sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

The Meg (Megalodon, 2018)

Hyvin vahvasti Myytinmurtajien Adam Savagelta niin ulkoisesti kuin luonteeltaankin vaikuttava rento miljonääri Jack Morris (Rainn Wilson) saapuu rahoittamalleen syvänmerentutkimuslaitokselle ja toki juuri silloin sukellustiimi sukellusveneineen uppoutuu syvän meren syvimpään ja vieraimpaan kohtaan, että tämähän on oikein ilon ja onnen päivä. Oho! jokin suuri ja sitäkin isompi otus menee ja pukkaa sukellusveneen jumiin merenpohjaan, joten nyt tarvitaan meripelastajista parhainta joka tietenkin on kuusi vuotta sitten hommat tragedian vuoksi taakseen jättänyt Jonas (Jason Statham). Tuolloin Jonas johti vastaavaa pelastusoperaatiota joka osittain epäonnistui koska jokin jättimäinen otus, tuhosi uponneen sukellusveneen, mutta tietenkään häntä ei uskottu ja hänen epäiltiin vain joutuneen jonkin merihulluuden kouriin, aiheuttaen siten epäpätevyyttään joitakin kuolemia. Sittemmin Jonas onkin elänyt eräänlaisena rantapummina kaljaa kitaten, mutta nyt häntä jälleen tarvitaan eikä hän ole tällaisille tarinoille perinteiseen tapaan halukas astumaan remmiin, peläten olevansa jälleen vastuussa ihmisten henkien menetyksestä. MUTTA! kuten aina, motiivi saada sankari tekemään paluu löytyy siitä, että yksi merenpohjalle päätyneistä sattuu olemaan Jonasin entinen vaimo, Lori (Jessica McNamee). Happi loppuu, Lorilla on hoitoa vaativa haava ja aluksen ulkopuolella on ihan suunnattoman kokoinen petoeläin vaanimassa, että hyvin perusshittiä on meneillään. Tässä tapauksessa elokuvan täky on tietenkin Jason Stathamin nimitunnettavuuden/imagon ohella Megalodon, eli esihistoriallinen jättihai jonka rinnalla Tappajahain Bruce on silakkaan rinnastettavissa oleva kääpiö. Pyh! olen nähnyt isompiakin.
No kuitenkin, tästä tehtävästä suoriudutaan suht' onnistuneesti (vain yksi kuolema) ja Morris intoilee, että Megalodon on saatava kiinni ja esitteille. Ei siis yllätyksiä silläkään saralla, että kyllä tässä kuljetaan niin tuttuja askeleita ettei sisällöstä tarvitse sen enempää kertoa.

The Meg on visuaalisesti varsin toimiva, meininki on sopivasti popcornviihteellistä ja Harry Gregson-Williamsin säveltämä musiikki kuulostaa siltä kuin se olisi tarkoitettu old school-Star Trekiin. Sisällöltään elokuva on kuitenkin niin tavanomainen, että esimerkiksi hain suuri koko on kuin vain jonkin jatko-osan tapa tehdä kaikki edellistä isompana ja siten tämä voisikin olla vain pelkkä Tappajahai 5: Megalodon. Ei siis oikeastaan mitään muuta eroa aiempaan kuin isommin, nopeammin, äänekkäämmin.
Kyllä The Meg on ihan miellyttävää ajantappoa ja sisältää joitakin varsin veikeitä hetkiä, mutta kauhun tiimoilta se ei ole kertaakaan yhtä vaikuttava kuin esimerkiksi alkuperäinen Tappajahai, vaikkakin tuo juonikuvauksen perään laittamani kuva onkin kohtauksena varsin lähellä sellaista. Toisaalta elokuvan halu tuoda huumoria mukaan ei tee siitä kertaakaan niin hauskaa kuin mihin luulisi sen pystyvän jo ideoillaan kuten Jason Statham ui Megalodonia pakoon ja pääseekin. Siispä The Meg ei ole tarpeeksi pelottava taikka hauska etteikö molempia tarpeita tyydyttämään löytyisi paljan parempia vaihtoehtoja ja siksipä tämä elokuva ajautuu sarjaan ihan kiva.
Ja onhan se ihan kiva, mutta toistuvasti sitä huomasi katselun aikana toteavansa itselleen, että "tässä olisi ollut potentiaalia niin paljon parempaankin, oli se sitten pelottavuudessa taikka naurettavuudessa". Siis c'mon, Jason Statham esittämässä tyypillistä bad ass-Jason Stathamia tappelemassa talonkokoisen hain kanssa ja sitten lopputulos on vain ihan kiva? Näin käy kun rohkeus puuttuu ja kaikki tehdään varoen loukkaamasta ketään. Muun muassa Youtubesta löytyvä video Stathamista sukeltamassa vuoden 1990 olympialaisissa on enemmän Megalodon kuin Megalodon.
Se kyllä pitää antaa plussana, että Stathamin loppumatsi Megalodonin kanssa on juuri sitä mitä koko elokuvan olisi pitänyt olla jos kerran haluttiin kallistua sinne koomisen viihteen puolelle. Jos ei kokonaan yhden tähden arvoinen, on se ainakin puolikkaan ansaitseva osuus.

Tähdet: **

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Stealth Fighter (1999)

Hmm... elokuva alkaa dramaattisella musiikilla kun kaksi hikistä miestä ottavat kilpailuhenkisesti yhteen, toisen heistä ollessa eräänlainen mentori (ts. muka kokeneempi) ja toisen oppilas, jolloin näin ollen edellinen opettaa jälkimmäistä kertomalle ettei hänessä olisi ns. munaa viemään tehtäviä loppuun saakka. He ovat sotilaita ja hävittäjälentäjiä. Toinen heistä eli mentori vieläpä ampuu apukuskinsa ja ilmoittaa, että nyt ei ole kaikki kunnossa, mutta ettei se ole hänen vikansa.
Miksi tämä kuulostaa niin kovin tutulta? Koska se on John Woon Broken Arrow.
Ei siis tule yllätyksenä, että kohtapuoliin edellä mainittu mentori eli Ice T:n esittämä Turner nyysii sotavoimilta jotain millä uhata maailmaa, jotenkin sanokaa bye bye häivehävittäjälle sekä ydinaseille ja niinpä oppilaan eli Mitchellin (Costas Mandylor) on pysäytettävä hänet sekä todistettava samalla, että kyllä hän pystyy viemään tehtävät loppuunsa saakka.

Stealth Fighterin on ohjannut Jay Andrews joka tunnetaan vielä paremmin nimellä Jim Wynorski, joten ideavarkaudet taikka suorat kohtauskopioinnit eivät tule laisinkaan yllätyksenä. Näin ollen kukaan Wynorskin tietävä ei tule myöskään hämmästymään nähdessään suoraan toisista elokuvista leikattuja filmipätkiä, joten jos esimerkiksi jotkut lentotaistelukohtaukset ovat tutunoloisia niin se johtuu siitä koska olet nähnyt ne jo jossain muualla. Tästä syystä onkin erityisen hämmentävää, että kun esimerkiksi IMDb luettelee aikamoisen liudan elokuvia joihin Stealth Fighterilla on "yhteys" niin nimenomaan Broken Arrow uupuu siltä listalta.
Tottakai koska kyseessä on halpaexploitaation liukuhihnatuottaja-Wynorski, tarkoittaa se myös sitä kuinka jokaisessa mahdollisessa tilanteessa mennään alimman aidan ylitse ja kaiken trashin laskeminen ylikuumentaa kalkulaattorit luovuttamaan hyvän sään aikana. Hyvä, niin sitä pitääkin!
Tosin lienee syytä huomauttaa, että tämä on Wynorskin toiminta- ei pehmoerotiikkatrashia, joten idiotismi pysyttelee tiukasti bikinien päälle.

Kuitenkin Wynorskin parhaimpia ja siten myös pahimpia roskatuotoksia ajatellen tuntuu Stealth Fighter hivenen löysältä, vaikka toki kaikki odotettavissa olevat huonon hyvät-elementit ovat kyllä suurinpiirtein kohdillaan, jolloin ilman vertailuja kyseessä on kyllä sellaisista pitäville vallan mainio valinta. Näin ollen se myös tarkoittaa, että jos ei ole roskaelokuvien ystävä on Stealth Fighter todennäköisesti vain ja ainoastaan huono elokuva ilman mitään meriittejä. Huonohan se onkin, mutta oikeanlaisella asenteella katsottuna juuri siten miten pitäisikin. Varsinkin Ice T:n mä oon niin saatanan kova ettei kukaan oo yhtä kova-näytteleminen tuottaa naurettavuudessaan paljonkin hupia.
Siltikään en näe tässä aivan sitä viime askelta jo veisi sinne maagiselle niin huono että hyvä-palkintokorokkeelle ja se johtunee varmaan vahingossakin tapahtuvaan vertailuun niin Wynorskin kuin monien muiden mukana olevien roskamestariteoksiin. Sitä tiedostaa heidän pystyvän huonompaakin kuin Stealth Fighter. C'mon Jim, pystyt pahempaankin!

Hyvä alkupala huonompaa odotellessa.

Tähdet: *