perjantai 30. lokakuuta 2020

Lokakuu kuuluu kauhulle: Garden of Love (2003)

Hippikommuunissa tapahtuu kattava sarjamurha ja ainoa eloonjäänyt, pieni Rebecca (Anika Julien) kokee trauman seurauksena muistinmenetyksen, mutta voinee elää täysipainoista eloa sukulaisillaan. Tolkulliseksi aikuiseksi Rebecca (tästä eteenpäin Natacza Boon) kasvaakin, kunnes tietenkin tulee se hetki kun neiti rupeaa näkemään kauhistuttavia näkyjä jotka viittaavat tukahdutettuihin muistoihin. Siispä on matkattava lapsuuden maisemiin saamaan jonkinlainen päätös asialle, mutta paikalla olevat aaveet vaativat veristä kostoa ja Rebeccan tehtävänä olisi toimittaa hirmutekohin syyllistyneet heille.

Garden of Love tai vastaajasta riippuen Born Undead ellei sitten ole The Haunting of Rebecca Verlaine, jotka ovat hieman osuvampia kuvastamaan kauhugenreä, mutta elokuvan nähtyään taitaa jokainen tuumia, että jos se ei ole Bad Taste niin ihan sama mikä leffan nimenä on. Ei niin ettäkö elokuva toisi suoraan mieleen tuota Peter Jacksonin riemastuttavaa esikoispitkää, mutta Garden of Loveen yhdistetyt Jackson-vertaukset eivät kyllä aivan tuulesta temmattuja ole ja koska ohjaaja Olaf Ittenbachilla on selvä viehtymys koomisesti ylivedettyyn goreiluun (ei vain tässä elokuvassa) lienee turvallista olettaa hänen fanittavan Jacksonin uran alkupuolta.

Ittenbach on aina vaikuttanut elokuvantekijältä jolla on halua, intoa ja kenties jopa mielikuvitustakin, mutta ei todellista makua tai lahjoja tehdä elokuvaa. Siksipä tätä Garden of Loveakin katsoessa tekee oikeasti pahaa katsella todella tönkköä näyttelemistä sekä rumaa visuaalista jälkeä ja ajoittain mukaan ujutettu musta huumori on hauskaa kuin Bad ja Ryyd eli ei laisinkaan, mutta kun päästään gorea esittämään niin sitten Ittenbach tuntuu olevan enemmän elementissään. Toki tehosteet ovat kömpelöitä, mutta niissä kuitenkin on juuri sitä Bad Tastesta muistuttavaa riemastuttava ylilyömistä ja näin ollen ne pelastavat edes vähän. Surku vain, että nämä hetket on kuvattu pimeässä jolloin tarkoitettu teho menee aikalailla hukkaan. Kun niistä silloinkin näkee epäuskottavuuden ja ne tosiaan ovat tarkoituksella ylilyötyjä ei niitä ole syytä piilotella laisinkaan, mutta niin vain nyt tehdään.
Garden of Love olisi tarvinnut avukseen valoa ja rentoutta, ja toisaalta toisiin paikkoihin juuri päinvastaista. Jos haluttiin tehdä peterjacksonmaista koomista splatteria on siihen Garden of Love turhan laiska ja jurottava. Jos toisaalta haluttiin tehdä äärisynkkää kauhua on Garden of Love siihen aivan liian tahattoman koominen, että kenties mukana olisi pitänyt olla joku neuvonantaja joka olisi ohjannut Ittenbachia keskittymisessä.

Kuvattu perunalla, valaistu perunalla, perunat näyttelemässä ja aika varmasti goretehosteissa on jotenkin hyödynnetty perunoita, mutta ainakin musiikki on aika nättiä.
Ollakseen muka jonkinlainen "splatterpurkaus" on kokonaisuus liiaksi löysä pieru. Kyllähän sitä utelaisuudesta nuuhkaisee, mutta ei ole mitään syytä vetää kunnolla henkeen.

Tähdet: **

maanantai 26. lokakuuta 2020

Lokakuu kuuluu kauhulle: Popcorn (1991)

Tunnetaan myös nimellä Phantom of the Cinema.

Maggie (Jill Schoelen) näkee toistuvaa painajaisunta pikkutytöstä joka tulee jonkun pukkomiehen uhkaamaksi ja siinä missä muut näkevät murhaunissa jotain negatiivista, on elokuva-alaa opiskelevalle neidolle tässä aineksia käsikirjoituksen tekoon. Se kuitenkin sivuun hetkiseksi sillä nyt päätetään kerätä varoja elokuvakoululle järjestämällä vanhassa teatterissa kauhuelokuvamaratooni ja järjestellessään paikkoja opiskelijat löytävät filmin täynnä varoituksia siitä ettei sisältöä kannata katsoa. Ei, vuorossa ei ole mikään Kate Hudsonin elokuva, vaan kliseinen avantgarde-lyhäri jossa esiintyy kukas muu kuin se puukkomies joka on myös Maggien unien pääosassa. Kyseessä on aikoinaan samassa koulussa opiskelleen nuoren herran opintonäyte jonka syystäkin saama huono vastaanotto johti perhemurhaan ja kyseisen opiskelijan koulusta erottamiseen. Nyt kuten arvaattekin alkaa murhaaminen ja vaikuttaisi siltä, että puukkoa heiluttaisi tuo aikoinaan epäonnistunut elokuvaohjaajan alku.

Kauhuleffojen kliseillä vitsaileva Popcorn on tietenkin täynnä enemmän tai vähemmän suoria viittauksia niin lajityypin omiin kuin muihinkin elokuvan merkkinimiin ja ilmiöihin. Joskin varmasti budjetti- ja kenties luparajoitusten vuoksi näyttävimmillään nähdään teatteriyleisön joukossa yksi Syngenor-naamari ja dialogissa ei päästä sen suurempiin ihmeellisyyksiin kuin vitsiin joka vertailee Ingmar Bergmania Poliisiopistoon. Äkkiseltään katseltuna Popcorn onkin suurelta osin aika tavanomainen slasher jossa naamioitu tappaja paloittelee yli-ikäisiä teinejä vaihtelevien tavoin ja näytteleminen jää enimmäkseen ihan siedettävän tasolle, mutta on kuitenkin helppo nähdä miksi elokuvalle on syntynyt sen suuruinen kulttistatus, että sen tiimoilta on järjestetty samanlaisia näytöstapahtumia kuin mitä esimerkiksi on Rocky Horror Picture Show ja The Blob saaneet kohdalleen.
Vaikka pääosa elokuvasta on sarja aika helppoja vitsejä ja rutiininomaista slasheria, ovat etenkin kaikki tietoiset William Castle-viittaukset varsin nautinnollisia: castlemaisten teatterijippojen käyttäminen tappoihin (sähköiskut tuoleissa ovatkin tappavia ja hallin halki lentävä jättihyttynet pistää oikeasti hengiltä) on aika nokkelaa, ja kun itse välineistö on samanlaista halpahallikamaa niin kunnianosoitus on jokseenkin kohdillaan. Lisäksi näihin temppuihin liittyvät elokuvat joita teatterissa esitetään ovat onnistuneita B-silmäniskuja ja niitä seuraisikin huomattavasti mielummin kuin pääesitystä. Näin ollen jos mukana ei olisi tällaisia sivujuonteita ei Popcorn olisi läheskään niin kiinnostava pelkän teemansa sekä pääjuonensa ansiosta ja nämä parodiset William Castle-seikat ovat se kulttiaseman luoja.

Näytteleminen on enimmäkseen kyllä aika kauheaa ja parhaimmillaankin vain ihan ok, joten kun siellä tehdään se piikki Poliisiopiston hahmokehittelyn (osa viisi) suuntaan niin se tuntuu hieman itseironiselta kun Popcornin omatkin roolit ovat aika poisheitettäviä ja yhtä hyvin esitettyjä.

Näin ollen jos hakusessa on elokuvaviittauksia täynnä oleva slasher, joka myös yhdistää itseensä jonkinlaisen käsityksen laadukkuudesta, kääntyy katse esimerkiksi Wes Cravenin Screamin suuntaan ja jos toisaalta haluaa B-elokuvatribuutin jonka ote on edellä mainitussa William Castlessa, on Joe Danten Matinee aika ehdoton valinta.
Jos kuitenkin mielessä on aidosti B-roskaa joska vitsailee kaltaisilleen ja vaikuttaa jonkinlaiselta innokkaan kaveriporukan hauskapidolta, on Popcorn siihen varsin nimeensä sopivaa viihdettä.

Tähdet: **(*)

torstai 22. lokakuuta 2020

Lokakuu kuuluu kauhulle: Tales That Witness Madness (1973)

Mielisairaalan tohtori Tremayne (Donald Pleasance) on ratkaissut neljä erityisen vaikeana pidettyä tapausta, joten kollega Nicholas (Jack Dawkins) on saapunut onnittelemaan miestä ja siinä samassa sitten puidaan läpi edellä mainitut potilaskertomukset.

MR. TIGER

Paul (Russell Lewis) on veikeä pikkumuksu jonka riitaisat vanhemmat alkavat hieman huolestumaan, kun jälkikasvun mielikuvitusystävä mr. Tiger vaikuttaa liiankin eläväiseltä. Esimerkiksi veriset luut joita Paul tarjoilee mr. Tigerille ovat pikemminkin merkki muistakin ongelmista kuin halusta olla isona töissä lihanjalostusalalla, mutta riittääkö pelkkä tukkapölly saamaan lapsen aivoitukset oikeille raiteille? Mr. Tiger on kuitenkin varsin nälkäinen ystävä.
Potilaskertomukseen kirjataan kuitenkin, että riitoihin kyllästynyt lapsi tappoi vanhempansa.

Lassi ja Leevi kauhuversiona.

PENNY FARTHING

Pahasti kasvonsa polttanut Timothy (Peter McEnery) on päätynyt hullujenhuoneelle koska omien sanojensa mukaan tappoi Albert-setänsä (Frank Forsyth), mutta tietenkään aivan näin yksioikoinen ei totuus ole. Pieni osoitus tästä on se, että Albert-setä on muotokuvamaalaus ja siinä asustavasta pahasta hengestä joka muun muassa pakottaa Timothyn polkupyöräilemään. Tämä siirtää nuoren herran mielen menneeseen aikaan kokemaan Albertin nuoruutta ja kyseinen ruumiinhallinta tulee estää polttamalla sekä pyörä että maalaus. Kiusallisesti Albertin yritys siirtyä turvaan menneisyyteen vie tulen muassaan aiheuttaen kohtalon josta Timothy alussa puhui.

Penny Farthing on se vanha polkupyörämalli jossa oli pikkiriikkinen takarengas ja mammuttimainen (ei fatbike) eturengas ja tässä tapauksessa se toimii eräänlaisena porttina menneisyyteen. Sinänsä tähän varmasti olisi riittänyt pelkkä taulu itsessään, mutta ehkäpä pyörä oli mukana suurelta osin kuvastaakseen aikakautta ja toimii siinä ihan kelvollisesti. Tarinana Penny Farthing ei ole niinkään mikään amityvillemainen kummistustarina, tms., vaan enemmänkin näitä apinankäsi-kertomuksia jossa jokainen päätös johtaa turmioon. Joten kun aikoinaan kuollut Albert-setä koettaa ottaa uuden elämän vallatessaan sukulaispoikansa kehon sekä mielen, niin siirtyminen takaisin nuoruuteen aiheuttaa juuri sen hetken joka hänet aikoinaan tappoikin. On se surku.

MEL

Kuvanveistäjä Brian (Michael Jayston) raahaa kotiinsa ihmismäisen muotoisen puunrungon ja alkaa osoittamaan sitä kohtaan romanttisempia eleitä kuin puolisoonsa Bellaan (Joan Collins), joka tietenkään ei järin arvosta kilpailijaansa. Puu osoittaa omaltakin osaltaan mustasukkaisuutta, haluten raivata Bellan tieltään ja kun Brian viimein tekee päätöksensä ketä todellisuudessa rakastaa, johtaa se tragediaan.

LUAU

Auriel (Kim Novak) on tyytyväinen kun kotona lojuva tytär Ginny (Mary Tamm) kohtaa hurmaavan ja rikkaan Kimon (Michael Petrovitch), ja edessä on vieläpä suuret juhlat, että kaikki on ihan super. No, se kuinka Kimo osoittaa kiinnostusta Ginnya kohtaan koska etsii neitsyttä uhratakseen hänet pakanallisissa menoissa ja syöttää ruumis juhlavieraille on viittaus siihen, että ehkei Aurielin kannattaisi odottaa kovinkaan pitkäikäistä liittoa tyttärelleen.

Tarinoista suosikkini on Mel, sen creepyn eläväinen puu ja epätoivoinen rakkaus/himo jotain... sanotaan erilaista kohtaan (vrt. May tai Splice) on varsin tehokas aihe. Toteutuksessa onkin enimmäkseen onnistunutta ahdistavuutta, mutta vastaavasti neljästä elokuvan tarinasta se on myös ainoa joka tuntuu pahasti typistetyltä eikä siten pääse oikeuksiinsa lyhyessä mitassaan. Kaikista näistä voitaisiin varmasti koostaa täyspitkä elokuva, mutta Mel olisi varmaankin ainoa joka näin toteutuessaan ei tuntuisi venytetyltä sen muutoinkin keskittyen enemmän tunnelmaan kuin iskusävelmiin. Vastaavasti toteutuksen suhteen Mel sisältää yhden kaikkien aikojen rumimmista unijaksoista jossa Joan Collins näkee unta siitä miten puu tappaa hänet (tai raiskaa Evil Deadin tavoin), mutta 70-luvun diskotyyliin se näyttää siltä kuin Austin Powers toikkaroisi humalassa. Se hieman rikkoo fiilistä.
Kakkoseksi nostaisin Mr. Tigerin ja sen suurelta osin siksi, että se tosiaan vaikutti siltä kuin olisi kauhufilmatisointi Lassi ja Leevi-stripistä, mutta sekä sen kohdalla että muutoinkin Tales That Witness the Madness on varsin tavanomainen kauhuantologiaelokuva. Siispä tyypilliseen tapaan mukana on vähän arkisemman oloinen tarina, jotain yliluonnollista ja tietenkin osa kallistuu hivenen huumorin suuntaan. Brittiläiseen tapaan huumori on kylläkin kuivahkoa eikä laisinkaan esimerkiksi amerikkalaiseen tyyliin (esim. Tales From the Crypt) kallistu äänekkääseen näyttävyyteen.

Kokonaisuutena Tales That Witness Madness ei herätä suurempia hurraa-huutoja, mutta toisaalta ei myöskään yhdenkään tarinan kohdalla saa kuikuilemaan kelloa, että kyllä se asiansa puolentoistatunnin ennalta arvattavana viihteenä ajaa. Enkä oikein uskokaan, että tässä olisi edes yritetty hakea mitään todella syvyyttä, koska muutoin olisi vaivauduttu edes hieman paremmin osoittamaan miten Donald Pleasancen esittämä tohtori ratkaisi ongelmatapaukset. Nyt hän vain yksinkertaisesti toteaa, että tarinat ovat totta eivätkä hullujen hourailuja ja se on suht' sinisilmäistä herra tieteentohtorilta. Ja koska kaikki mitä katsoja näkee ei edes ollut potilaiden tiedossa (esim. Auriel ei tiedä syöneensä kuolleen tyttärensä lihaa, vaan luulee lapsensa vain kadonneen) niin sekin aiheuttaa aukkoisuutta ihmiskohtaloissa. Mutta samapa tuo, koska ei tätä nyt pidäkään niin vakavasti pohtia.
Kyseessä on siis aika tyypillinen antologiaelokuva jossa on hyvää, huonoa ja eh!, mutta kenties tarinoiden rajattu aika on suurin syypää ajoittain tuntuvaan panostuksen puutteeseen.

tiistai 20. lokakuuta 2020

Lokakuu kuuluu kauhulle: Don't be Afraid of the Dark (2010)

Joskus aikoja sitten goottilaisromanttisen talon alla asuvat maahiset nappasivat mukaansa lapsen koska halusivat hampaita. Samat öllikäiset pakottivat lapsen isän murhatöihin valheellisella lupauksella palauttaa jälkikasvu. Mutta se oli silloin kauan sitten, että väliäkö sillä enää.
Sally (Bailee Madison) on suruissaan vanhempiensa erottua ja kun elo äidin luona ei nostata mielialaa ottaa isä Alex (Guy Pearce) tyttärensä luokseen, sillä ehkäpä muutto toisaalle tekisi hyvää. Surku vain, että se muutto muualta tarkoittaa myös yhteiseloa isän uuden tyttöystävän Kimin (Katie Holmes) kanssa ja hän on juuri se jota Sally syyttää vanhempiensa erosta. Ai niin ja se talo jota kolmikko asuttaa sattuu olemaan se alussa mainitsemani goottilaisromanttinen, että voisiko käydä niin jotta ne maahiset aktivoituisivat uudemman kerran? No mutta tietenkin ja Sallya kiehtookin kellarista kuuluvat kuiskaukset, joten vahingossa hän tulee edesauttaneeksi tulevia hirmutekoja. Kun Sally koettaa kertoa muille, että pikkumonsterit tahtovat tappaa ei kaveerata, niin tottakai yhtä ihmistä lukuunottamatta kaikki ajattelevat Sallyn olevan harhainen ja sillä aikaa veri virtaa.

Ihan ensimmäisenä täytyy antaa plussaa alkutekstien musiikille (Marco Beltrami) sillä se kuulostaa kuin tribuutilta Richard Bandin Bandin Re-Animator-scorelle, joka puolestaan oli kuuluvalta osin kunnianosoitus Bernard Herrmannin Psycho-sävellyksille. Se on aivan liian vahvasti siihen suuntaan kumartava ettei voi olla vahinko ja onkin mielestäni mainio silmänisku, vaikkakin jos sen antaa vaikuttaa mielikuviin niin tuolloin se on vahvasti harhaanjohtava.

Guillermo Del Torolla markkinoitu Don't Be Afraid of the Dark sisältää miehelle tutut murretut maanläheiset värisävyt ja syntiset punat (luit sen tahallaan väärin), edellä mainitun goottilaisromantiikan ja tuntuu elokuvalta joka kyllä sijoittuu nykyaikaan, mutta ei laisinkaan näytä taikka tunnu siltä (ts. 70-luku on lähempänä kuin vuosi 2010). Joskin koska Del Toro on toiminut ohjaamisen sijaan ainoastaan käsikirjoittajatuottajana, on se pitänyt tyylin pikemminkin jonkinlaisena light-versiona Del Torosta ja siten ilman näkyvää nimimarkkinointia ei yhteyttä kenties "leimaavasti" huomaisikaan. Plussaa tästä kuitenkin on se, että oli Del Toron vaikutus mikä tahansa niin uskoisin sen ainakin vaikuttaneen siihen kuinka aika tavanomainen mörököllihippa ei muutamista veritehosteistaan ja vastaavista huolimatta sorru mässäilemään niillä (kuolemat ovat minimissään, mutta niiden uhka on toistuvasti läsnä). John Carpenteria vertailukohtana käytettäessä kyseessä on enemmänkin The Fog kuin Halloween.
Mukana on toki turhan paljon helppoja äkkisäikäytyksiä, mutta jonkinlaista yritystä olla tunnelmallinen kauhuelokuva sentään löytyy.

Kenties ilman Del Toroa tämä olisi kuin mikä tahansa hammaskeijuinen Darkness Falls, eikä se nytkään hirveän kauaksi sellaisesta tusinatuotteesta eroa, joten kenties sitä antaa jo tässä muodossa liikaa arvoa tuottajan nimelle. Etenkin kun Don't Be Afraid of the Dark ei edes ole miehen originaalituotantoa vaan uudelleenversiointi samannimisestä vuoden 1973 televisioelokuvasta.

Kuitenkin, vaikka itse tarinasta ja sen toteutuksesta puuttuu yllätyksellisyys sekä omalaatuisuus ja tunnelma ei aivan yllä korkeuksiinsa, on kyseessä kelvollinen yritys ja hieman tiukemmalla otteella voisi olla enemmänkin.

lauantai 17. lokakuuta 2020

Lokakuu kuuluu kauhulle: Amityville 3 - Saatanan riivaama (Amityville 3, 1983)

Tai siis tietenkin koska olemme vielä 80-luvun alkupuolella on Amityville 3 sittenkin Amityville 3D, koska niin olivat myös Tappajahai 3D (1983) ja Friday the 13th part 3D (1982). Siispä kuten asiaan kuuluu niin alkuteksteistä lähtien heitetään säännöllisin väliajoin jotain katsojan silmille ja se näyttää aina yhtä nololta kuin kaikissa muissakin vastaavaa temppua käyttävissä elokuvissa.
Sivuhuomautuksena se, että niin sekä Norjassa kuin Tanskassakin tämä kolmas osa tunnetaan nimellä Enter the Gateway to Hell ja se kuulostaa ihan joltain Venomin levyltä.

Toimittaja John (Tony Roberts) kollegansa Melanien (Candy Clark) avustuksella paljastaa tunnetun Amityvillen kummitustalon olevan ainoastaan rahanahneiden paskiaisten huijausta ja kun kerran talo on nyt saatavilla edulliseen hintaan, ostaa Tony sen itselleen. Arvatkaapa mitä? Talossa kummittelee. Kaivossakin on mörökölli joka haluaa tulla esiin.

Ilmeisesti suurin ero aiempiin ja joihinkin myöhempiin osiin on se, että vaikka tämäkin pohjautuu ns. tositapahtumiin niin ei kuitenkaan siihen kuinka talo (tai siellä ollut peili [voi pojat!]) olisi kummittelevasti kirottu, vaan tällä kertaa puheenvuoro on annettu ihmiselle (tietenkin nimi muutettu) joka pyrki todistamaan koko jutun olevan p*skapuhetta. Tämä vain siksi, että alkuperäinen perhe (Lutz) kinasteli tuotantoyhtiön kanssa elokuvan suunnasta ja tilalle siis otettiin tapausta tutkineen Stephen Kaplanin kertomus. Hyvä vain että näin kävi koska tuntui siltä kuinka Lutzien versio kulutettiin puhki jo kakkososaan tultaessa, jolloin myöhemmin kirotut peilit sun muut ovat vain kaivattua vaihtelua. Mitä siitä, että lähes jokainen Amityville on sontaa ja paraskin on vain ihan ok. Minkä vuoksi on uskomatonta kuinka monta niitä on tehty, vaikka itse tarina toki antaakin hyvät puitteet elokuvattavaksi. Tietenkään Kaplanin versiosta ei varmasti saataisi kovinkaan tehokasta kauhuelokuvaa aikaiseksi, kun jos nyt jo ensimmäisten minuuttien aikana elokuvan paranormaaliutta tutkiva journalisti paljastaa Amityvillen huijaukseksi ei edessä varmaan olisi kovinkaan tenhoavat noin 90 minuuttia. Siispä annetaan totuuden olla edelleenkin mahdollista valhetta.

Amityvillen suurin täky pitäisi siis olla eri näkökulma, mutta tottakai sen ansion saa 3D-tehoste ja siksipä elokuva taas vain yksi tehosteilla itseään kehuvista rutiinikauhisteluista. Jos unohdetaan kameraa kohti viskotut kamat (joita myönnettäköön ei tehdä kuitenkaan niin räikeästi kuin pahiten syntiin sortuvat) niin kaikki muukin huurtuvista ikkunoista kärpäsparviin ovat valitettavan tuttuja ja se ei haittaisi jos muu osa olisi keskivertoa parempaa taikka edes jos ne tehosteet ylittäisivät jo ennen nähdyt. Ei siis pahemmin ole yritystä todistaa aaveiden, tms. olevan huijausta. Toki John on epäuskoinen, mutta ei hae kuin viime tipassa tieteellisiä todisteita ja sitten lainataan hetki Poltergeistia, mutta siihen se sitten jääkin. Joskin plussana se ettei Amityville 3 toteuta temppujaan kyllä muita huonomminkaan, vaan on kaikesta jo koettu-fiiliksestä huolimatta ihan tarpeellisen viihdyttävää kauhistelua. Se vain on elokuvana sellaista harmitonta tapettia joka toki on seinillä, mutta johon ei ole mitään syytä keskittää katsettaan.

DVD:n kanteen on isolla kirjattu Meg Ryan, joka on sinänsä ymmärrettävää koska hän on elokuvan näyttelijäkaartista isoin nimi, mutta koska ei ollut sitä vielä vuonna 1983 niin alkutekstit osoittavat hänen olevan tämän nimenomaisen elokuvan kohdalla yhtä suuri tähti kuin Kevin Bacon oli ensimmäisessä Friday the 13th-leffassa. Joskin Ryanin nykystatus huomioiden lienee realistista todeta ettei hän ole enää lähimaillakaan aiempaa suurtähteyttään, jolloin kenties alle 40 vuotiaille hänen nimensä korostus kannessa ei merkitsekään juuri mitään.
Itselleni kovempi juttu on se, että My Life With the Thrill Kill Kult on käyttänyt  Amityville 3:n dialogia musiikissaan: "I don't want another one of your rational explanations, John. I know what I experienced, and I'm not crazy" ja "reality is the only word in the language that should always be used in quotes" (jonka on alunperin lausunut Timothy Leary) löytyvät laulelmasta Nervous Xians. Jonka yhtye vahvasti uudelleenversioi The Crow-elokuvaa varten nimellä After the Flesh (tässä versiossa on eri puhesamplet). Se on aika fantsua.

tiistai 13. lokakuuta 2020

Lokakuu kuuluu kauhulle: The Monster (I Don't Want to Be Born, 1975)

Lucy (Joan Collins) synnyttää vauvan joka ensitöikseen raapii olemattomilla kynsillään äitinsä kasvot uurteille ja hetikohta puraisee lapsenvahtia sormeen. Perheonnea on siis odotettavissa.
Lucy purkaa tuntojaan ystävälleen (Caroline Munro) ja tässä yhteydessä näemme Lucyn olleen ennen miehensä tapaamista ns. eksoottinen tanssija joka tanssi himokkaan kääpiön kanssa ja jos ei jo aikaisemmin (elokuvaa kulunut 15min) ollut WTF?-fiilis on se taattu tästä eteenpäin. Varsinkin kun edellä mainittu kääpiö langetti läskibassoisen funkmusiikin tahdissa kirouksen Lucyn päälle ja siitä syystä myöhemmin syntyi demonilapsi. Lucy kysyykin tohtorilta (Donald Pleasance), että onko lapsi "freak"?, mutta ei hätää, vauvalla on korkeintaan epilepsia. Mikä selittääkin sen miten vaavi avasi ikkunan ja hyppäsi ilmaan nappaamaan klovnilelun repiäkseen siltä pään irti. Tai sen miten vauva koettaa hukuttaa toisen lapsenvahdin ammeeseen. Perusvauvailua siis. Kuten on myös se, että vauvalle ilmaantuu kirouksen antaneen kääpiön pää. Öö, okei.
Tämä alkaa muuttumaan listaukseksi kaikesta hassusta mitä tapahtuu, mutta idea on se perinteinen että paholaislapsi syntyy ja vain joku yksittäinen ihminen uskoo siihen, mutta muut eivät vaikka se vauva tönäisee julkisella paikalla aikuisen ihmisen lampeen. NYT SE VAUVA VETI STRIPPARIBAARIN OMISTAJAA TURPAAN!

