Jeesus (Jesus, 1979)

Nimenä yksinkertaisesti Jeesus. Eli vähän niin kuin Thor.

Ja ennen valitusta ja saarnausta kuva kissastani.

Suhteeni kristinuskoon koostuu pitkälti siitä, että syntyessäni minut on merkitty luterilaiseksi ja että olen käynyt rippikoulun vain oikeastaan hengaillakseni ystävieni kanssa, joilla oli samat motiivit. En käynyt kuitenkaan leirillä, vaan iltariparilla jotta se jäisi siihen tuntiin pariin per kerta ja voisin loppuajan käyttää mielummin vaikkapa tuolloin kovasssa kasvussa olleen black metallin kuuntelemiseen. Olen tosin mielelläni lukenut uskonnoista, sillä aihe kiinnostaa minua, joten en missään nimessä ole uskontovastainenkaan ihminen.
Koulu-uskonnon tulisi kyllä olla valinnaisaine, eikä pakollinen. Ja siinä se sitten tuleekin, se mikä saa minut ajoittain kuitenkin enemmän kuin uskontokriittiseksi ja jopa -vastaiseksi, eli pakollisuus. Vaikka minusta onkin mukava lukea eri uskonnoista, niin sen täytyy tapahtua vapaaehtoisesti, eikä siksi että joku kaupan kassalla kääntyy puoleeni kertomaan kuinka Jeesus rakastaa minua, kertoo minun joutuvan Helvettiin paitavalintani takia, tai rimputtaa ovikelloani ja ystävällisestä kieltäymisestä huolimatta tunkee postiluukkuuni propangandaa. Joten hyvät Jehovantodistajat, saatan lukea kirjallisuuttanne jos otan sen omaehtoisesti vastaan, mutta muussa tapauksessa piirrän kansiin paholaismerkkejä ja postitan takaisin. Tai heitän paperinkeräykseen, kumpi nyt viekään vähemmän energiaa.
Pakottaminen, käännyttäminen, aivopesu, oli se mitä vain jossa ei anneta mahdollisuutta tehdä itse valintaa, ei se ole minulle.
Minkä vuoksi voinkin kertoa siitä, että ennen ala-asteelle menoa olin päiväkerhossa nimeltä Teetupa ja kuten nimi kertoo, siellä juotiin teetä (ihan oikeasti). Muistan elävästi kuinka istuimme lattioilla taikka tuoleilla ja piirtelimme teen juonnin ohessa ja samalla mies joka työskenteli myös tullissa (joo joo) luki meille satuja. Se satukirja oli raamattu ja mitään muuta kirjaa ei meille luettukaan. Vaikka en sitä silloin ymmärtänytkään, niin myöhemmin olen ajatellut sitä jonkinaisena aivopesuna. Varsinkin kun muistan vanhempieni suuttuneen hieman saatuaan tietää, että meille luettiin toistuvasti raamattua ja kyseessä olleen kristillispainotteinen kerho, vaikka sitä ei vanhemmille kerrottukaan heidän tuodessaan lapsiaan sinne. Tai että se olisi mainittu kerhon tiedoissakaan. Eipä se minua lopulta haitannut, sillä en kuunnellut laisinkaan kerhosedän tarinoita, vaan join teetä ja piirtelin dinosauruksia ja hävittäjälentokoneita. Mutta tämä on se miksi uskon, että suomessakin niin ahkerasti halutaan erota kirkosta. Ei koska joudumme maksamaan siitä veroa, sillä vaikka itsenikin mielestä uskontoon ei ikinä pitäisi sekoittaa rahaa ja täten siitä ei pitäisi joutua tuolla tavoin maksamaankaan, vaan se että meiltä ei kysytä eikä meille kerrota niistä. Joku tekee päätökset puolestasi ja sinä voit vain myöhemmin itse muuttaa ja korjata niitä. Vähän niin kuin joku tekisi sinulle tatuoinnin ja saisit vasta sen jälkeen päättää haluatko sellaisen. Siinä vaiheessa kun suomessakin on oikeasti uskonnon- ja yksilöllisyydenvapaus, niin täällä on kouluissa valinnaiset uskontotunnit, uskonnosta ei makseta ja kukaan ei koeta pakottaa sinua uskomaan.

Tämän jälkeen tahdon kuitenkin huomauttaa, että minä en sen vuoksi menisi kieltämään kouluissa suvivirttä, sillä kaikki missä on jonkinlainen uskonnollinen viittaus ei ole automaattisesti uskonnollista propagandaa. Suvivirsi on kiva perinne jota kuunnellessa harva kuitenkaan ajattelee uskontoa, kuten ei KMFDM oikeasti liity kouluampumisiin. Suvivirrestä herneen vetäminen nenään on sama kuin kilahtaminen eskimopuikoista ja Tiimarin lastenjuhlista. Silloin ymmärretään tahallaan väärin ja ne ihmiset ovat aivan yhtä huonoja esimerkkejä kuin ne aiemmin mainitsemani uskontotuputtajat. Siis ihan oikeasti, kuinka moni 3 - 5 vuotias lapsi ajattelee olevansa rasisti syödessään lakupötkön, tai uskoo prinsessapuvun olevan pakottamista tietynlaiseen elämään, tai että se edes olisi aikuiselle sellaista? On hyvä, että asioista kannetaan huolta, mutta jossain vaiheessa tuntuu kuin kaikki tärkeät asiat olisi jo käsitelty ja sitten vain etsittäisiin tarkoituksella jotain ylimääräistä mistä valittaa. Kun kaikesta tehdään väkisin kaikille sopivaa, niin lopputulos muistuttaa South Parkin minimalistista joulunäytelmää.

Hitto, minä koetin parhaani mukaan vältellä tuota edeltävää osaa, mutta niin vain se purkautui sormenpäistäni, joten olkoon siinä sitten. Kuitenkin ainakin ajatukseni on siinä, tuli se oikein esille tai ei, että kaikki mikä ensisilmäyksellä näyttää jonkinlaiselta karsinoinnillta, taikka pakottamiselta tiettyyn muottiin ja suuntaan, ei aina kuitenkaan sitä ole ellei sitä tarkoituksella tulkitse sellaiseksi. Ja vaikka juuri sitä ennen innokkaasti valitinkin juuri pakottamisesta, niin se ei tarkoita etteikö kriittinen ihminen osaisi tulkita asioita ymmärtäen mitä näkee ja kuulee.
Tämä Ongelmakohta tulee usein esille nimenomaan uskonnon kohdalla ja vaikka kyseessä olisi Gibsonin katolilaisuutta, rokkioopperaa taikka lihallisia himoja, niin uskontoaiheinen elokuva saa aina etukäteen epäilemään sen olevan jonkinlaista propagandaa puolesta taikka vastaan ja ainakin itse kuulun siihen joukkoon joka helpommin epäilee kyseessä olevan uskontoa laput silmillä puolustava, mikä on ennakkoasenne josta pitäisi pystyä pääsemään eroon ja tehdä päätös vasta lopputuloksen jälkeen. Niinhän sitä samalla tavalla on valmis lyömään jonkin sontaleffan leiman kun edessä on vaikkapa Uwe Bollin elokuva, vaikka pitäisi pystyä pitämään sormet erossa leimaisimesta ennen elokuvan katselua, mutta toisaalta kokemus on hyvä ennustaja siitä mitä kotelon sisällä on.
Siispä kun vuoroon astelee uskontoaiheinen elokuva jonka takakannessa mainitaan tuotteen oikeuksien kuuluvan Kansan Raamattuseuran Säätiölle, joka myös on elokuvan levittäjä, on aika vaikea välttyä ennakkoluuloilta siitä, etteikö tämä Jeesus-niminen elokuva olisi yksipuolinen ja täysin kritiikitön elokuva.

Elokuva alkaa raamattusitaatilla ja sitten enkeli ilmestyy Marialle (Rivka Neuman) kertomaan kuinka pyhä henki pistää hänet paksuksi, että ole vaan rauhassa neitsyt ja pysy sellaisena. Sitten etsitään majapaikka, pulpautetaan Jeesus ulos ilman synnytystä. Hän vain ilmestyy neitseellisestä valosta. Jeesus kasvaa salamana aikuiseksi (Brian Deacon) jotta voi koota opetuslapsensa ja jostain syystä kaikki tahtovat kuulla Jeesuksen sanaa ja seurata häntä, vaikka tähän mennessä hän on vain sanonut "hello" eräälle pikkutytölle. No se on sitä uskoa, joka välillä on sokeaa ja vaikka koettaisit kuinka tieteellisesti todistaa jonkin elokuvassa esitetyn seikan olevan ristiriidassa todellisuuden kanssa, niin se ei onnistu koska vastaus tulee olemaan "minä uskon ja jos sinä et, niin et voi ymmärtää."
Tarina kulkee tuttua rataa. Jalat voidellaan, kalastetaan, ruvetaan kunnon ihmeisiin kun poistetaan sokeus ja ajetaan pahat henget sikoihin (poloiset pikku possut) ja kaikki mitä Jeesus tekee on kaikkien mielestä tosi kivaa ja fantsua. Jeesus vetää hepulin, heittää rahanvaihtajien pöydät nurin ja "Saatana meni Juudas Iskariotiin" (Eli Danker), joten vanhaa laulua muistellen: "if i had a hammer, i'd hammer in the morning
i'd hammer in the evening." Okei, tuo on huono vitsi.
Kolmantena päivävä Jeesus nousee kuolleista ja jotta se ei unohtuisi, niin asia mainitaan ainakin viidesti elokuvan loppumonologissa

Hyvä on, kyllähän kyseessä on juuri sellainen elokuva jossa vältellään kaikkea negatiivista kuvaa kristinuskosta ja tämä on varmaan ollut ainakin ennen ahkerassa käytössä koulujen uskontotunneilla, rippileireillä, etc. ja itse asiassa luulenkin, että olen jossain tuollaisessa tilanteessa nähnytkin tämän elokuvan, mutta toisaalta se saattaa vain tuntua siltä koska kyseessä on täysin särmätön, pumpulinpehmeä, linjassa kulkevan väritön  kaikki hyvin-elokuva jonka näkemistä ei ehkä muistaisi enää päivää katselun jälkeen, niin se saattaa vain siksi tuntua tutulta. Siispä kyseessä on yksinkertaisesti kristinuskoa puolustava ja siihen kannustava elokuva, mutta onneksi ja epäonneksi se ei ole Saatana Kutsuu Minua-tyylistä syyttelevää ja painostavaa aivopesupropagandaa. Onneksi siksi, että ainakaan tätä katsoessa ei suutu siitä kun joku koettaa käännyttää, koska lopputulos on niin harmiton ettei se taida oikein kovinkaan usean kohdalla siinä onnistua. Epäonneksi siksi, että ilman agressiivista Ludovicotekniikka tämä jää vain ajatuksen "no, tulipa sekin sitten katsottua" asteelle, kun esimerkiksi Saatana Kutsuu Minua sentään oli typeryydessään sentään hauskaa roskaa. Jeesus on vain ja ainoastaan rippileirin iltanuotiolaulu jossa sen jälkeen vedetään röökiä miettimättä laulujen sisältöä. Älkää tupakoiko. Siinä teille aivopesua.

Kaikki kuvataan kirkkaassa valossa selvästi korostaakseen elämän ja Jeesuksen hyvyyttä. Vaatetus, lavastus, maskeeraus ja kaikki muukin näyttää epäuskottavan halvalta, ja koska dialogi on yksipuolista kuin kaikki puhuisivat yhtenä persoonana, niin elokuva ei sisällöllään onnistu erottumaan mistään tyypilliseltä halpaleffasta jonka katsoisi vain paremman puutteessa. Siispä jos ei ole aiheen ystävä ja hyväksy sen pinnallista kuvausta, niin elokuvalla ei ole juuri mitään tarjottavaa. Muussa tapauksessa saa mitä haluaa, mutta ei silloinkaan mitään ihmeellistä.
Näyttelijätkin esiintyvät siten kuin katsoja olisi auditoriossa kuuntelemassa luennoitsijaa.
Mutta pahin synti mihin tämä elokuva sortuu on se, että se on tylsä.

Mielenkiintoisinta on se, että Jeesusta näyttelevä Brian Deacon ei ainakaan filmografiansa perusteella tainnut pitää tätä elokuvaa muuna kuin yhtenä työnä muiden joukossa, kun jotenkin sitä tyhmästi ehtii tälläisen elokuvan kohdalla luulemaan sen tekijöiden olevan aatteen ihmisiä, mutta duunareitahan he.

Niin ja se on myös kiehtovaa, että tämä elokuva on käännetty yli 1000:lle kielelle. Mistä yhtenä esimerkkinä se, että vaikka tämä minun versioni on englanninkielinen, on kertojaääni suomeksi. Se kertojan merkitys on hieman hämmentävä, sillä siinä pitkälti toistetaan samoja asioita joita elokuvan hahmot sanovat ja tekevät. Aivan kuin yksi kerta ei olisi tarpeeksi ja pitää toistaa sama jotta sen varmasti tajuaisi. Ai, että oliko Jeesus se joka oli Jumalan poika? Sori, en kuullut, voitko toistaa.

Tässä elokuvassa on kyllä yksi hyvä vastakohta Passionille, sillä kun siinä Jeesusta ruoskittiin niin ohikulkijat nauroivat ja sylkivät päälle, kun tässä versiossa sivulliset haluavat vain auttaa ja huutavat että antakaa miehen olla. Ollapa sitten puolueellinen kummalta puolelta tahansa.

Ja muuten, tämä oli tämän Jeesus-putken ainoa leffa jossa Jeesus ristiinnaulitaan ranteista eikä kämmenistä.

Tähdet: *
Jeesus