keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Viimeinen samurai (The Last Samurai, 2003)

Elämäänsä kyllästynyt traumatisoitunut intiaanisodan sankarisotilas Nathan Algren (Tom Cruise) on päätynyt eräänlaiseksi sirkustempuksi esittelemään ampumistaitojaan ison asekorporaation laskuun, kunnes eräänä päivänä mies värvätään matkaamaan Japaniin auttamaan nykyaikaista armeijaa tukahduttamaan vanhoillisten samuraiden pakanameiningit (ts. paikalliset intiaanit joiden meininki ei sovi sivistyneistölle). Opastaessaan japanilaisia sotilaita länsimaiseen mentaliteettiin alkaa Nathan kiinnostumaan barbaareiksi kutsutuista samuraista ja osoittamaan arvostusta samuraipäällikkö Katsumotoa (Ken Watanabe) kohtaan. Osittain tähän näkökantaan johtaa aiemmat kokemukset vastahakoisesta sodastaan intiaaneja vastaan, joiden hän nopeasti ymmärsi joutuneen uhreiksi vain erilaisen kulttuurinsa tähden ja nyt on siis meneillään ihan sama asia, vain paikka on eri. Ensitaisto päättyy Nathanin tuoreilta joukoilta häviöön, mutta Katsumoto näkee selvässä tappioasemassa olevassa jenkkisotilaassa potentiaalia muuhunkin kuin mullaksi maan ja niinpä mies viedään samuraileiriin oppimaan toista näkökulmaa nousevan auringon elämään. Näin tanssiessaan samuraiden kanssa, rakastuessaan japanilaiseen naiseen Takaan (Koyuki) ja kunhan on molemminpuoliset epäluulot kumottu  kääntyy Nathan kaupunkilaiselämästä maajussiksi ja aloittaa täten taistelunsa uusperheensä rinnalla vastassaan entinen elämänsä. Mutta halusi tai ei, tämä korkeintaan vain lykkää vääjäämätöntä ja tulevaisuus on tässä:

Tähän elokuvaan liittyen vedän esiin muiston videovuokraamoajoiltani:
Aina ajoittain jonkin elokuvan kohdalla tuli valitusta ettei se toiminut ja oli se totta tai ei, monesti laiteriippuvaista, joskus kyse oli vain siitä ettei ymmärretty sitä kuinka tekstityksiä oli tarjolla kahdelle sivulla, tai mitä sillä oli väliä koska elokuva piti kuitenkin ottaa jostain syystä tarkastukseen. Tällöin toivottavaa oli, että reklamaation tehnyt osasi sanoa edes suunnilleen missä kohtaa esimerkiksi levyn skippaus tapahtui, jotta ei sen takia tarvinnut mahdollisesti koko elokuvaa pyörittää läpi. Kerran yksi tarkastettavista levyistä oli juurikin Viimeinen samurai ja koska se kuulemma hyppi jossain kohtaa mutta missä, oli siis vain laitettava elokuva alusta pyörimään ja siinä muita töitä tehdessä vilkuilla missä kohtaa ilmoitettu vika ilmenisi vai voisiko elokuvan laittaa takaisin hyllyyn. Joskus kun elokuvan laittoi pyörimään pysäytti se joitakin asiakkaita katselemaan mitä ruudulla näkyi ja kerran minulla oli apunani työharjoittelija josta ei ollut kirjaimellisesti laisinkaan apua ja hän oli joku jonka aikana elokuvia ei voinut tarkistaa, sillä hän jumiutui tuijottamaan ruutua kuin kauris ajovaloissa, toeten vasta kun television sammuttti ja ihan oikeasti, napsautti sormia kasvojen edessä. Tuolloin vastaukseksi sai yleensä toteamuksen "häh?", mutta tämä tarina ei kerro työharjoittelijasta joten unohtakaa hänet. UNOHTAKAA, SANOIN!
Yleensä henkilöt jotka jäivät katselemaan mitä siellä vuokraamon televisiossa näkyi olivat pikkulapsia, alle teini-iän ja tämä esimerkiksi rajoitti tietyn ikäisille suunnattujen elokuvien tarkastamismahdollisuuksia, mutta lasten elokuvien kohdalla (jotka luonnollisesti katsojakuntansa vuoksi olivat kovimman kohtelun alaisina) se oli ihan mukavaa antaa heille pieniä maistiaisia edes tuolla tavoin. Viimeisen samurain tullessa katseluvuoroon oli liikkeessä muita kuin pikkulapsia ja niiden muiden joukossa olivat kaksi iältään päälle parikymppistä nuorta miestä, jotka olivat kanta-asiakkaita ja maultaan aika tyypillisiä Van Damme-toiminnan faneja, jolloin jo jokin Mafiaveljet oli selvästi liian taiteellista sekä tylsää pappaelokuvaa. He nauliutuivat paikoilleen tuijottamaan Viimeistä samuraita ja kun eräs elokuvan taistelukohtauksista alkoi, innostui toinen nuorista herroista silminnähden ja innosta väristen huudahti "v*ttu ku veri lentää!" Ja kiitos sen nykyään kun ajattelen Viimeistä samuraita tulee mieleeni heti kolme asiaa, joista viimeisenä sen miellyttävä musiikki (soundtrack olikin ahkerasti töissä soittamani levy), toisen asian mainitsen ensimmäisen jälkeen ja ensimmäisenä tokaisu "v*ttu ku veri lentää!"
Se toisena mieleen tuleva asia joka oli ennen tuon kommentin kuulemista ensimmäinen on se, että Viimeinen samurai on varsin hyvä elokuva, mutta se on silti Tanssii susien kanssa.
Ja Tanssii susien kanssa on hyvä elokuva, mutta tätä katsoessa ainoa merkittävä ero tuntuu olevan intiaanien vaihtuminen samuraihin. Joten jos se vaivasi katsoessa Tanssii susien kanssa että siinä oli liikaa nuolia, mutta liian vähän miekkoja on Viimeinen samurai hyvä korvike.
Ajoittain turhan massiiviseksi pelkän koon vuoksu paisuteltu lievästi saarnaava draama näyttää hienolta, kuulostaa hyvältä ja on hyvin näytelty. Se on myös yllätyksetön ja ns. vähemmistöryhmän puolustukseksi lopulta aika löysän neutraali vastapuolta kohtaan, sillä vaikka muka edistykselliset imperialistiset voimat kuvataan kaiken alle jyräävänä ei heitä lopulta demonisoida, vaan kritiikistä huolimatta osoitetaan kehityksen kulkevan eteenpäin ja se on hyväksyttävä vaikka kuinka haluaisi olla pienen puolella. Mikä ei siis ole varsinaisesti huono ratkaisu, mutta silloin kun halutaan tietoisesti painottaa toista puolta olisi sama tehtävä myös toisella puolella. Lisäksi kuten Daniel Day-Lewis oli viimeinen mohikaani ja Kevin Costner löysi intiaanirakkaan valkoisesta naisesta kyllä Tom Cruise ns. samuraina aiheuttaa sen, että vaikka mies roolinsa hyvin esittääkin niin oliko senkin nyt pakko olla amerikkalainen cracker joka tulee pelastamaan japanilaiset omalta kulttuuriltaan sekä kehitykseltään?
Ehkä sitä pitäisi pikemmin sanoa Viimeisen samurain olevan samalle yleisölle suunnattu kuin Tanssii susien kanssa, kuin sen olevan ihan samanlainen, mutta esimerkiksi heti kun Cruisen hahmo  yksinpuhelee päiväkirjaa jossa kuvailee näkemyksiään itselleen uudesta kulttuurista ei jälkimmäiseltä ajatukselta voi oikein välttyäkään.
Hyvä on, on siellä erojakin, mutta yhtäläisyyksiä sitäkin enemmän. Ei sen tulisi kuitenkaan antaa olla peittävän negatiivinen mielikuva, sillä Viimeinen samurai on laadukasta viihdedraamaa ja sen katsoo hyvin mielellään. Hyvin mielellään. Toki väitän että kaksi ja puolituntinen Viimeinen samurai olisi toiminut ihan yhtä hyvin 30 minuuttia lyhyempänäkin. 
Ja aina kun Cruisesta tulee mieleen vain kansikuvapoikamaisuus taikka skientologiahörhöily (plus nyt ilmeisesti botox) ja joutuu muistuttamaan, että siellä urallahan on Mission Impossible-leffojen joukossa myös Collateral että myöskin Magnolia, on siellä myös Viimeinen samurai joka osaltaan puolustaa Cruisea hyvänä näyttelijänä.
Henkilökohtaisesti kaikesta muualle vertailusta huolimatta pidän tästä enemmän kuin siitä Costnerin elokuvasta ja se johtuu enimmäkseen aihepiiristä josta olen hivenen enemmän kiinnostuneempi, mutta myös sellaisesta pikkujutusta kuin että elokuvan romanttinen viritys pidetään teemaan sopivasti kunnioittavan läheisenä, sortumatta siihen helpoimpaan ratkaisuun, eli vaakamamboiluun. Se on kuitenkin ylen harvinaista ettei elokuvan rakkaussuhdetta osoiteta kosketuksella vaan pelkästään läsnäololla. Varsinkin kun tämä on kuitenkin niin hollywoodleffa ettei sellaisen kohdalla yleensä edes harkita mahdollisuutta etteikö Cruisen kaltaisen tähti imutteli jotain nättiä tyttöä.

Niin ja mitä tulee siihen v*tun veren lentämiseen on elokuvassa toki nestemäisen kudoksen virtausta, mutta kuten jo mainitsin, kyseessä on hollywoodleffa ja siten mitään tämänkaltaista ei kuitenkaan ole odotettavissa:
Eikä myöskään tällaista:
Saati edes tätä hurmeilua:
Mutta jostain syystä myös tämä loistaa poissaolollaan:

Tähdet: ****

maanantai 26. syyskuuta 2016

Operaatio Mars (Mission to Mars, 2000)

Hartaasti valmisteltu matka Marsiin jää astronautti Jimilta (Gary Sinise) väliin kun vaimon sairastuminen ja menehtyminen vie keskittymisen muualle. Siispä tehtävä lankeaa hyvälle kollegalle ja ystävälle Lukelle (Don Cheadle) ja lento sujuukin onnistuneesti. Jim on pettynyt kun kerran elämässä-tilaisuus meni sivu suun, mutta kohtalolla oli muita suunnitelmia ja sillä on vastaisuudenkin varalle sellaisia. Vuoden kestävä Mars-tehtävä kun keskeytyy Lukelta miehistöineen äkillisen eläväntuntuisen hiekkamyrskyn iskiessä ja katkaistessa yhteydet. Mutta ei tietenkään ennen kuin Luke ehtii lähettämään sekavan oloisen hätäviestin jonka seurauksena NASA päättää lähettää pelastusmiehistön matkaan. Puolen vuoden matka Marsiin on arpapeliä pelastuksen suhteen, sillä kuka tietää onko silloin enää ketään hengissä. On kuitenkin yritettävä, mutta koska nyt lähteviä astronautteja ei ole koulittu Marsin olosuhteita varten on tehtävää johtava kapteeni Woody (Tim Robbins) huolestunut ja vaatimalla vaatii tuekseen Jimia, joka oli alkuperäinen Mars-operaatiota varten koulutettu astronautti. Liekö Jim valmis, vai painaako vaimon menehtyminen vielä liiaksi mieltä ja vaarantaa siksi tehtävän?
Jimin melankolia ei aiheuta haittaa, mutta avaruuden omat pikkukivet sen tekevät ja niinpä Woody pelastaessaan omaa pelastumiehistöään uhraa henkensä, jolloin Marsin pinnalle pääsevät vain Jim, Woodyn vaimo Terri (Connie Nielsen) sekä lievästi koominen sivuhahmo Phil (Jerry O'Connell). Kolmikko löytää romuttuneesta laskeutumismoduulista edelleen elossa olevan Luken ja hän näyttää ettei kaikki ole aivan itsestäänselvää Marsissa. Kuuluisat Marsin kasvot-kallio kun on ilmeisesti jonkinlaista elämää ylläpitävä rakennus.
Ei kun sori, väärät kasvot.
Ryhmä matkaa kasvoille, astuu sisään kirkkaan valkoiseen ja sisällä on kaikki universumin tieto, kauneus, rakkaus ja vaikka mitä. Ei siis syytä olla masentunut ja kaivata menetettyjä rakkaita, sillä kukaan ei koskaan katoa ja olemme aina sekä ikuisesti luonasi.

Kuten vanhoista tieteistarinoista muistamme niin 2000-luvun piti tuoda muassaan kaikkea kivaa lentävistä saasteettomista autoista aina luotettaviin poliitikkoihin, mutta koska nuo tarinat olivat fiktiota emme saaneet kumpaakaan mainituista esimerkeistä. Saimme toki Lauri Tähkän ja siitä koitamme edelleen toipua. Yllättäen millennium ei tieteistarinallisesta merkityksestään huolimatta ollutkaan kovin hyvästä tieteiselokuville, vaan y2k tuntui elektroniikan sammuttamisen sijaan pimentäneen jotain muuta, kun tuon ajan menestyneimmät tieteiselokuvat olivat molemmat pikemminkin seikkailuelokuvia laserein sun muin härpäkkein kuin lähellekään ns. kovaa scifiä. Vuoden 1999 Phantom Menace ja The Matrix olivat kovaa kamaa ja näistä toinen menestyi koska ansaitsi sen ja toinen koska oli Tähtien sota-elokuva. Muilla isomman profiilin tieteiselokuvilla ei oikein onni natsannut, sillä vuoden 2000 Mission to Mars (Brian De Palma, Tim Robbins, Gary Sinise, Ennio Morricone), Red Planet (Val Kilmer, Carrie-Anne Moss) ja Supernova (Walter Hill, Francis Ford Coppola, James Spader) floppasivat sekä arvosteluissa että kaupallisesti (hyvin suuria tappioita synnyttivätkin). Etenkin Supernovan tekohistoria olikin täynnä merkkejä jotka povasivat epäonnistumista, mutta oikeastaan vain Mission to Mars vaikutti mainituista elokuvista jotenkin riskialttiilta, sillä nuo kaksi muuta olivat huomattavasti toimintapainotteisempia elokuvia ja siten ainakin hieman lähempänä Tähtien sodan sekä The Matrixin viihdearvoja. Eivät ne mitään kovin hyviä elokuvia ole ja ainakin esimerkiksi Phantom Menace-yleisöä ajatellen vertailussa viihde-elokuviksi kovin synkkämielisiä, mutta vain Mission to Mars jonkinlaisen new age-siirappidraamallisuutensa vuoksi oli ainoa joka vaikutti olevan selvästi suunnattu muuhun kuin popcornin syömisen oheen ja siten rajoittuneempi massayleisön silmissä. Samapa se, lopputulos kun kaikilla muilla kuin Phantom Menacella ja The Matrixilla oli pakkasen puolelle putominen ja ne haavat on varmasti jo nuoltu, joten nyt voimme puntaroida vain mitä jos-mahdollisuuksia. Sinänsä vain hassua, että juurikin tieteistarinoinnin kultainen vuosi ei ollut hyvästä tieteistarinoille.

Operaatio Mars pyrkii olemaan varsinkin alkupuolellaan jonkinlaista tieteisfaktaa, jolloin kovasti korostetaan sitä kuinka normaaleja ihmisiä elokuvan astronautit ovat, kuinka käytännöllisiä laitteet ovat ja muutoinkin kokonaisuus pyrkii raflaavan tyylin tai tunnelman sijaan olemaan sellaista mikä voisi ilman parempaa tietoa olla hyvinkin totta. Tekninen laite ei siis toimi taikatempuin, vaan koska tämä osa johtaa sähköä tuohon osaan ja niin edelleen. Toki se parinkymmenen minuutin kohdalla näkyvä eloisa hiekkamyrsky paljastaa mukana olevan jotain pilleriruokaa erikoisempaa, mutta enimmäkseen tämä on avaruusaihe-elokuvana lähempänä henkilödraamallista Valiojoukkoa (joka siis kertoi avaruuden valloituksen ensiaskelista) kuin esimerkiksi saman vuoden toista Mars-elokuvaa, Red Planetia ja sen tappajarobottia tai muuta toiminnallisempaa näkemystä. Seesteistä ja ainakin väitetyn realistista.
Sitten tapahtuu tällaista:
Ja kaikki kaatuu maahaan kuin maito yksijalkaisten meijeristien juoksukilpailussa.

Ilmeisesti Operaatio Mars on hakenut rakennemallinsa 2001 Avaruusseikkailulta ja pisti sekaan oman Solariksensa, sillä edellisen tavoin alkupuoli elokuvasta pyritään pitämään uskottavana ja realistisena, kun taas loppupuoli omistetaan mielikuvitukselle ja sen äärirajoille. Joka tässä tapauksessa tarkoittaa Astral-tv:n tasoista huuhaata, jonka mielikuvitus yltää korkeintaan rakkaus voittaa kaiken-ratkaisun helppouteen. Tähän liittyy se Solaris-ajatus, joka tässä tapauksessa tulee vaimonsa kuolemaa surevan Gary Sinisen hahmon kautta ja siitä miten kunhan saavutaan Marsiin ja alkaa se olemme kaikki yhtä universumin kanssa-huuruilu jonka vuoksi kukaan ei ole oikeasti poissa jos vain jaksamme unelmoida, muistaa ja rakastaa. 2001 ja Solaris ovat aika kovia esikuvia, eikä Operaatio Mars yllä edes niin korkealle että näkisi niiden kasvot, mutta ymmärrän miksi samankaltaisia teemoja ja ideoita käyttävä elokuva houkutteli jonkun Brian De Palmankin paikalle. Sääli siis että Operaatio Mars on aika hemmetin tylsä ja kliseinen, oli kyseessä sitten se alun ns. uskottava osuus taikka lopun fantasia. Hahmot on tylsiä ja esitetty ponnettomasti, ideat kuluneita ja helppoja ja kaiken lisäksi elokuva on visuaalisesti joko puuduttava taikka mielikuvitusosissaan kuten jo näitte, Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta-tyylisesti ruma. Marsin kasvotkin jää vain pelkäksi ihan mikä tahansa luola-tasolle, joten eipä siitäkään jaksa suuremmin innostua. Ja jos elokuvan new age-höpinä ei tuo oksua kurkkuun niin jenkkipatriotismi jossa kaiken vaaran keskelläkin on aina aikaa nostaa tähtilippu pystyyn saa viimeistään vatsan sekaisin. Okei, se yhden dramaattisen kyyneleen tirauttava avaruusolento on myös aika paha.
Kolme vuotta myöhemmin James Spader teki todella kökön tieteiselokuvan nimeltä Alien Hunter, joka vertailussa on kuin Asylumin mockbusterversio Operaatio Marsista ja kuten aika usein niiden mockbustereiden kanssa myös se onnistuu olemaan ainakin viihdyttävämpi versio samasta aiheesta, vaikka toki onkin kaikin puolin heikommilla aineksilla tehty. Syy miksi Operaatio Mars ei toimi on siinä, että se ottaa itsensä aivan liian vakavissaan ja kun sen selvät esikuvat tekivät sen vakavuuden jo täydellisesti, ei tällä kertaa ollut syytä koettaa toisintaa sitä. Jos edes pätevät näyttelijät jaksaisivat olla muutakin kuin vaisuja voisi elokuvan muita vikoja antaa anteeksi, mutta jos edes tähdet eivät jaksa tuikkia niin kuka muu sitten jaksaisi välittää?
Ja koska edes siinä huuruilussa ei mennä tarpeeksi pitkälle, on lopputulos vain valjua tieteishippihöpsötystä. 
Operaatio Mars on joogaopettajien elokuva.

Tähdet: *