Jeesus (Willem Dafoe) kokee murrosikäisen maailmantuskaa ja seksuaalista heräämistä. Siispä hän ei tiedä mitä elämältään haluaa ja ihan vain kapinoidakseen isäänsä vastaan hän rakentaa ristejä joille ihmisiä voidan naulita. Jeesuksen paras ystävä Juudas (Harvey Keitel) on mustasukkainen siitä, että Jumala puhuu vain Jeesuksella. Mikä tietenkin tarkoittaa, että Juudas vetää Jeesusta turpaan lähes joka kohtauksessa (ihan oikeasti) ja uhkaa tappaa hänet jos mies ei ole kunnolla. Jeeus palkitsee ystävänsä huolenpidon osoittamalla halua suudella häntä.
Ja kunhan Jeesus on ensin tuntenut syyllisyyttä halustaan käydä prostituoidulla, saatuaan kasteen rokkikonsertissa ja koettuaan koettelemuksia autiomaassa, voi hän ruveta johtamaan ihmisiä ja kuulostamaan välillä aivan joltain käytettyjen autojen kauppiaalta. Edessä on viimeinen ehtoollinen, pelko omasta kohtalosta ja lopulta sen merkityksen ymmärtäminen.
MUTTA!
Vielä välissä käydään siellä viimeisellä kiusauksella, joka on silkkaa Matrixia vaihtoehtotodellisuuksineen.
Nikos Kazantzakisin samannimiseen kirjaan (en ole valitettavasti lukenut) pohjautuva Kristuksen Viimeinen Kiusaus aiheutti ilmestyessään aikalailla samankaltaista kohua kuin mitä Passion myöhemmin. Osittain eri syistä, sillä kun Passionia kritisoitiin juutalaisvastaisuudesta ja väkivallasta, niin Kiusaus sai haukkuja amerikkalaisuudesta ja etenkin siitä, että se kuvasi Jeesuksen ihmisenä jolla oli lihallisia himoja. No, kummankaan ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä, sillä tottakai se olisi amerikkalainen elokuva, sillä vaikka kuinka hyviä näyttelijöitä Willem Dafoe ja Harvey Keitel ovat, niin kun tarpeeksi monta tuttua jenkkikasvoa pistetään ruutuun ovat mielikuvat mitä ovat. Ja kun tarinan nimenä on tämä, niin aika helppoa siitä oli päätellä elokuvan kertovan muusta kuin pelkästä leivän murtamisesta.
Silti vaikka Kiusaus oli aikoinaan jonkinlaista kohua herättänyt elokuva, niin minä muistan nähneeni sen suht' tuoreeltaan koulussa, että ei se ehkä sittenkään kiistanalaisesta aiheestaan ja esitystavastaan huolimatta ihan niin suurta kielteisyyttä herättänyt kuin voisi olettaa tapahtuneen. Johon varmasti vaikutti huomautus sen olevan fiktiiviinen, eikä Passionin tapaan jonkinlainen elämänkerrallinen elokuva. Toisaalta samalla tavalla kuin täällä kilahdetaan Mannerheim-projektista, niin samapa tuo oliko Kiusaus fiktiivinen kuvaus tai, niin aihepiirinsä ja henkilögalleriansa ansiosta sitä ei voi mitenkään täysin irrottaa alkuperäislähteistään. Joten kyllä niitä esityskieltoja ja mielenosoituksia syntyi.
No hei, jos teet Jeesus-elokuvan jossa on edes pienikin homoseksuaalinen vire mukana, niin voit olla varma että joku fanaatikko tekee jonnekin molotov-iskun. Eikä siis liene ihme, ettei Scorsese meinannut saada rahoitusta elokuvalla ja mahdollisuus siihen tuli vain Suurien Seteleiden menestyksellä ja lupauksella tehdä ns. massayleisölle suunnattu suuri studioelokuva heti Kiusauksen perään. Lisäksi elokuva oli tehtävä pienellä budjetilla ja nopeasti.
Kiire ja budjetin koko näkyvät elokuvassa siten, että puvustus ja maskeeraus näyttävät paikallisteatterilta, kertojaääntä käytetään runsaasti ja kuvaus muistuttaa usein kotivideota, eli hyvin minimalistisesta ja rujosta elokuvasta on kyse (siksi onkin hauskaa kun takakannessa mainitaan: "... on visuaalisesti henkeäsalpaava suoritus"). Toki osa edellä mainituista seikoista tukee elokuvassa esitettyä sisäistä kamppailua ja henkilökohtaisuutta, mutta lyön vaikka vetoa, että jos mahdollisuus tulisi tekisi Scorsese tästä remaken. Sillä vaikka hän todennäköisesti pitäisi elokuvan edelleen tiukasti rajattuna, niin suuri osa lopputuloksesta näyttää nyt siltä ettei hän kenties tarkoittanut niitä sellaisiksi.
Kuten esimerkiksi Dafoen hiusmallia ei varmastikaan pidettäisi sellaisena, kertojaääni kokisi Blade Runner-kohtelun ja kuvaukseen käytettäisiin enemmän aikaa ja yrityksiä, sillä nyt siellä on välillä sellaisia kohtauksia mukana jotka vaikuttavat enemmän leikkaushuoneen lattialle kuuluvilta kuin lopulliseen elokuvaan (kun Juudas tulee alussa Jeesuksen luokse, puskee hän ovesta kuin jokin saksalaisen kyttäsarjan Matula) ja osa oletettavasti improvisoiduista jutuista tuntuvat olevan repliikkien unohtamisesta syntyneitä vahinkoja joita ei ole ollut aikaa kuvata uudestaan (kun Juudas raivoaa Jeesukselle ja hyppii kuin kiukkuinen lapsi rikkoen paikkoja).
Aika varmoja muutoksia olisivat myös näyttelijöiden aksentit jotka nyt tekevät elokuvasta aivan liian jenkkiläisen (välillä tuleekin mieleen ne sotaleffat joissa natsit erottaa brittiaksentista). Lisäksi Jeesuksen itsensä ja paikkansa löytämisen tuskaa kuvattaisiin keskittyneemmin, koska nyt Dafoen murjotus sekä kouristukset vaikuttavat tuiki tavallisilta kasvukivuilta.
Oletettavaa myös on se, että vaikka mahdollinen uusintaversiointi tehtäisiin edelleen aidoissa tosielämän kuvauspaikoissa, niin niitä rakennuksia muokattaisiin ehjiksi. Nyt meidän tulisi uskoa jokaisen Jeesuksen olinajan rakennuksen olleen jo silloin asuinkelvoton raunio, eikä sitä vasta ajan rappeuttamana.
Joten uskon vahvasti siihen, että jos Scorsesella olisi ollut enemmän aikaa ja rahaa käytettävissään, ei Kiusaus olisi sellainen elokuva kuin se nyt on. Toisaalta samalla elokuvan vahvuuksia on myös sen kiireestä syntynyt spontaanius joka saa sen täyteen energiaa ja edellä mainitut oletukset korjauksista eivät siis todellakaan ole välttämättömiä elokuvasta pitämiseen.
Ja vaikka Dafoesta ei Jeesus tulekaan mieleen, niin hemmetin hyvää työtä hän tekee. Siispä minä toivon ettei Scorsese milloinkaan palaa Kiusauksen pariin, ellei se ole esimerkiksi kinkkua, sillä pelkään että lopputuloksesta katoaisi sen hetkessä olemisen riemu.
Se kyllä on näyttelijöistä erikseen mainittava, että heidän kohdallaan Scorsesen olisi ehkä kannattanut noudattaa Mel Gibsonin myöhemmin Passionissa käyttämää tapaa ja kallistua hieman tuntemattomampien puoleen. Sillä vaikka minä pidän todella paljon David Bowiesta, niin hänen näkemisensä Pontius Pilatuksena vie ajatuksia pahasti väärään suuntaan.
Päättelenkin että Scorsese olisi saattanut hyödyntää enemmän ei-niin-tuttuja kasvoja, mutta lainausmerkeissä joutui tekemään sen mitä teki jotta sai mahdollisuuden tehdä yhtikäs mitään.
Vaikka nyt keskityinkin vahvasti kuvaamaan Kiusauksen tekemisen rajoitteita ja esittelemään oletuksia siitä mitkä seikat olisivat olleet vapaammissa olosuhteissa erilaisia, niin kyseessä on ehdottomasti oma suosikkini Jeesus-elokuvista, sen ollessa tyypillisestä kerronnasta erottuva, olematta kuitenkaan aiheestaan huolimatta varsinaisiin shokkitehoihin keskittyvä. Suurin osa kertomuksen shokeeraavuudesta vaihteleekin katsojan omasta suhtautumisesta kristinuskoon, joten vaikka itse en katsokaan tätä elokuvaa pitämällä kättä suun edessä ja toistamalla lausetta "oh my", niin ymmärrän jos joku niin tekee.
Ja tähän aikoihin Peter Gabrielin WOMAD-innostus oli hyvin vahva ja sen kuuleekin elokuvan erinomaisessa, joskin ehkä hieman liian Afrikkalaispainotteisessa musiikissa.
Tähdet: ****
Kristuksen Viimeinen Kiusaus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti