa isänsä Jonasin (Stephen Lang) tavoin multaa myllertämässä. Danielin unelmissa siintävät betonikolossien labyrintit ja valojen loiste, glamour ja glitter, kun samalla isä koettaa saada poikaansa uskomaan maanviljelyn olevan yhtä suuri seikkailu kuin se millä muu maailma houkuttelee. Siksipä hän kertoo pojalleen legendaarisista sankareista kuten Pecos Bill, joka kuten tiedämme tuli tunnetuksi nimenomaan perunankasvattajana.
Kun maa-alueita hyvällä taikka mielummin pahalla havitteleva rosvoparoni Stiles (Scott Glenn) sijoittaa luodin Jonasin massuun, niin muut tilalliset ovat valmiita myymään maansa murhaamisen pelossa. Mutta Daniel matkustaa jonkin hallusinaation turvin aavikolle tapaamaan pyörremyrskyllä matkustavaa villin lännen sankaria, Pecos Billia (Patrick Swayze) ja sitten sekoillaan kuin hullupippureita nauttineen västäräkit ja kaikki on taas hyvin koko maailmassa. Maatalouskin on tosi superia.

Elokuva Wild Wild Westin ystäville, tai sitten ei, mutta samaan tapaan Uskomaton Juttu on värikkään kevyttä ja pitkästyttävää fantasialänkkäriä, satunnaisilla steampunk-aineksilla maustettuna. Ainoa mikä puuttuu on moderni musiikki, mutta molemmat sentään olivat rahallisia että myöskin arvostelumenestyksiä. Ei kun sori, tarkoitan tietenkin päinvastaista.

Hauskaa on se, että IMDb:n mukaan tämän elokuvan suomenkielinen nimi on Pecos BIllin ihmeelliset seikkailut, mutta mitään mainintaa kannessa olevasta Uskomaton juttu-nimestä ei löydy edes also known as-osiosta. Ei se ollut oikeastaan hauskaa, eli sopii aika hyvin tähän elokuvaan.

Tähdet: *
Uskomaton Juttu

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Teen Wolf (1985)

Opiskelijapoika Scott (Michael J. Fox) toivoisi vieläkin kärsivänsä yöllisistä luiden venymisistä aiheutuvista kasvukivuista, sillä kuten tiedämme niin Fox ei ole se kaikkein pisin mieshenkilö ja sitä hyödynnetäänkin siinä, ettei Scott pärjää koulunsa koripallojoukkueessa. No, ei se pituus ole kaikki kaikessa, sillä muutkin joukkueensa pelaajat ovat eri kokoisinakin surkeampia kuin Scott. Valmentaja joka on valmis antamaan vastustajille luovutusvoiton, jotta ehtii kotiin ennen ruuhka-aikaa ei ainakaan nostata tunnelmaa. Onneksi Scott rupeaa kuitenkin kokemaan murrosikäisen muutoksia ja karvaa alkaa kasvamaan oudoissa paikoissa, mutta aknen ja vinkuvan äänen sijaan hampaat kasvavat terävyyttä ja täysikuu aiheuttaa lihanhimoa.
Oh-ho, Scott on ihmissusi.
Kuten kaikki muutkin ikäisensä asian kokevat, muutokset aiheuttavat turhaa häpeää ja nolostuksen tunteita, sillä kunhan Scottkin ymmärtää jokaisen kokevan samankaltaista kehitystä elämässään, voi hän ottaa paikkansa koulun suosituimpana ja karvaisimpana kaverina. Koripalloilustakin tulee helppoa ja isona Scottista tulee Robin Williams.

Kiva murrosikäkomedia johon lykantropia sopii ideana varsin mainiosti, samalla symbolisella tavalla kuin esimerkiksi Cronenbergin Kärpäseen aids-tematiikka. Mutta on se todettava, että ilman Foxia ja hänelle tuttua poikamaista charmia sekä eläväisyyttä ei Teen Wolf olisi yhtään sen erikoisempi kuin mikään Sabrina Teininoidan jakso. Vitsit ovat aika harvassa ja poikkeuksetta niitä helpoimpia (teinipojat epäonnistuneilla kaljaostoksilla, teinisusi peittelee korviaan ja mörinä on murrosikää, etc.), mikä ihmissusi-idean vuoksi kantaa hieman normaalia pidemmälle, mutta ei muiden, tavallisten ihmishahmojen kohdalla aiheuta juuri haukotusta suurempaa reaktiota.
Se vitsi jossa Fox muuntuu ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan ihmissudeksi ja isä tekee oman paljastuksensa geeniongelmista on aivan loistava ja samalla elokuvan kohokohta.
Lisäksi pidän siitä kuinka Scott on ihmissutena koulussa ja kukaan ei pidä sitä mitenkään ihmeellisenä. Eli kyllä ne susijutut ovat ihmiskohtaloita kiinnostavampia. Ei niitä muita hahmoja taikka heitä näytteleviä meinaa muistaa edes elokuvan ollessa ruudussa.

Siispä kyseessä on suositeltavaa katseltavaa ideansa, muutaman vitsin ja Michael J. Wolfin ansiosta, mutta muutoin kyseessä on sen verran liukuhihnamaista tavaraa, että kertakatselun jälkeen saattaa houkutella ajatus tuotepalautuksesta.

Tähdet: *** (ilman Foxia **)
Teen Wolf

tiistai 14. toukokuuta 2013

Movie monday: viimeksi näkemäsi

"Mikä on viimeisin elokuva jonka katsoit?"

No sehän on... ei kun hetkinen, se ehti jo kirjoituksen alun ja tämän kohdan välillä vaihtua. Eli nyt se on... ei kun hetkinen, se ehti jo kirjoituksen alun ja tämän kohdan välillä vaihtua.

Sanotaan vaikka sitten tuorein jollain televisiokanavalla esitetty elokuva, taikka tässä tapauksessa dokumentti jonka olen katsonut. Nyt tänään tiistaista katsoen eilen maanantaina Teemalla esitetty

Rush: Beyond the Lighted Stage

Aivan hiton hyvä dokkari Rush-yhtyeestä ja vain entisestään kasvatti rakkauttani tuota yhtyettä ja musiikkiaan kohtaan. Siispä lämpimästi suosittelen muillekin sen katsomista.


Tätä kirjoittaessani taustalla soi tietenkin Rush. Tarkemmin sanoen Counterparts-levy.

Perheyritys (Family Business, 1989)

Kiltti opiskelijapoika Adam (Matthew Broderick) ihailee epäonnekasta murtovarasisoisäänsä Jessietä (Sean Connery), kun taas Adamin isä ja samalla siis Jessien poika Vito (Dustin Hoffman) ei pidä epäluotettavasta isästään, haluten oman poikansa välttävän hänen seuraansa. Joten kun Adam haluaa suorittaa rötöksen kera isoisänsä, niin luonnollisesti Vito ei ole iloissaan, mutta omassakin veressä tuntuu kytevän halu varkauksiin. Tosin kun Vito käyttäytyy koko ajan kuin olisi Kummisedästä karannut, niin eipä se juuri yllätyksenä tule, että hän lähtee Jessien kelkkaan varastamaan hienosti nimettyä kanankakkaa. Siinä samalla sitten korjataan pojan, isän ja isomman isän välit, tai sitten ei. Eikä rikos kannata, ellei siitä saa rahaa.

Elokuvassa Broderick esittää sellaista lähes Woody Allenmaista juutalaispoikaa, kun taas Hoffman on tyypillinen mafiaelokuvien italialainen ja Connery kovanyrkkinen skotti. Rehellisesti sanoen en ole koskaan oikein ymmärtänyt mitä tällä haetaan, sillä jos kyse on vain siitä, ettäkö kuvataan kuinka perhe on perhe erilaisista ihmisistä ja tilanteista riippumatta, niin ei sen vuoksi olisi tarvinnut kolmesta sukupolvesta tehdä eri kansallisuuksia. EIköhän se opiskelija-yrittäjä-rikollinen olisi ollut ihan tarpeeksi, sillä elokuvassa oleva tapaus tuntuu koettavan olla liian nokkela ja vitsinä se on korkeintaan hauska kuin syöpä. No, Broderickista huolimatta Hoffman ja Connery kantavat karismallaan, ja vaikka hahmot eivät mielestäni järin hyvin yhteen sovikaan, niin ihan hyvin jokainen oman tonttinsa hoitaa. Silloin kun ei koeteta korostaa Hoffmanin mafiamaisuutta ja Conneryn skottilaisuutta ja annetaan kinastelevan kiihkeän keskustelun olla etusijalla, niin tuolloin aiempi kritiikkini pääsee ainakin hetkiseksi unohtumaan, että satunnaisia valon hetkiäkin on.

Kuitenkin tekisi mieleni kommentoida elokuvaa muutoinkin kuin toteamalla sen olevan ihan kiva, mutta olisivat sitten tehneet eri elokuvan.

Tähdet: **
Perheyritys

maanantai 13. toukokuuta 2013

Yksin kaikkia vastaan (The Power of One, 1992)

30-luvun Afrikassa kasvavan valkoihoisen pojan P.K.:n (jota näyttelee eri ikävuosina yhteensä viisi eri esiintyjää ja heistä nimekkäimpänä Stephen Dorff) maanviljelijäisä kuolee ja karja kuolee ja äiti meinaa kuolla (eipä äitiä enää elokuvassa näy), eikä P.K. ymmärrä miksi tummaihoisia muka pitäisi syrjiä. Valkoiset koulukaverit sylkevät ja kusevat pojan päälle koska P.K. on syntyjään britti, mutta hallusinaationorsu sentään nostattaa hymyn huulille. Lisää ongelmia ilmaantuu kun Hitleristä tulee teini-idoli kalpeassa osaa Afrikkaa ja P.K.:n kana tapetaan.
Sitten P.K. tapaa viiksekkään saksalaisen, Docin (Armin Mueller-Stahl), joka pitää poikaa sylissä ja päätyy sitten brittien vangitsemaksi. Onneksi vankilassa vanhempi tummahipiäinen mies Geel (Morgan Freeman) alkaa valmentamaan P.K.:sta nyrkkeilijää ja minä ihmettelen, että jos tämä on brittien hallinnoima vankila ja siellä pidetään rikollisten ohella myös sodan vuoksi saksalaisia, niin mitä hitto P.K. siellä tekee? Eikö tarjolla ollut sijaisperhettä, poikakotia, taikka edes katuojaa? SIllä ei P.K. ollut tehnyt mitään muuta kuin menettänyt perheensä ja kanansa.
Sodan päättyessä eivät asiat rasismin suhteen parane, mutta P.K. saa maineen mahdollisena rotujen yhdistäjänä, joka on ymmärrettävää sillä eihän hän tee asian eteen muuta kuin lyö nyrkillä ja vieläpä mustaihoista siinä kohtauksessa joka nostaa hänet alkuperäisväestön keskuudessa suureen suosioon. Ongelmaksi nousee entinen koulukiusaava natsi ja nykyinen ammattikiusaajanatsi Botha (Daniel Craig), joka aikoo kiusata P.K.:ta. No, turpaanveto, jossa siinäkään P.K. ei onnistu  korjaa kaikki maailman ongelmat. Lopuksi voidaan vain jättää ongelmat taakse ja kävellä pois, sillä tämä elokuva opettaa koulutuksen ja yhteistyön merkitystä.

Ymmärrän toki, että elokuvan kertojana toimivan P.K.:n äänenä on lapsinäyttelijä, sillä lapsihan se hahmokin suurelta osin elokuvaa on, mutta kun kertoja kuulostaa siltä yhden hitin ranskaihmeeltä, Jordylta, niin aika hankala on ottaa elokuvaa vakavissaan. Tilannetta eivät paranna tahattoman koomisiksi pätyvät tilanteet ylisurkeista elämäntilanteista Leijonakuningas-tyyliseen musiikkin. Josta tosin huomautettakoon, että Hans Zimmerin etnomusiikki on kyllä miellyttävän kuuloista, mutta sen sävy on vain liian rentoa moniin elokuvan tilanteisiin.
Kun seitsemänvuotias nenä-ääninen poika laukoo repliikkejä kuten "yksinäisyyden linnut alkoivat taas kierrellä", niin ainoa palmu joka on mielessä on facepalm.

Sääli, sillä pidän kyllä elokuvan syrjintäaiheesta ja historiallisesta tapahtumapaikasta, mutta en sen saarnaavasta sävystä ja sen vuoksi vahinkohuumoriin päätyvästä toteutuksesta.

Onneksi mukana on joitakin sen verran hyviä näyttelijöitä, että he pelastavat ainakin jotain ja etenkin Daniel Craig elokuvan sadistipahiksena on varmasti miehen uran parhaimmistoon kuuluvia suorituksia (vaikka rooli onkin pieni ja koostuu pelkästään mulkerona olemisesta), sillä sen verran vastenmielisen hyvin hän roolinsa vetää. Mutta muutoin kaikki elokuvan hyvät elementit ovat sellaisia enemmänkin vain jos ne etäännyttää toisistaan ja kokee elokuvan eräänlaisena asiayhteydestä irroitettujen kohtausten sarjana.

Kun katsoin tätä elokuvaa niin totesin itselleni, että tee huomautus siitä kuinka Geel on kuin kopio Morgan Freemanista, kunnes tajusin hänen olevan Morgan Freeman. Kyseessä onkin kasvotunnistusongelmistani huolimatta hyvin tavanomainen Freeman-rooli, jossa hän esittää samaa vanhempaa viisasta miestä kuin jossain Shawshank Redemptionissakin.

Tähdet: **
Yksin kaikkia vastaan

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Knight and Day (2010)

Kohtalo heittää elämänmyönteisen Junen (Cameron Diaz) samalle lennolla superagentti Royn (Tom Cruise) kanssa ja kunhan Roy ensin tappaa kaikki lentokoneessa, voidaankin alkaa miettiä onko tässä kyseessä rakkautta ensisilmäyksellä. Ilmenee, että Roy on lavastettu petturiksi, koska todellinen ilkimys, eli agenttikollega John (Peter Sarsgaard) haluaa varastaa ja myydä eniten tarjoavalle sotkukutukkanero Simonin (Paul Dano) keksimän pariston, joka kestää kauemmin kuin Duracell. Nyt seikkailuun puolittain vastentahtoisesti päätynyt June saa menettää tajuntansa suurinpiirtein kolmen minuutin välein, jotta Roy voi hymyssäsuin ampua kollegoitaan hengiltä. Huomattavaa on, että vain Johnin osoitetaan olevan agenttipahis ja muut agentit ovat ilmeisesti vain tekemässä työtään, uskoessaan Royn olevan tuhmuri. Siispä oikeastaan Roy tappaa viattomia ihmisiä. No, onneksi siellä ovat asekauppiaat ja palkkamurhaajat tasoittamassa karmaa.