Mitä varsinkin kauhugenreen tulee, on tuo I Don't Want to Be Born tittelinä paljon toimivampi kuin varsin arkisen kuuloinen The Monster. Siinä missä jälkimmäinen voi kuulostaa tölkilliseltä energiajuomaa, edellinen on reaktio sen juomiseen.
Joskin jenkeissä tätä on myyty myös nimellä The Devil Within Her ja ilmeisesti jossain toisaalla Sharon's Babyna, mikä selittänee takakannessakin olevan maininnan "...Rosemary's Baby style horror...", mutta tulevan antikristuksen odottamisen sijaan mukelo ilmaantuu heti alussa, että ehkäpä vuotta myöhemmin tullut Ennustus (The Omen) on sopivin vertailukohta. Joskin tärkeintä lienee huomio, että The Monster lukeutuu aikanaan varsin suosittuun paholaislapsi-trendiin ja tämä kauan ennen...
Hetkinen... kuka on Sharon ja hänen babynsa?

The Monster on lojunut hyllyssäni iät ja ajat, enkä ennen tätä katsomista tiennytkään sen olevan sama kuin I Don't Want to Be Born ja jos olisin tiennyt sen olisi elokuva taatusti päätynyt huomattavasti aiemmin katseluun ihan jo sen vuoksi, että muistan aikoinaan kovasti huvittuneeni sen julisteesta (jossa on sama jalallinen käsi kuin tässä The Devil Within Her-versiossakin):

The Monster on sontaa, mutta koska se ottaa itsensä niin pirun vakavasti onnistuu se lähentelemään niin huono että hyvä-statusta. Kuitenkin tämä on kuin joku koettaisi tehdä jostain Vauva vapaalla-elokuvasta samalla tavalla vakavan kuin mitä aiemmin mainittu Ennustus on, mutta heti kun hovinarriasuinen kääpiö tulee esille niin sitä on vain että, that's it, mä lähen himaan.
Jos elokuvaa katsoo vain sieltä tai täältä ja välttyy niiltä hupsuuksilta voisi se hyvällä säkällä mennä läpi asiallisena babykauhuna, koska tosiaan tämän on selvästi haluttu olevan vakavasti otettava elokuva, mutta sitten siellä on tilanteita joissa vauva on käynyt kaivamassa roskiksesta hiiren ja pistänyt sen kahvikuppiin. Joten kyse on aikalailla siitä, että tekijät ovat olleet ilmeisen innokkaita keksimään erinäisiä kauhutemppuja, joskaan eivät ole tuntuneet ymmärtäneen mikä voisi olla pelottavaa ja/tai miten siitä tehdään pelottavaa. Onneksi tässä tapauksessa ei ollut joko rahaa taikka kykyjä toteuttaa sellaisia erikoistehosteita joilla suoranaisesti näyttää itse vauvaa tekemässä temppujaan, sillä varmaa olisi jotta se tehoste olisi kauheinta mitä elokuvamaailmassa on koskaan tapahtunut ja entisestään heikentäisi The Monsterin uskottavuutta. Siispä aikuisen miehen käsi saa olla vauvan body double. Sääli ettei kaikesta hölmöydestä huolimatta elokuvassa ole sellaista energiaa jonka vuoksi sitä olisi ilo katsoa, vaan niin hyviä kuin tahattoman koomiset hetket ovatkin ovat ne sen verran kaukana toisistaan ja suossa tarpomisen takana, että kokonaisuus on valitettavan pitkästyttävää koettavaa. Joten kun kaipuu murhaavien vauvojen pariin tulee, pysytelkää suosiolla It's Aliven parissa.

Tähdet: *

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Lokakuu kuuluu kauhulle: The Killing Room (2009)

Neljä toisilleen vierasta ihmistä on kutsuttu tekemään eräänlaista psykologista koetta, joka heidän silmissään tarkoittaa rasti ruutuun-kysymyksiin vastaamista ja on samanlainen kuin kuin esimerkiksi ainakin ennen suomessa kutsunnoissa käytetty. Joten oletko koskaan halunnut olla kukkakauppias? Ollaan siis kliinisen valkoisessa huoneessa jossa tuolit sekä pöydät ovat pultattu lattiaan kiinni ja kaikki häiriötekijät kuten puhelimet ovat luovutettu huoneen ulkopuolelle. Testi voi alkaa kun projektin johtaja tohtori Phillips (Peter Stormare) käy toivottamassa osalliset tervetulleiksi tappamalla yhden heistä ja jättämällä muut ruumiin kanssa suljettuun tilaan. Kyseessä on tälläkin kertaa kirjaimellisesti eliminointiprosessi, joten tunteet alkavat nopeasti ailahdella kun kukaan ei halua kuolla ja testin organisaattori tarjoaa ainoastaan siihen mahdollisuuksia.

Cube, Exam ja lukuisat muut elokuvat tulevat mieleen ja vaikka The Killing Room huomattaa pohjautuvansa tositapahtumiin (CIA:n käyttämään mielenhallintaohjelmaan MK-Ultra) niin ei se nimenomainen seikka tee siitä mitenkään kollegoistaan eroavaa. Edelleenkin kyse on tarinasta jossa on suljettu tila, keskenään erilaisia ihmisiä ja vääjäämättä kuolemaan johtavia tilanteita, ja jos siellä ei ole Cuben taikka Saw:n tavoin arvoituksia taikka ansoja aiheuttassa ongelmia, niin sitten se on nimenomaan ihmismieli joka johtaa kohtalokkaisiin ratkaisuihin. Parhaimmissa tämän lajityypin elokuvissa näyttelijät toteuttavat jännityksen ja The Killing Room kuuluu ehdottomasti sinne parempien esimerkkien joukkoon. Sopivan tiivis ryhmä (kolme huoneessa, kaksi ulkopuolella) ja ei kärjistettyjä persoonallisuuksia pitävät huolen siitä, että kukaan näyttelijöistä ei pääse sooloilemaan vaan  tukevat toisiaan ja pieni porukka on varmasti saanut roolittajat keskittymään oikeisiin valintoihin. Timothy Hutton, Nick Cannon, Shea Whigham toimivat uskottavasti yhdessä (nelikkoon kuuluva Clea DuVall on hän joka aloitukseksi tapetaan ja ei siten pääse vaikuttamaan varsinaiseen jatkoon) ja projektin tarkkailijoina toimivat Peter Stormare ja Chloë Sevigny ovat hekin omalta osaltaan hyviä, että näytteleminen on kaikessa kurinalaisuudessaan toimivaa.

Ahdistava tunnelma pysyy hyvin yllä kun liioitteluihin ei sorruta ja jos jos jotain miinusta tästä tietoisen pienimuotoisesta painostavan psykologisesta jännäristä hakee, niin alusta asti on valitettavan selvää ketä tarinassa oikeasti testataan, jolloin vaikka se ei varsinaisesti riko tunnelmaa niin ikäväkseen se vie loppuun suunnatun yllätysmomentin pois.

The Killing Room on niitä elokuvia joita on helppo suositella heille jotka hakevat hyvää ja varsin painostavaa jännitystä (liki kauhua) katsottavakseen, mutta on hyvin helppo ymmärtää miksi tällainen ei tavoita suurta yleisöä ja jonka kohtalona on olla jonkinlainen kulttielokuva jonka suosio perustuu sen sattumalta nähneiden kehuihin. Se ei tarjoa ilonhetkiä, ollen siten suht' raskasta katseltavaa ja näin ollen ainoastaan yhden katselun elokuva. Siinä ei ole mitään suurta elettä joka keräisi huomiota, ainoastaan keskittyminen yhteen pieneen pisteeseen jonka halutaan olevan parhain mahdollinen. 
The Killing Roomin pysyttäytyminen näinkin minimalistisena saattaa olla myös syynä siihen, miksi se ei esimerkiksi Cuben tavoin ole automaattisesti mielessä kun tämänkaltaiset elokuvat tulevat puheeksi, sillä se on kenties turhankin arkisen oloinen ilman räiskyviä persoonia taikka jotain visuaalista temppua, mutta sen voima perustuukin juuri niiden välttelyyn. Joskin samalla on huomioitava se, että vaikka tarina on toimiva niin juonikuvausta on vaikea tehdä ajattelematta itsekin sitä kuinka käytetty se onkaan.

Sääli ettei ohjaaja Jonathan Liebesman ole kertaakaan muulloin ollut yhtä vaikuttava kuin tässä ja debyyttipitkänsä Darkness Fallsin kohdalla käyttämäni laina on hyvä ottaa myös tässä yhteydessä esille:
Tämän jälkeen on seurannut lähes ainoastaan persoonattomia tehostemyllytyksiä ja The Killing Room kuitenkin osoittaa missä hän olisi omimmillaan.

Tähdet: ****

torstai 8. lokakuuta 2020

Lokakuu kuuluu kauhulle: Naapurissa kummittelee 3 (House 3: the Horror Show, 1989)

Etsivä Lucas McCarthy (Lance Henriksen) saa viimein kiinniotettua kauhistuttavan kannibalistisen lihakirvessarjamurhaajan, Max Jenken (Brion James) ja sähkötuoliin vie tappajan tie. Sittemmin Lucas on nähnyt toistuvia painajaisia Jenkesta ja ne alkavat tuntumaan jo niin aidoilta, että unessa saadut haavatkin seuraavat todellisuuteen. Ehkä Jenken piakkoinen teloitus tuo viimein rauhan Lucasin mieleen. No ei tuo, vaan kuten asiaan kuuluu nythän Jenke vasta innostuukin ja kärventyessään ilmaiseekin halunsa palata kuoleman jälkeenkin kiusaamaan Lucasia. Näin tapahtuukin ja aivan kuten joku Freddy Krueger, ovat nyt äänenmuuntelut sun muut hassut temput Renken repertuaarissa.

Luulin kirjoittaneeni jo kahdesta aiemmasta Naapurissa kummittelee-elokuvasta, mutta en näemmä olekaan. No, sarja ja varsinkin ensimmäinen osa piirtyy aika monen mieleen onnistuneena kauhuviihteenä ja ensimmäinen on osa minunkin mielestäni ihan kiva, mutta mitenkään erityisen hyvinä en niitä pidä. Hölmöjä vitsejä, keskitason näyttelemistä ja kauhultaan superlaimeita, mutta ainakin ensimmäisessä osassa oli veikeän sympaattisia kumitehosteita jotka kakkoseen mennessä oli jo nähty. Parasta näissä, osasta riippumatta, on aina ollut niiden julisteet.
Kauhukomedioitahan ne kaksi edellistä osaa ovat ja vähän enemmän sieltä lapsekkaammasta suunnalta, jolloin niitä lähes mutta ei ihan uskaltaa suositella koko perheen katsottavaksi. Sitten tuli tämä kolmas osa joka ei edes alkuteksteissään mainitse olevansa osa Naapurissa kummittelee-sarjaa ja syystäkin, sillä kyseessä on melkein samanlainen poikkeama kuin mitä Halloween 3: Season of the Witch on omassa sarjassaan. Liian kauhuna ja erilaisena pidetty osa kun irroitettiin omaksi yksilösuorituksekseen ja julkaistiin nimellä The Horror Show ja ilmeisesti sitten myydäkseen paremmin liitettiin takaisin House-elokuvaksi. Tietenkin jos italialaisia kuuntelee, on tämä jo seitsemän osa:

The Horror Shown alkuperäisjulistekin vihjailee, että nyt ollaan vähän synkemmissä vesissä kuin aiemmin.
Ja Brion James oli kehaissut Jenken olleen mieluisin rooli jota urallaan esitti, mikä tuntuu hänen muistettavampia roolejaan ajatellen vähän hassulta, mutta kun hieman tarkemmin katsoo niin kyllä sen ymmärtää. Ilmeisesti The Horror Shown ja nimenomaan The Horror Shown ei House 3:n aikeena oli luoda uusi useamman elokuvan alleen saava kauhuhahmo jonkin Freddy Kruegerin tapaan ja tätä katsoessa se tuleekin samalla tavalla mieleen kuin saman vuoden Wes Cravenin Shockerissa, mutta aivan kuten tuossa tapauksessa ei myöskään Renkesta ollut sellaisia saappaita täyttämään.
Mutta kuitenkin, kun se yritys tietäen katsoo Jamesin esiintymistä Jenkenä näkee, että hänellä on taatusti ollut siksi hauskaa revitellä osassa joka hyvässä lykyssä olisi saanut jatko-osia ja vuosia myöhemmin uusintaversioinnin Platinum Dunesin tuotantona. Shocker oli pääpahiksensa ansiosta hieman valju, joskaan ei Mitch Pileggin esiintymisen taikka hahmon yliluonnollisen idean vuoksi, vaan koska vaikutti motiiveiltaan ja sähköisestä olemukseltaan huolimatta turhan arkiselta sekopäältä, jolloin habituksesta puuttui varsinainen täky. Shockerissa oli kuitenkin mielestäni enemmän yritystä kuin Jenkessa, jota James kyllä esittää riehakkaasti, mutta joka jopa Shockerin rinnalla vaikuttaa värittömältä ja tarpeettoman koomiselta ollakseen onnistuneesti mieleenpainuva. Ei ole edes naapurin jannusta poikkeavaa vaatetusta.

Jos The Horror Showta katsoo osana Naapurissa kummittelee-sarjaa, niin onhan se ihan erilainen. Huumoria on vähän eikä erityisen leikkisää ja tilalla on vakavahenkisempää kasarislasheria jossa veri virtaa ja raajat irtoilevat. Ei ole kummittelevaa taloa vaan kuolleista aaveena palannut boogieman joka seuraa uhriaan minne tahansa. Tehostepuolella ei toteuteta hullunkurisia hirviöitä kun aika on pistää avohaavoja päähän, tms. ja vaikka siinä nopeasti kompuroidaankin, on ainakin yritystä hämätä katsojaa vihjailemalla Jenken olevan teloittamisensa jälkeen Lucasin kuvitelmaa ja joko sitä täysin taikka siten, että Lucas itse toteuttaa murhat. Jos James ei vetäisi rooliaan niin kiiluvasilmäisenä kikattavana sekopäänä olisivat hänen ja hyvin hillityn Henriksenin yhteiset kohtaukset elokuvan parasta antia, mutta tällaisenaankin osoittavat aikeen kuvata päähenkilön psyykeen hajoamista. Täten olisikin toivonut, että Jenke ei olisi hullu kuin pullosta tullut ja elokuva voisi olla siten vakavampi, jolloin katsoja varmasti pysyisi paremmin pimennossa todellisuuden rajoista.

Tämä kolmas osa on kyllä suosikkini Naapurissa kummittelee-sarjasta, mutta niin... eihän se ole Naapurissa kummittelee. Siinä on potentiaalia parempaankin kuin mitä se on ja yksi tarvittava muutos olisi ollut Jamesin esiintymisen muutos vuvuzelakonsertista rauhaisampaan sekä uhkaavampaan suuntaan, sillä vaikka miehellä on selvästikin ollut hauskaa niin se kääntää aika pahasti muutoin lupaavan kauhistuttavuuden nolostukseksi. En arvele että silloinkaan olisi ollut parempia mahdollisuuksia luoda jotain Max Jenke-elokuvasarjaa, mutta yksittäisesiintymisensä olisi voinut olla mieleenpainuvampi. Näyttelijänä James kuitenkin oli hyvä valinta.
Siinä olisi voinut olla vähän enemmän samaa kuin Tom Noonanin myöhemmin esittämässä Ripperissa, joka suhteessa muuhun Last Action Heron tunnelmaan oli synkkyydessään kuin toisesta maailmasta.

tiistai 6. lokakuuta 2020

Lokakuu kuuluu kauhulle: Romasanta - the Werewolf Hunt (2004)

Espanja vuonna 1851 ja täällä liikuskelee jokin Uuno Turhapuroa kammottavampi otus... ei kun ihan oikeasti. Metsistä aletaan löytämään pahasti silvottuja nuoria naisia joilta on ohessa eritetty rasvakerrosta pois ja jos ei tapauksia tutkiville viranomaiselle niin tehdäkään, pidetään katsojalle pikakurssitus siitä, että murhaaja on hurmaavan sivistynyt Manuel Romasanta (Julian Sands). Kansan parissa huhut kertovat murhaajan olevan ihmissusi ja muun muassa tätä uskomusta vastaan joutuvat viranomaiset kamppailemaan.

1800-luvulla Manuel Blanco Romasanta sarjamurhaili Espanjassa, mutta vakuutti syyttömyyttään koska kuulemma kirous muutti hänet aika ajoin ihmissudeksi ja se oli se susi, en minä joka tappoi. Ilmeisesti se oli sitten se ihmissusi hänessä joka teki uhrien rasvasta saippuaa? Tai ehkä se olikin Tyler Durden.
Kuitenkin, elokuvalla siis on ainakin olevinaan perustuu tositapahtumiin-merkintä ja lisäpuhtia se saa siitä, että yksi elokuvan kirjoittajista onkin sukua yhdelle aidon Romasantan tapausta tutkineelle tohtorille. Se on oikeastaan aika makeeta. Vähän kuin H.G. Wellsin pojanpojanpoika ohjaamassa Aikakone-elokuvaa.
Ai niin, se oli aika roskaa. Unohdetaan siis tällaisen yhteyden tuomat pisteet.

Romansanta oli espanjalaisen tuotantoyhtiö Fantastic Factoryn käsialaa ja toimintansa vuonna 2005 lopettaneen yrityksen tuotannot taitavat olla nyttemmin niin ikään espanjalainen elokuvia tuottavan Filmaxin omaisuutta. Kuitenkin vaikka Fantastic Factoryn toiminta kesti vain viiden vuoden ajan ehtivät he siinä ajassa tuottaa kahdeksan kauhuelokuvaa, näistä kenties tunnetuimpina Dagon ja Beyond Re-Animator, mikä myös tarkoitti aika vahvaa yhteistyötä Brian Yuznan kanssa (joka olikin Fantastic Factoryn perustajajäseniä). Suurin osa Fantastic Factoryn tuotannoista oli... no, sanotaan ettei kovinkaan hyviä, mutta ainakin genrefaneja ajatellen yritys oli kunnioitettava kun dropattavia nimiä olivat edellä mainitun Yuznan ohella muun muassa Jack Sholder, Stuart Gordon ja Jaume Balagueró. Levityskin tuntui olevan suth' kohdillaan kun tietääkseni kaikki Fantastic Factoryn elokuvat saivat ainakin laajan eurolevityksen (joskin teattereiden ulkopuolella) ja uskoisinpa tekijänimien ansiosta ovien jenkkimarkkinoillekin olleen vähintään puolittain avoinna (ainakin mm. Fangoria huomioi näitä suht' onnistuneesti), mutta kenties kotimaa oli väärä tiukasti genresidonnaiselle tuotantoyhtiölle ja kun itse elokuvatkaan eivät olleet parhaimmillaankaan keskitasoa parempia, jäi yrityksen toiminta eräänlaiseksi sivuviitteeksi elokuvan historiaan. Vaikka en itse korkealle yhtiön elokuvia arvostakaan olen aina hyvilläni kun varsinkin pienemmällä markkina-alueella koetetaan taistella todennäköisyyksiä vastaan ja edes yrittää tarjota muutakin kuin itsestäänselvyyksiä. Pari vuotta lisää ja kenties muun muassa REC:n sukseen avulla olisivat myös Fantastic Factoryn (englanninkieliset) espanjatuotannot saaneet lisäpotkua.
Romasanta on kenties paras Fantastic Factoryn elokuvista .

Romasanta on tarinallisesti puoleen väliin saakka erityisen kiehtova, sillä se onnistuu uskottelemaan olevansa samalla tavalla "valheellinen ihmissusielokuva" kuin mitä vaikkapa Susien klaani on, mutta heti siitä eteenpäin tämä valitettavasti onkin juuri lähes sellainen kuin kantensa perusteella olettikin. Mikä on sääli, sillä oli huomattavasti mielenkiintoisempaa tulla harhautetuksi luulemaan Romasantan olevan ihmissusielokuva ja siten sortua samaan luuloihin kuin kaikenlaisia huhuja kuuntelevat taikauskoiset kyläläiset, kun varsinainen totuus onkin pelottavasti uskottavampaa sarjamurhaaja-arkisuutta.
Joskin Romasantan plussaksi tulee lukea se ettei se kuitenkaan päädy tehosteseikkailuksi ja koettaa myöhemminkin osoittaa ihmissutena olon olevan ainoastaan pään sisäistä eikä laisinkaan ulkoista. Siellä vain on pari valitettavan painokasta erikoistehostepainotteista hetkeä jotka rikkovat tätä oletusta ja vaikuttavat olevankin mukana ainoastaan miellyttääkseen perinteisempää ihmissusikauhuelokuvaa odottavia, kun sitä paremmin toimii jonkinlainen Ed Geinin esiasteena oleminen. Näiden edellä mainittujen tehostehetkien olisi kenties pitänyt olla vähemmän näyttäviä jotta niistä ei voisi sanoa mikä on mielikuvitusta ja mikä ei. Huonoksi elokuva ei kuitenkaan muutu puolivälin jälkeenkään, se ei vain ole enää niin yllättävän kiinnostava kuin siihen asti.

Tarinan aiheuttamasta lievästä pettymyksestä huolimatta kurinalainen esiintyminen sekä tunnelmallinen visuaalinen ilme ovat varsin onnistuneita, jolloin Romasanta on ehdottomasti peukuttamisen arvoinen elokuva ja vaikka siitä voi nähdä useitakin parantamisen kohtia, on se taatusti niin hyvä kuin annetuilla eväillä oli mahdollista tehdä. Harva isompi elokuva onnistuu paremmin rahasta, ajasta, vaivasta ja nimistään huolimatta.

Tämä juliste on aika mainio ja tuo mieleen vanhat Universalin hirviöelokuvat:

Tähdet: ***(*)

sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Lokakuu kuuluu kauhulle: Hammaslääkäri 2 (The Dentist 2, 1998)

Vankimielisairaalassa päivänsä kuluttanut tohtori Alan Feinstone (Corbin Bernsen) pääsee ennenaikaiseen vapauteen tappamalla lääkärinsä ja pakenemalla idylliseen pikkukaupunkiin turvaan. Ilmeisesti Alan oli jo ennen murhaavaa sekoamistaan tuuminut niin saattavan käydä ja oli siten varmistanut uuden elämän toisen henkilöllisyyden turvin. Siispä tallelokeronsa sisällön avustuksella Alan on nyt taas varsin vauras mies ja nimikin vaihtui siinä ohessa Larryksi. Mutta samapa tuo onko hän Larry vai ei, sillä pohjimmiltaan hän on edelleen sama hulluuden rajamailla keikkuva Alan ja muutamat huonot hampaat nähtyään alkaa jälleen mieli siirtymään puolisuuden puolelle.

Tuossa ykkösosan kohdalla vertasin sitä rakenteeltaan Isäpuoli-elokuvaan (1987) ja tämä kakkonen vertautuu sekin samaan, tällä kertaa tietenkin kakkososaan. Molemmissa on edelleen käytännössä ensimmäisen osan idea toistettuna (ts. se mainitsemani "...mieleltään epävakaa päähahmo jolla on tietty idealistinen näkemys elämästä ja vie halunsa ylläpitää sitä äärimmäisyyksiin") ja jatko-osille tyypilliseen tapaan se sama tehdään vain lisäämällä ääntä, visuaalista näyttävyyttä ja sen sellaista pintakiiltoa, mutta juonessa itsessään ei tehdä likimainkaan samanlaisia harppauksia. No, jos se toimi kerran niin eivät katsojat varmaan haluakaan mitään oikeasti uutta, sehän voisi johtaa vieläpä johonkin erilaiseen ja yllättävään. Pois se meistä!
Palatakseni kuitenkin Hammaslääkärin ja Isäpuolen yhtäläisyyksiin, niin molemmat vieläpä alkavat samoin osoittamalla ettei vankimielisairaalan hoito ole tehnyt tehtäviään, jolloin päähahmo tappaa avunantajansa ja pakenee toistamaan edeltävää elämäänsä uuden henkilöllisyyden turvin. Mutta tällaisenkin samanlaisuuden voin vielä nähdä tavanomaisuutena laiskalle jatko-osan kehittelylle, enkä täten mene Hammaslääkäri kakkosta syyttämään kopioinnista.

Isäpuoli sai peräänsä kaksi suoraa jatko-osaa (1989 ja 1992. Joskin kolmonen ilman Terry O'Quinnia ja muka eri hahmolla) sekä aika laimean uudelleenversioinnin vuonna 2009, jolloin elettiinkin näiden ns. kasarikauhuklassikoiden (tai ainakin silloin maineensa sinetöineiden) remakebuumin lopunhetkiä (Liftari 2007, Friday the 13th 2009, Painajainen Elm Streetilla 2010, etc.). Tähän mennessä tuntuivat jo kaikki lainausmerkeissä merkittävät kauhuelokuvat saaneen uusintaversionsa, oli siellä silti nähtävästi vielä muutama odottamassa vuoroaan, mutta yleisesti ottaen alkoi tuoksumaan jo samalta kuin Halloweenin ja Friday the 13th-sarjan aloituksen vanavedessä syntyneellä rahastuskaudella jolloin jokainen mahdollinen juhlapyhä, arkipäivä ja kellonaika sai osakseen oman slasherinsa. Ei niin etteikö Isäpuoli olisi ansainnut - jos niin haluaa ajatella - osakseen uudelleenversiointia, mutta kyllä minä näen sen kakkos- tai kolmossarjaan lukeutuvana vaihtoehtona, joka siis otettiin käsittelyyn kunhan nimekkäämmät ja isommat saivat ensin valokeilansa. Tämä siis huomioidakseni sen, että on lievästi yllättävää ettei Hammaslääkäri saanut kakkosta enempää jatkoa ja ettei sitä napattu mukaan kun noita remakeja rupesi tulemaan joka tuutista. Ei se taatusti mikään Elm Street ole, mutta sen verran pidetty ja lajipiirissä tunnettu jotta kulkee ainakin Isäpuolen rinnalla. Kolmostahan Hammaslääkärille oli suunniteltu, mutta näin ei käynyt ja kun hiljaiseloa on koettu tähän päivään saakka myös sen uusintaversioinnin suunnalta olikin kiintoisaa huomata ettei ajatus Hammaslääkärin jatkosta selvästikään ole ollut kaukana Yuznan aivoituksista. Ehkei hampaita enää hoidettaisi, mutta Corbin Bernsen palaisi silti tohtoriksi henkisen jatko-osan ja plastiikkakirurgian myötä:
Joskin kun googlaustulos tuo ensimmäisenä uutisoinnin neljän vuoden takaa, ei nyt ehkä hirveästi kannata henkeään pidätellä.

