perjantai 16. marraskuuta 2018

The Ape Man (1943)

Katsomani The Ape Man-dvd sisältää myös kaksi muuta Bela Lugosin elokuvaa: The Corpse Vanishes ja Bride of the Monster, joista olen jo kirjoittanutkin kuten noista linkeistä saattaa huomatakin. Tämä onkin jo kolmas hyllystäni löytyvä levy joka sisältää Bride of the Monsterin, mutta hei, hyvää ei voi saada koskaan liikaa. Eihän?

Tunnettu tiedemies, tohtori Brewster (Bela Lugosi) on mystisesti kadonnut ja ainakin osa maailmasta on hyvin huolissaan mistä kertoo muun muassa se, että toimittajalauma utelee asiasta kadonneen ystäväkollegalta, tohtori Randallilta (Henry Hall). Julkisesti Randall ei katoamista edeltävistä tapahtumista kerro, mutta hän pitää huolen jotta katsoja ainakin tietää joitakin kuukausia tehdystä kokeesta jonka litkuisia tuloksia Brewster oli kokeilut ja muuttanut itsensä ihmisgorillahirviöksi jonka Randall oli sitten lukinnut oikean gorillan kera salaisen laboratoriokellarinsa tyrmään. Aikamoinen hirviö Brewster onkin, paksut pulisongit ja järki on tallella, minkä vuoksi se tyrmäkin toimii vain herran makuuhuoneena josta hän ihan omalla luvalla voi tulla ulos tekemään mitä lystää. Damn son!, eihän tässä tarvita kuin parturia ja sitten on Wolverine-lookki hoidettu.
No mutta kuitenkin, julkisesti Brewster on kuitenkin kadonnut ja sen toimittajat haluavat selvittää koko kansan tietoisuuteen. Tässä mukaan tulevat lehtisopulit Billie (Louise Currie) sekä Jeff (Wallace Ford) jotka ovat toisen uutisen perässä, mutta joka johtaa heidät gorillahirviön jäljille. Niin ja tietenkään pelkkä parturointi ei Brewsteria takaisin silkaksi ihmiseksi muuttaisi vaan kuten aina hullu tohtori-kertomuksissa on nytkin saatava jotain selkäydinnestettä ja sen vuoksi olisi sorruttava murhaan! Lopulta Brewsterin gorillahuonetoverin on päätettävä onko lähes lajityyppitoverinsa rinnalla vaiko ihmisihmisten.

Aika tuttua shittiä tiedemiehestä jonka koe muuttaa häntä itseään ja halusta muuttua takaisin, mutta kun se ei ota onnistuakseen alkaa murhailu kun sekä epätoivo että oma sisäinen mielipuolisuus pääsevät käytöksessä domonoivaan asemaan. Ei kuitenkaan hullumpi tekele jossa ainakin suht' hyvin pituuteensa (rippeet päälle tunti) nähden jaksetaan rauhallisesti kasvattaa muutoksen kokeneen tohtorin luisumista mielensä pimeämmälle puolelle. Hieman liian selittelevää digalogia ja reportteriduon puolelta tulee mukaan turhan paljon komediallisuutta ja joka saa tunnelman keventämisen sijaan pikemminkin luulemaan etteivät näyttelijät ottaneet elokuvaansa tarvittavalla vakavuudella, minkä puolen kyllä Lugosi varsin hyvin toteuttaa sortumatta sellaiseen juoppohoureteatraalisuuteen josta sittemmin tuli tunnetuksi. Joskin jonkinasteista egoismia joko hänen omalta taikka kenties pikemminkin tuottajien puolelta lienee syyttäminen siitä, että Lugosin hirviömaskeeraus on on selvästikin suunniteltu siten että nähdään esteettä ne kasvot (ts. nimi) josta ollaan maksettukin ja vaikka se ei sinänsä huono olekaan on sen tuuhea poskiparta-lookki aika kaukana mistään gorillakuvitelmasta. No, ainakin Lugosi roikuttaa käsiään tehostaakseen kuvitelmaa ihmisgorilluudesta. Se näyttää ääliömäiseltä. Mutta kuitenkin, ei siis tarpeeksi hirviömäinen ollakseen hirviö.
The Ape Man on aika yllätyksetön elokuva ja se olisi kaivannut hivenen synkeämpää otetta kaikkien esiintyjien osalta, mutta kokonaisuutena se on aika perushyvä kauhistelu ja vaikka aika onkin syönyt osan sen tehoista niin harva myöhempikään vastaavalla teemalla leikittelevä teos on suhteessa yhtään sen tehokkaampi. Kyllä tämä Lugosin parempien elokuvien joukkoon kallistuu.

Olen aika varma että Tim Burton muokkasi ensimmäisen Batmaninsa Vicki Valen ja Alexander Knoxin tämän nimenomaisen elokuvan mukaan, sillä myös tässä vastaava sanomalehtikaksikko koostuu arvostetusta blondista valokuvaajakaunottaresta ja kirjoittajapuolisko on kevythölmöläinen laukomassa jonkinlaisia koomisia kevennyksiä. Sinänsä valitut persoonallisuudet ovat aika tuttuja muillekin eri (ja samankin) sukupuolista valituille duoille, mutta tässä tapauksessa varsinkin Wallace Fordin ja Robert Wuhlin esiintyminen on enemmän kuin samanlaista keskenään jotta se tuntuisi enää pelkältä sattumalta. Louise Currie sentään eroaa Kim Basingerista siten ettei ole aivan yhtä kireän oloinen vaikka edustaakin sitä vakavampaa osapuolta, mutta tekee sen olematta pelkkä Grumpy Cat.
Ja kun puhutaan The Ape Manin yhtäläisyyksistä toisiin elokuviin olen myös vakuuttunut, että George Romero lainasi Night of the Living Deadin päähenkilön kokeman väärinkäsityksen ja ennakkoluulojen uhri-lopetuksen tästä teoksesta jossa apuaan antava ja hyvää tarkoittava gorilla kokee kuoleman vain koska työntää naamansa esille.

Tähdet: ***

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Made in America (1993)

Zora (Nia Long) saa vahingossa tietoonsa ettei edesmennyt isänsä ollutkaan isänsä vaan joku spermapankin nimetön luovuttaja ja kuten arvata saattaa niin nyt on otettava selvää kuka siemenet antoi käyttöön, koska hitot siitä anonyymiteetista joka oli luvattu sekä oikeutettu. Karmea shokki on kun ilmenee ettei isä olekaan jokin afrikkalainen kuningas, tms. vaan valkoinen moukkamainen autokauppias Hal (Ted Danson) ja toki etenkin Zoran äiti Sarah (Whoopi Goldberg) on tästä seikasta vihainen Halille, koska en minä tiedä sillä eihän Hal ollut tehnyt kenellekään mitään väärää. Sitten kinastellaan kovaäänisesti, vertaillaan ihonväriä pinnallisesti ja aika nopeasti osoitetaan kaikkien olevan samanlaisia jolloin nyt voidaan olla rakastava perhe.

Muistan tämän olleen ilmestyessään aikamoinen hitti ja sitähän se kaupallisesti ottaen olikin ollut tuodessaan 20 miljoonan dollarin kulujen katteeksi päälle 100 miljoonan edestä kahisevaa. Sitä tosin en muistanut ettäkö elokuva olisi ollut arvosteluissa haukuttu (saati erityisen kehuttukaan) mitä se ilmeisesti oli, mutta ainakin nyt katsoen ymmärrän miksi sillä tämä on kiltisti sanottuna aika pöhkö elokuva. Runsaasti helppoja stereotypiavitsejä rodusta ja seksuaalisuudesta (ts. homohahmo saa Nathan Lanen Lainahöyhenissä vaikuttamaan Jesse Venturalta Predatorissa), halpaa opettavaisuutta ihmisten hyväksymisestä ja kaikessa on sellaista pientä myötähäpeän tunnetta joka kasvaa ajan saatossa varsinkin syystä, että monet vielä vuonna 1993 arkiselta tuntuneet vitsit ovat sittemmin päätyneet poliittisen ylikorrektiuden vuoksi pannaan. Tämä itse asiassa on hyvin samankaltainen komedia kuin tuo mainitsemani Lainahöyhenissä ihan hahmotyyppejä ja tilanteita myöten, suurimpana erona rotukomiikka sukupuolisuuntautuneisuushuumorin sijaan. Siispä huudetaan, ymmärretään väärin ja juostaan hysteerisesti kädet ilmassa. Onkin siis huvittavaa, että Lainahöyhenissä keräsi runsaasti palkintoja ja osan muun muassa jonkinlaisista ihmisoikeusasioita, kun taas rahan ohella Made in America nappasi vain Stinker Awards-ehdokkuudet pääosaesittäjilleen ja niistäkin hävisi toisen. Väitän kuitenkin tämän sekä naurattavan ja opettavan ihan yhtä tehokkaasti kuin Lainahöyhenissä, joten jos jompikumpi sai liikaa tai liian vähän menestystä voidaan väitellä siitä kumpi. Se hiukan ärsytti, että huumoria luodaan suuttumuksesta Halia kohtaan joka on tyystin viaton tilanteessa jossa ei ylipäätään kenenkään tulisi olla vihainen ja koska se suuttumushuumori pohjautuu vain seikkaan, että Hal on valkoinen mies niin siinä liikutaan hieman tarpeettoman rotukomiikan puolella ja kyseessä onkin idea joka on vanhentunut aika huonosti. Joten sen voisin jo aikoinaan uskoa vaikuttaneen elokuvan saamiin kritiikkeihin, mutta samalla on todettava että nykyisessä mitään ei ihan vain varmuuden vuoksi uskalleta sanoa tai tehdä-ilmapiirissä se on oikeastaan jopa virkistävää ja kun se ei todellisuudessa ollut edes vuonna 1993 kovinkaan radikaalia huumoria niin siihen ei olisi pistää liikaa painoarvoa. Se on vain vitsi, ei sen enempää. Lisäksi voisin olettaa, että mainittu rotukomiikka on aika epätasapainossa koska Made in Americaa ei ollut alunperin kirjoitettu sellaiseksi ja sen lisääminen ei nyt mielestäni tehnyt rakenteeseen merkittävää muutosta (pointti on vain tuntemattomien perheenjäsenten tutustumisesta toisiinsa), mutta se tulee ehkä liiaksi esille jälkijättöisenä lisäyksenä jota ei jakseta kantaa koko matkaa ja se kenties on tuntunut aikoinaan hivenen vaivaannuttavalta.
Onhan Made in America lopulta kuitenkin aika kiltti komedia ja mielestäni aika miellyttäväkin sellainen vaikkakaan en suuremmin innostunutkaan kovaäänisyyteen tukeutuvasta esiintymisestä ja elokuva on kaikkea muuta kuin yllättävä taikka innovatiivinen, mutta siitä tuli fiilis että tekijöillä oli ollut ainakin kivaa sitä tehdessä, mikä varmasti pitikin paikkaansa koska Made in America paritti Dansonin ja Goldbergin kuvausten ulkopuolellakin. Se tulee siis ottaa vain pelkkänä kevyenä viattomana viihteenä ja unohtaa kaikenlainen syvällisyys taikka poliittisuus koska niissä se ei toiminut silloin eikä toimi nyt.

Kiharapäinen Danson näytti aikalailla Howard Sternilta.

Tähdet: ***