Jeesus (Jim Caviezel), tuo kaikkien janoisten sankari tulee opetuslapsensa Juudaksen (Luca Lionello) pettämäksi ja juutalainen ylimystö vangituttaa miehen jumalanpilkasta. Tästä eteenpäin, eli noin 10 minuuttia elokuvan alkamisesta on tarjolla sitä ruoskintaa, ruoskintaa ja hieman lisää ruoskintaa, kunnes on aika ristiinnaulitsemisen.
Toki siellä sivussa nähdään esimerkiksi Juudaksen katumusta, Pietari (Francesco De Vito) kieltää Jeesuksen ja muita asiaan kuuluvia tapahtumia ja niihin liittyviä henkilöitä, mutta se kidutus alkaa niin nopeasti ja niin ylitsevuotavana, että on aika vaikea nähdä niitä muita tapahtumia verenroiskeen alta.
Koska Mel Gibson on tunnettu katolilainen, tunnetumpi kiihkouskovainen ja nykyään valitettavastikin tunnettu myös siitä, että kiihko-osa on saanut valtaa hänen julkisessa imagossaan ja liittyi siihen uskonto tai ei, niin hyvästä se ei ainakaan ole.
Mutta huomioimatta negatiivisia julkisuusseikkoja, on Gibson kuitenkin avoimesti huomauttanut uskostaan ja kun katsoo herran elokuvia ennen Passionia, on sieltä helppo huomata hänen tuoneen sitä myös esille työssään. Messiaskertomuksia on enemmän kuin tarpeeksi ja etenkin Kristuksen kärsimysnäytelmä on hyvin usein toistuva ilmiö hänen elokuvissaan. Toki sittemmin mörköjä näkee sielläkin missä niitä ei ole, mutta koettakaapa löytää jokin Gibson-elokuva jossa ei jossain kohtaa hänen sankarihahmoaan kidutettaisi ns. syyttä kuten Jeesusta ja kun katsoo Mad Max Ukkosmyrskyä ja Braveheartia, niin mitäs muutakaan ne ovat kuin Jeesus-tarinoita (johtaja jolla on opetuslapsia kohtaa kärsimystä ja vasta hänen poistuttaan alkavat opit menemään perille). Tämä ei nyt tietenkään tarkoita, ettäkö Gibsonin elokuvia tulisi pitää varsinaisesti uskonnollisina, tai etteikö niistä pystyisi nauttimaan sen vuoksi, mutta eipä se sattumaakaan ole.
Silti Passion of the Christia pidettiin jonkinlaisena yllätyksenä ja varsinkin sen esittämä Jeesuksen kärsimys (josta nyttemmin käytettäisiin termiä kidutusporno) herätti huomiota, vaikka tähänhän Gibsonin tie oli koko ajan vienyt.
Passion osoittautuikin mielenkiintoiseksi tapaukseksi. Sen aiheeseen liitetty väkivaltaisuus sai ihmisiä ja erinäisiä järjestöjä vaatimaan sen kieltämistä, kun taas osa halusi elokuvaa esitettävän kouluissa sen kaunistelemattoman kuvauksen vuoksi. Jopa Suomessa vedottiin noistä jälkimmäiseen: "kukaan ei tule yllättymään, mitä siinä tapahtuu. Tässä on erittäin tarkasti yritetty rekonstruoida tapahtumia. Elokuva olisi tärkeä opetuksellisesti. Lukioikäistenkin pitäisi päästä katsomaan se." Tosin sen suhteen kyseessä oli oma lehmä ojassa, koska tuo puolustus tuli elokuvaa levittäneeltä Scanboxilta joka halusi Passionille pienemmän ikärajan. Vaikka elokuvan ikärajaksi jäi K18, niin tiedän sitä esitettäneen yläasteilla.
Elokuvaa syytettiin antisemitismista, kun taas toisaalla väitettiin sen nimenomaan puolustavan juutalaisuutta. Varsinkin edelliseen liittyen syntyi mellakoita ja kun vielä myöhemmin nousi esille Gibsonin puheet siitä kuinka juutalaiset dominoivat elokuvateollisuutta, niin on helppo kallistua sen juutalaissorron suuntaan. Mutta puolustajat taas vetosivat sen olevan juutalaismyönteinen kertomalla elokuvan osoittavan heistä tulleen Jumalan valittu kansa, juuri tekemällä virheitä ja oppimalla niistä.
