torstai 30. maaliskuuta 2017

Into the Grizzly Maze (2015)

Tuhlaajapoika Rowan (James Marsden) palaa vuosien poissaolon jälkeen takaisin kotiseuduilleen vuoristometsiin ja tapaa luonnollisesti menneisyytensä elävät haamut kuten sheriffinä toimivan veljensä Beckettin (Thomas Jane). Kuulostaa aika tutulta perhedraamailulta vai mitä? Ja onhan tässä se tuttu juttu, että ns. hulttio ja suoraselkä kohtaavat toisensa puidakseen vanhoja traumoja sekä sopiakseen välinsä, mutta toisin kuin muissa vastaavissa tarinoissa yleensä on tässä sentään mukana tosi pottuuntunut nallekarhu joka haluaa raadella ja syödä kaikki näkemänsä ihmiset.

Into the Grizzly Maze on siis pääasiassa jälleen yksi Tappajahai-sarjan elokuva (joskin tietenkin kun eläin on Paddington tulee mieleen enimmäkseen Grizzly). Mennään siis metsään ja mukana ovat tyyppi joka varoittelee kyseessä olevan normaalia älykkäämpi petoeläin, henkilö joka vähättelee asiaa ja näin pois päin kunnes osa on syöty ja lopussa eläin saadaan hengiltä.
Ihan kelvollinen karhustelu onkin kyseessä vaikka tuntuukin siltä, että sen on katsonut 1000 ja yksi kertaa aikaisemminkin. Pysytellään perustempuissa, mutta tehdään ne onneksi vetämättä mitään läskiksi vaan pysytellään asialinjalla kuin karhukauhun Pressiklubi.
Olen tosin aika varma, että tämän kohtalona on päätyä merkitykseltään samanlaiseksi kuin jo mainittu Grizzly taikka Alec Baldwinin ja Anthony Hopkinsin Reunalla, jolloin se ei varsinaisesti pysyttele mielessä, mutta tulee joskus kanavapujotellessa bongattua televisiosta ja toteaa ai niin, se oli tää ja katsoo sitten loput mitä nähtävänä vielä on. Ei tämä siis lähellekään niin mieleenpainuva ole jotta olisi heti katselun jälkeen vaatimassa uusintaa, mutta jos se nyt sattuu olemaan päälle niin mikä ettei. Parempi näin kuin nähdä televisiossa sorruttavan sellaiseen idiotismiin kuin esittää ohjelmien puutteessa yhtä ja sama sontaa useammalla kanavalla samaan aikaan ja todistaa, että Suomen kokoiselle markkina-alueelle ei ole hyvästä luoda lisää kanavia joilla ei ole mitä esittää.

Tähdet: ***

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Vanishing on 7th Street (2010)

Yö laskeutuu ja puff! yht'äkkiä valtaosa ihmisitä on tyystin kadonnut. Vain vaatteet ovat jääneet jälkeen. Hei ei huolta, kyse ei ole Langoliersista, sillä kukaan ei halua kokea tätä uudestaan:
Huh huh, mikä visuaalisten tehosteiden irvikuva. Ja yhtä huono on myös koko minisarjakin.
No mutta kuitenkin, ihmiset siis katoavat pimeydessä ja vain kourallinen tuntuu jostain syystä jääneen jäljelle. Miksi ihmiset katoavat, minne he katoavat ja miksi eivät kaikki ole kadonneet? Luke (Hayden Christensen) on yksi heistä harvoista joka on vielä jäljellä ja näiden muutaman päivän jälkeen hän on huomannut, että auringonvaloa on aina vain vähemmän näkyvissä ja nimenomaan pimeydessä ihmiset katoavat, jolloin valossa pysyminen on elinehto. Valo hupenee kuin vesi siivilästä.
Yllättäen elokuvan tapahtumat eivät kuitenkaan sijoitu Suomeen.

Vuoden 2001 Session 9 oli elokuva joka sai minut pistämään ohjaaja Brad Andersonin nimen mieleeni (vaikka olinkin näköjään jo nähnyt yhden hänen elokuvansa aikaisemmin: Kohtalon sanelemaa, 1998) ja vuoden 2004 The Machinist sitten nostikin odotukset Andersonin tulevia elokuvia kohtaan sen verran korkeiksi, että aika varmaa olisi jotta jossain vaiheessa tulisi eteen pettymys. Transsiberian vuodelta 2008 ei aiheuttanut samanlaista kouraisua kuin The Machinist, mutta samoin kuten vaikkapa Jackie Brown Quentin Tarantinon kohdalla oli helpotus siten ettei ainakaan hirveän huolissaan tarvitsisi olla siitä jotta edessä olisi ainakaan silkkaa moskaa, sillä Transsiberian oli mainio elokuva. Kuitenkin tässä vaiheessa Anderson putosi huomioni suhteen kartalta, mistä lienee syyttäminen pitkälti hänen ahkeraa keskittymistään televisiotuotantojen pariin ja siten ohjelmiin joita en itse seurannut joko ollenkaan taikka vain kanavahyppelyn kautta satunnaisia hetkiä. Tämä Vanishing onkin vasta se seuraava ja siten neljäs näkemäni Andersonin elokuva (en laske mukaan näkemiäni tv-sarjajaksoja, koska niiden kohdalla en taatusti ollut edes huomannut hänen olleen ohjaksissa), ja huvittavasti tämäkin elokuva oli lykkääntynyt katselussa pitkään kahdesta syystä: 1. oletin sen olevan jotain Paranormal Activityn kaltaista ns. found footagea ja 2. luulin sen olevan Emile Hirschin The Darkest Hour, mutta en oikein tiedä miksi jälkimmäinen olisi syy vältellä Vanishingia mutta niin vain se oli. Edellinen sentään on perusteltu syy karttaa mitä vain.

Vanishing on 7th Streetista tulee todella vahvasti mieleen X-Filesin jakso Soft Light jossa Adrian Monkin varjo oli eräänlainen musta aukko tai jotain ja jos sen yöllisyyteen koski katosi maan päältä kokonaan, jolloin luonnollisestikin valo oli keino vastustaa tuota pimeyden loppumatonta nälkää. Vanishingin tapauksessa se varjo vain nyt sattuu olemaan kaupunkeja peittävän kokoinen. Tuo mainitsemani X-Filesin jakso on mahdollisesti suosikkini koko sarjasta ja jos ei, niin se lukeutuu ainakin niiden parhaimpien joukkoon. Se ei samankaltaisen idean vuoksi ainakaan haittaa Vanishingin kohdalla koska tämä on aika erinomainen kauhistelu, joka lukeutuu niin monasti käytetyn pieni joukko taistelee olemassaolostaan ylivoimaista vihollista vastaan-teosten (vrt. suurinpiirtein joka ainoa zombieleffa) onnistuneimpiin. Hahmot ovatkin aika pitkälti tuollaisista elokuvista tuttuja, jolloin meillä on se jonkinlainen mulkero, salaliittoteoreetikko, hysteerikko ja lapsi joka on lapsi koska on lapsi, eivätkä ne tilanteetkaan ole sinänsä mitään ennenkuulumattomia vaan edelleen on tyhjät kadut ja talot joista pienryhmä koettaa löytää epätoivoisesti suojaa, mutta jokainen turvapaikka on ainoastaan hetki vetää henkeä koska kohta taas ovet kaatuvat ja uhka tulee chillailemaan kuin juopunut naapuri nenänpään mitalle kertomaan kuinka hyvä tyyppi olet. Vanishing ei kuitenkaan tunnu kuluneelta taikka kliseiseltä koska onnistuu tekemään temppunsa vakaumuksella ja luomaan niin sopivan pimeyden voimaan luottavan tunnelman, että sisältöön uppoaa pikemminkin kuin jää sen ulkopuolelle nipottamaan virheistä. Joista tosin on mainittava, että vaikka pimeyden hyökkäys onkin pääosin onnistunutta kuin hukkuminen keskellä merta ilman mitään oljenkortta josta ottaa kiinni, on usein käytetty varjoefekti jossa seinää pitkin lipuvat musta sormet aika hassu ja saa luulemaan mörön olevan joku yksilöitävä Freddy Krueger kuin joka puolella oleva selittämättömyys, ja kuitenkin se tuntemattomuus onkin tässä tapauksessa pelottavampi asia kuin "welcome to prime time, bitch!"
Olen ihan siinä ja siinä antaisinko Vanishingille neljä tähteä, mutta pakko myöntää niiden pikkujuttujen kuten sen sormivarjoefektin, Soft Light-muistelun ja tuttujen hahmojen tutuisssa tilanteissa vaikuttavan sen verran ettei tunnu oikealta antaa aivan niin korkeaa arvosanaa, mutta kerron kuitenkin kyseessä olevan noin yleisellä tasolla niitä paremman puoleisia kauhuelokuvia jotka kenkivät kankuille valtaosaa vuosittain näköpiiriin heitetyistä tapauksista jotka eivät edes yritä olla mitään muuta juuri äsken nähdyn kopioita. Unohtakaa ne Insidiousit ja vastaavat taustaäänielokuvat, kokemus saa olla muutakin kuin vain ajantappoa.

Vanishingin lopetus on sopivalla tavalla nykytrendin mukaisesti masentava, mutta onnistuu olevaan hivenen mieltä ylentävän positiivinenkin. Vähän niin kuin kuoleminen snus snusilla.

Kommenttipuolella kerron yhden jälkikäteen kiusaamaan alkaneen seikan, mutta koska se liittyy elokuvan loppuun niin sen voisi kuvitella olevan spoilaus.

Tähdet: ***