sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Spooks Run Wild (1941)

New Yorkilaiset huligaanipojat joutuvat poliisin huomaan, mutta koska nyt uskotaan ettei vankeusrangaistus ole yhtä hyvä opetus kuin ongelmatapausten piilottaminen yhteisön silmistä, päätetään siten lähettää pojat hevonkuuseen chillailemaan kartanolle jonka uskotaan kummittelevan. Kyseessä on siis niin sanottu kesäleiri. Jep, kesäleiri, aivan kuten Overlook Hotel. No, oikeasti pojat asettuvat kartanon lähettyville eivätkä suoraan itse tapahtumapaikalle, mutta samapa tuo sillä kohtapuoliin he kuitenkin uteliaisuuttaan tunkeutuvat kartanon sisuksiin jonne on juuri hetkeä aikaisemmin saapunut mystinen viittamies Nardo (Bela... tai kuten kansi [mutta eivät alkutekstit] niin edessä kuin takanakin kertovat, Bella Lugosi) kera kääpiöpalvelijansa Luigin (Angelo Rossitto) ja he saattavat olla haamuja. Eivät ole.
Yksi pojista vaipuu tajuttomuuteen ja Nardo kartanon isäntänä lupaa pojille auttavansa häntä, mutta huligaanit ovat hieman skeptisiä väitteen suhteen kun Nardo käyttäytyy heidän mielestään kuin jokin hullu tohtori etsimässä uhreja joilta leikata raajoja irti voidakseen rakentaa uutta ihmistä tai jotain. Pojat myös uskovat Nardon olevan vampyyri koska tottakai, onhan kyseessä Bela Lugosi ja siten hän on tietenkin halukas tekemään pojista zombeja. Kuitenkin vaikka niin sekä paikka kuin Nardo itsessään ovat herkkäuskoisten silmissä ns. pelottavan erikoisia sillä onhan kyseessä vanha, pölyinen talo ja Nardolla on eurooppalainen aksentti, ei hän tässä vaiheessa ole tehnyt mitään pahaa, päinvastoin hän on ainoastaan tarjonnut pojille yösijan ja auttanut loukkaantunutta poikaa, joten hakataan hänet. Pojat juoksevat ympäri ämpäri kartanoa ja Nardo ilmaantuu aina sinne sekä tänne, ja samaan aikaan paikkaa lähestyvät hullua murhaajaa jahtaava tohtori Van Grosch (Dennis Moore) ja hänen aloittamistaan huhuista pelästyneet talikkoja sekä soihtuja kantavat kyläläiset.
Spoiler: Nardo on vain eurooppalainen, ei sen enempää eikä sen vaarallisempaa.

Seitsemäs elokuva jossa esiintyvät aikansa katupoikakomediaryhmä East Side Kids jotka olivat aikaisemmin Little Tough Guys ja sitä ennen Dead End Kids, mutta myöhemmin The Bowery Boys ja kuka hitto välittää kun ilmeisesti porukkaa ehti vaihtumaan matkan varrella niin ahkerasti ettei hullukaan pysynyt ryhmän jäsenistä perillä. Yhteistä kaikille kuitenkin tuntui olevan idea jonkinlaisesta Me kolme ja jengistä, kasasta Ponyboyta jotka sitten päätyivät milloin mihinkin kommelluksiin, mutta eivät ilmeisesti aivan yhtä koomisen varmasti kuten Abbott sekä Costello vaikka samoin huumoripuolella ilmeisesti astelivatkin. Uskoakseni itselleni tämä oli ensikosketus kyseiseen poppooseen ja tämän perusteella voin rehellisesti todeta, että mitä koomikonlahjoihin tulee ovat he yhtä hauskoja kuin Vintiöt eli eivät laisinkaan. Huumorinsa kun on samantapaista kuin Ranen vinkuva kovispuhe joten tekstin sisällöllä ei niin väliä koska kaikki on muka hauskaa kun se se sanotaan hassusti ja nyt siis ns. nykkiläisellä slangilla (ts. sellaista mistä jotkut Simpsonit ja vastaavat tekevät toistuvaa parodiaa), että jos se naurattaa niin vain ensikosketuksen verran ja on sittemmin kuin jokin nunnuka nunnuka lai lai laa laa jolloin korkeintaan miettii kuinka vahvaa yskänlääkettä pitää nauttia nauraakseen sille. Toisin sanoen hyvin pahasti vanhentunutta ja alunalkaeenkin tarpeettoman yksinkertaista huumoria. Toisaalta se aksenttikomiikka voisi toki olla hauskaakin jos mukaan olisi kirjoitettu vitsejäkin, eikä ainoastaan luotettaisi siihen puhetavan riemastuttavuuteen.
Muutoin komiikka noudattelee niitä vastaavia vanhojen kummituselokuvien säädöksiä joissa joku peruttaa kävellessään, törmää johonkin, hamuillen sitten käsillään taakseen tunteekseen jonkun seisovan siinä ja sitten änkytetään jotain ja juostaan karkuun. Hahaha! kylkeni repeävät ja niin ne tekisivätkin jos sama tahtuisi jollekin Väiski Vemmelsäärelle eikä jollekin 40 ikävuotta lähentyvälle teinipojalle. Joukon ehdottomasti yritteliäin on hermostunutta Scrunoa (hän on tuossa juonikuvauksen perässä olevassa leffakuvassa Lugosin seurassa) esittävä Sunshine Morrison joka on vertailussa hieman kuin Poliisiopisto-jengissä ollut Michael Winslow, jolloin äänet, eleet ja ilmeet ovat muita eläväisempiä. Muut ovat silkkaa uppotukkia alusta loppuun.
Lugosi nyt on ainoastaan Lugosi ja sitä Dracula-moodissaan sillä ilmeisesti juuri siksi ja sitä esittämään hänet oli palkattukin, joten huumori sekä kauhukomedian ensimmäinen osa syntyy hänen ollessaan niin vakavissaan kuin parodisestikin imagonsa mukainen. Hetkittäin se aiheuttaakin hauskuutta ja ajalleen sopivaa kauhistuttavuutta, mutta ei toimi minkäänlaisena pelastusrenkaana tervasuossa joka vetää syvyyksiinsä.

Mitä huumoriin ja pelottavuuteen tulee on Spooks Run Wild kauhukomediana minimalismin huipentuma samaan tapaan kuin John Cagen 4′33″.

Tähdet: *

lauantai 8. joulukuuta 2018

The Devil Bat (1940)

Pidetty tohtori Paul Carruthers (Bela Lugosi) työskentelee suurelle kosmetiikkayritykselle ja kehittelee heille uudenlaista, markkinat mullistavaa partavettä. Carruthers harrastaa myös mielipuolisia kokeita ja verenhimoisten jättilepakoiden kasvattamista jotka tulevatkin tarpeeseen sillä hän ei ole muistanut kertoa pomoilleen, että partavetensä paitsi tuoksuu hyvältä toimii myös houkuttimena edellä mainituille lepakoille, joten näin merkitty kaula tulee repiä riekaleiksi. Motiivina Carruthersilla on se, että vaikka kauneusyrittäjäpäällikkönsä ovatkin valmiita antamaan rahallisen bonuksen hyvästä työstä, ovat ne tohtorin mielestä aivan liian vähäisiä hiluja siitä kaikesta mammonasta jota firma on hänen kehittämiensä litkujen ansiosta taskuihinsa sullonut. Siispä Carruthers houkuttelee pomojaan testaamaan partavettä ja lähettää sitten lepakkonsa silpomaan heidät hengiltä. Kuten lähes aina näissä vanhoissa kauhu-/jännityselokuvissa se on reportteri ei poliisi joka päivän pelastaa.

Vast'ikään perustetun aikansa halpatuotantoyhtiö PCR:n ensimmäinen kaupallinen hitti joka sai vielä 40-luvun puolella maineella ratsastavan, mutta lunnollisestikin itse The Devil Batiin liittymättömän jatko-osan sekä jonkinasteisen uudelleenversioinnin ja silti niin vain kävi, että public domainiin se tämäkin teos putosi. Tavallaan sääli, sillä The Devil Bat on sen verran onnistunut tapaus ettei se ansaitse sitä mainetta joka public domain-elokuvilla yleisesti ottaen on, mutta pääasia kuitenkin on että se on edelleen saatavilla ja onpa jossain vaiheessa näemmä saanut ihan bluray-julkaisunkin osakseen. Voimme siis nähdä tämän ajautuneen unohduksiin, mutta olevan helmi kakassa.
Mukana on joitakin aikansa kökköyksiä joista osan voi pistää silloinen näyttelemistavan tai teknisten rajoitusten piikkiin, joten esimerkiksi jälkimmäisen kohdalla löysä kumilepakko narun päässä saa jotain anteeksi koska vaikka kyseessä olikin halpatuotantoa niin eivätpä ne paremmalta näyttäneet niin sanotuissa isoissakaan elokuvissa, joten parhaimpansa tekivät. Lisäksi poislukien esimerkiksi turhankin alleviivaava musiikki on The Devil Batin jännitys hyvinkin kohdillaan, ollen ajoittain varsin ahdistavaakin joka on vain hyvästä sille.

Bela Lugosi esittää hyvin paikalleen jumiutuneeseen asemaansa katkeroitunutta henkilöä joka kantaa julkisesti kuuliaisen alaisen imagoa ja tässä pidetään enimmäkseen varsin onnistuneesti poissa se perinteinen hullulla tohtorilla on hullut puheet ja hullu kiilto hulluissa silmissään-tyylikeino, jonka sijaan tohtori Carruthers on pikemminkin hiljainen ressukka joka muuten olisi voinut aikoinaan ottaa osansa firman nykyisistä rahoista jos olisi suostunut osaomistukseen yksittäisen rahapalkkion sijaan, että sitä olisi kieltämättä ollut kiva seurata enemmänkin kuin vain ohimaininnan verran. Toki siellä ovat ne Jaakobin tikapuut ja muut hullun tohtorin laboratoriojekut, mutta kliseistä huolimatta tämä Lugosi on hieman enemmän traaginen hahmo kuin villiintynyt käkikello. Ilmeet ja puheenpainotukset ovat tietenkin tuttua Lugosia, joskin nyt ne pysyvät aisoissa ja ainoa hieman häiritsevä seikka on se että jostain syystä hän koettaa puhua paksummalla jenkkiaksentilla jonka seurauksena hänen oma luontainen vahva eurooppalainen ääntämistapansa korostuu entisestään, tehden hänestä yhtä syntyperäisen amerikkalaisen kuin Sean Connery on espanjalainen.
Lugosi ei kenties tee yhtään sen parempaa roolisuoritusta kuin kukaan muukaan elokuvassa oleva, mutta yleisesti hänen elokuviaan ajatellen hän onnistui yllättämään muistuttamalla siitä, että oli tosiaankin parhaimmillaan uhkaavan vaikuttava persoona eikä ainoastaan jokin houraileva morfiininarkkari. Näin ollen minun silmissäni hän on The Devil Batin parhain esiintyjä vaikka ei ehkä sitä oikeasti olekaan, mutta edellä osoitetun mielikuvan rikkomisen vuoksi jätti muut varjoonsa. Tekee hyvää välillä muistuttaa itselleen, että hän joka myöhemmin on päätynyt jonkinasteiseksi vitsiksi ei aina ole ollut lähelläkään sitä. Joskin se vertailu ei kenties saisi tulla esille yksittäisen elokuvan kohdalla, mutta hitot siitä sillä siitäkin huolimatta The Devil Bat on tehokas jännityselokuva joka onnistuu välttelemään suurimmat hullu tohtori-kompastuskivet kuten myös pysyttelemään murhaavista jättilepakoistaan huolimatta ihmiskeskeisenä.

Tähdet: ***