sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Elämän Karikot (Floating Away, 1998)

Yhdistelmä alkoholismidraama, Judge Reinhold ja Paul Hogan kuulostaa sanoisimme mielenkiintoiselta.

Maurey (Rosanna Arquette) masentuu isänsä kuolemasta ja rupeaa aikansa kuluksi dokaamaan katsellen ikkunasta vastapäisen AA-kerhon ihmisiä. Vieraita naisia vikittelevästä ja pilkkarepliikkejä kuten "olen alkoholisti, kuka välittää" naureskellen laukovasta aviopuolisosta ei ole paljoakaan tukea.
Kännissä ollessaan Maurey unohtaa vauvansa auton katolle ja vietettyään yön putkassa, ehtii aviomies sillä aikaa vaihdattamaan lukot, uusi nainen ehtii muuttamaan taloon ja naapuritkin ehtivät jo toivottaa uusioperheelle onnea. Vau! Hiton nopeaa toimintaa.
Maurey menettää lapsensa huoltajuuden, aloittaa aiempaa ahkeramman dokaamisen ja pyrkii päättämään päivänsä, mutta onneksi ex-alkoholistit Shane (Paul Hogan) ja Lloyd (Judge Reinhold) ehtivät väliin. Kun Maureyn mies lähtee viemään heidän yhteistä lastaan toiselle paikkakunnalle, lyö rouva hynttyyt yhteen Shanen ja Lloydin kanssa ja näin alkaa road trip hakemaan lasta takaisin. Matkalla sitten lupaillaan lopettaa dokaaminen, dokataan, Shane osoittautuu kuolemansairaaksi, mutta lopulta kaikki on yhtä suurta onnellisten aikaa.

Hahahahahahaha! Siis mitä hittoa, onko John Badham Spede-fani?
Ajatelkaa nyt, leffa kertoo isänsä menettävästä naisesta joka masentuu, alkoholisoituu, menettää perheensä ja sitten se on toteutettu samalla tavalla kuin jossain Uunossa. Muistatteko millainen Simo Salmisen Sörsselssön oli Uuno Turhapuro Menettää Muistinsa-elokuvassa kun hän oli humalassa ollessaan selvä ja tarvitsi viinaa selvitäkseen, no Rosanna Arquette esittää alkoholistia samalla tavalla. 
Tai vaihtoehtoisesti mieleen tulee kun elokuvissa Chaplin saa kolauksen päähänsä ja rupeaa hilpeästi hyppelemään ympäriinsä. Joten koeta nyt siinä ottaa vakavasti näinkin dramaattista tarinaa ja asiaa ei auta se, että elokuva näyttää kuvatunkin humalassa. Tosin se, että Arquette on saatu näyttämään tissinsä tässä elokuvassa paljastaa, että ilmeisesti kuvausten aikana on käytetty myös joitakin tajuntaalaajentavia aineita.

Ensiajatuksena eniten väärässä paikassa olevat Reinhold ja Hogan esittävät elokuvan uskottavimpia hahmoja, tekevät roolisuorituksensa asiallisimmin ja Reinholdin hahmo sanoo yksinkertaisuudessan elokuvan kiteyttävän repliikin:
"alkoholismi on tyhmää."

Tähdet: ~ (naurettavuudessaan *****)
Elämän Karikot

lauantai 29. syyskuuta 2012

Silmä Silmästä (Eye for an Eye, 1996)

Ensin se perinteinen onnellisen perhe-elämän kuvaus jotta hetkeä myöhemmin tapahtuva perheen tyttären raiskaus-murha tuntuisi mahdollisimman ilkeältä ja kieltämättä aika julma se onkin. Äiti Karen (Sally Field) kuulee tapahtuneen puhelimen kautta ja vaikka kyseessä on erinomainen keino korostaa äidin tunteita ja myöhempiä toimia, niin hiukan oudosti se on slti tehty. Karen siis soitti kotiinsa, tytär avasi oven puhelin muassaan, telefooni putosi lattialle kun hyökkäys tapahtui, Karen kuulee kaiken ja koettaa saada jotakuta lähellään olevaa ihmistä soittamaan poliisille, mutta kukaan ei meinaa auttaa hysteeristä naista. Hieman hassuksi tilanteen tekee se, että Karen olisi voinut sulkea puhelimen ja soittaa itse apua, sen sijaan että juoksisi autolta toiselle pyytämässä heitä soittamaan. Toki Karen esitetään tilanteeseen sopivan panikoivana ja linjan auki pitämisellä hän koettaa tyynnytellä tytärtään vakuuttamalla avun tulevan pian. Mutta jos hän järkyttävästä tilanteesta huolimatta on sen verran järkiperäinen, että osaa ajatella samanaikaisesti tyttärensä rauhoittelua ja juosta ympäriinsä hakemassa apua, niin olisi luullut myös hänen ymmärtävän ettei tytär voi millään kuulla äitiään ja apua olisi saatu nopeammin, jos hän olisi sulkenut puhelimen ja soittanut itse poliisille. No kuitenkin, kohtaus on hyvä keino osoittaa kuinka pahalta sen täytyi tuntua Karenista olla voimattomana linjan toisessa päässä, mutta ehkä se vain jatkui liian pitkään koska sitä rupesi ajattelemaan toisin.
Perheen isä Mack (Ed Harris) koettaa pysyä vahvana, kun Karenilla on vaikeampaa pitää itseään koossa ja hitaasti edistyvät poliisitutkimukset eivät ylikonstaapeli Denillon (Joe Mantegna) vakuutteluista huolimatta rohkaise Karenia. Tukiryhmän ihmisten omat vastaavat kokemukset vaikuttavat nekin lannistavilta, mutta sitten tulee hyviä uutisia kun eräs Robert Doob (Kiefer Sutherland) pidätetään ja jutun väitetään olen täysin varma. Kuitenkin kuten tiedetään, niin näissä tarinoissa pahiksen pitää päästä vielä tässä vaiheessa vapaaksi ja niinpä teknisen virheen vuoksi Doob vapautuu, mikä työntää Karenin haluun ottaa laki omiin käsiin ja siinä avuksi tulee tukiryhmän sisältä löytyvä tukiryhmä, herrat Hughes (Philip Baker Hall) ja Martin (Keith David) jotka neuvovat Karenille keinot kostaa Doobille. Lopetus pitää tietenkin pehmentää niin, että kyseessä on itsepuolustusta eikä kylmäverinen kosto.

Silmä Silmästä on ihan hyvä vigilantepätkä jossa rutiinitarinan suurimpana tukena ovat hyvät näyttelijät ja vaikka esimerkiksi Sutherland esittääkin vain sitä itselleen helppoa käheä-äänistä pahista, Mantegna on suoraselkäinen kyttä ja näin pos päin, niin valittamista ei heistä löydy. Elokuva on niin keskivahvaa työtä, ettei sen ajattele missään vaiheessa olevan huono, mutta ei myöskään kertaakaan usko sen nousevan miksikään lajityyppinsä valioksi. Criminal Mindsin perusjakso, siinäpä se.

Kyllä Sally Field sopi omankädenoikeuden harjoittajaksi paremmin kuin Jodie Foster, että se ainakin toimii keskimääräistä paremmin.
Niin ja kohtaus jossa Kiefer Sutherand katselee televisiosta Cranesin Shining road-videota on erinomainen, jo siksikin että itse biisi on loistava ja saa ajattelemaan, että ehkei se Doob niin paha dude olekaan kun kerran kuuntelee noin hyvää musiikkia.

Itselleni ehkä kovin juttu kuitenkin oli nähdä Deep Spacen Ninen Quark eli Armin Shimerman ja itse Cynthia Rothrock pienissä sivurooleissa, jotka ovat enemmänkin bongareille suunnattuja kuin elokuvalle merkittäviä.

Tähdet: **
Silmä Silmästä

Thr3e (2006)

Te ette halua nähdä tätä elokuvaa.

Sellaisen varoituksen minä olisin halunnut kuulla, vaikka olisin kuitenkin kiduttanut itseäni elokuvan irvikuvalla nimeltä Thr3e.

Kaupungilla liikkuu teologian opiskelijoita tappava sarjamurhaaja joka pistää uhrinsa suorittamaan tehtäviä kuten valitsemaan oikean oven taikka pommi räjähtää, käyttää lauseita kuten "it's time to play" ja kuulostaakin ihmeellisen tutun särisevän möreältä. Ei mutta sehän onkin vain The Riddle Killer, täysin originaali keksintö.
Arvoitustappajan tuorein leikkikalu on opiskelijapoika Kevin (Marc Blucas), joka saa eteensä ratkaistavia arvoituksia ja synnit on tunnustettava jotta olsii edes teoreettinn mahdollisuus jatkaa elonkulkua.

Elokuvaa katsellessa on helppo nähdä tekijöiden ottaneen suoranaisten ryöstöjen kohteekseen elokuvat Saw, Se7en ja Fight Club

Sitten spoilereihin, koska tämän elokuvan kohdalla on aivan pakko kritisoida elokuvan lopputwistiä tai lopputwistejä jotka aluksi aiheuttavat ajatuksen "ei taas tämä idea", sitten saavat toteamaan "okei, toi on aika hyvä", sitten taas tekemään facepalmin ja sanomaan "ei taas tämä idea" ja sitten taas nyökkäämään että "okei, toi on aika hyvä", kunnes sitten huomauttaa itselleen "hetkinen, eihän tossa ole mitään järkeä."

