lauantai 23. kesäkuuta 2018

Hamtaro-elokuva!: seikkailu Ham-Ham-maassa (Gekijô ban Tottoko Hamutaro: Hamu hamu rando dai bôken, 2001)

Enpä voi väittää Hamtaron olevan itselleni tuttu kuin nimeltään ja olen aina kuitannut sen hieman jonkinlaisena Hello Kittyn kaltaisena ällösöpönä lastenjuttuna jonka suurin merkitys on olla pelkkä logo jonka voi iskeä kaikkeen kahvikupeista reppuihin ja sarjakuvista kimeä-äänisesti laulettuhin coverlevyihin joissa Barbie Girlit sekä Coco Jamboot ovat liiankin kotonaan. Jos aikuiset Hamtarosta diggaavat niin joko ironisessa mielessä laittaessaan jyrsijäpinssin Dee Sniderin ja David Hasselhoffin väliin, taikka sitten se on vain yksinkertaisesti jotain mille nauraa ilman pilkettä silmäkulmassa, mutta ettei sitä kuitenkaan seuraa samanlaisella kiiluvasilmäisellä hurmoksella kuin jo nyt aikansa ohittaneet bronyt pikku hevosiaan. Tämä tietenkin pelkkänä mielikuvana koska en tosiaan ollut aikaisemmin Hamtaroon tutustunut, mutta onhan se pakko myöntää otuksen olevan aika houkuttelevan söpö ja ajatus jostain mutanttihamsterista joka kerääntyy lajitovereidensa kanssa salaisiin kokouksiin leveilläkseen sankariteoistaan olevan aika hauska, että tokihan tähän oli tutustuttava ennemmin taikka myöhemmin.
Nyt sitten on se ennemmin taikka myöhemmin.

Jonkinlainen ilmeisesti geneettisesti muunneltu hamsteri Hamtaro haluaa viettää aikaa kahdestaan omistajansa Lauran kanssa, onhan sentään jälkimmäisen syntymäpäivä ja ilma täynnä kaikenlaisia psykedeelisia värejä sekä kuvioita. Laura kuitenkin huomioi myös ihmisystävänsä mikä saa Hamtaron mustasukkaisuuden valtaan ja hän karkaa muiden polymorfisten olentojen seuraksi maanalaiseen Ham-Ham-maahan seikkailemaan. Ham-Ham-maa on kuin Ihmemaa OZ, Disneyland ja sienireissu yhteensä, eli Escherin visiot ovat täällä arkipäivää. Yht'äkkiä revetään keipoppaukseen jossa lauletaan siementen syönnistä, että okei ihan oikeasti, ymmärsin jo aiempien esimerkkien perusteella kyseessä olevan jotain joka edellyttää Hipgnosiksen levykansia:
Vaikka ympärillä iloitaan tuntee Hamtaro olonsa yksinäiseksi ja surulliseksi (i feel you, bro), mutta onneksi kanssahamsterit neuvovat etsimään taika-auringonkukkasiemenen jolla Hamtaro voi muuttua ihmiseksi ja täten hän voisi palata takaisin maan päälle ollakseen tasavertainen olento Lauran kanssa. Tosin kannattaa varoa sillä seurauksena voi olla brundlefly.
Auringonkukat lentävät, dj soittaa fättiä biittiä ja naamioitunut noitahamsterilohikäärmekissa Tarmo Lohinen sylkee suustaan kuplia kun lähettää ninjat estämään Hamtaron aikeet koska haluaa taikasiemenen itselleen. Jotenka lohikäärmehyökkäys, valoefektejä, tyttöbändi ja hamsterit nostavat kolpakoitaan koska yeah baby, hyvä show! Sitten ilmenee, että Tarmo oli päiväkodissa tosi hyvä jalkapallossa joten hän luopuu maailmanvalloitusaikeestaan tai ainakin siitä miksi halusi itselleen muodonmuutossiemenen.

Hiukan sääli ettei tällä levyllä ole kuin suomenkielinen ääniraita sillä olisi kiva kuulla ne oikeatkin äänet, mutta myönnettäköön toki suomisubbauksen olevan tähän animaatioon sopivaa ja jopa ne ylilyödyimmätkin falsettiäänet sekä liitutauluvinkunat sopivat ham-ham-maailmaan sen ollessa niin 2001-avaruusreikähuuruista ettei edes William Hurt kokenut yhtä vahvoja muutostiloja. Hamtaro-elokuva! on siten syystäkin saanut huutomerkin oheensa sillä tämä on 50 minuuttia sellaista wat?!-käsien heiluttamista, että välillä tuntui ainoan tavan saada tapahtumista mitään tolkkua olisi katsella sitä ruutu kerrallaan analysoiden ja silti pyytää jotain Stephen Hawkingia ja Neil deGrasse Tysonia kertomaan mitä hittoa tapahtuu. Okei, ei se tarina ole mikään kovinkaan vaikea. Siinä on vain kyse väärinymmärryksestä minkä takia Hamtaro karkaa kotoaan ja oltuaan hetken poissa ymmärtää erheensä palaten kotiin koska siellä on kuitenkin kaikista paras olla. Mutta kun kaikki on niin uskomattoman hektistä ettei henkeä saa ja suora viiva on täynnä joka suuntaan repiviä valoja, ääniä ja leikkausta joka aiheuttaa epilepsiaa niin voi olla vaikeaa kaiken häiriön vuoksi seurata sitä punaista lankaa. Piirros on juonen tavoin varsin yksinkertaista, mutta tosiaan kaikki sen ympärillä oleva onnistuu suht' hyvin piilottamaan simppeliyyden ja jos aiemmin oletin Hamtaron olevan ainostaan jokin lastenjuttu jolla halutaan vain myydä kaikenlaista romua niin nyt totean, että varmasti lapset tästä pitävät sen äänekkyyden ja värioksennuksen vuoksi, mutta tässä on samaa sekopäisyyttä kuin jossain Tehotytöissä jolloin kaikki ei todellakaan ole vain pelkästään suunnattua. Hamtaro siis onnistuu olemaan jotain joka sopii molemmille eri syistä. Samalla siten uskon, että he aikuiset jotka Hamtarosta pitävät tekevät niin koska ainakin tämän elokuvan perusteella se on jonkinlaisessa tolkuttomuudessaan oikeastikin hyvin hauskaa katseltavaa ja jos Hamtaron pääasiallinen motiivi onkin olla olemassa ainoastaan myydäkseen jotain, niin hitot siitä, ostakaa. Kokemattomuuteni vuoksi en osaa sanoa onko Hamtaro-elokuva! hyvä kuvastamaan varsinaista tv-sarjaa  tai ilmiötä ylipäätään ja jos se sitä on niin jaksaisiko tätä enempää kuin tämän 50 minuuttia, mutta ainakin nyt Hamtaro oli niin viihdyttävä, että se sai janoamaan lisää.

Yksinkertaista piirrosta, yksinkertainen tarina, mutta mukana on niin paljon energistä iloa ettei sitä voi kuin viihtyä. Hetken tosin miettii, että jos tämän Lassie palaa kotiin-tarinan pitäisi saada onnen tai jonkin muun kyyneleen tirahtamaan poskelle ja tuntemaan ennen sitä melankoliaa, niin sydämellisyys jää kyllä happohyökkäyksen jalkoihin, menettäen tehon siltä osin. Toisaalta...

Tähdet: ****

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Exiled (Fong juk, 2006)

Wo (Nick Cheung) haluaa jättää gangsteriuran taakseen, mutta kuten niin usein olemme näissä tarinoissa huomanneet ja teemme sen jälleen kerran, ei menneisyys jätä rauhaan. Jotenka eräänä päivänä uusi rauhaisa elämä saa vieraita ex-kollegoista joista kaksi on aikeissa hiljentää Wo lopullisesti, kun taas kaksi muuta ovat halukkaampia antaa hänen eläköityä rauhassa. Seuraa mexican standoff, mutta tappajat myös ovat valmiita pistämään erimielisyytensä sivuun siksi ajaksi, että saadaan vauva ruokittua ja vasta riekaleiksi ammuttu asunto korjattua uutta hohtavaksi. Istutaan yhdessä nauttimaan wokista ja nuudeleista, seurustellaan yhtenä iloisena perheenä, ja kun Wo osoittaa huolta perheensä hyvinvoinnista lähtevät kaikki yhdessä toimeksiannolle kuolettamaan velallinen jotta siitä saatavalla palkkiolla Wo voisi varmistaa, että kun aika jättää hänestä pärjäisi perhe ainakin rahallisesti hyvinvoivana. Mietitään sitä Won saamaa kuolemantuomiota sitten joskus myöhemmin.