Hammaslääkäri 2 tekee saman kuin ensimmäinenkin osa eli osoittaa samantien tohtorin olevan vaarallinen hullu ja vaikka tottakai hän on, niin yleensä tällaisissa tapauksissa sentään yritetään edes vähän normalisoida sekopäätä ja vasta sitten todetaan ettei se nyt sitten oikein onnistunutkaan. Sori, tuosta kirveestä päässä. Toki tässä on hetkensä joissa tohtori pyrkii pysyttelemään järjissään, mutta niissäkin mennään suoraan aika shokkihakuiselle alueelle kun pelkkä hermostuneisuus, tyynyn pureminen, tms. ei riitä vaan esimerkiksi heti viillellään käsivarsia siihen malliin, että seuraava ura tohtorilla on olla piraatti. Joten jos ykkösen kohdalla tuumi ohjaaja Yuznan olleen liian kärsimätön, niin kyllä tämä kakkonen pitää huolen siitä jotta ensimmäinen osa vaikuttaa suhteessa hyvinkin kärsivälliseltä. Siihen tietenkin vaikuttaa jo se, että kakkososaan tullessaan tietää minkälaisesta tarinasta sekä sen esittäjästä on kyse ja se kuinka tosiaan perinteisen heikosti panostetun jatko-osan tavoin huomiota on annettu kertomuksen syventämisen sijaan näyttävämmille tehosteille, etc. Siispä groteskeja kuminaamareita on enemmän, tuskanääniä on enemmän ja enemmän on vähän enemmän, mutta kaikki nämä enemmän ovat vain pinnallisia lisäyksiä ja eivät kuitenkaan ole niin paljoa enemmän tai paremmin tehtyjä jotta tekisivät todellista pesäeroa edeltävään. Kyse on pikemminkin siitä, että huudetaan lehtereiltä kovempaa sillä oletetaan asian menevän siten paremmin jakeluun. Ei tämä mielestäni tee kakkososasta yhtään ensimmäistä huonompaa, joskaan ei myöskään parempaa. Jos jotain niin kakkonen on kenties rehellisempi kuin ensimmäinen koska hieman tuntuu, että Yuzna olisi kenties halunnutkin viedä ykkösosaa pidemmälle, ainakin sen suhteen mitä tulee agressiivisuuteen. Oikeastaan uskon, että Yuzna olisi halunnut viedä kakkosenkin pidemmälle, mutta jälleen raha ja aikataulu estivät sen.
 
Loppujen lopuksi Hammaslääkäri 2 kun ei sillä halullaan lisätä ääntä tee itsestään yhtään edeltäjäänsä kuuluvampaa ja suurelta osin mieleen jääkin ajatus siitä, että enkö minä juuri eilen katsonut tämän?
Onhan siellä sentään joitakin varsin näyttäviä ja siten tuskanhikeä aiheuttavia hampaanporauslähikuvia. Bernsen myöskin tekee jälleen loistotyötä, että terhakat peukut siitäkin.

DVD-versioni kansikuva on sisältöön nähden varsin sopiva, mutta alunperin kasetista itselleni tuttu vaihtoehto on istuvampi sisällön hienovaraisuuden puutetta ajatellen. Jep, aivan kuin DVD:n kansi kuiskaisikin jotain kukkaniittyjä.

Tähdet: **(*)

lauantai 3. lokakuuta 2020

Lokakuu kuuluu kauhulle: Hammaslääkäri (The Dentist, 1996)

Menestyksekäs, vainoharhainen ja näistä jälkimmäisen seurauksena agressiivisuuteen altis hammaslääkäri Alan Feinstone (Corbin Bernsen) haluaa vain kaiken olevan tip ja top, puhdasta ja kaunista. Näin ollen pöpökammoinen tohtori alkaa menettämään otettaan todellisuudesta kun huomaa vaimossaan poikabakteereja jotka eivät ole häneltä itseltään lähtöisin, vaan naapuruston muitakin vaimoja hoitelevalta allashuoltajalta. Mädännäisyys on siis porattava pois. Puukkokin kelpaa. Eikä uhrinkaan välttämättä tarvitse olla vaimo taikka hänen salarakkaansa.

Ah! hammaslääkäri, tuo kaikkien ihmisten (paitsi Jack Nicholsonin ja Bill Murrayn) tuntema painajainen on yleisesti tuttujen pelkotilojen vuoksi mitä mainioin aihe kauhuelokuvalle. Jos kerran pelkkä ajatus poraamisesta taikka hammaskiven poistosta kauhistuttaa, niin miten mahtaa hammaslääkäripelkoa helpottaa ratkaisu nukutuksesta jos se toteutetaan ikuisella unella? Hammaslääkärissä käynti aiheuttaa helposti hermostuneisuutta jopa silloin kun tietää etukäteen ettei siellä tehtäisi mitään ikävää, mutta mieleen hiipii silti ajatus poraamisesta, sen tuskaa vaikeroivasta äänestä ja kohta tunteekin itsensä avuttomaksi maatessaan siinä valon häikäistäessä silmiä ja tohtorin kysyessä "is it safe?" Kun ei hän oikeasti välitä, sillä olet vain pelkkä elotonta marmoria jonka arvon tohtori haluaa veistää mieleisekseen patsaaksi. Mutta sinä tiedät ettei tohtori ole mikään taiteilija, vaan teurastaja! On aika juurihoidon!

Hammaslääkäri on niin tuttu ja arkinen asia, mutta silti jotain jonne ei kukaan halua ja siten sen aiheuttama luonnollinen pelko on tosiaan hyvä aihe kauhuelokuvalle, ja suurimmalta osin Brian Yuznan ohjaustyö onnistuukin olemaan eräänlainen hammashoidon Tappajahai. Toisin sanoen jos kokee jo epäterveelliseksi luokiteltavaa pelkoa hammaslääkäreitä kohtaan, on tämä elokuva varmasti erityisen tuskallista katseltavaa ja saattaa hyvinkin pitää huolen siitä, että mielummin antaa hampaansa mädäntyä suuhun kuin hakee apua niiden hoitamiseen. Siksipä Hammaslääkäri-elokuvan kauhistuttavimmat hetket eivät ole sen shokeeraavimmat vaan ne jotka vaikuttavat normaalilta ja kääntyvät pikkuhiljaa painajaiseksi eli toisin sanoen kohtaukset joissa tohtori aloittaa työnsä tavallisesti, mutta kesken hammaskiven irroittamisen antaa ajatustensa harhailla suuttumuksen puolelle ja projisoi sen tunteen potilaaseen. Tottakai kun kyseessä on Yuzna niin hirveän hienovaraisena ei Hammaslääkäri pysyttele ja siten ajoittain päädytään aikamoisiin mustan huumorin säestämiin ylilyönteihin, vaikkakaan aivan naamaa perseessä ei näekään. Onnistuneesti nämä kylläkin pidetään sellaisissa yhteyksissä joissa ollaan uppouduttu tohtorin aivoituksiin ja voidaan täten lukea osaksi miehen harhoja. Henkilökohtaisesti pidän silti parempana sitä, että oltaisiin pysytty minimalistisempana ja siten peloteltu enemmän sellaiselta joka tuntuu oikeassakin elämässä mahdolliselta. Hammaslääkäri toki pitää kyllä huolen heti ensiminuuteillaan siitä, että tämän elokuvan tohtori on vaarallinen sekopää ja on sitä jo ennen kuin kilahtaa saadessaan selville vaimonsa tekevän huorin.

Hammaslääkäri on aika samanlainen elokuva kuin Isäpuoli (1987), joissa molemmissa siis on mieleltään epävakaa päähahmo jolla on tietty idealistinen näkemys elämästä ja vie halunsa ylläpitää sitä äärimmäisyyksiin. Hammaslääkäri on ammatti-imagonsa vuoksi jotain joka jo itsessään on tarpeeksi, jolloin raflaavuus ei olisi tarpeen, mutta se olisi edellyttänyt kärsivällisempää ohjaajaa ja mitä ilmeisemmin mahdollisuutta antaa tälle nimenomaiselle ohjaajalle keskittymisrauha. Tarinat kun kertovat alimitoitetusta budjetista, jatkuvista uudelleenkirjoituksista ja tuottajista jotka hengittivät niskaan.

