Vuonna 1982 Billy Mitchell teki piste-ennätyksen Donkey Kongissa ja tehtaili sen ympärillä muitakin peliennätyksiä. Pelaajamaineensa avulla Mitchell loi itsestään ilmeisesti aika hyvin menestyvän yrityksen, joka suoltaa ilmoille muun muassa marinadeja. Siispä Mitchell on rahallisesti menestyvä, merkkivaatteisiin pukeutuva kalifornian pelihallien Apollo Creed.
Vuonna 2003 jostain käpylehmien peräkylältä nousi esiin Steve Wiebe. Epäonnistunut urheilijalupaus, epäonnistunut muusikkolupaus, työttömäksi jäänyt fakkukansan Rocky Balboa. Wiebe rikkoo Mitchellin ennätyksen ja kuvaa tapahtuman, mutta videonauhaa ei hyväksytä todisteeksi. Sillä kuten dokumentissa todetaankin, pelit tarvitsevat ympärilleen sääntöjä, jotta tulokset ovat vertailukelpoisia ja pystytään aukottomasti todistamaan voiton tapahtuneen ja tässä tapauksessa se vaatisi livevoittoa. Ja kun vastakkain ovat raharikas pelistara ja köyhä altavastaaja, niin pakkaa tulee sekoittaa ja näin ollen alkaa syntymään epäilys, että estikö Mitchell Wieben ennätyksen hyväksynnän omalla vilunkipelillään, vai huijasiko Wiebe tavoitellessaan mainetta ja mammonaa? Molempien leiristä löytyykin sopivasti ihmisiä joilla tuntuu olevan omat lehmänsä olla mukana, kuten Wiebeä avustanut Roy Shildt, joka tunnetusti on Michellin vastustaja aina lähestymiskieltoon saakka. Siispä epäilyksiä salaliitoista sun muista kepposista nousee esille ja Wiebe tahtoo palauttaa kunniansa, sekä saada tunnustuksen kyvyistään toistamalla ennätyksensä julkisesti. Ongelma vain on, että Mitchell pitää itseään selvästi ylempiarvoisena, eikä suostu vastoin puheitaan kohtaamaan Wiebea, joka rikkookin jälleen Donkey Kong-ennätyksen. Sopivasti Mitchell-niminen sadepilvi tummentaa heti voiton jälkeen Wieben maailman ja osoittaa videonauhalla saaneensa vielä suuremman pistesaaliin. Mikä saa ymmärrettävästi Wieben kiukustumaan, sillä Mitchell on nyt voitanut tavalla jota ei hyväksytty Wieben itsensä kohdalla.
On siis revanssin aika, joka puolestaan johtaa uusintaan, ja se taas toistoon, et cetera, et cetera, que sera, sera.
Erittäin, erittäin hyvä nautinnollinen dokumentti niin voittamisen halusta, kuin myöskin tunnustuksen tarpeesta.
Dokumentin Rockymainen rakenne ei ole mikään vahinko, sillä asiasta muistutellaan toistuvasti muun muassa Survivorin musiikin avustuksella, mutta etenkin päähahmojen lähtökohtien ja luonteenpiirteiden painotuksilla. Ajoittain tämä korostaminen meinaa tuntua hieman pinnalliselta ja etenkin alussa hahmojen esittelyn aikana se toisen bisnesimperiumin ja toisen työttömyyden esittely onkin sellaista, mutta pahiksena esitelty Mitchellkin saa ajoittain osoittaa olevansa ihan mukavakin heppu, jos vain viitsii. Sitä tosin tapahtuu aika satunnaisesti ja ohjaajan mukaan tarjolla olisi ollut ikävämpääkin kuvamateriaalia Mitchellista. Mikä saa miettimään, että kuinkahan paljon Wiebea on dokumentissa koristeltu, sillä hänestä ei näytetä yhtäkään pahaa karvaa. Onni on kuitenkin se, että vaikka dokumentissa tehdään vastakkainasettelua, niin edes Karate Kidistä otettu musiikki ei ole käytössä siten, että esimerkiksi sen avustuksella toisesta tehtäisiin paha ja toisesta hyvä. Ei manipuloivaa musiikkia taikka leikkausta, vaan silloin kun Mitchell esiintyy ilkimyksenä, tekee sen hän ihan itse itselleen. Joten oli pelaaja tai ei, niin ihmiset ja tapahtumat tuntuvat oikeilta.
Koska The King of Kong on alunperin tehty tarkoituksena kuvata muitakin harrastaja- ja ammattipelaajia, ennätystenjahtaajia, niin ulkopuolelle on jätetty esimerkiksi sellaiset maininnat, että joku toinen olisi jo rikkonut Mitchellin ennätyksen, mutta ei Wieben ensiyrityksen tavoin saanut hyväksyntää yritykselleen ja näin ollen dokumentti jättää aika kovan nälän jälkeensä. Olisikin hauska tietää lisää kokonaan ulkopuolelle jääneistä tapahtumista ja ihmisistä. Kuka hän on? Miksi hän on? Missä hän on?
Nyt The King on Kong rajoittuu kahden íhmisen välien selvittelyyn ja se on sinänsä hyvä, koska se pitää paketin paremmin kasassa, mutta samalla osa dokumentissa esiintyvistä hahmoista jättää mieleen kysymyksiä siitä, että mihin hänkin katosi ja kuka toi on? Sitä ei oikein paikkaa lopun missä he nyt ovat-osio. Olisin esimerkiksi halunnut tietää enemmän Mark Alpigerista ja hänen painonnostohanska-tekniikastaan.
Hauskaa The King of Kongissa on se, että vaikka se esittää päähahmojen vuoron perään rikkovan toistensa ennätykset ja lopettaa näyttämällä toisen selviytyneen lopulliseksi mestariksi, niin taisto jatkuu edelleenkin ja uusia kilpailijoita astuu areenalle toistuvasti.
Eli jatko-osaa odotellessa.
Kun joku kysyy, että mitä iloa saa siitä kun katsoo kahta ihmistä pelaamassa jotain peliä? Niin voi todeta, että emme näe kuin toisen heistä pelaamassa, joten kyse on vain yhdestä ihmisestä. Mutta sillä ei ole väliä, että he pelaavat nimenomaan Donkey Kongia, sillä kilpailuviettiä ja arvostuksenhalua löytää kaikkialta. Kun näistä molempia kaipaavat egoisti ja hissukka jolla on näyttämisen tarve, niin se on mielenkiintoista oli ympärillä sitten mitä tahansa pelihalleista jalkapallostadioneihin, Applesta Microsoftiin, Retrowaresta Screw Attackiin, Ashensista Brad triesiin. Ihmiset sen suurimman mielenkiinnon herättävät, ei peli.
Vaikka tottakai on myönnettävä, että kun kerran kyseessä on Donkey Kong, niin se nostattaa katseluhalua enemmän jos on edes jonkinlainen peliharrastaja, sillä sitä ainakin luulee samaistuvansa dokumentin aiheeseen ja hahmoihin muita enemmän. Samapa tuo, sillä vaikka et ole delfiini, niin voit olla kiinnostunut heistä kertovasta dokumentista ja samoin sinulla ei tarvitse olla tynnyreitä löytääkseni iloa The King of Kongista.
Nyt kun esimerkiksi youtube on tehnyt julkkiksia let's play-harrastajista, tms., niin The King of Kong on vanhasta pelistään huolimatta hyvin ajan hermolla oleva tuotos ja on samalla mukava muistutus ajasta ennen emulaattoreita.
Niin ja jos tästä dokkarista haluaa löytää sen todellisen pahuuden ilmentymän, niin Billy Mitchellin eräänlaisena apulaisena toimiva Brian Kuh on todella limaisen oloinen tyyppi. Hänen käärmeenkielensä ja luikertelunsa tuo aivan mieleen tämä Asterixista tutun hahmon.
Niin ja älkää hetkeäkään uskoko kannessa mainittuun kommenttiin "hullunhauska", joka toistetaan takakannessakin. Sillä vaikka kyseessä on erittäin, erittäin hyvä dokumentti ja ei mitenkään surumielinen, niin minkäänlaiseksi komediaksi sitä ei voi luokitella. Ehkä hauska, mutta ei varmana hullunhauska. Tai kertokaa minulle mikä siinä on kreisin koomista. Se kun Wiebe itkee? Kun hänen vaimonsa itkee? Kun Michell näyttää kastikepulloa?
Tähdet: ****
The King of Kong: A Fistful of Quarters
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti