lauantai 21. syyskuuta 2019

Cujo (1983)

Berhandilaiskoira Cujon nenua puraisee lepakko ja kohta hauvalla on vesikauhu, joten hän rupeaa murhaavat ajatukset mielessään kiusaamaan sammuneeseen autoon jumittunutta Donnaa (Dee Wallace) ja hänen kuivuvaa poikaansa Tadia (Danny Pintauro).

Henkilökohtaisesti pidän Cujoja niin sekä kirjana kuin elokuvanakin yhtenä tylsimmistä Stephen King-tuotoksista (laskien mukaan vain kauhuksi luokitellut Kingit), mutta ideana sen arkikauhutarina on vastaavasti herran parhaimmistoa. Hyvin vähäeleinen ja huomioiden Kingin taipumuksen tunkea kaikkeen jotain yliluonnollista mukaan varsin maanläheisenä pysyvä tarina, jota elokuva on kirjaversiotakin enemmän ja pidänkin kovasti siitä miten vahvasti elokuvassakin keskitytään niin sanottuun tavalliseen elämään ilman sen suurempia ihmeitä, mutta tylsäksi sen tekee etenkin pituus. Oli se sitten kirja taikka elokuva ja vaikka King osaakin kirjoittaa vetoavia ihmiskuvauksia ei sitä jaksa seurata täydellä tehdolla loppuun saakka kun se loppu ei häämötä vielä viikonkaan jälkeen horisontissa. Ei etteikö tällaisesta ns. suljetun tilan ja parin näyttelijän elokuvasta saisi tenhoavaa tuotosta aikaiseksi, sillä onhan niitä koettu hyvällä onnistumisprosentilla, mutta Dee Wallace ei mielestäni ole tarpeeksi lahjakas näyttelijä eikä Lewis Teague niin hyvä ohjaaja että he olisivat saaneet elokuvasta täysin onnistuneen lopullisessa pituudessaan. Ehkä vartti pois ja hyvä olisi ollut, mutta kun ei niin ei. Tämä ei siis tarkoita etteikö molempien filmografiassa ole viihdyttäviä ja hyviä elokuvia, mutta Cujo kenties osoittaa ettei esimerkiksi Wallacesta ole kantamaan elokuvaa soolona. Ja se on sääli, sillä itse olisin karsinut elokuvasta vieläkin enemmän sen sivujuonteita kuten Donnan salasuhdetta ja keskittynyt aiempaa enemmän tavalliseen tylsään jokapäiväisyyteen jotta se koira ja hänen muutoksensa todellisen maailman hirviöksi olisi väkevämpi. Cujon metamorfoosi kiltistä vuffelista Freddy Krueger-naamaiseksi painajaispolttoaineeksi onkin se elokuvan voima ja syystäkin lopputulos muodosti pelkästä koiran nimestä mielikuvan pahasta, vaikkakin oli sitä vastoin tahtoaan. Ne ovat vain nuo pahuksen ihmiset jotka tulivat pilaamaan ihan hyvän elokuvan. Huvittavaa onkin, että Stephen King on ilmeisesti hehkuttanut Wallacen tehneen parhaimman roolisuorituksen mitä King-elokuvissa on nähty ja vaikka aiemmasta kritiikistäni huolimatta Wallace ei onneton olekaan, ei vain tarpeeksi hyvä, taisi tuossa äänessä olla Kingin alkoholihuurut jotka estivät häntä muistamasta edes kirjoittaneensa koko kirjaa.

Sinänsä ihan hyvä elokuva ja ymmärrän täysin miksi siitä pidetään kovastikin, mutta vaikka hetkittäin siinä on maistiaisia jopa loistavuudesta on se liian suurelta osin yksinkertaisesti tylsä yhtäläisen näyttelijän kannattamana ja siten Cujo olisi kaivannut muutaman muutoksen ollakseen loistava. Jos pituus pidetään samana niin sitten vakuuttavampi esiintyjä kehiin ja tunnelmasta kireämpi. Jälkimmäiseen liittyen yksi tähti tuleekin yksinomaan sille miten leikkauksella, äänimaailmalla ja meikkauksella oltiin saatu ilmeisen kiltistä hauvelista suurempi peto kuin Big Brotheriin osallistuvasta. Tai no, siinä saatan olla väärässä, ainakaan Cujo ei heti kameran eteen päästyään ryhtynyt naimaan ventovieraan kanssa.

Tähdet: ***

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Se: toinen luku (It: chapter two, 2019)

20 vuotta siihen meni, mutta tänään viimein kävin uudestaan ihan elokuvateatterissa saakka katsomassa elokuvan ja se tietenkin oli tuo otsikon Se, ja luonnollisesti kakkososa koska en ole ensimmäistä nähnyt. Valinta tosin ei ollut minun, mutta enpä minä olisi parempaakaan keksinyt, että ihan hyvä vaihtoehto tuokin oli.
Tämä kirjoitus ei kenties ole niinkään arvostelu, analyysi taikka edes samanlaista huuhaata kuin kirjoitukseni yleensäkään ovat, kunhan on vain tuoreeltaan kirjoitettuja huomioita ja/taikka pohdintoja.

Siitäkin riippumatta etten ollut nähnyt ensimmäistä osaa, mutta olen aikoinaan lukenut Stephen Kingin kirjan ja tietenkin nähnyt sen aiemman minisarjaversion, tuumin josko minulta jää jotain paitsi kun hyppään suoraan toiseen osaan, mutta se pelko jäi aiheettomaksi. Ei tässä ole ole tarpeen katsoa aiempaa modernisoitua Se:tä, koska kyseessä on sinänsä aika tyypillinen jatko-osa, että se pitkälti tuntuu toistavan edellisen osan tarinaa ja sitä painotetaan varsin vahvasti lukuisien takautumien (joskin ilmeisesti tätä elokuvaa varten kuvattuja osuuksia?) avulla sekä toistuvasti kertomalla mitä oltiin jo tehty. Ja se mitä oltiin jo tehty oli sitä, että kaupungissa myllertää jokin suuri paha voima joka tykkää viedä pikulapsia mukanaan. Tämä paha manifestoituu useinmiten klovni Pennywisen (Bill Skarsgård) muodossa ja sitten joukko lapsia päättää, että tämä on riittämiin, nyt noustaan pelon yläpuolelle ja paha kuolee. Toisen luvun tarina on täsmälleen sama, vain aikuisemmalla näyttelijäkaartilla (mm. Bill Hader, James McAvoy, Jessica Chastain, etc.) Vähän ollaan heitetty mukaan muka syventäviä taustahuomautuksia, mutta ainakin jos ajattelee tarinan punaista lankaa on se täsmälleen sama kuin varmasti oli edellisessä osassa ja oli ainakin niin sekä kirjassa kuin siinä tv:n minisarjassakin. Siinä mielessä minusta ei tunnu laisinkaan siltä ettäkö olisin missannut jotain, koska tämä toinen osa tuntui tehdyn ainoastaan koska oli kaupallista tilausta toistaa itseään mahdollisimman nopeasti. Etenkin se kuinka muksuversiot näyttävät olleen samat näyttelijät kuin aikaisemmin vain painottaa sitä ettei mitään menetä ilman ensimmäistä osaa, sillä tässähän se ensimmäinenkin osa on mukana.

Juoni on ihan kelvollinen tämänkaltaisella kauhistelulle ja toteutus oli kauttaaltaan aika varman päälle pelatun tasokasta, että ainakin vain pelkästään tämän perusteella en vielä näe syytä elokuvan täydelliseen haukkumiseen, mihin ehkä saattaisin kallistua jos tosiaan olisin sen ensimmäisen elokuvan nähnyt. Tuolloin toisen luvun rasittavuudet olisivat varmasti potenssissa kymmenen. Nyt kyseessä on vain ja ainoastaan ihan ok elokuva ja varsin tyypillinen lajityyppinsä edustaja.

Huomautetaanpa tässä välissä se, että en aio tehdä varsinaisia vertailuja sen minisarjan ja tämän elokuvan välillä koska minusta se tv-versio on aina ollut yliarvostettu, jolloin minulla ei ole syvempää sidettä siihen eikä täten myöskään liikuttanut pätkääkään tehtäisiinkö Se uudestaan vai ei.

Mennäänpä ensin niihin rasittavuuksiin:
- Elokuvan kauhu rakentuu aika vahvasti säikyttelyistä ja ne ovatkin varsin perinteisiä sellaisia. Siispä aluksi edessä on jotain harmittoman oloista, söpöäkin ja sitten HIRVIÖ!!!
Tämä kävi väsyttäväksi aika nopeasti ja teho olisi ollut ehdottomasti suurempi jos se ei olisi joka kerta tapahtunut samalla tavalla, tuolloin kun sai aina ennakkovaroituksen tulevasta säikäyttelystä ja kuten on helppo päätellä, ei yllätys ole kovinkaan yllättävää jos sen kerrotaan tulevan. No, ehkä TOSI KOVA ÄÄNI! riittää tekemään sellaisesta säikäytyksestä onnistuneen. Spoileri: ei.
- 2h 50min oli aivan liian pitkä aika elokuvalle ja vaikka ymmärränkin, että kaikille hahmoille halutaan antaa hetkensä niin se kävi tylsäksi kun näin tehtiin ja aina samalla kaavalla. Kaikkea ei tarvitse näyttää jos niitä ei osata esitellä eri tavoin. Varsinkaan kun elokuva ei muutoinkaan ole erityisen yllättävä, vaan hyvinkin ennustettavasti kulkeva.
- Huvittavaa oli se, että James McAvoyn kirjailijahahmoa kritisoidaan siitä ettei hän osaa kirjoittaa kirjoihinsa onnistunutta lopetusta ja sitten tämä elokuva sortuu sormusten herra-päätökseen, että elokuvaa ei osata lopettaa vaan juuri kun luulee salin valojen syttyvän tuleekin toinen lopetus ja kolmas...
- Miksi, oi miksi kauhuelokuvat eivät uskalla luottaa painostavuuteen vaan väkisin tunkevat jokaiseen mahdolliseen väliin jonkin kevennyksen. Bill Haderin koomikkohahmon kohdalla läpänheitto on toki perusteltua ja kaipa klovnin tulee olla ajoittain hupsu, mutta tässä tulee jonkinlainen vitsi niin usein ja säännöllisesti, että siinä on hyvä tarkistaa munakellon toimivuus. Ehkä 2h 50min pitkään elokuvaan pitää saada keventäviä elementtejä mukaan jo syystä, että pelkkää kauhutunnelmaa on vaikea kasvattaa noin kauan ja sen rikkomisella saadaan aina nollattua tilanne, jolloin voidaan aloittaa laskeminen alusta. Mutta olisivat vain suosiolla poistaneen jotain 80 minuuttia ja tehneet huumoritonta kauhua.
- Tehosteet olivat tietenkin modernin kauhuelokuvan tavoin suurella lukumäärällä näyttävästi esillä, mutta osa niistä oli kauhistuttavan kehnoja ja hyvinkin muovisen näköisiä. Vähemmän olisi jälleen kerran ollut enemmän.
- Pennywise ei ole pelottava. Ainoastaan siinä kohtauksessa jossa hän lähestyy pikkutyttöä kuolaten on hivenen kauhistuttavuutta, mutta muutoin eh! oli vahvin reaktioni häneen. Ja lopun pomotaisto oli Sister Frieden sijaan kuin Bowserin päihittäminen Super Mariossa.

Nämä edeltävät asiat olivat eniten itseäni vaivaavia ja seuraavat pari seikkaa liikkuivat sillä rajalla, että olisivat voineet olla vain negatiivisesti vaikuttavia:
- Edellä mainittuun huumoriin liittyen mukaan oli pistetty cameoita ja ns. insidevitsejä joiden tarpeellisuudesta voidaan keskustella, mutta emme tee niin koska ne jäivät aika neutraaliksi ja siten who cares. Pidin toki hauskana, että alussa esitetyn elokuvankuvausten ohjaaja oli Peter Bogdanovich, mutta vaikka hän ei olisikaan ollut siinä ei mitään olisi muuttunut. Sama pätee Stephen Kingin cameoon joka Stan Leen tavoin vie aina hieman pois elokuvan maailmasta, mutta ei hän toisaalta tee huonoa jälkeäkään joten ei sillä ole merkitystä. Ja niistä insidevitseistä pidin toki veikeänä sitä John Carpenterin The Thing-viittausta, mutta oliko se nyt aivan tarpeen alleviivata sitä toistamalla vastaavan kohtauksen repliikkikin? Muutoinkin se tapa, että kaikkeen pitää antaa jokin selitys on ärsyttävää, mikä tosin ei ole vain tämän elokuvan ongelma.
- Elokuvan seksuaalinen suuntautuneisuus-teema vaikutti ajoittain aika päälleliimatulta, aivan kuin se olisi ollut pikemminkin jonkinlaisen yhteiskunnantilavaatimus kuin oikea yritys uudistaa tarinaa ja varsinkin Se:n todellisen hahmon paljastaminen tuntui olevan metaforanaula jonkinlaisen saarnaamisen arkkuun. Joskin olin vastaavasti tyytyväinen siihen kuinka sitten lopussa tämän aiheen annettiin jäädä normaalitilaan ilman korostamista suuntaan taikka toiseen, koska tällöin se vaikutti oikeastikin ajatukselta jonka katsottiin olevan luonnollinen osa jonkun hahmoa kuin poliittinen taikka kosiskeleva ase jota käyttää.

Erittäin positiivisina asioina pidin näyttelijöiden yhteistyötä, joka varsinkin lapsinäyttelijöillä oli hyvinkin luonnollisen oloista ja loi samanlaista aitouden tunnetta kuin mitä sai kokea vaikkapa Stand By Me:ssa.
Ja Benjamin Wallfischin musiikki oli aivan upeaa. Aivan upeaa.

Lyhyempänä, vähemmän keskittymisellä efektimyllytykseen sekä älämölöön ja ilman huomioita ensimmäisestä osasta, tms. toinen luku olisi varmasti toimivampi, mutta tällaisenaankin se on ihan ok lajityyppinsä edustaja. En tosiaankaan mene väittämään Se: toisen luvun olleen elokuva jonka vuoksi pitäisi jokin 20 vuoden tauko katkaista, mutta hei, se edellinen elokuva oli Tähtien sota: episodi 1 - pimeä uhka, että aina voisi olla huonomminkin. Eikä tämä sentään ollut mikään The Fast and the Furious.

Kaiken kaikkiaan Se: toinen luku oli ihan hyvä leffakokemus, mutta itse elokuvaa parempi oli seura jossa sen katsoin ja siitä olen kiitollinen, pelastit päiväni.

Tähdet: **

Ps. Se on vagina.