torstai 23. helmikuuta 2017

Paradox (2010)

Etsivä Sean Nault (Kevin Sorbo) tutkii murhia joissa on käytetty jotain ennennäkemätöntä ja -kuulumatonta ihmishengen päättämiseen: ihan tavallista asetta ja siitä tulevia luoteja. Naultin maailma kun on meille vaihtoehtoinen todellisuus jossa eletään edelleen eräänlaista 50-lukua, mutta tieteen on korvannut taikuus ja vaikka ihmiset pukeutuvatkin kuin olisivat karanneet Raymond Chandlerin tarinasta niin kyseessä on Syvä uni korkeintaan vain jos H.P. Lovecraft olisi kirjoittanut sen juotuaan litrakaupalla lasolia. Koska taikakeinot eivät auta selvittäessä rikoksia joiden tekemiseen on otettu apua meille tutummasta arkisesta maailmasta, on Naultin pistettävä käsityksensä todellisuudesta sikseen ja koetettava yhdistää hokkus pokkus käytännönläheisyyteen. 

Clive Barkerin Harry D'Amour kohtaa H.P. Lovecraftin SYFY-tuotannossa ja hyvä niin koska tämä on aika mainio tekele. Sarjakuvaan jota en tunne pohjautuva Paradox on sellaisella lovejoymaisella pilkkeellä silmäkulmassa tehty sympaattinen vaihtoehtotodellisuusjännäri jossa taikuus, zombiet, Pazuzut, fedorat sekä Raymond Chandler kulkevat käsi kädessä ja Barkeriin viitatessani mieleen tuleekin kuin humoristinen versio Lord of Illusionsista, jossa Pokémonit ovat korvanneet sadomasokistiset ihmishirviöt. Kyseessä ei kuitenkaan ole sellainen SYFY-teos jossa halpuus on tarkoittanut myös selkeää läskiksi vetämistä ja pelkästään naurettavuudella pelaamista, joskaan ei myöskään mistään täysin vakavissaan tehdystä elokuvasta ole kysymys, vaan sellaisesta kuin vaikkapa Men in Black tai RIPD, jossa koetetaan pitää huumori asiallisena. Toinen noista esimerkeistähän onnistuikin olemaan hauska kun toinen oli taas vain naurettava. Paradox putoaa jonnekin sinne väliin, mutta on sentään ehdottomasti lähempänä Men in Blackia, josta sen erottaa selkeimmin vähemmän koomiset olennot ja budjetti jolla ei olisi maksettu edes Will Smithin kahveja. Tykkäsin monesta jutusta tässä elokuvassa ja siten halpa ulkoasu taikka sanotaanko että ei aivan Tommy Lee Jonesin tasoiset näyttelijät haitanneet. Hauskaa oli elokuvan 50-lukuinen maailma jossa elävät kuolleet, siivekkäät sarvipäät ja taikuus ovat arkea, jolloin jälkimmäistä ajatellen olikin mainiota nähdä miten poliisitutkimuksissa jokin noitaympyrä toimi eräänlaisena hologramminäyttöisenä tietokoneena ja jokin keijupöly herätti kuolleen kertomaan kuolemastaan. Tykkäsin myös kovasti ajatuksesta jossa tämä nimenomainen taikuutta hyödyntävä maailma on se ns, meidän elämämme todellisuus kun taas se vaihtoehto jota pahikset hyödyntävät on se missä me (sinä, minä, autiotalo ja muut) normaalisti elämme, jolloin toisin kuin yleensä vastaavilla ideoilla varustetuissa elokuvissa pragmaattinen kyttä ei törmääkään tehtävään jossa ns. yliluonnollisuus aiheuttaa ongelmia. Nyt pulmana on nimenomaan se, että pahis ei perinteiseen tapaan hyödynnä taikuutta, tms. vaan ihan tavallisia lyijyä syökseviä aseita, jotka aiheuttavat suurta kummastusta maailmassa jossa akbrakadabra on se millä pidätys tehdään. Mitä, ei siis laisinkaan liskon suomuista ja korpin kynsistä tehtyä sukupuolenvaihdosnektaria, vaan jokin rautapalikka joka käyttää ruutia apunaan). Tiede, mitä Ganeshan nimeen se oikein on?

Parodox on veikeä mitä jos-elokuva jonka suurimpana ongelmana pidän sitä, että olettaisin sen olevan tarkoitettu tv-pilotiksi ja siten se tuntuu aika suurelta osin vain esittelevän lähtökohtaa jonka ei ole tarkoitustaan päätyä loppuunsa yhden jakson aikana. Odotettavissa siis olisi ollut jaksoja joissa Nault toistuvasti matkaa taikatodellisuudesta (meille) oikeaan maailmaan ja samalla oltaisiin hieman kuin kala kuivalla maalla samoin kuin vaikkapa kun Star Trek nelosessa tulevaisuuden ihmisten saapuessa meille tuttuun, mutta heille täysin vieraaseen aikakauteen). Tähän Paradox kuitenkin jäi ja vaikka se maittoi minulle niin kyllä se sen verran nälkäiseksi jätti, että olisin halunnut lisääkin.

Tähdet: ***

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Vankilasaari (The Secret of Blood Island, 1965)

Malesia tai tarkemmin Malaija kuten suomennos kertoo, mutta vuosi on kuitenkin 1944 ja japanilaiset sotilaat pudottavat lentokoneen josta selviytyy hengissä brittiläinen agentti Elaine (Barbara Shelley) vain päätyäkseen saarella olevaan sotavankileiriin piilottelemaan nipponeilta. Pystyvätkö vangit pitämään Elainen piilossa ja onnistuuko pako jotta hän pääsee kertomaan onkimiaan tärkeitä tietoja vihollisen toimista? No, ottaen huomioon että tämä on niitä elokuvia joka alkaa näyttämällä loppuratkaisun ja Elaine itse kertojana paljastaa päässeensä pakoon, niin hyvin olettavaa on hänen myös pääsevän pakoon.

Vankileirielokuva hieman Kwai-joen hengessä, jolloin pelkkien bambutikkujen työntämisen kynsien alle sijaan vangeilla on usein henki aika korkealla ja kunniakäsitys on suht' tärkeää molemmilla sodan osapuolilla. Japanilaiset pistävät vangit pakkotyöhön ja rankaisevat jokaisesta takaiskusta jonka vuoksi oja tai jokin muu ei valmistu aikataulussa, mutta tuntevat silloin itse epäonnistuneensa johtajana. Vangeilla on kaksi eräänlaista johtajaa, se kaikkien kaveri joka on valmis uhkarohkeisiin temppuihin ja sitten se joka juuri pitää omaa kunniakäsitystään kaikesta tärkeimpänä, mutta tärkeää on että molemmat uskovat olevansa oikealla asialla ja tarpeen vaatiessa ottavat sanallisesti yhteen japanilaiskomentajan kanssa puolustaakseen omiaan. Joskaan yhtä perusteellisesti esitettyjä eivät tämän elokuvan hahmot ole, mutta ovat kuitenkin kallellaan sinne Kwain suuntaan.
Tarinan suhteen se kuinka piilotettavana on vieras ihminen ja varsinkin nainen ei kuitenkaan ole lopulta yhtään sen erilaisempi seikka kuin jonkin tunnelin salaaminen, sillä edelleen jotain on pidettävä piilossa taikka hukka perii. Toki sillä että kyseessä on nainen tehdään se pakollinen turhautunut miesvanki koettaa saada pusun-kohtaus, mutta lopulta yhtä siveellisellä linjalla ollaan kuin Alien kolmosessakin, jolloin julisteen takainen tunneli aiheuttaa ihan samanlaista jännitystä tai sen puutetta.
Enimmäkseen ihan hyvin näytelty, sopivan näyttävä ja osittain uskottavakin elokuva kärsii kyllä yhdeltä osin varsinkin noista viimeisimmän kohdalla kun monet japanilaisia näyttelevistä ovat yhtä aasialaisia kuin Donald Pleasence. Aika vaikea sitä on ottaa tosissaan japanilaisia sotilaita jotka näyttävät yhtä autenttisilta kuin Sean Connery ja kuulostavat Peter O'Toolelta.
Muutoin kyseessä on varsin mukava elokuva, joskin aiemmin mainitun Kwain sijaan siltikinen enemmän sieltä Kotkat kuuntelevat-osaltolta jossa popcornviihteeellisyys saa mennä vakavastiotettavuuden edelle. Sääli ettei kokonaisuudessa ole mitään muista poikkeavaa kuin nainen tunnelin sijaan, eikä sitäkään ideaa käytetä yhtään sen erikoisemmin kuin juuri jotain vaakatasoista reikää, ettei lopputuloksessa ole oikeastaan mitään muuta kunnolla muistettavaa kuin alkuperäisnimi josta siitäkin tulee mieleen vankileirikuvauksen sijaan jokin jättiläshämähäkkikauhistelu. Elokuvan mainosmateriaali onkin näköjään painottanut eksploitaatioaspektia ja tokihan se tosi raflaava nimikin sellaiseeen viittaa, mutta ei tämä silti mitään filippiinotoimintaa ole, tms.
Mukana tosin on hahmo jonka nimi voisi yhtä hyvin olla Mad Doctor Slaughter tai jotain, sillä niin silmiinpistävän sarjakuvamaisen erilainen hän on verrattaessa muihin. Melkein jopa voisin uskoa hänen olleen Kadonneen aarteen Tohtin esikuva.

Kannessa väitetään vankien olevan amerikkalaisia.

Tähdet: **