perjantai 17. marraskuuta 2017

The Merry Gentleman (2008)

Masentunut itsemurhakaipuinen palkkatappaja Frank (Michael Keaton) on jälleen erään keikan jälkeen jälkeen aikeissa hypätä katolta kuolemaansa kun yrityksen havannoinut Kate (Kelly MacDonald) säikäyttää miehen karkuun, pitäen hänet siten vielä tämän päivän hengissä. Yksi päivä enemmän kuin mitä Frankin viimeisin uhri saa kokea ja koska tuo salamurhattu henkilö sattui työskentelemään samassa talossa kuin Kate ymmärtää poliisi pian, että hänen karkuun säikäyttämänsä itsemurhahyppääjä on juurikin tuo tappaja ja kenties Kate on nyt silminnäkijänä pulassa. Voisi ollakin jos Frank ei näkisi Katessa itsensä kaltaisen vaurioituneen ihmisraunion sillä Katen onnen tiellä on väkivaltainen sikakyttäaviomies Michael (Bobby Cannavale) ja kenties uuden ystävyyden kiitoksena voisi Frank ratkaista ongelman nimeltä Michael.

Ennen kuin Birdman palautti Michael Keatonin takaisin isoihin ja huomiota kerääviin elokuviin oli hän kokenut saman kohtalon kuin moni muukin suurtähti, eli ajautunut tehtailemaan keskinkertaisuuksia suoraan videolle tehden korkeintaan sivuosaisä-rooleja isoimmissa teoksissa. Eivät ne B-elokuvat tai miksi niitä haluaakaan kutsua välttämättä huonoja olleet ja usein Keaton oli niiden pelastava enkeli, mutta kauas oli päädytty lentävän rotan suuruustasosta. Tämä The Merry Gentleman lukeutuu juuri siihen aikaan kun Keatonia näki enemmän suoraan vuokraamoon päätyneissä elokuvissa ja johon sitten törmäsi vahingossa kun selaili muita kaltaisiaan, mutta jonka tietenkin valitsi katsottavakseen nimenomaan koska siinä on Keatonin nimi tuomassa muassaan jonkinlaista laadun käsitettä. Toki mukana on muitakin hyviä näyttelijöitä kuten Kelly MacDonald, mutta Keaton oli se syy miksi tämän katsoi ja hänen osaltaan merkitystä The Merry Gentleman saa vielä siitä, että tämän avulla mies teki myös uransa ajankohtaa ajatellen odotetunkin askeleen ohjaajaksi. Toista hän ei ole vielä ottanut, mutta siihen saattaa olla syynä se näyttelijästatuksen uudelleenkohoamisen aiheuttama aikataulutus kuin ohjaajankyvyt, sillä tämä The Merry Gentleman on tasalaatuisen pätevästi tehty elokuva. Toisaalta se on myös samalla ehkä hieman liiankin turvallisen tasalaatuinen samalla tavalla kuin esimerkiksi Robert De Niron A Bronx Tale-ohjaus oli, joka sekin osoitti näyttelijästä olevan ohjaajaksi joka osaa tehdä hyvää elokuvaa kameran takanakin, mutta ei oikein osaa tuoda kameran eteen mitään niin persoonallista jotta erottuisi kaikkien muiden "ihan hyvien" ohjaajien joukosta. Kenties siksi ei De Nirokaan ole ohjaajana suuremmin toiminut. The Merry Gentleman on siis aika kuluneesta lähtökohdastaan (taas yksi itsemurhahakuinen palkkatappaja, krooh-pyyh!) huolimatta varmalaatuisesti ohjattu jolloin näyttelijätyö toimii, tunnelma on kohdallaan ja Keaton on osannut pitää elokuvan rytmityksen kohdillaan eikä esimerkiksi hätäile turhanpäiten, mikä onkin hyvä asia koska tässä elokuvassa ihmiset puhuva aika vähän sekä hiljaisesti ja (todella hyvä) musiikki on surumielisen tyyntä jolloin tietynlainen hitaus on vain hyvästä pitämään kokonaisuus kohdillaan. Se rauhallisuus onkin tämän tämän elokuvan paras puoli ja vaikka mukana on murhaaja, naisenhakkaaja sekä muut toimintaan viittaavat elementit on The Merry Gentleman enemmänkin rauhaisa ystävyysdraama (kannen kuvat antavat täysin väärän käsityksen sisällöstä) ja hei, se sijoittuu jouluun sisältäen vieläpä ns. capramaisen joulun ihmeen joten tämä olisi ehkä pitänyt siirtää seuraavan kuun katseluun. Siispä vaikka Keaton ei ohjaajana teekään mitään niin merkittävää, että häntä rupeaisi ajattelemaan edelleen muunakin kuin näyttelijänä on hän sen verran hyvin perustellut kameran takana olemisensa jotta toivoisi hänen ohjaavan vastaisuudessakin. Lisäplussa siitä, että Michaelin ammatti on vain ohimenevä huomautus eikä siten johda mihinkään poliisinmurhaajajahtitoimintaan ja Katen musta silmä ei johda jatkuvaan hei mikä sulla-on juttuun yhtä rasittavan painotetusti kuin Samuel L. Jacksonin kiltti.

Ja ilolla kuuntelisin Kelly MacDonaldin puhetta aina ja ikuisesti. Hän voisi syytää suustaan vaikka mitä valkoinen valta-propagandaa ja kuulostaisi aina yhtä ihanalta.

Tähdet: ***

tiistai 14. marraskuuta 2017

Stash House (2012)

Nuori ja onnellinen pariskunta Amy (Briana Evigan) ja David (Sean Faris) ovat hankkineet ensimmäisen ihkaoman kodin kauniilta ja turvalliselta alueelta. Kaikki on yhtä romantiikan täyttämää auvoa, että se siitä sitten.
The end.
.
..
...
Mutta oho! talossa onkin ihan sikana heroiinia piilotettuna ja pahikset kuten Andy (Dolph Lundgren) sekä Ray (Jon Huertas) haluavat sen takaisin, minkä vuoksi Amy ja David päätyvät suojautumaan huippuluokan turvajärjestelmällä varustettuun taloonsa, mikä ei tosin tarkoita Yksin kotona-tyylisiä kompuroimisansoja vaan enemmänkin panssaroituja ovia jotka sulkeutuvat nenien edestä. Mutta toinen oho! se ei olekaan hepo millä ilkimykset haluavat ratsastaa vaan talossa on jotain muutakin ja kuten asiaan kuuluu ovat yhteydet ulkomaailmaan katkaistu joten nyt talosta ei uskalla postua eikä sinne pääse sisälle.

Aika hyvin suljetun paikan jännitystä luova Stash House toimii parhaiten kuten usein muulloinkin vastaavaa idea hyödyntävät tarinat: kun pidetään meteli ja väestö yhtä vähäeleisenä kuin tapahtumapaikka, ja niin kauan kun se jälkimmäinen pysyy suljettuna jolloin paine kasvaa kun sitä koetetaan avata. Vähän siis niin kuin säilykepurkki jota varten ei ole purkinavaajaa. Heti kun keksii keinon avata se huomaa, että hyi saatana, tämähän on pahaa! Siihen saakka sentään saattoi haaveilla kokevansa kulinaristista iloittelua.
No no, ei tämä nyt läheskään niin pahasti kompuroi alkujännityksen purkauduttua, mutta toki se väljähtää jonkin verran kun talon tilat avautuvat ja pihalla ravataan yhtä ahkerasti kuin kissa joka ei suostu hyväksymään suljettuja ovia. Siispä siihen avoimien ovien päivään mennään turhan nopeasti ja kun tilanteita ratkotaan käsigranaatein, etc. alkaa hipihipihiljaasuunitelma olemaan yhtä huomaamatonta kuin Ace Ventura, mutta onneksi sentään erittäin atmosfäärinen musiikki pyrkii pitämään tapahtumat enemmänkin karmivina kuin älämölönä, joskaan ei ymmärrettävästi pysty hoitamaan hommia yksinään. Kyse on siis jälleen kerran siitä ettei ole tuntunut riittäneen usko siihen, että pelkällä rauhallisuudella ja hiljaisuudella oltaisiin voitu saada aikaiseksi toimintaelokuva yhdyssanan ensimmäisellä osalla. Väärässä ovat olleet ja hauskinta on, että paras todiste siitä on hyvinkin tyynen oloinen Lundgren joka pysyttelee roolinsa vaatien sopivasti sivussa ja ei paukuta kattiloita tehdäkseen itsensä huomatuksi. Siltikin Stash House on tarpeeksi onnistunut suljetun tilan jännäri jossa varsinkin se pahisten todellinen motiivi pysyy kurissa tarpeeksi pitkään ja vaikka hermojen hillitsemiseminen ei olekaan kantanut loppuun saakka vie se niin kauas ettei kokemukseen oikeasti pety. Ja jos katsoo elokuvaa kanteen isketyn isoimman nimen perusteella niin Lundgren osoittaa osaavansa esittää muutakin kuin lihaksiaan ja niiden aiheuttamaa toimintaa. Näyttelemiseltään tämä onkin Lundgrenin parhaimmistoa.
Stash House melkeinpä onnistuu yllättämään lopussa ja muuttamalla Amyn kohtalo olisi elokuva noussutkin pisteissä korkeammalla nimenomaan juurikin loppuratkaisun vuoksi.

Kannen maininta David Fincherin Panic Roomista on aika osuva, eikä tämä ainakaan sitä heikompi teos ole. Seuraavaksi sitten hyperaktiivinen jatko-osa: Stat House.

Jos Tom Cruise päätyy jonkinlaisen biopicin kohteeksi tai ylipäätään tehdään elokuva jossa kaivataan Cruise-hahmoa niin Sean Faris lienee aika korkealla vaihtoehdoissa:

Tähdet: ***