Kun vielä kahteen elokuvantekoon osallistuneeseen ihmiseen iski salama, niin puhuttiin itse Jumalan vastustavan elokuvaa, mutta Hollywoodin rahantekolaitteena Passion oli kuin villi kissaeläin antiloopin kimpussa. 30 miljoonan dollarin budjetilla tehty elokuva keräsi pelkästään ensi-iltaviikonloppunaan yli 83 miljoonaa, vuodessa yli 370 miljoonaa ja koko teatterikierroksellaan yli 600 miljooonaa dollaria, ollen kaikkien aikojen tuottoisin R-merkinnän saanut elokuva. Ja miksei olisikaan ollut menestyksekäs, sillä tuolloin Passion oli se must see-elokuva jonka halusivat nähdä yleistäen sanottuna kaikki. Jos ajattelee Terrence Malicin Veteen Piirretyn Viivan olleen pakko nähdä-elokuva, tai Ridley Scottin paluun Alienin seuraan Prometheuksella olleen sellainen, tai edes Taru Sormusten Herran, niin ne kuten yleensä muulloinkin nämä must seet ovat kuitenkin elokuvia joita jotkut eivät halua nähdä siksi etteivät ole taide-elokuvan, sci-fin, tai fantasian ystäviä, mutta Passionin halusivat nähdä hekin jotka olivat juutalaisia, katolilaisia, ateisteja, agnostikkoja, etc. Se haluttiin nähdä jotta tiedettäisin mistä oli puhe. Joten vaikka elokuva päätyikin joissakin paikoissa kielletyksi, niin melkein voi sanoa, että jos ei siihen elokuvasta puhumiseen ehtinyt kyllästyä ja se jäi siksi katsomatta, niin muussa tapauksessa se jäi näkemättä vain jos joku muu päätti katsojan puolesta ettei se ole sovelista katsottavaa ("not been commercially released in Israel for 'lack of interest"). Se vain herätti niin paljon uteliaisuutta, että pakkohan se oli sitten katsoa.
Erityisen mielenkiintoista on se, että jenkit jotka yleisesti ottaen eivät voi sietää tekstityksiä vaan mielummin tekevät oman versionsa elokuvasta, eivät antaneet sen estää Passionin menestystä. Mutta toisaalta emme tietenkään saa unohtaa sitä, että uskonto ylipäätään on sellainen rahakone, että jopa L. Ron Hubbard sai sellaisen keksittyä ja tällöin edes aramea tai latina ei tämän mittakaavan elokuvan näkemistä estäisi.
Tuo edellinen nyt vain kertomaan elokuvan silloisesta ilmiöstä, sillä en nyt katsonut elokuvaa uskonnollisena elokuvana, vaan pelkkänä elokuvana. Eli itselläni ei ole elokuvaa kohden mitään uskonnollisia sidoksia, eikä tässä ei ole tarkoituskaan synnyttää mitään uskonnollista väittelyä, mutta aiheensa vuoksi sitä oli ainakin jollakin tavalla sivuttava. Myöhemmin viikolla on kyllä esitteillä aiheeseen liittyvä elokuva, jonka kohdalla lyhyesti kirjoitan jotain suhteestani kristinuskoon (ei huolta, se ei ole propagandaa suuntaan taikka toiseen).
Passion näyttää visuaalisesti pirun hienolta ja tunnelmaltaan se on aivan älyttömän synkkä, päihittäen monet kauhuelokuvat. Valaistus, värit ja hidastukset muistuttavat Zack Snyderin Watchmenia, että se se toimii suht' kelvollisena visuaalisena vertailukohtana. Itse asiassa samaisen ohjaajan 300-elokuvassa oleva Tyler Batesin musiikki on samankaltaista kuin John Debneyn tähän elokuvaan säveltämä, että voisiko Passion olla Snyderille jonkinlainen esikuva, jos ei tarinallisesti niin ainakin muulla tavoin. Ehkä ei, mutta siltikin.
No kuitenkin, oli tarinasta sitten mitä mieltä tahansa, niin ainakin elokuva näyttää todella hyvältä. Tosin Passion edellyttää katsojalta mieltymystä Hellraiserin kaltaisiin kuvaltaan synkkiin elokuviin, sillä edes valo ei tässä elokuvassa valaise ja vahva vatsa voi olla myös hyvästä, sillä esimerkiksi Martyrsin esittämä kärsimys tuntuu pieneltä tämän rinnalla. Osittain Passionin näyttämä kidutus tuntuu siihen erikoistuneita kauhuelokuvia pahemmalta, koska tätä kuitenkin katsoo eräänlaisena tositapahtumiin pohjautuva elokuvana ja täten siihen suhtautuu eri tavalla kuin tavalliseen kauhuelokuvaan.
Kohtaus jossa Saatanan riivaamat lapset kiusaavat Juudasta on ihan silkkaa Who Can Kill a Childia.
Koska Passion keskittyy tarinallisesti vain Jeesuksen ihmiselon viimeisiin 12 tuntiin ja täten siis käsittää pitkälti vain matkan pidätyksestä kuolemaan, niin koko Jeesussaagaa ajatellen se on juonellisesti hyvin vajaa ja ei eroa suoraviivaisuudessaan jostain John Cenan Marinesta. Se on vain eri genren saman putkijuoksun esitys. Tämä rajoittuneisuus toimii myös hyväpä perusteena kritisoida Passionin keskittymisestä väkivaltaan, koska tässä muodossaan se tekee juuri niin. Toki samalla on myönnettävä, että missä tahansa ns. elämänkertaelokuvassa on ongelmana mahduttaa koko elämä yhteen elokuvaan ilman, että siitä tulisi hajanainen kokoelma yksittäisiä kohtauksia (vrt. Michael Mannin Ali). Asiaa voidaan korjata tekemällä kestoltaan pitkä elokuva, mutta sitten taas on rasitteena se, että oli henkilöllä ollut kuinka rikas elämä tahansa niin jaksaako sitä katsoa loppuun saakka. Sitten on tietenkin tämä Passionin tyyli ottaa vain tietty osa henkilön elämästä ja keskittyä siihen, mutta silloin taas voi käydä kuten nyt on käynyt, että siitä tulee yksipuolinen ja siksi hiukan tylsä, jolloin kahden tunnin pituuskin alkaa olla liikaa kertomaan vain yhtä osaa. Sitä paitsi jopa tässä tapauksessa on mielestäni rohkeaa olettaa tarinan olevan kaikille entuudestaan niin tuttu, että jokainen katsoja tietäisi pidätystä edeltävät tapahtumat ja jos eivät tiedä, niin se on kuin pudottaisiin keskelle (tai pikemminkin loppupuolelle) elokuvaa tietämättä Nostromolla olleen muitakin kuin Ripleyn.
Niin ja jos haluaa miettiä sitä onko elokuva antisemitistinen, niin yksi kohtaus ainakin puhuu kovaäänisesti sen puolesta. Sillä silloin kun Pontius Pilatus kysyy kansalta vapauttaako Jeesus vaiko Barabbas, on kohtaus tehty hyvinkin puolueellisesti. Pilatus mainitsee kahdesti Barabbaan olevan murhaaja ja meille näytetään hänen olevan niin vaarallinen, että isokokonein härkämäinen mies täytyy pitää kahleissa ja täydessä vartioinnissa, kun taas pahasti hakatusta ja sympatiaa keräävästä Jeesuksesta mainitaan vain että hänen väitetään olevan messias. Eli meille korostetaan mustavalkoisesti, että Barabbas on se paha ja häntä ei missään nimessä tule vapauttaa, kun taas Jeesus on olosuhteiden uhri joka kärsii muilta saamastaan maineesta, mutta ilman silmänräpäystäkään juutalaisylimystö vaatii Barabbaan vapaaksi ja eivät edes halua antaa Jeesuksella suunvuoroa, saati kuuntele Pilatuksen ehdotusta harkitsemisesta.
Näyttelijät vetävät roolinsa loistavasti ja tämä on taatusti Jim Caviezelille se rooli jonka hän itsekin ajattelee olleen elämänsä suurin ja merkittävin. Mies antautuukin piiskan alle niin uskottavasti, ettei häntä pysty edes ajattelemaan samana ihmisenä kuin muissa elokuvissaan.
Lisäksi näyttelijät onnistuvat viemään pois kaikki ajatukset jonkinlaisesta amerikkalaisuudesta, mikä esimerkiksi hieman haittaa Martin Scorsesen Kristuksen Viimeisiä Kiusauksia katsellessa.
Passion on rankka ja taidolla tehty elokuva, mutta se on myös yksipuoleinen ja aiheeseensa nähden yksinkertainen elokuva.
Tähdet: ***
The Passion of the Christ
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti