Unien soturit on myös vastuussa siitä että jokaiselle näitä elokuvia seuranneelle tutusta lastenlorusta tuli väkisinkin pysyvä muisto, sillä sitä toistetaan tästä eteenpäin lähes kyllästymiseen asti.
Lähes kaikki elementit joiden vuoksi Elm Streetit muistaa ovat mukana tässä nimenomaisessa jaksossa ja tämän osan tyylikeinot jäivät pitkälti loppusarjan ohjenuoraksi.
Vaikka Unien Soturit on ehkä ollut se nimenomainen elokuva josta myöhemmät osat katsoivat mallia, niin älkäämme kuitenkaan ajatelko tämän olevan vain vitsailua ja Late Night With Conan O'Kruegeria.
Kristen Parker (Patricia Arquette) on angstinen teinityttö joka pelkää nukahtamista, koska näkee unta Freddysta (Robert Englund.) Kristenin äiti pitää tytärtään itsetuhoisena ja passittaa tytön pöpilään. Siellä Kristen tapaa muita ongelmanuoria joilla tuntuu olevan samankaltaisia univaikeuksia. Nuorisojoukkoomme kuuluvat se hiljainen poika, se äänekäs poika, se rampa poika, se kovistyttö ja muita tuttuja joiden nimet mainittakoon vain jos se katsotaan tarpeelliseksi.
Pöpilän lääkärit ja hoitohenkilökunta ovat pääosin heitä joiden mielestä parhaimmat hoitokeinot ovat eristys ja pakkolääkitys, ja missään nimessä nuoria ei tule kuunnella, sillä mitäpä he tietäisivät.
Pöpilässä työskentelee myös se mukava lääkäri, Neil Gordon (Craig Wasson) joka oikeasti tahtoo auttaa potilaitaan, mutta hän ei tunnu saavan yhteyttä heihin.
Sitten pöpilään saapuu uusi lääkäri, ensimmäisestä osasta tuttu Nancy Thompson (Heather Langenkamp) joka saa heti kontaktin univaikeuksista kärsiviin nuoriin. Nancy ehdottaa nuorten hoitoon lääkettä jolla voidaan poistaa unet, mutta hän tietää että ainoa keino jolla nuoria voidaan oikeasti auttaa on Freddyvitsauksen hävitys.
Nancy saa Neilin uskomaan puheitaan ja samalla Neil ymmärtää nuorten puhuvan totta kun he kertovat Freddysta. Ymmärtämistä tietenkin auttaa se, että sairaalan nuoria alkaa kuolemaan itsemurhien kautta liiankin ahkerasti. Itsemurhat, kuten oman pään lyöminen seinällä roikkuvan television ruudun läpi. Aivan.
Neil kohtaa aina ajoittain salaperäisen Sisar Helenan (Nan Martin) ja vaikka hän ilmaisee asiansa kryptisesti, niin Neil saa kuulla että Freddyn maallinen ruumis tulee saattaa rauhaan jotta hänestä päästään eroon. Niin ja Freddyn syntytarina on että joskus muinoin sairaalaan henkilökuntaan kuulunut tyttö oli jäänyt lukkojen taakse ja sadat pöpit olivat raiskanneet hänet ja siitä kehkeytyi Freddy. Kai tekin jo ymmärsitte, että Sisar Helena on Freddyn äiti.
Nancyn ja Neilin täytyy ensin löytää Freddyn jäännökset jotta ne voidaan saattaa sinne tarkoituksenmukaiseen lepoon. Tarvittava tieto löytynee alkoholisoituneelta Nancyn isältä, Donaldilta (John Saxon.) Neil ja Donald lähtevät hakemaan Freddyn luita (hei! Tähän osaan ilmeisesti perustuu Nintendon aNoES-peli), mutta sitä ennen noudetaan hieman pyhää vettä ja risti kirkosta. Nancy puolestaan palaa pöpilään, sillä siellä lääkärit ovat katsoneet parhaimmaksi väkisin nukuttaa Kristenin.
Nancya ei päästetä Kristenin luokse, mutta helläsydäminen vartija Max (Laurence Fishburne) päästää Nancyn tapaamaan sairaalan muita nuoria.
Nancy vaipuu hypnoosiin nuorten kanssa ja he siirtyvät unimaailmaan tapaamaan Kristenia ja kiljumaan Freddyn vuoksi.
Tällä välin Neil ja Donald ovat saapuneet autoromuttamolle jonne Freddy on haudattu.
Freddyn luut muodostavat luurangon joka tappaa Donaldin.
Unessa Freddy tappaa Nancyn, mutta Nancy ehtii sopivasti lyödä Freddyä tämän omalla veitsikädellä. Kun siihen yhdistetään Neilin siunausmeininki niin Freddyssa avautuu jokin tähtiportti ja hän siirtyy sinne Nebulaan minne aiemminkin.
Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Tai siis, okei, Nancy ja joukko teinejä kuoli, mutta olosuhteisiin nähden kyseessä on onnellinen loppu.
Vai onko?
Ei.
Unien Sotureissa on erinomaisesti toteutetut painajaisosuudet ja vaikka tämän elokuvan mukanaan tuomaa suurempaa efektimäärää voidaan pitää myös negatiivisena asiana seuraavia elokuvia ajatellen, niin tässä vaiheessa se toimii loistavasti. Uniosuudet ovat näyttäviä ja niiden toteutuksessa on selkeästi käytetty mielikuvitusta ja ymmärretty se seikka, että koska kyseessä on fantasia, niin siitä kannattaa ottaa kaikki tarvittava irti. Mutta vaikka tätä kautta tulee suuri määrä efektejä, niin niistä ei tule tunnetta että niitä olisi laitettu mukaan vain koska se on mahdollista ja jatko-osiin tulee aina lisätä määrää entisestään. Vaan kohtaukset ovat toteutettu elokuvan tunnelmaan sopivasti ja vaikka mielikuvitus on selkeästi ollut liidossa, niin se on ollut hallittua lentoa. Eikä elokuva näytä yhtään sen kalliimmalta kuin kakkososakaan, joten kyse lienee enemmän mielikuvituksesta kuin budjetista.
Tähän unitodellisuuteen liittyen, pidin kovasti siitä että uneen joutuvat nuoret eivät ole automaattisesti pelkkiä teurasporsaita, vaan näillä uhreilla on jonkin verran mahdollisuuksia hallita itseään unessa ollessaan. Tässä tapauksessa nörtti voi olla unessa jonkinlainen supernörtti ja muuta sellaista.
Näihin unikohtauksiin liittyen elokuvassa on kaksi sellaista jotka ovat jääneet erityisen onnistuneina mieleeni:
-Kun Freddy tekee eräästä nuoresta marionettinuken.
-Kun narkomaanineidon neulan jättämät reiät aukovat ”suutaan” kuin tipuset pesässä.
Robert Englund on tässä vaiheessa jo selkeästi löytänyt hahmonsa ja hän esiintyykin huomattavasti varmemmin kuin aiemmissa osissa. Tässä elokuvassa hän on saanut tietenkin huomattavasti enemmän tilaa olla valokeilassa ja dialogin määrää on kasvatetttu. Osaltaan nämä seikat vievät mystiikkaa pois Freddysta, mutta vastaavasti Englund esiintyy herkullisesti.
Particia Arquette ja pääosin muutkin elokuvan esiintyjät ovat sitä samaa liukuhihnateinisarjaa jotka eivät suuremmin herätä tunteita suuntaan tai toiseen.
Pienessä roolissa oleva John Saxon oli varsin hyvä ja Laurence Fishburne oli varsin katsottava. Vaikka Fishburnen kohdalla hieman ihmettelenkin hänen läsnäoloaan. Hän oli kuitenkin jo jonkinlainen nimi (ei ehkä mikään suuri, mutta nimi kuitenkin) tämän elokuvan aikana, joten miksi hän oli mukana niinkin tarpeettomassa roolissa. Vaikka hän oli mukana pitkin elokuvaa, niin hänen roolinsa oli kuitenkin periaatteessa vain pitkitetty cameo.
Heather Langenkamp ei juuri ollut muuttanut esiintymistapaansa sitten ensimmäisen elokuvan, mutta kyllä hän ihan siedettävä oli.
Oikeastaan elokuvassa on vain yksi hahmo ja näyttelijä joka ajaa raivon partaalle. Ja kaiken lisäksi tämä hahmo palaa takaisin neljännessä osassa.
Kyseessä on vinkuva kovanaama, Kincaid ja häntä esittävä Ken Sagoes. Kincaid on hahmona pirun ärsyttävä tekokovis ja Sagoes vetää rooliaan niin yli että sitä oikein toivoo menehtyvänsä hapenpuutteeseen. Itseasiassa Sagoes esiintyy ääntään myöten kuin Chris Tucker ja hänen hahmonsa on kuin edeltäjä Tuckerin Rush Houreissa (houreissa todellakin) olleelle vinkuapinalle.
Liekö sitten syynä Unien Soturien tasapainoiseen onnistumiseen se, että yhtenä käsikirjoittajana on ollut Frank Darabont. Oli syy elokuvan onnistumiselle mikä tahansa, niin tämä on erinomaisesti onnistunut absurdin ja kaiken muun välimaastossa tasapainotteleva kauhuelokuva, joka pystyy olemaan halutessaan hauska ja tarvittaessa pelottava. Kyseessä on näyttävä, mutta ei itsetarkoituksellisesti efekteillä leikkivä elokuva joka on kunniaksi sarjalleen.
Tähdet: ****
Painajainen Elm Streetillä 3: Unien Soturit
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti