Babydollin (Emily Browning) äiti kuolee, joten hän jää sisarensa kanssa pedofiili-isäpuolen luokse, joka haluaa sisaruksille tulleen perinnön itselleen. Kun Babydoll koettaa pelastaa sisartaan ilkeän isäpuolen kynsinsä, päätyy hän itse pöpilään kiitos tuon samaisen pedobearin.
Tässä vaiheessa on elokuvaa kulunut viisi minuuttia ja jo kahden ja puolen minuutin kohdalla on silmille syösty niin paljon audioleikkejä ja visuaalista kikkailua, että tuon viiden minuutin kohdalla tekee mieli lopettaa sokerin käyttö loppuiäksi.
Pöpilä on tietenkin goottilainen painajaisunelma jossa Ichabod Crane kohtaa tohtori Parnassuksen ja lääketokkuraisuudestaan huolimatta Babydoll rupeaa samantien valmistautumaan Michael Scofield-pakoon. Josta tietenkin siirrytään muuttamaan miljöö bordelliksi jossa samat pöpilän ihmiset lääkäreistä potilaisiin ovatkin nyt strippareita ja kynäviiksigangstereita. Tässä todellisuudessa aiempi isäpuoli onkin pappi (okei, tämä on oikeasti aika nolo vertauskuva) joka tuo paikalla orpotytön, eli Babydollin ja sitten neidistä aletaan kouluttamaan pepunheiluttajaa. Mutta oli todellisuus sitten mikä tahansa, niin pako sieltä on edellytys vapaudelle ja siksipä siirrymme kolmanteen ulottuvuuteen jossa Babydoll on jossain fantasiajapanissa hakemassa neuvoja mystikkomunkkiasesepältä (Scott Glenn) ja sitten miekkaillaan ihan pirusti ja ammutaan aivan perkeleesti kun vastaan astelevat minkä lie Ninja Gaidenin tasopomot. Ja takaisin bordelliin jossa Babydoll selostaa kollegoilleen pakosuunnitelmansa, joten voimme aloittaa kaikenlaisten ökkömönkiäisten ampumisen ja paloittelun kun suuntaamme kohti uutta valoisampaa tulevaisuutta. Odottaako Andy Dufresne meitä siellä? (Btw. yhden elokuvan näyttelijän nimi on Dufresne.)
Niin siitä nollajärjen runkkausfantasiasta ja feministisesta mestariteoksesta.
Molemmilla puolilla tuntuu olevan syynsä nähdä Sucker Punch niihin kuuluvana ja vaikka itse kallistunkin enemmän sinne aivottomuuden puolelle, niin en voi kieltää etteikö kehujillakin olisi oikasti syynsä ylistykseen. Jos draamaelokuvana tehtäisiin tarina jossa hyväksikäytetty nuori tyttö taistelee sisäisiä ja ulkoisia demonejaan vastaan ja lopulta voittaessaan ne osoittaa olevansa vahva ihminen, niin kyseessä on silkkaa Vuosi Nuoruudestani-kamaa joka saattaisi hyvin tehtynä (ja ei aina sellaisenakaan) kerätä mainetta ja kunniaa. Kun sama tarina tehdään hillittömällä räiskinnällä, esittäen nuo demonit fyysisinä hirviöolentoina, lisäämällä aivan älytön määrä coolia elektronispainotteista musiikkia ja tunkemalla joka ainoa ruutu ja sekunti täyteen hidastuksia, värimuutoksia ja kaikenlaisia minihame-efektejä, niin se ei enää tunnukaan ilman agressiivista lapiotyöskentyä miltään vuodelta nuoruudesta.
Jos hahmojen nimet eivät liikkuisi Babydollista Blue Jonesiin ja hahmot eivät pukeutuisi kuin Christina Aguilera ja ystävykset Lady Marmalade-videossa, ja jos elokuva ei olisi niin täynnä visuaalista leikittelyä, ja jos siinä ei ammuskeltaisi niin helvetisti jotain Wolfensteinin natseja, niin kenties elokuvan syvällisyyden kehujat saisivat sanomansa paremmin perille?
Mutta onko se syvällinen? No ei ehkä sittenkään, sillä vaikka pedofilia-aheesta voikin tehdä jonkin The Woodsmanin kaltaisen elokuvan, niin Zack Snyderin musiikkivideo-estetiikka peittää tarinaa sen verran pahasti alleen, että sen löytäminen on kuten olen jo todennut aika työn takana ja lopputulos piirtyy verkkokalvoille ja aivokuoreen enemmän tekosyynä tehdä toimintaa johon on kerätty kaikki muistilappujen irtovitsit ja selittää sen olevan syvällinen. No, tämä riski on vaikea voittaa jos halutaan tehdä näin visuaalisesti rikas elokuva ja ainakin Snyderin elokuvassa on jokin tarina siellä alla, jollaista George Lucas ei voi väittää olleen Pimeässä Uhassa.
Emily Browning ja kumppanit eivät pääse kaikkkien räjähdysten vuoksi osoittamaan yhtään sen enempää näyttelijälahjoja kuin kukaan jossain The Expendablesissa olevakaan, joten turvallisinta lieneekin Sucker Punchin kohdalla se, että sen katsoo ensisijaisesti viihdetoimintana ja jos sen jälkeen näkee sisällössä muuta, niin se tulee tuolloin vain ylimääräisenä plussana.
Kuten todettua, elokuva on visuaalisesti rikas, jopa naurettavuuksiin asti. Sillä kun jo ensimmäisen kahden ja puolen minuutin aikana kokee enemmän efektejä kuvan ja äänen osalta kuin tyypillisessä ison budjetin sarjakuvaleffassa, niin ainakin itseni kohdalla kyllästyminen oli liiankin läsnä. Harvoin sitä elokuvaa katsoessa kaipaa mainoskatkoja, mutta tämän kohdalla ne melkein tuntuivat tarpeellisilta.
Ei niinkään tyhmä elokuva, eikä toisaalta kovin fiksukaan, mutta burleskiversio Tehotytöistä Lassin ja Leevin mielikuvituksella ja efektipornolla varustettuna on ainakin satunnaisesti veikeitä hetkiä herättävä. Joskaan ei tarpeeksi usein.
Tähdet: ***
Sucker Punch
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti