lauantai 8. joulukuuta 2018

The Devil Bat (1940)

Pidetty tohtori Paul Carruthers (Bela Lugosi) työskentelee suurelle kosmetiikkayritykselle ja kehittelee heille uudenlaista, markkinat mullistavaa partavettä. Carruthers harrastaa myös mielipuolisia kokeita ja verenhimoisten jättilepakoiden kasvattamista jotka tulevatkin tarpeeseen sillä hän ei ole muistanut kertoa pomoilleen, että partavetensä paitsi tuoksuu hyvältä toimii myös houkuttimena edellä mainituille lepakoille, joten näin merkitty kaula tulee repiä riekaleiksi. Motiivina Carruthersilla on se, että vaikka kauneusyrittäjäpäällikkönsä ovatkin valmiita antamaan rahallisen bonuksen hyvästä työstä, ovat ne tohtorin mielestä aivan liian vähäisiä hiluja siitä kaikesta mammonasta jota firma on hänen kehittämiensä litkujen ansiosta taskuihinsa sullonut. Siispä Carruthers houkuttelee pomojaan testaamaan partavettä ja lähettää sitten lepakkonsa silpomaan heidät hengiltä. Kuten lähes aina näissä vanhoissa kauhu-/jännityselokuvissa se on reportteri ei poliisi joka päivän pelastaa.

Vast'ikään perustetun aikansa halpatuotantoyhtiö PCR:n ensimmäinen kaupallinen hitti joka sai vielä 40-luvun puolella maineella ratsastavan, mutta lunnollisestikin itse The Devil Batiin liittymättömän jatko-osan sekä jonkinasteisen uudelleenversioinnin ja silti niin vain kävi, että public domainiin se tämäkin teos putosi. Tavallaan sääli, sillä The Devil Bat on sen verran onnistunut tapaus ettei se ansaitse sitä mainetta joka public domain-elokuvilla yleisesti ottaen on, mutta pääasia kuitenkin on että se on edelleen saatavilla ja onpa jossain vaiheessa näemmä saanut ihan bluray-julkaisunkin osakseen. Voimme siis nähdä tämän ajautuneen unohduksiin, mutta olevan helmi kakassa.
Mukana on joitakin aikansa kökköyksiä joista osan voi pistää silloinen näyttelemistavan tai teknisten rajoitusten piikkiin, joten esimerkiksi jälkimmäisen kohdalla löysä kumilepakko narun päässä saa jotain anteeksi koska vaikka kyseessä olikin halpatuotantoa niin eivätpä ne paremmalta näyttäneet niin sanotuissa isoissakaan elokuvissa, joten parhaimpansa tekivät. Lisäksi poislukien esimerkiksi turhankin alleviivaava musiikki on The Devil Batin jännitys hyvinkin kohdillaan, ollen ajoittain varsin ahdistavaakin joka on vain hyvästä sille.

Bela Lugosi esittää hyvin paikalleen jumiutuneeseen asemaansa katkeroitunutta henkilöä joka kantaa julkisesti kuuliaisen alaisen imagoa ja tässä pidetään enimmäkseen varsin onnistuneesti poissa se perinteinen hullulla tohtorilla on hullut puheet ja hullu kiilto hulluissa silmissään-tyylikeino, jonka sijaan tohtori Carruthers on pikemminkin hiljainen ressukka joka muuten olisi voinut aikoinaan ottaa osansa firman nykyisistä rahoista jos olisi suostunut osaomistukseen yksittäisen rahapalkkion sijaan, että sitä olisi kieltämättä ollut kiva seurata enemmänkin kuin vain ohimaininnan verran. Toki siellä ovat ne Jaakobin tikapuut ja muut hullun tohtorin laboratoriojekut, mutta kliseistä huolimatta tämä Lugosi on hieman enemmän traaginen hahmo kuin villiintynyt käkikello. Ilmeet ja puheenpainotukset ovat tietenkin tuttua Lugosia, joskin nyt ne pysyvät aisoissa ja ainoa hieman häiritsevä seikka on se että jostain syystä hän koettaa puhua paksummalla jenkkiaksentilla jonka seurauksena hänen oma luontainen vahva eurooppalainen ääntämistapansa korostuu entisestään, tehden hänestä yhtä syntyperäisen amerikkalaisen kuin Sean Connery on espanjalainen.
Lugosi ei kenties tee yhtään sen parempaa roolisuoritusta kuin kukaan muukaan elokuvassa oleva, mutta yleisesti hänen elokuviaan ajatellen hän onnistui yllättämään muistuttamalla siitä, että oli tosiaankin parhaimmillaan uhkaavan vaikuttava persoona eikä ainoastaan jokin houraileva morfiininarkkari. Näin ollen minun silmissäni hän on The Devil Batin parhain esiintyjä vaikka ei ehkä sitä oikeasti olekaan, mutta edellä osoitetun mielikuvan rikkomisen vuoksi jätti muut varjoonsa. Tekee hyvää välillä muistuttaa itselleen, että hän joka myöhemmin on päätynyt jonkinasteiseksi vitsiksi ei aina ole ollut lähelläkään sitä. Joskin se vertailu ei kenties saisi tulla esille yksittäisen elokuvan kohdalla, mutta hitot siitä sillä siitäkin huolimatta The Devil Bat on tehokas jännityselokuva joka onnistuu välttelemään suurimmat hullu tohtori-kompastuskivet kuten myös pysyttelemään murhaavista jättilepakoistaan huolimatta ihmiskeskeisenä.

Tähdet: ***

keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Creature from the Haunted Sea (1961)

Nyttemmin B- ja varsinkin niin huono että hyvä-elokuvat ovat saaneet keskittymän Asylumista, mutta aikoinaan jos halusi kiteyttää ilmiön yhteen ainokaiseen nimeen olisi ollut vaikeaa sivuuttaa Roger Cormania, joka kaikki kunnia muillekin ihastuttavia B-tuotoksia tuottaneille oli kuitenkin nimi joka noteerattiin kuin Stan Lee Marvelin suhteen.

Kuuban vallankumouksen seurauksena rajat ovat tiukasti ummessa, mutta ahneet siat haluavat edelleen itse nauttia rötöstensä antimista ja kuubbiskenraalit aikovat salakuljettaa kansalta varastamansa kullan toisiin maisemiin. Salainen agentti Sparks (myöhemmin Oscarin Chinatownen käsikirjoituksesta voittanut Robert Towne) soluttautuu mukaan salakuljettaeksperttinä ja niinpä vene lähtee matkaan mukanaan joukko normaalia rikollista sakkia kuten myös kuubalaisia sotilaita, mutta edellisten pomo Renzo (Antony Carbone) saa päähänsä tuuman, että tapetaan kuubalaiset ja otetaan kulta itsellemme. Syytetään sitten tarvittaessa karibian meren legendaa, merihirviötä joka sitten olisi syönyt muut kuin perusrikolliset. Mitä Renzo kuin muutkaan suunnitelmaan osallistuvat eivät tiedä on, että merihirviö ei olekaan vain legendaa vaan kuolettavan todellinen. Siksipä on aika keskeyttää vesistöillä sattuva kuolemisen sarja siihen, että elokuvan kiintiönainen (on mukana pari muutakin neitoa, mutta hän on se oikeasti tarinan mukana kulkeva henkilö) Mary-Belle (Betsy Jones-Moreland) voi pitää herkän lauluhetken. Niin ja Sparksin tehtävä lienee oikeasti vain toimia eräänlaisena film noir-henkisenä kertojana koska ei oikeastaan fyysisesti tee mitään muuta kuin hengittää. No, ainakin kuubalaisilla sotilailla on vauhti päällä:

Creature from the Haunted Sea on Roger Cormanin tuottama viidessä päivässä kyhätty verovähennyselokuva joka tottavie vaikuttaakin sellaisesta, joten odotettavissa on aiemmista tuotannoista ylijäänyttä kuvamateriaalia, toiseen elokuvaan sävelletty musiikkiraita, tarina joka ei oikein vie minnekään mutta kulkee jokaiseen mahdolliseen suuntaan ja tilkkutäkkisyyttä paikataan kertojaäänellä joka vaikuttaa enemmän kuin usein paniikkiratkaisulta saada jotain järkeä aikaiseksi, eikä se nimenomaan siksi sitä ole. Juonikuvauksen perusteella elokuva on tarkoitettu vakavasti otettavaksi ja kuten usein Cormanin tuotosten kanssa oletus onkin, että mahdollinen humoristisuus syntyy pikemminkin tahattomuudesta kuin silkasta tarkoituksellisuudesta. Se pitääkin osaltaan paikkaansa, mutta vaikka alkuperäinen käsikirjoitus olikin tarkoitettu asiallisen merihirviöjännityksen lähteeksi oli Corman suuressa viisaudessaan päättänyt, että agenttijutut ovat nyt hot, in ja cool, ja komedia on aina pelastava enkeli joten tehdään näin. Lopputulos on siis hieman kuin myöhässä tullut perinteinen atomiajan monsterielokuva sekoitettuna I Spy-televisosarjaan ja slapstickmäiseen huumoriin jossa muun muassa hassuttelu ylisuurten tekoviiksien kera on buenoista buenoin. Olisin varmasti ollut tyytyväisempi jos sen komediallisuuden olisi annettu toteutua vahingossa kuin tahallisuudessa, joka nyt alleviivaa yliyrittämistä ja siksi varsinainen hauskuus kiertää elokuvan tapahtumat liian kaukaa. Paras osoitus siitä miksi vahinkohuumori on oivallisempaa tämänkaltaisille teoksille löytyy siitä, että Creature from the Haunted Sean merihirviö - joka onkin taatusti asiayhteydestä irroitettuna tutumpi kuin elokuva mistä on lähtöisin - on aivan naurettavan näköinen ja ilmeisesti niitä harvoja seikkoja sisällössä jonka ei pitänyt olla millään muotoa huvittava.

Hivenen lannistavaa oli se, että siinä vaiheessa kun monsteri aloittaa toimensa tyrehtyy se alkutekijöihinsä kun fokus siirtyy salakuljettajien omiin vapaa-ajanviettotapoihin (pallon heittelyä, tms.) ja se on aika outo ratkaisu kun ollaan keskellä hengenvaaraa, mutta selitys lienee siinä että on ollut halvempaan olla kuvaamatta merihirviön mellastamista kuin chillailemalla paratiisisaarella. Toki lopussa palataan hirviöjahtiin, mutta vaikka sitä ei kuvattaisikaan niin olisi kenties syytä kuitenkin muistuttavaa välissäkin sellaisesta.

En laisinkaan epäile etteikö tekijäporukalla ollut hauskaa kuvausten aikana ja onhan kyseessä sekavuudestaan ja toimimattomasta komediallisuudestaan huolimatta varsin viihdyttävä teos, mutta nyt se on kuitenkin vain korkeintaan ihan ok kun todelliset kalkkuna-arvot olisi ansaittu toisella tavalla.

Tähdet: **