sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Tennessee Buck (The Further Adventures of Tennessee Buck, 1988)

Ennen itse asiaan pääsyä se kaikkein oleellisin: toivoisin että jos Identtiset kaksoset uudelleenversioitaisiin sen kaavaillun kakkkososan sijaan niin pääosiin palkattaisiin David Keith ja Keith David. Ihan vain jotta saisi julisteen jossa nimi on kirjoitettu äkkiä kyhäämäni kuvan tavoin.
No mutta, siinähän se jo on. Peruuttakaa Identtiset kaksoset!

Syvällä sademetsän kätköissä nukkuu pois krapulaansa Buck Malone (David Keith), seikkailija, erämies, miestenmies, naistenmies ja paras matkaopas koskaan, joka muuten saa pian turpaansa koska vokotteli väärää naista. Kun Buck joutuu putkaan norsuntaposta maksavat lomailevat rikkaat jupit Ken (Brant von Hoffman) ja Barbara (Kathy Shower) hänen takuunsa, saadakseen siten legendaarisen seikkailijasuuruuden oppaakseen ja kun tarjolla on tarpeeksi rommia suostuu Buck vaikka mihin. Siispä pariskunta matkaa Buckin opastuksella syvemmälle viidakkoon viettämään laatuaikaa eläintentappamisen parissa ja samalla kohdataan ongelmia pääkallonmetsästäjien osalta. No, saadaanhan Ken tapettua pois jotta Buck voi osoittaa Barbaralle millainen on tosimies.

Tennessee Buck on paremmin näyttelijänä tunnetun David Keithin toinen kolmesta ohjaustyöstä ja samalla toinen jonka olen itse nähnyt, mutta ensimmäinen jonka huomioin olevan hänen ohjaamansa.
Kansi kertoo elokuvan liikkuvan Indiana Jonesin jalanjäljissä ja valmistumisvuosi viittaa siihen, että ollaan sen tiimoilta hieman jälkijunassa koska nimekkäin esikuva ehti seikkailla jo kahdesti aiemmin (1981 ja 1984) ja tässä välissä pääsivät ns. imitaattorit kuten Vihreän timantin metsästys (1984) kuin sen jatko-osakin Nillin jalokivi (1985), Tulijalka (1986), Joka vaaroja etsii... (1983) ja monet muutkin jo apajille (Richard Chamberlainin Allan Quatermainkin kahdesti vuosina '85 ja '86), joten mitä tähteitä Tennessee Buckille enää jäi? En tiedä menestyksestä niin kaupallisesti kuin maineenkaan osalta, itselleni elokuva oli sen löytäessäni uusi tuttavuus, mutta kuten monet muut myöhemmät elokuvat jotka olivat arkeologiseikkailijan inspiroimia lukeutuu myös Tennessee Buck mainion viihdeannoksen piiriin. Vihreän timantin metsästyksen tavoin komediapainotus on korkealla, mutta Tulijalan ohjeiden mukaisesti kokonaisuus on halpahintaisempaa ja enemmän B-tasoa kuin vain siihen viittavaa, joten tahattomuus on kaikelta osin vahvasti läsnä. Tai siis, satiiri on se sana millä perustellaan lopputuloksen kömpelyys, että tämä on hölmö koska sellaiseksi sen halusimmekin. Varmasti se pitääkin osittain paikkaansa, mutta ei sillä silti kaikkea kateta. Ei se mitään, Tennessee Buck kuitenkin on huvittavaa viihdettä samaan tapaan kuin vaikkapa Roger Cormanin Tähtien sota-apinoinnit, ettei se haittaa vaikka nautinnollisuus syntyykin ajoittain vahingoista eikä tarkoitushakuisuudesta.
Huumori koostuu suurelta osin siitä kuinka Buck on renttu (ts. dokaa ja ilmeisesti haiseekin) ja siitä kuinka Ken sekä Barbara ovat kaloja kuivalla maalla koska ovat kaupunkilaisia viidakossa, jolloin tietenkin pelkäävät kaikkea ja kaikkia. Eikä luonnollisestikaan unohdeta sitä, että Barbara on kaunis, uhkea valkoinen nainen viidakossa, joten siitä revitään huumorin ohella vaatteita pois. Eikä myöskään sivuuteta asiaankuuluvia äänitehosteita kuten matalasti ja venytetysti mörisevä "ouuuuboiiii!" kun nähdään hemaiseva vartalo. Ehkä siis varsin lapsellista menoa ja David Keith tuntuu ottaneen ohjaaja-pääososaesittäjän ominaisuudessa elokuvan jonkinlaisena minulla on suuri penisauto-egotrippailuna (Tennessee Buck on ainoa MIES!, muiden ollessa jotain lähes ihmisenkaltaisia nyhveröitä), mutta energiaa riittää, tunnelma on hilpeä ja kuten monissa muissakin lajityyppinsä edustajissa on mukana tarpeeksi fantastista eskapismia jonka vuoksi on valmis antamaan liikaakin anteeksi. Ei kuitenkaan sitä missä moni keskittymiskyvytön B-seikkailukomedia kompuroi, nimittäin kyvyssä yhdistää eri lajitytyyppien osasia jolloin nytkin kun ollaan komedian puolella niin se on vain pelleilyä ja kun ollaan toiminnassa niin se on edelliseen nähden aivan liian agressiivista sekä vakavissaan tehtyä sopiakseen yhteen. Joten kun väkivalta altaa niin irtopäitä riittää ja kun Barbara joutuu alkuasukkaiden seuraan niin tottakai ollaan jo jossain italokannibaalileffojen reviirillä jolloin pieteetillä esitetty raiskaus on selviö. Eivät ne tunnelmaltaan oikein istu muut hetket täyttävään iloluonteisuuteen, jolloin vaikka suupaloina Tennessee Buckin voikin nähdä ilostuttavana sokeriviihteenä niin lautasen peittävänä annoksena huomaa ettei sitä söisi sikakaan ilman vatsavaivoja.

Tästä seuraavasta julisteesta tulee enemmän mieleen Ducktales kuin Indiana Jones. Woohoo!

Tähdet: **

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Noituus (The Witching, 1972)

Aka Necromancy ja ilmeisesti merkittävin ero Necromancyn ja The Witchingin välillä on se, että jälkimmäinen on pidennetty laitos eli mukana on aiempaa enemmän paljasta pintaa.

Lilithin kylässä harrastetaan satanistisia sessioita, joissa siis kaapuveikko vaatii alastomia naisia vannomaan uskollisuutta Saatanalle ja muut nudistit kulkevat ringissä heidän ympärillään. Miljöötä koristavat vuohenpäät sekä veriset tikarit, mutta miten niin se olisi satanistista meininkiä? Tuollaisena muistan sen kristillisen iltapäiväkerhonkin jossa lapsena kävin, joten ihan arkisesta meiningistä on kyse.
Sopivasti Lilithiin muuttavat nuoripari Frank (Michael Ontkean) ja Lori (Pamela Franklin), eikä jälkimmäinen ole kovinkaan iloisella tuulella sekä menetettyään syntymättömän lapsensa että myöskin kokiessaan uhkaavia saatanallisia painajaisia joissa varoitellaan uudesta kotikaupungista. Niin ja tottakai se osoittaa että Lorilla on yliluonnollisia voimia joilla voi herättää kuolleita henkiin, mutta hän itse ei ole siitä tietoinen vaan tästä kertoo rouvan näkemä haamu joka myös varoittaa ettei kannata koskaan hengailla miehen nimeltä Cato (Orson Welles) kanssa. No, Frankin uusi työpaikka onkin olla kaiken omistavan Caton alaisuudessa ja uusi pomo kutsuukin pariskunnan luokseen illalliselle, ihan näin vain jotta tutustutaan paremmin. Ei tässä ole mitään uhkaavaa, ei vaikka Cato pukeutuu mustaan, koti on täynnä okkultismiin liittyvää krääsää, hän kyselee ensimmäiseksi Frankilta ja Lorilta että uskovatko he salatieteisiin, kertoo tutkivansa suurella innolla yliluonnollisuutta ja on itsekin aikamoinen taikuri, joka kuten tärkeää on muistuttaa, pukeutuu mustaan eli on paha ihminen. Ottakaa nuoret lampaanlihaa, olen sen itse rituaalimaisesti teurastanut. Ai niin, houkuttelin teidät tänne jotta Lori voi voimillaan herättää kuolleen poikani ja päätyä itse teuraaksi. Jälkiruuaksi on suklaamoussea.

