Troija, tai pikemminkin Troijan hevonen on tarina jonka kaikki ovat varmaan kuulleet jossain vaiheessa elämäänsä. Kuinka Odysseus rakennutti suuren puuhevosen jonka sisällä kuljettiin linnoituksen sisään tappamaan nukkuvia. Ihan peruspäiväkotitarinaa siis. Kuitenkin oli ympärillä oleva kertomus kuinka laaja tahansa, niin tuo hevosepisodi on aina jäänyt mieleeni omana erillisenä kertomuksenaan ja esimerkiksi muut Odysseuksen seikkailut vaikuttavat toisilta kertomuksilta. Mitä ne nyt oikestaan ovatkin. Mutta tarkoitan siis, että on Odysseuksen seikkailut ja on Troijan puuhevonen starring kuka tahansa tuntematon sotilas.
Kauan sitten kaukaisessa galaksissa täällä aivan kotiplaneetallamme Kreikka koki kuningas Agememnonin (Brian Cox) ansiosta pakotettua yhdistymistä ja vain pieni ja piskuinen Troija pisti hanttiin, aivan kuin se Gallialaiskylä. Onneksi Agamemnomilla on apunaan sotureista suurin ja koppavin, eli Akhilleus (Brad Pitt). Ei se mitään, sillä Agamemnom on sen verran mulkero heppu, että sellainen alainen kuin pomokin.
Toisaalla Troijalaiset veljesprinssit Hektor (Eric Bana) ja Paris (Orlando Bloom) kokevat veljesrakkauden kolhuja kun heistä jälkimmäinen rakastuu Spartalaiseen Helenaan (Diane Kruger). Hektor on se järkeen luottava mies, kun taas Paris on tunteidensa vietävissä ja kun Paris vie Helenan kotiinsa, suuttuu Spartan kuningas ja samalla Helenan aviomies Menelaos (Brendan Gleeson) ja siinä on alueiden välinen rauha mennyttä. Siispä Menelaos liittoutuu veljensä Agamemnomin kanssa ja Troija aiotaan pistää tomuksi ja tuhkaksi. Tehtävän saa Odysseus (Sean Bean), joka aika pitkälle delegoi tehtävän kiukkuiselle Akhilleukselle.
Seuraa taistelua, puhetta kunniasta, taistelua, puhetta kunniasta, etc. Ja sitten hevonen joka ei ole Histamiini. "Klip-klop, klip-klop, hevonen on pop."
Banan, Pittin, Bloomin ja salskeiden nuorukaisten ansiosta, kuten myös elokuvan kullanhohtoisen visuaalisuuden vuoksi tästä elokuvasta tulee väkisinkin, ainakin pinnallisesti mieleen sen olevan tyttöjen elokuva ja toki jos ajattelee Spartacuksen olevan pojille ja Kleopatran tytöille, niin Troija sijoittuu heistä jälkimmäisen seuraan. Mikä ei siis ole mikään negatiivinen seikka, mutta mainittava jotta tiedettäisiin ettei ajoittaisista toimintaosuuksista huolimatta kuitenkaan mitään 300:n Spartalaisia kohdata.
Bloomin ja Beanin ansiosta mieleen tulee myös myös Taru Sormusten Herrasta, mutta se johtuu sisältöä enemmän vain juuri näyttelijöistä.
Kaikki tarpeelliset monumentaalielokuvan ainekset ovat paikoillaan: On kauniita leffastaroja, on sivuosien ns laatunäyttelijät, on järjettömän kauniita ja laajoja maisemakuvia joissa oikein mässäillään visuaalisella massiivisuudella, on kaikkialla kaikuva kuorosinfonia, on historiallinen myyttinen kertomus ja kaiken keskiössä kuolemaa vahvempi rakkaustarina. Jälkimmäiseen liittyen esille nouseekin mielestäni tämän elokuvan ongelma, sillä vaikka en tahtoisi missään nimessä kehua James Cameronin Titanicia joka on aikalailla samanlainen laajakankainen efektirikas rakkaustarina, niin siinä sentään kaiken katastrofielokuvavyörytyksen joukossa pidettiin kahden ihmisen kertomusta aika hyvin esillä. Kun taas Troijassa on Kreikan mytologian ja näyttelijänimien mahtavuuden esitteleminen noussut niin vahvasti kaiken päälle, että panoraamakuvien keskeltä ei meinaa millään löytää Parisia ja Helenaa. Ja vaikka elokuva kertoo juuri Troijan sodasta, niin kukaan tuskin elokuvan alkupuolen perusteella odottaa mitään sotakuvausta, sillä sen verran etualalla ja lempeästi kuvattuna Parisin ja Helenan rakkaus on. Näin ollen olisi joko kannattanut tehdä elokuva heistä, taikka sitten Troijan sodasta, eikä molemmista jos kerran toinen jää toisen jalkoihin. Siinä ei kahden ja puolentunnin pituus paljoa auta, jos alussa korostettu suuri rakkaustariana jätetään täysin sivuun. No okei, Krugerin ja Bloomin välillä oleva kemia yltää parhaimmillaankin vain puppylove-asteelle, että Akhilleuksen ja Odysseuksenkin välillä kipinöi enemmän.
Varmasti ohjaaja Wolfgang Petersenin jonkinlaisena ajatuksena on ollut tehdä elokuva joka näyttää mitä jos nämä myyttiset tarinat olisivatkin olleet totta, niin millaisia ne sitten olisivat olleet. Tämän puolesta puhuvat dvd:n ekstrat joissa hehkutellaan esimerkiksi sitä kuinka aidonoloisia aseita he halusivat valmistaa ja minkälaista jälkeä ne tekivät oikeasti, kuten myös tapa jolla esimerkiksi Akilleen kantapää-osio toteutettiin elokuvassa, mutta Hollywoodkoneiston läpi tullut elokuva ei ole mikään Rooma-tv-sarja, vaan pikemminkin Roland Emmerichin 10 000 B.C. Toisaalta, vaikka tiedämme Petersenin pystyvän suurenmoiseen realismiin, niin en ehkä uskokaan että hän sitä lopulta kuitenkaan enää haluaa.
Kuitenkin Troija on nätin näköinen ja kauniin kuuloinen elokuva, josta tulee mieleen juuri aiemmin mainitun Kleopatran kaltaiset elokuvat. Vaikka hieman sääliksi käykin Orlando Bloomia, sillä sen verran pahaksi vinkuipanaksi hänen hahmonsa on kirjoitettu.
Tähdet: ***
Troija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti