torstai 17. syyskuuta 2020

The Legend of Hercules (2014)

Julma kuningas Amfitryon (Scott Adkins) valtaa maita ja mantuja, mikä pelottaa kuningatar Alcmenea (Roxanne McKee) ja hän pyynnössään saada kansalle vapautta antautuukin Zeuksen (metafora) pökittäväksi. Syntyy siis Hercules (Kellan Lutz) joka bilettämisen ja erinäisten maailmanmatkailujen saatteeksi löytää kutsumuksensa tyrannian kukistajana ja palaa vetämään isäpuoltaan pataan.

2013 uutisoitiin Renny Harlinin saaneen ohjattavakseen Hercules-elokuvan (tuolloin projekti tunnettiin ilmeisesti nimellä Hercules 3D), jonka hän mainitsi olevan suurin tuotantonsa sitten vuoden 1999 Deep Blue Sean. Muistan tuolloin katsoneeksi millaisia budjetteja Harlinin elokuvat olivat tässä välissä saaneet ja olikohan se niin, että Driven (2001) ja Manaaja: alku (2001) olivat ainoat jotka poikkesivat merkittävästi (ylöspäin) suurinpiirtein 20 miljoonasta dollarista. Edellisessä oli aika isoja nimiä (no, Sylvester Stallone) ja jälkimmäinen puolestaan oli tehostepainotteinen, että ymmärrettävästi vaativat hieman enemmän fyffeä avukseen. Devil's Pass (2013) saattoi olla halvin, koska se ainakaan näyttänyt kuluttaneen itseensä viittä euroa enempää. The Legend of Herculesin ilmoitettu budjetti oli noin 70 miljoonaa dollaria, että ehdottomasti enemmän kuin se 20, mutta tuotto jäi kymmenisen miljoonaa alle, joten Harlinin onnistumishistorialla se ei luvannut hyvää tulevalta. Ainakaan jos ajattelee jenkkituotantoja. Joten vaikutti siltä, että nyt ajavat olla ne viimeiset mahdollisuudet käytetty. Näin ollen oli se sitten omasta tahdosta taikka ei, siirtyminen muille markkinoille oli selvästi fiksu veto palauttamaan kunniaa ja siten jo seuraavana ohjattu kiinalaisrahoitteinen Skiptrace (2016) oli hitti joka näköjään aloitti taas kaupallisen uskottavuuden palautuksen. Ehkä se on liian aikaista vielä sanoa alkaako tätä kautta Harlinin uusi kulta-aika, mutta ehkäpä jotain hyvää lupaa se kuinka tulevaan elokuvaansa The Misfits saatiin Pierce Brosnan ja Tim Roth. He eivät ehkä edes kaksistaan ole mikään hitin tae, mutta mahdollisesti jokin merkki luottamuksesta, ettei nyt tarvitse markkinointiin nostaa C. Thomas Howellin kaltaisia suurnimiä (ei millään pahalla Howellia kohtaan. Hän vain sattui tulemaan mieleeni nimenä joka saatetaan muistaa, mutta joka ei taatusti ole mikään stara) ja saadaan todellista myytävyyttä mukaan.
No kuitenkin, ei tullut Herculesista nimeltään kolmiulotteista (hädin tuskin elokuvanakaan edes kaksi) ja osaltaan menestyksen puutteeseen satavarmasti vaikutti samana vuonna ilmestynyt isomman profiilin toinen Hercules-tuotanto (sekin 3D), jonka ohjaaja Brett Ratner ei vielä nimenä ole merkittävämpi kuin Harlin, mutta pääosassa ollut Dwayne "The Rock" Johnson oli paljon Kellan Lutzin huomattavampi. Jos siis valitset jommankumman, ei se taida suurelle osalla olla valinta eikä mikään. Muutenkin The Rockin version näyttelijäkaarti herättää enemmän luottamusta kuin Harlinin päätös ottaa suomiväritykseksi yksi Duudsoneista (jota en nähnyt, joten taidettiin leikata pois leffasta). Razzie-ehdokkuuksia tulikin kuusin kappalein ja kaksi nimenomaan näyttelijöille.

The Rockin Hercules oli kaupallinen hitti ja varmasti tuntui suolan hieromiselta haavoihin, etenkin kun kun uskallan väittää sen menestykseen vaikuttaneen itse elokuvallisen paremmuuden sijaan sellaiset tekijät kuten nimiarvo, sillä yhtään paremmalta se ei näytä saati ole kokonaisuutena yhtään sen kummoisempaa ajantappoa. Joskin The Rockin Herculesin plussaksi tulee lukea se, että vaikka sen juonikuviointi ei ole erityisen hohdokasta on sen kuva päähenkilöstä eräänlaisena helppoheikkinä lupaavan oloinen idea, mutta toteutus on kyllä ihan tavanomaista efektitoimintaa ja siinä suhteessa kallistun ennemmin suosittelemaan tätä Harlinin leffaa, sillä tämä kuitenkin tuntuu olevan rehellisemmin B-roskaa (mikä on tässä yhteydessä kehu) ja siten siitä voi paremmin nauttia suunnitellusti. Mieleen tulee kaikenlaiset vanhat italialaiset miekka ja sandaali-elokuvat ja itse näen sen positiivisena seikkana.

Kellan Lutz on niin persoonaton näyttelijä, että välillä teki oikein pahaa seurata hänen edesottamuksiaan roolissa jonka pitäisi olla elämää suurempi. Valtaosa esiintyjistä tekee kyllä varsin kelvollista työtä ja tuhmaa kuningas Amfitryonia esittävä Scott Adkins on oikeasti sen verran vakuuttava osassaan, että ehkäpä hänen olisi pitänyt olla keskiössä.

Yleisesti ottaen dialogi ja niiden esittäminen on keskenään linjassa, joskin se tarkoittaa enimmäkseen itsestäänselvyyksiä ja unohdettavuuksia.

Tehosteissa on odotettua suureellisuutta, mutta kuten usein Harlinin elokuvissa joissa tukeudutaan tietokone-efekteihin on niissä aivan liian näkyvää viimeistelemättömyyttä, jolloin esimerkiksi painovoima puuttuu ja massakohtauksissa on liian helposti nähtävissä missä kohtaa looppi toistuu. Ja hyvänen aika sentään, antakaa miehelle edes kerran oikea eläin kuvattavaksi jos sen animointi ei kerran millään onnistu.

Toiminta on terhakasta ja sopivan tyyliteltyä, että kyseessä on siis aika tyypillinen Harlin-elokuva jossa näkyy miehen kyky saada onnistunut draivi toimintaosuuksiin, mutta lievä kyvyttömyys tehdä draamasta kovinkaan kiinnostaa. Osittain tästä on syyttäminen kirjoittajia, mutta jos Harlinilla olisi vähän persoonallisempi ote niin hän voisi varmasti nostaa heikon tekstin keskitason esiintyjilläkin korkeammalle. Uskon että esimerkiksi osasyy siihen miksi esimerkiksi Deep Blue Sea toimi paremmin oli onnistuneemmissa roolituksissa, koska senkään elokuvan teksti ei ole ollut erityisen mieleenpainuvaa, mutta esiintyjät paransivat sitä sen verran kuin pystyivät. Ideaalitilanteessa tapahtuu The Long Kiss Goodnight jossa sekä sopivat esiintyjät että hyvä teksti kohtaavat, mutta tämä on Hercules-elokuva ja jos siitä ei koeteta tehdä mitään Arabian Lawrencea, ei siitä varmaan toimintaelokuvana tätä parempaa saada ja ehkäpä jo se on tarpeeksi.

Yksi asia mitä ainakin on tarpeeksi, on seuraavan kuvan esittämä hyppy.
Jokainen kerta kun jotkut nujakoivat toteutetaan tuo sama temppu ja yleensä hidastetusti, koska se jos mikä on ilmeisesti makeeta. No, ei makeaa mahan täydeltä kertoo jo sanontakin.

Tähdet: **

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Arctic Blue (1993)

Tämä saattaa kuulostaa hieman tekoaikana kovassa vauhdissa olleen Villi pohjola-televisiosarjan (Northern Exposure) idealta, mutta mukana on vähemmän hirvien mylvintää. Kuitenkin, Los Angelesin auringosta Alaskan jäiseen erämaahan töihin matkannut ns. märkäkorva, Eric (Dylan Walsh) törmää ekotutkimustensa yhteydessä salametsästäjiin ja kun valitettavan sattuman johdosta jälkimmäisten johtohahmo Ben (Rutger Hauer) tulee tappaneeksi kanssametsästäjän, joutuu Eric vastenhakoiseksi vanginvartijaksi. Sheriffin oletus on etteivät Benin kaverit löydä häntä jos miestä säilytetään muualla kuin putkassa, mutta tottakai kyseessä on harhaluulo ja piakkoin Eric tarpookin Benin kanssa erämaassa, tappointoiset metsästäjät perässään.

Olen saattanut kertoa tämän joskus aikaisemmin, mutta vielä 90-luvun alkupuolella olin sen luokan Rutger Hauer-fani, että jos hän olisi julkaissut 90 minuutin videon jossa vain istuskelee pöntöllä lukemassa Mikrobittiä niin satavarmasti olisin ostanut sen. Jossain tämän Arctic Bluen kohdilla aloin kuitenkin jo hieman kyseenalaistamaan uskollisuuttani, että olenkohan koko ajan seurannut väärää profeettaa. Tämä siis vain todetakseni niin sekä Hauerin elokuvien kuin hänen oman yritteliäisyyden tason olleen selvässä laskussa ja vaikka vielä jonkin aikaa pystyi vakuuttelemaan itselleen, että "vaikka elokuva onkin huono, on Hauer sentään hyvä", ei se näin läheskään tarpeeksi usein ollut. Joskin edelleen olen sitä mieltä, että Hauer kuului siihen kaartiin näyttelijöitä joiden pitää melkein yrittää ollakseen oikeasti huono, mutta ei se tietenkään tarkoita etteikö hänenkin kohdallaan huomannut koska sydän ei ollut mukana yhtä vahvasti kuin halu vuokranmaksuun ja varsinkin silloin kun kyse on näyttelijöistä joiden pelkkä karisma kantaa elokuvaa ovat odotukset helposti liian korkealla. Silloin 1993 tai ainakin lähimain kun Arctic Bluen eli Armottomat miehet katsoin, tuntui se Hauer-mittapuulla katsoen pettymykseltä, mutta ei vielä ollut mikään kuolinisku fanitukselle. Eikä se koskaan oikeastaan kuollutkaan, se vain muuttui huomattavasti valikoivammaksi sen suhteen, että mikä on syytä hankkia itselle ja enää ei siis ollut mikään kiire ostaa niitä heti ilmestyessään.

Arctic Blue on keskitason jännäri joka aika nopeasti rupeaa tuomaan mieleen muistumia The Most Dangerous Game-tyyppisistä tarinoista, mihin saattaa tässä tapauksessa vaikuttaa se että Hauer itse tähditti yhtä sen tarinan filmatisoinneista (Aseeton saalis, 1994), mutta muutoinkin perusrunkona voi nähdä tutun saalis ja saalistaja-toiminnan ja siihen esimerkiksi elokuvan markkinointi tukeutui (se vähä mitä oli). Itse perässä olevien pahisten ammuskeluun turvautuvaa pakenemista mielenkiintoisempaa on seurata luottamuspulaisen kaksikon selviytymistä villin luonnon keskellä. Joten hypotermiat, kantapohjaa pistävät kivet ja kakkosluokan petoeläimien (ihminen on numero yksi) hampaiden väistely on Arctic Bluen parempi keino erottautua joukosta. Toisin sanoen, kyseessä on hieman kuin Anthony Hopkinsin tähdittämä Reunalla (1997), mutta karhun sijaan perässä onkin bearmiehiä kivääreineen. Itse tosiaan näen kuitenkin niin, että se luontoseikkailu on kiinnostavampi osa, koska siihen on kenties helpompi samaistua, kun taas ne pyssymiehet tekevät elokuvasta tavanomaisemman toimintaleffan. Joskin he pysyttelevät valtaosan ajasta niin etäällä, että uskoisin tarkoituksen olleenkin itse erämaan toimivan "päävihollisena", mutta aivan kuten Transformers-leffoissa joissa kukaan ei välitä hevonkukkuakaan ihmisistä, niin kuitenkin tuumittiin heidän olevan jostain syystä tarpeen. Olisivat vain pistäneet tilalle kaksi koiraa ja yhden kissan.

Parasta itse tarinassa on kuitenkin se perinteinen kala kuivalla maalla-idea jossa pikkuhijaa päädytään ymmärtämään toisen osapuolen elämänkatsomusta, mutta siitä ajatuksesta etenkin se miten Ben päätyy olosuhteiden uhrina vangituksi ja miten sopeutuu tai ei siihen: kiistatilanteessa hän tappaa toisen ihmisen itsepuolustukseksi, mutta kavereidensa paniikkiratkaisun vuoksi päätyy osalliseksi kahden muun ihmisen kuolemaan. Tämä yhdistettynä jonkinlaiseen kulttuurierojen törmäykseen on hyvä idea ja kun Ben muutenkin on ihminen joka on kasvanut erämaan vapaudessa tuo kahlehdituksi tuleminen mukanaan hyvää vertauskuvaa eläintarhaeläimestä. Lopetus tuntuu tukevan tätä ajatusta.

Näytteleminen on kauttaaltaan suht' harmitonta, jolloin se ei suuremmilta osin häiritse, mutta ei myöskään nostata kehujakaan. Mitä tulee pääduoon niin Hauer on ihan hyvä, mutta ei yritä sen ihmeempää, kun taas Walsh on sen verran valju ettei hänestä jää jälkeäkään. Ja kun koko elokuvaa vaivaa pieni laiskuus sekä keskittymisen puute sen suhteen, että mikä se varsinainen teema nyt onkaan, en usko edes näyttelijävaihdostenkaan olevan keino tehdä Arctic Bluesta parempaa kuin mitä se nyt. Se on ihan ok ja tuo mieleen joitakin hyviä ajatuksia ihmisen arvosta sun muuta, mutta aivan kuten elokuvan maisemakuvat jotka eivät juuri laisinkaan käytä Alaskaa hyväkseen (riippumatta siitä missä onkaan kuvattu) on lopputulos teos jonka kohdalla enimmäkseen tuumii, että mitä kaikkea olisikaan pitänyt muuttaa jotta ajatuksista olisi tullut tekoja. Parhaimpina päivinään siihen olisi riittänyt Hauer itse. Asia mihin ainakin olisi pitänyt panostaa on nimenomaan luonnon elementtien hyödyntäminen, sillä kun aiemmin sanoin vaaroina olevan kylmettymistä ja petoeläinten hampaita, niin jos ei esimerkiksi jälkimmäistä ole kuin ohimennen heitetyn toteamuksen "duud, tääl on sitte susia" verran, ei siitä pahemmin saa mitään pureskeltavaa. Olisivat edes näyttäneet kuvaa sudesta, tms.

Arctic Blue on näköjään niitä elokuvia jotka on pitänyt julkaista miljoonalla erilaisella kannella ja tässä osa niistä. Aika harmittoman oloisia tuntuvat olevan, joten mitään sen ihmeellisempää ei niistä voi voine sanoa kuin, että toisessa vasemmalta Hauer näyttää Pierce Brosnanilta.
Niin tästä seuravasta tuli hieman mieleen Insomnian uusintaversio. Joka sekin sijoittuu Alaskaan ja myöhemmin Hauer näytteli Insomnian ohjanneen Christopher Nolanin Batman Beginsissa. Joka ei tietenkään liity Actic Bluehun mitenkään, mutta kuitenkin.


Tähdet: **