Noituus on ilmeisen inspiroitunut Rosemaryn painajaisesta (1968), mistä kielii vahvat painotukset hermostuneeseen naispäähahmoon, synnyttämisen merkitykseen, kaikkialle lonkeronsa ulottavaan satanistiseen liittoon ja vaikkapa aviomieheen jolle vaimo on enemmän tai vähemmän työkalu uralla etenemiseen. Yhtälailla hidastempoinen, vähäeleinen, ahdistava ja samalla hauraan oloinen ei Noituus kuitenkaan ole vaan edustaa selvemmin alkamaisillaan olevaa paholaiselokuvien kulta-aikaa kun perässä tulivat muun muassa Manaaja (1973) ja Ennustus (1976), jolloin liike on eläväisempää, äänimailmassa keskitytään iskevyyteen (muun muassa musiikki soveltuisi jollekin Parhaat syntikkaulinat-kokoelmalle) ja visuaalisuudessa ainakin pyritään näyttävyyteen. Jälkimmäinen on pääosin aika hupsunnäköistä päällekäiskuvausta, zoomausta pysäytyskuvaan taikka halpahallitason naamiaisasuja, mutta halu kuvalliseen rehvasteluun paistaa läpi.
Kyseessä on ihan kelvollisen hauskaa hölmöilyä, joka tosin ottaa itsensä hieman turhankin vakavissaan kun toteuttaa ideansa kuin mikäkin propagandavideo jolla koetetaan synnyttää pelkoa ymmärryksen tuolla puolen olevissa ihmisissä ja jos kyseessä olisi päivänpoliittinen elokuva niin maahanmuutto olisi sen nykyinen vertailukohta. Eli käytössä on aika eksploitatiivinen tapa esittää asiansa ja siten normaalinkin kriittinen katsoja huomaa uskottavuuden olevan kaukana poissa, mutta kunhan ehditään pelotella herkkäuskoisia suurella Saatanalla niin se riittää, rahat on jo saatu. Ja ei, Orson Welles ei tätä pelasta vaikka olevaisuutensa onkin varsin sopiva satanistiseksi kulttijohtajaksi, on hän ilmeisesti itsekin ymmärtänyt ettei tätä voi ottaa vakavissaan ja vetääkin siksi liukuhihnasuorituksen. Äänensä on kyllä tälläkin kertaa vakuuttava, joten välinpitämättömyys ei ole täysin ylivoimaista.

Parasta on se miten Lilithin satanistinen kommuuni kuvataan, eikä siinä hyödynnetä mitään suuren mysteerin säilyttämistä vaan kaikki on täysin avointa. Yleensä kun vastaava tarina tulee eteen niin siinä on juuri se salaisuus pinnan alla joka sitten avautuu muka suurena paljastuksena siitäkin huolimatta, että joku (ts. päähenkilö) onkin koko ajan epäilemässä ja toitottamassa ettei kaikki ole miltä näyttää, mutta Lilith on avointa bakkanaalia heti alusta alkaen eikä kukaan siellä asuva pidä sitä mitenkään outona. Olisikin siis ollut kiinnostavaa jos Noituus olisikin tehty ilman perinteisiä paholaiskauhutemppuja ja keskitytty arkisempaan ihmissuhdedraamaan jossa pienyhteisön kristilliset arvot vain sattuvat korvautumaan satanistisilla. Armi, missä on pyhäpukuni, en voi lähteä temppeliin virttyneissä verkkareissani, se ei olisi Luciferia kunnioittavaa. Niin ja muista, että vuodatamme kolehtiin enemmän verta kuin naapurit. "La Diablo estas vivanta ene de mia korpo!"

Katson asiakseni mainita se, että vaikka ilmeisesti tässä The Witching-versiossa on enemmän paljasta pintaa kuin Necromancy-painoksessa niin seksiä tai sen sellaista on turha odottaa sillä alastomuus liittyy vahvasti seremoniamenoihin jolloin kyllä, tissejä ja kasseja kyllä näkyy, mutta ei pystysuuntaisessa toiminnassa.

Tähdet: **