Idea siis on, että Thr3en tappaja on erikoistunut teologian opiskelijoihin ja eräässä vaiheessa elokuvaa se mainitaankin erikseen jotta katsoja tietäisi Kevinin ohella kaikkien Arvoitusmurhaajan uhrien olevan samaa sarjaa. Tästä saamme tietenkin elokuvaan ne väkinäiset uskontoviittaukset ja syntien tunnustamiset, jotka ovat mukana vain jotta saadaan murhaajalle muutama kryptinen arvoitus kerrottavaksi. Ja tappaja tietenkin suorittaa tekonsa antamalla uhrilleen valheellisen mahdollisuuden läpäistä jokin tehtävä ja siten muka päättää omasta kohtalostaan. Tappaja myös seuraa uhrejaan läheltä, kuvaa heitä, ottaa selville kaiken heidän historiastaan, kirjoittelee seinille vinkkejä ja muuta tuttua. Eli tähän asti niin Seitsemää ja Sahausta, että huh huh.
Sitten yllättäen tehdäänkin paljastus, että Kevin onkin itse murhaaja joka kärsii jakautuneesta mielestä ja tällöin sitä tuumii idean olevan todella kulunut, mutta pian asia korjataankin osoittamalla että tuon edellisen älynväläyksen tehnyt Keviniä auttava lapsuudenystävä tajuaakin herran olevan järjissään ja tappaja onkin vain niin ovela, että koettaa lavastaa Kevinin syylliseksi uskottelemalla hänen olevan jakomielitautinen. Se itse asiassa aiheutti pienen helpotuksen huokauksen, kun elokuva ei sortunutkaan siihen Fight Club-ideaan, mutta sitten paljjstuukin, että Kevin onkin jakomielitautinen joka oli murhaajan ohella kuvitellut myös lapsuudenystävänsä ja vaikka onkin aika hauskaa, että Kevin on kuvitellut itselleen apulaisenkin, niin nyt ainakin tulee mieleen Fight Club, sillä meille näytetään aiempia kohtauksia siten että niistä pyyhitään pois ne kuvitellut ihmiset ja Kevin vapautuu mielikuvituspersoonistaan ampumalla päähän. Sitten tulee taas se pieni nokkeluus, kun ilmenee että Kevin ei ollutkaan se Arvoitusmurhaaja, vaan sellainen olikin oikeasti olemassa ja Kevin oli vain kopiomurhaaja ja ensimmäinen uhri tulisi olemaan hän itse, joten ne aiemmat murhat suoritti oikea Arvoitusmurhaaja. Hetken sitä ajattelee, että olipas mainio idea näyttää, että elokuvan alussa toteutettu tappo oli oikean Arvoitusmurhaajan ja loppuelokuva Kevinin mielikuvituksen luomaa uhkaa, kunnes tajuaa että hetkinen, mihin se teologia-juttu sitten liittyi? Jos kerran elokuvassa pitää erikseen mainita, että Arvoitusmurhaaja ottaa kohteekseen vain sen alan opiskelijoita ja se oli vain poliisien tiedossa, niin eikö se ole jo aika pirun suuri sattuma että Kevin liittyy siihen omilla opiskeluillaan. Ja hetkinen, jos Kevin oli kuvitellut sekä elokuvassa näytetyn tappajan ja ystävänsä, suorittaen itse kaikki heidän tekemänsä temput, niin miksi joissakin kohtauksissa sivulliset noteeraavat sen ystävän olemassaolon ja miten siellä tappajan kellarissa voi olla kaukaa otettuja seurantavalokuvia Kevinistä. Ja hetkinen, jos jos kerran oikean Arvoitusmurhaajan metodit eivät olleet yleisessä tiedossa, niin miten Kevin tiesi rakentaa täsmälleen samanlaisia pommiansoja kuin oikea henkilö?
Jep, siinähän se. Thr3e on taas yksi niistä elokuvista joka koettaa olla fiksumpi kuin mihin on kykeneväisyyttä ja ryövätessään ideoita muualta se onnistuu vain muistuttamaan siitä miksi ne aiemmat elokuvat ovat niin onnistuneita. Joka kerta kun elokuvassa on pienikin viittaus onnistumiseen, päätetään se virhe korjata seuraavassa kohtauksessa. Ja tätä elokuvaa ei ainakaan auta tarinallisen kömpelyyden ohella se, että se näyttää aivan helvetin rumalta ja näyttelijät ovat kuin puulla päähän lyötyjä. Kaikkein pahin loukkaus on kuitenkin se, että joka kerta kun sitä kuvitteellista Arvoitusmurhaajaa kuvataan, niin elokuva tuntuu Ulli Lommelin tuotokselta.

Erityisesti minua potutti se, että ilmeisesti jonkinlaista vauhtia elokuvaan tuodakseen on siinä räjähdyksiä varmaan 10 minuutin välein ja edes ne eivät noudata elokuvan omia sääntöjä. Kun eräässä kohtauksessa Kevin kulkee syvälle taloon löytääkseen pommin, niin hänellä on laskurin mukaan vain viisi sekuntia aikaa päästä turvaan. Jotenkin mies ehtii kulkemaan koko suuren rakennuksen halki pihalle suojaan ennen kuin pommi räjähtää, kun pelkästään nouseminen pommin luota olisi vienyt sen ajan. No, ilmeisesti se pommin kello jätättää kun jopa dvd:n laskuri näyttää viiden sekunnin kestävän 10.
Kyllä, näin pirun masentavasta elokuvasta on kyse, kun ilonsa etsii laskemalla sekunteja.

Tähdet: ~
Thr3e

perjantai 28. syyskuuta 2012

Action Thrillers

Kun jo hyvän aikaa sitten ostin tämän kokoelman, niin pöydällä jossa Action Thrillers komeili olivat kaikki elokuvat kahden euron kappalehinnalla, mikä kuulosti reilulta ja muutama elokuva siitä lähtikin kokoelmiini. Tosin kaikki elokuvat noudattelivat linjaa Lorenzo Lamas-Lou Diamond Phillips-Michael Rooker, ettei siellä mitään muuta kuin direct to video-tavaraa ollut, mutta ei se ainakaan minua haitannut. Hassua oli kuitenkin se, että myös tässä kokoelmassa olevat Counterforce ja Layover löytyivät omina yksittäisinä julkaisuineen ja tietenkin kaksi euroa kumpikin hinnaltaan. Vaikka joku voisikin ajatella ettei yksikään tämän kokoelman elokuvista ole kahden euron arvoinen ja yhdessäkin se kuulostaa ylimitoitetulta, niin olin aluksi aikeissa hylätä tämän kokoelman ostaakseni vain haluamani Layoverin. Mutta tottakai se ajatus karisi nopeasti aivoista kun tuli todenneeksi, että miksi sitä katsoisi yhden sontaelokuvan kahdella eurolla, kun voisi katsoa neljä sontaelokuvaa samalla hinnalla ja se hyvät ystäväni käy kunnon päälle.

COUNTERFORCE (1998)

Counterforce aka Renegade Force aka Rogue Force. Ihan oikeasti?

Kartano jossa kuvataan pornoleffaa joutuu iskun kohteeksi ja kaikki talossa olevat ammutaan reikäjuustoksi.
Toisaalla oman käden oikeutta harrastanut poliisi Peter Roth (Louis Mandylor) on sisäisen tutkinnan kohteena ja kun ilmenee, että sen kartanoiskun takana oli poliiseista koostuva vigilanteryhmä, niin on helppo arvata heidän värväävän Peter joukkoonsa. Mutta toisin kuin voisi luulla, tässä ei tule esille sitä perinteistä ideaa jossa Peter koettaisi päästä eroon ryhmästä huomattuaan etteivät heidän metodinsa ole oikeita. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö elokuva olisi ennalta-arvattava, sillä näin se jatkuu:
Varsinainen pääosahahmo on Michael Rookerin esittämä FBI-agentti Matt Cooper joka on jo pitkään epäillyt joidenkin poliisien koonneen oman kostoryhmänsä, joka käy niin sanotusti korjaamassa systeemin virheitä ja oikeassa hän onkin, sillä SWAT-ryhmän johtaja Jake McInroy (Robert Patrick) pitääkin sivutyönään omaa Magnum Forceaan joka pitää huolen etteivät asianajajat ja porsaanreiät pidä rötösherroja kauaa vapaalla elossa.
Siitä huolimatta ettei Matt tiedä kehen luottaa, päättää hän uskoutua poliisi Helen Simmsille (Diane DiLascio) ja yhdessä he koettavat pysäyttää Jaken joukkoineen. Tämä voi loppua vain suureen ruumismäärään ja omien ihanteiden romuttumiseen.

Vau! Tämä oli aika hyvä leffa. Toki se on B-toimintaa jossa ammutaan enemmän kuin on luoteja aseessa, kiroillaan kuin Youtuben videopeliarvosteluissa, heilutellaan tissejä, räjäytetään puoli maailmaa ja kaikkea muuta sellaista aivotoiminnon tyhjennys-hubaa, mutta siinä on osasia joiden kohdalla olen oikeasti vaikuttunut. Okei, osa elokuvan toiminnasta on todella kömpelöä jossa oikein nolotti kun koko ajan ihmiset juoksivat kiljuen juuri pahiksen ja hyviksen väliin kuolemaan. Osa oikein tuntui varta vasten nousevan päästäkseen juoksemaan edestakaisin tulilinjalle ja tottakai dialogi on enimmäkseen tyypillistä uhopuhetta, mutta kolme kohtaa saivat molemmat peukkuni pystyyn:

A. kaksi elokuvan toimintakohtausta on aivan älyttömän hienosti toteutettu, mihin on varmasti vaikuttanut tekijöissä mukana olleet SWATit ja muut poliisit. Kohtaus jossa vigilanteryhmä iskee strippiklubille on kuin Collateralin vastaava baariosuus jossa Tom Cruise lävistää vastaantulevat ja lopun yhteenotto kaupungilla on silkkaa Heatia. Nämä ovat pirun hyvin tehtyjä toimintaosuuksia joiden kohdalla ihmettelee, että ovatko ne elokuvat muut toimintaosuudet eri ihmisten tekemiä, sillä ne ovat rutiiniroskaa kun nämä ovat silkkaa ykkösluokan lihaa.

B. vaikka tälläisissä elokuvissa tapetaan porukkaa enemmän kuin Elämä Lapselle-tilaisuudessa, niin yllättävää on se etteivät kaikki nekään ihmiset joiden olettaisi jäävän henkiin jää henkiin. Joten se oli yllätys.

C. elokuvassa on siis ideana se, että nämä poliisit ovat kehittäneen tuomari-valamiehistö-teloittaja-tiiminsä koska olivat kyllästyneet näkemään kuinka jokin porsaanreikä vapauttaa toistuvasti ilmiselviä rikollisia ja kun lopussa tuo vigilantejoukko saadaan pysäytettyä, niin sen voisi olettaa olevan huomautus siitä, että säännöt ja laki ovat syystäkin sellaisia kuin ovat. Sitten kuitenkin elokuva lopetetaan niin, että sankarihahmo, eli Rookerin FBI-agentti tappaa kylmäverisesti loukkaantuneen ja aseettoman Patrcikin hahmon, ja toteaa hänen olevan oikeassa. Tämä on jo siksikin mielenkiintoista, että elokuvaa on ollut tekemässä iso määrä kyttiä ja olisi luullut heidän perääntyvän saadessaan tietää elokuvan lopulta kannattavan oman käden oikeutta.

Niin ja alkuteksteissä soi varsin maittava konerokki.

DIRECT HIT (1994)

Alussa meille kerrotaan Hatchista (William Forsythe), joka on CIA:n paras ja ammattitaitoisin salamurhaaja, joka ei koskaan tee virheitä ja liikkuu jälkiä jättämättä. Siksi onkin ymmärrettävää, että ensimmäisellä näkemällämme ja samalla viimeiseksi tarkoitetulla keikallaan tappaa ilkeä asekauppias, hän ei esimerkiksi tapa uhriaan pimeässä tai edes varjossa, hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä. Ehei, vaan hän ajaa autolla ikkunan läpi täynnä ihmisiä olevaan juhlasaliin, ampuu suurinpiirtein kaikkialle muualle kuin kohdettaan päin, antaa ensikeikallaan olevan parinsa kuolla samantien ja lähtee sitten koko maailman herättävään autotakaa-ajoon. Jep, tunnetteko tekin tämän ninjamaisuuden.
Siispä tottakai Hatch suostuu vielä yhteen keikkaan ampuakseen CIA:n pomoa kiristävän stripparin Savannahin (Jo Champa), mutta saatuaan selville neidin olevankin täysin viaton kiltti tyttö, päättää Hatch auttaa häntä estääkseen muita tappajia toteuttamasta tehtävää.

Hyi saatana kun oli huono elokuva. Juoni on peruskuonaa joten ei siitä sen enempää, mutta totetus se vasta Guano Apesia onkin. Näyttelijät kuvittelevat olevansa ilmeisesti jossain Chinatownissa ja valaisija luulee olevansa siellä Blade Runnerin alussa olevassa Tyrell Corporationin tilassa jossa tavataan Sean Young, kuvaaja uskoo tekevänsä Hitchcockia ja säveltäjä liikkuu jossain Lost Weekendin sateen piiskaamilla kaduilla, mutta kun kyseessä ei ole mitään film noiria vaan perusäksöniä jota on koetettu peitellä maalilla joka valuu pois ennen kuin ehtii edes seinälle asti. Siispä Direct Hit on todella kömpelösti tehtyä perushuttua joka ei pysty peittelemään olevansa vain ja ainoastaan sitä, jolloin jonkinlainen oletettu taiteellisempi visio kaatuu kyvyttömyyteen tehdä sellaista ja Michael Paréismi pääsee esille.
Oikein nolotti William Forsythen puolesta hänen vetäessään rooliaan kuolettavan vakavasti sisäistä tuskaa potien, kun muut esiintyvät siten kuin olisivat Sirkus Finlandia itkumuurilla.

LAYOVER (2001)

Alati vaimoaan irtosuhteista epäilevä työnarkomaani Dan (David Hasselhoff) sortuu itse yhden panon suhteeseen tehdessään työmatkalla välilaskun. Lennolla Dan oli saanut uuden ystävän Roysta (Gregg Henry) joka myöskin toistuvasti epäilee vaimonsa harrastavan sivutyönään paneskelua vieraiden kanssa ja arvasitte oikein, Royn vaimo Vickie (Yvonne Sciò) on se nainen jonka kanssa Dan harrasti haureutta. Saatuaan selville tämän pyrkii Dan jatkamaan työmatkaansa ja unohtamaan tapahtuneen, mutta Vickie pelkää miestään ja uhkaa kertoa Roylle mitä teki jos Dan ei jää auttamaan häntä pääsemään eroon miehestään. Dan luulee Vickien tarkoittavan enemmänkin henkistä tukea, mutta muks! taju kankaalle ja herätessään mies saa huomata päätyneensä pidätetyksi Royn murhasta. Mutta mitä ihmettä? Kun Dan näkee Royn kuvan toteaa hän ettei se ole sama mies jonka hän tapasi lentokoneessa, jonka vaimon kanssa bylsi, jonka kanssa vietti alkoholinhuuruisen illan ja jonka väitetysti tappoi, mutta kukapa häntä uskoisi kun mies joka esiintyi Royna onkin poliisi nimeltä Jack. Dan tarvittiin vain syntipukiksi jotta Vickie ja Jack pääsivät tappamaan timanttikauppiaana toimivan Royn. Siispä yllättäen meidän tavallistakin tavallisemmaksi tarkoitettu bisnesmiehemme vetääkin MacGyverit kolkkaamalla polisiin, rakentamalla luodeista ja roskiksesta pommin ja pakenee todistamaan syyttömyyttään. No onhan se ymmärrettävää, että Dan on noin monipuolinen lahjakkuus, sillä mieshän myy Nokian kännyköitä. Ei kun anteeksi, tarkoitan siis Japanilaisia mikroprosessoriminitietokoneita.
Lopussa paha saa palkkansa ja paljastuu, että koko jutun takana onkin kaiken aikaa ollut Danin vaimo Allayne (Sherri Alexander) jolla on suhde juuri Jackin kanssa. Mutta onneksi Dan äänittää kaiken kännykällään. Vau! Siis VAU!

Layover on täyttä rutiini-tv-jännäriä jonka katsoo läpi kuin minkä tahansa Kutsukaa McCall-jakson (loistava sarja), mutta jonka aikana ei tarvitse pelätä menettävänsä mitään vaikka vierailisikin jääkaapilla. Kuitenkin kohtalokas suhde-idea on ihan ok ja murhasuunnitelma toimii kelvollisesti, joskin Danin yllättävä muuttuminen jonkinlaiseksi kaiken osaavaksi CSI-sankariksi jonka päättelykyvyillä ja taistelutaidoilla ei ole rajoja on aika typerä käänne, etenkin kun alkupuolen mustasukkaisuuskeskustelut ja yhden illan suhteen paljastumisen pelko on jo tarpeeksi jännitystä luomaan. Mitä lähemmäs loppua edetään muuttuu elokuva koko ajan hassummaksi kun Dan jahtaa Jackia muun muassa lentoasemalla, jossa ihmiset ovat vaan whateva kun joku huutaa aseistetun miehen olevan liikenteessä ja ainoa kyttäkin on vain jokin joka voidaan työntää tieltä pois kuten ostoskärryt, eikä kukaan häiritse ammuskelua johon sattumalta Danin vaimokin pääsee osallistumaan. Joten alku hyvä, loppu hauska.

Jos jotain, niin kunhan pääsee yli Hasselhoffin imagon, voi tätä elokuvaa katsellessa todeta ettei hän pelkästään hampurilaista kännissä syövä-vitsi olekaan ja oikeissa käsissä miehestä on muuhunkin kuin Mitch Buchannoniksi ja Michael Knightiksi. Ei paljon enempään, mutta pistää miettimään että kuinka kiva olisi nähdä herra jossain elokuvassa jossa ei täysin unohdettaisi hänen imagoaan, mutta jossa se ei toimisi vain jonain cameovitsinä kuten jollainen se yleensä on. Eli tarkoitukseni on sanoa, että Hasselhoff jossain Machetessa?

FINAL CUT (1998)

Harrastelijaelokuvantekijä (harrastelija ainakin siitä päätellen kuinka sontaa hänen elokuvansa on) Jude (Jude Law) on kuollut ja ystävät kerääntyvät hänen muistotilaisuuteensa jonne Juden tyttöystävä Sadie (Sadie Frost) on kutsunut kameraryhmän kuvaamaan. Paikalla olijat saavat tietää Juden valmistelleen magnum opustaan jossa hän on kahden vuoden ajan kuvannut salaa ystäviään ja siihen liittyen hän oli pyytänyt Sadieta kuvaamaan tämän muistotilaisuudenkin loppukaneetiksi elokuvalleen. Tietenkin kun ystävät näkevät Juden kuvaaman materiaalin, nousevat tunteet pintaan ja perkele minä olisin halunnut tappaa Juden, sellainen paskaläjä se äijä oli. Lopussa video paljastaakin kuka on syypää Juden kuolemaan.

Final Cut on säälittävä tekosyy elokuvaksi.

Ensinnäkään en tajua sitä miten hitossa näin hyvät näyttelijät kuten Ray Winstone voivat esiintyä kuin olisivat jossain torilla oleva heppu joka osoittaa sormellaan kameraan ja hihkuu kaverilleen hei me ollaan kuvassa. Jopa ne kakarat jotka jossain uutislähetyksessä hyppivät taustalla ilmeilemässä ovat ammattitaitoisemman oloisia, sillä kun elokuva on jaettu kahteen tapaan kuvata, siihen muistotilaisuuteen jossa läsnäolijat tietävät olevansa kameran edessä ja voivat siksi esiintyä tiedostaen sen, niin miksi hitossa niissä piilokameraosuuksissakin porukka esiintyy aivan samalla tavalla. Joten vaikka elokuvassa on toki hieman hyvää näyttelemistä joukossa, niin enimmän ajan kokee aikamoista myötähäpeää heidän puolestaan.
Etenkin se kohtaus jossa kamerasta tietämätön henkilö on virtsaamassa on todella nolo, kun täti tuntuu ottaneen pöntöllä istumisen tulkiksi jonkin Otellon.

Toiseksi minusta on pirun noloa, että Jude perustelee elokuvaansa siten, että toteaa sen kertovan totuuden ja vaikka se tekisi välillä kipeää, niin sitähän kaikki lopulta kaipaavat. Sitten kuitenkin joka helvetin kohtaus on sellainen missä on kuvatttu salaa ystäviä kusella, kuvattu salaa ystäviä pettämässä puolisoitaan, kuvattu salaa ystäviä runkkaamassa, kuvatttu salaa ystäviä haukkumassa toisiaan, kuvattu salaa ystäviä tekemässä rikoksia, kuvattu salaa ystävien makuuhuoneleikkejä, kuvattu salaa kamanvetoa ja kuvattu salaa pelkästään negatiivisia seikkoja. Joten tarkoittaako totuus sitä, että paljastetaan ystävistä vain huonoja puolia? Sori vaan, mutta minun ymmärtääkseni totuus ei ole vain sitä, että saisit kulkea kadulla haukkumassa kaikkia ja sitten vedota siihen että olet rehellinen. Jos olisit rehellinen, niin huutaisit samalla olevasi itse kusipää, etkä vain hauku muita. Siis minä en usko siihen tyypilliseen IMDb-kommentointiin, etteikö olisi tervetullut kommentoimaan jos haluaa kritioida jotain, sillä kielteiset kommentit ovat ihan yhtä oikeutettuja kuin positiivisetkin. Mutta sillä on eronsa onko rehellinen, vaiko mulkku. Ja vaikka Final Cutin ihmiset olisivatkin sellaisia, että eivät muuta tekisikään kuin pahoja, niin Juden uskottavuus totuudesta ja rehellisyydestä katoaa sen saman tien kun huomaa hänen tarkoituksella provosoivan ystäviään toisiaan vastaan. Hän pistää tyttöystävänsä houkuttelemaan kaverinsa pettämään puolisoaan, kannustaa kaveriaan hakkaamaan toisen henkilön ja jopa väärentää kirjeen joka johtaa ystävänsä pahoinpitelyyn. Jos Jude kuvaisi itseään samanlaisena mulkerona kuin ystäviään, niin silloin hän voisi edes jotenkin puolustaa näkemystään rehellisyydestä, mutta ei, hän vain johtaa kaverinsa toisiaan vastaan ja ei ota itse mitään vastuuta.

Kolmanneksi elokuvan kuvaustyyli ei ole linjassa sisällön kanssa. Toki siellä välillä vilautetaan kameraryhmää ja huudetaan kameralle muistutukseksi siitä, että rikotaan neljättä seinää, mutta miksi sitten esimerkiksi osassa muka piilokameraosuuksiksi tarkoitetuissa kohdissa kamera liikkuu huoneesta toiseen hahmojen mukana, tai miksei silloin kun meille erikseen näytetään kameramies hän ei reagoi mitenkään kun joku tulee päälle kuin puskutraktori? Joten toteutus ei tue aihetta ja on yhtä uskottavaa dokumentaarista kuvaa kuin Cannibal Holocaust. Yrjö!

Neljänneksi ihmettelen, että miten Jude osasi valmistautua kuvaamaan tilanteen jossa kuolisi ja tiesi valmistautua paljastamaan syypään kuolemaansa, kun se itse murha tapahtuu sen verran yllättäen ettei siihen ainakaan tämän perusteella olisi osauduttu varautua. Eli tekijät pyrkivät olemaan nokkelia ja koettaessaan sitä liikaa, siitä tulee vain vaivaannuttavan sekavaa.

Kyseessä on siis huonosti tehty, yllättävänkin kehnosti näytelty elokuva jossa on tavallaan hyvä vaihtoehtoinen idea toisenlaiseksi Sisärengas-elokuvaksi, mutta paska se vain maistuu paskalta.
Ja Jude Law kuulostaa ihan Jamie Oliverilta.

Paketin elokuvista Final Cut on ainoa draama, muiden ollessa enemmän tai vähemmän toimintaelokuvia.

Tähdet:
Counterforce ***
Direct Hit ~
Layover **
Final Cut ~

You're one ugly motherfucker!

On hyviä kansikuvia ja on...

Siis mitä hittoa? Hyi helvetti!

torstai 27. syyskuuta 2012

Jeesus (Jesus, 1979)

Nimenä yksinkertaisesti Jeesus. Eli vähän niin kuin Thor.

Ja ennen valitusta ja saarnausta kuva kissastani.

Suhteeni kristinuskoon koostuu pitkälti siitä, että syntyessäni minut on merkitty luterilaiseksi ja että olen käynyt rippikoulun vain oikeastaan hengaillakseni ystävieni kanssa, joilla oli samat motiivit. En käynyt kuitenkaan leirillä, vaan iltariparilla jotta se jäisi siihen tuntiin pariin per kerta ja voisin loppuajan käyttää mielummin vaikkapa tuolloin kovasssa kasvussa olleen black metallin kuuntelemiseen. Olen tosin mielelläni lukenut uskonnoista, sillä aihe kiinnostaa minua, joten en missään nimessä ole uskontovastainenkaan ihminen.
Koulu-uskonnon tulisi kyllä olla valinnaisaine, eikä pakollinen. Ja siinä se sitten tuleekin, se mikä saa minut ajoittain kuitenkin enemmän kuin uskontokriittiseksi ja jopa -vastaiseksi, eli pakollisuus. Vaikka minusta onkin mukava lukea eri uskonnoista, niin sen täytyy tapahtua vapaaehtoisesti, eikä siksi että joku kaupan kassalla kääntyy puoleeni kertomaan kuinka Jeesus rakastaa minua, kertoo minun joutuvan Helvettiin paitavalintani takia, tai rimputtaa ovikelloani ja ystävällisestä kieltäymisestä huolimatta tunkee postiluukkuuni propangandaa. Joten hyvät Jehovantodistajat, saatan lukea kirjallisuuttanne jos otan sen omaehtoisesti vastaan, mutta muussa tapauksessa piirrän kansiin paholaismerkkejä ja postitan takaisin. Tai heitän paperinkeräykseen, kumpi nyt viekään vähemmän energiaa.
Pakottaminen, käännyttäminen, aivopesu, oli se mitä vain jossa ei anneta mahdollisuutta tehdä itse valintaa, ei se ole minulle.
Minkä vuoksi voinkin kertoa siitä, että ennen ala-asteelle menoa olin päiväkerhossa nimeltä Teetupa ja kuten nimi kertoo, siellä juotiin teetä (ihan oikeasti). Muistan elävästi kuinka istuimme lattioilla taikka tuoleilla ja piirtelimme teen juonnin ohessa ja samalla mies joka työskenteli myös tullissa (joo joo) luki meille satuja. Se satukirja oli raamattu ja mitään muuta kirjaa ei meille luettukaan. Vaikka en sitä silloin ymmärtänytkään, niin myöhemmin olen ajatellut sitä jonkinaisena aivopesuna. Varsinkin kun muistan vanhempieni suuttuneen hieman saatuaan tietää, että meille luettiin toistuvasti raamattua ja kyseessä olleen kristillispainotteinen kerho, vaikka sitä ei vanhemmille kerrottukaan heidän tuodessaan lapsiaan sinne. Tai että se olisi mainittu kerhon tiedoissakaan. Eipä se minua lopulta haitannut, sillä en kuunnellut laisinkaan kerhosedän tarinoita, vaan join teetä ja piirtelin dinosauruksia ja hävittäjälentokoneita. Mutta tämä on se miksi uskon, että suomessakin niin ahkerasti halutaan erota kirkosta. Ei koska joudumme maksamaan siitä veroa, sillä vaikka itsenikin mielestä uskontoon ei ikinä pitäisi sekoittaa rahaa ja täten siitä ei pitäisi joutua tuolla tavoin maksamaankaan, vaan se että meiltä ei kysytä eikä meille kerrota niistä. Joku tekee päätökset puolestasi ja sinä voit vain myöhemmin itse muuttaa ja korjata niitä. Vähän niin kuin joku tekisi sinulle tatuoinnin ja saisit vasta sen jälkeen päättää haluatko sellaisen. Siinä vaiheessa kun suomessakin on oikeasti uskonnon- ja yksilöllisyydenvapaus, niin täällä on kouluissa valinnaiset uskontotunnit, uskonnosta ei makseta ja kukaan ei koeta pakottaa sinua uskomaan.

Tämän jälkeen tahdon kuitenkin huomauttaa, että minä en sen vuoksi menisi kieltämään kouluissa suvivirttä, sillä kaikki missä on jonkinlainen uskonnollinen viittaus ei ole automaattisesti uskonnollista propagandaa. Suvivirsi on kiva perinne jota kuunnellessa harva kuitenkaan ajattelee uskontoa, kuten ei KMFDM oikeasti liity kouluampumisiin. Suvivirrestä herneen vetäminen nenään on sama kuin kilahtaminen eskimopuikoista ja Tiimarin lastenjuhlista. Silloin ymmärretään tahallaan väärin ja ne ihmiset ovat aivan yhtä huonoja esimerkkejä kuin ne aiemmin mainitsemani uskontotuputtajat. Siis ihan oikeasti, kuinka moni 3 - 5 vuotias lapsi ajattelee olevansa rasisti syödessään lakupötkön, tai uskoo prinsessapuvun olevan pakottamista tietynlaiseen elämään, tai että se edes olisi aikuiselle sellaista? On hyvä, että asioista kannetaan huolta, mutta jossain vaiheessa tuntuu kuin kaikki tärkeät asiat olisi jo käsitelty ja sitten vain etsittäisiin tarkoituksella jotain ylimääräistä mistä valittaa. Kun kaikesta tehdään väkisin kaikille sopivaa, niin lopputulos muistuttaa South Parkin minimalistista joulunäytelmää.

Hitto, minä koetin parhaani mukaan vältellä tuota edeltävää osaa, mutta niin vain se purkautui sormenpäistäni, joten olkoon siinä sitten. Kuitenkin ainakin ajatukseni on siinä, tuli se oikein esille tai ei, että kaikki mikä ensisilmäyksellä näyttää jonkinlaiselta karsinoinnillta, taikka pakottamiselta tiettyyn muottiin ja suuntaan, ei aina kuitenkaan sitä ole ellei sitä tarkoituksella tulkitse sellaiseksi. Ja vaikka juuri sitä ennen innokkaasti valitinkin juuri pakottamisesta, niin se ei tarkoita etteikö kriittinen ihminen osaisi tulkita asioita ymmärtäen mitä näkee ja kuulee.
Tämä Ongelmakohta tulee usein esille nimenomaan uskonnon kohdalla ja vaikka kyseessä olisi Gibsonin katolilaisuutta, rokkioopperaa taikka lihallisia himoja, niin uskontoaiheinen elokuva saa aina etukäteen epäilemään sen olevan jonkinlaista propagandaa puolesta taikka vastaan ja ainakin itse kuulun siihen joukkoon joka helpommin epäilee kyseessä olevan uskontoa laput silmillä puolustava, mikä on ennakkoasenne josta pitäisi pystyä pääsemään eroon ja tehdä päätös vasta lopputuloksen jälkeen. Niinhän sitä samalla tavalla on valmis lyömään jonkin sontaleffan leiman kun edessä on vaikkapa Uwe Bollin elokuva, vaikka pitäisi pystyä pitämään sormet erossa leimaisimesta ennen elokuvan katselua, mutta toisaalta kokemus on hyvä ennustaja siitä mitä kotelon sisällä on.
Siispä kun vuoroon astelee uskontoaiheinen elokuva jonka takakannessa mainitaan tuotteen oikeuksien kuuluvan Kansan Raamattuseuran Säätiölle, joka myös on elokuvan levittäjä, on aika vaikea välttyä ennakkoluuloilta siitä, etteikö tämä Jeesus-niminen elokuva olisi yksipuolinen ja täysin kritiikitön elokuva.

Elokuva alkaa raamattusitaatilla ja sitten enkeli ilmestyy Marialle (Rivka Neuman) kertomaan kuinka pyhä henki pistää hänet paksuksi, että ole vaan rauhassa neitsyt ja pysy sellaisena. Sitten etsitään majapaikka, pulpautetaan Jeesus ulos ilman synnytystä. Hän vain ilmestyy neitseellisestä valosta. Jeesus kasvaa salamana aikuiseksi (Brian Deacon) jotta voi koota opetuslapsensa ja jostain syystä kaikki tahtovat kuulla Jeesuksen sanaa ja seurata häntä, vaikka tähän mennessä hän on vain sanonut "hello" eräälle pikkutytölle. No se on sitä uskoa, joka välillä on sokeaa ja vaikka koettaisit kuinka tieteellisesti todistaa jonkin elokuvassa esitetyn seikan olevan ristiriidassa todellisuuden kanssa, niin se ei onnistu koska vastaus tulee olemaan "minä uskon ja jos sinä et, niin et voi ymmärtää."
Tarina kulkee tuttua rataa. Jalat voidellaan, kalastetaan, ruvetaan kunnon ihmeisiin kun poistetaan sokeus ja ajetaan pahat henget sikoihin (poloiset pikku possut) ja kaikki mitä Jeesus tekee on kaikkien mielestä tosi kivaa ja fantsua. Jeesus vetää hepulin, heittää rahanvaihtajien pöydät nurin ja "Saatana meni Juudas Iskariotiin" (Eli Danker), joten vanhaa laulua muistellen: "if i had a hammer, i'd hammer in the morning
i'd hammer in the evening." Okei, tuo on huono vitsi.
Kolmantena päivävä Jeesus nousee kuolleista ja jotta se ei unohtuisi, niin asia mainitaan ainakin viidesti elokuvan loppumonologissa

Hyvä on, kyllähän kyseessä on juuri sellainen elokuva jossa vältellään kaikkea negatiivista kuvaa kristinuskosta ja tämä on varmaan ollut ainakin ennen ahkerassa käytössä koulujen uskontotunneilla, rippileireillä, etc. ja itse asiassa luulenkin, että olen jossain tuollaisessa tilanteessa nähnytkin tämän elokuvan, mutta toisaalta se saattaa vain tuntua siltä koska kyseessä on täysin särmätön, pumpulinpehmeä, linjassa kulkevan väritön  kaikki hyvin-elokuva jonka näkemistä ei ehkä muistaisi enää päivää katselun jälkeen, niin se saattaa vain siksi tuntua tutulta. Siispä kyseessä on yksinkertaisesti kristinuskoa puolustava ja siihen kannustava elokuva, mutta onneksi ja epäonneksi se ei ole Saatana Kutsuu Minua-tyylistä syyttelevää ja painostavaa aivopesupropagandaa. Onneksi siksi, että ainakaan tätä katsoessa ei suutu siitä kun joku koettaa käännyttää, koska lopputulos on niin harmiton ettei se taida oikein kovinkaan usean kohdalla siinä onnistua. Epäonneksi siksi, että ilman agressiivista Ludovicotekniikka tämä jää vain ajatuksen "no, tulipa sekin sitten katsottua" asteelle, kun esimerkiksi Saatana Kutsuu Minua sentään oli typeryydessään sentään hauskaa roskaa. Jeesus on vain ja ainoastaan rippileirin iltanuotiolaulu jossa sen jälkeen vedetään röökiä miettimättä laulujen sisältöä. Älkää tupakoiko. Siinä teille aivopesua.

Kaikki kuvataan kirkkaassa valossa selvästi korostaakseen elämän ja Jeesuksen hyvyyttä. Vaatetus, lavastus, maskeeraus ja kaikki muukin näyttää epäuskottavan halvalta, ja koska dialogi on yksipuolista kuin kaikki puhuisivat yhtenä persoonana, niin elokuva ei sisällöllään onnistu erottumaan mistään tyypilliseltä halpaleffasta jonka katsoisi vain paremman puutteessa. Siispä jos ei ole aiheen ystävä ja hyväksy sen pinnallista kuvausta, niin elokuvalla ei ole juuri mitään tarjottavaa. Muussa tapauksessa saa mitä haluaa, mutta ei silloinkaan mitään ihmeellistä.
Näyttelijätkin esiintyvät siten kuin katsoja olisi auditoriossa kuuntelemassa luennoitsijaa.
Mutta pahin synti mihin tämä elokuva sortuu on se, että se on tylsä.

Mielenkiintoisinta on se, että Jeesusta näyttelevä Brian Deacon ei ainakaan filmografiansa perusteella tainnut pitää tätä elokuvaa muuna kuin yhtenä työnä muiden joukossa, kun jotenkin sitä tyhmästi ehtii tälläisen elokuvan kohdalla luulemaan sen tekijöiden olevan aatteen ihmisiä, mutta duunareitahan he.

Niin ja se on myös kiehtovaa, että tämä elokuva on käännetty yli 1000:lle kielelle. Mistä yhtenä esimerkkinä se, että vaikka tämä minun versioni on englanninkielinen, on kertojaääni suomeksi. Se kertojan merkitys on hieman hämmentävä, sillä siinä pitkälti toistetaan samoja asioita joita elokuvan hahmot sanovat ja tekevät. Aivan kuin yksi kerta ei olisi tarpeeksi ja pitää toistaa sama jotta sen varmasti tajuaisi. Ai, että oliko Jeesus se joka oli Jumalan poika? Sori, en kuullut, voitko toistaa.

Tässä elokuvassa on kyllä yksi hyvä vastakohta Passionille, sillä kun siinä Jeesusta ruoskittiin niin ohikulkijat nauroivat ja sylkivät päälle, kun tässä versiossa sivulliset haluavat vain auttaa ja huutavat että antakaa miehen olla. Ollapa sitten puolueellinen kummalta puolelta tahansa.

Ja muuten, tämä oli tämän Jeesus-putken ainoa leffa jossa Jeesus ristiinnaulitaan ranteista eikä kämmenistä.

Tähdet: *
Jeesus

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Jesus Christ Superstar (1973)

Tämän elokuvan nimestä ei tule ensimmäisenä mieleeni tämä elokuva, vaan Laibachin levy.

Mikä on kuitenkin sinänsä sopivaa, sillä elokuvahan on Andrew Lloyd Webberin ja Tim Ricen musikaaliin pohjautuva,,, no, musikaali.

Joukko hippejä saapuu aavikolla sijaitseville raunioille ja siellä he aloittavat teatteriesityksen Jeesuksen (Ted Neeley) elämästä olemattomalle yleisölle samaan tapaan kuin Pink Floyd Pompeiissa.
Yksinäisyydessä murjottava Juudas (Carl Anderson) on kiukkuinen siitä, että Jeesus kerää kaikkien huomion ja siitä että ihan taviksena pitämänsä mies olisi alkanut uskomaan olevansa messias jollaiseen Juudas ei tietenkään usko. Loppu onkin tuttua petos, ristiinnaulitseminen ja niin pois päin.
Näyttelijät voivat poistua.

Kun Kristuksen Viimeisessä Kiusauksessa kommentoin sen näyttävän paikallisteatterin esitykseltä, niin tässä elokuvassa sama tulee mieleen jo siksikin, että kyseessä onkin enemmän teatteriesitys kuin ns. tavallinen elokuva. Se on kyllä mielenkiintoista katsella ja sopii hyvin laulaen esitettyyn tarinaan, mutta samalla sitä rupeaa väkisinkin välillä miettimään, että kuinka paljon parempi tämän täytyy olla live-esityksenä siellä ihan oikeassa teatterissa. Ei sellainen ajattelu nyt varsinaisesti elokuvaa ja siitä pitämistä heikennä, sillä kyseessä on varsin miellyttävä musikaali täynnä tarttuvaa musiikkia ja eloisaa näyttelemistä.
Toki siellä joukossa on porukkaa jotka näyttävät olevan ohikulkijoita jotka on napattu hetken huumassa mukaan ja välillä ne tavalliset kadunmiehen ja -naisen vaatetukset ovat häiritseviä, mutta sekin toimii silloin kun ne modernit seikat ovat suuremmassa osassa kuvaa, eivätkä vain pieninä paloina taustalla. Kun nykyaikaiset esineet ja vaatteet ovat selvästi esillä, vaikuttaa se mainiolta vaihtoehtoversiolta klassisesta tarinasta (etenkin tankkien lähestyminen Juudasta toimii loistavasti ja rahanvaihtajien postikorttitelineet ovat hauskaa markkinahumua), mutta silloin kun kaikki muu kuvassa on jonkinlaista historiallista ja jollain yhdellä ihmisellä siellä takana on farkut jaloissaan vaikuttaa se samanlaiselta virheeltä kuin mikrofonin vilahtaminen kuvassa.

Tuntuu tavallaan hassulta, että tämä on musikaali jossa kaikki repliikit ja tapahtumat kerrotaan musiikilla, eikä se siis toimi tutummalla Grease-tekniikalla jolla aina välillä vaihdetaan lauluun.

Vaikka tämä on uskontoaiheinen elokuva kertoen saman moneen kertaan kuullun Jeesus-tarinan, ei tästä tule esimerkiksi saarnaavaa oloa ja oikeastaan uskonto ylipäätään ei vilahtele mielessä, vaan lähempi yhtymäkohta on Hair-musikaali ja sen hippikuvaus. Ja ollakseen elokuva joka on tavallaan vain yksi noin 100 minuutin laulu, tai jättimäinen musiikkivideo, kulkee aika mukavasti.

Tottakai tämäkin kertomus herätti alunperin hälyä ja vastustusta, mutta hei, mikäpä Jeesus-tarina ei niin tekisi. Ilmeisesti suurinta kohua ei niinkään nostattanut ajatus Jeesuksesta rockoopperassa, vaan se että Juudas oli kuvattu normaalia suotuisammassa valossa ja ihmisenä jonka toimia perustellaan liian uskottavasti. Juudas kun on se ns. Hitler-hahmo, jota saisi esittää vain yhdellä tavalla välittämättä taiteellisesta vapaudesta taikka näkökulmista. Elokuvaa katsellessa siitä mäkättämisen tavallaan ymmärtääkin, sillä vaikka Juudaksen näytetään edelleen tekevän sama petos, niin varsinkin alussa hänen esittämä Jeesuksen johtajana toimimisen kyseenalaistaminen on tehty siten, että vaikka itse petos onkin suuri ylilyönti, ymmärtää Juudaksen motiivit kritisoida eräänlaista järjestäynyttä uskontoa ja yhden johtajan sokeaa seuraamista. Tämän elokuvan Juudaksen ansiosta voisin uskoa monen katsojankin ruvenneen pohtimaan asennettaan uskontoon ja se on varmasti pelottanut tiettyjä ryhmiä.

Tähdet: ***
Jesus Christ Superstar

Kristuksen Viimeinen Kiusaus (The Last Temptation of Christ, 1988)

Mitä Mel GIbson perässä, sitä Martin Scorsese edellä.

Jeesus (Willem Dafoe) kokee murrosikäisen maailmantuskaa ja seksuaalista heräämistä. Siispä hän ei tiedä mitä elämältään haluaa ja ihan vain kapinoidakseen isäänsä vastaan hän rakentaa ristejä joille ihmisiä voidan naulita. Jeesuksen paras ystävä Juudas (Harvey Keitel) on mustasukkainen siitä, että Jumala puhuu vain Jeesuksella. Mikä tietenkin tarkoittaa, että Juudas vetää Jeesusta turpaan lähes joka kohtauksessa (ihan oikeasti) ja uhkaa tappaa hänet jos mies ei ole kunnolla. Jeeus palkitsee ystävänsä huolenpidon osoittamalla halua suudella häntä.
Ja kunhan Jeesus on ensin tuntenut syyllisyyttä halustaan käydä prostituoidulla, saatuaan kasteen rokkikonsertissa ja koettuaan koettelemuksia autiomaassa, voi hän ruveta johtamaan ihmisiä ja kuulostamaan välillä aivan joltain käytettyjen autojen kauppiaalta. Edessä on viimeinen ehtoollinen, pelko omasta kohtalosta ja lopulta sen merkityksen ymmärtäminen.
MUTTA!
Vielä välissä käydään siellä viimeisellä kiusauksella, joka on silkkaa Matrixia vaihtoehtotodellisuuksineen.

