perjantai 30. huhtikuuta 2010

Salamurhaaja (Walker, Texas Ranger: Deadly Reunion, 1994)

Salamurhaaja saa kunnian olla kolmas ja viimeinen Walker-elokuva tässä blogissa. Koska en usko että minulla on enempää Walkeria hyllyissäni.
Joten jos tulevaisuudessa kokoelmani kasvaa Walkerista, niin perun puheeni Salamurhaajan kunniasta olla viimeinen Walker.

Heti elokuvan aluksi näemme kuinka Cordell Walker (Chuck Norris) käy nöyryyttämässä kollegoitaan ammuskelukisoissa ja siihen riittää kunhan ammuskelee nopeasti ja tarkasti.
Seuraavaksi pääsemme varsinaiseen asiaan kun Cordell ja James Trivette (Clarence Gilyard Jr.) vapaaehtoistetaan suojelemaan senaattori Julian Knoxia (Ben Masters) ja Cordell tuntee jälleen mustasukkaisuutta kun huomaa että Knox vikittelee Alex Cahillia (Sheree Wilson.)
Toisaalla näemme kuinka kaupunkiin saapuu palkkatappaja Shelby Valentine (Jonathan Banks) jonka missiona on saada Knox hengiltä, sillä senaattoriparka sattuu vastustamaan aseita ja siitä kaikki eivät pidä. Joten Knoxin tilalle tarvitaan mukavan aivopesty tahdoton robottimarionettinukke, eli mahdollisesti Kokoomuslainen.
Kaupunkiin saapuu myös poliisilegendaksi luokiteltava ex-rajapoliisi Laredo Jake Boyd (Stuart Whitman), joka nyt vapaa-ajallaan harrastaa jonkinlaisia etsivähommia ja on nyt etsimässä jotakuta johon emme suuremmin kiinnitä huomiota, koska se on vain tekosyy saada Cordellin arvostama esikuva mukaan elokuvaan. Laredo vierailee jollain strippiklubilla ja sitä kautta pääsemme tilanteeseen jossa Cordell pääsee potkien pelastamaan Laredon kiukkuisilta portsareilta.
Välissä Shelby hankkii itselleen suhteen johonkin kauniiseen punapäähän, joten ilmeisesti hänen käsitykseensä palkkatappajan työstä ei kuulu suuremmin huomaamattomuus. Mistä esimerkkinä on aiemmin suoritettu asesepän murha, jonka jälkiä hän ei pahemmin viitsinyt siivota. Siispä Cordell löytää heti todisteita siitä että aseseppä oli valmistanut jollekin erikoislaatuisen äänenvaimentimen ja siitä päätellään alueella olevan palkkatappaja.
Cordell on huolissaan Laredosta joka vaikuttaa jotenkin erilaiselta kuin ennen, aivan kuin Laredo polttaisi kynttilöitä kaikistä päistä ja siltoja takanaan ja nopeuttaisi loppuaan minkä kerkiää. Laredo käy aika ajoin baaritappeluissa ja pelastamassa panttivankeja, ja kertoo Cordellille tulleensa etsimään Mitchell (Blue Deckert) nimistä miestä joka olisi aiemmin toisaalla tappanut jonkun nuoren poliisin. Cordell päättelee heti tämän Mitchellin liittyvän Mustat Pojat (Mustat Pojat?) nimiseen ammattitappajaryhmään joista kukaan ei ole koskaan kuullutkaan. Arvannette että Shelbyn palkkatappajuus liittyy samaiseen Mustat Pojat-ryhmään ja kohta Laredo ja Cordell ovat tappolistalla.
Kun Shelby huomaa Mitchellin olevan vaaratekijä Shelbyn missiolle, kohtaavat Mitchellin selkä ja puukko.
Shelby on omaksunut aiemmin tappamansa poliisin identiteetin ja sen turvin osallistuu samaiseen ammuskelukilpailuun jossa myös Cordell paukuttelee. Shelby on luonnollisestikin epäilyttävän tarkka ammuskelija, ja koska kukaan ei voi olla yhtä hyvä kuin Cordell, on asiassa jotain epäilyttävää.
Cordell kertoo senaattorille epäilyksistään tämän olevan salamurhan kohteena, mutta eihän senaattori sellaista usko sillä kuka muka haluaisi tappaa poliitikon.
Cordell ja Laredo aloittavat keskinäisen ratsastuskilpailun ja Laredo paljastaa vatsassaan sijaitsevan tappavan kasvaimen.
Alexille selviää että senaattori Knox himoitsee useampaa naista samaan aikaan ja sekös Alexia kiukuttaa.
Nyt Cordell ja Laredo saavat tietoonsa että Mitchell on kuollut, joten Laredon tehtävä on näemmä ohitse. Ja se Mitchellin tappama poliisi jonka vuoksi Laredo saapui paikalle, oli ollut Laredon poika.
Cordell saa tietoonsa että Shelby ei ole poliisi, joten Shelbyn täytyy olla se salamurhaaja ja murha tapahtunee seuraavissa ammuskelukisoissa. Laredo lähtee Cordellin seuraksi ja hyppää Shelbyn ampuman luodin tielle. Cordell potkii hieman Shelbya ja haluttu lopputulos varmistetaan westernhenkisellä kaksintaistelulla jossa Cordell sijoittaa luodin Shelbyn sisuksiin.
Laredo on innoissaan kun pääsee kuolemaan kuin mies. Cordell ymmärtää.

Mitäpä tästä voisi muuta sanoa kuin sen mitä sanoin edellisestäkin Walkerista.
”Mukana on tarvittava määrä toimintaa ja huumoria, muka yllättäviä paljastuksia ja se päälleliimattu opetus. Eli sitä mitä odottaakin.”
Ei siis mitään suurempaa valitettavaa.

Se on kuitenkin todettava, että yhdessä asiassa Salamurhaaja on aiempia Walkereita onnistuneempi. Nimittäin elokuvan pahista esittävä Jonathan Banks on aiempiin pääpahiksiin verrattuna huomattavasti uskottavamman oloinen esiintyjä. Ja hänen hahmonsa on edes hivenen syvempi kuin aiempien Walkereiden vastaavat. Toki tämä Shelby-hahmo on hyvin tyypillinen tämänkaltaisille tarinoille. Eli hän puhuu muka fiksuja, esiintyy harkitun rauhallisesti, mutta on samalla verenhimoinen psykopaatti joka uskoo omaan erinomaisuuteensa aivan liian vahvasti ja se aiheutuukin hänen kohtalokseen. Mutta pidin tästä ideasta että saavuttuaan kaupunkiin jossa hän aikoo suorittaa salamurhan, päätyy hän ensimmäiseksi suhteeseen paikallisen naisen kanssa. Vaikka Shelby pysyy selkeänä psykona koko ajan, niin tuo seikka inhimillisti häntä hieman. Ettei hän ollut aivan pelkästään tunteeton tappokone.

Salamurhaaja oli Walkerille tyypillisesti varsin viihdyttävä tekele, mutta ei mikään filmaattinen riemuvoitto.

Tähdet: ***
Salamurhaaja

...NOIR

torstai 29. huhtikuuta 2010

Vaaroja Varjoissa (Walker, Texas Ranger: Something in the Shadows, 1994)

Kiukkuinen huumegangsteri, Kurt Nypo (Jeff Kober) pitää pölyisessä varastossa nuhdepuhetta diilereilleen. Kurtia suututtaa se että rajapoliisit Cordell Walker (Chuck Norris) ja James Trivette (Clarence Gilyard Jr.) pidättävät hänen apulaisiaan ja syyttäjä Alex Cahill (Sheree Wilson) järjestää heidät vankilaan. Asiaan on tultava muutos ja Kurt aikoisi opettaa Cordellille ja kumppaneille jonkinlaisen opetuksen. Yllättäen Cordell ja Trivette ajavat autolla oven lävitse ja mätkivät diilerit vankilakuntoon, mutta Kurt ehtii pakoon.
Alex pitää jotain luentoa jossain yliopistolla ja Cordell on mustasukkainen kun huomaa Alexin professorikollegan Peterin (Tom Virtue) osoittavan kiinnostusta Alexia kohtaan.
Yliopistolla tapahtuu päällekarkaus jossa naamioitunut mies mukiloi naispuolista opiskelijaa.
Eli tässä ovat tämänkertaisen Walkerin kaksi juonikuviota. Päätarinana on Kurtin osuus ja taustalla muhii se mukilointijuttu.
Cordell ja Trivette ajelevat autolla ja Trivette kiusaa Cordellia tämän mustasukkaisuudesta, kun yllättäen auton vauhti kiihtyy ja jarrut ovat tietenkin poissa käytöstä. (Kurt on sabotoinut autoa, mutta sitähän Cordell ei tiedä.) Aluksi näemme kuinka Cordell ajaa autoaan pitkin peltoja ja sitten ajetaan se jonkun peltihökkelin läpi suoraan lammikkoon. No, eipä se nyt kovin uhkaavalta tuntunut, kun vauhtikin tuppasi olemaan etanan luokkaa.

Seuraavaksi Cordell onkin opettamassa teinejä potkimaan ja lyömään. Yksi Cordellin opetuslapsista, Tony (Giovanni Ribisi) ei kuitenkaan ole saapunut paikalle. Kyseessä on teini-iän angstisuuden stereotypia jonka systeemiä (eli vanhempia) vastaan kapinointia esitetään pitämällä lippistä väärinpäin ja repliikeillä joista huokuvat viha ihmisyyttä vastaan, eli niitä ”you're not the boss of me!”-juttuja. (Tämä ei ole varsinainen kolmas tarina, sillä se liittyy ensimmäiseen.) Tony on kiukkuinen kun hänen äitinsä on jatkuvan mukiloinnin kohteena ja mukiloijana on äidin poikaystävä, joka on kukas muu kuin kiukkuinen huumegangsteri Kurt Nypo. Cordell saa kuitenkin houkuteltua Tonyn käymään karatetunneilla ja tätä kautta Tonyn itsetunto kohenee ja hän alkaa kunnioittamaan auktoriteetteja. Kurt kuitenkin menee ja kieltää Tonya osallistumasta Cordellin karatetunneille ja käskee Tonya sen sijaan kuljettamaan paketteja, joiden sisältö paljastuu ei niin yllättäen huumeiksi. Yliopistolla on sattunut aiemminkin naispuolisten opiskelijoiden pahoinpitelyijä ja raiskauksia, niinpä yliopistolla työskentelevä vihamielisen oloinen ja sovinistinen talonmies Stan (Bill Bolender) on varmastikin syytön, mutta kaikkien rakastama ja laupeuden enkeliltä vaikuttavan Peterin täytyy olla syyllinen, sillä hänhän vikittelee Alexia. Ei ole.
Kurt houkuttelee Cordellin ansaan ja kohta poliisisankarimme on Kurtin vankina. Kurt tekee kuitenkin virheen kun päättää jättää Cordellin tappamisen ääliöapulaistensa hoidettavaksi, sillä se johtaa siihen että Cordell potkii ääliöapulaisia ja aiheuttaa räjähdyksen.
Toisaalla Trivette muksii ilmiantajasta ulos Cordellin säilytyspaikan ja saapuu auttamaan Cordellia, huomatakseen että Cordell vapautuu räjähtäen.
Trivette on saanut selville että Kurt on pitkän linjan rikollinen ja kickboxingmestari, joten odotettavissa on Kurtin ja Cordellin keskinäinen potkukilpailu.
Tony kaataa Kurtin huumeet lammikkoon, mutta se ei auta, kun Kurt pakottaa Tonyn jatkamaan huumekuriirin toimintaa. Cordell saa Tonyn kiinni tämän toimittaessaan kamaa, mutta Tony ei uskalla paljastaa Kurtia koska pelkää äitinsä puolesta. Kurt muksii Tonyn äitiä.
Alex kohtaa sen yliopistoraiskaajapäällekarkaajan ja se ei ollutkaan Peter. Se oli joku toinen opettaja, ei väliä kuka, sillä kuonoonsa se heppu kuitenkin saa. Kyllä nyt Cordellia suututtaa kun hän salaa toivoi Peterin olevan syypää, sillä Peter erehtyi vikittelemään Alexia.
Tony menee huitomaan pyssyä Kurtin nenän alle, mutta Kurt ottaakin Tonyn vangikseen. Ei huolta, sillä Cordell saapuu paikalle ja alkaa mukilointikamppailu jossa Kurt saa muutaman potkun osumaan Cordelliin, mutta lopulta Cordell potkii Kurtin seinän läpi.
Se oli siinä se.
Kaikki ovat onnellisia. Paitsi ehkä Kurt.


Kyseessä oli aika tyypillinen Walker-jakso(t). Ei mitenkään maata mullistava tarinallisesti, mutta ihan kelpo tämänkaltaisiin tekeleisiin. Mukana on tarvittava määrä toimintaa ja huumoria, muka yllättäviä paljastuksia ja se päälleliimattu opetus. Eli sitä mitä odottaakin.


Koska päänäyttelijät ovat samoja kuin edellisessä ja pysyvätkin samoina koko sarjan keston ajan, niin ei heistä voi, tai tarvitse todeta kuin että ihan mainiota työtä tekevät hahmoissaan joiden nahkoihin ovat päässeet. Joten mielenkiinto kiinnittyy enemmän siihen tämän viikon pahikseen, eli nyrkkeilysäkkiin ja mahdollisiin vaihtuviin sivuhenkilöihin.

Tätä ilkeää huumegangsteria esittävä Jeff Kober oli juuri sopivan ärsyttävä ja luihun oloinen esittääkseen pahaa heeboa ja kun Norris viimein kiusaa takaisin, niin katsojan on helppo nyökätä hyväksyvästi. Mitenkään mieleenpainuva ei Kober ole, mutta vähintäänkin siedettävä.
Tämänkertainen huomio tarttunee kuitenkin vahvimmin murjottavaa teiniä esittävään Giovanni Ribisiin. Kyseinen herra ei ehkä ole nykyäänkään mitenkään iso tähti, mutta kasvot ovat varmasti monelle tutut. Eikä vähintään siksi että Ribisi esitti Frendeissä Phoeben veljeä. Mitenkään hyvänä näyttelijänä en ole Ribisiä koskaan pitänyt, mutta kyllä häntä yleensä kestää ilman ajatuksia elämän päättymisestä. Oikeastaan en oikein pidä koko tyypistä, koska hän vaikuttaa aina jotenkin v***umaiselta ja mieleen tulee ettei hän ole saanut lapsena koskaan selkäänsä, vaikka olisi ansainnut. Joten Ribisi ei ole koskaan minulle kriteeri valita elokuvaa katsottavaksi, mutta jos hän on mukana niin en välttämättä jätä katsomattakaan. Walkerissa hän oli ihan siedettävä, mutta en menisi kehumaankaan.


Tällä kertaa kamera ei ollut juovuksissa, mutta kertaalleen elokuvassa tapahtui huvittava, vahingolta vaikuttava seikka. Eräässä kohtauksessa kamera yht'äkkiä nytkähtää kesken tasaisen ajon ja mieleen tulikin että steadycamin käyttäjä törmäsi johonkin ja sen annettiin olla lopullisessa versiossa mukana.


Tähdet: ***
Vaaroja Varjoissa

...NOIR

keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

Texas Ranger (Walker, Texas Ranger: One Riot, One Ranger, 1993)

En muista ettäkö silloin kun Chuck Norris rupesi tekemään Walker-sarjaa, olisi mitenkään ihmetelty Norrisin siirtymistä elokuvista television puolelle. Kuitenkin vielä tuohon aikaan elokuvatähden uramuutosta televisiosarjaan pidettiin jonkinlaisena uran laskusuuntauksena, toisin kuin nykyään jolloin se saattaa olla juuri päinvastaista. Muistan kuitenkin esimerkiksi John Lithgowiin liittyen lukeneeni useammastakin yhteydestä että oli suuri virhe kun hän päätti aloittaa Kolmas Kivi Auringosta-sarjan teon, mutta kun se sarja osoittautui hitiksi, niin siirtoa ei enää tietenkään pidetty virheenä. No, ehkei Norrisin kohdalla tv-sarjaa kummasteltu jo siksikin, että kukaan tuskin asettaa esimerkkitapauksen John Lithgowia samalle viivalle Norrisin kanssa, kun puhutaan näyttelijöistä. Äh! Väliäkö tuolla, sillä nostihan Walker Norrisin takaisin suurempaan tietoisuuteen.

Walker ei millään muotoa ollut kovinkaan ikimuistettavaksi luokiteltava sarja, kunhan oli vain kevyttä toimintaviihdettä jolla oli paljonkin yhteistä Ihmemiehen ja Ritari Ässän kanssa ja ei niinkään yhteistä Homiciden ja Kovan Lain kanssa.
Kivaa, harmitonta ja ajoittain hauskaa.


Elokuva, eli sarjan pilottijakso alkaa siten että rajapoliisi, Cordell Walker (Chuck Norris) astuu pieneen Meksikolaiskapakkaan ja hakkaa muutaman ryöstäjän, ja veistelee samalla puujalkavitsejä. Cordell on hyväsydäminen, mutta kova koville ja ns. yksinäinen susi (itseasiassa Cordell Walkeria pohjustettiinkin mielestäni jo Norrisin aiemmassa elokuvassa, Yksinäinen Susi McQuade.)
Cordellin ystäväpiiriin kuuluvat muun muassa yleinen syyttäjä Alex Cahill (Sheree Wilson), jonka kanssa Cordell välin kinastelee ja välin ihastelee. Kaksi muuta tärkeää henkilöä Cordellin elämässä ovat leppoisa baarinpitäjä/poliisi/neuvontapalstakolumnisti C.D. (Gailard Sartain) ja intiaanisetä Ray Firewalker (Floyd Westerman.)
Kaupungilla tapahtuu pankkiryöstö jonka yhteydessä paikalle osunut rajapoliisi ammutaan hengiltä. Siispä Cordell tuumii etsivänsä ryöstötappajat ja tuovansa heidät oikeuden eteen, ja koska Cordell toimii mieluiten yksin, niin samoilla linjoilla olisi tarkoitus pysyä jatkossakin. Samaan aikaan Cordell suostuu suojelemaan raiskattua teinitrapetsitaiteilijaa kolmelta punaniskaraiskaajalta.
Kun Cordell on siis sellainen yksinäinen susi ja vaistoihinsa luottava maalaisjärjen mies joka pukeutuu farkkuihin, niin tottakai hänen parikseen tyrkätään James Trivette (Clarence Gilyard Jr.) joka pukeutuu pukuun ja osaa käyttää tietokonetta. Eli se perinteinen päällisin puolin epäsuhta parivaljakko joiden yhteistyö aiheuttaa humoristisia kommelluksia. Yhdessä he alkavat jäljittämään sen aiemman pankkikeikan tekijöitä.
Pankkiryöstön vastuullinen henkilö on jonkinlaisena "älykkönä" esiintyvä lihaskimppukarateka, Orson Wade (Marshall Teague) joka potkii ja lyö niitä apulaisiaan joihin ei ole tyytyväinen. Orsonilla on suunnitteilla kaikkien keikkojen äiti, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa neljän pankin samanaikaista ryöstöä. Toisaalla Cordell kertoo Trivettelle teoriansa että tämä heidän jahtaamansa pankkikeikkojen järjestävä varmaan suunnittelee jotain isompaa ryöstöä ja aiempi olisi ollut vain harjoitusta sitä varten. Aika hyvin päätelty, kun mitään todisteita hänellä ei ole, tai mitään muutakaan sellaista jonka perusteella voisi tuollaiseen teoriaan päätyä. Kaiken järjen mukaan Cordellin pitäisi pitää vielä tässä vaiheessa aiempaa ryöstöä pelkkänä yksittäisenä tapauksena. No, ehkä Cordell sai Spaceballsien tapaan jakson nauhan käsiinsä ennen sen valmistumista ja katsoi siitä mitä Orson aikoo tehdä.
Palaamme hetkiseksi siihen raiskatun trapetsitaiteilijan tapaukseen. Kolme raiskaajaa saapuu kiusaamaan raiskattua ja Cordell hakkaa heidät. Seuraavaksi raiskaajat tuomitaan vankilaan.
Orson päättää päästä eroon perässään olevista Cordellista ja Trivettestä lähettämälle heille pommin. Koska pommi on piilotettu tuhkakuppiin, niinpä nikotiinivapaa Cordell tajuaa tilanteen ja heittää pommin pois.
Cordell kertoo teoriansa pomolleen, joka ei tietenkään usko häntä. Siispä on aika vierailla kuolleen rajapoliisin haudalla ja suorittaa jokin intiaanirituaali.
Orsonin järjestämät pankkiryöstöt alkavat, mutta onneksi Cordell tuntuu olevan joka paikassa samaan aikaan.
Pankkikeikat menevät poskelleen ja Cordell juoksee Orsonin perään. Saadakseen Orsonin kiinni, Cordell luopuu haulikostaan joka ilmeisesti painoi liikaa. No, kaikkihan me tiedämme että jos Orson on jonkinlainen karateka, niin eihän Cordell voi yksinkertaisesti vain ampua Orsonia, vaan pitää saada aikaiseksi käsinkosketeltava kamppailu. Pari sekuntia ja Cordell on mätkinyt Orsonin maahan. Sitten Cordell voikin osallistua rodeoon.


Texas Ranger oli ihan kiva. Vaikea siitä on sen erikoisempaa todeta. Kyseessä on ihan sujuvaa kevyttä huumoripainotteista toimintaa, joka sellaisenaan on tarpeeksi viihdyttävää jotta sen jaksaa katsoa helposti läpi.

Sarjan jatkoa ajatellen tässä ensimmäisessä osassa on löydetty jo aika hyvin päähahmojen sisin. Joskin ajan myötä sarja tulee hieman kevenemään ja esimerkiksi Trivetten hahmosta tulee suuremmin sellainen sarjan koominen elementti. Tässä vaiheessa Texas Ranger on hivenen vakavampi ja samaten on myös Trivette. Mutta kokonaisuutta ajatellen ollaan jo nyt luotu sellainen perusta sarjalle, että sitä ei ole ollut tarvekaan suuremmin muutella.

Näyttelijät ovat ihan sopivia rooleihinsa ja koska jaksosta toiseen sarjan pahikset vaihtuvat, niin niitä esittämään on valittu aika vaihtelevilla taidoilla varustettuja näyttelijöitä, joista tämänkertainen pääpahiksen esittäjä, eli Marshall Teague kuuluu varmastikin niihin heikoimpiin. Herra on luonteva ja mobiili kuin kuivunut uloste ja hahmonsa niin stereotyyppinen pahuuden johtaja, että mielenkiintoisimmillaan hän on kun hänestä puhutaan mutta emme näe häntä. Mutta loppujen lopuksi kyseessä on vain sen viikon nyrkkeilysäkki, jonka ei nyt oikeastaan tarvitsekaan olla kiinnostava.


Siitä on kuitenkin jo tovi aikaa kun olen viimeksi Walkeria katsellut ja en muista esiintyykö sarjassa yleisestikin eräs äärimmäisen häiritsevä tekijä, mutta en muista näin olleen.

Jostain syystä tässä elokuvassa suurinpiirtein joka toinen kohtaus on kuvattu siten, että kamera on vinossa. Miksi ihmeessä? Oliko kameramiehellä toinen jalka toista lyhyempi? Jos sitä olisi käytetty silloin tällöin korostamaan vaikkapa alkavaa toimintakohtausta, tms. niin kyseessä olisi ihan ymmärrettävä idea, mutta nyt sen räikeä käyttö alkaa aiheuttamaan heikotusta.

Texas Ranger on varsin sujuvaa toimintaa, mutta eipä oikeastaan sen enempää.


Tähdet: ***
Texas Ranger

...NOIR

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Vaikenemisen Laki (Code of Silence, 1985)

”Hän on nuorempi, vahvempi ja nopeampi...
- hän ampuu ennen kuin vaara edes uhkaa.”


Jep, kyseessä on selkeästikin kasariactionia.


Poliisin huumeoperaatio menee pieleen kun vieras ryhmä hyökkää paikalle tappaen niin oikeat roistot kuin soluttautuneet poliisitkin. Huumeet ja rahat lähtevät kolmannen pyörän mukana. Tilanteen jo ollessa rauhoittumaan päin, alkoholille perso kyttä, Cragie (Ralph Foody) ampuu hätäpäissään viattoman pojan. Cragie lavastaa tilanteen itsepuolustukseksi ja hänen parinsa, Kopalas (Joseph Guzaldo) joka näki mitä tilanteessa oikeasti tapahtui, suostuu suojelemaan pariaan ja antaa valheellisen lausunnon. Poliisioperaation vastuussa ollut kyttä, Eddie Cusack (Chuck Norris) epäilee heti alusta alkaen Cragien väitettä itsepuolustuksesta, sillä Cragien historiasta löytyy liikaa vastaavankaltaisia tilanteita.
Eddien humoristisempi puolisko, eli hänen parinsa Dorato (Dennis Farina) sai pipin jalkaansa ja on nyt poissa varsinaisesta tarinasta, mutta käy välillä haaveilemassa jostain kalastustarvikeliikkeen omistamisesta. Koska Cragie on hyllytetty tutukimusten ajaksi, niin Kopalas pistetään vastoin Eddien tahtoa tämän uudeksi pariksi.
Jostain syystä poliisilaitos on ostamassa aivan naurettavan näköistä Prowler-nimistä kauko-ohjattavaa lelua jonka ilmeisesti pitäisi olla Robocopin ED209:n kaltainen laite, mutta näyttää enemmän mustalta muovitankilta johon on kiinnitetty raketteja. Tämä laite on olevinaan se seuraava askel sotakoneissa ja kun magnum 44 oli jo käytössä, niin tämä on se vaihtoehtoinen vempele.
Kun Eddie ilmaisee selkeästi epäilevänsä Cragien rehellisyyttä, niin hänestä alkaa tulla persona non grata poliisikollegojen keskuudessa, jotka uskovat että kavereita tulee uskoa sokeasti ja suojella samalla tavoin.
Cragie ei ole ainoa ongelma joka vaivaa Eddietä. Samalla olisi pidettävä huoli ettei kaupungissa syty kahden gangsteriperheen välinen sota. Aiemmassa huumeammuskelussa ottavana osapuolena olivat paikallisen huumelordin Luis Comanchon (Henry Silva) miehet ja kolmannen pyörän uskotaan olevan toisen gangsterin Tony Lunan (Mike Genovese) joukot. Oletettavaa on siis että Comancho haluaa kostaa menetyksensä. Ja tottahan toki, pian rupeaakin ruumiita ilmaantumaan joka ilmansuunnalla.
Eddie ottaa henkilökohtaiseen suojeluunsa Tony Lunan tyttären Dianan (Molly Hagan) ja hän tuo mukanaan sen elokuvan romantiikan kohteen, kun Eddie on selkeästi ihastunut Dianaan.
Kopalas kärsii tunnontuskista ja kertoo Eddielle totuuden siitä mitä Cragie teki, mutta virallisissa kuulusteluissa Kopalas jänistää ja Cragie pääsee pälkähästä.
Diana joutuu Comanchon vangiksi ja Eddie lähtee pelastamaan häntä. Koska laput silmillä elävät kytät eivät nyt tykkää Eddiestä, niin kukaan ei vastaa Eddien apupyyntöihin ja hän joutuu yksin kohtaamaan Comanchon miehet. Vaikka Eddie potkii kuin viimeistä päivää, niin liika on liikaa ja häntä kohdellaan kuin sitä kaikkien tuntemaa vierasta sikaa.
Comancho jättää kuitenkin Eddien eloon ja käskee tätä toimittamaan Tony Lunan hänelle, tai Diana kuolisi. Siispä Eddie ajaa autolla Tonyn perässä ja käytännössä pakottaa tämän ajamaan kolarin ja tapattamaan itsensä. Eddielle ei siis kannata antaa kananmunia kuljetettavaksi, sillä hän pistää ne kaikki takuulla samaan koriin.
Uusi suunnitelma. Kollegojen apuun kun on turha luottaa, niinpä Eddie hakee avukseen sen naurettavan kauko-ohjattavan Prowler-tankin. Niin ja kassillisen aseita. Mikään ei voita kassillista aseita. Sitten tie vie satama-alueella olevalle varastolle ja seuraa ammuskelua, räjähdyksiä ja bassopainotteista funkya poljentoa.
Toisaalla Kopalasin omatunto voittaa ja hän sanoo ääneen Cragien tappaneen viattoman pojan ja lavastaneen tilanteen itsepuolustukseksi. Vielä sekunteja sitten Eddietä halveksineet kytät kääntävät kelkkansa ja päättävät lähteä auttamaan väärinymmärrettyä rikostenehkäisijää.
Eddie ammuskelee porukkaa ja seuraa aivan loistava kohtaus kun yksi pahiksista liukastuu ja kyse näyttäisi olevan puhtaasta vahingosta joka on onneksi jätetty elokuvaan.
Comancho aikoo iskeä Dianan hengiltä, mutta kuolee itse ennen sitä.
Eddie on pelastanut Dianan, pistänyt varaston palasiksi ja tappanut varmaan jotain 12000 pahista. Joten nyt on viimein aika muiden kyttien saapua paikalle.
Eddie voikin nyt pitää loppupäivän vapaata.


Näin sitä pitää. Muutamista hölmöistä hetkistään huolimatta Vaikenemisen Laki on toimintaelokuvaa ainakin lähes parhaimmillaan. Ei se nyt täydellinen ole, ei lähimainkaan, mutta silloin kun on hieman väsynyt katsoakseen mitään liian vaikeaa, mutta ei silti halua nähdä mitään roskaakaan, on tämä elokuva siihen sopiva valinta.


Toimintaa on tarpeeksi ja se on sopivan näyttävää.


Näyttelijät ovat pääosin sopivia rooleihinsa ja vaikka esimerkiksi Dennis Farinaa ei paljoa näy elokuvassa ja roolihahmonsa on perinteinen vitsaileva osapuoli, niin hänen kemiansa toimii huomattavasti paremmin Norrisin kanssa kuin esimerkiksi Hellboundin vastaavassa roolissa olleen Calvin Levelsin. Farinan ja Norrisin yhteistyö vaikuttaa etenkin Norrisin kohdalla ylentävästi, mutta tilannetta ei mitenkään pidä ymmärtää siten että se laskisi Farinan pisteitä.


Norriskin vaikutti sopivan suoraselkäiseltä ja ilmeettömältä moraalisesti valveutuneen kytän rooliin.


Henry Silva näyttää aina kaikessa niin pirun julmalta, että häneltä pahiksen esittäminen tulee suoraan jostain selkärangasta.


Muutoin elokuvan esiintyjät olivat aika harmittomia. Eivät huonoja, mutta helposti korvattavissa toisillakin.

Hauskaa oli nähdä John Mahoney pienessä roolissa Prowlerin esittelijänä.

Tuo Prowler muuten oli elokuvan tyhmin idea. Se oli ensinnäkin niin tyhmän näköiseksi suunniteltu, että pahikset ehtivät kuolla nauruun ennen kuin Prowler ehtii rakettejaan laukaista.
Ymmärrän toki että Prowlerin idea oli toimia eräänlaisena Eddien apulaisena, kun hän ei saa tukea kollegoiltaan. Mutta se että Eddien apuna on jokin kauko-ohjattu lelu ei tee tilanteesta uskottavampaa kuin se, että Eddie olisi vetänyt Commandot ja itse räiskinyt yksinään kaikki maailman pahikset tuonpuoleiseen. Jälkimmäinen olisi ollut varmasti miellyttävämpi idea kuin sen Prowlerin katseleminen.


Elokuvan ohjaaja Andrew Davis näyttäisi olevan jonkinlainen ihmemies. Hän ei ole urallaan kovin montaa elokuvaa ohjannut ja niidenkin joukossa on joitakin aika kauheita teoksia, niin hän on kuitenkin onnistunut tekemään kahdesta ns. potkustarasta jokseekin vakavasti otettavan näyttelijän. Tai tarkoitan, että hän on onnistunut tekemään elokuvat joiden pääosaan voisi kuvitella helposti sellaisiakin toimintatähtiä jotka eivät ole tulleet tutuksi mistään kamppailulajeista (vrt. Bruce Willis elokuvillaan Die Hard, Die Hard 2 ja Die Hard 3, mutta ei Die Hard 4.) Toinen Davisin jonkinlaisiksi tälläisiksi onnistumisiksi luokiteltavista elokuvista on siis tämä Chuck Norrisin Vaikenemisen Laki, jossa Norris vaikuttaa enemmän oikealta näyttelijältä kuin akrobaatilta. Ja toinen on Steven Seagalin parhaimmistoon kuuluva Kaappaus Merellä.
Kumpikin elokuvista ansaitsee tulla mainituksi muka-vakavasti otettavien toimintaelokuvien yhteydessä, vaikka se ei tarkoitakaan ettäkö saavutettaisiin jotain niinkin loistavaa tasoa kuin mitä esimerkiksi Myrskyn Ratsastajat edustaa.

Vaikenemisen Laki on tyylipuhdas kasaritoimintapätkä ja vaikka se ei ole mitenkään ikimuistettava, tai edes muistettava elokuva, niin se viihdyttää varsin sujuvasti puolentoista tunnin kestonsa ajan.

Tähdet: ***
Vaikenemisen Laki

...NOIR

maanantai 26. huhtikuuta 2010

Hellbound (1994)

Jukra! Chuck Norris on jo 70 vuotias.

Lieneekin siis ymmärrettävää ettei hän ole suuremmin toimintaelokuvia tehtaillut viime vuosina.
Conan O'Brienin ansiosta Norris on pysynyt hyvin esillä, vaikka tuota kautta enemmänkin huumorin kautta. Mutta minulle Norris on muutakin kuin vitsin aihe ja en varmasti ole ainoa joka oikeasti fanitti penskana Delta Forcea ja Missing in Actionia, ja oli innoissaan nähdessään Chuckin ottavan turpaansa Bruce Leelta. Puhumattakaan monesta muusta Norrisin elokuvasta joita tuli haettua vuokraamoista kultaisella 80-luvulla.
Vaikka Norrisin elokuvien sanoma taitaa olla kiteytettynä ”potku päähän parantaa”, niin Norrisissa on aina ollut jotain kovasti sympaattisempaa kuin ns. kilpakumppaneissaan. Ehkä se on se naamakarvoitus, mutta oli syy missä tahansa, niin Norrisissa on silti jotain isällisempää kuin vaikkapa Steven Seagalissa. Minkä näkee jo Walker-sarjassa, joka oli enemmän NCIS kuin CSI. Ja kuka muu potkustara sopisikaan Walkeriksi? Jeff Speakman? Olivier Gruner?


No mutta se siitä ja nyt siirrymme elokuvaan joka aloittaa tämänkertaisen putkivalintani. Valmistautukaa viikoksi Norrisin seuraan.
Mitään elokuvataiteen helmiä ei ole luvassa.

Elokuvan alussa, mustaa kuvaa ja synkkää kuorovonkunaa. Lyhyiden välähdysten kautta pääsemme näkemään kuinka vuonna 1186 hidastetusti juoksevat ja ratsastavat ritarit kulkevat läpi sumun saapuakseen johonkin linnaan. (Tarkkaavainen katsoja huomaa kuvassa vilahtavan modernin aidan.)
Täällä linnassa kaapuveikot ovat suorittamassa vauvan uhrausta, vapauttaakseen taas kerran jonkun saatanallisen pahuuden. Möreä-ääninen kaapuveikkojen johtaja, Prosatanos (Christopher Neame) [Mutta hei,,, Prosatanos?]) saa nuolen rintaansa, mutta nauraa minkä kerkeää. Sitten joku pappi iskee sauvansa Prosatanoksen selkään ja paha heppu tungetaan johonkin sargofagiin. Nyt on pahuus ikuisesti voitettu.
Siirrymme vuoteen 1951 jolloin pari aarteenetsijää/haudanryöstäjää menee ja avaa Prosatanoksen haudan ja haudanryöstäjille käy hullusti.
Pikainen hyppy 90-luvulle ja kuvaan pääsee Chuck ja Chuck on ihan sairaan kova kyttä nimeltä Frank Shatter. Frank on niin kova kyttä että hän ampuu kaikki pahikset.
Onneksi kyseessä on vain esitys, sillä Frank onkin vain puolikova kyttä ja hänellä on tapana harrastaa ”hyvä kyttä/paha kyttä”-esitystä parinsa, Calvin Jacksonin (Calvin Levels) kanssa. Calvin on vitsejä veistävä, oletettavasti hauskaksi tarkoitettu roolihahmo.
Tällä välin vuonna 1951 vapauteen päässyt Prosatanos esiintyy nimellä Malcolm Lockley ja tottakai hänestä on tullut arvostettu professori ja luonnollisestikin hän valmistautuu taas kerran johonkin ennustuksen lupaamaan Saatanan vapauttamiseen. Lockley tappaa hiukan porukkaa ja Frank osuu paikalle. Frank ammuskelee Lockleyta ja ihmettelee, että onpas tässä outo vastus kun luodit eivät pure siihen. Lockley pääsee karkuun ja Calvin selittelee että sillä oli varmaan vaan luodinkestävät liivit päällään.
Frank rupeaa tutkimaan tapausta ja todisteet (eli Lockleyn käyntikortti) johtavat yliopistolle ja siellä tavataan Lockleyn assistentti, Leslie Hawkins (Sheree Wilson.) Huomioitavaa on että Frank ei vielä tiedä Lockleyn olevan sama heppu kuin se jonka hän kohtasi aiemmin, sillä hän ei ole tavannut Lockleyta vielä.
Lockley on sopivasti tutkimusmatkalla Jerusalemissa, joten Frank ja Calvin näyttävät Leslielle murhapaikalta löytynyttä valtikan päätä. Kuin apteekin hyllyltä ikään, Leslie kertoo muinaisesta myyttisestä hahmosta nimeltä Prosatanos jonka valtikan Rikhard Leijonamieli aikoinaan löi palasiksi. Ymmärrättehän että Lockley/Prosatanos aikoo siis saada valtikkansa osat kokoon ja taas kerran vapauttaa Saatanan.
Sopivasti Israelin poliisi haluaa kuulla Frankia ja Calvinia aiemmin tapahtuneesta, joten sinnepä siis.
Frank ja Calvin hortoilevat ympäri Jerusalemia ja menivät he minne tahansa, niin aina heitä on tarkkailemassa joku mystinen valkokaapuinen partaveikko.
Paikallisella yliopistolla tavataan kuin sattumalta Leslie Hawkins ja luonnollisestikin Frankin ja Leslien välillä kipinöi.
Frank ja Calvin tapaavat Lockleyn ja vaikka Frank ei vielä yhdistäkään Lockleyta siihen luodinkestävään tappajaan, niin ilmiselvää on että Lockley on egoistinen ureakallo.
Lockley saa tietoonsa että Frankilla on se valtikan pää ja seuraavaksi Frankin ja Calvinin kimppuun hyökkää muutama hyypiö. Calvininlta lyödään tietenkin taju kankaalle samantien, mutta Frank pääsee hieman potkimaan pimeässä. Valtikan pää saadaan kuitenkin varastettua ja toimitettua Lockleylle. Ilmeisesti se on kuitenkin ollut väärennös koko tämän ajan, vaikka miksiköhän Lockley ei sitä tajunnut elokuvan alkupuolella kun aiemmin näki tämän samaisen valtikan osan.
Välillä kuvioissa pyörii lapsi ja samalla taskuvaras nimeltänsä Bezi (Erez Atar), mutta miksi ihmettelemme, sillä mitään varsinaista virkaa hänellä ei ole. Mutta kyseessä on tietenkin se kaupungin tavat ja paikat tunteva näsäviisas kakara jonka katu-uskottavuus on nollissa, mutta väkisinhän hänet on pakko mukaan tunkea kun Indyllakin oli Short Round.
Aito valtikan pää löytyy sokealta munkilta, joka Lockleyn ansiosta tunnetaan pian sokeana kuolleena munkkina.
Viimein Frank päättelee Lockleyn olevan se alussa tavattu pahis ja siispä tarkoitus olisi saada nyt Lockley kiinni.
Toisaalla Lockley paljastaa Leslielle olevansa Prosatanos ja että Lesliellä on tärkeä osa tulevissa Saatanan vapauttamiskarkeloissa. Leslie kun on kuninkaallista verta ja tottakai sellaista tarvitaan vuodatetuksi Saatanan puolesta. Siispä synkkä kuoromusiikki soimaan ja taas kerran ollaan uhrausmeiningeissä.
Frank ja Calvin saapuvat paikalle ennen kuin Leslie ehditään uhrata ja sitten tapellaan kaapuveikkojen kanssa. Prosatanos harrastaa teleportaatiota ja on immuuni kaikelle muulle paitsi Frankin potkuille, mutta nekään eivät tapa Prosatanosta. Onneksi kuitenkin Leslie mumisee jotain historiatietoja ja kertoo että Prosatanos voidaan tappaa valtikalla. Siispä Frank sanoo ”eat this” ja seivästää Prosatanoksen valtikallaan. Kuten asiaan kuuluu, tilanne johtaa räjähdykseen.
Frank, Calvin ja Leslie poistuvat paikalta, ja hämärästä esiin astuu se aiemmin ystävyksiämme seurannut nimetön valkopukuinen partanaama, joka kerää itselleen valtikan osat. Kertojaääni toteaa meille jotain huuhaata siitä kuinka sukupolvesta toiseen jotkut ketkä lie suojelevat ihmiskuntaa piilottamalla valtikan osia.
Lopuksi vielä Bezi varastaa Calvinin lompakon ja näemme ilmeisesti huvittavaksi tarkoitetun kohtauksen kun tilanteen tajuava Calvin huutaa ”Bezi!” ja kuva pysäytetään hassuun ilmeeseen.

Hellbound ei todellakaan ole Chuck Norrisin parempia elokuvia. Mielenkiintoisinta tässä on se, että kyseessä on kauhuelokuva ja sitä genreä Norris ei ole urallaan suuremmin harrastanut.

En nyt mene väittämään ettäkö elokuvan juoni olisi mitenkään hyvä, mutta kyseessä on sen verran perinteistä End Of Days-meininkiä tarinallisesti, ettei siitä osaa suuremmin kiukutellakaan.
Ei missään nimessä hyvä tarina, mutta siltä osin tyypillinen lajinsa edustaja johon on otettu se toimiva perusrunko ja sitä on sitten maustettu ääliömäisyyksillä.
Ja voi pojat, ääliömäisyyksiä tässä elokuvassa riittää vaikka useamman elokuvan edestä.

Mietittävää herättävät sellaiset seikat, kuten:

-Alussa Prosatanos on vielä elossa kun hänet haudataan. Heppuhan on supervoimakas ja kaikkea muuta kivaa, joten miten sitten pelkkä kivinen arkunkansi riittää pitämään hänet aisoissa? No, toki kansi lukitaan tikareilla, mutta missään ei esimerkiksi todeta niiden olevan jotain maagisia tikareita, tms. joten on epäloogista (sana jonka käyttäminen on aivan liian helppoa Hellboundin kohdalla) että Prosatanoksen kaltainen pahis pysyisi aisoissa.

-Sitten kun Prosatanos on aloittanut elämänsä Lockleyna, niin miten hitossa kukaan ei muka samantien hänet nähdessään epäillyt herran olevan paha. Lockleyn paholaiskynnet, paholaisilmät ja elektronisesti muokattu paholaisääni eivät kovinkaan hyvin naamioi hänen ilkeyttään. Mieshän on lempeimmilläänkin kuin Ghostbusters kakkosen Vigo.

-Miksi aina kun Prosatanos/Lockley on esillä, niin musiikki on Jerry Goldsmithin Ave Satania imitoivaa kuorosynkistelyä, mutta Frankin ja Calvinin ollessa kuvassa musiikki kuulostaa enemmän Austin Powersilta. Kumpikaan ei oikein sovi elokuvaan, mutta aiempi sentään on elokuvan ideaa ajatellen osuvampaa. Jälkimmäinen kuulostaa vain ja ainoastaan naurettavalta.
Hellboundin säveltäjä on muuten samainen George S. Clinton kuin joka sävelsi Austin Powersit.

-Miksi Prosatanoksen täytyy olla niin hölmön näköinen. Aiemmin mainitun Vigon lisäksi Prosatanos muistuttaa pelottavasti Saksalaisia euroviisuissa edustanutta ja nolannutta artistia nimeltä Guildo Hornia.

-Miksi Calvin ei ole hauska.

-Mihin hittoon elokuvassa tarvitaan sitä Bezi-kakaraa, tai sitä valkokaapuista partaveikkoa. Ja jos partaveikon suvun velvollisuuteen kuuluu suojella ihmiskuntaa ja piilottaa valtikan osat, niin miksi hän ei tarjonnut apuaan Frankille ja Calvinille. Jotenkin hölmöä että heppu jonka perintönä on joku ihmiskunnan suojelu Prosatanokselta, menee ja odottaa sivussa kunnes joku muu, eli Frank pelastaa ensin maailman.

Elokuva pyrkii enimmäkseen olemaan vakavamielinen kauhuelokuva, siksipä pääosin Calvinin ja Bezin mukanansa tuomat humoristisiksi tarkoitetut hetket eivät istu kokonaisuuteen laisinkaan. Enimmäkseen ne tilanteet tuntuvat väkisin mukaan tungetuilta, aivan kuin ei olisi uskallettu luottaa pelkkään kauhutunnelmaan.
Okei, tämä kuuluu niihin elokuviin josta voisi listata suuret määrät asioita jotka häiritsevät, mutta jos rehellisiä ollaan niin mitä tämänkaltaiselta elokuvalta edes odottaakaan. Tottakai se on roskaa, mutta se kuuluu asiaan.

Näytelijät ovat kauttaaltaan huonoja.
Norris on tunnetusti vähäilmeinen ja eleinen näyttelijä (jälkimmäinen kuulostaa ironiselta tässä tapauksessa), mutta Hellboundissa hän tuntuu olevan normaalia pahammin eksyksissä. Kenties Norrisin näyttelijätaitojen vähyyden selkeämpi ilmitulo Hellboundissa johtuu juuri siitä, että elokuva ei osaa päättää pysyäkö vakavana, vaiko naurettavana.
Positiivista on se, että Norrisin näyttelijätaitojen rajallisuus itseasiassa tekee hänestä elokuvan parhaimman esiintyjän.
En nyt väitä ettäkö Christopher Neame, tai Calvin Levels olisivat hyviä näyttelijöitä, mutta heidän eläväisemmät ja äänekkäämmät roolinsa viittavat siihen, että on luotettu heidän olevan elokuvan oikeat näyttelijät ja Norrisin suorittavan toiminnan. He ovat nautinnollisia kuin juurihoito. Heidän puolustukseen sanottakoon että molempien hahmot ovat saaneet sanottavakseen hyvin huonoja repliikkejä, mutta ei niitä silti tarvitsisi esittää siten kuin kilpikonna olisi kurkistamassa ja on täten kiire pöntölle.
Bezia näyttelevä Erez Atar on myös yhtä tuskaa, mutta hän sentään oli vasta pikkulapsi jolla oli esitettävään huono hahmo. Jos sitä nyt saa puolustuksena pitää.
Sheree Wilson oli elokuvan viimeinen vähänkin paremmin esillä oleva näyttelijä, mutta hänen roolinsa jäi siihen että kunhan näytti kauniilta ja oli valmis uhrattavaksi, joten mahdollisia näyttelijän taitoja ei rooli antanut esiteltäväksi.

Christopher Neamesta mainittakoon vielä sen verran, että mietin koko leffan ajan että miksi hän näytti niin kovin tutulta ja sitten selvisi, että mieshän oli vuoden 1988 K.J.S.-elokuvassa Bernard ja siinä hän oli varsin mainio.
Lisähuomio tehtäneen siitä, että kun mainitsin Prosatanoksen ja Ghostbusters kakkosen Vigon muistuttavan toisiaan, niin eikös vaan Neame ollut Ghostbusters kakkosessa jossain pikkuroolissa.

Prosatanos? Ihan tosi?

Tähdet: *
Hellbound

...NOIR

lauantai 24. huhtikuuta 2010

Halinallet: Kadonneet Halinallet (The Care Bears: The Long Lost Care Bears, 1986)

Tokihan te kaikki Halinallet tunnette.
Nuo värikkäät pilvissä elävät tatuoidut karhut, joista kaikki eivät ole karhuja.
Kun Halinallet kuulevat murhetta ja surua, syöksyvät he paikalle ja pelastavat tilanteen maagisilla voimillaan.

Heidän työtään on saada ihmiset näyttämään tunteensa.

Kadonneet Halinallet sisältää kaksi sarjan jaksoa vuodelta 1986 ja käykäämme nyt molemmat vuoron perään lävitse.


Ensimmäisessä tarinassa, joka on tämä varsinainen otsikon mukainen kertomus kadonneista Halinalleista, karhumme (joista kaikki eivät ole karhuja) suorittavat kertomuksen aluksi suursiivousta kodissaan. Siivouksen tiimellyksessä he löytävät sukunsa valokuva-albumin ja uppoutuvat muistoihin. Eräässä valokuvassa on esillä kaksi Halinalleille tuntematonta nallekarhua ja Halinallet päättelevät näiden muukalaiskarhujen olevan kadonneita sukulaisiaan. Siispä
Helläsydän-nallen johtamina Halinallet (joista kaikki eivät ole karhuja) lähtevät etsimään valokuvassa esiintyneitä karhuja. (Helläsydän on eräänlainen Halinallejen johtaja, kuten Leonardo on kilpikonnille.)
Halinallejen lentokiituri syöksyy maahan ja he jäävät lumimyrskyn alle. Onneksi kuitenkin kaksi mystistä muukalaista saapuvat pelastamaan Halinallet ja vievät heidät lumottuun laaksoon, joka on eräänlainen Tralla La/Shangri La/Tiibet.
Pelastajat paljastuvat pandakarhuiksi nimeltään Täydellinen ja Kohtelias, ja he ovat ne Halinallejen kadonneet sukulaiset.
Halinallet houkuttelevat Täydellisen ja Kohteliaan mukaansa Halimaahan (eräänlainen Pilvikaupunki.) Siellä Täydellinen ja Kohtelias saavat tatuoinnit ja joutuvat osallistumaan Halinalletreeneihin, eli toisin sanoen hölkkäämään pitkin sateenkaarta. Sitten Täydellinen ja Kohtelias ampuvat lasersäteitä vatsastaan.
Toisaalla lumottu laakso on joutunut lumimyrskyn kouriin ja paikalliset ihmiset ovat pulassa.
Halimaassa uusia maagisia kykyjään opettelevat Täydellinen ja Kohtelias tuntevat olonsa ulkopuolisiksi ja koti-ikävä laaksoon vaivaa.
Täydellinen ja Kohtelias toteavat muille Halinalleille että heidän paikkansa on olla laaksossa jossa he ovat kasvaneet ja pyytävät päästä takaisin sinne.

Matkalla Halinallet pääsevät toteamaan lumottua laaksoa koettelevan myrskyn ja nyt heidän tulee pysäyttää se.
Koska myrsky on sangen kiivas, niin pelkät Halinallet eivät pysty sitä estämään, vaan apuun tarvitaan myös Täydellinen ja Kohtelias jotka eivät vielä ole oppineet käyttämään uusia voimiaan. Yhteistuumin he kuitenkin päättävät yhdistää vatsalaserinsa (vähän niin kuin Haamujengissä kun he risteyttivät säteensä) ja myrsky saadaan pysäytettyä.
Johtopäätelmä on, että jotta lumotun laakson rauha säilyisi, on Täydellisen ja Kohteliaan elettävä siellä tasapainottamassa luonnon rauhaa.


Seuraavassa tarinassa, eli kertomuksessa nimeltä Synttärinallen Blues (Birthday Bear's Blues) alamme myrskyisissä merkeissä kun salamoi ja Halinallejen arkkivihollinen, Noita Sydämetön hyökkää kotkaksi naamioituneena Halinallejen kimppuun. Seuraa ilmataistelua ja Noita Sydämetön joutuu pakenemaan, mutta vannoo paetessaan tuhoavansa Halinallet.
Synttärinallella on syntymäpäivä ja hän odottaa innolla tulevia juhliaan. Synttärinalle alkaa tuntemaan pienoista masennusta kun alkaa vaikuttamaan siltä, että kukaan ei muista hänen syntymäpäiväänsä.
Synttärinalle lähetetään töihin piristämään Harry Potterin dobbelgängeria, Kallea.
Kallella on myös syntymäpäivä ja kukaan ei ollut saapunut hänen juhliinsa, joten Kalle on ajautunut depressioon. (Kallea pidetään ultimaattisena snobina. Vähän kuin Posh Spice.)
Muut Halinallet saapuvat auttamaan Synttärinallea ja sitä myöten Kalle alkaakin piristymään.
Noita Sydämetön valmistaa Pahuuden Okapensaasta jättimäisen labyrintin jonne houkuttelee Halinallet. Kalle ja Synttärinalle ovat labyrintin ulkopuolella ja miettivät miten voisivat auttaa muita Halinalleja pääsemään ulos uudesta vankilastaan. Aika on kortilla, etenkin kun Noita Sydämetön muuttaa itsensä pantteriksi (saattaa se olla tiikerikin. No, lila se on ainakin) ja lähtee jahtaamaan labyrintissa olevia Halinalleja.
Halinannet voittavat vatsalasereillaan Noita Sydämettömän, mutta ovat edelleen eksyksissä labyrintissa.
Synttärinalle ja Kalle ovat tällä välin lähteneet pyytämään pelastusapua Kallen koulutovereilta, heiltä samoilta jotka eivät tulleet Kallen syntymäpäiväjuhliin. Jostain syystä koulutoverit suostuvat auttamaan ja sitten Halinallet haetaan ulos labyrintista vanhalla kunnon lanka-johtaa-takaisin-vapauteen-menetelmällä. Seuraavaksi kaikki ovat onnellisia ja Kalle pääsee juhlimaan koulutovereittensa kera.
Synttärinallekin saa omat juhlansa.


Hyvä on. En ehkä ole ikäni puolesta aivan oikeaa kohdeyleisöä, joten keskityn välillä liikaakin asioihin joihin joku noin viisi vuotias ei keskittyisi. Mutta olen aina pitänyt Halinalleista, joten se siitä. Ja enhän minäkään pikkumuksuna miettinyt mitään lastenohjelmien metafyysisiä merkityksiä.


Koska kyseessä ovat tv-sarjan jaksot, niin tietenkään siltä ei odota aivan yhtä paljon kuin täyspitkältä elokuvalta, mutta jotkut asiat ovat anteeksiantamattomia oli muoto sitten mikä tahansa. Kasetilla olevat jaksot ovat suomeksi dubattuja ja koska en muista alkuperäisiä ääniä, niin en ota kantaa siihen kuinka samankaltaisia ääninäyttelyä on saatu haalittua.
Minua ei suuremmin haittaa epäkelpo synkronisointi huulien liikeiden ja äänen välillä, vaikka ajoittain tuottaakin suurta huvittuneisuutta kuulla repliikit joko ennen tai jälkeen suun aukeamisen. Mutta suoranaista tuskaa aiheuttaa välillä tapa millä repliikit esitetään. Liian usein tv:n lastenohjelmien dubbauksessa kuulee kuinka näyttelijät koettavat väkisin muuntaa ääntään ns. humoristiseksi ja jostain syystä ainoa vaihtoehto tähän tuntuu olevan korkea kimitys. Onko Farinelli siis jonkinlainen dubbaajien ihanne?
Välillä kun kuuntelee hahmojen vinkunaa, niin siinä ovat tärykalvot ja ikkunat pahemmassa vaarassa kuin Castafioren korut.
Onneksi kuitenkin tästäkin animaatiosta löytyy toinenkin ääniala dubbauksen suhteen. Epäonneksi kyseessä on se toinen tv-animaatioiden suomalainen perisynti, eli Digimoninen monotonisuus (tunnetaan myös termillä Pokemonisuus.) Oli kyseessä sitten kuolemankorina, hääinnostus, tai rakkaudentunnustus, niin asiat esitetään kuin äidinkielentunnilla paperista luettuina ja täydessä unessa.
Miten on mahdollista että lähes aina näissä Halinallejan kaltaisissa dubbauksissa onnistutaan olemaan vain joko Steven Wright, tai Outi Alanen?
Elokuvadubbauksissa näiltä vaihtoehdoilta usein vältytään (poikkeuksena live action-elokuvien dubbaukset.)

Piirrosjälki oli varsin mukavaa ja olen aina pitänyt Halinallejen designista, mutta ensimmäisessä jaksossa oli mukana varsin ikäviä värivirheitä. Pandakarhujen ihon/karvan väri heitteli aika pahasti ajoittain, aivan kuin välillä olisi väristä tullut liian paksua, mutta sitä ei viitsitty korjata. Virheet olivat selkeitä, koska värimuutokset näkyivät vain pandojen värityksessä ja muut pysyivät omassa värissä koko jakson ajan
Mahdollista onkin että värivirheet oli jätetty ajatuksella, että ei sitä kukaa kuitenkaan huomaa.

Tarinoista ensimmäinen, eli Kadonneet Halinallet oli enemmän mieleeni. Siinä esiintyvä koti-ikävän ja perheen merkityksen kuvaus olivat helposti itseen yhdistettäviä ja jopa yllättävän syvällistä kertomaa tässäkin muodossa.
Jälkimmäinen kertomus, eli Synttärinallen Blues ei ollut aivan yhtä tehokas. Lähtökohta oli varsin hyvä, eli tämä Synttärinallen ja Kallen unohdetuksi, ja syrjityksi itsensä tunteminen, mutta liian nopeasti siirrytään toimintaosuuteen jossa Noita Sydämetön koettaa saada Halinalleja hengiltä. Joka ei ole aivan yhtä kiinnostava osuus.
Eikä asiaa auta se, että Kalle vaikuttaa aika bitchilta, joten häneen on vaikea samaistua (ellei sitten ole bitch.)

Huonoa dubbausta tai ei, on Halinallet siltikin ihan mukavaa katseltavaa. Tämänkaltaisia animaatioita ei ehkä yleensä ajattele kovinkaan ajatuksellisiksi, tai henkisesti kasvattaviksi, mutta Halinalletkin on hyvä esimerkki sellaisesta lastensarjasta joka on ehkä naivi, ajoittain jopa typeräkin, niin se tuntuu silti siltä että sydän on ollut oikeassa paikassa ja vaikka opetukset ovat enimmäkseen läpinäkyviä, niin ainakin siinä on sellaisia.

Tähdet: ***
Halinallet: Kadonneet Halinallet

...NOIR

torstai 22. huhtikuuta 2010

Easy Rider (1969)

Easy Rider on jäänyt jonkinlaiseen pimentoon itseni kohdalla. Siitäkin huolimatta että olin nähnyt sen.
Muistan kuinka yläasteella eräs luokkatoverini hehkutti Easy Riderin olevan kaikkien aikojen paras elokuva ja hänen kasvonsa oikein loistivat aina kun hän sai mahdollisuuden siirtää keskustelu jostain Total Recallista Easy Rideriin. Sitten kerran ollessani kyläisemässä tällä samaisella luokkatoverillani, päätimme hänen ehdotuksestaan katsoa Easy Riderin. Elokuva vaikutti ihan kivalta, mutta siihen oli vaikea keskittyä kun toinen siinä vieressä oli kuin nautinnollinen tuli perseen alla. Ei elokuva kuitenkaan vakuuttanut minulle olevansa kaikkien aikojen paras.
Sittemmin olen pariin otteeseen ohimennen vilkuillut elokuvaa kun sitä on televisiossa esitetty, mutta mitään suurempaa kiinnostusta se ei ole missään vaiheessa herättänyt.
Easy Rideriahan pidetään Amerikan uuden aallon elokuvaohjaajien kauden ensimmäisenä merkittävänä elokuvana, joten jo siksikin ihmettelen ettei se nostata kulmakarvojani. Saati sitten se että mukana ovat esimerkiksi Dennis Hopper ja Jack Nicholson.
Kun ei niin ei.


Ehkä se on kuitenkin viimein aika katsoa elokuva kokonaisuudessaan ja edes jonkinlaisella ajatuksella.


Captain America (Peter Fonda) ja Billy (Dennis Hopper) ovat ystävyksiä jotka tekevät hieman huumekauppaa ja lähtevät sen jälkeen lomailemaan, eli tässä tapauksessa ajelemaan moottoripyörillään sinne tänne. Captain America on heistä se hiljaisempi ja pohdiskelevampi, kun taas Billy on heiluva pilviveikko.
Matkallaan kaverukset tapaavat hippejä ja punaniskoja, ja pilveä poltetaan enemmän kuin Lando Calrissian ehtii työmatkallaan näkemään. Lyhyen putkareissun jälkeen matkaan liittyy alkoholisoitunut asianajaja George Hanson (Jack Nicholson) ja sitten poltellaan ruohoa.
Kolmikko vierailee jossain punaniskakaupungissa ja yöllä punaniskat hakkaavat nukkuvat sankarimme. George kuolee.
Captain America ja Billy jatkavat matkaansa, ja välissä koetaan happotrippi.
Sen jälkeen ohiajavat punaniskat säikyttävät Captain American ja Billyn ampumalla heidät.
Oletus on että sekä Captain America ja Billy kuolevat.


Hyvä on. Easy Rider on parempi elokuva kuin vain ihan kiva, mutta en siltikään pysty nostamaan sitä lähellekään maailman parhaimpia elokuvia. Se on hyvin näytelty ja siinä on erittäin onnistuneen rento tunnelma, joten sen katsoo helposti läpi ja siitä tulee kieltämättä ihan mukava fiilis. Mutta en edelleenkään oikein ymmärrä että mitä ihmeellistä tässä on.

Kaksi heppua ajelee ympäriinsä, kuulemme paljon aikakauden musiikkia ja poltellaan pilveä. Siinäkö kaikki?
Monesti Easy Riderin kohdalla puhutaan siitä kuinka ”a man went looking for America, and couldn't find it anywhere.” Eli että kyseessä olisi jonkinlainen matka oman paikkansa löytämiseen, minuuden kohtaamista ja universaalia käsitystä vapaudesta. Okei, mutta missä kohtaa sellaista tapahtui? Hahmojen historiasta ei kerrota mitään, tai minkäänlaista merkitystä hahmoille ei anneta. Joten hahmoilla ei ole motiivia etsiä itseään. He ovat vain kaksi huumediileriä ajelemassa moottoripyörillä ja kuten Hopperin hahmo itsekin toteaa Nicholsonin hahmolle, kun jälkimmäinen puhuu Billyn ja Captain American edustavan vapautta, niin Hopper sanoo että he edustavat vain miehiä joiden pitäisi käydä parturissa.
En nyt tarkoita äskeisen olevan mitenkään paha asia elokuvan sisällön suhteen, mutta jotenkin tuntuu että populaarikulttuurissa on Easy Riderille annettu liian suuri merkitys vapauden kuvauksena.


Ovatko Captain America ja Billy vapaita? Mistä? Emmehän me tiedä vaikka he olisivat olleet vapaampia ennen matkaansa.


Toinen asia joka Easy Riderin kohdalla otetaan toistuvasti esiin, on sen vapaamielinen kuvaus huumausaineiden käytöstä. Jaa-a, mitä sitten? Ehkä Easy Riderin katsottiin aikoinaan olevan sen verran mainstreamelokuva näyttelijöidensä vuoksi, että huumeiden käyttö ilman negatiivisia seurauksia oli shokeeraavaa. Mutta itselleni sillä ei ole merkitystä, sillä elokuvassa narkoottiset aineet ovat luonnollinen osa elämää, eivät opetusmateriaalia. Siispä joku pilvenpoltto ei vaikuta millään tavalla.
En pidä tätäkään negatiivisena seikkana elokuvan suhteen, en vain ymmärrä mitä ihmeellistä siinä on.


Tuntuukin siltä että tämä elokuva olisi pitänyt nähdä sen ollessa vielä uusi, koska tuolloin se on varmasti ollut yhteiskunnallisesti, tai vähintäänkin henkilökohtaisella tasolla merkittävämpi kokemus.


Nyt katson Easy Riderin olevan hyvin miellyttävä mutta päämäärätön elokuva jossa kiteytyy ajatus siitä kuinka matka on päämäärää tärkeämpi ja rehellisesti sanottuna, sellaisia kertomuksia saisi tulla vastaan enemmänkin.


Tähdet: ***
Easy Rider

...NOIR

keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

Incident at Oglala (1992)

Tämä dokumentti tuli minulle aivan puun takaa. Otin sen katsottavaksi pelkästään sen vuoksi, että sen kansi vetosi minuun.
Sitten kotona pistin merkille että ohjaajana toimi Michael Apted joka aikoinaan jätti minuun positiivisen mielikuvan elokuvallaan Ukkossydän.
Tuottajana näyttäisi olevan Robert Redford, joka ei sekään ole miinusnapainen merkki.
Ja jos siinä ei ole vielä tarpeeksi, niin musiikkivalinnoista vastaa muuan Jackson Browne.
Joten jo ennen kuin tiesin mistä Incident at Oglala kertoo, olin jo luomassa siitä positiivista mielikuvaa.

Kun lopulta luin takakannen, niin aihekin vaikutti mielenkiintoiselta ja dokumentti kertookin samasta aiheesta kuin mihin mainitsemani Ukkossydän osittain pohjautuu.

26 kesäkuuta 1975 Pine Ridgen intiaanireservaattiin Oglalaan saapui kaksi FBI-agenttia pidättämään cowboysaappaiden varastamisesta epäiltyä nuorukaista nimeltä Jimmy Eagle. Tilanne johti riitaan paikallisten reservaattiasukkaiden kanssa ja siitä syntyneessä tulitaistelussa molemmat FBI-agentit, Ron Williams ja Jack Coler kuolivat. Paikalle saapui poliiseja ja piiritystilanne johti intiaanin, Joe Stuntzin kuolemaan.
Reservaatin asukkaista Dino Butler, Bob Robideau ja Leonard Peltier joutuivat syytetyiksi edellämainittujen FBI-agenttien murhista. Poliisitutukimuksien mukaan vaikutti siltä, että agentit Williams ja Coler kuolivat teloitusten uhreina.


Incident at Oglala ei kerro pelkästään noista FBI-agenttien ja Joe Stuntzin kuolemista, vaan tuo tapahtuma esitetään tavallaan väistämättömänä reaktiona vuosia kyteneeseen väkivallan ilmapiiriin. Dokumentissa käsitellään sitä kuinka intiaaneja tavallaan eristettiin yhteiskunnasta sivuun ja näissä reservaateissa itsensä vangeiksi tunteneet intiaanit turhautuivat ja sitä myöten häiriöiden määrä oli jatkuvassa kasvussa. Heimoylpeys esti turvautumisen ulkopuolisten apuun, niinpä alueella tapahtuneet rikokset jäivät selvittämättä ja kun mukaan lisättiin vanhoillisten ja uuden sukupolven intiaanien väliset käsite-erot, niin jossain vaiheessa kaikki tulisi räjähtämään käsiin.
Ennen vuoden 1975 tapahtumia, olivat viranomaiset ja reservaatin asukkaat ottaneet aiemminkin yhteen, mutta koska vuoden 1975 tapahtuma johti kahden FBI-agentin (eli valkoisten poliisien) kuolemaan, niin sen katsottiin olevan jonkinlainen käännekohta.
Butler, Robideau ja Peltier joutuivat todistajalausuntojen perusteella syytetyiksi Colerin ja Williamsin murhista. Peltier tosin oli ehtinyt pakenemaan Kanadaan ja kiukutteli luovuttamista vastaan.
Ampumiseen oli osallistunut lukuisia intiaaneja ja tekniset todisteet eivät puoltaneet Butlerin, Robideaun ja Peltierin syyllisyyttä.
Puolustus vetosi itsepuolustukseen koska agentit mahdollisesti provosoivat väkivaltaisesti tilanteen johtamaan omiin kuolemiinsa. Syyttäjän näkemys oli luonnollisestikin päinvastainen.
Butler ja Robideau todettiin syyttömiksi, mutta Kanadassa pakosalla oleva Peltier ei ollut vielä kokenut oikeussalin tuoksua. Lopulta Peltier luovutettiin Amerikan puolelle ja hänen tuomionsa oli kaksi peräkkäistä elinkautista.
Peltieria vastaan oli löydetty todistajia jotka kertoivat hänen ampuneen agentteja, mutta todistajat osoittautuivat vähintäänkin epäluotettaviksi.
Oli myös löydetty todisteita joiden mukaan paikalta löydetty hylsy sopi juuri Peltierin aseeseen. Aseeseen jota ei aluksi löydetty ja kun se viimein löydettiin, niin se oli tuhoutunut Robideaun palaneessa autossa.
Peltier on vielä tänä päivänäkin vankilassa.


Incident at Oglala on dokumentti minun makuuni. Pidin kovasti siitä miten asiallisesti elokuvan aihetta käsiteltiin, eikä oltu esimerkiksi selkeän puolueellisia kuten tämänkaltaisissa aiheissa helposti ollaan. Kaikille mahdollisille osapuolille annetaan yhtäläiset mahdollisuudet kertoa näkökantansa ja väliin tarjotaan vanhoja uutislähetyksiä sekä asiaa taustoittavia historiatietoja. Joten hyvin informaatiorikas elokuva on kyseessä.

Etenkin nämä intiaanireservaattien (nykyajan) historiaa kuvaavat osuudet antavat hyvää pohjaa sille miten vuoden 1975 tapahtumiin saatettiin päätyä.
Kyse ei tuntunut olevan vain siitä että FBI-agentit olisivat etsineet mahdollista rikollista, edes pelkkien cowboysaappaiden vuoksi, vaan paikalla olisi yhtä hyvin voinut olla rankkuri etsimässä kulkukoiraa. Vuosikausien väkivallan ja turhautumisen ilmapiiri oli kasvanut niin suureksi ja sakeaksi, että kuolemiin johtanut tilanne olisi syntynyt ilmeisesti minkä tahansa virkamiehen saapuessa paikalle. Asia oli ilmeisesti vain sitä, että oltiin väärässä paikassa väärään aikaan.

Oli hyvin mielenkiintoista kuulla etenkin Butlerin ja kumppaneiden oikeustapahtumaan osallistuneiden virkamiesten, asianomaisten ja jopa todistajien kertomuksia tapahtuneesta, koska tätä kautta nähtiin esimerkiksi se kuinka kieroja keinoja niin puolustajat kuin syyttäjätkin käyttivät saadakseen tapahtumalle oman näkemyksensä kaltaista oikeutta.


Dokumentissa siis annetaan ilmeisesti kaikille mahdollisille henkilöille mahdollisuus puhua ja vaikka tämä antaakin hyvin demokraattisen ja rehellisen kuvan dokumentista, niin välillä se tuntuu hieman häiritsevältäkin. Puhuvia päitä kun on hieman liikaakin, joten joidenkin nimien perässä on välillä vaikea pysyä ja varsinkin kun monet heistä toistavat keskenään samoja asioita, niin vähempikin olisi riittänyt.


Aluksi minua vaivasi se, että miksi Incident at Oglala oli joissakin tiedoissa lisänimetty The Leonard Peltier Storyksi.
Toki hän on tärkeä osanen tapahtumia jo senkin vuoksi että oli yksi kolmesta syytetystä, mutta miksi Butler tai Robideau puuttuvat elokuvan nimestä? Tai miksi nimessä ei huomioitaisi vaikkapa kuolleita FBI-agentteja?
Jossain 40 minuutin kohdalla alkaa tulla perusteluja sille miksi Incident at Oglala olisi nimenomaan Leonard Peltierin tarina.
Peltier osoittautuu ainoaksi tuomituksi ja tuomioon johtaneet todisteet olivat hyvin tulkinnanvaraisia. Ja kuten jokaiseen salailua ja väärinkäytöksiä mahdollisesti sisältyvään tarinaan kuuluu, niinpä Peltierin viruessa vankilassa alkoivat mahdolliset vapauttavat todisteet kadota ajan tuuliin. Lopulta esille jää vain kysymyksiä ja olettamuksia.

On kuitenkin pakko myöntää että Peltieriä kohtaan on vaikea tuntea sympatiaa.
Vanhoissa uutispätkissä hän vaikuttaa ärsyttävältä, mutta tuoreissa haastatteluissa hyvinkin mukavalta herralta. Tietenkin siinä on varmasti mukana vuosien mukanaan tuomaa kasvua ihmisenä, mutta vuoden 1975 tapahtumiin osallinen oli se edellinen versio hänestä.
Lisäksi Peltierin pakeneminen Kanadaan aiheuttaa sen, että mieleen tulee joku Roman Polanskin vastaava ratkaisu. Dokumentissa ei anneta Peltierin karkaamiselle mitään sellaista syytä, että hänen olisi pitänyt pelätä poliisin kostoa, tms. vaan hän karkasi koska pelkäsi joutua vankilaan. Mutta vastaavasti ratkaisuun johtanut logiikka on ymmärrettävää.

Monelle mukana olevalle henkilölle on perustettu lukuisia nettisivuja ja useammasta sellaisesta löytyy mielenkiintoista luettavaa. Suosittelen kuitenkin hyödyntämään suurta skeptisyyttä niitä lukiessa, sillä monet niistä suitsuttavat sellaista glooriaa henkilöidensä päälle että tuntuu kuin jokainen olisi uudestynyt Jeesus.

Leonard Peltierien edellinen vuonna 2009 anomansa ehdonalaisuus hylättiin ja seuraavan kerran hän voi anoa sitä vuonna 2024. Samana vuonna hän täyttäisi 80 vuotta.

Ja kaikki alkoi siitä, että kaksi FBI-agenttia etsi bootsivarasta.

Tähdet: ****
Incident at Oglala

...NOIR

tiistai 20. huhtikuuta 2010

Sharkwater (2006)

Tuntuu melkein ikävältä todeta että tämä haidokumentti on mielenkiintoisimmillaan silloin kun se ei kuvaa haita.

Ohjaaja Rob Stewartin dokumentti Sharkwater on kyllä kiva, mutta ei todellakaan ansaitse mielestäni Oscaria kuten Toronto Sun hehkuttaa, eikä myöskään ole ”Mestarillinen” kuten Daily Mirror puolestaan hihkuu.

Ei se huono ole, mutta vaikka kuinka monta kertaa Stewart sanoo hai, niin dokumentista puuttuu oikea punainen lanka ja tämä varsinaisen fokuksen puute tekee siitä aika yhdentekevän.

Dokumentin alussa Stewart osoittaa suurta rakkautta itseään kohti kun kuvauttaa itseään hidastetusti katsomassa kaukaisuuteen ja tekee sen sitten uudestaan. Saamme myös kuulla kahdesti kuinka hän on jo lapsesta saakka ihaillut haita, sillä hai on luomakunnan täydellisin eläin. Miten? En tiedä, sillä perusteluja hän ei asialle kerro, mutta sen sijaan huomauttaa kuinka hai on luomakunnan täydellisin eläin.

Hyvä on, Stewart rakastaa haita, joten suotakoon hänelle vaaleanpunaiset lasit niiden katseluun, mutta olisi kiva kuulla jokin syy sille miksi hai on niin hyvä. Muukin kuin se että ne ovat niin vanha eläinlaji.
Stewart kyllä luettelee hieman tilastotietoa siitä kuinka hai tappaa vähemmän ihmisiä kuin auto-onnettomuudet ja huumeet (hyvä vertaus) ja että ihmisillä on elokuvien vuoksi kuvitelmia siitä kuinka hai ei muuta teekään kuin syö ihmisiä. Siispä mukaan laitetaan pari elokuvaklippiä joista yksi on tietenkin Tappajahaista.
Onneksi sentään näemme dokumentin alussa paljon hyvin kauniin näköistä vedenalaisen maailman kuvaa ja tätä katsoo oikein mielellään.
Sitten dokumentti muuttuu oikeasti mielenkiintoiseksi. Stewart saa päähänsä lähteä estämään haiden salakalastusta ja liittyy mukaan luonnonsuojeluryhmään Sea Shepherds, joka on ottanut päämissiokseen estää kaikenlaisen salakalastuksen, ei vain haiden, mutta Stewart puhuu asiasta kuin Sea Shepherds ei muista eläinlajeista piittaisi. Kyse on vain siitä, että Stewart keskittyy haihin, kun Sea Shephers kaikenlaiseen salakalastukseen. Tämä osa dokumentista on parasta, sillä on hyvin mielenkiintoista nähdä Sea Shepherdseja toiminnassa estämässä salakalastajia ja heidän ongelmiaan eri maiden valtioiden kanssa. (Vaikka pääesimerkiksi nostetaankin Costa Rica.)

Seuraavaksi Stewart päättää ruveta taas kuvaamaan itseään, mutta tällä kertaa väliin ei vaivauduta laittamaan edes kivoja vedenalaisia kuvia. Stewart saa jonkun pöpön jalkaansa ja sen jälkeen kuvauttaa itseään hidastetusti katselemassa kaukaisuuteen ja heti perään sama uudestaan. Stewart kertoo kuinka hän tulee voittamaan tämän pöpön ja taistelee loppuun saakka haiden ihmisoikeuksien vuoksi ja että mikään Costa Rica ei häntä estäisi ja sitten katsellaan kaukaisuuteen. (Haiden ihmisoikeudet?)
Mukaan otetaan esimerkki joka saa teen purskahtamaan sieraimista ulos.

Missä on haiden oma Nelson Mandela, tai Gandhi?
Pyhä sylvi sentään! Ovathan hait vallan vekkuleita eläimiä, mutta Nelson Mandelan yhdistäminen niihin ei kuulosta järin onnistuneelta. Ja samalla voitaisiin kysyä että missä on kamelien Äiti Teresa, tai muuta vastaavaa.
Hassuksi tämän Stewartin jatkuvan haiden mukaan ottamisen tekee se, että hän ei oikeasti vaikuta kovinkaan innostuneelta puhuessaan haista. Toki hän toistuvasti kertoo kuinka hait ovat innostaneet häntä aina lapsesta saakka ja kuinka hait ovat niitä täydellisiä eläimiä kun ovat kerran niin paljon dinosauruksiakin vanhempia, mutta Stewart esittää asiansa siten kuin hän olisi vain päättänyt valehdella olevansa kiinnostunut aiheestaan ja lukisi vain Wikipediasta copy pasteemiaan infopätkiä. Hän tuntuu toki rakastavan luontokuvausta, sillä juuri se on elokuvassa huippuluokkaa, mutta toistaessaan samoja fraaseja haiden superionista hän tuntuu enemmänkin koettavan vakuutella itselleen olevansa oikeasti kiinnostunut niistä, kuin saamaan katsojaa kiinnostumaan haista. Etenkin kun Stewart ei kerro haista oikeastaan mitään mitä yksikään katsoja ei tietäisi jo pistäessään levyä koneeseen. Hitto! Jopa se Grizzly Manin Timothy tuntui kaikesta hysteriastaan huolimatta oikeasti rakastavan aihettaan.
Dokumentin lopuksi tulee vielä inforuutu jossa mainitaan kuinka moni hai kuoli sitä katsellessa ja sitten näemme (Luojan kiitos) jälleen kaunista luontokuvaa.

Aivan lopuksi Stewart kuvaa tietenkin itseään veden alla dancemusiikin tahtiin.

Kun sain Sharkwaterin käsiini noin viikko sitten, maltoin tuskin odottaa oikeaa fiilistä sen katsomiseen. Nyt luulin niin olevan, mutta joko niin ei ollutkaan, tai sitten olisi ollut kokonaan parempi jos en olisi Sharkwateria katsonutkaan.
Kuten lähes kaikki maailman pikkupojat, myös minä olen aivan innoissani kaikista avaruusjutuista, dinosauruksista ja eläimistä kuten hait. Siksi olikin pettymys katsella haidokumenttia joka tuntuu olevan pelkkää ohjaajansa egotrippailua. Olisi nyt ollut edes Michael Mooren tapaan humoristista egoismia, vaan ei, tämä oli pelkkää oman peilikuvan ihailua. Stewart selkeästikin rakasti itseään enemmän kuin dokumenttinsa väitettyä aihetta ja se oli sääli, sillä Stewart saattaa olla joidenkin mielestä söpö, mutta karismaattinen hän ei ainakaan ole ja siksi häntä ei oikein jaksaisi katsella, taikka kuunnella.
Toivottavaa olisi että Stewart ymmärtäisi pysytellä vast'edes poissa kameran edestä ja puhua enemmän kulloisenkin dokumenttinsa/elokuvansa varsinaisesta aiheesta kuin itsestään.


Se on kuitenkin Stewartin kunniaksi todettava, että hän on hyvä kameramies.

Suurin osa elokuvan luontokuvauksesta kun on ymmärtääkseni juuri Stewartin käsialaa, niin ne ovat tottavie kaunista ihailtavaa ja niitä olisi katsellut mieluusti kauemminkin.

Sharkwater toimisi parhaiten siten, että joku leikkaisi sieltä joukosta erilleen ne varsinaiset luontokuvat ja tekisi niistä Youtube-videon, jossa elokuvan äänien sijaan soisi jokin tarkoin valittu musiikillinen kappale. Mistä puheenollen, oli varsin sopivaa kun Sharkwaterissa kilpikonnaa kuvatessa soi taustalla Portishead. Siitä pisteet.


Kyseessä ei ollut aivan toivoton tapaus, sillä tosiaan kuvaus oli kaunista ja keskivaiheilla ollut Sea Shepherds-jakso olisi toiminut jo omanakin dokumenttiaiheenaan.
Mutta ohjaaja Stewart ei vaikuta rehellisesti kiinnostuneelta aiheestaan ja hän ei selkeästikään ole osannut hyödyntää kannessa esitettyä aihetta sen ansaitsemalla tavalla.

Kyseessä on Stewartin ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa ohjaustyö, joten kaipa voimme pistää osan heikkouksista ensikertalaisuuden piikkiin. Sharkwaterin perusteella olisi toki mukavampaa, jos Stewart jatkossa jatkaisi enemmän aiheen kuvaajana kuin kertojana.
Nyt pisteytys koostuukin lähes yksinomaan dokumentin visuaalisesta ilmeestä joka parhaimmillaan oli henkeäsalpaava.


Tähdet: **
Sharkwater

...NOIR

sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Masters of the Universe (1987)

Conan Barbaari-elokuvan menestys johti siihen, että siitä päätettiin tehdä animaatiosarja, mutta syystä tai toisesta käärmepäisiä ihmisiä teurastavasta miehestä kertovasta lastensarjasta ei tullutkaan todellisuutta. Sen sijaan konseptia muutettiin hieman ja sarja päätettiin luoda ennen Conan elokuvaa Mattelin julkaisemasta lelusarjasta, joka puolestaan oli hakenut itse alkuperäisen ideansa Conan-sarjakuvista. Siinä siis syy miksi Masters Of The Universe (tai kuten pelkästään He-man kuten valtaosa [minä mukaanlukien] tuntuu sarjaa kutsuvan) tuntui heti alusta asti niin kovin tutulta.
Lopputulos oli syntyhistoriastaan huolimatta, tai kenties juuri sen ansiosta mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaimpia animaatiosarjoja.


Huomautettakoon vielä että myös kovasti He-manin kanssa samanoloinen Thundarr Barbaari oli selkeästi Conanin inspiroima, mutta se ja Blackstar kuuluvat ihan toiseen kirjoitukseen.


En voi sanoa että He-man oli minulle sairaan kova juttu kun olin lapsi, sillä se on edelleenkin sairaan kova juttu. Kun olin vielä pieni poika asuimme kerrostalossa ja He-man tuli televisiosta aina sopivasti siten, että meillä oli saunavuoro juuri ennen sitä. Niinpä saunan jälkeen kiirehdin äkkiä toiseen kerrokseen ja pääsin nauttimaan äärimmäisen pornograafisesta väkivaltasarjasta uutena ja raikkaana ihmisenä. Toki joka jakson lopussa oli opetus kuten "tämän päivän jaksossa opimme ettei kaikki kultaa mikä kiiltää."


Nyt haemme hieman muistoja kirjoituksesta jonka kirjoitin toisaalla 10.8.2007 ja siinä käsittelin nimenomaan Masters Of The Universea enimmäkseen animaatiota ja sarjakuvaa ajatellen, mutta se soveltuu vallan mainiosti myös tähän tilanteeseen.
Mukaan yhdistän myös 17.8. 2008 kirjoittamaani pelkkää sarjakuvaa käsittelevää tekstiäni.
Joten jos kirjoitus tuntuu rikkonaiselta ja itseään toistavalta, niin väitän syynä olevan siis kolmena eri ajankohtana tehdyn tekstin yhteensovittaminen.

Masters Of The Universe on täynnä kiiltäviä, lihaksikkaita, remmejä rakastavia turkiskalsarimiehiä painimassa koko ajan. Idealtaan siis aika yksinkertainen.

On prinssi Adam, jota kaikki hänen vanhemmistaan alkaen pitävät superluuserina. Adam kuitenkin on Eternia-planeetan valittu (vrt. Neo, Luke Skywalker, Shrek, etc.) jonka leveillä harteilla lepää planeetan jatkuvasti uhattu rauha. Taikamiekkansa avulla Adam kutsuu Pääkallolinnan voiman itseensä ja muuttuu He-Maniksi, maailmankaikkuden vahvimmaksi mieheksi. Parasta asiassa onkin se että He-Man on vain väline voiman kululle, eikä oikeastaan todellinen hahmo. He-Man on tavallaan se miekka itsessään, koska ilman miekkaa hän on vain Adam, mutta Adam on miekan avulla He-Man. Tämä on tärkeä seikka siksi, että fyysisesti Adam on ihan hillitön voimanpesä, mutta ilman asetta kädessään hän ei osaa toimia. Adam ei ole kuten Clark Kent, sillä Clark on kokoajan Teräsmies, mutta Adam tarvitsee ulkopuolisen vaikutuksen tullakseen He-Maniksi. Teräsmiehestä muistuttaen Adam osoittaa ihastuneisuuttaan Teelaan, joka puolestaan on ihastunut He-Maniin, joka ei noteeraa Teelaa juuri millään lailla. Tämä kolmiodraama on hieman samanlainen kuin Teräsmiehessä, mutta sekä Teräsmies ja Clark Kent ovat rakastuneet Lois Laneen, joka on rakastunut Teräsmieheen. On loogista että sekä Kent että Teräsmies tuntevat samoin Lanea kohtaan, koska ovat yksi ja sama henkilö, mutta Adamin ja He-Manin kohdalla sama asia ei toteudu, vaikka tavallaan ovatkin sama henkilö.

Mastersin pääpahis on Skeletor, tuo pääkallokalloinen sininen lihaskimppu, joka tahtoo raivata kaikki tieltään ja valjastaa Pääkallolinnan voimat itselleen. Skeletor kuvataan pääosin vain ärsyttävän itserakkaana pahiksena, jonka jokainen yritys kaatuu aina siihen kun He-Man tulee tielle. Mutta Skeletorin motiiveihin voidaan löytää muitakin syitä kuin vain se, että hän on paha sarjakuvamaiseen tyyliin.
Ensinnäkin kun muut paitsi pahikset kuvataan ideaaleina lihaskimppuseksipommeina, niin Skeletor ei voi koskaan kasvojensa vuoksi olla täysin yhteiskuntaan hyväksytty vaikka hän olisi paavi. Skeletorin ulkonäkö aiheuttaa sen, että hän tuntee alemmuudentunnetta ja siksi purkaa kiukkunsa väkivaltaan.
Toisekseen Eternian mystinen voima sijaitsee pelottavan näköisessä Pääkallolinnassa, joten luonnollisesti Skeletor katsoo olevan oikeutettu sen omistukseen, onhan kyseessä Pääkallolinna. Linna on ainoa seikka johon Skeletor voi samaistua, joten hän tahtoo sen ja sen sisältämän voiman osaksi identiteettiään.
Kolmanneksi Skeletor on Eternian yhteiskuntarakenteessa slummiasukas, joka joutuu kuluttamaan aikansa muiden yhteiskunnan hylkiöiden kanssa. Epätoivoinen ympäristö ajaa epätoivoisiin tekoihin ja miekkansa heilutuksen sijaan He-Manin pitäisi tarjota vain haleja Skeletorille. Skeletorin on vain vaikea ottaa hellyyttä vastaan kun on joutunut koko ikänsä katselemaan selkänsä taakse. Ei Skeletor ole paha, vaan väärinymmärrettty.

He-Man koettaa estää Skeletorin juonet penetroida itsensä Pääkallolinnakkeeseen. Lievässä falsetissa puhuva Skeletor tahtoo tosiasiassa painia He-manin kanssa, muu on vain ekstraa. Siinä Masters Of The Universen juoni lyhykäisyydessään.

Tietenkin yksi asia jota ei voi olla huomaamatta, ainakaan näin vanhemmalla iällä, on Mastersin seksuaalisuus. Sehän on täynnä lihaksikkaita puolipukeisia miehiä ja naisia.
Kun kaikki mieleen tulevat seksiviittaukset ottaa huomioon, niin nimen tulisi olla Fetish Of The Universe.
Kuten sanoin, lihaksikkaita puolipukeisia miehiä ja naisia, ja heidän kaikkien vähäiset vaatteet ovat jotain S/M-nahkavöitä, remmejä ja niittejä. Ollaan alushousuisillaan koko ajan ja ne alushousut ovat usein turkiksia. Ja jaloissa on tietenkin pitkävartiset karvasaappaat. Sitten nämä remmeihin pukeutuneet lihaskimput painivat ja tunkevat miekkaa joka aukkoon. Hitto! Ainoa asia joka on lähempänä pornoa kuin Masters on porno itsessään. Vielä kun mukaan ottaa elokuvaversion jossa lihaksien lisäksi kuvassa kimmeltää öljy taukoamatta, niin you go girl.
Homoerotiikka on tietenkin Mastersin suurin päälletuleva huomio. Kaikki ne kimmeltävät miehiset lihakset ja tyttömäiset kampaukset. Mutta Masters Of The Universe ei ole vain pelkkää homoerotiikkaa, vaikka se pinnassa tuntuu olevankin. (Etenkin kun katsoo Man-At-Armsin [Asemies] viiksiä ja nimeä.) Sarja sisältää myös ihan älyttömiä S/M-beibejä, että nautintoa tulee kaikin puolin. Hyviksien näkyvin naishahmo Teela ja pahiksien Evil-Lyn ovat molemmat niin hiostavan näköisiä, että Evil-Lyn saisi alistaa minut valtaansa koska tahansa.
Ja jos ette usko minua siinä, että Masters Of The Universe on lähes puhdasta fetissipornografiaa, niin katsokaapa näitä:


Tuollaista tarjoiltiin lapsille hopealautaselta. Ja oi, kuinka minä rakastankaan sitä edelleenkin.

Pääosin Mastersin tarinat kulkivat samaa latua koko ajan. Skeletor pyrkii valloittamaan Eternian ja He-Man käy estämässä hänet. Aina silloin tällöin väliin tulee jakso jossa joku ulkopuolinen lepakkolohikäärme tai jokin muu pyrkii toteuttamaan vastaavan suunnitelman ja,,, He-Man estää sen. Eli konsepti on samankaltainen kuin vaikkapa X-Filesissa, jossa on pitkä koko sarjan kestävä tarina-aihio johon palataan vähän väliä ja sitten joukossa ovat ne eräänlaiset tauot.

Koska sekä lelut, sarjakuva että animaatiosarja olivat suosittuja, oli myös odotettavaa että elävillä (no, Dolph Lundgren) näyttelijöillä tehtäisiin myös ns. oikea elokuva ja vuonna 1987 viimein sellainen ilmaantui. Siispä siirtykäämme vihdoin ja viimein siihen.

Elokuvan alkutekstit ovat Teräsmiehestä matkitut ja Bill Contin uskomattoman nyhverö musiikki imitoi John Williamsia tunnistettavasti, mutta huonosti.
Skeletor (Frank Langella) on saavuttanut vallan Eternialla ja He-Man (Dolp Lundgren) harrastaa sissisotaa tyranniaa vastaan. Skeletor on saanut yliotteen Eternian sankareista avaintentekijä Gwildorin (Billy Party) keksimän syntetisaattoriulottuvuusavaimen avulla. Tällä avaimella voi avata eräänlaisia portteja ja sitä hyödyntämällä Skeletor on siis valloittanut Eternian. Tietenkään Gwildor ei keksinyt avainta Skeletoria varten, mutta pahuuden toimiin se silti ajautui.
He-Man, Asemies (Jon Cypher) ja Teela (Chelsea Field) törmäävät vangittuun Gwildoriin, mutta päätyvät pian Skeletorin joukkojen kanssa taisteluun. Ilmenee että Gwildorilla on toinenkin ulottuvuusavain, mutta katsojalle ei selitä että miten Gwildor saattoi jäädä Skeletorin vangiksi, jos olisi avaimellaan voinut paeta minne vain. No, taistelun tuoksinassa Gwildor avaa avaimellaan portin ja sinne sankarimme hyppäävät. Sokkona valittu portti heittää He-Manin kumppaneineen Maapallolle, ilmeisesti elokuvan valmistumisvuoteen päätellen siitä että ääniraidalla soi Living in a Boxin samanniminen hittibiisi.
Maapallolla koemme ilmeisesti hauskaksi tarkoitetun kohtauksen kun joukkiomme tapaa ensimmäikseksi lehmän ja koettaa kommunikoida sen kanssa.
Ulottuvuushypyn aikana ulottuvuusavain irtosi Gwildorin hyppysistä ja nyt se olisi löydettävä jotta sankarimme pääsisivät palaamaan Eternialle.
Ihmiset, angstaava Julie (Courteney Cox) ja hänen poikaystävänsä Kevin (Robert McNeill) löytävät avaimen ja musiikkia harrastava Kevin uskoo sen olevan Japanilainen syntikka. Tottakai. Vilkkuvaloilla varustettu ja muotoilultaan jotain Blade Runnerin rakennusta muistuttava putki on varmastikin syntikka. No, Kevin painelee nappuloita ja kuulemme musiikkia sekä näemme Pink Floydin valoshown, joten soitinhan sen täytyy olla.
Näppäiminen painelu aiheuttaa sen että Eternialla oleva Skeletor saa tiedon avaimen aktivoinnista ja lähettää hirviöapulaisensa Maahan tappamaan He-Manin, mutta vähintäänkin tuomaan avaimen hänelle jotta kukaan muu ei saisi hyödynnettyä sitä.
Olemme myös oppineet että Julien vanhemmat olivat kuolleet lento-onenttomuudessa ja Julie vinkuu siitä suunnilleen joka toisessa repliikissään, joten ikäväksemme se alkaa nopeasti muuttumaan surullisesta ärsyttäväksi.
Skeletorin joukot hyökkäävät Julien kimppuun, mutta sopivasti He-Man, Asemies, Teela ja Gwildor ovat paikalla pelastamassa neidon.
Seuraa jonkin verran sädepyssyillä ampumista ja miekkailua, ja sitten ollaankin musiikkitarvikeliikkessä jossa Gwildor koettaa saada Keviniltä takaisin saamaansa ulottuvuusavainta toimimaan.
Julie tapaa kuolleeksi luullut äitinsä, joka selittää tekevänsä jotain salaista valtion työtä ja siksi olisi lavastanut kuolemansa. Julien äiti pyytää saada Gwildorin ulottuvuusavaimen itselleen ja Julie antaa sen hänelle. Eihän se nyt tietenkään Julien äiti ole, vaan naamioitunut Evil-Lyn. Joten Julien äiti on edelleen oikeasti kuollut.
Nyt pahikset ovat saaneet Gwildorin ulottuvuusavaimen itselleen ja Skeletor saapuu itse henkilökohtaisesti Maahan sitä noutamaan. Seuraa taas hieman sädepyssyillä ammuskelua ja He-Man hyppää lentävälle kiekolle nappaamaan avaimen takaisin itselleen. Kaupungilla käydään lasertaisteluita ja Skeletorin hirmujoukot marssivat ympäriinsä, mutta poliisit eivät jostain syystä käy edes vilkaisemassa mitä on tapahtumassa.
Avain vahingoittuu siten että siitä pyyhkiytyy muisti
Skeletor palaa Eternialle He-Man vankinaan.
Ennen lähtöään Skeletor ehti vielä ampua jollain lilalla sähkövarauksella Julieta jalkaan ja nyt Julie on kuolemassa johonkin mystiseen mikä-lie-virukseen ja ainoa keino parantaa hänet, löytyy Eternialta. Maahan jääneet Gwildor, Asemies ja Teela eivät vain keksi keinoa päästä takaisin Eternialle. Onneksi Kevin kuitenkin keksii että kiinnitetään tyhjäksi pyyhkiytynyt ulottuvuusavain syntetisaattoriin ja hän soittelee vähän synapoppia, niin eikös se sillä toimisi.
Eternialla Skeletor on saanut viimein itselleen Harmaakallon voiman kokonaisuudessaan, mikä siis tarkoittaa että keltainen valopallo lensi häntä päin. Skeletorin päähän ilmestyy naurettava kultainen kypärä.
Samaan aikaan Maapallolla sopivat sävelet ovat löytyneet ja sankarimme ilmestyvät He-Manin seuraksi Harmaakallon sisätiloihin. He-Man vapautuu kahleistaan ja taas ammutaan sädepyssyillä. He-Man nappaa miekkansa ja tappelee Skeletorin kanssa. He-Man lyö Skeletorin valtikan poikki ja jostain syystä Skeletor menettää sen vuoksi Harmaakallon voiman jotka se valopallo toi mukanaan. Mutta se voimahan oli hänessä itsessään, eihän Lukekaan hukkaa voimaansa valomiekkansa mukana.
Skeletor putoaa sinne tunnettuun pohjattomaan kuiluun ja Eternia on vapaa tyranniasta.
Julie on taas kunnossa ja lämpimien hyvästien jälkeen hän palaa Kevinin kanssa Maahan.
Kotiin palattuaan Julie huomaa päässeensä ajassa taaksepäin aikaan ennen vanhempiensa kuolettavaa onnettomuutta ja tottakai hän estää sen toteutumisen.
Lopputekstien jälkeen Skeletorin pää ilmestyy punaisesta nesteestä ja hän toteaa palaavansa.

Kyllä minä pidin tätä penskana aikamoisena pettymyksenä.
Ensinnäkin mukana oli aivan liian paljon uusia hahmoja, jotka aiheuttivat hieman samanlaisen olon kuin sellaisella keikalla käyminen jossa bändi soittaa enimmäkseen tulevan levynsä materiaalia. Tottahan ne voivat olla hyviä, mutta koska niitä ei tunnista, niin niihin ei pääse samalla tavalla sisään. Missä olivat esimerkiksi Trap Jaw tai Tri-Klops?
Syy uusiin hahmoihin oli niinkin ikävä, että Mattel halusi markkinoille uusia leluja ja elokuvan käsikirjoitusta muokattiin niihin sopiviksi.
Toiseksi pidin pettymyksenä sitä, että elokuva sijoittui pääosin Maapallolle eikä Eternialle. Ja siitä tulee mukaan ensimmäiseen ja toiseen pettymykseen liittyvä kolmas seikka, eli se että mukana oli uusien Masters-hahmojen lisäksi uusia ihmishahmoja joihin keskityttiin aivan liian paljon Maapallolla.
Pidän noita seikkoja edelleenkin jokseekin häiritsevinä ja niiden johdosta Masters-elokuva ei täysin tunnukaan oikealta Masters-elokuvalta. Se muistuttaa enemmän alkuperäistä Casino Royalea, tai Sean Conneryn Bondcomebackia, Älä Kieltäydy Kahdesti.

Frank Langella oli varsin hyvä Skeletorina ja hahmosta oli saatu aikaiseksi sopivan pelottava pahis. No, olihan se maski hiukan kumimaisen näköinen, mutta ottaen huomioon alkuperäisen mallin, oli lopputulos hyvin onnistunut. Langella on selkeästi elokuvan lahjakkain näyttelijä ja vaikka Skeletor esiintyy elokuvassa loppujen lopuksi aika vähän, niin hahmona hän on kiinnostavin ja tekee suurimman vaikutuksen. Lisäksi Skeletorin puku oli todella hieno.
Minusta onkin aina ollut hauskaa, että vaikka Langella on tehnyt hyvin paljon loistavia draamarooleja, niin aina ensimmäiseksi hänen nimensä tuo minulle mieleen Skeletorin.

Vaikka aiemmin hieman vinoilinkin Dolph Lundgrenista, niin rehellisesti sanottuna en osaa vielä nykyäänkään kuvitella parempaa näyttelijää esittämään He-Mania. Hahmo kun ei vaadi osakseen mitään Gary Oldman-tasoa, vaan pikemmin fyysisesti sopivimman oloisen ja sitä Lundgren on. Koska elokuvassa ei esiinny Adam-hahmoa, niin sen tuoma leikkisyys jää pois ja Lundgren saa keskittyä enimmäkseen pullistelemaan ja öljyämään itseään, ja se häneltä sujuu.

Muutoin elokuvan näyttelijät ovat sellaisia että kunkin voisi korvata huomaamattomasti toisella. Hahmojen paperinohuiden luonteiden vuoksi näyttelijöiden ulkoinen sopivuus nousee tärkeimmäksi huomion kohteeksi. Siitä syystä on todettava että esimerkiksi Teelaa esittävä Chelsea Field on aivan väärä valinta, mutta vastaavasti Meg Foster on tosi kuuma Evil-Lynina, vaikka ei yhtä paljastavasti pukeudutaan kuin oikea esikuvansa.

Juoni on aika heppoinen ja sinänsä sellaisenaan ihan sopiva Mastersin kaltaiseen elokuvaan. Siksipä Courteney Coxin esittämän ihmishahmon ympärille kehitetty vanhempien menetys-tarina on turhan syvällinen. Sitähän se ei todellakaan ole, siis syvällinen, mutta elokuvan yleisluonteen huomioon ottaen sitä voi kyllä syvälliseksikin kuvailla. Coxin hahmon ympärille kudottu kertomus on vain turhaa huomiota osakseen saava ja jotain sellaista mitä ei Mastersin kaltaiselta elokuvalta kaipaa. Elokuvan katsojakunta kun koostunee pääosin noin 10 vuotiaista, niin sen ikäisiä harvemmin kiinnostaa katsella muka-syvälliseksi ihmissuhdedraamaksi kirjoitettua tarinaa lasersäteiden välissä ja vanhemmille katsojille samainen juonikuvio esiintyy liian yksinkertaistettuna ja kliseisenä.

Uusista hahmoista on mainittava se, että Gwildor on todella ärsyttävä. Hahmo näyttää siltä että se kuuluisi pikemminkin Willow-elokuvaan kuin Mastersiin ja ilmeisesti se oli kehitelty korvaamaan tutumpi Orko vain koska Orkon lentäminen olisi ollut liian kallista toteuttaa. Aika samankaltaisesta koomisesta hahmosta on kuitenkin kyse, mutta mikä toimii animaatiossa ei todellakaan toimi tässä elokuvassa ja Gwildor aiheuttaa enemmän hammasten kiristelyä kuin naurua.
Lienee turhaa mainita jotain kaikista uusista pahiksista, mutta mainittakoon se että ainostaan kahta miekkaa heilutteleva Blade jäi varsinaisesti elämään elokuvan jälkeiseen Mastersiin ja kyseessä onkin ainoa suht' cool hahmo. Iitsellänikin oli se lelu.
Muut hahmot ovat aika kömpelön näköisiä ja yhtä uskottavia kuin Robot Monster, joka kuitenkin oli omassa elokuvassaan pirun hauska hahmo. Puhumme siis sellaisesta pilailupuotitasosta.

Masters Of The Universe ei ole kovinkaan hyvä elokuva. Toki siinä on oma charminsa ja sitä on kiva katsella, mutta kyseessä on niitä elokuvia joiden muistelee olevan parempia kuin ne ovat.
Elokuvan aloitus on hyvä ja Harmaakallon lavastukset ovat todella näyttäviä, mutta heti siinä vaiheessa kun tarina siirtyy Maapallolle muuttuu elokuva halvan näköiseksi ja samalla tuntuu kuin tekijöiden kiinnostus luoda suurta avaruusoopperaa olisi muuttunut budjettirajoitusten myötä työväenteatteriksi. Tämänkaltainen elokuva kuitenkin vaatii holtitonta rahantuhlausta.
Elokuvasta ei tutuista nimistä huolimatta tule suuremmin mieleen Masters Of The Universe, vaan pikemmin jonkinlainen ripoff.
Elokuvan tuotti Cannon, joten se selittää budjetaariset pulmat, mutta mukaan oli silti saatu itse Moebius kehittelemään elokuvan visuaalista ilmettä.
Toivottavaa olisi ollut että ensimmäisten minuuttien visuaalisuus oltaisiin voitu pitää pinnalla koko elokuvan ajan, niin tällöin juoneen ei kiinnittäisi niin paljoa huomiota, etenkin kun se tarina on aika heikko jo sellaisenaankin. Mastersin kohdalla kun ei odota syvällistä tarinaa, vaan siitä hakee visuaalisesti riehakasta kevytseikkailua, joten siitä ei pystyttäisi saamaankaan aikaiseksi mitään Indian Runneria.

Kuitenkin, kun pystyy välttelemään ajatustoimintaa, niin Masters on Tank Girlin ja Howard The Duckin rinnalle sopiva roskasarjakuvaelokuva, jonka nostalgia-arvo on suuri.

Miksi He-Manilla on viitta?

Tähdet: ***
Masters of the Universe

...NOIR

lauantai 17. huhtikuuta 2010

Ninja Scroll (Jûbei Ninpûchô, 1993)

Hiukan surku oikeastaan että nanosekunnin kestänyt innostukseni animeen eli ja kuoli reippaasti yli 10 vuotta sitten. Tuolloin kun Suomen markkinat eivät olleet vielä täynnä kaiken maailman Lohikäärmekivekziä ja Salapoliisi Conan Ranmoja, joten valikoimalla ei voinut hurrata. Siispä oli tyydyttävä sellaisiin lajityypin sivuhuomautuksiin kuten Akira.
Joten vaikka paikallisten markettien videohyllyt eivät oleet täynnä jokaista julkaistua anime-elokuvaa, niin se vähä taisi olla keskimääräiseltä tasoltaan parempaa kuin nyt. Nykyään vain eksyisin sinne Japanpopviidakkoon.
Eikä sitä aina viitsi pelata varman päälle ja ottaa vain uusinta Miyazakia, joten innostukseni lajityyppiin ei todellakaan roihua täydellä liekillä.
Mutta pieni kyteminen siellä tuhkan alla kuitenkin odottaa.


No, niin. Kuitenkin silloin joskus kauan sitten koin jonkinlaisen animeheräämisen ja tulin ostaneeksi muutaman elokuvankin, joihin kuului myös tämä Ninja Scroll. Mutta kunnia siitä kuinka näin Ninja Scrollin ensimmäisen kerran kuuluu eräälle Timolle, joka lainasi minulle kasetin johon hän oli nauhoittanut elokuvan Crying Freeman. Sen perässä kun sattui olemaan Ninja Scroll.

En ollut katsonut elokuvaa herran aikoihin, joten muistikuvani siitä olivat hatarat mutta epävarmat.
Itseasiassa tarkoitukseni oli kirjoittaa Mel Brooksin Blazing Saddles-elokuvasta, mutta en saanut sitä aikaiseksi, joten päätin valita jotain aivan muuta.

Ai niin. Vuosia sitten osallistuin piirrustuskilpailuun jonka aiheena oli piirtää mangahahmo. Ironista oli että siitä tuli palkinnoksi kirja jossa opetettiin piirtämään mangaa. Eikö sellainen olisi pitänyt saada käsiin ennen kuin osallistui piirrustuskilpailuun?
No, kirjan tekijä oli eurooppalainen, joten ei siihen kannattanut luottaa pätkääkään ja lahjoitinkin oman kappaleeni kirjastolle.

Ja sitten itse elokuvaan.

Outo sairaus tappaa kaikki Shimodan kylän asukkaat ja kylä pistetään karanteeniin taudin leviämisen estämiseksi. Huhu kuitenkin kertoo että kylässä oli juuri ennen asukkaiden kuolemaa käynyt joukko tuntemattomia ihmisiä. Siispä paikalle lähetetään ninjajoukkio selvittämään mitä Shimodassa todellisuudessa oli tapahtunut. Yllättäen ninjat joutuvat hyökkäyksen kohteeksi ja kohta he ovat kokeneet muodonmuutoksen ihmisistä jauhelihaksi. Joukon naispuolinen jäsen, Kagero jää hyökkääjän vangiksi.
Hyökkääjä on Tessai ja hän on Hulkin kokoinen ja Möykkyihoinen ilkimys.
Tessai päättää raiskata Kageron ja vie tämän johonkin autioon taloon. Hiukan nuoleskeltuaan Kageroa, Tessai huomaa ettei talo olekaan autio, vaan nurkassa istuskelee lepotuokiota pitävä eräänlainen kiertävä palkkasoturi, Jubei.
Jubei pottuilee Tessaille ja pelastaa Kageron.
Ei kestä kauaakaan kun Tessaista on tehty entinen elävä.
Jubein ja Tessain välistä taistelua seurasi pieni irstaan oloinen vanhus, Dakuan.
Jubei jatkaa matkaansa, mutta huomaa kohtaavansa toinen toistaan oudompia vastuksia, joista jokainen tahtoo Jubein hengiltä. Selviää että Jubein tappama Tessai oli yksi Kimon kahdeksasta demonista ja he ovat,,, no,,, demoneja? He ovat samanlaisia kuin jotkut Skeletorin apulaiset, eli jokaisella on joitakin hokkuspokkusvoimia, tai monsterikynsiä, tai jotain vastaavaa.
Dakuan seuraa Jubeita ja ehdottaa tälle mahdollisuutta auttaa pelastamaan Japani ja kenties koko maailma Kimon demoneilta ja niiden johtajalta Gemmalta Gemma aikoo syrjäyttää hallituksen ja syöstä koko maa muinaisten demonien hallintaan, (kuulostaa ihan H.P. Lovecraftilta.) tai ainakin jotain sinnepäin.
Ja jotta Jubei ei pystyisi kieltäytymään Dakuanin ehdotuksesta, Dakuan myrkyttää Jubein. Jos Jubei haluaa vastalääkkeen, on hänen autettava Dakuania.
Kimon demonien johtaja Gemma onkin Jubein vanha tuttu, mutta Jubei väittää Gemman kuolleen jo ajat sitten, sillä Jubei itse tappoi tämän.
Kagero palaa kuvioihin ja on hänen vuoronsa pelastaa Jubei eräältä käärmenaiselta. Nyt he jatkavat kolmestaan matkaansa kohti Gemmaa.
Jubeille selviää että Gemma pystyy syntymään uudelleen, joten vaikka Jubei jo kerran tappoi hänet, niin ihan niin helpolla Gemmasta ei eroon päästä. Paljastuu myös se että Gemma tapattti koko Shimodan kylän koska kyseisen kylän rantaan oli haaksirikkoutunut laiva jonka lastin Gemma oli halunnut, mutta ei halunnut kenenkään tietävän mitä se oli. Lastina oli kultaa, että ei sen kummempaa. Mutta tällä kullalla Gemma aikoo rahoittaa vallankaappaussuunnitelmansa. Aivan kuten demoniapulaiset, sadat ninjasoturit ja omat yliluonnolliset paholaisvoimat eivät riittäisi suunnitelman toteuttamiseen.
Dakuan kertoo että Jubein saaman myrkyn vastalääke on Kageron bylsiminen. Ihan oikeasti. Ei se nyt aivan niin ääliömäinen juttu ole kuin miltä kuulostaa. Kagero kun on eräänlainen Myrkkymuratin kaltainen ihminen, jonka keho erittää myrkyä ja täten hän ei voi Roguen tapaan koskettaa muita ihmisiä aiheuttamatta heille vahinkoa. Kageron oma myrkky siis kumoaisi Jubein saaman myrkyn. No, ei se nyt hirveän paljon fiksummalta kuulosta selitettynäkään.
Mutta Jubei kunnioittaa Kageroa liikaa jotta käyttäisi tämän kehoa itsensä parantamiseen.
Gemma vaurioittaa Kageroa kuolettavasti, mutta ennen kuolemaansa Jubei ja Kagero suutelevat ja se riittää Jubein parantamiseen.
Jubei sytyttää Gemman laivan tuleen ja alkaa kaksintaistelu. Gemma murjoo Jubeita muusiksi ja Jubei koettaa parhaansa mukaan paloitella Gemmaa, mutta tämä menee ja parantuu toistuvasti.
Gemma uppoaa sulaan kultaan ja lopputulos muistuttaa hieman T-1000:n kohtaloa.
Jubei jatkaa harhamatkojaan ja kuulemme erittäin kaunista musiikkia.

Ninja Scroll on varsin onnistunut toiminta-anime.
Se on hyvin animoitu ja erittäin positiivista on se, että siinä ei juurikaan näe stillkuvia joita pitkin kamera liikkuu, vaan kuvassa näkyy enimmän ajan oikeaa liikettä.

Tarina on...
No välillä se tuntui hyvältä ja välillä ei. Pidin siitä että tässä oli hieman Kagemusha-henkistä valtapeliä mukana, johon tosin oli lisätty näitä ihmeen pimeyden Shoguneita ja demoniaanisia voimia. Jälkimmäisten avulla avulla saadaan aikaiseksi joitakin erittäin onnistuneita toimintaosuuksia ja ensimmäisen avulla puolestaan luodaan jonkinlaista syvällisyyttä elokuvaan. Valitettavasti juuri tuo valtapeli-aihe aiheuttaa yhden seikan joka juuri demoniosuuden vuoksi harmaannuttaa hiukseni.
Siis tätä kultaa tarvitaan jotta voidaan ostaa aseita ja palkata apua joiden avulla voidaan suorittaa vallankaappaus Japanissa? Okei, mutta jos kerran Gemma ja demoniapulaisensa ovat niin voimakkaita, kuin elokuvassa osoitetaan, niin mihin hittoon he tarvitsevat sitä kultaa? Sehän tuntuu vain hidastavan heidän toimiaan.

Kuten aina tämänkaltaisissa animeissa, niin mukana ovat superseksikäs nainen, yltiökomea mies ja sitten siellä on se hihittävä harvahampainen pienikokoinen himokas papparainen ja tuo papparainen on hahmo jota en ole koskaan ymmärtänyt. En pelkästään Ninja Scrollissa, vaan ylipäätään animessa. Pitäisikö meidän uskoa että tuollaisesta Jubein kaltaisesta Ronn Moss-kopiosta tulee lopulta Larry King. Miksi animessa miesvanhukset ovat lähes aina jotain ulkonäöltään ja kooltaan Yodaa muistuttavia ja luonteeltaan kuin Muppetien Animal.
(HUOM! Kai ymmärrätte että Ronn Moss ei edusta minulle täydellistä miehen mallia.)

Toiminta on erittäin väkivaltaista ja hyvin, hyvin veristä. Itseasiassa se on samankaltaista kuin mitä Tarantino tarjoili Kill Billissa, joten se menee jo sen verran yli, ettei sitä osaa ottaa enää vakavissaan. Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö Ninja Scroll olisi vakavatunnelmainen elokuva. Huumoria tässä elokuvassa ei juurikaan ole ja tunnelma kulkee ajoittain niin vahvasti kauhun puolella, että pienimpiä (ei kooltaan, vaan henkisyydeltään) tämä varmasti pelottaisi. Mutta vaikka kyseessä on lainausmerkeissä vain piirretty, niin heikkovatsaisille tätä ei uskalla suositella.

Hyvä elokuva.

Tähdet: ****
Ninja Scroll

...NOIR