sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Norsunluurannikon pummit (Il vangelo secondo Simone e Matteo, 1976)

Eli näemmä toiselta suomennokseltaan Trinity-kavereiden uudet hommat, joka kuulostaa pikemminkin elokuvan nimen oheen kanteen laitetulta mainostekstiltä. Takannessa kyseinen titteli kyllä esiintyy osana juonikuvausta ja kyseessä on yhteen hengenvetoon toteutettu välimerkitön tiivistelmä: "Trinity kavereiden uudet hommat nyt veljekset ovat pummeina Afrikassa tietenkin he jälleen varastelevat ja tappelevat". Tietenkin!

Kaverukset Butch (Michael Coby [oik. Antonio Cantafora]) ja Toby (Paul Smith) pyrkivät äkkirikkauksiin Afrikassa, mutta uppoavat koko ajan syvemmälle velkakuoppaan ja väärinkäsityksen vuoksi heistä tulee pian virkavallan jahtaamia ryöstäjiä. Piiloutuminen herran huoneeseen johtaa seuraavaan väärinkäsitykseen ja kaverukset ovatkin jo olevinaan Rooman lähettämiä pappeja, joten otetaan ilo irto kirkkoveron antimista.
Butch ja Toby lähetetään käännytystyöhön Amsterdamiin jolloin eräs mafioso näkee tilaisuuden salakuljettaa heidän mukanaan timantteja. Kukapa epäilisi kahta pappia toimittamassa madonnapatsasta? Ei siis tule yllätyksenä, että kun duo huomaa olevansa hyväksikäytettyinä piilottavat he timantit ja leipovat pahiksia otsanahkoihin.

On mielenkiintoista kuinka Terence Hill sai ensimmäisiä kunnon maistiaisia suuremmasta menestyksestä/kuuluisuudesta koska sattui tarpeeksi muistuttamaan ulkonäöltään Franco Neroa, mutta kun varsinainen tunnettavuussuoni aukesi yhteistöillä Bud Spencerin kanssa johti se siihen kuinka "lainaroolissa" uranousua kokenut Hill sai oman menestyksensä myötä itselleen imitoijansa. Tiettävästi ei ole olemassa termiä hillploitaatio samaan henkeen kuin esimerkiksi miten Bruce Lee sai peräänsä kopiot bruceploitaation muodossa, mutta tämä Norsunluurannikon pummit on taatusti mennyt useammankin ihmisen kukkarolle hyväksikäyttävällä harhautuksella "uusi Terence Hill-elokuva!" Tai siis tässä tapauksessa pikemminkin "uusi Terence Hill/Bud Spencer-elokuva!" Etenkin Spencer-replikantti Smith on kansikuvassa hämmentävänkin samannäköinen, mutta muutoinkin kansi huutaa tuttua duoa. Suomennos on linjassa Hill/Spencer-elokuvien kanssa, heidän nimensä ovat isommalla kuin oikeiden näyttelijöiden ja sitten tietenkin on tuo henkilöiden oma ulkonäöllinen yhteneväisyys, joka tosin ei itse elokuvan aikana ole yhtä silmiinpistävä (kannattaa muuten googlailla muitakin kloonikaksikon elokuvien julisteita). Hillploitaatio!
Sivumainintana vielä se, että Michael Cobya ja Paul Smithia koetettiin myydä myös nimillä Terrance Hall ja Bob Spencer. Aivan mahtavaa!

Norsunluurannikon pummit on ihan selkeä Hill/Spencer-elokuva, että jos siinä olisi ns. aito kaksikko niin sitä ei ihmettelisi laisinkaan koska juuri tällaisia elokuvia he tekivät. Coby on duon vähän älykkäämpi sekä poikamaisesti hurmaavampi osapuoli, kun taas Smith hitaammin liikkuva, mutta kovempaa iskevä murahtelija. Pahikset ovat luonnollisestikin toinen toistaan tyhmempi jolloin sankarikaksikko pyörittää heitä kuin notkeavartaloinen aerobiccaaja hulavannetta ja bitchslapit tuntuvat omissa poskissa saakka. Huumori luodaan siis suurelta osin Jackie Chaniakin innoittaneesta vanhan koulukunnan slapstickista, minkä vuoksi elokuvan väkivalta ei ole tarkoitettu synnyttämään todellista kivuntunnetta vaan pikemmin Spedemäistä tai Pekkomaista läpsäisyä otsaan, että nimittäin ja tsaa!
Sinänsä vaikka elokuva ruokkiikin samaa nälkää kuin Hill/Spencer-tuotokset ja niidenkin vatsaa täyttävästä laadukkuudesta voidaan olla poliisiopistomaista mieltä, on Norsunluurannikon pummit parhaimmissakin hetkissä hädintuskin originaalikaksikon keskitasoa. Ideoiden kuluneisuus ja tunne siitä että katsellaan liian tarkasti jalkoihin jotta askellettaisiin tutuissa jalanjäljissä johtaa siihen, että ei uskalleta lähteä kunnolla vauhtiin ja hitaus onkin jotain jota ei esikuvaelokuvissa liiemmälti ollut, mutta tässä sitäkin enemmän. Smith menee vielä aika hyvin Spencerinä johtuen roolin edellyttämästä ilmeettömästä hitaasti mutta varmasti-liikkeestä, mutta Coby ei ole likimainkaan yhtä kirkassilmäinen mitä Hillinä olo edellyttäisi. Edes Juniperin Oliver Onionsia matkiva musiikki ei ole tarpeeksi leikkisän energistä jotta tuottaisi muuta kuin unilääkettä. Näin ollen Norsunluurannikon pummit on parhaimmillaan kansipaperina koska kuriositeettiarvo on kelvollisen korkea, mutta täyspitkänä elokuvana se on enemmänkin hyllykoriste kuin onnistunutta ajantappoa.

Hmm... kuvasuhde taitaa olla väärä:

Tähdet: **