Nikos Kazantzakisin samannimiseen kirjaan (en ole valitettavasti lukenut) pohjautuva Kristuksen Viimeinen Kiusaus aiheutti ilmestyessään aikalailla samankaltaista kohua kuin mitä Passion myöhemmin.  Osittain eri syistä, sillä kun Passionia kritisoitiin juutalaisvastaisuudesta ja väkivallasta, niin Kiusaus sai haukkuja amerikkalaisuudesta ja etenkin siitä, että se kuvasi Jeesuksen ihmisenä jolla oli lihallisia himoja. No, kummankaan ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä, sillä tottakai se olisi amerikkalainen elokuva, sillä vaikka kuinka hyviä näyttelijöitä Willem Dafoe ja Harvey Keitel ovat, niin kun tarpeeksi monta tuttua jenkkikasvoa pistetään ruutuun ovat mielikuvat mitä ovat. Ja kun tarinan nimenä on tämä, niin aika helppoa siitä oli päätellä elokuvan kertovan muusta kuin pelkästä leivän murtamisesta.
Silti vaikka Kiusaus oli aikoinaan jonkinlaista kohua herättänyt elokuva, niin minä muistan nähneeni sen suht' tuoreeltaan koulussa, että ei se ehkä sittenkään kiistanalaisesta aiheestaan ja esitystavastaan huolimatta ihan niin suurta kielteisyyttä herättänyt kuin voisi olettaa tapahtuneen. Johon varmasti vaikutti huomautus sen olevan fiktiiviinen, eikä Passionin tapaan jonkinlainen elämänkerrallinen elokuva. Toisaalta samalla tavalla kuin täällä kilahdetaan Mannerheim-projektista, niin samapa tuo oliko Kiusaus fiktiivinen kuvaus tai, niin aihepiirinsä ja henkilögalleriansa ansiosta sitä ei voi mitenkään täysin irrottaa alkuperäislähteistään. Joten kyllä niitä esityskieltoja ja mielenosoituksia syntyi.
No hei, jos teet Jeesus-elokuvan jossa on edes pienikin homoseksuaalinen vire mukana, niin voit olla varma että joku fanaatikko tekee jonnekin molotov-iskun. Eikä siis liene ihme, ettei Scorsese meinannut saada rahoitusta elokuvalla ja mahdollisuus siihen tuli vain Suurien Seteleiden menestyksellä ja lupauksella tehdä ns. massayleisölle suunnattu suuri studioelokuva heti Kiusauksen perään. Lisäksi elokuva oli tehtävä pienellä budjetilla ja nopeasti.

Kiire ja budjetin koko näkyvät elokuvassa siten, että puvustus ja maskeeraus näyttävät paikallisteatterilta, kertojaääntä käytetään runsaasti ja kuvaus muistuttaa usein kotivideota, eli hyvin minimalistisesta ja rujosta elokuvasta on kyse (siksi onkin hauskaa kun takakannessa mainitaan: "... on visuaalisesti henkeäsalpaava suoritus"). Toki osa edellä mainituista seikoista tukee elokuvassa esitettyä sisäistä kamppailua ja henkilökohtaisuutta, mutta lyön vaikka vetoa, että jos mahdollisuus tulisi tekisi Scorsese tästä remaken. Sillä vaikka hän todennäköisesti pitäisi elokuvan edelleen tiukasti rajattuna, niin suuri osa lopputuloksesta näyttää nyt siltä ettei hän kenties tarkoittanut niitä sellaisiksi.
Kuten esimerkiksi Dafoen hiusmallia ei varmastikaan pidettäisi sellaisena, kertojaääni kokisi Blade Runner-kohtelun ja kuvaukseen käytettäisiin enemmän aikaa ja yrityksiä, sillä nyt siellä on välillä sellaisia kohtauksia mukana jotka vaikuttavat enemmän leikkaushuoneen lattialle kuuluvilta kuin lopulliseen elokuvaan (kun Juudas tulee alussa Jeesuksen luokse, puskee hän ovesta kuin jokin saksalaisen kyttäsarjan Matula) ja osa oletettavasti improvisoiduista jutuista tuntuvat olevan repliikkien unohtamisesta syntyneitä vahinkoja joita ei ole ollut aikaa kuvata uudestaan (kun Juudas raivoaa Jeesukselle ja hyppii kuin kiukkuinen lapsi rikkoen paikkoja).
Aika varmoja muutoksia olisivat myös näyttelijöiden aksentit jotka nyt tekevät elokuvasta aivan liian jenkkiläisen (välillä tuleekin mieleen ne sotaleffat joissa natsit erottaa brittiaksentista). Lisäksi Jeesuksen itsensä ja paikkansa löytämisen tuskaa kuvattaisiin keskittyneemmin, koska nyt Dafoen murjotus sekä kouristukset vaikuttavat tuiki tavallisilta kasvukivuilta.
Oletettavaa myös on se, että vaikka mahdollinen uusintaversiointi tehtäisiin edelleen aidoissa tosielämän kuvauspaikoissa, niin niitä rakennuksia muokattaisiin ehjiksi. Nyt meidän tulisi uskoa jokaisen Jeesuksen olinajan rakennuksen olleen jo silloin asuinkelvoton raunio, eikä sitä vasta ajan rappeuttamana.
Joten uskon vahvasti siihen, että jos Scorsesella olisi ollut enemmän aikaa ja rahaa käytettävissään, ei Kiusaus olisi sellainen elokuva kuin se nyt on. Toisaalta samalla elokuvan vahvuuksia on myös sen kiireestä syntynyt spontaanius joka saa sen täyteen energiaa ja edellä mainitut oletukset korjauksista eivät siis todellakaan ole välttämättömiä elokuvasta pitämiseen.
Ja vaikka Dafoesta ei Jeesus tulekaan mieleen, niin hemmetin hyvää työtä hän tekee. Siispä minä toivon ettei Scorsese milloinkaan palaa Kiusauksen pariin, ellei se ole esimerkiksi kinkkua, sillä pelkään että lopputuloksesta katoaisi sen hetkessä olemisen riemu.

Se kyllä on näyttelijöistä erikseen mainittava, että heidän kohdallaan Scorsesen olisi ehkä kannattanut noudattaa Mel Gibsonin myöhemmin Passionissa käyttämää tapaa ja kallistua hieman tuntemattomampien puoleen. Sillä vaikka minä pidän todella paljon David Bowiesta, niin hänen näkemisensä Pontius Pilatuksena vie ajatuksia pahasti väärään suuntaan.
Päättelenkin että Scorsese olisi saattanut hyödyntää enemmän ei-niin-tuttuja kasvoja, mutta lainausmerkeissä joutui tekemään sen mitä teki jotta sai mahdollisuuden tehdä yhtikäs mitään.

Vaikka nyt keskityinkin vahvasti kuvaamaan Kiusauksen tekemisen rajoitteita ja esittelemään oletuksia siitä mitkä seikat olisivat olleet vapaammissa olosuhteissa erilaisia, niin kyseessä on ehdottomasti oma suosikkini Jeesus-elokuvista, sen ollessa tyypillisestä kerronnasta erottuva, olematta kuitenkaan aiheestaan huolimatta varsinaisiin shokkitehoihin keskittyvä. Suurin osa kertomuksen shokeeraavuudesta vaihteleekin katsojan omasta suhtautumisesta kristinuskoon, joten vaikka itse en katsokaan tätä elokuvaa pitämällä kättä suun edessä ja toistamalla lausetta "oh my", niin ymmärrän jos joku niin tekee.

Ja tähän aikoihin Peter Gabrielin WOMAD-innostus oli hyvin vahva ja sen kuuleekin elokuvan erinomaisessa, joskin ehkä hieman liian Afrikkalaispainotteisessa musiikissa.

Tähdet: ****
Kristuksen Viimeinen Kiusaus

tiistai 25. syyskuuta 2012

The Passion of the Christ (2004)

Uskontoaiheisista elokuvista on hyvin vaikea puhua ilman, että joku kokisi sen henkilökohtaisena, saarnaavana, ahdistavana, taikka vain suututtava. Tätä ajatellen pahoittelen jos seuraavat neljä viihteenä katsomaani elokuvaa esitellään sellaisina.

Jeesus (Jim Caviezel), tuo kaikkien janoisten sankari tulee opetuslapsensa Juudaksen (Luca Lionello) pettämäksi ja juutalainen ylimystö vangituttaa miehen jumalanpilkasta. Tästä eteenpäin, eli noin 10 minuuttia elokuvan alkamisesta on tarjolla sitä ruoskintaa, ruoskintaa ja hieman lisää ruoskintaa, kunnes on aika ristiinnaulitsemisen.
Toki siellä sivussa nähdään esimerkiksi Juudaksen katumusta, Pietari (Francesco De Vito) kieltää Jeesuksen ja muita asiaan kuuluvia tapahtumia ja niihin liittyviä henkilöitä, mutta se kidutus alkaa niin nopeasti ja niin ylitsevuotavana, että on aika vaikea nähdä niitä muita tapahtumia verenroiskeen alta. 

Koska Mel Gibson on tunnettu katolilainen, tunnetumpi kiihkouskovainen ja nykyään valitettavastikin tunnettu myös siitä, että kiihko-osa on saanut valtaa hänen julkisessa imagossaan ja liittyi siihen uskonto tai ei, niin hyvästä se ei ainakaan ole.
Mutta huomioimatta negatiivisia julkisuusseikkoja, on Gibson kuitenkin avoimesti huomauttanut uskostaan ja kun katsoo herran elokuvia ennen Passionia, on sieltä helppo huomata hänen tuoneen sitä myös esille työssään. Messiaskertomuksia on enemmän kuin tarpeeksi ja etenkin Kristuksen kärsimysnäytelmä on hyvin usein toistuva ilmiö hänen elokuvissaan. Toki sittemmin mörköjä näkee sielläkin missä niitä ei ole, mutta koettakaapa löytää jokin Gibson-elokuva jossa ei jossain kohtaa hänen sankarihahmoaan kidutettaisi ns. syyttä kuten Jeesusta ja kun katsoo Mad Max Ukkosmyrskyä ja Braveheartia, niin mitäs muutakaan ne ovat kuin Jeesus-tarinoita (johtaja jolla on opetuslapsia kohtaa kärsimystä ja vasta hänen poistuttaan alkavat opit menemään perille). Tämä ei nyt tietenkään tarkoita, ettäkö Gibsonin elokuvia tulisi pitää varsinaisesti uskonnollisina, tai etteikö niistä pystyisi nauttimaan sen vuoksi, mutta eipä se sattumaakaan ole.
Silti Passion of the Christia pidettiin jonkinlaisena yllätyksenä ja varsinkin sen esittämä Jeesuksen kärsimys (josta nyttemmin käytettäisiin termiä kidutusporno) herätti huomiota, vaikka tähänhän Gibsonin tie oli koko ajan vienyt.

Passion osoittautuikin mielenkiintoiseksi tapaukseksi. Sen aiheeseen liitetty väkivaltaisuus sai ihmisiä ja erinäisiä järjestöjä vaatimaan sen kieltämistä, kun taas osa halusi elokuvaa esitettävän kouluissa sen kaunistelemattoman kuvauksen vuoksi. Jopa Suomessa vedottiin noistä jälkimmäiseen: "kukaan ei tule yllättymään, mitä siinä tapahtuu. Tässä on erittäin tarkasti yritetty rekonstruoida tapahtumia. Elokuva olisi tärkeä opetuksellisesti. Lukioikäistenkin pitäisi päästä katsomaan se." Tosin sen suhteen kyseessä oli oma lehmä ojassa, koska tuo puolustus tuli elokuvaa levittäneeltä Scanboxilta joka halusi Passionille pienemmän ikärajan. Vaikka elokuvan ikärajaksi jäi K18, niin tiedän sitä esitettäneen yläasteilla.

Elokuvaa syytettiin antisemitismista, kun taas toisaalla väitettiin sen nimenomaan puolustavan juutalaisuutta. Varsinkin edelliseen liittyen syntyi mellakoita ja kun vielä myöhemmin nousi esille Gibsonin puheet siitä kuinka juutalaiset dominoivat elokuvateollisuutta, niin on helppo kallistua sen juutalaissorron suuntaan. Mutta puolustajat taas vetosivat sen olevan juutalaismyönteinen kertomalla elokuvan osoittavan heistä tulleen Jumalan valittu kansa, juuri tekemällä virheitä ja oppimalla niistä.

Kun vielä kahteen elokuvantekoon osallistuneeseen ihmiseen iski salama, niin puhuttiin itse Jumalan vastustavan elokuvaa, mutta Hollywoodin rahantekolaitteena Passion oli kuin villi kissaeläin antiloopin kimpussa. 30 miljoonan dollarin budjetilla tehty elokuva keräsi pelkästään ensi-iltaviikonloppunaan yli 83 miljoonaa, vuodessa yli 370 miljoonaa ja koko teatterikierroksellaan yli 600 miljooonaa dollaria, ollen kaikkien aikojen tuottoisin R-merkinnän saanut elokuva. Ja miksei olisikaan ollut menestyksekäs, sillä tuolloin Passion oli se must see-elokuva jonka halusivat nähdä yleistäen sanottuna kaikki. Jos ajattelee Terrence Malicin Veteen Piirretyn Viivan olleen pakko nähdä-elokuva, tai Ridley Scottin paluun Alienin seuraan Prometheuksella olleen sellainen, tai edes Taru Sormusten Herran, niin ne kuten yleensä muulloinkin nämä must seet ovat kuitenkin elokuvia joita jotkut eivät halua nähdä siksi etteivät ole taide-elokuvan, sci-fin, tai fantasian ystäviä, mutta Passionin halusivat nähdä hekin jotka olivat juutalaisia, katolilaisia, ateisteja, agnostikkoja, etc. Se haluttiin nähdä jotta tiedettäisin mistä oli puhe. Joten vaikka elokuva päätyikin joissakin paikoissa kielletyksi, niin melkein voi sanoa, että jos ei siihen elokuvasta puhumiseen ehtinyt kyllästyä ja se jäi siksi katsomatta, niin muussa tapauksessa se jäi näkemättä vain jos joku muu päätti katsojan puolesta ettei se ole sovelista katsottavaa ("not been commercially released in Israel for 'lack of interest"). Se vain herätti niin paljon uteliaisuutta, että pakkohan se oli sitten katsoa.

Erityisen mielenkiintoista on se, että jenkit jotka yleisesti ottaen eivät voi sietää tekstityksiä vaan mielummin tekevät oman versionsa elokuvasta, eivät antaneet sen estää Passionin menestystä. Mutta toisaalta emme tietenkään saa unohtaa sitä, että uskonto ylipäätään on sellainen rahakone, että jopa L. Ron Hubbard sai sellaisen keksittyä ja tällöin edes aramea tai latina ei tämän mittakaavan elokuvan näkemistä estäisi.

Tuo edellinen nyt vain kertomaan elokuvan silloisesta ilmiöstä, sillä en nyt katsonut elokuvaa uskonnollisena elokuvana, vaan pelkkänä elokuvana. Eli itselläni ei ole elokuvaa kohden mitään uskonnollisia sidoksia, eikä tässä ei ole tarkoituskaan synnyttää mitään uskonnollista väittelyä, mutta aiheensa vuoksi sitä oli ainakin jollakin tavalla sivuttava. Myöhemmin viikolla on kyllä esitteillä aiheeseen liittyvä elokuva, jonka kohdalla lyhyesti kirjoitan jotain suhteestani kristinuskoon (ei huolta, se ei ole propagandaa suuntaan taikka toiseen).

Passion näyttää visuaalisesti pirun hienolta ja tunnelmaltaan se on aivan älyttömän synkkä, päihittäen monet kauhuelokuvat. Valaistus, värit ja hidastukset muistuttavat Zack Snyderin Watchmenia, että se se toimii suht' kelvollisena visuaalisena vertailukohtana. Itse asiassa samaisen ohjaajan 300-elokuvassa oleva Tyler Batesin musiikki on samankaltaista kuin John Debneyn tähän elokuvaan säveltämä, että voisiko Passion olla Snyderille jonkinlainen esikuva, jos ei tarinallisesti niin ainakin muulla tavoin. Ehkä ei, mutta siltikin.
No kuitenkin, oli tarinasta sitten mitä mieltä tahansa, niin ainakin elokuva näyttää todella hyvältä. Tosin Passion edellyttää katsojalta mieltymystä Hellraiserin kaltaisiin kuvaltaan synkkiin elokuviin, sillä edes valo ei tässä elokuvassa valaise ja vahva vatsa voi olla myös hyvästä, sillä esimerkiksi Martyrsin esittämä kärsimys tuntuu pieneltä tämän rinnalla. Osittain Passionin näyttämä kidutus tuntuu siihen erikoistuneita kauhuelokuvia pahemmalta, koska tätä kuitenkin katsoo eräänlaisena tositapahtumiin pohjautuva elokuvana ja täten siihen suhtautuu eri tavalla kuin tavalliseen kauhuelokuvaan.
Kohtaus jossa Saatanan riivaamat lapset kiusaavat Juudasta on ihan silkkaa Who Can Kill a Childia.

Koska Passion keskittyy tarinallisesti vain Jeesuksen ihmiselon viimeisiin 12 tuntiin ja täten siis käsittää pitkälti vain matkan pidätyksestä kuolemaan, niin koko Jeesussaagaa ajatellen se on juonellisesti hyvin vajaa ja ei eroa suoraviivaisuudessaan jostain John Cenan Marinesta. Se on vain eri genren saman putkijuoksun esitys. Tämä rajoittuneisuus toimii myös hyväpä perusteena kritisoida Passionin keskittymisestä väkivaltaan, koska tässä muodossaan se tekee juuri niin. Toki samalla on myönnettävä, että missä tahansa ns. elämänkertaelokuvassa on ongelmana mahduttaa koko elämä yhteen elokuvaan ilman, että siitä tulisi hajanainen kokoelma yksittäisiä kohtauksia (vrt. Michael Mannin Ali). Asiaa voidaan korjata tekemällä kestoltaan pitkä elokuva, mutta sitten taas on rasitteena se, että oli henkilöllä ollut kuinka rikas elämä tahansa niin jaksaako sitä katsoa loppuun saakka. Sitten on tietenkin tämä Passionin tyyli ottaa vain tietty osa henkilön elämästä ja keskittyä siihen, mutta silloin taas voi käydä kuten nyt on käynyt, että siitä tulee yksipuolinen ja siksi hiukan tylsä, jolloin kahden tunnin pituuskin alkaa olla liikaa kertomaan vain yhtä osaa. Sitä paitsi jopa tässä tapauksessa on mielestäni rohkeaa olettaa tarinan olevan kaikille entuudestaan niin tuttu, että jokainen katsoja tietäisi pidätystä edeltävät tapahtumat ja jos eivät tiedä, niin se on kuin pudottaisiin keskelle (tai pikemminkin loppupuolelle) elokuvaa tietämättä Nostromolla olleen muitakin kuin Ripleyn.

Niin ja jos haluaa miettiä sitä onko elokuva antisemitistinen, niin yksi kohtaus ainakin puhuu kovaäänisesti sen puolesta. Sillä silloin kun Pontius Pilatus kysyy kansalta vapauttaako Jeesus vaiko Barabbas, on kohtaus tehty hyvinkin puolueellisesti. Pilatus mainitsee kahdesti Barabbaan olevan murhaaja ja meille näytetään hänen olevan niin vaarallinen, että isokokonein härkämäinen mies täytyy pitää kahleissa ja täydessä vartioinnissa, kun taas pahasti hakatusta ja sympatiaa keräävästä Jeesuksesta mainitaan vain että hänen väitetään olevan messias. Eli meille korostetaan mustavalkoisesti, että Barabbas on se paha ja häntä ei missään nimessä tule vapauttaa, kun taas Jeesus on olosuhteiden uhri joka kärsii muilta saamastaan maineesta, mutta ilman silmänräpäystäkään juutalaisylimystö vaatii Barabbaan vapaaksi ja eivät edes halua antaa Jeesuksella suunvuoroa, saati kuuntele Pilatuksen ehdotusta harkitsemisesta.

Näyttelijät vetävät roolinsa loistavasti ja tämä on taatusti Jim Caviezelille se rooli jonka hän itsekin ajattelee olleen elämänsä suurin ja merkittävin. Mies antautuukin piiskan alle niin uskottavasti, ettei häntä pysty edes ajattelemaan samana ihmisenä kuin muissa elokuvissaan.
Lisäksi näyttelijät onnistuvat viemään pois kaikki ajatukset jonkinlaisesta amerikkalaisuudesta, mikä esimerkiksi hieman haittaa Martin Scorsesen Kristuksen Viimeisiä Kiusauksia katsellessa.

Passion on rankka ja taidolla tehty elokuva, mutta se on myös yksipuoleinen ja aiheeseensa nähden yksinkertainen elokuva.

Tähdet: ***
The Passion of the Christ

maanantai 24. syyskuuta 2012

Movie monday: Mary Sue

"Tämän viikon haasteena on elokuvamaailman naishahmoista ne täydellisimmät - ne ärsyttävän täydelliset.
Mary Sue on nimitys naishahmolle joka on kaunis, älykäs, lempeä, ystävällinen, kaikkien miesten rakastama ja paras kaikessa. Ja naisessa voi olla jokin pieni "virhe", joka tekee hänestä vain vielä suloisemman ja haluttavamman - kömpelyys, hurjapäisyys tai ylitsevuotava sankarimaisuus. Tietysti myös äärimmäisen ällösöpö nimi voi vielä kruunata kokonaisuuden. Nyt kysytäänkin sitä, kuka on sinun Mary Suesi? Kuka on kenties se äärimmäisen täydellinen, mutta silti sinun mielestäsi ihana hahmo, tai sitten taas niin ärsyttävän täydellinen, että päässäsi kiehahtaa kun näet hänestä kuvankin?"

Koetin parhaani mukaan vältellä tätä vastausta, koska tahdoin löytää sellaisen ns. täydellisen hahmon joka olisi samalla ärsyttävä ja kuitenkin myös tavallaan miellyttävä. Mutta ei, se vaikutti turhan haasteelliselta missiolta, kun tämä yksi ja sama naama tunki koko ajan mieleeni.

Bella Swan

Tämä on yksi kaikkien aikojen ärsyttävimmistä "täydellisistä" ihmishahmoista elokuvan historiassa. Hän ei ole niin kuin Juno, jonka näsäviisastelu herättää intohimoa selkäsaunaan, tai jonkinlainen Megan Foxin esittämä Megan Fox joka vetoaa tyhjäpäisellä seksikkyydellään, vaan Bella on sellainen valheellisen tavallinen ihminen johon on olettavasti helpo samaistua tietämättä että hän on samaistujan yläpuolella. Pelottavaa Bellaan samaistumisessa on se, että kyseessä on niin uskomattoman laskelmoitu hahmo että jos joku ajattelee olevansa kuten hän, niin silloin puhutaan jo aika sinisilmäisestä ihmisestä.

Jokainen meistä tuntee jonkun Sofian joka haluaa itseään kutsuttavan Fifiksi ja Bella on nimenä samanlainen mukasöpö hellittelynimi, jonka kermakoristeinen siirappi saa vain korostusta kun sukunimenä on Swan. Jos Bellan sukunimi olisi Anderson, niin sillä ei olisi sen tarkoittamaa tehoa, koska Swanista saamme samalla viittauksen Ruma ankanpoikanen-tarinaan ja siten luodaan ajatus siitä, että minustakin voi isona kasvaa kaunis joutsen.
Ja Bella on sopivasti kaunis olematta liian kuvitteellisen tuntuinen, eli sellainen ihan tavallinen sinä ja minä. Mutta koska fantasiahahmona Bellalla on apunaan armeija valaistushenkilökuntaa ja maskeeraajia, ei hän missään nimessä ole koskaan niin sanotusti ruma. Ei näppylöitä, ei arpia ja jos hiukset ovat sekaisin, niin se on tarkotuksenomaisesti luotu kampaus jossa ei ole pelkoakaan siitä, että hiukset hyppisivät silmille ja osuisivat jäätelöön.
Samalla Bella on hiukan masentunut ja tuntee olonsa orvoksi ulkopuoliseksi, vaikka hänen muuttaessaan sinne peräkylään joka saatanan pallinaama ottaa hänet avosylin vastaan ja vakuuttelee taukoamatta pitävänsä hänestä. Vampyyrit ja ihmissudet rakastuvat neitiin ja jopa pahikset ovat sulaa vahaa hänen edessään. Mutta olemalla hieman maassa ja näyttämällä kuolleita silmiään pystyy hän jälleen kerran luomaan samaistumisen kohteen väittämällä, että hei minäkin tunnen maailman painon selässäni. Se kuitenkin vaikuttaa koko ajan valheelliselta, kuin Paris Hilton kantamassa huolta lähimmäisestään. Hän itkee ja ruikuttaa kuinka kukaan ei rakasta häntä ja siten syyllistää muita vakuuttelemaan sitä rakkautta. Vähän niin kuin ne bloggarit jotka sanovat, että kirjoittavat vain omaksi huvikseen, mutta sitten uhkailevat että jos kukaan ei kommentoi niin ei hänen kannata kirjoittaa enää mitään. No, sehän se on sitä ihmisyyttä ja siihen sopien Bella ei ole mikään supersankari joka Tomb Raiderina kaataa pylväitä estääkseen gorillakuningasta laukaisemasta tuomiopäivänlaitetta, vaan hän on tavallinen hiukan kömpelö vasenjalkainen, joka sitten kuitenkin aina sopivasti kaatuu lihaksikkaan, taikka Wendigokulmakarvaisen teini-idolin syliin. Joten Bellan ajoittainen ihmismäinen omiin jalkoihin kompurointikin on aina suunnitelmallista ihanuutta. Ja koska naishahmon ei tule olla vain pelkästään miesten pelastamaksi joutuva esine, on Bella myös tarpeen vaatiessa sankaritar joka on valmis uhraamaan oman henkensä, mutta sekin tehdään hirveällä paatoksella että katsokaa nyt mikä marttyyri olen joka kuolee ja vain rakkauden vuoksi joka pelastaa kaiken. Mutta hei, onhan Bella aika hurja samaan tapaan kuin Lapinlahden Lintujen sketsissä ollaan, eli hetki ajetaan mopolla ihan niin kuin ne illalla kaupan pihalle kerääntyvät nuoret.
Kenties huvittavinta kuitenkin on se miten Bellalla esitetään seksiä. Väitetään että on tärkeää säästää itseään sitä oikeaa varten, mutta koska murrosikäisillä faneilla on herääviä haluja, niin Bellakin on koko ajan osoittamassa haluaan muhinoimiseen ja sitten kuitenkin toruu että hyi hyi ei näin saa tehdä, naidaan, eikä koska muuten kasvaa karvoja käteen, hässitään, se on tuhmaa ja enkelit itkevät, kiimaiset poliisit, eskimopusu, vain vaatteet päällä, neitseellinen raskaus.

Yksinkertaisesti Bella on liian tarkkaan laskelmoitu hahmo. Kuin jonkin mainostoimiston tuote jossa on pyritty miellyttämään jokaista mahdollista ihmistä missä päin maailmaa tahansa ja tekemällä hahmosta sellainen jolla on virheitä joita ei olekaan, on menetetty kaikki mahdollinen persoonallisuus joka tulee esille jo näistä tunteita herättävistä ilmeistä

Suositeltavampaa olisi löytää sankarinsa vaikkapa siitä Megan Foxin Megan Fox-hahmosta jota hän esitti Transformerseissa. Toki sellaiset ovat onttoja seksiobjekteja, mutta ainakin he ovat rehellisiä hahmoja ollessaan vain ja ainoastaan sitä miltä pinnalta näyttävätkin.
Samalla tavalla tekonokkela Juno on kaikesta itsemurhahaluja itsessäni herättävistä tunteista huolimatta miellyttävämpi hahmo kuin Bella, sillä ainakin hänellä on persoona. Toki äärimmäisen ärsyttävä sellainen, mutta kuitenkin.

Minä koetin oikeasti keksiä jotain mistä pitäisin Bellassa, jotta hän sopisi jokaiseen haasteen asiakohtaan, mutta valitettavasti en pystynyt.
Bella on vain ja ainoastaan Stepfordin vaimo, johon on ohjelmoitu pumpulin pehmeää turvallista angstia joka voidaan tarpeen vaatiessa kääntää pois päältä.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Stake Land (2010)

Ennen Jeesusputkea lopetellaan tämä kulmahammasmatka.

"Martin was a normal teenage boy before the country collapsed in an empty pit of economic and political disaster."
Economic ja political disaster? Häh? Ei tämä mikään Syriana ole.

Mies ja poika kulkevat autioituneessa ja tuhoutuneessa maailmassa, etsien pienintäkin keinoa jatkaa elämistään päivä kerrallaan, matkaten kohti toivon mukaan uutta ja parempaa paikkaa.
Koetaan uskonnollisia viittauksia, ollaan ylen kyynisiä ja väistellään rähjäisiä ilkeitä kanssaihmisiä. Viggo, sinäkö siellä?
Parisen muuta matkalaista liittyy seurueeseen ja yhdessä katsotaan kohti New Edenia, eli sitä tyypillistä Shangri-Lata joka näissä tarinoissa toimii haaveiden palkkiona. Mutta tiellä on kristitty supervampyyri.

Jep, kyllä oletukset siitä, että Stake Landin ohjaaja-kirjoittaja Jim Mickle olisi lukenut Cormac McCarthyn The Road-kirja ovat oikeutettuja ja tietenkin kun vielä tätä elokuvaa edelsi tuon McCarthyn kirjan erinomainen filmatisointi, tulee se väkisinkin mieleen. Ahkera hiljaisen viulun ja pianon käyttö musiikissa ei ainakaan saa unohtamaan The Roadia.
Äkkiseltään katsottuna suurin ero tuntuu olevan siinä, että tässä vampyyrit ovat se syy lopunajan tunnelmiin, mutta vaikka me näemmekin vampyyrien rappeuttavan maailmaa, niin edelleen se varsinainen tapahtumaketjun aiheuttaja on McCarthyn tarinan tavoin pimennossa ja vaikka elokuvassa tapetaan suht' ahkerasti vampyryeja, niin isä-poika-suhde post apokalyptisessa maailmassa on tärkeämpi.
Joten kun otetaan huomioon vampyyrit jotka ovat enemmänkin kannibaaleja joilla on hassu naama, rähjäinen ulkoasu ja tuo isä-poika-suhde, niin elokuvan saamat useat kehut omaperäisyydestä voidaan unohtaa.

Mutta vaikka elokuvan omaperäisyys ei kehujen korkeudelle ylläkään, niin idea on kuitenkin vallan mainio tuoden etenkin alussa mieleen Richard Mathesonin I Am Legendin, joka osittain tuli minulle mieleen jo McCarthyn kirjaa lukiessanikin. Siksi melkein olisin toivonutkin, että olisi vieläkin enemmän korostettu yhtäläisyyksiä The Roadin kanssa, varsinkin kun nyt elokuva näyttää ja kuulostaa enemmänkin hikipajakopiolta, mitä sen ei olisi tarvinnut.

Osa näyttelemisestä on uskomattoman tökeröä ja vähän väliä tuntuu kuin se ja se näyttelijä ei muistaisi repliikejään, tai mihin suuntaan liikkua. Etenkin kohta jossa pahiksia pakeneva nunna juoksee tielle ja jumittaa siihen hetkiseksi on silkkaa maito roiskuu nenänsä-kohtausta.
Eikä niitä alun Karate Kidmäisiä treenauskohtauksia katsoessa kannata myöskään juoda mitään.

Ulkoasultaan Stake Land näyttää perus-beeltä. Eli arpomalla valitun kohtauksen ja pysäytyskuvien perusteella ei tätä erottaisi mistään tyypillisestä Best Horror Action Thriller Movies-boksin sisällöstä joka koostuu elokuvista kuten nämä 

Eli tiedättehän, sellaista kauhuhyllyn pohjakuonaa.
Elokuvana Stake Land kyllä ylittää nuo esimerkit, mutta pelkän pysäytyskuvan tai trailerin perusteella sitä ei ehkä uskoisi. Joten taas, jos tämä elokuva olisi enemmän panostanut siihen The Roadin imitoimiseen, niin perusteellisempi synkempi ulkoasu jonkun rutiinomaisen digikameroinnin sijaan olisi ollut tarpeen. Kyllähän tämä näyttää hakevan ulkoasuaan tutuista post apo-visioista, mutta se jää enemmän sinne New Barbariansiin, mikä tuskin on tarkoitus.

Yksi kohtaus jossa elokuvan visiot kyllä toimivat erinomaisesti ja paremmin kuin monessa muussa vastaavassa elokuvassa, oli se kun matkalaiset pääsevät lepäämään eräässä turvapaikassa. Sillä toisin kuin yleensä kyseessä ei ollut mikään hienosteleva palatsi, ostoskeskuksen kaltainen väliparatiisi, taikka täysin laudoitettu bunkkeri, vaan ihan tavallinen naapurilähiö jossa kaikki on vain turvapaikan hakijoiden määrän vuoksi tungettu liian ahtaalle. Se toi elokuvaan onnistunutta realismia ja muutoinkin sen osuuden hitaus on ehdottomasti elokuvan parasta antia. Kunnes se tietenkin katkaistaan yllätyshyökkäyksellä.

Stake Land on silti erinomainen yritys ja verrattuna muuhun tyypilliseen b-kauhuun se vaikuttaa kyllä aika originellilta, mutta liian usein se saa miettimään, että mitä jos tässä olisi käytetty enemmän aikaa ja vaivaa, niin olisiko tästä ollut muuksikin kuin onnistuneeksi yritykseksi.

Ja jostain syystä minua vaivaa se, että elokuvan nimi on Stake Land eikä Stakeland.

Tähdet: ***
Stake Land