sunnuntai 17. marraskuuta 2019

The Diamond of Jeru (2001)

50-luvun puolivälin Borneo ja alkoholille perso botskikapteeni Mike (Billy Zane) on rahapulassa tyytynyt rividuunarin hommiin öljykentällä, mutta saa kenkää puolustettuaan ystäväänsä Rajta (Jackson Raine) tappelussa. Onneksi piakkoin paikalle saapuu hienostopariskunta John (Keith Carradine) ja Helen (Paris Jefferson) jotka tarvitsevat opasta viidakkoretkelle, ja kuten aina näissä tapauksissa renttusankarimme ihastuu vaimoon, mutta ei suuremmin pidä ylimielisyyteen kallistuvasta miehestä. Avioparimme on halukas lähtemään timantinmetsästysseikkailulle ja sama kiinnostaa myös Mikea joka aiemmin oli löytänytkin suurenmoisen jalokiven, mutta kadottanut sen kun muutkin halusivat samaisen mineraalin. Koska tietenkin myös Helen viehtyy puolisoaan miehisemmästä Mikesta tulee John mustasukkaiseksi, joten ennen kuin matka ehtii alkaa saa sankarimme potkut ja pariskunta lähtee seuraamaan ilmiselviä roistoja viidakkoon. Tietenkin Mike kera Rajn lähtee perään aikeenaan pelastaa John sekä Helen ilkimyksiltä ja ehkä siinä ohessa löydetään vieläpä hanhenmunan kokoinen timantti.

Louis L'Amourin novelliin pohjautuva The Diamond of Jeru on poislukien tutumpi westernmiljöö täsmälleen sellainen kuin L'Amourin tarinat yleensäkin ovat: fiinit muka sivistyneet ihmiset ovat pahiksia, moukkamaisen oloinen likainen sankari on hyvä tyyppi ja jälkimmäisen alkukantaisuus aluksi ärsyttää tarinan naista, mutta lopulta nimenomaan se "miehisyys" on kaikki naiset puolelleen voittava seikka. Mukaan jotain seikkailullisuutta kuten vaikkapa vesiputoukseen ajautumista taikka riehakasta ratsastamista ja tunnelmaa joka juuri ja juuri välttää Harlekiini-kirjojen siirappisuuden. Elokuvallinen Juliet Jonesin Sydämen "Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin" taikka vaihtoehtoisesti klassista romanttista seikkailua auringonlaskussa, mutta ainakin kyseessä on miellyttävää katseltavaa joka ei luonnollisesti koetakaan olla sen enempää kuin mitä mainitsee jo alkusanoikseen. Ei siis mikään Afrikan kuningatar, mutta vähän sinne päin kuitenkin.

Tähdet: ***

tiistai 12. marraskuuta 2019

Border Run (2012)

Tiukka oikeistolaisreportteri Sofie (Sharon Stone) kannattaa varsin mustavalkoisesti trumpiaanista rajapolitiikkaa ja nauttiikin suuresti kun saa näpäytettyä kaikenlaisia vihervassareita heidän lepsusta suhtautumisestaan laittomiin siirtolaisiin. Siispä tottakai hänen veljensä Aaron (Billy Zane) on ihmisoikeusaktivistisalakuljettaja joka nimenomaan auttaa rajaloikkareita ja nyt kadonnut yhdellä reissuistaan jonka vuoksi Sofie matkaa Meksikon puolelle selvittämään tapausta. Perillä Sofie joutuu omakohtaisesti kokemaan millaista on joutua koettaa ylittää raja laittomasti, mitä vaaroja matkalla kohdataan, kuinka ihmiskauppa rehottaa valtoimenaan ja olit kummalla puolella rajaa tahansa niin raha se on joka elämänarvon määrittää. Ja kun tunnin jälkeen Sofie pitää kääntymyksensä herättämän saarnan siirtolaisten oikeuksista ei elokuva yllättäen lopukaan siihen, vaan nyt siirrytään huumesalakuljetuksesta kertovan jännärin pariin. Vau! ihan kuin kaksi elokuvaa yhden hinnalla.

Ilmeisesti tositapahtumiin pohjautuva Border Run ei ole niin saarnaava kuin ensiminuutit antavat ymmärtää ja vaikka tässä toki käydään läpi se idea jossa tiukasta konservatiivista tulee liberaalimpi ei elokuva kuitenkaan maalaa kuvaa sellaiseksi, että vain jenkit olisivat persuja taikka vaan samaa porukkaa löytyy myös rajan toiselta puolen. Joskin vaikka ajatuksissa on varmasti ollutkin tehdä riipivää draamaa ja siksi mukaan on pistetty suurinpiirtein kaikki mahdollinen saasta ja lika niin toteutus sortuu liiankin usein sellaiseen nolostuttavaan teatraalisuuteen, että kun esimerkiksi Sofie tulee huumatuksi sekä raiskatuksi on tilanne kuin jokin Pinky and the Brainin alkutekstiosuus, joka ei varmastikaan ollut tekijöiden mielessä.
Ja vastaavasti ne osat joissa ei imitoida Ace Venturan naamanliikkeitä ovatkin sitten sellaista suossa murjottaen tarpomista, että aika harvakseltaan on löydetty uskottava toteutustapa niin ohjaajan kuin näyttelijöiden puoleltakaan jotta Border Run olisi aiheensa vaatimusten mukaisesti vavahduttava kokemus. Loppupuolen huumesalakuljetusjännäriosuudessa on enemmän oikeanlaista draivia, mutta sitä kestää vain vartin verran ja ei oikein istu edeltävään osaan elokuvasta jo siksikin, että tuntuu tyystin unohtavan koko pakolaisjuonen. Mielenkiintoisesti Border Runin alkuperäisnimi oli ilmeisesti The Mule, joka puolestaan tittelinä onkin osuvampi juuri noihin lopun 15 minuuttiin.

DVD:n kannessa ja menuvalikossa Sharon Stone esitetään vaaleahiuksisena kun itse elokuvassa karvoitus on hyvinkin tumma mikä saa pohtimaan, että miksi on näin? Tokihan Stone on varmasti tutumman näköinen blondina, mutta jos kerran ei ole sitä Border Runissa niin johtuneeko kuvavalinta (tai pikemminkin kuvamuokkaus koska sama leffakansi löytyy myös tummakutrisena) vain oletuksesta elokuvan myyvän paremmin vaalealla Stonella kuin ei? Uskoisin kuitenkin ettei kukaan olisi sekoittanut mustahiuksista Sharon Stonea vaikkapa Sylvester Stalloneen, mutta kenties sittenkin.

Tähdet: **