Aika tai kenties pikemminkin yllättävän hyvin tämä toimii näinkin, mistä suuri kiittäminen aiheen ohella pääosassa kaikkensa antavaa Corbin Bernsenia, joka tekeekin roolista niin sanotusti omansa. Minua vain silti vaivaa se kuinka liian nopeasti eli heti osoitetaan hammaslääkärin olevan tyypillinen psyko, se miten Yuzna tapansa mukaan väenväkisin haluaa mukaan makaabereja mustan huumorin hetkiä ja se kuinka tohtorin henkilökunta on liiankin selvillä pomonsa sekopäisyydestä, mutta kuittaavat asiat olankohautuksella. Lopetuskin sortuu aikamoiseen kiirehtimiseen, aivan kuin kakkahätä silloin kun kotiovi on edessä.
Kärsimättömyyden tunne aiheuttaa kyllä sen plussan Hammaslääkärille, että ainakin aika kuluu nopsaan.

Tämä julistemalli on paljon ahdistavampi kuin tuo kasettiversiossani oleva:


Tähdet: **(*)

torstai 1. lokakuuta 2020

Lokakuu kuuluu kauhulle: Dracula (Yami no Teiō: Kyūketsuki Dorakyura, 1980)

Lokakuun aikana osallistun Facebookissa toimivan Leffarinki-ryhmän Kauhukuu-teemaprojektiin, mikä siis tarkoittaa että nappaa kasa kauhuleffoja, katso ja kirjoita. Näin ollen nämä samaiset tässä kuussa esiintyvät arvostelunirvitykset löytyvät myös sieltä, joskin varmastikin muokattuina jo pelkästään syystä, että tekstiin ei saa laitettua kuvia samaan tapaan kuin blogin yhteydessä. Tämä vain mainintana siltä varalta, että joku näkee siellä samaiset kirjoitukset ja on siten niin hirveässä paniikissa jotta olisi valmis sytyttämään virastotaloja taikka heittämään pyörätelineen kaupan ikkunasta sisään. Ei hätää, et nähnyt kahtena. Seuraavaksi spoilerina kuva siitä mitä tuleman pitää:

Paholaiskultin jäsenet piirtävät maahan Daavidin tähden, joten ovat näin kutsumassa suurta Saatanaa luokseen. Paikalle saapuukin toivetta toteuttamaan kreivi Dracula ja vie mukanaan morsiamekseen Dominic-neidon. Dominic? Onko se naisen nimi? Ehkä kyseessä on Dominic West. Ah! kyse onkin kirjoituserheestä takakannessa, sillä kyseessä onkin Domini ilman c:tä. Joten sori, McNulty.
Dracula aikoo imeä vaimokkeensa kuiviin, mutta jokin hänen sisällään estää tekemästä näin ja niinpä uhreja on etsittävä vanhaan tapaan kaupunkien kaduilta. Tässä yhteydessä tulee mainita Dominin tarkoitetun viralliselle Saatanalle ja Dracula vain tuli väliin esittäen olevansa oikealla asialla ja siten sai naisen itselleen. Joskaan se ei selitä miten Saatanan alaiset eivät tunnistaneet ettei tässä ollutkaan kyseessä heidän pomonsa. Tämä tietenkin saa todellisen Saatanan vetämään ihan hirveät kilarit ja vaatimaan paholaiskultin jäseniä etsimään Draculan kostaakseen hänelle.
Toisaalla taas Draculan jälkeläistä, moukkamaista Frankia (jep, Frank Dracula) koulitaan saalistamaan sekä tappamaan samainen vampyyrikreivi, joten kylläpä naskalihammas on nyt haluttua tavaraa. Samaan aikaan edeltävistä tietämätön Dracula kertaa elämäänsä Dominille, jolloin kuulemme suurinpiirtein vanhan tutun Bram Stokerin kertomuksen, joskin globaalimmin kuvattuna ja konkreettisemmin paholaismaisen kosketuksen kautta. Toisin sanoen sama Saatana joka on nyt kiukkuinen siitä kuinka Dracula vei hänen naisensa, on myös syypää siihen kuinka ihmis-Draculasta tuli vampyyri-Dracula. Draculan vastasyntynyt poika jää valitettavaan tuleen kultin iskiessä ja tämä saa Draculan keskittymishäiriöiseen Exterminator-moodiin. Jumalakin käy näyttäytymässä ja Dracula varastaa lompakon jotta pääsee hampurilaiselle. Eikä tässä vielä kaikki, mutta riittänee tältä osin.


Yami no Teiō: Kyūketsuki Dorakyura tai englantilaisittain Dracula: Sovereign Of The Damned on Marvelin The Tomb of Dracula-sarjakuvaan pohjautuva anime (vrt. Frankensteinin hirviö eli Kyōfu Densetsu Kaiki! Furankenshutain vuodelta 1981), mutta ei edellyttäne sarjakuvaan tutustumista ymmärtääkseen mistä on kyse. Jos tämä nimenomainen anime olisi saanut jatkoa olisi sillä saattanut olla nykypäivän Marvel-tuotantoja ajatellen suurempi merkitys, sillä Wesley Snipesin tutuksi tekemä vampyyrintappaja Blade oli yksi Tomb of Draculan hahmoista.
Mutta kun yksittäistapaukseksi jäätiin, ei tätä Draculaa siten niinkään näe Marvel-tuotantona vaan ihan omana yksittäisenä elokuvanaan.

Kyseessä on keskitason animea jossa liike on aika supistettua, juoni tuntuu hakevan paikkaansa ja kiire ilman selvää päämäärää on aika kova, mutta piirros on varsin mallikasta ja Marvelin näkee oikeastaan vain joidenkin hahmojen spandexiaanisuudesta, koska tottakai mukana pitää on ns. supersankarimaista vaatetusta ja siihen lukeutuvia voimia.

Suomalaisittain katsottuna dubbaus on aika kauheaa ja suurelta osin sitä perinteistä mutisevaa monotonisuutta taikka koiria kutsuvaa kastraatti-Farinellia, että lasit kannattaa viedä toisen huoneen hoteisiin. Draculan Aki ja Turo-ääni vie aikalailla uskottavuutta hahmosta. Kuten myös se, että Saatanan saadessa kipeää sanoo hän laiskasti "aiaiai!", joten kyllä sitä jonkin verran kaipaa japanilaista kiihkeyttä.

Tarina nyt tuntuu vähän hakevan uomaansa ja karsimisen olisi voinut aloittaa Saatanasta, koska pelkkä paholaiskultti ajaa sen asian ja Draculan perässä oleva ihmistrio on sekin samaan tapaan hyödytön kuin ihmiset Godzilla-elokuvissa, mutta toki kungfupotkut kohti Draculaa tuottavat mainiota tahatonta koomisuutta. Kertomuksen tehokkain osuus on siinä, että Dracula ei toimi tuomiopäiväkultin tahdon mukaan koska rakastuu ja kultin tappaessa hänen poikansa alkaa veren täyttämä kosto. Tämä sekä tuo samaistettavaa sympatiaa Draculaa kohti, että myöskin saa hänet näyttämään entistä pahemmalta hirviötä kun raajat lentävät verisesti sinne sekä tänne. Joten kyllä tässä hyviä aineksia on ja puute tuntuukin olevan enimmäkseen keskittymisessä niihin, koska tuota mainitsemaani osuuttakaan ei viedä juuri aietta pidemmälle. Siispä halu tuoda liikaa shittiä on johtanut liian suuren osumisen tuulettimeen, kun tilalle olisi kaivannut fokusointia vahvimpiin hetkiin.

Aikamoisesta rohkeuden puutteesta kertoo se, että kun ollaan ensin kerta toisensa jälkeen vuodatettu verta jokaisen mahdollisen ristin päälle, tulee Jumala paikalle ja on vaan että "relax dude, mä herätän sun vauvan" ja kaikki on taas ihan super. Erityisen naurettavaa on se, että kuolleista herättyään vauva kasvaa sekunneissa aikuiseksi ja on ilmeisesti Watchmenin Ozymandias.

Ja tässä tämä keskittymisen puute näkyykin, että sitä luulisi nyt tulleen paljonkin spoilereita, mutta tämä kaikki mainitsemani on vasta alkua lopulliselle sillisalaatille. Oletukseni on, että jatkoa olisi suunniteltu ja se selittäisi esimerkiksi sen miksi kertomus jää selvästi kesken, kuten myös sen miksi sekoillaan joka suuntaan. Voitaisiinhan sitten paikata aukot ja solmia langat myöhemmin, mutta jos rehellisiä ollaan niin ei, ei niin tehtäisi kuitenkaan.

Lienee siis selvää, että kyseessä ei ole kyse niinkään lapsille sopivasta animaatiosta ja esimerkiksi verrattaessa Marvelin sarjakuvaversioon on tässä mukana huomattavasti verisempää menoa. Sillä millä mittapuulla tahansa nähden on vauvan ampuminen aika rankka veto. Lisäksi uskonnollisten symbolien rienaava käyttö on jopa aihe huomioiden aika raflaavaa, joten katsojan nahan paksuudesta riippuen saattavat oh my!-kommentit tulla esille. Joskin animelle tämä ei ole niinkään erikoista, mutta huomioiden Marvel-osallisuus on.

Tähdet: ***