Hyvin runsaasti lähikuvia, jännityksen kasvattamista pitkällisillä kuka räpäyttää ensin-tilanteilla ja kasvavaa rautalankamaista ujellusmusiikkia. Kyllä, tämä tuo mieleen spagettiwesternin ilman italiaa tai lännenmaisemia, mutta on silti vahvasti hyvää, pahaa sekä rumaa. Nämä asiat kuitenkin enemmänkin elokuvan audiovisuaaliseen ilmeeseen liittyen, sillä samalla kun ollaan hyvinkin synkkiä on kyseessä myös rennon hyväntuulista small talk-ajantappoa kavereiden kesken, kuin jonkinlainen luokkakokousdraamakomedia taikka jotain muuta vastaavaa vanhojen tuttujen hengailua, uudelleentutustumista vuosien eron jälkeen ja siten välillä nauretaan, välillä vakavoidutaan ja joskus riidellään koska olemme jatkaneet elämässämme eteenpäin, eikä vaikka niin hauskaa kuin se onkaan voi enää ajassa palata kuin muistoihin. Spagettiwesternfiilis tulee eniten esille väkivaltaa huokuvissa kohtauksissa eli niissä joissa valmistaudutaan jonkinlaiseen yhteenottoon, mutta muutoin ehkä eniten ajatuksiin nouseva vertauskohta lienee Takeshi Kitanon Sonatine, jossa siinäkin väkivallan ammattilaiset kuluttavat suuren osan tarinasta vain chillailemalla ja keksimällä jotain ajankulua. Yhteistä kaikille on se tarkoituksellinen ilmeettömyys sekä vähäsanaisuus, kuten myös tieto vääjäämättömästä yhteenotosta josta kaikki eivät ehjin nahoin selviä ja nimenomaan se tyyneys ennen myrskyä on osa Exiledin vahvuuksista näkyvien spagettilänkkäritemppujen ollessa pikemminkin vain hauskoja koristeita eivätkä jotain mitkä olisivat välttämättömyyksiä. Oli silti mukava nähdä moderni, tähän hetkeen (no, ilmeisesti vuosi oli olevinaan 1998) sijoittuva rikoselokuva jossa ne italowesternien temput eivät olleet mukana ainostaan humoristisina viitteinä tekemässä elokuvasta jonkinlaiseen parodiaan kallistuvaa, vaan ainoastaan jos ne samalla sopivat myös meneillä olevaan elokuvaan ja kunnianosoitus tuli sitten sitä kautta.

Huomautettakoon tässä välissä, että vaikka olenkin maininnut spagettilänkkärit useaankin otteeseen niin kyllä tämä silti ihan HK-actionleffa on ettei ihan liikoja kannata innostua. Joskin nyt kun sanoin HK-action niin on se silti japanilaisempi kuin John Woo, että muistakaa edelleen se Sonatine.

Exiledin tunnelma on kohdillaan, se on vakuuttavasti näytelty ja varsinkin tappajien ja uhrin yhteistyö toimii erinomaisesti luoden sekä veljesrakkautta kuin uhkaa koska ollaan kavereita, mutta velvollisuuskin pitäisi ottaa huomioon. Samalla miinusta tulee nimenomaan henkilöihin liittyen, mutta ei koska roolit olisi näytelty huonosti vaan koska kaikki eivät mielestäni puolusta paikkaansa elokuvassa. Tarvittava huumori tulee jo tuon edellä mainitun porukan keskinäisistä hetkistä, niissä joissa näkyy kaverihenki, mutta silti mukaan on pitänyt laittaa kaksi kompuroivaa tomppelikyttää joiden ainoa merkitys elokuvassa on toimia koomisia sivuhahmoina (toinen enemmän kuin toinen) ja he eivät vain riko tunnelmaa, mutta eivät missään vaiheessa edistä tarinankulkua ollen vain päälleliimattuja jälkiratkaisuja. Mitä saadusta ruutuajasta päätellen saattavat ollakin.
Mutta mikä ei taatusti ollut jälkiratkaisu ja vetää aika hyvin maton alta (vaikka ei vaikutakaan olevan mikään ns. twisti kautta mindfuck) on Won kohtalo tunnin kohdalla kun elokuvaa on vielä noin 40 minuuttia jäljellä. Se mitä tapahtuu ei niinkään iske päin näköä koska rakenne pysyy edelleenkin tunnelmaan sopivana, mutta siinä vaiheessa ei todellakaan uskoisi elokuvalla olevan enää 40 minuutin edestä kerrottavaa. Tarina kuitenkin muuttuu eräänlaiseksi road tripiksi featuring henkilökohtainen kosto ja se toimii sen verran hyvin, että sillä ansaitaan neljäskin tähti. Olin siis hyvin positiivisesti yllättynyt.

Tähdet: ****