The Story of Anvil on sympaattinen dokumentti musiikillisen lajityyppinsä eräänlaisina edelläkävijöinä pidetyistä muusikoista, jotka saivat 15 minuuttiaan julkisuudessa, mutta eivät synnynnäisinä rokkistaroina halua uskoa siinä olevan kaikki mitä on tarjolla. Siispä Kudlow ja Reiner jaksavat puurtaa yhtyeensä kanssa, kestäen normaalia päivätyötä vain siihen saakka kunnes maksava yleisö jälleen huomaa Anvilin erinomaisuuden ja palauttaa heidät huipulle. Lapsekkaan innostunut Kudlow ja ns. realistisempi, eli hiljaisempi Reiner ovat erittäin mukavan oloisia ihmisiä ja dokumenttia katsoessa heille toivoo pelkkää hyvää, vaikka ei sitten heidän soittamansa musiikin ystävä olisikaan.
Ja minä en juuri hevimusiikin ystävä olekaan. Joten kun dokkarissa mietitään sitä, että miten edelleenkin toimiva bändi joka on olettavasti toiminut esikuvana monelle nykyäänkin suositulle raskaamman musiikin yhtyeelle ja soittanut 80-luvun alkupuolella sekä keskivaiheilla suurille yleisömäärille, saattoi kadota historian hämäriin ja jäädä vain vahvasti asiaan perehtyneiden harrastajien tietoisuuteen, niin minä heitä kuunnellessani ja katsoessani totean, että teidän musiikkinne on persoonatonta ja tylsää. Toki myönnän, että koska en siis hevimusiikin ystävä ole, niin minulta varmasti jää huomaamatta paljon sellaista jota lajityypin harrastajat huomaavat, mutta siltikin väitän Anvilin olevan rokin saralla aikamoista liukuhihnamusiikkia, viitaten siis puuduttavuuteen. Se varmasti miellyttäisi ainakin hieman livemuodossa, mutta en saata uskoa jaksavani kuunnella yhtäkään heidän levyistä alusta loppuun yhdeltä istumalta. Siispä uskon nimenomaan heidän musiikkinsa olevan yksi syy miksi he katosivat kartalta. Eivät he nyt kenties se kaikkein tylsimmän oloinen hevibändi ole ja voisinkin olettaa, että musiikkinsa keskinkertaisuus jäi lopulta pienemmäksi pahaksi kuin musiikkitrendien muutoksien tuomat tuulet, sillä Anvilin edustama musiikin lajityyppi kun on niin perusheviä, että sillä ei varmasti ollut suuriakaan mahdollisuuksia pysyä hengissä kun esimerkiksi jokin grunge valloitti maailman. Etenkin nyt kun musiikkikartta on täynnä vain pelkästään jotain ennaltamäärättyä ja laskelmoitua televisiokilpailusontaa, niin vaaditaan suoranaista ihmettä Anvilin kaltaisten bändien globaaliin läpimurtoon. Joten jos sanoinkin Anvilin musiikin kuulostaneen persoonattomalta, niin siinä pohdin enemmän heidän suosionsa ja "katoamisensa" ajan musiikkimaailmaa, sillä vaikka heidän musiikkinsa kuulostaa minusta edelleen tylsältä, niin verrattuna jokaiseen Bieberiin, Robiniin ja Isac Elliotiin, on Anvil suorastaan mestarillista vaihtoehtomusiikkia.
Mutta kuitenkin.
Dokumentti siis kertoo siitä kuinka Kudlow ja Reiner edelleen haikailevat menestystä unelma-ammatissaan, mutta ovat sen verran jalat maassa olevia etteivät kauaa kanna kaunaa jos jokin yritys nousta huipulle kaatuu. Siispä kun tarjolle tullut euroopankiertue alkaa lupaavasti, mutta muuntuu pian kämäisiin kellarikeikkoihin ja riitoihin hyvin pienien palkkioiden saamiseksi, niin Kudlow ja Reiner ovat hetken vihaisia, mutta katsovat sitten jälleen iloisina tulevaisuuteen. Tai ehkä termiä iloinen pitäisi käyttää enemmänkin Kudlowin kohdalla kuin Reinerin, sillä heistä jälkimmäinen on ajoittain aika varautunut ja varmasti tarkoituksella koettaa peitellä mahdollista iloaan, jotta ei pettyisi liiaksi. Kun taas Kudlow on kuin koiranpentu joka innostuu jokaisesta edes näennäisen positiivisesta asiasta sen verran vahvasti, että sitä jopa pelkää että jos jotain menee pieleen, on romahdus sitäkin suurempi.
Euroopankiertue kuitenkin innostaa miehiä uuden levyn tekoon ja vaikka rahat sen tekoon menevätkin omista ja sukulaisten pusseista, eivätkä levy-yhtiöt ole halukkaita sen jukaisuun, pysyvät Kudlow ja Reiner edelleenkin toivekkaina yhtyeensä suhteen. Ajoittain riidellään ja sitten sovitaan, mutta nimenomaan näiden kahden miehen ystävyys ja asenne tekevät tästä dokumentista hyvin miellyttävää katseltavaa. Sitä alkaakin ajattelemaan, että taitaisi olla yksi ja sama jos Anvil olisi menestynyt yhtye ja tämä dokumentti kertoisi sitten siitä, taikka he olisivat jollain muulla alalla. Sillä Kudlowin ja Reinerin ansiosta The Story of Anvil on minustakin yksi kaikkien aikojen parhaimpia rockdokumentteja, mutta ehkäpä vielä enemmän loistava ystävyydestä kertova dokkari. Eikä tällöin se haittaa laisinkaan etten normaalisti kuunteli Anvilin musiikkia, koska tämän dokumentin jälkeen voisin ostaa heidän levynsä ihan pelkän kunnioituksen vuoksi.
Mukana on siis ylämäkiä ja on alamäkiä, ja koska jälkimmäisiä on näkyvämmin esillä, on The Story of Anvililla jonkinlainen maine olla eräänlainen tosielämän This is Spinal Tap. Ja joo toki, onhan kyseessä samasta musiikin lajityypistä ja sitä soittavat yhtä rumat karvaiset turrikat saavat eteensä vastoinkäymisiä lähes joka käänteessä, niin ei minulle silti lopulta juuri Spinal Tap mieleen tule. Spinal Tapissa kun epäonni johtui osaltaan siitä, että yhtyeen jäsenet olivat idiootteja, kun taas Anvilin kohdalla näin ei ole ja onnen puute tulee esille heistä riippumattomista asioista. Toki on hieman hölmöä verrata mockumentarya dokumenttiin, mutta ette voi väittää etteikö Spinal Tap ainakin vilahtaisi mielessä Anvilia katsoessa, vaikka niitä ei juuri samanlaisina pitäisikään. Selvän komedian sijaan The Story of Anvil on kuitenkin lämminhenkinen tavallisista ihmisistä kertovaa arkipäivän päiväunelmadraamaa, eikä sydämellisyytensä vuoksi oikeasti kannen hehkuttama "hysteerisen hauska...", mutta todellakin "... liikuttava."
Koska Kudlow ja Reiner perheineen, sekä heidän yritteliäisyytensä ovat dokumentin tenhoavin osuus, niin alussa oleva puhuvien julkkispäiden (Slash, Scott Ian, Lemmy, Lars Ulrich) osuus tuntuu aika irralliselta ja tarpeettomalta, siitäkin huolimatta että heidän avullaan korostetaan Anvilin olleen vaikutusvaltainen yhtye. Ei heitä olisi kuitenkaan tarvittu asian perille viemiseksi ja mikä siinä oikein on, että kun kyseessä on mikä tahansa raskaampaan musiikkiin liittyvä dokumentti, niin Lars Ulrichia pyydetään mukaan ääntelemään. Onko se jokin sääntö?
Erittäin hyväntuulinen dokumentti, jota suosittelen myös muunlaisen kuin hevimusiikin ystäville ja oikeastaan ainoa joka alussa olevien tarpeettomien julkkispäiden ohella minua dokkarissa hieman häiritsee, on sen lopetus. Ymmärrän kyllä, että dokkarin rakenteelle on tavallaan nokkelaa tehdä ympyrä joka sitoo alun menneisyyden ja siellä olleen menestyksen nykyhetkeen, näyttäen saman toistuvan. Ja kun tietää tämän dokkarin nostaneen suosiollaan Anvilia korkeammalle, niin lopetuksen posiitivinen ilme on siihen nähden soveliasta, kuten myöskin oikeastaan dokumentin tunnelmaan sopivaa. On se silti samalla myöskin hieman liian siirappista ja ainakin minua se jonkin verran etäännytti aiemmasta viehättävästä arkipäivän unelmoinnista.
Siltikin, hyvä on hyvä.
Tähdet: ****
Anvil: The Story of Anvil
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti