maanantai 18. kesäkuuta 2018

Exiled (Fong juk, 2006)

Wo (Nick Cheung) haluaa jättää gangsteriuran taakseen, mutta kuten niin usein olemme näissä tarinoissa huomanneet ja teemme sen jälleen kerran, ei menneisyys jätä rauhaan. Jotenka eräänä päivänä uusi rauhaisa elämä saa vieraita ex-kollegoista joista kaksi on aikeissa hiljentää Wo lopullisesti, kun taas kaksi muuta ovat halukkaampia antaa hänen eläköityä rauhassa. Seuraa mexican standoff, mutta tappajat myös ovat valmiita pistämään erimielisyytensä sivuun siksi ajaksi, että saadaan vauva ruokittua ja vasta riekaleiksi ammuttu asunto korjattua uutta hohtavaksi. Istutaan yhdessä nauttimaan wokista ja nuudeleista, seurustellaan yhtenä iloisena perheenä, ja kun Wo osoittaa huolta perheensä hyvinvoinnista lähtevät kaikki yhdessä toimeksiannolle kuolettamaan velallinen jotta siitä saatavalla palkkiolla Wo voisi varmistaa, että kun aika jättää hänestä pärjäisi perhe ainakin rahallisesti hyvinvoivana. Mietitään sitä Won saamaa kuolemantuomiota sitten joskus myöhemmin.

Hyvin runsaasti lähikuvia, jännityksen kasvattamista pitkällisillä kuka räpäyttää ensin-tilanteilla ja kasvavaa rautalankamaista ujellusmusiikkia. Kyllä, tämä tuo mieleen spagettiwesternin ilman italiaa tai lännenmaisemia, mutta on silti vahvasti hyvää, pahaa sekä rumaa. Nämä asiat kuitenkin enemmänkin elokuvan audiovisuaaliseen ilmeeseen liittyen, sillä samalla kun ollaan hyvinkin synkkiä on kyseessä myös rennon hyväntuulista small talk-ajantappoa kavereiden kesken, kuin jonkinlainen luokkakokousdraamakomedia taikka jotain muuta vastaavaa vanhojen tuttujen hengailua, uudelleentutustumista vuosien eron jälkeen ja siten välillä nauretaan, välillä vakavoidutaan ja joskus riidellään koska olemme jatkaneet elämässämme eteenpäin, eikä vaikka niin hauskaa kuin se onkaan voi enää ajassa palata kuin muistoihin. Spagettiwesternfiilis tulee eniten esille väkivaltaa huokuvissa kohtauksissa eli niissä joissa valmistaudutaan jonkinlaiseen yhteenottoon, mutta muutoin ehkä eniten ajatuksiin nouseva vertauskohta lienee Takeshi Kitanon Sonatine, jossa siinäkin väkivallan ammattilaiset kuluttavat suuren osan tarinasta vain chillailemalla ja keksimällä jotain ajankulua. Yhteistä kaikille on se tarkoituksellinen ilmeettömyys sekä vähäsanaisuus, kuten myös tieto vääjäämättömästä yhteenotosta josta kaikki eivät ehjin nahoin selviä ja nimenomaan se tyyneys ennen myrskyä on osa Exiledin vahvuuksista näkyvien spagettilänkkäritemppujen ollessa pikemminkin vain hauskoja koristeita eivätkä jotain mitkä olisivat välttämättömyyksiä. Oli silti mukava nähdä moderni, tähän hetkeen (no, ilmeisesti vuosi oli olevinaan 1998) sijoittuva rikoselokuva jossa ne italowesternien temput eivät olleet mukana ainostaan humoristisina viitteinä tekemässä elokuvasta jonkinlaiseen parodiaan kallistuvaa, vaan ainoastaan jos ne samalla sopivat myös meneillä olevaan elokuvaan ja kunnianosoitus tuli sitten sitä kautta.

Huomautettakoon tässä välissä, että vaikka olenkin maininnut spagettilänkkärit useaankin otteeseen niin kyllä tämä silti ihan HK-actionleffa on ettei ihan liikoja kannata innostua. Joskin nyt kun sanoin HK-action niin on se silti japanilaisempi kuin John Woo, että muistakaa edelleen se Sonatine.

Exiledin tunnelma on kohdillaan, se on vakuuttavasti näytelty ja varsinkin tappajien ja uhrin yhteistyö toimii erinomaisesti luoden sekä veljesrakkautta kuin uhkaa koska ollaan kavereita, mutta velvollisuuskin pitäisi ottaa huomioon. Samalla miinusta tulee nimenomaan henkilöihin liittyen, mutta ei koska roolit olisi näytelty huonosti vaan koska kaikki eivät mielestäni puolusta paikkaansa elokuvassa. Tarvittava huumori tulee jo tuon edellä mainitun porukan keskinäisistä hetkistä, niissä joissa näkyy kaverihenki, mutta silti mukaan on pitänyt laittaa kaksi kompuroivaa tomppelikyttää joiden ainoa merkitys elokuvassa on toimia koomisia sivuhahmoina (toinen enemmän kuin toinen) ja he eivät vain riko tunnelmaa, mutta eivät missään vaiheessa edistä tarinankulkua ollen vain päälleliimattuja jälkiratkaisuja. Mitä saadusta ruutuajasta päätellen saattavat ollakin.
Mutta mikä ei taatusti ollut jälkiratkaisu ja vetää aika hyvin maton alta (vaikka ei vaikutakaan olevan mikään ns. twisti kautta mindfuck) on Won kohtalo tunnin kohdalla kun elokuvaa on vielä noin 40 minuuttia jäljellä. Se mitä tapahtuu ei niinkään iske päin näköä koska rakenne pysyy edelleenkin tunnelmaan sopivana, mutta siinä vaiheessa ei todellakaan uskoisi elokuvalla olevan enää 40 minuutin edestä kerrottavaa. Tarina kuitenkin muuttuu eräänlaiseksi road tripiksi featuring henkilökohtainen kosto ja se toimii sen verran hyvin, että sillä ansaitaan neljäskin tähti. Olin siis hyvin positiivisesti yllättynyt.

Tähdet: ****

perjantai 15. kesäkuuta 2018

Taistelu tyynellämerellä (Manatsu no Orion, 2009)

Nuori japanilaisnainen Izumi (Keiko Kitagawa) saa tuntemattomalta amerikkalaiselta mieheltä kirjeen jossa tuo mies kertoo edesmenneestä sotaveteraani-isoisästään ja siitä kuinka hän jätti jälkeensä paperin johon oli kirjattu japanilainen laulu. Tuon paperin amerikkalaismies lähetti nyt Izumille koska ilmeisesti nuotit olivat alunperin kyseisen neidin isoisän omistuksessa ja nyt Izumi olisi hyvin mielissään jos kuulisi miten tuo nuottipaperi oli päätynyt vihollissotilaan käsiin, ja ylipäätään millainen oma tuntemattomaksi jäänyt isoisä oli. Siispä Izumi tapaa isoisänsä alaisena olleen Suzukin (Taiga [jonka Wikipedia-linkki vie ihan muualle kuin näyttelijään]) ja palaamme hänen muistojensa mukana toiseen maailmansotaan, ja samalla sukellusveneeseen jossa hän palveli maataan.
Takayuki (Hiroshi Tamaki) on reilu, alaisensa huomioon ottava sukellusvenekapteeni ja hän kohtelee samalla tavalla kaikkia heidän iästään taikka kokemuksestaan riippumatta, joten ei ihmekään miksi sotilaat ovat valmiita seuraamaan häntä läpi tulen ja tuiskun. Tai kuten nyt kun kyse on pinnanalaisesta taistelusta: läpi myrskyävän meren. Japani on kylläkin tässä vaiheessa jo hätää kärsimässä, mutta ylpeys, kunniatunto, velvollisuus ja jenkkivastainen propaganda tekevät työnsä ja jälleen kerran ollaan matkalla kohti kuolemaa. Lähtön koittaessa Takayuki saa ihastukseltaan Shizukolta (myös Keiko Kitagawa) paperin johon on kirjattu laulu Manatsu no Orion ja tämä tuo sitten lohtua sekä muuta sydämeen koskevaa kun ikävä on suurin.
Sukellellessa Takayuki miehistöineen kohtaa amerikkalaisen sota-aluksen jonka vuoksi alkaa väsymätön ja siten molempia väsyttävä kamppailu jossa enemmänkin odotetaan oikeaa hetkeä kuin mentäisiin pyssyt paukkuen seinän läpi. Jos vain molemmat tietäisivät, että sota on käymässä kohti loppuaan ja rauha on vääjäämätön, mutta riittääkö kiertely ja kaartelu tappamaan tarpeeksi aikaa sotilaiden sijaan. Ehkä se paljastaa jo jotain, että se nuottipaperi on vielä nykyhetkessäkin olemassa joten ainakaan meren pohjaan se ei päätynyt.

Kun niin sekä etu- että takakannessa on kuva räjähtävästä sukellusveneestä ja juonikuvauksessa keskitytään vain kissa ja hiiri-leikin kaltaisesta sotatilasta kertomiseen niin ensimmäisenä ajatuksena on tietenkin toimintapainotteinen sotaelokuva. Kenties sellaisen ns. halpamielisemmän oloisen kun leiskakin tuo jotenkin mieleen vaikkapa Mark Dacascosin sotilasseikkailut kuten The Hunt for Eagle Onet
ja vaikka sellaiset puolustavat sekin omaa paikkaansa (tai no, sovitaan nyt kuitenkin niin) sotaelokuvamaailmassa niin tällaisten ajatusten jälkeen tuleekin yllätyksenä katsella teosta josta tuleekin enemmän mieleen jokin Giuseppe Tornatoren The Legend of 1900.
Onhan Taistelu tyynellämerellä tietenkin sotaelokuva ja sukellusveneaiheisena siinä ovat tutut hetket niistä syvyyspommit aiheuttavat vuotoa-tilanteista aina sinne ollaan pitkään hiljaa ja pelätään että otsalla kirpoavat hikipisarat eivät aiheuta kuminaa jonka vihollinen kuulee-kynsienpureskeluihin. Välillä räjähtävät pommien ohella tunteet ja muutenkin se mitä odottaa sen tulee saamaankin. Kuitenkin noin kaksituntisessa elokuvassa on vauhtia tai jännitystä enemmän surumielistä pohdiskelua, runollista tunnelmaa ja se on varsinkin se musiikki joka on hyvin samanhenkistä toiveikasta melankoliaa kuin Ennio Morriconen sävellykset The Legend of 1900:ssa, että tosiaankin toimintaa odottaville Taistelu tyynellämerellä voi osoittauta siltä osin hienoiseksi pettymykseksi. Sodan loppua odottavien rivimiesten väsymystä kaipaaville kyseessä on varsin hieno ja tunnelmallinen kokemus. Ei yhtä sanoisimmeko tekotaiteellinen kuin Veteen piirretty viiva, ei yhtä raadollinen kuin Das Boot eikä yhtä iso kuin kumpikaan niistä, mutta silti jotain molempien välimaastosta.

Tykkäsin kovasti siitä ettei elokuva valitse puolta, vaikka jotain 95% kuluukin yksinomaan japanilaisten suunnasta katsoessa, mutta molempien osapuolten kohdalla kuitenkin osoitetaan heidän olevan lopulta vain töissä ja kyseessä ei ole mitään henkilökohtaista, eikä täten siis hahmoistakaan nosteta pinnalle mitään Ahabeja. Siltikin vaikka jenkkejä näytetään vähäisesti niin näillä näyttelijävalinnoilla sitäkin aikaa olisi pitänyt karsia kovalla kädellä, sillä kyllä kaikki lahjakkuudet löytyvät japanilaisten puolelta kun jenkkinäyttelijät ovat niin uskomattoman jäykkiä, että he varmaan nukkuvatkin seisten koska eivät taatusti taivu makuuasentoon kuin korkeintaan kaatumalla suoraan.
Lisäksi onhan se myönnettävä, että koska elokuva painottuu vahvasti sotilaiden tuntoihin ja nekin esitetään suurelta osin kovien puheiden sijaan hillityn surusilmäisin elein, osoittautuu kahden tunnin pituus hieman liian suureksi ja vaikka pidänkin elokuvasta juuri sen tunnelman vuoksi niin suosiolla olisin kadottanut vähintään vartin, jonka senkin arvaten jenkkinäyttelijöiden osuudesta.

Tähdet: ***