keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Red Hill (2010)

Konstaapeli Shane (Ryan Kwanten) on saanut siirron pieneen syrjäiseen kylään, Red Hilliin ja onhan täällä paljon ihmeteltävää suurkaupungin kasvatille, kuten vaikkapa hevonen. Shane oli pyytänyt siirtoa rauhallisemmalle alueelle jotta raskaana oleva vaimo Alice (Claire van der Boom) ei kokisi stressiä kun menneisyydessä on jo yksi keskenmeno, mutta kohtapuoliin tulee ilmenemään ettei Red Hill ole mikään toiveiden uinuva auvola. Ensinnäkin uusi pomo Old Bill (Steve Bisley) on vanhan koulukunnan kasvatti, kova mutta... hitto, pelkkä taantumuksellinen m*ulkku jonka mielestä kaikki puhelimen keksimisestä eteenpäin ovat saatanallisia juppikeksintöjä ja kaikki hyvä on sisäsiittoista. Ei siis liene ihmekään, että hän ei tykkää kenestäkään eikä siten myöskään Shanesta. Toiseksi alueella liikkuu jokin vaarallinen ekosysteemille vieras petoeläin ja kolmanneksi siellä on myös pantteri tappamassa karjaa. Ai niin, en tainnut muistaa mainita tapahtumapaikkana olevan Australia jossa pantteri ei nyt se kaikkein yleisin eläinlaji ole, joten edeltävä hukkaan heitetty vitsi liittyi siihen kuinka ekosysteemille vieras petoeläin on vaimonraiskaajamurhaajavankikarkuri Jimmy (Tommy Lewis) ja vielä kehnommaksi huumoriyrityksen tekee se, että Jimmy on paikkakuntalaisia jolloin hän ei ole edes alueelle vieras. Huoh! No, ba dum tss vaan. Mutta humoristisuudesta puheen ollen mietin, että onkohan se olevinaan vitsi kuinka Alicen sukunimi on Cooper, mutta ottaen huomioon elokuvan tylyn sävyn ja yleisen huumorintajuttomuuden en kuitenkaan oikein saata uskoa kyseessä olleen viittaus kauhutemaattiseen meikkirokkariin. Samapa tuo, Shane joutuukin ensimmäisenä päivänään ja yönään kohtaamaan enemmän ongelmia kuin muutoin elämässään yhteensä. Hieman auttaa se, että Jimmy on tullut kostamaan kaupunkilaisille ja varsinkin Old Billille jolloin Shane ei merkitse mitään jos ei nyt satu tulemaan tielle, mutta nimenomaan sehän se nyt hyvän poliisin työnkuvaan kuuluu. Jimmyn kohteina ovat kuitenkin he jotka olivat aikoinaan väärin häntä kohtaan tehneet sillä tottakai mies olikin vankilaan päätyessään viaton, mikä nyt on hyvin selvää heti alusta alkaen koska elokuvat kuten Easwoodin Ruoska tulevat useammin kuin kerran mieleen.

Red Hill on ns. neo western, mikä siis yksinkertaisesti tarkoittaa elokuvaa joka kaikin puolin tuntuu tyylillisesti (usein tai ainakin osittain kielenkäyttö, hahmot, visuaaliset yksityiskohdat, musiikki, tms.) vanhalta lännenelokuvalta, mutta sijoittuu siltikin selvästi nykyaikaan (kts. edeltävät myös vanhaan viittaavat esimerkit) ollen siten myös varsin tiukasti tässäkin hetkessä (vrt. Menetetty maa) kuin menneessäkin. Shane on tietenkin viittaus lännenelokuvaklassikkoon, mutta muutoinkin fiilis on varsin westerniaaninen miljöön, vaatetuksen ja musiikin käytön suhteen, mutta myös pölyn kerrostama värisävy sekä idea kaupunkiin ratsastavasta kostajasta on kovin tuttu, ja tunnelman ankaruuden perusteella hattua nostetaan etenkin spagettilänkkäreiden suuntaan, joskin kenties hieman niistäkin yksinkertaistaen. Red Hill kulkee hyvin suoraviivaisesti kuin luottaen, että katsoja kyllä jo tietää mihin suuntaan kumarramme ja siten muun muassa hahmojen rakennusosiksi riittävät pelkät viittaukset ettei sen syvemmälle ole syytä mennä. Eikä oikeastaan tarvitsekaan sillä erämaan tappava kylmyys on varsin onnistunutta vaikka Kwanten onkin siloposkisena kaunispoikana aika valju leonemaisten rokonarpikasvomiesten seurassa ja se pantteri-idea tuntui varsin tarpeettomalta muka vekkulilta tempulta ja Jimmyn pysäyttämätön tappokone hakemassa oman käden oikeutta-lanka onkin se elokuvan varsinainen selkäranka, jonka vuoksi ylimääräinen pantteri olisi pitänyt viedä suosiolla piikille. Pientä trimmausta, viitisen minuuttia tiiviimmäksi ja Red Hill olisi varmaan yksinkertaisuudestaan huolimatta ja osittain juuri sen vuoksi ollut dynaamisempi kokemus, nousten varmastikin pistemäärässä yhden korkeammalle, mutta varsin hyvä ja katselun arvoinen se on näinkin.

Tähdet: ***

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Knockout (2011)

Nuoriherra Matthew (Daniel Magder) muuttaa äitinsä Christinen (Janet Kidder) kanssa uudelle paikkakunnalle ja joutuu siten menemään toiseen kouluun, jossa tietenkin menee juttelemaan koulun ns. kuumimmalle tytölle joutuen tämän moukkapoikaystävä Hectorin (Jaren Brandt Bartlett) silmätikuksi. Tarpeeksi kauan kun Hector on kiusannut Matthewia käy selväksi, että on opittava itsepuolustusta ja siinä avuksi tulee koulun talonmies Dan (Steve Austin) joka opettaa uudelle pojalle nyrkkien salat. Toki välissä on niitä pakollisia äidin puheita siitä kuinka naamaan hakkaaminen on vaarallista ja sitten Matthew voittaa nyrkkikisoissa Hectorin, joten kaikki on nyt tosi hyvin ja olemme oppineet jotain tärkeää: väkivalta on ratkaisu ja kunhan sinut on ensin murjottu muusiksi, ollen nyt siinä kunnnossa ettet enää edes hengitä, saat juuri silloin voimia voittaa vastustaja.

Joo, Knockout AKA Born To Fight on Karate Kid nyrkkeilyllä, joten se olisi pikemminkin kannattanut mainita takakannessa Rockyn sijaan, vaikka toki sekin oli altavastaajakertomus. Mutta kyllä se tosiaan Karate Kid on. Tässä on jopa se samankaltaisuus, että koulukiusattu poika koettaa päästä paikalliseen mustelmansynnytystiimiin (vrt. Cobra Kai) opettelemaan itsepuolustusta, mutta ikävä valmentaja suosii ilkeää poikaa (eli Hectoria) ja apu saadaan siis ns. ulkopuolelta siivoamisen ohessa. On siten ihme etteivät niin IMDb kuin esimerkiksi Wikipediakaan tätä linkkiä mainitse, mutta toisaalta eivät nekään lähteet juuri mitään välttämättömän ohella elokuvasta kerrokaan. Se että Pat Morita on vaihtunut rotevampaan Austiniin ja lajin keskittyminen jaloista käsiin eivät ole yhtään sen suurempia muutoksia lähdeteokseen kuin pistäminen tarinan sankarille silmälasit kun niitä ei Daniel-sanilla ollut. Merkittävin ero inspiraation taikka kopioinnin kohteeseen on se, että toisin kuin Larusso Matthew ihailee jo valmiiksi valitsemansa urheilulajin sankareita ja haluaisi olla heidän kaltaisensa, mutta ei se kokonaisuudesta tee yhtään sen erilaisempaa. Vertailussa Knockout jää selväksi kakkoseksi ei vain koska tuntuu kopiolta vaan myös koska niin sekä hahmojen kuin myös musiikin suhteen siitä puuttuu persoonallisuus ja valitettavasti myös iskevyys jonka ainakin luulisi olevan oleellista nyrkkeilyaiheisessa elokuvassa. Mukaan olisi tarvittu jotain lipevää tukkaheviballadia taikka Eye of the Tigerin kaltaista lapsekasta adrenaliinivirtaa ja ainakin muutakin kuin vain puisevaa esiintymistä. Toisin sanoen ilo puuttuu eikä draamaksi mukana ole tarpeeksi painoarvoa, vaikka esiintyjien ilmeettömyyden saattaakin erehdyksessä tulkita vakavaksi näyttelemiseksi. Se rentouden ja ilon puute on jo siksi erikoista, että Knockout on ilmeisesti kuitenkin tarkoitettu opettavaiseksi koko perheen elokuvaksi, jonkinlaiseksi Free Willyksi, mutta tiedättehän, turpaanvedolla ja sitä suuremmalla syyllä olettaisi tunteisiin pyrkimisen yrityksen vastapainoksi saavansa jotain missä hymy ei ole rikos.
Kyllä Knockout Menee välipalana, mutta piru vie sellaisena terveellisenä kuin jotain kuivatttuja luumuja söisi ja oikeasti mieli tekisi sokeripommia.

Kuvaaja ansaitsisi selkäsaunan siitä syystä, että muutamaan otteeseen kun joku tulee nopeasti kameran lähelle kestää hetken ennen kuin kuva tarkentuu joten mieleen tulee yksinkertainen automaattitarkennusmoka jollaisia ei olisi pitänyt mukaan päästää niiden luodessa oletuksia kiireisistä ensimmäisen oton ihmeistä. Lisäksi yhdessä kohtauksessa näytti siltä, että pyöräillessään Matthewilla oli liian pieni vaihde valittuna tuhlaten siten energiaa turhiin tyhjänpolkaisuihin ja se on vain ärsyttävää.
Plussaa siitä huvittavasta hetkestä kun loppuottelussa Matthewin taju on hakattu kankaalle ja hänen isoisänsä ilmaantuu kehän viereen valamaan uskoa lapsenlapseensa, ei hän toisin kuin luulin ollutkaan pojan hourailua vaan oikeasti elossa ja paikalla.

Rockyyn ja Karate Kidiin pitää palata sen verran, että niiden tavoin myös Knockout on leffa joka väärin perustein saatetaan luokitella toimintahyllyn täytteeksi, mutta rystyspurilaisista huolimatta kyseessä on oikeasti draama ihan samaan tapaan kuin jokin Cinderella Man taikka Kuin raivo härkä ja se kuvitelma toimintaelokuvasta syntyy muista seikoista kuin elokuvan sisällöstä.

Steve Austin on tietenkin elokuvan suurin nimi ja teoksen markkinointi ei anna sitä unohtaa, joten sitä helposti saattaisi olettaa hänen olevan pääosassa:
Kyllä tuon Suomessa julkaistun version (kuva alla, missä muualla) kansi on rehellisempi ja se hauskasti näyttääkin yrittävän ottaa kiinni kaikki Austinilla mainostetut vaihtoehdot pistämällä Daniel Madgerin näkymään kolmasti.

Tähdet: **