Kyseessä on aika samankaltainen elokuva kuin kahden muun megastaran, eli Brad Pittin ja Angelina Jolien aikaansaama Mr. & Mrs. Smith. Joten samaan tapaan tuotantoarvot ovat kohdillaan, vauhtia on sopivassa määrin, kieli on poskessa ja elokuva pyörii enimmäkseen näiden kahden supertähden, eli tässä tapauksessa Tom Cruisen ja Cameron Diazin ympärillä. Ja kyllä se enimmäkseen ihan hyvin toimii, sillä huumoria on runsaasti ja tunnelma on kauttaltaan mainion rentoa. Joten tuosta Pittin ja Jolien elokuvasta pitäneet viihtyvät aika varmasti myös tämän parissa. Vaikka välillä ne yhtymäkohdat saattavat Knight and Dayn hiukan epävakaalle alustalle, sillä Smithissakin soiva moderni tango ja aikuisrokki alkavat tässä vaiheessa tuntumaan hieman apinoinnilta, mutta haitallisempi seikka ovat elokuvan päähahmot. Molemmissa tapauksissa pääduo toimii mielestäni varsin hyvin yhteen, mutta Smithit ovat hahmoina enemmän tasapainossa keskenään, kun Knight and Dayn kohdalla eivät aivan niinkään.
Kun Cruisen hahmo saa olla sankarillinen, koominen, vinksahtanut ja kaikkea muuta kivaa, niin Diazin hahmo on elokuvan ajan lähes pelkästään kiljuva nainen hädässä, kunnes lopussa tulee se pakollinen osaan olla minäkin ammattitaitoinen superagentti, vaikka mitään vinkkiä siitä että olisin oppinut jotain elokuvan aikana ei olekaan. Ymmärrän toki, että Diazin hahmo on tarkoituksella sellainen kuin on ja siitä saadaankin aikaiseksi joitakin mainioita vitsejä, kuten se jatkuva tajuttomaksi huumaaminen jolla hänet tavallaan pidetään poissa tieltä. Mutta jos kerran rooli koostuu suurelta osin panikoinnista, niin ehkei siihen olisi tarvittu Diazin kokoluokan staraa. Varsinkaan kun hahmon kohdalla ei sitten lopulta osata muuta tehdä kuin se pinnallinen äkkimuutos kaiken osaavaksi superagentiksi.
Toisaalta koska Diazin hahmosta ei mielestäni olisi kannattanutkaan tehdä Angelina Jolien Mrs. Smithia, joka olisi tässä tapauksessa sama kuin naispuolinen Roy Miller, sillä siinä oltaisiin hukattu ne hätäilyvitsit, niin olisivat sitten edes pitäneet hahmon sellaisena loppuun asti. Nyt Diazin muuntaminen lopussa on kuin jokin jokin myönnytys jolla koetetaan pitää juuri tuosta nainen hädässä-roolista kiukustuneet katsojat tyytyväisinä ja kenties tehdä sama Diazille itselleen. Näin ollen Diazin kokoinen stara menee hukkaan eräänlaisena koko kansan scream queenina jota ei sitten edes uskalleta pitää sellaisena ja mieleen tulee liiaksi se, että nyt on vain haluttu myydä elokuvaa nimillä ei sisällöllä. Mikä tietenkin on enemmän kuin tarkoituksellista, mutta ehkäpä edes lievän rohkeuden vuoksi olisi kannattanut valita naispääosaan pienempi nimi, joka olisi sitten romuttanut edellistä ajatelmaani, mutta ei olisi varmastikaan aiheuttanut suurempaa negatiisivista pohdintaa.

Loppujen lopuksi kyseessä on kuitenkin hauskan kevyttä toimintaviihdettä, jossa ei nyt tulisi pistää liikaa painoarvoa sisällön älykkyydelle, taikka näyttelijävalinnoille. Sillä kyllä tässä aika kuluu sopivan lennokkaasti ja se lieneekin perimmäinen tarkoitus.

Se mikä on erityisen hauskaa on se, että näissä tämänkaltaisissa elokuvissa ihmishenki on on yhtä huomattavaa kuin hyttysen ja näin ollen autoräjähdysten ja runsaan ammuskelun ohessa maahan kaatuvan entisen hengittäjät ovat nimettömiä ihmisiä ilman kasvoja. Mutta yleensä ne niitettävät henkilöt sentään ovat ns. pahiksia ja eipä se täten meitä pahemmin haittaa jos sankari heidät vitsien lomassa tappaa, mutta iso osa Roy Millerin ampumista ihmisistä on, kuten juonikuvauksessa osoitinkin, kollegoita jotka ovat selvästi viattomia ja olisi voinut luulla käskirjoittajen pistävän sankarin ampuvan heitä jalkoihin, taikka kolkkaavan puutarhatontulla tajuttomiksi, kuin tappavan keskelle katua. Melkein rupesin odottamaan sitä Austin Powers-vitsiä jossa näytettiin kuinka pahiksillakin on kotona perhe odottamassa isäänsä kotiin, tms.

"Nobody follow us or I kill myself and then her!"

Tähdet: ***
Knight and Day

lauantai 11. toukokuuta 2013

Alien Intruder (1993)

"In the year 2022 we make contact... too bad."

Avaruusaluksen miehistö tulee hulluksi ja he tappavat toisensa. Myöhemmin pelastusoperaatiota suorittavan miehistö alkaa paikalle tullessaan näkemään liiankin todentuntuisia houreita, sillä jos nämä näyt eivät tapa, niin hulluksi tuleva miehistö sitten.

Ei kun hetkinen, se onkin Event Horizon.
Kokeillaanpa uudestaan.

Edessä on epätoivoinen, lähes varman kuoleman aiheuttava missio. Joten kun omista miehistä ei löydy vapaaehtoisia, niin tyly sotilasjehu hakee avustajansa elinkautisvankien joukosta. Jos selviät hengissä on palkintona vapautus, vaikka varmaa on, että pienoista petollisuutta on ilmassa.

Ei kun hetkinen, se onkin Likainen Tusina.
Kokeillaanpa uudestaan.

Kun avaruusaluksen miehistö on seonnut ja tehnyt toisistaan kompostoitavaa muhennosta, on aika lähettää paikalle toinen alus. Tyly kapteeni Skyler (Billy Dee Williams) kokoaa ryhmänsä vangeista joilla ei ole mitään menetettävänä kuin henkensä ja niinpä yhdessä lähdetään matkaan, takataskussa lupaus vapaudesta ja mahdollisuus pökkiä virtuaaliprostituoituja. Joo-o, miehistö suostuu matkaan juuri noista jälkimmäisen vuoksi.
Vaikka tällä kertaa alus ei ollutkaan vieraillut Helvetissä, ellei siksi voida lukea tätä Ö-luokan elokuvaa itseään, niin perillä odottaa kuitenkin tappava hulluus, joka ilmenee viettelevän virtuaalibeibin muodossa. Hei c'mon, se on Tracy Scoggins ja tällöin minäkin mieluusti koen murhaavan hulluuden. Vaikka se tarkoittaakin Billy Dee Williamsia vinkumassa kuin ruosteinen keinu.

Alien Intruder on tavanomaista Joseph Merhi/Richard Pepin-tuotantoa, että odotettavasissa on reikäjuustoista tarinankerrontaa, efektejä jotka ovat tasoa legoista tehdy alukset ja huojuvat paperiseinät, kuvauspaikkoina toimivat joko jokin hylätty tehdas, taikka oletettavasti toisen tuottajan oma kiva takapiha ja kaikkea halpaa piilotellaan mahdollisimman hämärällä valaistuksella. Joten kannattaa toivoa löytävänsä suurimman nautinnon elokuvan kökköydestä, eikä todellakaan odottaa mitään henkistä kasvua. Valitettavasti vaikka Alien Intruder sisältää kaikki niin hyvä että huonon osaset, niin tämä palapeli jää vettyneeksi pahviksi jota ei oikein mielellän pidä käsissä ilman saippuapesua. Ymmärrän toki, että pimeys on ystävämme, mutta joskus pieni valonlähde on tarpeen jos ystävä on pimahtanut ja jos energia jää kahleissa olevan kuolleen etanan vauhtiin, niin samainen etana juoksee karkuun. Eli ikäväkseni joudun toteamaan Alien Intruderin olevan huonoksi elokuvaksi aika kehno. Ruma kuin synti ja kuulostaa siltä kuin joukko kiimaisia apinoita olisi päästetty syntetisaattoreiden kimppuun.

Kansikin on kökkötraktori.

Elokuvan alussa noin suunnilleen vilaukselta näkyvälle, nyttemmin edesmennelle Jeff Conawaylle ja virtuaalipainajaista esittävälle Tracy Scogginsille Babylon 5 oli vielä odotuttamassa itseään, joten he eivät ehkä paremmasta tienneet, mutta mahtoi Billy Dee Williamsia ketuttaa amiraali Ackbarin,,, ei kun siis Landon Calrissianin roolin jälkeen päätyä tälläiseen tieteiskakkaan. Mutta mielenkiintoisempaa lienee se, että Conaway näytteli Greasessa, kun taas Alien Intruderin sankariroolissa oleva Maxwell Caulfield oli Grease kakkosessa. Siis niin kuin vau!

Mielenkiintoisinta kuitenkin on se, että hulluksi tullut miehistö, toinen hulluksi tuleva miehistö, kouriintuntuvat näyt ja synkän avaruuden pimeäkäytäväinen avaruusalus toivat välillä mieleen Event Horizonin niin vahvasti, että piti oikein tarkistaa onko näillä jotain yhteyttä. Ei nähdäkseni ja hiukan yllätyinkin huomatessani, että Alien Intruder on jopa muutaman vuoden Event Horizonia vanhempi elokuva, eikä täten ole varmastikaan apinoinut tuota vallan mainiota avaruuskauhistelua. Mutta entäpä Event Horizon sitten? Hmm...

Tähdet: *
Alien Intruder