Tätä viidettä osaa pidetään yleisesti syynä Elm Streetin muuttumisesta vitsiksi, mutta se on hieman aiheetonta, sillä niin viihdyttävä kuin neljäs osa, Unien Mestari olikin, niin kyllä se taitaa olla syy siihen että Elm Street muuttui suht' vakavasta sarjasta komediaksi. Sillä juuri se osa siirsi painotuksen vauhtiin ja huumoriin joka jäi jokseekin leimaavaksi stigmaksi koko sarjan ylle. Vaikka tosin kyllähän sitä muutoksen alkua voidaan nähdä jo kolmannessa osassa, Unien Sotureissa sillä kuten jo tuolloin totesin, niin sen kokonaistyyli jäi ohjenuoraksi loppuosiin.
No, eipä Painajaisten Lapsi mikään erityisen hyvä elokuva olekaan. Ei se varsinaisesti aivan huonokaan ole, mutta koko sarjasta se jää vähiten mieleen.
Se ei ole yhtä huono kuin kuudes osa ja ei jää siksi ajatuksiin kellumaan. Eikä se ole yhtä väärän oloinen kuin toinen osa että jäisi siksi mieleen.
Painajaisten Lapsi on hajanaisen ja sekavan oloinen, mutta samalla hirveästi jarrutteleva elokuva jossa tuntuu kuin kaikilla olisi ollut ideoita, mutta kukaan ei olisi saanut toteuttaa niitä ainakaan haluamassaan muodossa.
Ohjaaja Stephen Hopkins halusi karsia elokuvasta suurimman osan huumorista ja ylitsevuotavista erikoistehosteista ja palata, jos niin voi sanoa tämän sarjan kohdalla, yksinkertaisempaan psykologiseen kauhuun, jossa vähäeleisyydellä tehdään paljon enemmän kuin päinvastaisuudella. Eli se perinteinen ajatus jossa vähemmän on enemmän. Ongelmaksi osoittautui ja asia tulee useaan otteeseen esille kaikenlaisissa Elm Street-retrospektiiveissä, että tuottajat halusivat puolestaan jatkaa Elm Street nelosen linjoilla. Tuottajien halu oli sinänsä aiheellista, että Unien Valtias oli sarjan rahallisesti menestynein ja on sitä edelleenkin jos mukaan katsotaan vain ns. klassinen Elm Street-sarja ja unohdetaan Freddy Vs. Jason.
Joten ohjaajan minimalistinen näkemys ja tuottajien karnevaaliajattelu johtivat siihen, että elokuvassa tulee toistuvasti mieleen että aivan kuin siihen ja siihen kohtaan olisi tarkoitettu jotain muuta. Se kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta Painajaisten Lapsi on kuin efektielokuva ilman efektejä. Tämä ei nyt tietenkään tarkoita ettäkö elokuva ei olisi visuaalista silmäkarkkia ajoittain, mutta kaikki tuntuu jotenkin keskeneräiseltä ja kompromisseilta. Samanlainen tunne tulee elokuvan tarinastakin.
Sinänsä mielenkiintoista on, että edellinen Elm Street oli siis sarjan menestynein ja tuottajat halusivat toistaa sen menestyksen. Joten miksi siis Painajaisten Lapsen budjetti oli dokumentoinnin mukaan huomattavasti pienempi. Joten taisi olla niin että tuottajat itse aiheuttivat sarjansa alamäen.
Kuten niin monesti aiemminkin, Freddy (Robert Englund) on kuollut ja kadonnut sinne jonnekin minne ymmärrys ei enää riitä. Joten tietenkin Freddyn viimeksi tappanut Alice Johnson (Lisa Wilcox) näkee painajaisia Freddysta ja muun muassa siitä kuinka Freddy sai alkunsa. Unessaan Alice on Amanda Krueger joka jäi pöpilään lukkojen taakse ja tuli sadan mielipuolen raiskaamaksi. Heistä yksi on aivan tarpeettoman maskittoman cameon tekevä Englund.
Alice kertoo poikaystävälleen, edellisestäkin osasta tutulle Danille (Danny Hassel) painajaisistaan, mutta Dan vakuuttaa että Freddy on kuollut ja nämä ovat vain pelkkiä unia.
Muutoin Alicen elämässä on kaikki hyvin. Hän valmistuu koulusta ja hänellä on joukko stereotyyppisiä ystäviä, eli siellä on se Jon Cryer/Duckie-kopio, rikasneiti ja nörttineiti joiden nimet ovat uhri, uhri ja potentiaalinen uhri. Alicen isäkin, Dennis (Nicholas Mele) on jättänyt alkoholismiharrastuksen taakseen.
Taas Alice näkee unta Amandasta (Beatrice Boepple) ja Freddyn syntymästä. Nämä ovat tietenkin enteitä siitä, että Alice itse osoittautuu raskaana olevaksi ja Freddy aikoo syntyä uudestaan Alicen vauvan kautta.
Onneksi Amanda Krueger ilmaantuu Alicen uniin ja päättää auttaa Alicea Freddyn voittamisessa.
Fredddy muuttaa Danin Ghost Rideriksi ja siten päästään Danista eroon.
Alice kertoo muille että Freddy tappoi Danin, siispä kukaan ei usko häntä.
Alice alkaa myös näkemään pikkupoikaa nimeltä Jacob (Whit Hertford), mutta kaikki selittelevät ettei sellaista lasta ole olemassakaan. Tämä Jacob on tietenkin Alicen vielä todellisuudessa syntymätön poika.
Nyt on pelastettava Jacob ja tapettava Freddy. Tätä varten on löydettävä Amandan maalliset jäännökset ja kuten kolmannessa osassa Freddyn vastaavien kanssa, saatettava ne siunattuun lepoon.
Freddy pistää Alicen ystävät hengiltä samankaltaisissa kohtauksissa kuin aiemmissakin elokuvissa. Paitsi että se ns. nörttiystävä, Yvonne (Kelly Jo Minter) on vielä elossa ja hän löytää Amandan maalliset jäännökset, eli tässä tapauksessa aineettoman haamun. Amanda tulee Alicen uneen auttamaan tätä ja Jacob sylkee Freddyn päälle jonkinlaisen rustopötkön. Sitten seuraa edellisestä osasta muistuttava kohta jossa Freddyn sisään imevät sielut rupeavat repimään Freddya.
Freddy muuttuu demonivauvaksi jonka Amanda sulauttaa mahaansa, kun taas Jacob palaa Alicen sisään. Öö, okei.
Amanda sulkeutuu oven taakse ja Alice voi herätä ihanaan todellisuuteen.
Jacob on jo syntynyt ja kaikki on taas kerran kunnossa.
Vai onko?
Kyllä te tiedätte jo miten näissä aina käy.
Painajaisten Lapsi vaikuttaa siltä kuin sen olisivat kokoon saattaneet tuottajat jotka ovat miettineet mitkä asiat toimivat kulloisessakin elokuvassa aiemmin ja päättäneet kyhätä niistä kokonaisen elokuvan, sopivat ne seikat yhteen tai eivät.
Siispä Freddy on jätetty hieman sivuun muistuttaen kahdesta ensimmäisestä elokuvasta, mutta silloin kun Freddy on esillä niin hän veistelee vitsejä minkä kerkiää ja näin muistuttaa kolmannesta ja neljännestä osasta.
Mukaan on kerätty kahdesta aiemmasta osasta tuttu kliseinen teinikaarti, joista kunkin meistä olisi löydettävä oma suosikki New Kids On The Block-henkeen.
Juoneen on uutena asiana otettu tietenkin tämä Jacob-osuus, mutta sitten valtaosa elokuvasta kuitenkin jaksaa toistella aiemmin käytettyjä ideoita ja esimerksi tätä Freddy/Amanda-kertomusta käsitellään aivan liikaa, etenkin kun se kerrottiin jo tarpeeksi kattavasti kolmannessa osassa. Vaikka hetkinen! Siinä annettiin ymmärtää Sisar Helenan olevan Freddyn äiti, mutta myöhemmin on vakituiseksi ideaksi jäänyt että Freddyn äidin nimi on Amanda. No, väliäkö tuolla. Sama kertomus on silti kyseessä. Ehkä minulta jäi vain jotain huomaamatta kolmannessa osassa.
Näiden lisäksi tuottajat ovat selkeästi halunneet paljon ja hyvin näyttäviä unifantasioita, mutta kaikesta päätellen aikaa ja rahaa niiden toteuttamiseen ei ole suotu. Siispä painajaisosuudet jäävät pääosin hyvin keskeneräisen oloisiksi ja jo koetun tuntuisiksi.
Sitten kun siihen lisätään Stephen Hopkinsin halu kertoa tarina aiempaa rauhallisemmalla vauhdilla, niin liian usein mieleen hiipii ajatus että tässä ei tapahdu mitään ja sekin hitaasti.
Ja jostain syystä itse Freddystä on tehty hienohipiäisempi ja näyttää siltä kuin hän olisi jopa pessyt vaatteensa.
Näyttelijät ovat samaa vanhaa kauraa, joten ei heistä sen enempää.
Paitsi että on kuitenkin mainittava, että vaikka Jacobia esittävä Whit Hertford on tylsä kuin kuiva taulusieni, niin hän on sopivan creepyn näköinen.
Painajaisten Lapsi on jämäpaloista koottu liian laskelmoidun oloinen elokuva, joka on tavallaan ihan siedettävä, mutta hyvin helposti unohduksiin jäävä.
Vaikka nyt olenkin todennut elokuvan efektien olleen hieman mitäänsanomattomia, niin mukana on kuitenkin yksi lavaste joka on erittäin hienon näköinen ja idealtaan varsin hyvin Elm Street-tarinaan sopiva. Elokuvan loppupuolella on nimittäin Escherin portaista muistuttava lavaste joka toimii unimaailman näyttämönä ja vaikka idea ei olekaan elokuvan tekijöiden alkuperää, niin se on mainio.
Tähdet: **
Painajainen Elm Streetillä 5: Painajaisten Lapsi
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti